torstai 29. maaliskuuta 2012

Cornelia Funke: Reckless - Kiveen kadonnut

 "Yö hengitti asunnossa kuin tumma eläin."
     
     
Grimmin satujen aineksia aivan uudenlaisessa paketissa. Yksisarviset ovat värikkäitä, kivet elävät ja ruusut pistävät. Tarinan keskiössä ovat veljekset Jacob ja Will. Heidän isänsä, John Reckless katosi poikien ollessa pieniä. Jacob viettää öisin aikaa isänsä työhuoneessa, varmistuttuaan ensin että hänen äitinsä ja pikkuveljensä nukkuvat. Työhuoneen seinällä roikkuu vanha, merkillinen peili, joka avaa Jacobille aivan uuden maailman ja mahdollisuuden selvittää mitä hänen isällensä tapahtui vuosia aikaisemmin. Ja jättää taakseen pimeää pelkäävän Willin.
  
Seikkailut kutsuvat, mutta yhdistettäessä kaksi maailmaa, on väistämätöntä muuttaa niiden alkuperäisiä olosuhteita. Peilimaailma matkii Jacobib maailmaa, yhteiskunnallinen kehitys on huimaa huolimatta käynnissä olevasta sodasta ihmisten ja goylien välillä. Goylit ovat kiviolentoja (vrt. golem), joita ihmiset ovat vuosien saatossa metsästäneet ja tappaneet huvikseen. Nyt goylit kuitenkin ovat kasvattaneet mahtavan ja voittoisan armeijan, jonka pysäyttäminen näyttää toivottomalta.
 
Sota ei kuitenkaan ole Jacobin ongelmista suurin. Will seuraa veljeään peilimaailmaan eikä siinä vielä kaikki, Willin tyttöystävä Clara saapuu mukaan kuvioihin. Jacobin ystävä Kettu, tyttö jolla on kaksi olomuotoa aistii muutoksen tuulet ja pelkää millaisiin ongelmiin kolmikko onkaan matkalla.
  
Vaikka Jacob tiesikin, että jos Kettu olisi joutunut valitsemaan, hän olisi joka tapauksessa valinnut turkin eikä nahkaa. Seitsenvuotiaana tyttö oli pelastanut haavoittuneen kettunaaraan kahden venhemman veljensä kepeiltä ja löytänyt seuraavana päivänä sängystään ketunkarvapuvun. Puku oli lahjoittanut hänelle hahmon, jossa hän vasta löysi todellisen minänsä, ja Ketun suurin pelko olikin, että joku varastaisi hänen pikunsa ja veisi samalla häneltä hänen ketunkarvansa. (s.62)
 
Kirjaa kerrotaan eri henkilöiden näkökulmista ja tämä kerrontatapa toimii tässä tapauksessa vallan erinomaisesti. Jacobin itsesyytöksiin tosin kyllästyy välillä. Hän pitää itseään veljensä suojelijana, joka olisi valmis syöksymään veljelle tarkoitetun luodin tielle, mikäli voisi siten varmistaa Willin olevan turvassa. Funken kieli on soljuvaa, runollisen kaunista kerrontaa, jota on miellyttävää lukea. Kiveen kadonnut on sarjan aloittava teos, teos voisi toimia omillaankin, mutta viimeiset sivut pohjustavat liikaa tulevaa osaa.
 
Arvosana:

      
Tyylilaji: nuoret, fantasia, sadut,
                    
Samantyylisiä kirjoja: -
              
Suomentanut: Marja Kyrö, 297 sivua,  2011 Otava

Alkuperäinen nimi: Reckless - Steinernes Fleisch
                           
Kirjasta muualla: Risingshadow, Sivupiiri, Lukukeskus, Kirjojen keskellä, Sudet eivät nuku talviunta,

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Kiinnostavimpia kirjauutuuksia 1/2012

Mielestäni kiinnostavimmat tammikuu-kesäkuu välisenä aikana ilmestyvät kirjat ovat seuraavat seitsemän:

  1. Angie Sage: Pimeä (Septimus Heap 6) - Luettu 7.7.2012
  2. Ally Condie: Rajalla (Jatko-osa kirjalle Tarkoitettu) - Luettu 11.7.2012
  3. Mary Hoffman: Stravaganza - Laivojen kaupunki (Stravaganza 5) - Luettu 17.7.2012
  4. Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa - Luettu 23.4.2012  
  5. Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa - Luettu 16.4.2014   
  6. Cecelia Ahern: Tyttö peilissä - Luettu 19.4.2012   
  7. Deborah Harkness: Lumottu    

Veera Laitinen: Surunsyöjät

 "Hänen silmänsä tuntuivat lävistävän mieleni 
ja lukevan ajatukseni."
      
       
Sarjassaan "paranormaali romantiikka" seilaava esikoiskirja. Kirja on myös ensimmäinen suomalaisen suomeksi kirjoittama genren kirja, joka on pienkustantamo Ivan Rotan ensimmäinen julkaisu. Paljon on siis ensimmäisiä (ja siten myös paineita) kasaantunut kirjalle. Paranormaalin romantiikan ystäville löytyy nykyisin paljonkin kenttää josta valita: vampyyrejä, ihmissusia, keijuja, enkeleitä jne.
    
Kirjoittaja on vasta 14-vuotias, jonka huomaa toisinaan kerronnasta ja kielestä. Sinällään se ei paljoa haittaa, onhan päähenkilökin vasta aikuisuuden kynnyksellä. Tarina tapahtuu kuvitteellisessa amerikkalaisessa Blue Coven kaupungissa, high schoolissa. Miksi Amerikka? Minua tämä seikka vaivasi suunnattomasti, onko tässä nyt Suomen oma Houkutus?
   
Samankaltaisuus ei siihen pääty, onhan tarinassa mukana paikkakunnalle hiljattain muuttanut mystinen poika, jossa on jotain outoa. Olisin silti sijoittanut tarinan joko koto-suomeen tai johonkin täysin kuvitteelliseen paikkaan, jossa Laitisen luoma mytologia olisi toiminut vahvemmin. Seisoakseen omilla jaloillaan tarina tarvitsee hyvän jalustan ja sellaisen olisi voinut löytää vaikkapa Kalevalan maisemista.
    
Pilkkoessani tarinaa ja analysoidessani sitä pitkin lukemista, alkoi poikaystävänikin jo ärsyyntyä valittamiseeni, mutta minulle kävi kuten Tähystäjäneidon kanssa, en osannut suhtautua kirjaan objektiivisesti vaan koin hyvinkin paljon turhautumista. Tarinan idea on hyvä, jos kirjoittajan olisi annettu kasvaa pari vuotta ja hioa tarinaansa. Sillä on potentiaalia kuin hiomattomalla timantilla, mutta nyt huonoja puolia löytyi hyviä enemmän.
    
Pahiten silmiin hiersivät toistuvat kuvailut samoista asioista: merenvihreät silmät, Hopen suorasanaisuus, mummon auton nolo väri... Minäkertojakin lipsuu paikoin näkökulmassaan, mutta sen voinee laskea kokemattomuuden piikkiin - minäkin teen niin edelleen kirjoittaessani fiktiota. Onneksi minulla on käytössäni esilukijoita, Siskoni J etunenässä. Omille virheilleen ja pöljille lauserakenteille tulee sokeaksi ja tekstiin syntyy rakkaussuhde (niin kuin asiaan kuuluukin). Tässä Laitinen olisi tarvinnut hyvän tukiverkon. Toivottavasti jatko-osien kanssa tähän otetaan paremmin huomiota.
   
Hope on äärimmäisen ärsyttävä hahmo, joka ei osaa arvostaa ystäviään vaan laukoo ikäviä, kipeitä totuuksia päin heidän naamojaan. Lisäksi tytöt ovat vähän väliä mustasukkaisia toisilleen pojista, joista he tykkäävät. Hope löytää Catysta ja Sarahista negatiivisia puolia, jotka ovat itse asiassa Hopen omia, projisoituja tunteita ja ajatuksia. Hope ei kuitenkaan kehity tarinan aikana paremmaksi ihmiseksi, vaikka hän koko ajan muistuttaa itseään: ajattele loppuun ennen kuin sanot asiasi ääneen. Jos hahmo olisi oppinut virheistään kuin Samantha Lauren Oliverin kirjassa Kuin viimeistä päivää olisi kirja ollut äärimmäisen onnistunut.
    
Ehkä kirja ärsytti minua senkin takia, että tunteeni olivat heijastuksia itsestäni. Kuinka sanon joskus asioita ajattelematta seuraamuksia, olen omahyväinen vaikken tahtoisi, sanon väärät asiat väärässä paikassa ja kuinka minä olen itse asiassa kaikkea sitä, mitä inhoan muissa ihmisissä.
  
Laitinen on punonut juonensa surunsyöjien ympärille, paljastaen pikkuhiljaa faktoja heistä. Tässä kirja on samankaltainen Lucianin kanssa. Keitä tai mitä surunsyöjät ovat? En paljasta kirjan parasta käännettä, sillä minusta oli lukiessani hurmaavaa pohtia tätä kysymystä ja koota arvoituksen palapelin paloja kasaan kokonaiskuvan saamiseksi. Harmillisesti kirjassa oli turvauduttu suurelta osin kuluneisiin ilmaisuihin ja paikoitellen juoni eteni hyvinkin ennalta arvattavasti. Onneksi romantiikka osuudet piristivät kerrontaa positiivisesti.
    
Mummi kysyi: "Mitäs koulussa tänään tapahtui?" Avasin jo suuni sanoakseni "ei oikeastaan mitään", mutta samassa muistin Victorin. Aikomuksenani oli punnita hetken ajan, kertoisinko hänestä ja ennen kaikkea siitä, että hän näytti uskomattoman tutulta, mutta sitten huomasin jo vuodattavani sanoja hänestä ja kertovani kaiken, mitä hänestä ajattelin. (s.42)
         
 Arvosana: 
     
Takakannesta:
Hope McKaya rakastuu pienen kotikaupunkinsa uuteen, arvoitukselliseen tulokkaaseen. Samalla Hopen mystinen ja kuoleman sävyttämä menneisyys herää henkiin. Hän saa käsiinsä ikivanhan paperinpalan, joka ei pala tulessakaan, vaan johdattaa päähenkilön tuskallisten salaisuuksien jäljille. Hänen elämänsä muuttuu, sitä alkaa hallita fantasiamaailman lait.
   
Veera Laitisen esikoisromaani tavoittaa outojen tapahtumien kautta fantasiamaailman, joka avaa tien sekä elämään että kuolemaan. Psykologisesti oivaltava kerronta kuljettaa pitkin Blue Coven katuja, mutta johdattaa samalla mielen salatuille poluille.
             
253 sivua, Ivan Rotta & Co 2011
                          
Kirjasta muualla: Risingshadow, Arvostelu kirjasta Risingshadowssa, Kirjamielellä, Keskisuomalainen, Aamunkajon lukukokemukset, Lukunurkka, Lukukeskus
  
Samantyylisiä kirjoja: Harlequin: Paranormal Romance, Kiersten White: ParanormaaliYliluonnollista, Alyson Nöel: Kuolemattomat,   Isabel Abedi: Lucian, Stephenie Meyer: Houkutus-sarja, Melissa Marr: Ilki ihanaSala kavala, Maggie Stiefvater: Väristys-trilogia, Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli-sarja 

Nora Roberts: Kunnian kautta

 "Kavioitten jyly ryntäsi ukkosena metsän halki."
        
       
Nora Robertsin ensimmäinen historiallinen romaani, kuudes MacGregorien klaanista kertovan sarjan osa, joka kuitenkin on tarinan kannalta ajallisesti ensimmäinen. 
   
Tartuin kirjaan houkutteleva takakannen perusteella. Kaikki, jotka tuntevat Diana Gabaldonin ja hänen kirjansa ymmärtävät, kuinka Skotlantiin sijoittuva rakkaustarina, johon liittyy suuria tunteita ja sotaa vetää yhtäläisyys viivoja kirjailijattarien välille. Yhtenä suurena erona kuitenkin on se, että vaikka molemmat ovatkin nykyisin tunnettuja kirjailijoita, ei Robertsin 1988 kirjoittama kirja kuitenkaan yllä samalle tasolle kuin Gabaldonin sarjan alkuosat. Kieli on jotenkin... tökeröä? En osaa sanoa kuinka paljon suomentajalla on osaa siinä, mutta taistelujen kuvailu ei ole kovinkaan rikasta. Etenkään verrattuna antaumuksella kirjoitettuihin rakkauden näytöksiin.
   
Kirjaa oli ihan viihdyttävää napostella, paremman puutteessa. Ilman vertailua Gabaldoniin teos voisi olla jopa ihan hyvä, mutta on vaikea olla vertailematta kahta niin erilaista, mutta kuitenkin jollakin tavalla samankaltaista tarinaa. Robertsilla kun sattuu olemaan vielä Gabaldonin asetelman peilikuva: Jamie on korvattu Serenalla, joka puolestaan kutsuu englantilaista Brighamia Sassenachiksi. Tuttua? On Robertsin luomuksella myös omia uniikkeja ja hienojakin piirteitä, kuten englantilainen miespalvelija Parkinson - mikä moniulotteinen sivuhenkilö! Puolueellisesti ilmaistuna: ripaus aikamatkutelua kuitenkin olisi kullannut tämänkin pilven reunan.
  
Brigham heräsi vasta, kun aurinko oli ehtinyt kavuta ylös taivaalle. Hänen olkapäänsä tuntui jäykältä, mutta kipua siitä ei säteillyt. Olon kohentumisesta oli kai kiittäminen Serenaa. Hänen suunsa kaartui synkän päätäväiseen hymyyn. Hän maksaisi kyllä velkansa. (s.58)
      
Takakannesta
Skotlanti, 1745
  
Cullodenin taistelun veristä taustaa vasten käydään toinenkin sota – hintana kunnia, voittona rakkaus.

   
Tulisieluinen skottikaunotar Serena MacGregor on vihannut kaikkea englantilaista lapsesta pitäen. Serenan halveksunta osuu täydellä voimallaan myös hänen veljensä ystävään Brigham Langstoneen – huolimatta siitä, että mies näyttää vakuuttavan uskollisuuttaan Skotlannin asialle ja on lisäksi komea silmälle.
   
Vaikka Brigham osoittaa olevansa MacGregorin suvun kunnioituksen arvoinen, Serena ei luovu vihastaan miestä sekä kaikkea tämän edustamaa kohtaan.
    
Brigham ei lannistu, hänellä on suunnitelma. Serena on lumonnut hänet kauneudellaan, kiihkeällä elämänhalullaan ja lujalla vakaumuksellaan. Jos Serena avaisi mielensä näkemään, kuten Brigham on avannut sydämensä, he voisivat kokea vuosisadan rakkaustarinan yhdessä.
   
 Arvosana:
      
Tyylilaji: historialliset romaanit, rakkaus
                  
Samantyylisiä kirjoja: Diana Gabaldon: Matkantekijä-sarja
            
Suomentanut: Pasi Punnonen, 377 sivua,  2010 Harlequin
            
Alkuperäinen nimi: Rebellion
              
Kirjasta muualla: Humisevalla harjulla,

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Diana Gabaldon: Tuliristi

"Jos mun viimoset sanani ei ole 'mää rakastan sua', 
se johtuu vaan siitä, ettei mulla ollu aikaa sanoa sitä."
         
         
Diana Gabaldonin kirjasarjan viides osa. Kuten Ahmukin kirjoittaa blogissaan: "Lukiessani aikoinani ensimmäistä kertaa Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa, taisin ajatella Tuliristin kohdalla Gabaldonin menettäneen viimeistään tässä vaiheessa otteensa alkujaan kiehtovaan ja kutkuttavaan juoneensa." Luin kirjan loppuun jo pari viikkoa sitten, eli mielikuvat ovat vähän laimentuneet, mutta päällimmäiseksi on jäänyt tunne, että tämä on kirjoista kaikkein hajanaisin, jotenkin hahmoton.
     
Toki tähän reilusti yli tuhannen sivun kirjaan on mahtunut paljon mielenkiintoisia käänteitä ja nautin suuresti niin Gabaldonin kuin kääntäjän sanataituruudesta. Voisin kuitenkin verrata Tuliristiä monien elokuva-trilogioiden kolmanteen osaan: niillä on tapana pohjustaa jatko-osaa, tuomatta oikeastaan mitään uutta mukaan. Gabaldon onkin nyt pohjustamassa seuraavan kirjan rähinöintiä. 
    
Lempihahmoni on Jamie, joka alkaa kokea iän tuomia rajoitteita omassa kehossaan. Claire pohtii parantajan työnsä jatkajaa. Roger kohtaa oman kuolevaisuutensa, mutta palaa kuitenkin Briannan ja pikku Jemmyn rinnalle. Stephen Bonnetkin seikkailee kirjassa, kuohuttaen kaikkien tunteita. Kaikenkaikkiaan Tuliristillä on enemmän hyviä puolia kuin huonoja, mutta se ei ole sarjan paras teos. 
        
Arvosana:
        
Takakannesta: Eletään vuotta 1771. Yhdysvaltain vapaussota on kytemässä, ja Jamie Fraserin vaimo Claire tietää sen. Vaikka Jamie ei sitä mieluusti myöntäisikään, hänen vaimonsa tuntee tulevaisuuden pelottavan tarkkaan. Kun Amerikkaan muuttaneet skotit lähtevät kokoamaan joukkojaan tuliristin roihutessa, Claire ja Brianna saavat jälleen kerran pelätä miestensä puolesta. Selviääkö myrkkykäärmeen puremasta hengissä? Entä siitä, kun päätyy hirttoköyden jatkoksi?
  
Kiehtovan kertomuksen tärkeimpänä loimilankana kulkee syvä rakkaus ja alati paisuva intohimo, joka saa ajan myötä yhä uusia muotoja. 
                                
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi, 1320 sivua, Gummerus 2006
            
Alkuperäinen nimi: The Fiery Cross (2001)
              
Kirjasta muualla: Risingshadow, Vinttikamarissa
  
Samantyylisiä kirjoja: Nora Roberts: Kunnian kautta, Susan Price: Sterkarmin poika

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Vela ja ylpeä siitä

Huolimatta kandin kirjoituskiireistä nopeasti tännekin linkkaan haastattelustani, joka tänään ilmestyi Ylen Olotilassa. Minulta kysyttiin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, josta olen kirjoittanut artikkelin myös ainejärjestöni nettisivuille.