perjantai 31. tammikuuta 2014

Tammikuun luetut

Tammikuu alkoi vähän kehnosti lukujumilla, joulukuun puolen huonon lukukokemuksen takia. Sain kuitenkin lopulta luettua 4 kirjaa ja 1263 sivua. (Kappalemäärällisesti melkein siis jo puolet sitä määrästä, jolla katsotaan "himolukijan" arvonimi saavutettavan.) Onneksi tasokas klassikko ja laadukas dystopia tönäisivät lukujumin pois.
  
Tammikuun aikana minut myös haastettiin kolme kertaa, kiitos KirjaneitoMinna ja Marika Oksa. Pariin haasteeseen vastaan vielä helmikuun puolella, kun meni tämä viikko sarastaessa vatsapöpöä ja huomenna miehen papan hautajaiset verottavat niin aikaa kuin voimaa. Tammikuu oli myös siinä erikoinen kuukaisi, että sain uuden kävijäennätyksen: 5000 käynnin raja rikkoontui. Edellinen kävijäennätys oli valejuonipostauksen aikoihin, jolloin pelkästään Helsingin Sanomissa olleen maininnan kautta postaukseen tuli 1000 vierailua, joka kohotti koko kuukauden kävijämäärää.
   
Tammikuussa kirjastosta lainattuja:
 
Arvostelukappalepinossa on tulossa monta mielenkiintoista teosta. Helmikuussa onkin siis luvassa ainakin joitain näistä:
  1. Siri Kolu: Pelko ihmisessä
  2. Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa
  3. Johanna Sinisalo: Auringon ydin
  4. Erik Axl Sund: Varistyttö
  5. Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa
  6. Justin Cronin: Linnake
  7. Laura Lähteenmäki: North End 2: Kaiken peittävä tulva
  8. Christian Aare: Virvatulet luokseni 1
  9. toim. Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat (novelliantologia)

torstai 30. tammikuuta 2014

Lukupiirissä: Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

"Hän oli puuttuva palaseni, vastakappaleeni"
  
  
Lukupiirissäni seuraavaksi käsiteltävä, Sarah Winmanin teos Kani nimeltä Jumala, on saavuttanut blogimaailmassa paljon huomiota. Eikä kyllä ole vaikea ihmetellä miksi, vaikka ainakin minulle tämä oli lähinnä todella hämmentävä lukukokemus. Tarinalla ei ole varsinaista juonta, vaan se on välähdyksiä päähenkilön kasvukertomuksesta sekä muutamista maailman historian suurista tapahtumista 1960-2000-luvuilla - kuin paloja kenen tahansa elämästä. Vaatisi varmaan useamman lukukerran, jotta tästä tajuaisi enemmän. Teos on varsin realistinen, mutta se on kerrottu hiukan eriskummallisesti, vähän lapsen omaista uskoa mukaellen (siksi laitoinkin kevyellä kädellä yhdeksi tunnisteeksi maagisen realismin). Kaikkea ei paljasteta suoraan vaan lukija joutuu päättelemään paljon rivien väleistä.
  
Olin tottunut odottamaan häntä. Lapsena odotin häntä joka kerta, mutta odottaminen ei koskaan haitannut, koska tiesin mikä vei hänen aikaansa.
"Anteeksi, että olen myöhässä", hän sanoi. "Se johtui taas tukasta."
Hän puhui niin kuin tukka olisi ollut jokin sairaus, kuten astma, lonkkavaiva tai sydänvika. (s. 194)
 
Päähenkilönä seurataan Eleanor Maud nimistä tyttöä aina hänen varhaisesta lapsuudestaan noin 30-vuoden ikään saakka. Ellyllä on viisi vuotta vanhempi veli, Joe, joka on hänen kivijalkansa ja kantava rakenteensa. Teoksessa keskeisessä roolissa ovat myös Jenny Penny, Ellyn lapsuuden paras ystävä, jolla on vaikea perhetausta, sekä Charlie, Joen kanssa samassa rugby-joukkuueessa pelaava poika, joka osoittautuu juonen kannalta hyvin merkittäväksi hahmoksi.
    
"Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
"Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
"Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
"Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
"Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
"Eleanor Maud", sanoin.
"Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
"Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena.
"Koska se on poika", hän sanoi.
"Ai", sanoin ja katsoin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
"No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin.
"Jumala", veli sanoi mahtipontisesti. (s. 26-27)
 
  
Lapsen maailmaa aikuisen suulla kuvattuna, puhuva kani, kadonneet ystävät ja Tarot kortteista ennustaminen. Kaikki tämä ja paljon muuta mahtuu tähän hiukan yli kolmesataasivuiseen teokseen. Teoksessa parasta antia ovat ehdottomasti kaiken kestävä ystävyys ja sateenkaarilipun värinen seksuaalisuus, sillä teos esittää useampia kuin vain yhden sen väreistä. Suosikkihahmokseni nousivat mystinen ja elämän heittelemä Jenny Penny, ja keikarimainen vanha herrasmies Arthur. Suosittelen teosta ennakkoluulottomille ja keskittymiskykyisille lukijoille, jotka tahtovat kirjan, joka on  monikerroksellinen eikä liian helppo.
  
Arvosana:

  
Takakannesta:
Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.
  
Veli ja sisko.
  
Tarina lapsuudesta ja varttumisesta, ystävyydestä ja perheestä, rakkaudesta ja tragediasta ja kaikesta siltä väliltä. Tarina uusista aluista.
   
Asiasanat: kasvutarina, psykologia, homoseksuaalisuus,
     
Samantyylisiä kirjoja: Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Meera Syal: Anita and me 
 
Suomentanut: Aleksi Milonoff, 324 sivua, Tammi 2012
    
Alkuperäinen nimi: When God Was a Rabbit (2011)
   
Kirjasta lisää mm. täällä: Helsingin Sanomat, Maailman kirjat, Kirjavinkit, Vinttikamarissa, Kaleidoscope, Lumiomena, La petite lectrice, Le Masque Rouge, Villasukka kirjahyllyssä, Kirsin kirjanurkka, Oota, luen tän eka loppuun, Onko kaunosieluista kyborgeiksi, Järjellä ja tunteella, Amman lukuhetki,

maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian parhaat kirjat 2013

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa, jotka ovat:


  • Blogistanian Finlandia, jossa ehdolle saa asettaa Suomessa vuonna 2013 julkaistuja suomen-, ruotsin tai saamenkielisiä romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja: http://sbrunou.blogspot.fi/
  • Blogistanian Globaliassa nostetaan esille parhaita käännösteoksia samoilla ehdoilla kuin Blogistanian Finlandiassa. Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri: http://kirjasfaari.fi/
  • Blogistanian Kuopus on varattu lasten- ja nuortenkirjoille edellä esitetyillä ehdoilla. Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!: http://les-lue.com/
  • Blogistanian Tieto pystin pokaa nimensäkin mukaisesti tietokirja. BT järjestetään tänä vuonna ensimmäisen kerran. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat: http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
  
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10. 

Minun ehdokkaani ovat: (teoksen nimi toimii linkkinä bloggaukseeni ko. teoksesta)
   
  
3 pistettä Leena Krohn: Hotel Sapiens
2 pistettä S. Kola: Ruususen iholla
   
   
3 pistettä Hugh Howey: Siilo
   
  
3 pistettä Magdalena Hai: Kellopelikuningas
1 piste Moira Yoiung: Julma maa
    
   
3 Pistettä Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja
       
 
Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. 
Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Antti Tuomainen: Parantaja

  "Aikuisten uhkaukset ja vaatimukset ja pienten lasten itku 
sekoittuivat yhdeksi ja samaksi ihmislajin hädäksi."
 
          
Pakko heti alkuun tunnustaa: minä en yleensä lue dekkareita. Mutta silloin kun sellaiseen tartun, on teoksessa oltava jokin erityisen mielenkiintoinen koukku. Antti Tuomaisen Vuoden johtolanka 2011-palkinnon voittaneen dekkarin miljöönä on dystooppinen Helsinki. Teoksen paikkanimistö antaa pääkaupunkia tuntevalle tarkan kartan siitä, missä milloinkin ollaan. Jopa minä pysyin suurimmaksi osaksi kärryillä, vaikka olen vain vieraillut kaupungissa muutamia kertoja. Kerronta ottaa ajallista eroa nykypäivään. Tarkkaan ei tiedetä kuinka kauaksi tulevaisuuteen teos sijoittuu, sillä sen esittämä ilmastonmuutos voi tapahtua milloin vain. Eräs hahmo teoksessa esittää, että ongelma on perustavanlaatuisesti siinä, että ihmiset saivat vapaan tahdon valita. Tuomaisen teos muistuttaa paljon Annika Lutherin Kodittomien kaupunkia, sillä molemmissa merenpinta nousee, Helsingin kadut tulvivat ja maahan rantautuu ilmastopakolaisia. "Helsinki oli vihdoin kansainvälinen. Mutta aivan tästä emme aikanaan haaveilleet." (s. 210)
  
[J]a maailma kulkee edelleen kohti loppuaan. Eikä tässä tietysti mitään uutta ole. Historia kertoo, että tällaista on tapahtunut monesti aiemminkin. Sivilisaatiot kukoistavat ja kaatuvat. /--/ Mutta jotenkin se ottaa koville kun kyseessä on oma pikku maailma, joka tuhoutuu. (s. 142)
  
Teos alkaa kaksi päivää ennen jouluaattoa. Sadetta on kestänyt syyskuusta saakka lähes taukoamatta. Päähenkilönä seurataan runoilija Tapani Lehtistä, joka on huolissaan vaimostaan, johon ei ole vuorokauteen saanut yhteyttä. Sivuhenkilöksi jäävä vaimo Johanna (jota Tapani takaumissa muistelee vuosien varrelta) on ammatiltaan toimittaja ja hän on seurannut viimeisinpänä juttunaan Parantajaksi nimettyä sarjamurhaajaa. Kulkutaudit, kuten influenssa, ebola, rutto, kurkkumätä, tuberkuloosi ja malaria ovat jo useamman vuoden ajan tappaneet ihmisiä. Sairaalaan ja poliiseihin ei enää luoteta, katujen varsilla on kodittomien makuupusseja ja tulvan alle jääneet  talot kepaavat asumuksseksi köyhille pakolaisille. Rikkaammat ovat muuttaneet Lappiin, pohjoinen on kerrankin haluttua asuinaluetta!
  
Öljy ei ollut vieläkään loppunut, vaikka sitä oli ennustettu jo vuosikymmeniä. Ongelma oli täysin päinvastainen. Öljyä riitti runsain mitoin kaikkeen mikä entisestään kiihdytti vesivarantojen katoamista: sitä riitti ilman maan ja veden lopulliseen pilaamiseen, järvien, jokien ja merien saastuttamiseen hengiltä, kaikkien turhien tavaroiden valmistamiseen. Ne, jotka olivat pelänneet öljyn loppumista, saattoivat tyytyväisinä todeta, että öljy oli mennyt jopa hengissä pysymisen edelle. Kun maailma jonain päivänä loppuisi, öljyä olisi säiliölavoittain ja satamittain; miljardeja tynnyreitä mustaa kultaa otettavaksi mukaan matkalle ikuisuuteen. (s. 134)
  
Hahmot käyttävät teoksessa paljon puhekieltä "mä" ja "sä" sekä sanan "hän" sijaan "se". Vaikka todellisissa puhetilanteissa näin tehdäänkin, luetussa tekstissä tällainen sattuu silmään. Tuomainen esittelee mielenkiintoisia hahmoja, kuten kaikkien aikojen nuorimman kirjallisuuden professorin, joka on kaiken lisäksi nainen. Hänen luomansa maailma on synkkä ja uskottava, "kuka oikeasti uskoo, että asiat kääntyvät parempaan" (s. 40) - tiettyyn pisteeseen asti. Tapahtumien lyhyt aikaväli, vajaat kolme vuorokautta, saa epäilemään Tapanin inhimillisyyttä: mies on kuin kone, sillä koko teoksen aikana hän taittaa nukkua vain kahdesti. Myös hänen suhteensa Johannaan tuntuu enemmän pakkomieleteeltä kuin rakkaudelta: kuka oikeasti töissä ollessaan lähettää puolisolleen viestejä tunnin välein, vielä kymmenen vuotta kestäneessä suhteessa? Tämä dystopia ei ole aivan kokonaan synkkä ja toivoton, sillä esimerkiksi Tapanin taksikuski tuo valoa tarinaan: "siellä missä näin kadotusta, Hamid näki toivon" (s. 45). Teoksen loppu on hyvin hämmentävä, sillä sen voi tulkita toisistaan poikkeavin, eri tavoin.
  
Tuomaisen teoksella on hiukan samanlainen idea kuin Nora Robertsin salanimellä J.D. Robb kirjoittamissa Eve Dallas-kirjoissa: molemmissa eletään tulevaisuudessa ja ne keskittyvät rikosten ratkaisemiseen, joskin Robbin kirjoissa ei niin vahvasti dystopiaa olekaan. Tuomaisen maailma on synkempi ja suomalaiselle paljon tuntummassa miljöössä. Silti jokin imu jäi lukukokemuksestani puuttumaan: rakkaus ei syttynyt palamaan, makaaberius ei ylittänyt kynnystä ahdistavuuden puolelle ja tuhoutuva maailmakin oli kovin yksisävyinen ja vaisu. Teoksen parasta antia on ihmiskuvaus: kuinka ystävä määritellään ja kuinka apua voi löytää odottamattomalta suunnalta. Voin kuitenkin suositella teosta sellaiselle lukijalle, joka nauttii dekkareista ja ei kaihda dystooppista maailmaa.
 
Arvosana:
   
Takakannesta:  
Tapani Lehtinen on varma siitä, että hänen toimittajavaimonsa on kadonnut.
  
Ilmastonmuutoksen kourissa kamppailevassa Helsingissä yhden naisen vuorokauden mittainen puhelinhiljaisuus ei tietenkään kiinnosta ketään. Niinpä Tapani Lehtisen on itse löydettävä vaimonsa - ja seurattava jälkiä, jotka vievät hetki hetkeltä syvemmälle särkyvän maailman pimeään sydämeen.
  
Parantaja on kivikova rikosromaani ja sydäntä särkevä rakkauskertomus. Se on tarina siitä mihin me parhaimmillamme kykenemme ja mihin me pahimmillamme syyllistymme - ja kuinka pitkälle me olemme valmiit menemään toistemme puolesta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat apokalyptiseen maisemaan, mutta sen viesti on optimistinen: toivoa on aina ja rakkaus on voimista suurin.
  
Asiasanat:  dystopia, ekokatastrofi, dekkari, Helsinki
 
Samantyylisiä kirjoja: J.D. Robb: Eve Dallas-sarja (esim. Kuolema ovella), Annika Luther: Kodittomien kaupunki, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja,  Max Brooks: Sukupolvi Z
   
223 sivua, Helsinki kirjat 2010
   
Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Kirjavinkit, Kaiken voi lukea, Kirjavalas, Anna minun lukea enemmän, Booking it some more, Ja kaikkea muuta, Luettua elämää, Jos vaikka lukisi..., Dekkarihylly,

tiistai 21. tammikuuta 2014

Lukupiirissä: Hugh Howey: Siilo

 "Hän yrittäisi saada ihmiset havahtumaan pumpulista, jossa heitä oli pidetty"
 

 
Arvostelukappale.
Tunnelmamusiikkia: Apulanta: Koneeseen kadonnut
 
Ihastuin Hugh Howeyn aluksi Kindle-novelleina ilmestyneeseen teokseen Siilo heti alkumetreillään. Sen esittämä maailma on pelottava uskottavuudessaan: maailma jossa totuutta salataan, käskyt satelevat ylhäältä ja kaikki täytyy kierrättää. Siilossa asuminen muistuttaa paljon suosikki pc-pelissäni Fallout 3 esitettyä tilannetta, jossa ihmiset ovat vetäytyneet pommisuojiin turvaan, kun ulkomaailma on tuhoutunut. Mitä tapahtui ja milloin, sitä ei tiedetä.
  
Teosta on verrattu esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeliin, mutta toisin kuin Panemissa, Siilon yhteiskuntaa ei ole jaettu vyöhykkeisiin vaan kerroksiin. Kerroksia on satoja ja ne on jaettu edelleen kolmeen suurempaan osa-alueeseen: ylä-, keski- ja syväkerroksiin. Ne hallitsevat eri resursseja: maataloutta, tietotekniikkaa, sähköä ja politiikkaa. Eri ammatteihin kouluttautuminen aloitetaan nuorena, noin 12-vuotiaana, jolloin monet ammatissaan pätevöityneet saavat seurakseen oppipojan tai tytön, varjon.
 
"Tieto on tallessa täällä, mutta se ei ole kirjoissa. Ja olet väärässä. Sillä ei ole merkitystä. Se on menneisyyttä, eikä menneisyys ole sama asia kuin isiemme perintö. Sinun pitää oppia tekemään ero näiden välillä."
"Ero menneisyyden ja isiemme perinnön välillä." /--/
"Entä mitä niiden välinen ero tarkoittaa? Mitä luulet sen tarkoittavan?"
"Se tarkoittaa sitä, ettemme voi muuttaa jo tapahtunutta, mutta voimme vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu." (s. 441-442)
 
Elämä on tarkkaan säädettyjen lakien ja ohjeiden hallitsemaa. Jos sääntöjä ei noudata, uhkaa puhdistuspassitus eli kuolemantuomio myrkkyjen saastuttamassa ulkomaailmassa. Rakastuneiden täytyy rekisteröidä suhteensa ja lapsia saavat tehdä vain erityisissä arvonnoissa voittavat. Tehokasta yhteisön koon hallintaa, mutta kuinka pitkään ihmiset voivat elää suljetussa yhteisössä ja tuottaa terveitä jälkeläisiä rajallisesta geneettisestä materiaalista?
    
Julietten mielestä arpajaiset järjestettiin liian pian kuolemantapausten jälkeen. Hänen mielestään arvonnat täytyisi järjestää samana päivänä joka vuosi, jotta niiden yhteys siilossa tapahtuviin kuolemantapauksiin ei olisi niin irvokkaan ilmeinen.
Mutta ruumiin laskeminen multiin ja kypsän hedelmän poimiminen haudan äärellä viestitti: Tämä on elämän kiertokulku. Sitä ei pääse pakoon. Se pitää hyväksyä, sitä pitää vaalia ja arvostaa. Kuoltuaan ihminen toimii ravinnon, elämän turvaamisen välineenä. Vainajat antoivat tilaa seuraavalle sukupolvelle. Me synnymme, meistä tulee varjoja, toimimme itse varjottajina ja viimein väistymme. Muistomme elää kahden varjon välissä. (s. 180)
   
Siilosta on todella vaikeaa sanoa mitään, jotta ei tule samalla paljastaneeksi jotain liian aikaisin. Teos on jaettu nopealukuisiin kappaleisiin. monet yöunet lyhenivät, kun kirjaa ei voinut laskea käsistään: "luen vielä yhden luvun".  Sen voin sanoa, että takakannessakin mainittu Jules on tuorein ja vahvin naishahmo aikoihin. Mielitön mimmi! Mietin pitkään, miksi teoksen alkuperäiskielinen nimi on "Wool", mutta kenties vastaus löytyy postauksen alussa olevasta lainauksesta. Siilossa kirjana on ihastuttava salaisuus: sen paperikannen alla on toinen kansitaidekuva, joka on minusta varsinaista kansikuvaa kauniimpi. Katsokaa vaikka:
  
   
Voi sitä onnenmyyrää, joka ei ole teosta vielä lukenut, häntä nimittäin odottaa aikamoinen herkku! Suosittelen teosta erittäin lämpimästi kaikille dystopian ja laadukkaan kirjallisuuden ystäville. Edes herttaisella tavalla kömpelöt ihastumiset eivät anna aihetta miinukselle. (Alati kasvavalle lukulistalle täytyy tämän johdosta lisätä toinen klaustrofobinen dystopia Dmitri Gluhovski: Metro 2033.)
 
Arvosana:
  
Takakannesta:
Mikä on velvollisuutesi siilossa?
Pitää yllä järjestystä.
Mitä suojelet ennen kaikkea?
Elämää ja isien perintöä.
Mitä se vaatii?
Uhrauksia.

  
Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa. Maailma on saastunut elinkelvottomaksi ja ulkoilma on myrkyllistä hengittää. Ihmiset elävät siilossa ankarien sääntöjen ja rajoitusten armoilla. Mutta jotkut uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja unelmoida.
  
Yksi heistä on Jules.
  
Hän on valmis paljastamaan siilon salaisuudet.
  
"Pelottava, kiehtova ja salaperäinen romaani, joka tempaa lukijan välittömästi mukaansa." - The Guardian
  
Asiasanat: ekokatastrofi, dystopia, klaustrofobia
 
Samantyylisiä kirjoja: Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa, Max Brooks: Sukupolvi Z, Dmitri Gluhovski: Metro 2033 
    
Vrt. elokuvat: Hehkuva kaupunki (City of Ember, 2008) ja Oblivion (2013).
 
Suomentanut: Einari Aaltonen, 575 sivua, Like 2013
    
Alkuperäinen nimi: Wool - Omnibus edition (2013, pienoisromaanit 1-5 julkaistu 2011-2012)
   
Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen, Aamulehti, Fifi, Kirjavinkit, Taikakirjaimet, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Notko, se lukeva peikko

Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä


"En käsitä mikä on ’ihmisluonto’. Se on kai sitten ihmisluontoa 
että jätämme jälkipoville kuvauksia kaikesta siitä, minkä olemme hävittäneet."
   
 
Maameren tarinoiden kirjoittajana tuntemani 21. lokakuuta 1929 syntynyt Ursula K. Le Guin on kuuluisan antropologin Alfred L. Kroeberin tytär (sieltä siis tulee tuo kirjailijattaren nimen mystinen K). Antropologinen tausta näkyy teoksessa, joka on paikoin hyvinkin alleviivaava ja osoitteleva, sekä lukijaansa herättelevä niin ihmisoikeuksien kuin luonnonsuojelun suhteen. Vuonna 1974 Hugo-palkittu teos Maailma, vihreä metsä on osa niin sanottua hainilaista sarjaa. Vietnamin sodan aikana kirjoitettu teos ilmestyi aluksi novellina vuonna 1972 ja Le Guin laajensi sen romaaniksi 1976. Kirjailijan teokselleen antama alkuperäinen nimi oli “The Little Green Men”. Nämä ”pienet vihreät miehet” viittaavat siis teoksessa esiintyvän rajaseutumaailman kansalaisiin, noin metrin korkeisiin, vihreän karvan peittämiin, apinankaltaisiin humanoideihin, yhteen alkuperäisistä hainilaisista kansoista, joihin myös terralaiset (eli Maa-planeetan ihmisrotu) kuuluvat. Luin teoksen Utopiat ja dystopiat -kurssille.
  
Miljöönä on paratiisinomainen planeetta Athshe, joka paikallisten kielellä takoittaa metsää. 27 valovuoden päässä Maasta sijaitseva, meren ja metsäisten saarien tilkuttama planeetta on valittu siirtokunnaksi numero 41 ja terralaisten siirtokunta tulee riistämään sen metsiä rakennusaineiksi. Teoksen alussa siirtokunta on ollut olemassa jo neljän voden ajan. Uudeksi Tahitiksi nimetty maailma oli ollut onnellinen utopia siihen asti, kunnes terralaiset ihmiset tulevat ja muuttavat yhteiskunnan järjestyksen dystopiaksi. Terralaiset orjuuttavat athshelaiset, joita he kutsuvat "räksiksi" (englanniksi ”creechies”, sanasta creatures, välillä myös green monkeys). Atshelaisilla kuitenkin on kieli ja kulttuuri, joka vertautuu mielestäni meidän tuntemiimme alkuperäiskansoihin aboriginaaleihin ja pygmeihin. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Tässä on paljon samaa kuin Avatarissa.
  
Sillä tämä maailma, Uusi Tahiti, oli kuin tehty ihmisiä varten. Siivottuna ja putsattuna, synkkien metsien kaaduttua viljavainioiden tieltä, muinaisuuden pimeyden, alkukantaisuuden ja tietämättömyyden väistyttyä se olisi paratiisi, todellinen Eeden. Parempi maailma kuin loppuunkulunut Maa. (s. 9)
   
Teoksen kolmena keskeisenä hahmona seurataan antropologi Lyubovia, alkuperäiskansaan kuuluvaa Selveriä ja kolonialismia edustavaa sotilaallista Davidsonia. Puheenvuorot täydentävät kokonaiskuvaa siirtomaan eri vaiheista. Selver ja Davidson ovat teoksen kaksi ääripäätä: riistajä ja riistetty. Teoksessa heistä molemmista tulee jumalia. Selveristä tulee sha’ab, (kaksoismerkityksellisen kielen sanan kaksi vaihtoehtoista tulkintaa ovat tulkki tai jumala). Lyubovin tehtävänä on olla neutraali tutkija, mutta hän usein  lipsuu observantin roolistaan ja tahtoo osallistua, puolustaa atshelaisia. Luybov pohtii myös, mitä Selver tulkitsee, onko hän tulkki kahden todellisuuden välillä, uniajan ja maailmanajan. Atshelaisten uniaika muistuttaa hyvin paljon aboriginaalien uniaikaa.
 
Le Guin on tehnyt hienoa kartoistustyötä alkuperäiskansoihin kohdistuvasta syrjinnästä ja hän avaa silmiä huomaamaan, kuinka se, ettei estä toisia tekemästä pahaa heikommillensa on yhtä pahaa kuin se, että olisi itse pahan tekijä. Ehdottomasti siis lukemisen arvoinen teos. Eniten kirjassa jäi vaivaamaan terralasiten välinpitämättömyys metsien merkitystä kohtaan. Puut ja metsät ovat aina olleet minulle tärkeitä, siksi olikin ahdistavaa, paikoin lähes etovaa ja ehdottomasti järkyttävää lukea metsien suorannaisesta raiskaamisesta teoksessa. 
   

Arvosana:
   
Takakannesta:
Tieteisromaani, joka on saanut alansa arvostetun Hugo-palkinnon v. 1974.
   
Uudessa Tahitissa, suunnattoman etäisellä, pienellä ja metsäisellä planeetalla, asuu vihreän karvan peittämä humanoidikansa athsheanit. Miehet uneksivat asioista, naiset päättävät mitä tehdään, he ovat toimeenpaneva voima. Athsheanit eivät tapa, kunnes planeetalle tulee ihmisiä, jotka tuhoavat metsät rappeutuneen vanhan maan mallin mukaan, orjuuttavat alkuasukkaat ja tartuttavat näihin tappamisen vietin.
  
Le Guin kuvaa Uuden Tahitin tapahtumia tilanteen kulminaatiopisteissä kolmen ihmisen näkökulmasta: Selverin, paikallisen miehen, Luybovin, humaanin tutkijan ja Davidsonin, länsimaista ajatusmaailmaa ja elintapaa edustavan, omahyväisen upseerin näkökulmasta.

   
Asiasanat: ekokritiikki, scifi
 
Samantyylisiä kirjoja: 
       
Suomentanut: Pirkko Lokka, 166 sivua (+ tekijän jälkisanat s. 167-173), WSOY 1984
    
Alkuperäinen nimi: Word For World is Forest (1972/1976)
   
Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Kirjamielellä, Taikakirjaimet,