keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa

"Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi."
      
     
Johan Harstadin scifi-teoksessa Darlah - 172 tuntia Kuussa, on hieman Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas tyyppinen kehyskertomus. Siinä missä Jali pääsee suklaatehtaaseen, Harstadin teoksessa arvonnan palkintona on toinen monien lapsuudenhaave, matka avaruuteen. Nasa päättää 40 vuoden tauon jälkeen palata Kuuhun ja järjestää arvonnan, johon saavat osallistua vain 14-18-vuotiaat nuoret. Miljoonista teineistä kolme valitaan mukaan lennolle, jonka päämääränä on Kuu, tarkemmin sanottuna Rauhallisuuden merellä sijaitseva tukikohta, Darlah.
  
Tänään alkaa uusi aika, hän ajatteli. Tämän maailman tuntema Mia lähtee Maan pinnalta. Ja kun mä tulen takaisin, kaikki on toisin.Mia oli oikeammassa kuin hn aavistikaan.
Kaikki tulisi olemaan toisin.
Mutta aivan toisella tavalla kuin hän oli toivonut. (s. 210)

Teoksessa seurataan arvonnan voittajien, norjalaisen 15-vuotiaan Mian, raskalaisen Antoine nimisen, 16-vuotiaan pojan ja japanilaisen 14-vuotiaan Midorin näkökulmia tapahtumiin. Mia on laulaja, lauluntekijä ja kitaristi kolmen kaverinsa kanssa perustamassa punk-tyylisessä bändissä. Midori on koulukiusattu, nörtähtävä tyttö, joka harrastaa harajukua. Antoine on juuri eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästää Simoinesta ja käy katselemassa tätä salaa Eiffeltornin misematasanteelta. Nuoresta iästään huolimatta samaistuin Midoriin kaikkein eniten. Mia on pääosin raivostuttava hahmo, mutta ei sentään yhtä epämiellyttävä kuin pakkomielteinen stalkkeri Antoine.
  
Se oli vastenmielisin paikka, missä hän oli ikinä ollut. Joka suuntaan jatkuva maisema toi hänen mieleensä maailman ydinsodan jälkeen, maailman jossa ei ollut enää jäljellä mitään. Ei elämää. pelkkää pölyä. Elotonta, liikkumatonta pölyä. (s. 396)
 
Ensimmäiset reilut sata sivua ovat melko realistista kerrontaa, mutta pikku hiljaa mukaan lisätään vieraannuttavaa ainesta, joka saa lukijan epäilemään niin hahmojen kuin itsensäkin tekemiä havaintoja. Loppua kohden vaakakuppi kallistuu jännityksestä kauhuun ja vaikkakaan en itse vakuuttunut kaikista kerronnallisista keinoista (koin suuren osan niistä jo aikaisemmin nähdyiksi, mm. monissa Hollywood elokuvissa*), olen varma, että moni minua nuorempi lukija löytää teoksesta kiitettävän määrän kylmiä väreitä aiheuttavia tapahtumia. Aivan nuorimmille lukijoille teos ei kuitenkaan välttämättä sovellu. Teoksen epäkonventionaalinen loppu sai minut hämmentyneeksi. Jännityksen ja kauhun rinnalla kerronnassa on mukana myös ripaus rakkautta. 
   
Erikoisena piirteenä tässä teoksessa on tekstin lisäksi kuvia elävöittämässä kerrontaa. Osa (esimerkiksi Mian bändin treenikämpän kolmen kuvan sarja) tuntuvat turhilta, toisen kertovat tärkeää tietoa (kuten Kuussa olevan tukikohdan pohjapiirros). Harstad on tukenut kirjallisen luomuksensa uskottavuutta muutamilla faktoilla, jotka eivät ole vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Ésimerkiksi Wow!-signaalista löytyy lisää tietoa täältä. Emilie Sagéen tarina toi mieleeni Ransom Riggsin teoksen Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
  
Harstadin hahmoja on kuvattu epäuskottaviksi, angstaaviksi ja paperinohuiksi. Minusta hahmot olivat kuitenkin juuri arkipäiväisine ongelmineen erittäin uskottavia. Miksi nuorten hahmojen tulisi joka kerran ollakaan jotenkin todella erikoisia tai kypsiä? Mielestäni esimerkiksi Midori oli pukuharrastuksensa ja tuevaisuuden haaveidensa myötä erityinen ja jopa angstaava Mia löysi kypsyyttä tarinan aikana. Enemmän kerronnallisuudessa haittasivat selittämättä jääneet juonenpätkät, jotka jäävät leijumaan.
     
*Lisäksi Doctor Who fanit löytänevät varmasti mielenkiintoisia samankaltaisuuksia DW:n jakson The Impossible Planet ja Harstadin teoksen välillä.  
   
Arvosana:
    
Takakannesta:
”Ei heikkohermoisille.” – Dagsavisen
   
NASA aikoo palata Kuuhun yli 40 vuoden jälkeen ja järjestää ennennäkemättömän, maailmanlaajuisen arvonnan, jonka voittajat pääsevät mukaan matkaan. Onni suosii kolmea nuorta: norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Lähtölaskennan koittaessa koko maailma jännittää heidän mukanaan – paitsi eräs dementoitunut entinen astronautti. Hän seuraa kauhulla vanhainkodin tv:stä matkan uutisointia – Kuuhun ei pidä palata! Mutta nuoret ovat jo perillä Darlah-nimisellä kuuasemalla.
   
Pian yhteys Maahan katkeaa. Tukikohdan generaattori sammuu. Happivarastot hupenevat. Antoine ja kapteeni Nadolski katoavat. Ja Kuun pimeä puoli näyttää pelottavat, visusti vaietut kasvonsa.
   
Asiasanat: Nasa, kuulento, nuoret, scifi
    
Samantyylisiä kirjoja: Risto Isomäki: HerääminenRick Yancey: 5. aaltoCecelia Ahern: Tyttö peilissäSteve Alten: Mayojen testamenttiAgatha Christie: Eikä yksikään pelastunutTom Knox: Pahan koodiJennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea
   
Suomentanut: Elina Uotila, 438 sivua, Karisto 2012
     
Alkuperäinen nimi: Darlah - 172 timer pä mänen (2008)
    

6 kommenttia:

  1. Tämäpä oli mielenkiintoista luettavaa. Toin kyseisen kirjan kirjastosta kotiin joku aika sitten. Kukaan mahdollisista lukijoista ei kuitenkaan tarttunut siihen meillä. En minäkään. Nyt kun luen sinun lukukokemuksestasi, taidan käydä hakemassa kirjan kirjastosta uudemman kerran viimeistään kesällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on minullakin odottanut lukemistaan. Lainannut kirjan varmaan yli puolivuotta sitten ja saanut olla koko ajan uusimassa. Kiinnostavasta aiheestaan huolimatta jokin muu teos aina kiilasi tämän edelle.

      Ei tässä paljoa uusia keksintöjä ollut, mutta ei tämä silti täysin epäonnistunut romaanina ole. Kuten kirjoitinkin, minusta nuoret kuvattiin aidonoloisina ja kauhukin varmaan vetoaa oikeanlaiseen lukijaan. Minä en pidä kauhusta, sillä yleensä se perustuu ihmisen säikähdysrefleksille eikä ole sellaista psykologisesti pelottavaa. Tässä on psykologistakin kauhua, mutta makuuni ehkä liian Hollywood-kuorrutteella.

      En siis voi puhtaasti suositella lukemaan, mutta en näe mitään syytä myöskään lukematta jättämiselle. Arvosanastakin näkee, että tunteet ovat vähän jakaantuneita, lopputunne hieman pettynyt, muttei kielteinen. Jäin kaipaamaan jonkin verran enemmän avaavaa otetta, vaikka teos on nytkin jo kiitettävän mittainen. Tylsää ei kuitenkaan missään vaiheessa tullut ja se onkin teoksen vahvuus: se jaksaa viihdyttää lukijaansa nopeilla liikkeillään aiheesta ja kertojasta toiseen.

      Hups, tulipas pitkä vuodatus. :)

      Poista
  2. Tämä kirja on ollut lukulistalla jo jonkin aikaa. Pitäisi viimein tarttua siihen, itse olen sen verran säikky että kauhuelementit varmasti pelottavat. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teos varmaan soveltuu parhaiten niille, jotka saavat kauhusta elävöittäviä kiksejä. En itse lue tai katsoa paljon kauhua, ei ole minun juttuni. Tämä ei ole varmaankaan kaikkein pelottavin teos mitä olen lukenut, tai edes kovin uutta näkökulmaa aiheeseen tuova teos. Sellainen keskitasoinen, vähän vaikeasti kuvailtavissa oleva yksilö.

      Jos en olisi hieman samankaltaisia teemoja nähnyt/lukenut muualla, olisi teos vaikuttanut enemmän, siksi uskon, että nuorempi lukija, jolla ei ole painolastinaan aikaisempia kokemuksia tästä tyylilajista saa teoksesta enemmän irti. Voi näitä lukevan ihmisen ongelmia. :D On hyvä, että lukee paljon, mutta sitten harvemmin tulee vastaan jotain todella originaalia ja ainutlaatuista, jossa ei olisi edes mikrotason viittauksia muihin teokseeiin/leffoihin/ilmiöihin...

      Poista
  3. Minua kyllä pelotti loppua kohden oikein kunnolla, mutta toisaalta en ole kovin vaikea peloteltava. (Tämän jälkeen tosin Valkoinen aura ei tuntunut kovinkaan pelottavalta, Darlahin jännitys kauhistutti minua selvästi enemmän.)

    Loppu sai minutkin ensin aika hämmentyneeksi. Hieman mietittyäni päädyin siihen, että loppu oli hyvä, sillä en todellakaan osannut odottaa sellaista. Kaiken ei aina tarvitse loppua onnellisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppu oli omassa kategoriassaan hyvä (vaikkakin odottamaton), mutta hämmentyneeksi minut sai lähinnä joidenkin asioiden jättäminen roikkumaan. Kaipaan selityksiä! Olisi ollut niin hienoa, jos kirjoilija olisi vienyt ideansa lopuun asti ja edes jotenkin selventänyt spooky meininkiä. Teoksessa nyt annettu puolivillainen selite ei tunnu olevan riittävä minulle. Valkoinen aura nököttää lukupinossa, jospa siihen tartun lähiaikoina.

      Poista