maanantai 31. lokakuuta 2011

Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää

 Jos saisit toisen mahdollisuuden, kuinka käyttäiset sen?
   
   
Takakannesta:
”Ehkä sinulla on vielä huomispäiväkin. Ehkä sinulla on vielä tuhat huomispäivää tai kolmetuhatta tai kymmenen, niin paljon aikaa että siinä voi kylpeä. Mutta joillakin meistä ei ole kuin tämä päivä. Ja totuus on, että ikinä ei voi tietää.”

Samantha Kingstonilla on elämä edessään ja maailma jalkojensa juuressa; nätti naama, syntisen makea poikaystävä ja paikka koulun parhaissa piireissä. Helmikuisena perjantaina kaikki kuitenkin muuttuu silmänräpäyksessä. Lupaavasti alkaneesta päivästä tulee Samin viimeinen. Kirjaimellisesti.

Yllätyksekseen Sam herää seuraavana aamuna ja huomaa elävänsä elämänsä viimeistä päivää loputtomana uusintojen sarjana. Yksi päivä on vastaus toiselle, kumoaa sen tai ottaa jonkin tyystin toisen suunnan. Seitsemän päivää muodostavat seitsemän vaihtoehtoista totuutta, jotka nivoutuvat sekä Samin että hänen läheisimpiensä tulevaisuuteen. Oikukas kohtalo paljastaa Samathalle asioita, jotka lyövät kaikki ällikällä – myös hänet itsensä. Eikä onnellinen loppu olekaan enää itsestäänselvyys.

Kuin viimeistä päivää on paitsi nuoren Samin kasvutarina, myös kaunistelematon ja elämää pulppuava kuvaus nuorten elämästä 2000-luvun oloissa ja kielellä. Se on herkkä ja karhea, aitoudessaan jopa julma kertomus siitä, miten pieniltä näyttävät asiat voivat kuin huomaamatta johtaa tilanteisiin, joita lehdissä tavataan myöhemmin kutsua traagisiksi.
  
Erilainen nuorten kirja siitä, kuinka yllättäen saatu mahdollisuus elää saman päivän uudestaan kuin Päiväni murmelina-leffassa ja kuinka se voi lyhyessä ajassa muuttaa ihmisen aivan erilaiseksi, pahemmaksi vai paremmaksi - lukemalla kirjan sekin selviää. Jos olet lukenut Eoin Colferin Toivomuslistan, saatat huomata kirjoissa jotain samankaltaisuutta: oletko hyvis vai pahis, kuulutko helvettiin vai taivaaseen, jos saan yhden päivän muuttaa kaiken, kumpaan porttiin saan pääsylipun.
   
Samantha Kigston on menestyvä 2000-luvun jenkkinuori: nuori ja kaunis, yhdellä sanalla sanoen suosittu. Vaikka kaikki tuntevat hänet, ystäviä hänellä on kuitenkin vain muutama: Lindsay, Ally ja Elody. Tytöt jakavat kaikki salaisuutensa keskenään... tai niin Sam ainakin luuli ennen iltaa, jolloin hän lähti Kent "mikä-sen-nimi-nyt-on" McFullerin bileisiin, joka muutti kaiken.  

Juuri kun alkaa tuntua että pimeys nielaisee meidät lopullisesti, metsä päättyy aivan äkkiä ja edessämme on valtavan suuri kaunis nurmikko ja sen keskellä valkoinen talo, joka näyttää sokerikuorrutuksesta tehdyltä. Siinä on parvekkeita ja pitkä kuisti, joka reunustaa kahta puolta. Myös ikkunaluukut ovat valkoiset, ja niihin on tehty  kuviointeja, joita ei tässä pimeässä erota. Näin kaiken kuin ensimmäistä kertaa. reaktioni voi johtua alkoholista, mutta tuntuu että se on kaunein koskaan näkemäni talo. (s.52)
   
Sam seurustelee (tyypillisesti) urheilijapojan - Robin - kanssa. Koulun kaikki tytöt kuolaavat tämän perään, niin myös Sam jo monen vuoden ajan. Lopulta unelmat eivät välttämättä kohtaa todellisuuden kanssa ja myös Sam alkaa huomata Robissa ja jopa ystävissään asioita, jotka ärsyttävät. Aiemmin ärsyttävistä asioista puolestaan alkaakin löytyä kaikkea hyvää. Tähän kategoriaan kuuluvat mm. äiti, isä ja pikkusisko Izzy (Elizabeth).

Sam ei aina ollut suosittu ja hän on ollut siis veteen piirretyn viivan toisella puolen. Itse asiassa nuorempana häntä oli kiusattu hyvinkin paljon (muistuttaa omaa lapsuuttani) ja Sam päättää muuttua sellaiseksi, josta pidetään: hän ostaa muodikkaita vaatteita ja muuttuu puhetavaltaan, musiikkimaultaan ja harrastuksiltaan samanlaiseksi klooniksi kuin kaikki suosittujen laumaan kuuluvat. Hän unohtaa jopa olleensa epäsuosittu, ainakin jos jotain voidaan päätellä hänen käyttäytymisestään klikin ulkopuolisia kohtaan.
     
Pienempänä tein tätä paljon: lukittauduin vessaan ja otin niin kuumia suihkuja, että peili höyrystyi täysin, ja sitten seisoin sen edessä, katselin miten kasvoni alkoivat pikkuhiljaa saada muotoa höyryn läpi, ensin ääriviivojen tasolla ja lopulta yksityiskohtia myöten. Ajattelin joka kerta, että saisin lopulta nähdä jonkun kauniin ihmisen, ikään kuin olisin muuttunut suihkun aikana kirkkaammaksi ja paremmaksi. Mutta näytin aina samalta. (s. 51)
  
Kirja alkaa aivan kuten mikä tahansa nuorten romaani, olin vähän pettynyt, mutta maltoin mieleni ja jatkoin lukemista, sillä olin lukenut mm. Anun blogista hyvää palautetta kirjasta. Osasin odottaa tuota paikalleen juuttuneen levyn tavoin itseään toistavaa päivää, jossa kuitenkin syntyy pieniä eroja valintojen erilaisten valintojen takia.. Loppua kohden kirja todella ahmaisi mukanaan. Luin koko päälle 400-sivuisen kasvutarinan kertaistumalta, en voinut laskea sitä kädestäni edes ruokailun ajaksi, ja ilta venähtikin aamupuolelle kirjaa ahmien ja välillä nenäliinapakettia metsästäen. Hyvin surullinen kirja, etenkin kun muistaa Samin kohtalon. 
   
Suosittelen lukemaan!
   
Arvosana:
       
Tyylilaji: nuoret, rakkaus, maaginen realismi
        
Samantyylisiä kirjoja: Eoin Colfer: Toivomuslista, Anni Dalton: Enkeliakatemia-sarja, Meg cabot: Prinsessapäiväkirjat
      
Suomentanut: Tero Valkonen, 412 sivua, WSOY 2010
     
Alkuperäinen nimi: Before I fall
     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Sivupiiri, Jos vaikka lukisi..., Oota, mä luen tän eka loppuun, Humisevalla harjulla, Lukupaikka, Lukukeskus,

No part of this book may be used or reproduced in any manner whatsoever without written permission exept in case of brief quotations embodied in critical articles and rewievs.
(Kirjoitettuna julkaisutieto sivulle.)

Miltä yöpöytäsi näyttää?

Monet ovat esitelleet omaa lukunurkkaustaan. Minulla sellaista ei tällä hetkellä ole, luen nimittäin sängyssä. Toista oli lapsena, keinutuolissa taikka mummon vanhassa korkeaselkäisessä tuolissa lukea. Minusta on otettu vuosien varrella aika monta luku-kuvaa, istuin nimittäin melkein aina tutkimassa tietokirjaa, lukemassa Nummelan ponitiallilaisia taikka hiukan isompana ahmimassa fantasiaa. Sitten kunhan olen "iso" ja "aikuinen" pitää hankkia kunnon lukutuoli ja rahi ja jalkalamppu omaan nurkkaukseen. 
   
Koska en kehtaa laittaa kuvaa sängystäni (se on ihan tavallinen) niin päätin kuvata yöpöytäni ja haastan myös muita tekemään niin. Tätä kuvaa (tai itseasiassa kollaasia, en osannut noista kolmesta kuvasta valita vain yhtä) varten pöytä on siistitty ja tavarat aseteltu ns. puolihuolimattomasti. Siinä näkyvät siis ikivanha, siskojen entinen yöpöytä (entisen kissani kynsimä), kisupatsas ja sisustuskirjaimeni, kirja, jota kuvaushetkellä olin lukemassa, muut kirjat siististi hyllyllä odottamassa ja kihlattuni äidin Thaimaasta tuoma Hello Kitty muki, jossa iltateeni (Yogi Tea Sweet Chai, itseasiassa yrttihauduke, ei sisällä teetä) ja muffini (ei itsetehty).
  

lauantai 29. lokakuuta 2011

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

 Missä on minun paikkani?
    

Takakannesta:
12-vuotias Gwenni rakastaa lukemista ja eläimiä - ja osaa lentää öisin! Unen ja valveen rajamailla Gwenni liitää uinuvan kyän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan - niitä joista äiti lakkaamatta häntä moittii. Kunnes eräänä yönä kaikki muuttuu: Gwenni löytää naapurin miehen hukkuneena. Koko tuttu arki nyrjähtää paikaltaan ja vuosia peitellyt salaisuudet pulpahtavat rajulla tavalla pintaan. Gwennin viaton kertojaääni luo melankoliseen tarinaan ihastuttavan kontrastin, joka tekee lukijaan lähtemättömän vaikutuksen.

1950-luvun Walesiin sijoittuva perhekuvaus ja murhamysteeri, jossa on ripaus kutkuttavaa maagisuutta.
    
Gwenni näkee maailman toisin kuin muut lapset, saati aikuiset. Hänen maailmansa avautuu öisin taivaalta käsin, kun hän lentää kylän yllä. Unissaan Gwenni näkee outoja asioita, joita hän päivän mittaan pohtii keittiön seinän hilseilevän maalin muodostamien kasvojen edessä, hyllyn päällä olevien naamamukien vahtiessa ja kirkossa, jossa kuolleen ketun lasisilmät pyytävät apua lopullisen rauhan saavuttamiseen. Gwennin mielikuvitus laukkaa ja tuo mieleen oman lapsuuteni, kuinka itsekin leikin salapoliisia ja työnsin nenäni asioihin, jotka eivät minulle kuuluneet. 
  
60-vuotiaan Strachanin esikoiskirja julkaistiin Kariston Lupaus-sarjan aloittavana teoksena. Siinä julkaistaan vuoden aikana 1-2 ansioitunutta ulkomaalaista esikoisromaania. Jos linja jatkuu samana, on tässä lupauksessa pysytty. Hiljaisuus soi h-mollissa kertoo hienovaraisesti, naiivista näkökulmasta perheen ja koko kylän salaisuuksista, joskus jopa niin hienovaraisesti, että varttuneemmaltakin lukijalta vaatii paljon terävää huomiokykyä palapelin palojen kasaamiseen. Kirja on todellakin laadukasta kielenkäyttöä sisältävö teos, jota voin suositella kaikille. Tämä ei ole fantasiaa, tämä on realismia, jota on väritetty lapsuuden kirkkailla väreillä.
   
Hengitän syvään. Huone tuoksuu kirjoilta, kiillotusaineelta ja puuteriselta kuin orvokkikortti. Mistä aloittaisin? Uuninurkkausta vastapäätä olevilla alahyllyillä näen kirjoja, joita olen lainannut kirjastosta. istun lattialle vetääkseni ne hyllystä. Heidin kannessa tytön takana on lumen peittämä vuori, joka on korkeampi kuin Wyddfa. Kirjan sisälläkin on kuvia. Hyllyssä on myös Annan nuoruusvuodet, jonka pakotin Alwennan lukemaan, että hän tajuaisi meidän olevan sielunsiskoja, ja sen vieressä on Anna ystävämme, jota ei ole kirjastossa. Puristin sen rintaani vasten. Annankin hiukset ovat punaiset ja hallitsemattomat kuten minulla. Ja hei, Robinson Crusoe, jota lainaan usein, vaikka Alwenna ei suostunutkaan leikkimään haaksirikkoutuneita takapihalla torstaina, koska se on kuulemma liian lapsellista. Viime viikolla se ei vielä ollut liian lapsellista. Laitan kirjat pinoon. Tässä on Pikkunaisia ja Viimevuotiset ystävämme yksissä kansissa, itken joka kerta, kun Beth kuolee, ja äiti sanoo: Gwenni, älä ole höpsö. Joten tällä kertaa en lue sitä kohtaa. Jätän Pinokkion hyllyyn. Kun luin sen, näin painajaista, jossa rosvot jahtasivat minua ja laittoivat säkin päähäni, joten äiti pisti minut viemään kirjan takaisin kirjastoon, ennen kuin olin päässyt loppuun. Hän sanoi: Gwenni, minä tarvitsen kauneusuneni. (s. 38-39)
   
Gwennin paras ystävä ja sielunsisko Alwenna on häntä pari vuotta vanhempi, kirja kuvaa aikaa, jolloin kasvu ja muutos alkavat vaikuttaa heidän suhteeseensa - Alwenna kinnostuu pojista, kun  Gwenni pitää poikia edelleen ihan tyhminä. Alwenna ei myöskään tahdo leikkiä enää lapsellisia leikkejä ja pukeutuu suippokärkisiin, rusettisomisteiin kenkiin, pitkiin sukkiin (varoen silmäpakoja) sekä hameeseen, joka asettuu kauniisti tyllialushameen päälle. Gwennin äiti, jolla on paljon näkemystä muiden asiosta, kutsuu Alwennaa hävyttömäksi tyypiksi, sillä toisin kuin muut, Alwenna tuo kyseenalaiset mutta todenmukaiset mielipiteensä julki joskus kovaankin ääneen.
    
Gwennin äiti, joka kovasti koittaa ylläpitää katoavaa nuoruuttaa kauneusunien ja korsetin avulla, pitää Gwenniä outona ja on usein ohjaamassa sekä oikaisemassa tytärtään. Isän mielestä Gwenni on fiksu. Äiti ei siedä hupsuttelua vaan suorastaan raivostuu lähes kaikesta Gwennin tekemästä. Han pyytää toistuvasti Gwenniä olemaan höpsimättä. Kirjojen lukemistakaan ei katsota hyvällä, sillä ne ruokkivat ajattelemaan. Gwenni paheksuu äitinsä ruoanlaittotaitoja: joskus keitto näyttää tiskivedeltä ja lihan seassa on läskiä ja luita, silti isä jaksaa vaimonsa ruokaa aina kehua ja ottaa jopa lisää.

Tarina avautuu hienosti kerros kerrokselta ja lopussa jäljellä on enää vain luita. Tätä voi todellakin sanoa kasvutarinaksi. Gwennin kertojanääni varttuu tarinan myötä, lapsellisuudet karisevat pois ihan itsestään ja Gwenni alkaa pohtimaan, missä on hänen paikkansa maailmassa. Kirjan kieli on äärimmäisen täydellistä - voi kuulostaa liioittelevalta, mutta kokeile itse kirjaa ja yritä kuvata paremmin!  Missään vaiheessa ei tullut tunnetta pakkolukemisesta, jotkin tapahtumat olivat vähän clicheisiä ja ennalta arvattavia, mutta elämässä on tullut todettua niiden joskus olevan valitettavan tosia. Upea esikoisteos.  Suosittelen lämpimästi.
 
 Arvosana:
  
Tyylilaji: maaginen realismi
     
Samantyylisiä kirjoja: Meg Rosoff: Poikkeustila,
      
Suomentanut: Kirsi Orhankämmen,  337 sivua, Karisto Lupaus 2010
     
Alkuperäinen nimi: The Earth Hums in B Flat
     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Uppoa hetkeen, Järjellä ja tunteella, Oulun ylioppilaslehti Ylkkäri, Taikakirjaimet,

Testaa mikä Halloween asu sopii sinulle

Testi löytyy kätevästi MIV3:n Helmi-sivuilta, tässä linkki.

Minä olin (hyvin yllättävää) Vampyyri.
Olet sisimmiltäsi elävä kuollut taruolento, kansanperinteissä esiintyvä verenhimoinen yliluonnollisten voimien hallitsija. Nykyisessä populaarikulttuurissa esiintyvät vampyyrit ovat himottuja ja haluttuja erotiikan ylijumalia.

Maalaa siis ihosi vaaleaksi ja paljasta kulmahampaasi Halloween-juhliin, sillä sinun on aika päästää pimeä ja vetovoimainen puolesi esiin ja vietellä aistikkuudellasi uhri illaksi.

Tiesitkö tätä? Vampyyrien äitinä voidaan pitää babylonialaisen ja juutalaisen mytologian Lilith-demonia, joka vainosi miespuolisia lapsia ja kykeni muuttamaan muotoaan.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Tänään kirjastosta - osa 2 eli Spefiä ja tiiliskiviahdistusta?

Minun piti käydä hakemassa vain varaamani Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää, ja hups! Mukaan tarttui pari muutakin kirjaa :)
    
Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää (2010)
Tämä on ollut jo jonkin aikaa lukulistalla. Uudestaan muistui mieleen kun Anu kirjoitti Oliverin uudesta kirjasta (Delirium - rakkaus on harhaa) blogissaan Jos vaikka lukisin. Vaikuttaa tosi mielenkiintoiselle tuollainen Päiväni murmeli-leffan tyylinen asetelma! Varmaan seuraavaksi tartun tähän kunhan Hiljaisuus soi h-mollissa loppuu.
    
Kristin ja P. C. Cast: Yön talo 1-3 (Merkitty 2010, Petetty 2010, Valittu 2011)
Sarja, jota Virpi-siskoni on suositellut useaan kertaan. Nyt sitten löytyi kirjastosta kaikki kolme osaa kerralla, aikaisemmin ollut vain 2. ja 3. kirja paikalla. Piti sitten kerralla napata mukaan, jos vaikka onkin niin hyvä kuin on kehuttu.
    
    
Kissahuumoria, joka on todella osuvaa. Simon's cat videot ovat valloittaneet varmasti kaikkien kissanomistajien sydämen realistisella otteella, jota on höystetty hieman kieliposkessa. Mainiosti saatu muutamaan kuvaan tai yksittäiseen tilanteeseen tallennettua niin paljon todellista kissaenergiaa sekä kissan sielunelämää. Aidan tuolla puolen ei tee poikkeusta!
 
Justin Somper: Vampiraatit 1 - Kirottujen laiva (2007)
Tämäkin kirja on ollut usein lukulistalla - rakastan merrosvoja! Myönnettäköön, että ainakin sitä populääriä kuvaa, jonka leffat ja kirjat ovat luoneet. Epäilen, että en tuntisi samoin autenttista piraattia kohtaan. Anyway, tämä kirja on saanut hyvää palautetta, ainakin Jaana.siskoni pojilta, ellen pahasti muista väärin. Vielä kun merirosvoihin yhdistää toiden lempiasiani vampyyrit, tästä voi seurata joko mahdoton soppa tai jotain kauhean hyvää!
   
Uuskummaa? Modernin fantasin antologia (Toim. Jukka Halme, 2006)
Tämä oli esillä kirjaston teemahyllyssä, paha vaan sanoa mikä se teema oli... Kiinnosti nimensä puolesta. Takakannessa lukee: "Valistuneen fantasiaharrastajan velvollisuus on etsiä ja lukea haastavaa kirjallisuutta, joka ei epäröi poiketa tutusta ja turvallisesta". Spefiin  (spekulatiivinen fiktio) en ole omasta mielestäni aiemmin lukemissani kirjoissa törmännyt, joten mielenkiinnolla haluan tästä oppia jotain uutta!
       
Philip Reeve: Pimenevä maa (2007)
Kuten takakansikin hehkuttaa "Mahtavan apokalyptisen seikkailutarinan huikea päätösosa". Tältä kirjalta odotan paljon, sen verran mukaansatempaavia edellisetkin olleet, tämän pitäisi selittää keskenjääneitä asioita ja paljon - ainakin eepoksessa sivuja riittää 571 kappaletta!
   
Tuosta tulikin mieleeni, että Lukeminen.fi sivustolla tuli vastaan seuraava kommentti: 
  
"Tunnustan. Ahdistun paksuista kirjoista. Ymmärrän, että maailmankirjallisuuden klassikkolista olisi huomattavasti lyhyempi ja köyhempi, jos siitä karsittaisiin osa teoksista pois liiaallisen sivumäärän takia. Siitä huolimatta, kun poimin käteeni yli 400-sivuisen järkäleen, kurkkuani alkaa puristaa, alan hengittää keuhkojen yläosalla ja hikipisaroita pulpahtelee nenän alle." Koko juttu löytyy täältä.
~ Jenni Pääskysaari, Sivullinen
  
Raportoin asiasta heti siskoilleni Facebookissa seuraavin sanoin: "Alle 400-sivuisessa kirjassa ei ehdi edes tapahtua paljon, asioita jaa kertomatta ja selittämättä. Gabaldonillakin on aika järkäleitä ne kirjat, enkä ole tainnut koskaan valittaa painon tai koon vuoksi ja junassakin olen lukenut." Jaana-siskoni ja hänen 12-vuotias poikakin sanoivat tähän: "Tyhjää höpinää tuollainen - paksut kirjat ja kirjasarjat parhaita, että jotain ehtii tapahtua! Luin Reeven sarjan loppuun, olipas hyvä kokemus!!!"
  
Mitä mieltä te olette, miten paksu kirja on liian paksu? 
Onko teillä ollut samoja ongelmia kuin Jenni Pääskysaarella?

Sanoja, sanoja, sanoja...

En muista missä ja kuka, mutta joku on laulanut nämäkin sanat. Sain Oota, mä luen tän eka loppuun-blogin annilta sanahaasteen sanoja. Haasteen on aloittanut Leena Lumi. Vinkatkaa tähän postaukseen, jos tahdotte minulta sanoja!
  
"Siis sille, joka haluaa, minä annan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun ja sinun tulee kommentoida noita sanoja blogissasi ja toivon spontaania kommentointia. Ei mitään snobbailua, eikä harkintaa, vaan antakaa palaa. Ja kukaan ei saa loukkaantua, vaan homma otetaan leikin kannalta. Jos en tunne henkilöä ollenkaan, joka tähän mukaan haluaa, sanat voivat olla ihan mitä sattuu ja sitten vain niistä kertomaan. Rohkeasti."
   
Saamani sanat ovat:
 
  • fantasia - Fantasia on minulle hyvin tärkeä pakopaikka. Eskaspistisesti sitä joskus toivoo olevansa joku muu, ihan toisessa paikassa. Fantasiassa kuuluu olla mahtipontisuutta, huikeita seikkailuja, magiaa, vahvoja naisia ja rakkautta - unohtamatta uskomattomia olentoja (lohikäärmeitä, haltioita, kääpiöitä...). Sen lisäksi, että luen paljon fantasiaa, olen myös itse sortunut pöytälaatikko kirjoittajaksi. Kuten aiemminkin olen kertonut, vuonna 2006 aloitin hyvän ystäväni kanssa ihna ex tempore kirjan kirjoittamisen ja kun aloitin opinnot 2008 se jäi kesken. Nyt marraskuussa Nanowrimo antaa hyvän potkun käydä romaania uudestaan lävitse ja kirjoittaa niitä sinisilmäisimpiä kohtia uudestaan.
  • aitous - Arkeologina (ja muutenkin) arvostan aitoutta, niin ihmisissä kuin ruoassa, esineissä jne. Aitous ihmisissä - tule sellaisena kuin olet, en ymmärrä PhotoShopattuja kuvia tai kauneusleikkauksia. Itse kun en edes meikkaa. Aidosti tehty ruoka on parsta eli oikeaa voita, kermaa ja suolaa ei saa säästellä, maut ovat parhaimmillaan, jos ruoan kyljessä ei lue "kevyt", "kasvirasva" tai muita harhaanjohtavia terveystermejä. Kuten yllä jerroinkin, karppaan eli syön pääasiassa lihaa (ainakin silloin kun tili ei näytä miinusta) ja välttelen hiilareita (on muuten paljon parempi olo kun ei tuki itseään täyteen valkoisilla jauhoilla). Ihmisen kuuluu syödä lihaa, meillä on siihen tarkoitukseen soveltuvat kulmahampaat (canines) ja karppaaminen onkin hyvin samalla viivalla ihmisen alkuperäisen ruoan, paleoravinnon kanssa. Tästä ruoasta nauttivat siis esi-isämme kivikaudella. Kokeilkaa vaikka viikon ajan olla syömättä riisiä, pastaa, perunaa ja leipää ja kertokaa, onko olo parempi kuin aikaisemmin!
  • into - Olen. Siis innokas. Innostun joistakin asioista ihan kauheasti. Tällä hetkellä sellaisia ovat mm. dystopia aiheiset kirjat ja korttiaskartelu. Kun innostun, sen huomaa, sillä puhun aiheesta omaan kovaääniseen, suurieleiseen tapaani ja hankin innostukseni ruokkijaa ympärilleni (nytkin istun askartelutavaroiden valtaamassa kämpässä). Dystopia aiheset kirjat ovat valloittaneet kirjahyllyni ja yöpöydän kulman. Uusimpana tuttavuutena Lauren Oliverin: Delirium - rakkaus on harhaa.teos. Minä ainakin laskisin sen dystopiaksi takakannen perusteella (varasin kirjan ja pian varmaan saan sen, tämän kirjoittamisen jälkeen hakemaan lähikirjastostani Oliverin edellinen teos: Kuin viimeistä päivää, joka on samankaltainen idealtaan kuin Päiväni murmelina). Into viittaa myös Ingamnin vähälaktoosiseen tuotesarjaan, tämä ja Hyla ovat tulleet tutuksi, sillä vatsani ei kestä maitoa - outoa sinällään kun olen maitotilan kasvatti (te ette varmaan tienneetkään, että asuin ensimmäiset 13 vuottani maalla).
  • opintopiste - Opintopiste, tuo sana joka kuvastaa nykyisin turhautumista, uskomatonta määrää työtä ja vaivannäköä ja joka takaa jokapäiväisen leivän (kuvainnollisesti, karppaajana kun en leipää paljoa syö). Yhä tiukkenevien määräysten takia saa tehdä paljon töitä, että voi "nauttia" opintotuesta. Tarvitaan siis tietty määrä pisteitä, jotta tukea tulee ja humanististen alojen alasajamisesta johtuen kurssitarjotin on kovin köyhä ollut viimeaikoina. Onneksi on vapaus käydä poikkitieteellisesti opiskelemassa vaikkapa geologiaa ja tähtitiedettä.
  • kirjasto - Rakastan! Toiveammattini olisi olla kirjastotäti. Olen pariin otteeseen yrittäyt hakea opiskelemaan informaatiotutkimusta, yksi syy miksi tulin Ouluun arkeologian turvin. Vielä ei ole onnistunut. Kirjastossa on tunnelmaa, olen nimittäin vuosina 2005-2006 ollut töissä (lue: työharjoittelussa) kirjastossa ja se oli mielestäni parasta aikaa elämässä (ennen opsikeluja ja seurustelua). Olen vähän kyllä pettynyt koulutusohjelmaan, jolla kirjastotätejä tuotetaan, se kun ei tunnu vastaavan minun käsitystäni työtä johon se valmentaa...

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Maggie Stiefvater: Häivähdys

The World is Not Enough... 
    
   
Takakannesta:
Rakkaudella on kahdet kasvot, suden ja ihmisen
   
Toukokuussa 2010 ilmestynyt Väristys oli herkkä aloitus vangitsevalle, ihmissusilegendaa raikkaasti tulkitsevalle rakkaustarinalle. Sam ja Grace ovat taistelleet saadakseen toisensa, ja metsä heidän välillään näyttää kadonneen. Pian heidän tulevaisuudelleen lankeaa uusi varjo.
   
Häivähdys on romaani elämästä odotuksen jälkeen. Se on romaani pojasta jonka sutena viettämät vuodet ovat takana, tytöstä joka on menettää ihmisyytensä ja ystävistä, joiden on opittava suuntaamaan vihansa toistensa hyväksi. Riittääkö vain häive ihmisestä pitämään rakastavaiset kiinni toisissaan?
      
"Olipa kerran tyttö nimeltä Grace Brisbane. Hänessä ei ollut  mitään erityistä, paitsi että hän oli hyvä matematiikassa, tosi hyvä valehtelemaan ja asettui kodiksi kirjojen sivujen väliin. Hän rakasti kotitalonsa takana liikkuvia susia, mutta eniten hän rakasti yhtä niistä. Susi vastasi hänen rakkauteensa. Se rakasti tyttöä niin kovasti, että kaikesta merkityksettömyydestä tuli erityistä: se miten hän tapasi naputella hampaitaan lyijykynällä, epävireiset laulut suohkussa, hänen tapansa suudella poikaa niin että sen tiesi tarkoittavan ikuista rakkautta." (s. 321)

Väristyksessä alkanut tarina jatkuu arvoisellaan tavalla. Tästä kirjasta on vaikeaa kirjoittaa, jottei tule samalla paljastaneeksi mitään tärkeää. Edellinen kirjahan päättyi siihen, että Sam sai pitää ihmishahmonsa, vaikka oli hänen viimeinen vuotensa. Tähän muutokseen liittyy kaikkea epäselvyyttä, jota jatko-osassa yritetään avata paremmin. Beck hankki susilaumaan uusia jäseniä, hoitamaan mm. paperiasioita, jotta lauma pysyisi turvassa. Isabelin isä, Tom Culpeper on kuuluisa herkästä liipasinsormestaan ja Sam on saanut tuntea sen myös omissa nahoissan. Henkilögalleriaan lisätään uusi hahmo, Cole. Tässä tyypissä on samanlaista särmää kuin Isabelissa ja alun vaikeuksista huolimatta pojasta tulee hyvin tärkeä hahmo juonen kannalta.
   
"Katselin Gracen kotia, odotin että hänen huoneeseensa syttyisi valo ja kuvittelin, että olin hänen huoneessan. Minulla oli ikävä sitä miten hän rapisteli läksykirjojaan, kun kuuntelin musiikkia hänen vuoteellaan. Kaipasin hänen kylmiä jalkojaan, jotka tunsin jalkojani vasten kun hän kipusi vuoteeseen. kaipasin hänen varjoaan kirjani aukeamalla. Kaipasin hänen hiustensa tuoksua, hänen hengityksensä ääntä, Rilken kirjaa hänen yöpöydällään ja hänen kosteaa pyyhettään työtuolin selkämyksellä. Minun olisi kai pitänyt olla tyytyväinen, kun olin saanut olla hänen kanssaan koko päivän, mutta sen sijaan ikävöin häntä entistä enemmän." (s. 274)
   
Häivähdystä leimaa vahvasti Gracen mystinen sairaus, joka alkaa päänsärkynä pahentuen kuumeeksi ja vatsakivuksi, kunnes vanhemmat vievät tyttärensä sairaalaan. Kirja on synkempi kuin edeltäjänsä. Nyt sivujen välissä ei ole vain rakkautta ja kaipausta, vaan myös uhmakkuutta, kapinointia, väkivaltaa ja kuolemaa. Kirja vei mukanaan, ei ehkä yhtä voimakkaasti tai samoista syistä kuin Väristyksessä, mutta tämä oli ahmittava kahdella istumalla, yömyöhiin lukemalla. Onneksi Ikuisuus ilmestyy jo parin päivän päästä, taidanpa laittaa kirjastoon varauksen. Saavatko Sam ja Grace viimein toisensa?
    
Etulieppeestä:
Väristys sarjan viimeinen osa Ikuisuus Suoomessa lokakuussa 2011. Väristys-romaanissa Sam ja Grace löysivät toisensa. Häivähdyksessä he taistelivat saadakseen olla yhdessä. Nyt he tuskin näkevät toisiaa, sillä suden muoto ottaa Gracen valtaansa yhä useammin. Kun metsästä löydetään nuoren tytön ruumis, kylässä julistetaan sota susia vastaan. Vain Sam ystävineen tietää, että aseet kohdistuvat samaisiin ihmisiin, joita vanhemmat haluavat susilta suojella. Kierre on katkaistava. Grace on saatava pois metsästä. ikuisesti.
  
Arvosana:

   
Tyylilaji:Fantasia, nuoret, kielletty rakkaus
     
Samantyylisiä kirjoja: Stephenie Meyer: Houkutus-sarja
       
Suomentanut: Laura Honkasalo,  345 sivua, WSOY 2011
     
Alkuperäinen nimi: Linger - Trilogian 2. osa
     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjamielellä, Vinttikamarissa, Lukukeskus, Jossun lukupäiväkirja, Lukunurkka,
Lukukokemukseni sarjan ensimmäisestä osasta Väristyksestä löytyy täältä.

Kuukauden blogi-tunnustus

Q+Black valitsi blogissaan minun kirjablogini esiteltäväksi kuukauden blogina.  
  
     
Kiitos tästä kunnianosoituksesta!

lauantai 22. lokakuuta 2011

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito

 Oli neidolla punapaula
  
  
Takakannesta:
Vauraan Sarmatian tähystäjäneito, 17-vuotias Amaya, matkustaa kolkolle Khalkoksen saarelle osallistuakseen valtiollisiin hautajaisiin. Oppaakseen suloinen Amaya saa hallitsijahuoneen töykeän neuvonantajan, Miroslavin, joka tutustuttaa Amayan saaren kummallisuuksiin, mm. Korkeaan Puolisoon, jolla on outoja harrastuksia ja kaksi eriskummallista poikaa. Mutta kun Amaya on edustusvelvollisuutensa hoitanut ja valmis palaamaan kotiin, selviää, että Khalkoksen hovilla on neidon varalle pahaenteinen, pelottava suunnitelma, joka muuttaa Amayan elämän peruuttamattomasti…
    
Katso kirjailijoiden mielenkiintoinen video Tähystäjäneidon kirjoittamisesta!
    
Videolla kerrotaan myös hauskoja faktoja mm. nimien taustoista,
esim. Khalkos tarkoittaa kuparia kreikaksi ja Niccolum nikkeliä
sekä siitä kuinka tämä kirja on syntynyt NaNoWriMo-projektina.
     
Mielellään ei kirjoita negatiivista palautetta (peikkoneito pohtii muuten blogissaan kirjoittamisen vaikeudesta, miksi joistakin kirjoista on hankala sanoa mitään), mutta jokin tässä kirjassa jäi ikävästi hampaankoloon.
 
Marjis esitteli kirjan vähän aikaa sitten ja vaikka kirjan lukeminen omalta osaltani oli tuolloin vielä kesken, pessimistisyyteni voi huomata tuolloisesta lausahduksestani "kirja ei lumoa". Eikä lumonnut täydellisesti lopussakaan. Kirja tökki pitkin matkaa.

Ensinnäkin nimet: Sarmantian tähystäjäneidon Amayan sisko Sznesana kuulostaa lähinnä niistämiseltä, ja heidän vanhempansa Ruorinainen Blagorodna ja Perämies Neofit Haralampijee Toinen (leikillisesti mielessäni isää kutsuinkin nimellä Uusikunto Haarat Lammessa, Jee!). Sisarusten hevoset ovat Samsia ja Lento. Myönnettäköön, että minun ja ystäväni pöytälaatikkoromaanissa (jota ajattelin jatkaa nyt marraskuussa Nanowrimossa) on hevonen nimeltään Lehmus - vaikka muiden hevosilla kovin fantastinen nimi onkin - mutta se vain tökkää outoutena silmään.

Khalkoksen kansa härkineen esiintyy minulle kääpiöitä muistuttavana kaivoskansana (tämä on plussaa), khalkoslaiset miesten nimet ovat miellyttävästi jotensakin venäläisiä: Miroslav Kostov, Suuri isä Roman, Filipov... Pääkaupunki kuulostaa kreikkalaiselle: Niccolum (arkeologin opiskelijana arvostan tätä). Amayjan esiliina, matroona Krasimira on hämmentävä hahmo. Aluksi häntä pitää jäyhänä ja ankarana, mutta tämä huikentelee pitkin tarinaa kuin keväinen varsa, varsin K-18 tyyliin. Tämäkin oli yksi kirjan outouksista. Se on luokiteltu nuorten kirjaksi, mutta lukiessa tuntuu kuin se olisi pikkulasten ja aikuistenkirjan sekoitus ja tätä ei nuortenkirja mielestäni suinkaan tarkoita.

Kaikki juonenkäänteet, joilla yritettiin saada aikaiseksi sykähdyttäviä mullistuksia aiheuttivat lähinnä hervotonta hihitystä "ei hyvänen aika, oliko se pakko kirjoittaa noin"-tyyliin. Jotenkin tätä kirjaa oli vaikea ottaa vakavasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole tarkoituksellinen huumori. Juoni oli paikoin hyvinkin ennalta arvattavaa, jotain pystyi jo heti alussa päättelemään lopun suhteen, välillä tuli hetkiä, jolloin ihmettelin kirjailijoiden valintoja heitellä hahmojansa epäloogisiin, jopa turhiin käänteisiin. Pääsin kuitenkin yllättymään pariin otteeseen, joskaan aina en positiivisesti (toisinaan tämä tosin johtui tapahtumista, ei siitä kuinka ne oli kirjoitettu).

Takakansi kertoo, kuinka kirja käsittelee Amayan kasvua tytöstä naiseksi. Tämä ei kuitenkaan minusta pidä täysin paikkaansa, sillä kirjan alussa Amaya on kuin pikkulapsi ja kirjan lopussa - no, todetaan vaikka kypsempi. Muutos tapahtuu lähes ilman välivaiheita. Olisin kaivannut enemmän aiheen avointa käsittelyä: kasvutarina jää nykyisellään sivulauseiden ja rivinväleistä tehtävien tulkintojen varaan. Toinen suuri teema kirjassa on valtapeli - kuinka ihminen on vain nappula pelilaudalla, kun puhutaan valtakunnan tason politiikasta. Amaya saa huomata, kuinka hänen rakkainpansa tarjoavat ihmistä kuin syöttöporsasta, vain sen vuoksi miten tämä ele voi lähentää kahta kansaa: sortajaa ja sorrettua. Tähystäjäneito kertoo rakkaudenkaipuisesta teinistä, joka joutuu kokemaan hyvinkin omakohtaisesti maailman julmuuden ja sen, kuinka omat tunteet täytyy tukahduttaa ja haudata suuremman hyvän vuoksi.

Tarinaa on vaikea sanoa onnelliseksi. Toivon jatko-osien olevan vähän keveämpiä. Amayaa käy sääliksi, ehkä hänelle jatkossa suodaan helpompaa elämää. Nyt oltiin syvällisten ja tärkeiden asioiden kanssa tekemisissä ja tämä seikka harmittaa huonosti kirjoitetuissa kohdissa. Tätä toivon myös khalkidien puolesta: naisia pidetään lehmän kaltaisina, lukemaan oppimattomina ja naiset ovat hyväksyneet tämän eivätkä edes vaadi muutosta. Hovi on perin tyypilliseen tapaan täynnä outoja persoonia (Korkea puoliso Lilyana ja hänen peruukkikokoelmansa) ja sen lailliset että rahalliset päätökset eivät saa kansan myönnytystä. Suosikkihahmoni oli Miroslav, joka pyrkii olemaan korrekti ja kuiva, mutta joutuukin myöntämään itsestään asioita, joita ei tiennyt hänelle olevan mahdollisia

En tiedä miksi minun kokemukseni tästä kirjasta on niin pakkasen puolella, suosittelen jokaista kiinnostunutta kirjan lukemaan, sillä on potentiaalia, joka tosin ainakin minulla jää valitettavan kehnon kirjoittamisen peittoon.

Arvosana:
   
Tyylilaji: fantasia, nuoret,
     
Samantyylisiä kirjoja: -
      
237 sivua, Karisto 2011 - Kuparisaari-trilogia I
     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjamielellä, Sivupiiri, Saran kirjat,
  
Kirjoittajien kotisivut: Grafomania, Terhi Rannelan työ- ja matkapäiväkirja,
 
Tähystäjäneidon kotisivut: Kuparisaari
  
Arvostelukappale. Kirjan Risingshadow arvosteluni näette täältä.
Arvostelu on ilmestynyt myös Oulun yliopiston kulttuuritieteiden opiskelijoiden Kultu ry:n ainejärjestölehdessä: Kultisti - kevät 2012.

torstai 20. lokakuuta 2011

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

 Joku himoitsee sieluasi
   
   
Takakannesta:
Miksi outo, puita halaava nainen ilmestyy hänen tielleen niin Lapin tuntureilla kuin kotikaupungissa?
   
     – Luulenpa, että on käynyt sillä tavalla, että sinä olet saanut perääsi hengen, sanoo Romppainen, kun Jouni uskoutuu entiselle opettajalleen. Sitä en osaa selittää, miksi niin on käynyt ja mitä se sinusta haluaa.
      Jounin äiti on kolttasaamelainen ja hän on kadonnut kun Jouni oli pieni. Liittyvätkö salaperäiset tapahtumat jotenkin äitiin, onko hän joutunut metsänpeittoon vai mitä hänelle on tapahtunut? Jounin kotipihaan asettuva huuhkaja osaisi varmasti vastata, kun sitä vain ymmärtäisi.
      Jouni alkaa selvittää arvoitusta yhdessä ystävänsä Mikon kanssa. Apuna hänellä on Siisjoen Siidan jäsenluettelo ja Romppainen, josta paljastuu yllättäviä samaanin taitoja.
      Yliluonnollisten tapahtumien lisäksi Jounin pää joutuu pyörälle myös luonnollisten tapahtumien takia. Romppaisen tytär Matleena on Jounin rinnakkaisluokalla ja ensirakkaus iskee Jouniin moukarin lailla. Pelko ja rakkaus, salaisuudet ja tosi muuttavat Jounin elämän.
   
Huima tarina joka vie mukanaan kuin myrskytuuli.

   
Kirja ilmestyi 8.9. ja olen saanut sen suoraan kustantajalta Risingshadow:ta varten tekemääni kirja-arvosteluunLue lisää metsänpeitosta suomalaisen mytologian mukaan esim. tästä Wikipedian artikkelista.
   
Tuttuun tapaansa Sari Peltoniemi ei jätä lukijaansa kylmäksi. Hänen aiemmat kirjansa (Hirvi, Kummat, Suomu, Hämärän renki) eivät edusta selkeästi yhtä tiettyä linjaa taikka suuntausta, mutta kaikkien takana on periaatteessa sama idea: kirjat kertovat nuorista, lainaavat aineistoa Suomen historiasta ja mytologiasta ja kuvaavat enemmän tai vähemmän uskottavalla tavalla uskomattomia asioita. Kuulen kutsun metsänpeittoon ei tässä tee poikkeusta. Se kertoo yläasteikäisestä pojasta, Jounista, hänen perheestään ja ystävistään sekä oudosta kohtaamisesta Lapissa. 
   
Kirja on lyhyt ja sen lukee hetkessä, kieli on kevyttä ja nuorekasta, joka sopii jopa ala-asteen viimeisten luokkien luettavaksi. Hahmot ovat hyvin uskottavia: teinejä, joilla on samat ongelmat ja ajatuskuviot kuin kenellä tahansa – märkiä unia myöten. Jouni ja hänen lapsuudestaan asti paras kaverinsa Mikko aikovat perustaa bändin, puhutaan tytöistä. Suhde isään on se tavallinen: asioista ei keskustella, edes niistä tärkeistä. Henkilöhahmogalleria on suppea, mutta se toimii hyvin nuorille suunnatussa kirjassa, kaikille mukaan otetuille henkilöille on räätälöity asema tarinassa – turhia sivuhenkilöitä ei ole. 
   
Jounin äiti, tuo kiehtova, jopa merkillinen, kolttasaamelainen nainen. jonka Jounin isä kohtasi tuntureilla ja josta puhutaan paljon mutta tiedetään vähän, on varmasti kirjan mielenkiintoisin hahmo. Miksi hän hylkäsi lapsensa näiden ollessa vielä pieniä ja kuka hän todella oli?  Kiinnostava hahmo on myös Saara, Jounin isosisko. Rastapäinen tyttö, joka turhankin clichéisesti kuvataan ituja syövänä ja eläinten asemaa puolustavana ajattelijana. Hän, kuten koko muukin perhe, kulkee kirpparivaatteissa, mutta Jouni kapinoi: ostaa kesätyörahoillaan uudet farkut ja käy Mikon kanssa hampurilaisella ylikaupallisessa ruokapaikassa ja pohtii kultaista keskitietä kuluttamisen ja kierrätyksen, lihan ja kasvisruoan välillä. 
   
Peltoniemi kertoo kirjassaan pienen palan saamelaishistoriaa, kuinka saamelaista kansaosaa syrjittiin samoin ottein kuin Amerikan alkuperäiskansojakin - Suomessa ei tosin rakennettu reservejä vaan enemmänkin henkisiä vankiloita. Saamelaiset ajettiin pois omilta kotiseuduiltaan, lapset lähtivät kouluun satojenkin kilometrien päähän kotoa oppimaan suomen kieltä ja tapoja. Saamelaisten uskomuksia, tapoja ja jopa vaatetusta pilkattiin ja niiden olemassaolo kiellettiin. Tällaista ei uskoisi Suomessa pystyvän tapahtumaan! 
   
Jouni oppii kirjassa ymmärtämään ja vaalimaan tätä äitinsä puolelta perimäänsä menneisyyttä. Hän tapaa kotikaupungissaan asuvia kolttasaamelaisia ja kuulee tarinoita, jotka auttavat häntä yliluonnollisen ongelmansa kanssa. Kun kalmaneito hyökkää Jounia kohtaan, apua tulee yllättävältä suunnalta: vanha tuttu ala-asteen opettaja Romppainen, josta luuli tietävänsä kaiken (paitsi etunimeä), paljastuu shamaaniksi. Romppaisessa tiivistyy kaikki se, jota toivoisi löytyvän kaikilta opettajilta: hän kuuntelee lasta naureskelematta ja auttaa näitä ongelmissaan. Jouni kertookin saaneensa turvasataman opettajan luota. Isä kyselee Jounin viimeaikaisia yökylä reissuistaa Romppaisen luo, vihjailee pojan oikeasti menneen kaupungille ryyppäämään, mutta siskokin puuttuu tähän korostaen tosiasiaa, ettei Jouni kotoa juuri koskaan ole poissa ja jos tämä tahtoisi ryypätä, olisi hän poissa kaikki illat. Jouni ei yleensä paljoa välitä kännykästään, joka on vanhaa mallia, mutta toimii hyvin, mutta kun kuvioihin astuu mukaan Matleena, Romppaisen tytär, tämäkin asia muuttuu. 
  
Idea sielunsyöjästä, joka tavoittelee Jounia, on kenties vanha ja lainattu saamelaismyyteistä, mutta kirjaan on saatu tämän hahmon osalta uskottavuutta ja jopa pelottavaa tunnelmaa. Illalla tuntui jännittävältä mennä nukkumaan, tuntui oikeasti siltä kuin varjot olisivat heränneet eloon. Välillä asiat tapahtuvat vain liian helposti, nopeasti ja selittelemättä. Kyseessä on todellakin nuorten kirja, hyvin kirjoitettu, mutta jää kirjailijan vanhemman tuotannon varjoon. Tästä puuttuu se jokin kipinä, viimeinen hionta, tai sitten olen jo liian vanha.
Lukunäyte: Se oli selin minuun ja nojautui männnyn ruonkoa vasten, silitteli sitä ja huojahteli. Sen sotkuiset hiukset liehuivat ja erotin koko ajan paremmin, miten luiseva ja jotenkin rähjäinen se oli. Sen kynnet olivat hyvin pitkät ja risareunaiset. Ihan kirkkaasti tiesin, että kauheinta olisi, jos se kääntyisi katsomaan minua. Melekin yhtä kauheaa oli, että se tiesi minun nimeni. Se sanoi: -Jouni. (s.9)
   
Arvosana:

   
Tyylilaji: nuoret, maaginen realismi, kauhu
     
Samantyylisiä kirjoja:
      
153 sivua, Tammi 2011
    
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjavinkit,
  
Kirjailijan kotisivut: Peltoniemi.info, Tammen sivuilla, Wikipedia,  

maanantai 17. lokakuuta 2011

Tunnustus

Sain tunnustuksen Holopaisen Anulta, jonka blogi on Kirjailijan kävelyretkiä. Kiitos!


Haasteessa kuuluu siis toki kiittää tunnustuksen antajaa, paljastaa itsestään kahdeksan (8) asiaa ja jakaa tunnustusta yhtä monelle eteenpäin. Tämä(kin) tosin on kulkenut jo aika monen blogin kautta, mutta tuskin ketään haittaa jos jaan tunnustusta jo sen saaneille blogeille, jos ne minusta ansaitsevat sen.

  1. Lempikirjojani ovat tällä hetkellä ne, jotka kertovat maailmanlopusta, ekokatastrofista, zombeista taikka vampyyreistä. Apokalyptisyys ja dystopiat kiinnostavat, sillä mielestäni nykyisellä maailmanmenolla ollaan huolestuttavasti siihen suuntaan menossa.
  2. Olen oman ainejärjestöni, Oulun yliopiston kulttuuritieteiden opiskelijoiden Kultu ry:n tiedotusvastaava. Ainejärjestöön kuuluvat arkeologian lisäksi kirjallisuus ja kulttuuriantropologia. Olen ollut nykyisessä pestissäni kahden hallituskauden (yksi lukuvuosi) verran, lähdin mukaan jo fuksi vuoteni keväällä ja silloin pestini oli biojätevastaava.
  3. Olen opiskellut humanististen aineiden lisäksi geologiaa luonnontieteellisen puolelta sekä fysiikan "laitoksen" tähtitiedettä. Laitoksiahan ei nykyisellään enää tunneta (mikä minusta on ihan pöljä keksintö, laitos-sana kuuluu minusta tässä yhteydessä asiaan).
  4. Minulla on neurologinen vaiva, hahmotushäiriö. MBD joka minulla käytännössä ilmenee seuraavina ongelmina: en osaa hahmottaa oikeaa ja vasenta (yksi syy miksi en koskaa aio hankkia ajokorttia), minulla ei ole mitään havaintoa suuntavaistosta, eksyn kaupungilla/yliopistolla, jos käännyn väärässä kulmassa, en osaa yhdistää digitaalista ja analogista kelloa (12 ja 24 tunnin aika näyttö), en osaa aina ahamottaa oman ruumiini raajoja, tai niiden sijaintia vaikkapa seinän/kaapin/tuolin suhteen (törmäilen asioihin, en osaa päätellä etäisyyksiä, syy miksi en aja polkupyörällä ja saan paljon mustelmia), uskon myös, että tästä syystä johtuen puheeni on hyvinkin nopeaa ja epäselvää, samoin käsialani... itsekään aina ymmärrä itseäni! :D Typoilen myöskin ahkerasti.
  5. Minulla on ollut kaksi kissa. Ensimmäisen kissani (Rontti-neiti) sain kun täytin 18, siskoiltani lahjaksi. Rontti on maalaiskissa, pentueen viimeinen, joka sai kodin luotani iskosiskoni halutessa pelastaa sen varmalta tuholta. Rontti asui kanssani kolme-neljä vuotta kunnes hankin hänelle kaverin Merri-herran (lyhenne Merenthieristä). Merri tuli löytöeläinkodista, se oli ollut n. vuoden vanha sinne tullessaan ja lähes yhtä kauan se vietti häkissä, ilman että kukaan sitä tahtoi. Merri on todennäköisesti brittiläinen lyhytkarva, muistuttaa ulkonäöltään & kooltaan Karvista ja luonteeltaan se on aivan ihanan herttainen. Rontti tosin ei osannut Merri-poikaa arvostaa vaan puolen vuoden kuluttua toinen isosikoni otti hänet kahden kissansa lauman jatkeeksi. Muutimme Rontin kanssa Kuopiosta Ouluun 2008 ja asuimme täällä noin vuoden yhdessä, kunnes tapasin nykyisen poikaystäväni/kihlattuni. Hän on allerginen kissoille ja 2010 kun muutin hänen kanssa yhteen, oli minun tehtävä raskas päätös ja etsiä Rontille uusi koti. Nyt hän on asunut vuoden erittäin hyvässä kodissa, jossa käyn kisu-neitiä katsomassa aina silloin tällöin.
  6. Minulla on ollut monta vuotta haaveena kirjoittaa oma kirja. Olen aloittanut vuonna 2006 kirjoittamaan fantasia eeposta parhaan ystäväni E:n kanssa. Yliopistoon päästyäni kirjan teko jäi tauolle ja kummittelee aina mielessäni. Runokokoelman julkaisu olisi myös ihanaa,
  7. Toiveammattini ei ole arkeologi vaan kirjastotäti. Olen ollut vuoden työharjoittelemassa kirjastossa ja huomannut sen juuri oikeaksi paikaksi minulle, joskaan en ole katunut päivääkään arkeologian opintojani. Kirjojen hyllyttäminen, aakkostaminen ja niiden suosittelu ihmisille tuntuu vain täydelliseltä elämältä. Paras muisto kirjasto ajaltani: Viimeisellä viikolla sain tehtäväkseni suositella eräälle vanhemmalle rouvalle uudenlaisia kirjoja. Hän oli lopeensa kyllästynyt kahden muun minua vanhemman kirjatotätin ehdottamiin ainaisiin rakkaushömppäromaaneihin ja tahtoi vaihtelua. Vein hänet historia hyllylle ja latasin hänen hentoluisiin käsiinsä mm. Paula Havasteen, Eira Pättikankaan ja Tuula Rotkon kirjoja. Seuraavana päivänä täti tuli uudelleen kirjastoon, reippain askelin ja ajattelin, että hän tuli valittamaan ehdottamistani kirjoita, mutta mitä vielä: hän ylisti niitä ja sanoi ettei olisi itse noita kirjoja osannut valita ja häntä alkoi kovasti kiinnostaa noituus ja esihistoria, tapahtumat kun hänen kotiseuduilleen sijottuivat. Hän jopa lainasi lisää kirjoja kun edelliset oli jo luettu sekä varasi muita, samankaltaisia kirjoja.
  8. Lopuksi todetaan vaikkapa... muista harrastuksistani. Kuten joku on saattanut ehkä huomatakin, minulla "muutama" muukin blogi, joskin kahta näistä päivitän ahkerammin kuin toisia. Kirjojen lukemisen lisäksi aikaa jää myös korujen ja korttien näpertämiseen sekä postcrossaamiseen. Olen aikamoinen hamsteri, eli hyllyt täytyyvät kirppariostoksista (kirjoja, purkuun meneviä koruja, askartelutarvikkeita).
Näille blogeille jaan tunnustuksen:

perjantai 14. lokakuuta 2011

Tänään kirjastosta - osa 1

Kävin tänään hakemassa kirjastosta verkkokurssia varten Marco Polon matkat, samalla lähti mukaan muutama muukin kirja ja idea esitellä lainaamiani kirjoja (sekä syitä lainaamiseen) uudella postausten sarjalla - samalla on myös hyvä kertoa mistä on saanut mhdollisen vinkin kirjasta.
  
Marco Polon matkat (2002) Osa ihminen ja ympäristö-verkkokurssin lukumateriaalia. Valitsin kirjan a) koska se kiinnosti näin arkeologian opiskelijan näkökulmasta ja b) on väitetty, ettei Polo käynytkään Kiinassa.
   
Tri. Annika Dahlqvist: Karppaus - Opas & keittokirja (2010) Tämä sattui löytymään ihan sattumalta palautettuje hyllyltä. Poikaystävän kanssa ollaan säännöllisen epäsaannöllisesti syöty karpaten - hiilareita vältellen. Olo on muuten paljon parempi! Blogin ensimmäinen ruokakirjapostaus! Ainakin äkkiselailulla tosi hyvännäköistä ja omaan suuhuni hyvälle maistuvista aineksista tehtyä ruokaa.
  
Aku Ankan Taskukirja 377: Seitsemän meren kauhu (2011) Pakko myöntää - välillä täytyy lukea uusiakin Aku Ankkoja, vaikka eivät nämä uuden suuntauksen mukaiset tarinat ole ihan sitä parasta laatua. Tässä kuitenkin viehätti ajatus erään lempileffani, Disneyn Pirates of the Caribbeanin käyttäminen akkaritarinan pohjana. Olipas aikamoinen fail! Ei ollenkaan sopinut sekoittaa näitä kahta ainesta. Yleensä aikamatkustustarinat ovat ankkatarinoiden helmiä, mutta tästä puuttui idea, leffaa lainattiin hyvinkin epämääräisesti ja se jokin jäi puuttumaan.
      
  
Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa (2010) Tästä luin parikin esittelyä ainakin Peikkoneidon blogista ja Oulun ylioppilaslehti Ylkkäristä. Luin vähän aikaa sitten Meg Rosoffin Poikkeustilan, ja lukukokemuksia netistä etsimällä päädyin sitten tänään kirjan lainaamaan, kun sen uutuus kirjojen pöydällä huomasin. Odotukset ovat korkealla tämän esikoiskirjailijan maagisen realismin suhteen!
   
Kariston uudessa Lupaus-sarjassa julkaistaan ansiokkaita ulkomaisia esikoisromaaneja – kunnon tarinankerronnan tuoreimpia, kansainvälisiä tuulahduksia. Nimiä joista toivon mukaan kuulemme vielä. Lähde: Kariston sivut
  
Maggie Stiefvater: Häivähdys (2011) Jatkoa Väristykselle. Tätä olenkin jo jonkin aikaa odottanut hyllyyn. Ei kuitenkaan ihan niin hyvä kirja, josta maksaisi paikallisen kirjaston 0,50e varausmaksun, mutta heti kun tämän nuorten uutuus hyllyssä näin, pinon päälle nostin. (Tässä vaiheessa poikaystäväni köhäisi kurkkuuan merkitsevästi, "eikö nämä jo riitä, kotonakin on kauhea määrä lukemattoima kirjoja?" Pakko oli silti saada tämäkin!)
  
Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli (2011) Vaikka luksi päätin, etten tähän kirjaan koske pitkälläkään tikulla, ajattelin kirjalle kuitenkin antaa mahdollisuuden. Siskoni luki kirjan joku aika sitten ja totesi, että saattaisi olla minun makuuni. No, antaa sen pyöriä luetavien kasassa, jos vaikka sattuisi jossain vaiheessa maistumaan. Tästä luin juttua ainakin marjiksen blogista. Nyt on kuitenkin ensin luettava käsillä oleva Tähystäjäneito ja sen jälkeen otan Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, sekin kun arvosteltavana kappaleena postiluukusta kolahti pari päivää sitten. Marjis on myös kirjoittanut blogissaan ilmaiskirjoista ja niiden laillisista/eettisistä ongelmista Kuluttajaviraston näkemyksen mukaan.
     
Loppuun vielä tiivistelmä Facebook keskustelusta minun ja kahden isosiskoni (J ja V) välilä, liittyen viimeiseen kirjaan:

V: Tämän huomasin eilen Suomalaisessa: Langennut enkeli - Becca Fitzpatrick
Minä: Ei vaikuttanut kovin hyvältä mitä blogeista luin, perus teini kirja.
V: Sitten varmaan meikäläiselle ihan sopivaa "aivot narikkaan"-luettavaa ;D
J: Pinossani on pötkötellyt tovin, alkuperäissivustolla oli ihan ok, suom. blogeissa "peruskauraa", mutta kun tuli varattua, niin ajattelin katsastaa, jos vaikka yllättäisi positiivisesti (ja aina välillä pitää saada helppoa luettavaa "aivot narikkaan"-tyylillä!!!)
Pari kuukautta myöhemmin...

Minä: Joko J luit tämän, aika hyvää palautetta Riringissa saanut: Avg rating: 4.18, Ratings: 22, Reviews: 4
V: Minähän mainostin tätä pari kuukautta sitten, kun huomasin Suomalaisessa. Taisitte olla sitä mieltä, että perusteinikamaa... ;D
Minä: Minä en tälle edelleenkän lämpene, mutta enemmän positiivista kuin negatiivista palautetta kuullut. Lukee joskus jos vastaan tulee.
V: Sama ajatus täälläkin. Varta vasten en metsästä, mutta kun/jos tilaisuus tulee...
J: Luin pari kuukautta sitten, kannattaa lukea (minähän kerroin tämän jo silloinkin täällä....)

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Harlequin: Nocturne/Paranormal Romance

 
   
Lista Nocturne/Paranormal Romance-nimen alla ilmestyneistä kirjoista. 
Tähdellä (*) merkityt kirjat löytyvät myös omasta kirjahyllystäni.
  
 Jos listasta puuttu jokin teos, vinkkaa minulle niin lisään sen!
  
Harlequin lopettaa paranormaalin romantiikan julkaisemisen. (6/2013)
  
Lista päivitetty 1.1.2015
  
Ensimmäinen sarjassa ilmestyi vuonna 2010 pienosromaanikokoelma Pimeyden olennot * (Useita kirjoittajia: Charlaine Harris, Maggie Shayne, Marilyn Tracy)
 
Alla listattu kaikki Harlequin Paranormal Romance kirjat kirjailijan sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä:
 

Rhyannon Byrd: Veren viemät
  
P. C. Cast: Partholon
  
Michele Hauf:
  
Julie Kagawa: Rauta-saaga (koko sarja lainassa siskolta)
  
Susan Krinard:
    
Maggie Shayne: Yön siivet 
          
      Gena Showalter: Manalan valtiaat, Interwined
          
      Eve Silver: Synnit
          
      Maria V. Snyder: Yelena Zaltana
            
        Rachel Vincent: Kissojen kesken
                 
        Näitä on luettu mm. täällä:

        Lukunurkka: Manalan valtiaat, Kissojen kesken, Rauta-saaga, Yön siivet, Eve Silver
        Kirjamielellä: Manalan valtiaat, Kissojen kesken, Yön siivet, Veren viemät, Rakas vampyyrini, Partholon-sarja, Susan Krinard, Verilinja, Pimeyden olennot-kokoelma, Rauta-saaga,
        Luettuja maailmoja: Rachel Vincent, Eve Silver, P. C. Cast, Julie Kagawa, Susan Krinard, Harlequin, Paranormal,

          lauantai 8. lokakuuta 2011

          Meg Rosoff: Poikkeustila

          Kunnes kuolema heidät erottaa
                  
             
          Meg Rosoffin vuonna 2004 ilmestynyt esikoisteos Poikkeustila (How I Live Now) on voittanut samana vuonna mm. Guardian palkinnon ja on tästä jopa elokuvaakin tekeillä, enkä yhtään ihmettele miksi. Kirja on kuin Anne Frankin päiväkirjan päivitetty versio, johon on sekoitettu satujen aineksia Lumikista tai Tuhkimosta ja Viisikko-seikkailuista. Tulevaisuuden klassikkoteokseksi kutsuttu kirja kertoo millainen maailmansota voisi olla 2000-luvulla.
               
          Minun nimeni on Elizabeth mutta kukaan ei ole koskaan kutsunut minua sillä nimellä. Isä katsoi minua kerran syntymäni jälkeen ja ilmeisesti kasvoni toivat hänen mieleensä jonkun hienostuneen ja surumielisen henkilön kuten entisaikojen kuningattaren tai kuolleen ihmisen, mutta minusta tulikin ihan tavallinen, ei millään tavalla huomiota herättävä. Jopa tähänastinen elämäni on ollut tuiki tavallista. Olen ollut alusta asti pikemminkin Daisy kuin Elizabeth. (s. 9)
                  
          Näillä sanoin kirja alkaa. Daisyn äiti kuoli synnytyksessä ja tästä syystä isän ja tyttären suhde onkin hyvin monimutkainen. Isän mentyä uudelleen naimisiin ei uusi puoliso ole kovinkaan kaukana satujen ilkeistä äitipuolista. Ainoa keino, jolla Daisy saa kontaktin isäänsä on syömättömyys ja kirjan alussa 15-vuotias neito kehuskeleekin kuinka ihanaa on olla syömättä, eivätkä psykiatrit saa hänestä mitään irti. Daisy lähetetään "pitovaikeuksien vuoksi" Englantiin, serkkujensa vaivoiksi. Perillä häntä odottaa neljä serkkua, äitinsä siskon Penn-tädin lapsia. Piper (9-vuotias enkeli), Edmond ja Isaac (14-vuotiaat kaksospojat) sekä Osmond (16-vuotias suuren maailman Asioista Kiinnostunut poika). Daisylla on tapana kirjoittaa Tärkeät Asiat isolla alkukirjaimella. Tämä tekeekin tekstistä päiväkirjamaisen, onhan kyseessä Daisyn muistelmat entisestä elämästä.
               
          Daisyn saapuessa Englannin maaseudulle on kesä, kasvun aika. Tarina onkin aluksi hyvin kevyt ja eteerinen. Sodan Uhka ei tunnu painavan nuorten mieltä kun tehdään kalastusretkiä joelle tai yövytään ihan huvin vuoksi lammasmajassa. Pian alkaa kuitenkin sattua ja tapahtua kaikenlaista. Kaikki alkaa Penn-tädin lähdettyä työmatkalle Osloon. Hän luennoi rauhasta ja keinoista välttää taistelua. Kun sähköt ja puhelinverkko sitten katkeavat ja uutisia suurista pommituksista niin Britteinsaarilla kuin Amerikassakin alkaa tihkua jopa takapajuiseen pikkukylään on selvää, ettei luento ollut kovin tehokas - täti jää saarron ulkopuolelle, lapset oman onnensa nojaan eläinten kanssa. Tämä antaakin Daisylle ja Edmondille mahdollisuuden laajentaa käsitystä serkku rakkaudesta johonkin paljon intensiivisempään. Kun vieraita alkaa saapua kyselemässä kummalilsuuksia, alkavat lastenkin mielet synkistyä. Tila otetaan armeijan käyttöön, lapset pakkosiirretään sijaisvanhempien luokse.
              
          Eräällä toisella kerralla majuri McEvoy alkoi kertoa meille alueen maanviljelyongelmista joita hän yritti pitää kurissa, ja ne liittyivät suurimmaksi osaksi lehmiin joita ei pystynyt lypsämään sähkökäyttöisillä lypsykoneilla sen jälkeen kun varageneraattorit lakkasivat toimimasta ja ne oli pakko lypsää käsin tai muuten niille saattoi tulla utaretulehdus ja ne kuolivat. Siinä onkin sellainen sodan sivuvaikutus jota et taatusti ole koskaan tullut ajatelleeksi. (s. 93)
            
          Daisy joutuu ensimmäistä kertaa elämässään huolehtimaan jostakusta muustakin kuin itsestään. Piper on sisukas ikäisekseen, mutta ilman Jet-nimistä paimenkoiraa selviytyminen voisi olla paljon hankalampaa. Daisyn pakokeino todellisuudesta on kuvitella Edmond vierelleen - hän sentään on tottunut menetykseen tuntemattomaksi jäneen äitinsä muodossa. Piper on kuitenkin menettänyt lähes kaikki hänelle rakkaat ihmiset, ja jopa lemmikki vuohensa Dingin. Tässä vaiheessa onkin syytä muistuttaa, ettei tarina kerro mitään hänen isästään, vaikka Daisy pohtiikin kerran olisiko tämä ollut metsänhaltija, lapset kun ovat kovin nerokkaita selvytymään luonnossa sekä käsittelemään eläimiä. Piperin viattomuudesta koituu paljon hyötyä oman maan armeijan kanssa, viimeistäänkin siinä vaiheessa kun tyttöjen tavoite päästä takaisin kotimaatialle serkkupoikien luo. Alkaa pitkä ja uuvuttava matka halki autioiden kylien apunaan vain kompassi ja karttakirjasta repäisty sivu. Tytöt keräävät luonnon antimia, onhan jo syksy. Sotaa on tähän mennessä kestänyt muutaman kuukauden. Daisykin oppii arvostamaan ruokaa, enää syömättömyys ei aiheuta vallan tunnetta.
                  
          Kuvittele itsesi hetkeksi meidän asemaamme kun me kävelemme tähän autioon paikkaan hohtavan harmaana syyspäivänä ja pihan pitäisi olla täynnä eläimiä ja ihmisiä ja elämää mutta sieltä ei löydy mitään, missään ei näy jälkeäkään ihmisistä vaan koko paikassa vallitsee ainoastaan mitä aavemaisin äänten puute eikä mikään liiku lukuun ottamatta ilmassa kaartelevia mustia lintuja ja maassa seisoo aivan hievahtamatta joukoittain variksia jotka katselevat meitä. (s. 150)
                
          Eeppisen matkan huipentumana tytöt löytävät sen maatilan, jolle pojat vietiin, heitä odottaa tosin epämiellyttävä yllätys. Vedettyään vesiperän kaksikko palaa kotiin ja jää asumaan lammassuojaan. Kunnes eräänä päivänä puhelimet toimivat taas ja Daisyn isä järjestää tytön takaisin Amerikkaan tämän - jo parantuneen - anoreksian takia. Kuusi vuotta kuluu ennen kuin Daisy voi sodan päätyttyä palata serkkujensa luokse ja saa päätöksen keskeneräisille asioille. 
            
          Puhutteleva kirja, johon myös aikuisen kannattaa tarttua. Sota kuvataan peittelemättä, joskaan ei mässäilemällä. Tietoa sodasta lukijalla on yhtä paljon kuin kirjan minä-kertojallakin. Hyvin sujuvaa luettavaa, vaikkei välimerkkejä juuri ole viljelty. Teksti siis soljuu varsin ajatusvirtamaisesti.
             
           Arvosana:
                
          Tyylilaji: nuoret, kielletty rakkaus, dystopia
            
          Samantyylisiä kirjoja: Anne Frankin päiväkirja, Isabel Abedi: Lucian, Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina, Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa 
              
          Suomentanut: Terhi Leskinen, 204 sivua, Voltti 2005
            
          Alkuperäinen nimi: How I Live Now (2004)
            
          Kirjasta muualla: Risingshadow, Wikipedia, Turun Sanomat, Pirkkalan kirjasto, Kirkkonummen kirjasto, Joensuun seutukirjaston lukuvinkit, Kalaksikukko, Kirjahyllyn kautta,

          sunnuntai 2. lokakuuta 2011

          Kirjahyllyn lihottamista

          Puolentoista kuukauden töiden jälkeen käytiin (flunssastani huolimatta) poikaystävän kanssa kaupungilla. Saaliina mm. nämä neljä kirjaa, 3,50e/kpl. Lista kaikista Harlequin kirjoista löytyy täältä.
             

          lauantai 1. lokakuuta 2011

          Syyskuun luetut

          Työt loppui eilen ja ehdin vielä saamaan Michael Scottin Velhon syyskuun puolelle. Vähän runsaanpi sivuinen kuukausi kuin edellinen - uskomatonta, töistä huolimatta!

          Sivuja luettu 1095, koko ajalta yhteensä 6278. Vielä vajaa 4000 tavoitteeseen! Sabrielin sivu on vielä kesken, mutta tulee varmaan viikonlopun aikana.
           
          • Garth Nix: Sabriel
          • Anu Holopainen: Varjoja
          • Michael Scott: Velho
           
          Sitten pitääkin alkaa miettimään, mitä seuraavaksi? Omassa hyllyssäkin olisi vaikka mitä lukematonta, samoin kirjastopinossa... Osaisiko joku muuten suositella luettujeni perusteella uutta luettavaa?

          Michael Scott: Velho

           Kaksi, jotka ovat yksi.
          Yksi, joka on kaikki.
             
            
          Tätä kirjaa on saanut lukemalla lukea - jotenkin hyvin puuduttavaa ja turhauttavaa tekstiä. Michael Scottin sarja Kuolemattoman Nicholas Flamelin salaisuudet pursuaa tietoa mytologioista, joskus vähän liikaakin. On enää vaikea hahmottaa kaikkia myyttisiä olentoja, niiden olemusta tai osuuttaan hyvä ja pahan taistelussa. Kirjan viimeiset sivut kertovat:
          "Michael Scott on mytologioiden ja kansantieteen asiantuntija ja yksi Irlannin menestyneimmistä kirjailijoista. Hän on fantasian, scifin, kauhun ja kansantarujen mestari, jota Irish Times on ylistänyt Brittein saarten fantasiakuninkaaksi.
          Aika ylistävä lausunto, kyllä minusta jos joku kruunattaisiin fantasian kuninkaaksi, tuo titteli tulisi antaa J.R.R. Tolkienille, jos kenelle. Velho jättää lukijansa kylmäksi, vaikka kirjoittaja on pyrkinyt luomaan mahtipontisia kuvaelmia. Kirjaan oli hyvin vaikea tarttua ja syyskuussa aikaani muutenkin verottanut töissäkäynti pisti miettimään josko olisin jättänyt kirjan lukematta... mutta halusin tietää kuinka sarjan päähenkilöille (kaksoset Josh ja Sophie) tapahtuu. Mutta pakko se on myöntää: aikana valui hukkaan tämän kirjan kanssa. Vaikea sanoa kuinka paljon osuutta kirjan vaikeasti sulateltavuudessa on suomentajalla, sillä kieli ei yltänyt sille tasolle, jota olisin toivonut. Välillä tuntui kuin lukisi ala-aste ikäisen lapsen tekstiä (joskin saattaisinpa siitä nauttia tätä kirjaa enemmän!), ja jotkin lauseet tai lausesisällöt toistetaan turhaan jopa peräkkäisissä lauseissa. Vaikea tällaisen kokemuksen jälkeen lähteä suosittelemaan kenellekään. Jostakin kertonee sekin, ettei kirjasta ole blogattu kaiketi ollenkaan, vaikka se on ilmestynyt jo keväällä.
           
          Juonesta: Kuten kaksi edellistä, myös tässä on ideana humaanien ja Synkkien vanhojen taistelu. Ihmiset (kuolemattomat) pyrkivät taistelemaan pahaa vastaan, estää maailmojen tuhon. Avain asemassa ovat tarujen kaksoset: kulta ja hopea, jotka ovat uudelleen syntyneet kaksosten Joshin ja Sophien hahmossa. Kaksosia koulutetaan magian eri olomuotoihin, tähän mennessä niitä ovat olleet ilma, tuli ja vesi. Sarjassa on viisi osaa, yhtä monta kuin taikuuden lajeja ja jokaisen kirjan teemat liikkuvat aina yhden magian elementin ympärillä. Siksipä Velhossa seikkailee mm. meren vanhus Nereus tyttäriensä (nereidit) kanssa. Uusia hahmoja vanhojen rinnalle tulee muutamia, joista ehdottomasti kiinnostavin on Billy the Kid, joskin hahmot ovat ponnettomia nahjuksia, jotka eivät koskaan saa mitään aikaiseksi - paitsi valittaa. 

             Arvosana:
            
          Tyylilaji: fantasia, nuoret, mytologiat

          Samantyylisiä kirjoja: Viivi Hyvönen: Apina ja Uusikuu,
           
          Suomentanut: Paula Takio, 436 sivua, WSOY 2011

          Alkuperäinen nimi: The Sorceress Kuolemattoman Nicholas Flamelin salaisuudet, Sarjan muut osat: Kirjanvartija, Maagikko

          Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjaseuranta, Wikipedia,