perjantai 27. tammikuuta 2012

Matt Haig: Radleyn perhe

"Etenkin öisin siellä on hiljaista"
       
     
Takakannesta: 
Tee oma osuutesi yhteiskunnan hyväksi äläkä kiinnitä huomiota sisälläsi asuviin hämäriin haluihin. Opettele valvomaan päivisin, hanki vakituinen työpaikka ja pysy aktiivisena. Verenhimon yltyessä hengitä syvään ja katso tv:stä golfia.
  
~ Pidättäytyjän käsikirja
   
Pidän vampyyreistä, mutta nykyisin niistä on mennyt hohto  - pun intended - kiitos liian säihkyvien naapurinpoikien (tunnetaan myös nimellä Edward Cullen). Eetussa on hienojakin puolia, mutta liiallinen hehkuttaminen ei koskaan tee hyvää kirjoihin suhtautumiseeni. Cullenit tunnetaan vegaani vampyyreinä, sillä he juovat vain eläinten verta. Radleyt puolestaan ovat totaalikieltäytyjiä, jotka tunnetaan paremmin nimellä pidättäytyjä. Raikas, uudenlainen näkökulmia vampyrismiin!
  
Radleyn perheeseen kuuluvat isä Peter, äiti Helen ja teini-ikäiset Clara ja Rowan. Peter ja Helen ovat eläneet vauhdikkaan nuoruuden juoden verta nautiskellen. Ennen Rowanin syntymää he kuitenkin tekivät täydellisen suunnan vaihdoksen, muuttivat idyylliseen brittiläiseen kylälähiöön elämään kaikin puolin keskiluokkaista elämää.
 
He opiskelevat Pidättäytyjän käsikirjasta kuinka vajaaveristen (ei vampyyrien) tavoin eletään ja onnistuvat siinä jopa niin hyvin, että heidän lapsensa eivät tiedä omasta pimeästä puolestaan mitään. Haig on kuitenkin onnistunut ripottelemaan pieniä vihjeitä pitkin tarinaa. Elämä ei kuitenkaan ole pelkkä pilvilinna, Claran ja Rowanin arkea varjostaa ihottuma (aurinkorasvan suojakertoimesta 60 huolimatta), matala energiataso, krooninen unettomuus ja kaiken lisäksi muut oppilaat koulussa pitävät heitä friikkeinä.
  
Katsoessaan täyteläisen tummanpunaista marjamehua, joka tihkuu leipävanukkaan sisuksista, Rowan toteaa olevansa nälkäinen. (s.81)
  
Rowan on perheen romantikko. Hän rakastaa runoja ja toivoo osaanvansa kirjoittaa kuten Lordi Byron voidakseen antaa rakastamalleen tytölle jotain kaunnista. Clara ei syö lihaa ja puolustaa eläinten oikeuksia tapetoimaööa seinänsä turkistarhattujen kettujen ja valaanpyytäjien kuvilla. Radleyn perheen kadulla eivät linnut laula, sillä eläimet vaistoavat vampyyrien erilaisuuden ja joko vaikenevat tai pakenevat.  Myös Peterin veli Will pakenee jotakin ja tulee vierailemaan sukulaisten luona. Will on täysiverinen vampyyri, joka nauttii joka solullaan elämän nektarista. Äiti Helenin pinna kiristyy Willin kertoessa värikkäitä kertomuksia VV:n eli vampyyriveren juomisesta.
      
Hän on ansassa kliseessä, joka ei ole hänelle tarkoitettu. Siinä kliseessä on keskiluokkainen, keski-ikäinen mies, jolla on salkku kädessään ja joka tuntee painovoiman ja siveellisyyden ja kaikkien noiden muiden ihmiskuntaa ahdistavien voimien täyden painon. (s.28)
  
Kirjaa luki nopeasti, mutta nautiskellen kiitos lyhyiden kappaleiden, jotka näyttävät muutaman päivän tapahtumat useasta eri näkökulmasta. Henkilöitä on runsaasti, mutta tärkeät hahmot on helppo pitää mielessä. Täydelliset naiset tv-sarjaa seuranneet tietänevät, kuinka tärkeää on ylläpitää kulisseja. Niin tietävät Radleytkin. Jos olet koskaan rakentanut hiekkalinnan merenrannalla, ennen pitkää aallot alkavat kuluttaa suojaavia muuria ja murentaa perustuksia. Vampyyrivanhemmat olettavat tietävänsä mitä tehdä lastensa parhaaksi, kunnes eräänä kohtalokkaana perjantai-iltana yksi aalloista lyö ylitse koko linnan tasoittaen sen tunnistamattomaksi.
    
Monissa blogeissa kirja on saanut palautetta siitä, että se ei saavuta kaikkea potentiaalia ja lopahtaa puolenvälin jälkeen. Kirja kuitenkin toimii ihan viihdyttävänä iltalukemisena. Harmillisesti vampyyrit eivät kuitenkaan ole vaarassa paljastaa todellista minäänsä naapureilleen tai muille asiasta tietämättömille, vaikka muutamissa kohdin sellaisesta vihjaillaankin. Ehkä kirjoittaja päästi hahmonsa hieman liian helpolla, vaikka pidättäytymisen oireista olikin paikoin tukalaa lukea.
    
Arvosana:
     
Tyylilaji: fantasia, vampyyrit
            
Samantyylisiä kirjoja: Stephenie Meyerin Houkutus-sarja, J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta-sarja
      
Suomentanut: Taina Wallin, 407 sivua, Atena 2011
         
Alkuperäinen nimi: The Radleys
         
Tätä on luettu: Risingshadow, Atena, Kirjamielellä, Lukukeskus, Aamuvirkku yksisarvinen, Aamunkajon lukukokemukset, Kaiken voi lukea, Kirjavinkit, MTV3 Helmi Lukupiiri,

tiistai 24. tammikuuta 2012

Flavia Bujor: Ennuskivien mahti

 "Unelmani soi minun jatkaa elämääni"
    
Takakannesta:
Jade, Opale ja Ambre saavat 14-vuotissyntymäpäivänään tietää, että heille on jo muinaisissa kirjoituksissa osoitettu suuri tehtävä. Tytöt kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa Valtakunnan vanhimman puun luona ja lähtevät arkailematta matkaan. Kullakin tytöistä on mukanaan vain musta samettipussukka, jossa on jokaisen nimen mukainen jalokivi. Ennuskiviä koskettaessaan tytöt pystyvät luomaan ympärilleen taikapiirin ja saamaan yhteyden näkymättömiin voimiin.
 
Samaan aikaan Joa-niminen tyttö kamppailee vakavan sairauden kourissa pariisilaisessa sairaalassa. Joa horjuu elämän ja kuoleman välimailla, mutta alkaa nähdä ihmeellistä unta, joka antaa hänelle uusia voimia. Joan elämä on Jaden, Opalen ja Ambren neuvokkuuden varassa. 
  
Sain kirjan äidiltäni 2005 (omistuskirjoituksen perusteella). Kävin joululomalla äidin luona ja kävin läpi siellä olevaa kirjahyllyäni (heppakirjoineen) ja tämä sattui silmään. Pikku Naiset loppui junamatkalla, niin piti saada jotain luettavaa krooniseen kirjan puutteeseen. Olin tätä kirjaa vältellyt aina (ilmestyi alkuperäiskielellä jo 2002), sillä epäillytti koko idea 12-vuotiaasta kirjoittajasta. Onhan noita nuoria kirjoittajia tullut luettua ennenkin (Cristopher Paoilini, Veera Laitinen, Viivi Hyvönen). Bujorin kirjassa erikoista on myös pehmustetut kannet.
"Pessimisti ei pety", ajattelin ja yllätyin. Toisinaan huomasi kohtia, jotka paljastivat kirjoittajan iän, mutta yllätyin kuinka korkea tasoista teksti yleisesti oli. Pahin silmään tökkäävä juttu oli "taikahevoset"-sana, idea oli ihana, mutta itse olisin keksinyt jotenkin kuvailevamman sanan tai mytologisena olentona hevosilla olisi voinut olla Pegasoksen ja yksisarvisen tapaan uniikimpi nimi. Parhaimmistoa olivat mm. kuoleman lakko (vaikka poikaystäväni sanoi Pratchettin käyttäneen samaa aiemmin) sättiäisiksi kutsuttu joukko hyönteisen kaltaisia sotaisia olentoja sekä Ikijonttu. Tytöt Jade, Opale ja Ambre olivat paikoitellen vähän poikkeavia niistä alkumielikuvista, mitä muodostin - eikä aina pahassakaan mielessä. Joa-tyttönen vuoden 2002 pariisilaisessa sairaalassa toi kirjaan oman painostavan, odottavan tunnelmansa. Hän oli hyvin luotu hahmo, joka pysyi koossa koko tarinan ajan. Tarina sinällään ei ollut uusi (hyvän ja pahan taistelu), mutta siihen oli saatu tuotua mukaan uusia kiinnostavia hahmoja ja juonenkäänteitä.

Ystävykset putosivat käsittämättä, mitä tapahtui, sukelsivat pehmeän kuplan läpi ja muksahtivat alhaalla olevalle tantereelle vahingoittumattomina. Hurjat suosionosoitukset kaikuivat. He hieroivat hämmästyneinä silmiään, Edessä levittäytyi vaikuttava näky: valoisa ja tyylikäs teatteri, jonka katsomossa istui mukavasti tuhansia sättiäisiä tummalla sametilla päällystetyissä tuoleissa. Väkeä virtasi joka suunnalta. teatteri oli soikionmuotoinen; istuinrivistöt ulottuivat kattoon asti, ja katossa oli maalaus, joka esitti metsää ja kirkasta sinitaivasta. Suuri näyttämö lepäsi lyhyen. leveän marmorijalustan varassa keskellä teatteria. Sitä kiersi lasivitriini. Tällä tavoin katsojat saattoivat nähdä esityksen joka suunnalta. Ikijonttu ja nimetön olivat joutuneet areenalle. Katsoessaan ylöspäin he saattoivat juuri ja juuri erottaa kattoluukun, josta he olivat lennähtäneet  keskelle teatteria. "Missä me olemme?" Nimetön ihmetteli. "Ei aavistustakaan, Mutta ei  näytä hyvältä." "Outoa", Nimetön huudahti. "Sättiäisiä pidetään raakalaismaisina, ja niillä on näin uskomattoman hieno teatteri..." (s.166-167)
    
   Arvosana:
      
Tyylilaji: nuoret, fantasia
            
Samantyylisiä kirjoja: -
      
Suomentanut: Lotta Toivanen, 339 sivua, Gummerus 2005
         
Alkuperäinen nimi: La Prophétie des pierres
         
Kirjasta muualla: Risingshadow, Humisevalla harjulla,

Louisa M. Alcott: Pikku Naisia

 "Joulu ei tunnu joululta ilman lahjoja"
    
 
Tyttökirjaklassikko! Ostin kirjan kahdella eurolla antikvariaatista Helsingistä, ollessani joululomalla. Elokuvana tuttu (etenkin vuoden 1994 versiona), mutta piti tulla näin vanhaksi, ennen kuin kirjan luin. Kirjasta on tehty myös anime (1987), jonka olen nähnyt ja ainakin kaksi muuta elokuva sovitusta (1933, Katherine Hepburne ja 1949, Elizabeth Taylor). Kirjan lukemisen jälkeen tuohon viimeksi mainittuun tutustuin tarkemminkin. Olipa ihan erilaista katsoa uudesta näkökulmasta vanhaa tuttua ja vielä kirjan antamien taustoitusten kanssa. Klassikoksi nimittäminen ei todellakaan ole turhaan. Kirja on rauhallinen, mutta sisältää paljon tunnelmaa, räiskyviä tunteita, äidillisiä oppeja ja pikku naisia kasvamassa kohti aikuisuutta.
    
Oli yllätys, että Pikku Naisia ei olekaan yhtä pitkä kuin nimeään kantava elokuva, johon on otettumateriaalia myös sarjan jatko-osista (Viimevuotiset ystävämme, Pikku miehiä, Plumfieldin pojat). Täytyy siis lukea nekin joskus, sillä ensimmäinen kirja jäi harmillisesti kesken - olisihan tuota lukenut pitempäänkin. Etenkin ne osat kirjasta, jotka eivät uusimpaan elokuvaan päätyneet, tekivät kirjasta raikkaan ja uuden. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole kirjaan vielä tutustuneet (ja eivät häiriinny pienistä hengellisistä viittauksista). 
 
[Uudenvuoden tanssiaisissa] Torstai iltana Belle sulkeutui huoneeseensa Megin ja kanarineitonsa kanssa, ja yksissä neuvoin jälkimmäisen kanssa hän teki Megistä hienon neidin. He kähersivät hänen tukkans, hieroivat hyväntuoksuista puuteria hänen kaulaansa ja käsivarsiinsa, sivelivät hänen huuliaan korallinvärisellä voiteella, ja Hortense olisi vielä pannut 'pienen vivahduksen' punamaalia, jollei Meg olisi kapinoinut vastaan. He pujottivat hänen ylleen taivaansinisen puvun, joka oli niin ahdas, että hän tuskin saattoi hengittää, ja niin avokaulainen, että kaino Meg punastui nähdessään kuvansa peilistä. Lisäksi joukko hopeakoristeita: rannerengas, kaulakoriste, rintasolki ja korvarenkaat, jotka Hortense sitoi näkymättömällä vaaleanpunaisella silkkilangalla. Kimppu raikkaita teeruusun nuppuja ja kaularöyhelö täydensivät asun ja sovittivat Megin mielestä jossain määrin hänen olkapäittensä paljastamisen, ja korkeakorkoiset siniset silkkikengät olivat hänen hurjimpien unelmiensa täyttymys. Pitsinenäliina, untuvaviuhka ja kukkavihko hopeakannattimessa kruunasivat hänen kauneutensa, ja neiti Belle tarkasti häntä tyytyväisenä kuin pieni tytö, joka on vaatettanut nukkensa. (s.99)
   
Tässä vielä lyhyesti selitettynä hahmoista: Marchin perheeseen kuuluu viisi henkeä. Äiti ja tytöt Meg, Jo, Beth ja Amy - ikäjärjestyksessä. Perhe oli varakas, mutta isän huonon sijoituksen jälkeen he jäivät tyhjän päälle. Perhe muutti uuteen kotiin, isä läheti sotaan. Eletään siis 1800-luvun puolivälissä.  Meg muistaa vielä perheen varakkaat ajat ja kaipaakin niitä salaa. Jo on räväkkä ja itsepäinen tyttö, jolla on palo kirjoittaa. Beth on ujo ja rauhallinen, musiikkia rakastava herttainen olento. Amy on vähän itsetietoinen ja nenäkäskin, itsekin pkkusiskona samaistun vähän häneen. Napuurissa asuva vanha herra ja tyttären poikansa Laurie ystävystyvät koko Marchin perheen kanssa ja auttavat näitä kaikissa tilanteissa.
  
Arvosana:
 
Tyylilaji: tyttökirjat, klassikot, historialliset romaanit
             
Samantyylisiä kirjoja: L. M. Montgomery: Runotyttö- ja Anna-sarjat, F. B. Burnett: Salainen puutarha
       
Suomentanut: Tyyni Haapanen, 255 sivua, WSOY 2000 (1. painos 1916)
       
Alkuperäinen nimi: Little Women
          
Mm. he ovat kirjan lukeneet: Lumiomena, Tyttökirjaklassikkoja, Villasukka kirjahyllyssä, MJAU, Narseskan kirjanurkkaus, Jokken kirjanurkka

Suzanne Collins: Nälkäpeli

 I will survive
     
    
Olin aluksi vähän vastarannan kiiski Suzanne Collinsin Nälkäpelin suhteen. Samanlaista vastustusta on kohdannut mm. Harry Potter. Kirja ilmestyi jo 2008, mutta opiskelunaloitusvuonna se jäi lukematta. Viime vuonna kirja nousi taas kaikkien huulille (ja blogien sivuille) kiitos sen pohjalta tekeillä olevan leffan trailerin perusteella, joka inspiroi minutkin lukemaan kirjan. Lisäksi Risingshadow:ssa sattui olemaan lukupiirissä juurikin tämä jo kulttiteoksen maineen saavuttanut kirja. Piiriin löytyi paljonkin kirjaa lukemattomia minun lisäkseni.

Kirja alkaa vähän ponnetomasti. Asetelma on mielenkiintoinen, mutta ei houkutellut kuitenkaan täysillä syventymään. Joitakin samansisältöisiä lauseita toisteltiin vähän turhankin usein ja muutaman kerran teki mieli lakea kirja käsistä. Mutta sitten, viimeistään siinä vaiheessa, kun Katniss saapuu areenalle, kirja potkaistaan käyntiin ja luin kirjan parilla istuma keralla loppuun. Tuli ihan mieleen se yksi japanilainen elokuva, jonka joskus näin: siinä oli ryhmä koululaisia saarella, ja heidän piti tappaa toisiaan. (Poikaystävä edit: Battle Royale)
  
 "Onnea sinulle, liekehtivä tyttö." Sitten ympärilleni laskeutuu lasisylinteri, joka pakottaa kätemme erilleen, erottaa meidät toisistaan. Cinna napauttaa sormella leukaasa alustaa. Pää pystyyn. Nostan leukaani ja seison niin suorana kuin pystyn. Sylinteri alkaa kohota. Olen viitisentoista sekunttia pimeässä, ja sen jälkeen metallilevy alkaa työntää minua sylinteristä ulkoilmaan. Kirkas auringonpaiste sokaisee hetkeksi silmäni ja tajuan vain navakan tuulen, joka kantaa mukanaan havupuiden toiveita herättävää tuoksua. Sitten kuuluttajalegenda Claudius Templesmithin ääni jylisee kaikkialla ympärilläni. "Hyvät naiset ja herrat, seitsemäskymmenesneljäs Nälkäpeli alkaa!" (s.137)
    
Olen lukenut jonkin verran dystopia-kirjoja, mutta tämä on yksi parhaista kuvauksista. Ei ehkä realistisin, mutta vähintäänkin nerokas. Synkkä, ahdistava, paikoin kuvottava (lapset tappamassa toisiaan). Tosi-tv:tä ihmisten hengillä, tämä on jo suorastaan röyhkeää! Vaikka niinhän Antiikin Roomassakin gladiaattorit tappoivat mm. vääräuskoisia ja valloitettujen, hävinneiden maiden sotilaita areenalla, viihteenä kansalle (keisarin käskystä). Panemin varakkaammat asukkaat (Capitolista) käyvät jopa vierailemassa kisa-areenoilla, sillä niitä ei käytetä uudestaan vaan ne pidetään kilpailun jälkeisessä kunnossaa. Onneksi joukossa on vähän väripilkkuja harmauden seassa, aivan kuten kansikuvassakin. Etenkin Katnissin ensitapaaminen Galen kanssa, kun hän sopertaa nimensä niin hiljaa, että se kuulostaa Catnipiltä (kissanminttu). Herttaista!  Täytyy kyllä lukea jatko-osatkin, jotta tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen jopa onnistunut pysymään erossa jatko-osien spoilereista!

Arvosana:
     
Takakannesta:
Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa...
      
Suomentanut: Helene Bützow, 335 sivua, WSOY 2008
         
Alkuperäinen nimi:  The Hunger Games
         
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjavinkit, Kirjamielellä, Vinttikamarissa, Sivupiiri, Booking it some more, Aamuvirkku yksisarvinen
 
Sarjassa ilmestyneet: 
   
Samantyylisiä kirjoja: Ally Condie: Tarkoitettu

Maggie Stiefvater: Ikuisuus

 Forever yours
   
     
Maggie Stiefvaterin Ikuisuus oli ahmittava heti ensi sivuilta yllättävään, tyhjän tunteen jättävään loppuun saakka. Harvoin lukee niin hyvää kirjaa, että sen jälkeen tuntuu hankalalta aloittaa mitään uutta. Petyin vain hieman lopun yllättävyyteen. Lainaan Kirjamielellä-blogin Marjista:
"Koska Ikuisuus oli niinkin pitkä, tuntui kummalliselta, että kirja sitten loppuikin yhtäkkiä. En ensin edes tajunnut kirjan loppumista, vaan käänsin sivua ja hämmästyin, kun siellä olikin enää vain kirjailijan jälkisanat. Oli pakko lukea viimeinen aukeama uudestaan, että olisin tajunnut, mitä siinä tapahtui. Olisin kaivannut lisää pohjustusta loppuun, koska lukijaa ei saisi kiusata lopettamalla upea tarina melkein ilman varoitusta kesken kaiken. Huoh."
    
Päädyin kokemaan aivan samoin, vaikka olin lukenut varoituksen hyvissä ajoin, se yllätti kuitenkin: iski suorastaan vasten kasvoja aivan puun takaa. Ja kun Stiefvater on tehnyt selväksi sen, että jatkoa ei tule, tarina jää tähän. Olisin silti toivonut vähän pehmeäämän laskun, ilman ilmakuoppia. Sam ja Grace eivät tässä kirjassa saaneet aikaiseksi samaa sydäntä tykyttävää tunnetta kuin ensimmäinen kirja, Väristys. Tässä tunteita herättävät kipinöivät, päätään seinään iskevät Isabel ja Cole. Toivottavasti vielä kuulemme Maggiesta, hänellä on kirjoittamisen taito suonissaan!
     
Tällä kertaa en ota lainausta kirjasta, vaan Niina Toivasen runosta, joka mielestäni sopii tähän, vaikka onkin muistoruno.

"Satumetsän laidalla oli portti… Se oli pieni portti, pienin kaikista. Niin vihreä se portti oli ja täynnä pieniä kirsikankukkia. Siitä mahtui kulkemaan läpi vain harvassa ja yksitellen. Se oli taivaan portti pois Satumetsästä. Ja sen portin läpi kulkivat kerran kaikki koirat, niin rauhallisena mieleltään, kevyesti askeltaen. Portin takana oli ikuinen meri ja suuremmat metsät. Se oli uusi kaunis maailma, satujen koirataivas. Kerran iltana rauhaisana, portin luokse kulki koira. Ei vanha iältänsä, mutta uupunut voimiltansa. Rauhallisena se kulki, kulki ikuisuuden portille niin pienelle portille, josta läpi kuljettiin vain yksin. Pieni koira istui, katsoi portista kauas."
  
    Arvosana:
    
Takakannesta:
Samin ja Gracen tarina alkoi katseesta, metsän ja asutuksen rajasta. Molemmilla rintamilla he ovat taistelleet mahdollisuuden olla yhdessä, vuoroin sutena, vuoroin ihmisenä. Nyt he toivovat näkevänsä toisensa vielä joskus.
 
Samalla kun Isabel ja Cole käyvät ylpeyden ja anteeksiannon julmaa taistelua, ottaa suden muoto Gracen valtaansa yhä useammin. Hänen ja Samin lyhyet jälleennäkemiset voisivat olla iloisia. Ne voisivat olla suloisia, mutta niissä on jäähyväisten surullinen tuoksu.
 
Kun kylässä julistetaan sota susia vastaan, Grace ei voisi olla metsässä huonompaan aikaan. Hänet on saatava sieltä takaisin. Ikuisesti.
            
Samantyylisiä kirjoja: mm. Stephenie Meyerin Houkutus-sarja
      
Suomentanut: Helene Bützow, 440 sivua, WSOY 2011
         
Alkuperäinen nimi: Forever
         
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjavinkit, Kirjamielellä, Vinttikamarissa,
 
Sarjassa aiemmin ilmestyneet: Väristys, Häivähdys

Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

Älä pidä mitään itsestään selvänä
   
   
Mitä huominen tuo tullessaan on ensimmäinen Cecelia Ahernilta lukemani kirja. Isosiskoni on lukenut ja suositellut mm. P.S. Rakastan sinua (jonka olenkin moneen kertaan leffana katsonut, nenäliinapaketin kanssa). Aluksi kesti hetken päästä sisälle kirjan maailmaan ja tyyliin. Ahern kirjoittaa varsin miellyttävällä tavalla, kuvailee rikkasti mitä hahmot näkevät ja ajattelevat.
    
Periaatteessa tämä on nuorten kirja. Päähenkilö Tamara on 16-vuotias ja minua muutaman vuoden vanhempi Ahern on onnistunut hyvin kuvaamaan juuri tuon ikäisen tytön sielunmaailmaa. Ainoa miinus on kirjan loppu, jossa ei paljastettukaan oikeastaan mitään maagisen kirjan alkuperästä. Silti voin kevyesti suositella kaikille, joille kolahtaa maaginen realismi (käytän tätä termiä laajemmin kuin Wikipedia), nuoret ja heidän ongelmansa (sekä niistä pääseminen), hauskat sivuhenkilöt ja laadukas kirjoittaminen.
  
En olisi yhtään yllättynyt, vaikka minua kohti olisi laukannut hevosia selässään haarniskapukuisia, miekkaa heiluttavia miehiä. Paikka huokui historiaa ja kuhisi menneisyyde haamuja, ja nyt minä olin täällä, taas yksi uusi ihminen valmiina aloittamaan oman tarinansa. Puut olivat nähneet sen kaiken, mutta siitä huolimatta ne olivat kiinnostuneita minusta, ja kun ilman halki puhalsi kevyt kesäinen tuulenvire, lehdet suhisivat toisilleen kuin juoruilevat suut. Ne eivät kyllästyneet koskaan seuraamaan jälleen uuden sukupolven matkaa. (s.49)

Rakkautta ei tästäkään puutu. Lisäksi soppaan on keitetty mukaan nunnia, kirjastoauto, teiniangstia, juonittelua, sattumia, suoraa puhetta, mokailua, katumusta, onnettomuuksia ja suurta surua. Salaisuuden verhot raottuvat kuin sipulin kerrokset ja päästävät lukijan yhä syvemmälle tähän erikoiseen maailmaan, joka ottaa näyttämökseen vanhan linnan tilukset. Luen kyllä ehdottomasti lisääkin Ahernin kirjoja, edellä mainitun P.S. Rakastan sinua lisäksi varmaankin nyt keväällä ilmestyvän Tyttö peilissä.

Arvosana:
  
Takakannesta:
Tamara Goodwin on aina saanut kaiken haluamansa. Äveriään perheensä kartanossa hänellä on käytössään yksityisranta, valtava valikoima merkkivaatteita ja ylellinen huone kylpyhuoneineen. Tamara on tottunut elämään hetkessä haaskaamatta ajatustakaan huomiselle. Kun perheen isä kuolee äkillisesti ja jättää jälkeensä valtavat velat, Tamaran ja hänen äitinsä on myytävä koko omaisuutensa ja muutettava maalle sukulaisten luokse. Vaatimattomassa mökissä Kilsaneyn linnan varjossa majaileva tyttö kaipaa takaisin Dubliniin. Tamara herää horroksestaan, kun paikkakunnalle pysähtyy kirjastoauto. Siellä hänen silmiinsä osuu salaperäinen kirja: Nahkakannessa ei lue kirjan eikä kirjailijan nimeä, ja sivunt on suljettu kullanvarisellä lukolla. Tamaran on pakko saada lukko auki. Kun sitten kirjan tyhjyyttä ammottavat sivut alkavat täyttyä kuin itsestään, Tamaralle aukeaa uusi maailma, jossa myös tulevaisuudella on sijansa.
 
Suomentanut: Terhi Leskinen, 415 sivua, Gummerus 2010
 
Alkuperäinen nimi: The Book of Tomorrow (2009)
 
Kirjasta muualla: Humisevalla harjulla, Vinttikamarissa, Sivujen viemää, Le Masque Rouge, Sivupiiri, Kirjakammari
   
Samantyylisiä kirjoja: Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Meg Rosoff: Poikkeustila, Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää

tiistai 3. tammikuuta 2012

Paluu arkeen

Joululomalta palattu kotiin noin puolitoista tuntia sitten. Lomalla tulikin luettua kolme kirjaa ja aloitettua vielä yksi uusikin. Pikku naisia-kirjan ostin omaksi Antikvariaatti Hämähäkistä (2e) ja luin sen heti lukuputkessa. Kirjoittelen lukutunnelmista jahka tässä palaan normaaliin rytmiin (ja sitten tammikuun viimeinen päivä taas tulee kuukauden taukoa, kun lähden Helsinkiin tutkimaan aineistoa kandiini). Kuvassa varakissa-Väiski poseeraa uuden leluhiirensä kanssa!


Marras- ja joulukuun luetut

Marraskuun luetut:
 
Philip Reeve: Pimenevä maa

Luetut sivut: 571

Joulukuun luetut:

Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan
Maggie Stiefvater: Ikuisuus
Suzanne Collins: Nälkäpeli
Louisa M. Alcott: Pikkunaisia

Luetut sivut: 1470