maanantai 2. kesäkuuta 2014

Lukupiirissä: Molière: Saituri

"Tällaiset leveät polvihousut ovat kuin vartavasten tehdyt varastetun tavaran kätköpaikaksi; 
soisinpa, että joku hirtettäisiin tällaisten käyttämisestä!"
 
 
Luin Saiturin ensimmäisen kerran lukiossa, jollekin äidinkielen kurssille. En muistanut teoksesta enää mitään muuta kuin, että olin tuolloin pitänyt näytelmästä paljon. Ehdotin lyhyttä teosta toukokuun lukupiirikirjaksi ja ehdotus sai kannatusta niiden parissa, jotka ehtivät mukaan viimeesen tapaamiseen ennen kesän poikkeusaikatauluja.
 
Komediallinen näytelmä sijoittuu Pariisiin ja se tapahtuu yhden päivän aikana. Saituri esitettiin ensimmäisen kerran Aurinkokuninkaalle, Ludvig XIV:lle, vuonna 1668. Ajankuvan mukaisesti näytelmä on koottu kuin Lego-talo: aineksista, joita pidettiin pakollisina hyvälle näytelmälle. Näitä ovat mm. viittaukset Antiikkiin ja näytelmän viisi osaisuus. Molière osoitteli kriittisesti ääripäitä: ihmisten heikkouksia, saituutta ja itsekeskeisyyttä ja rivien väleistä on pääteltävissä, ettei hän suuremmin arvostanut pakkoavioliittoja.
 
Näytelmän päähenkilönä on Roope Ankan varhainen edeltäjä, leski Harpagon. Hän on saituri, jolle raha on tärkein asia maailmassa. Hänellä on kaksi lasta: Cléante ja Élise. Cléante on rakastunut neitoon nimeltään Mariane, Èlise puolestaan on lupautunut Valére-nimiselle palvelijalle. Valére ei kuitenkaan oikeasti ole palvelija, vaan on hakeutunut tähän pestiin päästäkseen lähelle Éliseä ja etsiäkseen samalla tietoa kadoksissa olevasta isästään. 
   
Harpagon ei tiedä lastensa ihmissuhteista, vaan on naittamassa näitä muualle. Éliselle isä on valinnut vanhan leskimiehen Anselmen, joka ei vaadi myötäjäisiä. Leskiä pidettiin hyvinä puolisoina, sukupuolesta riippumatta - etenkin, jos näillä ei ollut lapsia. Myös Cléantelle on etsitty vaimoa runsaan perinnön toivossa. Harpagon itsekin on suunnittelemassa häitä, sillä isä on - kuten poikakin - iskenyt silmänsä Marianeen, joka on kaino ja vähään tyytyväinen.
 
Harpagonia tunnuttiin yleisesti pidettävän saiturina ja vähän yksinkertaisena. Vaikka tämä olikin kova kaupantekijä, hänen suhtautumisensa rahaan oli vääristynyt. Hän ei tahdo kuluttaa rahaa mihinkään, ei hienoon juhlaruokaan, palvelijoiden vaatteisiin, hevosten ruokaan tai -kenkiin. Rakkaus Marianeenkin tuntuu vain sijoitukselta, sillä tämä tulee toimeen kasviksilla ja hedelmillä, eikä tarvitse kallista ohraa tai lihaa (melko terveellinen ruokavalio, itseasiassa). Mariane tuntuu näytelmän aidoimmalta hahmolta. Rakkaudessa puolestaan Élise tuntuu vilpittömimmältä, sillä hän ei välitä, vaikka Valérella ei ole hienoa sukunimeä.
 
Soppaa sekoittamaan mahtuu myös juonitteleva Frosine, jonka roolia lukupiiriläiset toivoivat suuremmaksi. Nyt hän jäi etäiseksi ja hämmentäväksi hahmoksi, jonka potentiaali hukkuu. Lopulta tarina päättyy suotuisasti kaikille hahmoille ja he saavat toisensa, vaikka matkaan tuleekin muttamia mutkia ja monet salaisuudet paljastuvat. Lukupiiriläiset toivoivat, että Moliére olisi kertonut enemmän Anselmen perheen taustoista, sillä se vaikutti mielenkiintoiselta, joskin ajankuvaan sopi, ettei kaikkea kerrottu eikä kaiken tarvinnut olla loogista.
   
Telenovellamaisen näytelmän tarina ei ole kovin uskottava, sillä siinä on liikaa sattumia ja tahallisia väärinymmärtämisiä, jotka muokkaavat juonta. Tämä rakenne on nimeltään Deus Ex Machina eli Wikipediaa lainatakseni: "yhtäkkinen ja epäuskottava juonenkäänne, jossa jokin tarinan ongelma ratkaistaan ulkopuolisella ja irrallisella tekijällä tai selityksellä". Saituriin tämä rakenne on vielä hyväksyttävissä, onhan näytelmä parodiaa.
 
Lukuvinkkinä voisin antaa, että älä lue teoksen alussa olevaa henkilöhahmoluetteloa, jos tahdot yllättyä lukiessasi spolaantumatta lopun käänteistä. Voin suositella tätä helppolukuista näytelmää kaikille näytelmäkammoisillekin. Moliére on onnistunut luomaan jotakin ajatonta ja hänen huomionsa ihmisluonnosta ovat edelleen päteviä.
  
Arvosana:

 
Asiasanat: klassikot, näytelmät: komedia, rakkaus

Samantyylisiä kirjoja: Charles Dickens: Joululaulu
 
Suomentanut: Lauri Hirvensalo, 123 sivua, WSOY 1998 (6. painos)
    
Alkuperäinen nimi: L'Avare (1668)
   
Kirja luettu myös täällä: Kaleidoscope, Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa,

4 kommenttia:

  1. Poikaystäväni kysyi juuri pari päivää sitten, olenko lukenut Saituria ja sitten sain kuulla monta kommenttia siitä, miten hän on lukenut jotakin, mitä minä en ole. :D Kuulemma hänkin oli lukenut näytelmän lukiossa, pitänyt siitä kovasti ja suositteli minullekin. Me luimme lukiossa Ibsenin Nukkekodin. Minulle ei ole jäänyt siitä oikein voimakkaita tunteita puolesta tai vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me saatiin valita näytelmä itse, pareittain tai pienissä ryhmissä, joltakin listalta. Kaverini muistaakseni valitsi tämän. Me myös näyttelimme jonkin kohtauksen tästä. Saattaa olla, että tällainen käytäntö johtui siitä, että lukiomme oli ilmaisutaitopainotteinen, vaikka en itse ilmaisutaitolinjalla ollutkaan.

      Suosittelen kyllä tutustumaan. Tämä olisi ihanaa päästä näkemään näyteltynä. :) Nukkekoti oli viime kesänä lainassa, olin ajatellut lukea sen lukumaratonissa, mutta en sitten saanut luettua kuin kaksi teosta pinosta.

      Poista
    2. Poikaystäväni kertoi myös, että he näyttelivät jonkin kohtauksen ja hän oli IT-linjalla, joten ilmeisesti tuo voi olla yleinenkin käytäntö. Me emme näytelleet, mutta muistaakseni luimme ääneen. Yleensä kirjan sai valita eri vaihtoehdoista, mutta näytelmä oli muistaakseni kaikille sama jostakin syystä.

      Laitoin kirjan lukulistalle ja tajusin, että tämähän sopisi omaan Ranska-haasteeseeni, joten voisin kyllä kirjan siksikin syksyllä lukea.

      Poista
  2. Oli hauska lukea,kun saituri oli painattanut kalentereita, joihin oli lisätty paastopäiviä. Näin hän pyrki säästämään palvelijoiden ruokakuluissa. Ilmeisesti painatus oli siis aika edellista siihen aikaan.

    VastaaPoista