tiistai 31. maaliskuuta 2015

Maaliskuun luetut

Maaliskuu oli hyvin aktiivinen. Luin peräti 14 kirjaa = 2116 sivua. Pari tämän ja viime kuukauden luettujen postaustauksista odottelee edelleen jonossa, nämä ovat siis ensin Risingshadow'lla ilmestyviä arvosteluja. 
    
Paksua kirjapinoa selittää osittain se, että kahdeksan lukemistani teoksista on lastenkirjoja (sivumäärästä noin puolet, 1102 sivua). Blogissani alkoi nimittäin uusi, ainakin näin aluksi viikottainen juttusarja Lastenkirjalauantai, jossa olen jo esitellyt kaksi lastenkirjasarjaa: Sängynaluskansa on n.3-6-vuotiaille ja Anna ja Elvis n. 7-10-vuotiaille. Molemmat sarjat ovat saaneet uusimman osansa nyt alkuvuodesta. 
   
Luin myös lastenkirjaklassikoita, lukupiirikirjana Pienen runotytön sekä vielä blogissa käsittelemättömät Muumipeikko ja pyrstötähti, Alice Peilintakamaassa ja Muumit ja suuri tuhotulva, joista lisää tulevina lauantaina. 
   
En kuitenkaan lukenut pelkästään lastenkirjoja, sillä mahtui mukaan myös niin näytelmää (Anna Liisa) kuin runojakin (modernimpi kokoelma Uneni ovat sammakoiden valtatiellä ja klassikko runoilijan Uuno kailaksen Paljain jaloin), unohtamatta nuorten dystopiaa (Ihon alaiset ja Unwind). 
    
Tutustuin myös Blogistanian Kuopus 2014 -voittajaan, Lautturiin, joka on saanut kaksoiluokituksen myötä hyllypaikan myös aikuisten osastolta. Lautturin ansiosta varasin kirjastosta myös edellä mainitun Kailaan runokokoleman lisäksi Edith Södergrania (jälkimmäistä en vielä ole saanut käsiini). 
   
Luin kuukauden aikana myös kahta haasteteosta (Diana Gabaldon: Muukalainen ja Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa), yhteensä n. 450 sivua. Molemmat ovat siis vielä kesken. Huomenna 1.4. avautuu Nettilukutoukkiin toinen keskustelualue Gabaldonin teoksesta. Käsittelyssä ovat luvut 12-22 eli sivulle 408 saakka. Molempiin kimppalukuhaasteisiin ehtii edelleen ilmoittautua mukaan täällä
   
Lukujonon kärjestä löytyy maananaina postiluukusta kolahtanut James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti, ja kirjastosta varaamani (sekä pyynnöstäni sinne hankittu) Claudia Greyn A Thousand Pieces of You, jonka bongasin alunperin Lukevan peikon blogista. Tätä siis luvassa ensikuussa:  
       
    
      
Summa summarum:
  • Sivuja: 2116
  • Kirjoja: 14, joista:
  • Lapsille: 8
  • Nuorille: 3
  • Runoja ja näytelmiä: 3

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Lastenkirjalauantai: Maria Kuutti: Anna ja Elvis kylpylässä & Anna ja Elvis mummolassa

"Minä pidän Elviksestä sen takia, että hänen kanssaan voi leikkiä. Kaikkien kanssa 
ei voi leikkiä. Jotkut minun luokkani tytöt väittävät, että leikkiminen on lapsellista. 
Mutta mehän olemme lapsia!"
   
      
Jokin aika sitten sähköpostiini kolahti viesti kirjailija Maria Kuutilta. Hän kysyi, kiinnostaisiko minua lukea hänen 7+ ikäsuosituksella merkittyjä lastenkirjojaan. Teosten juoni muistutti mielestäni Timo Parvelan Ella-kirjoja, joita olen muutama vuosi sitten lukenut siskontytölle iltasaduksi. Kuutti kertoi teoksissaan olevan myös tasoja, jotka on suunnattu ensisijaisesti aikuisille. Kuten jo teosten kansikuvituskin kertoo, huumoria löytyy - niin karkailevien tissien kuin yöllisen suklaavarkaan muodossa. Meinasi lukiessa mennä riisipiirakan muru väärään reikään, kun nauroin etenkin mummon puuhille! Hänestä tuli usein mieleen oma äitini, ovathan he samaa sukupolvea.
  
Anna ja Elvis sarjan ensimmäinen osa voitti Kariston Perhe on paras -kirjoituskilpailun. Sarjan päähenkilö on Anna ja tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan. Ensimmäisessä osassa Anna on seitsemän. Hänen perheeseensä kuuluu isän ja äidin lisäksi 12-vuotias isoveli, Ilari ja pikkuveli, Veikko-vauva. Ja mummo, joka myös tuntuu asuvan saman katon alla. Perheen oli tarkoituksena mennä pääsiäislomalla Italiaan, mutta äiti oli käyttänyt säästötilin rahoja sisustusostoksiin ja isä nettipokeriin. 
  
Ilari huudahti:
- Teidän rahankäytössä ei ole mitään järkeä! Jos säästötililtä ottaa vähän väliä rahaa, se ei enää ole säästötili. (s. 7)
  
Koska rahaa ei juurikaan ole jäljellä, lähtee perhe mummon ehdotuksesta Imatran kylpylään. Kaikki ei kuitenkaan suju kommelluksitta. Mummon laukku jää matkasta ja kylpylästä vuokrattu uima-asun yläosa on niin niukka, että mummon tissit karkaavat koko ajan. Kun muu perhee rentoutuu, äiti vaikuttaa Veikko-vauvan hoitamisen takia väsyneemmältä kuin ennen lomaa - eihän hän jaksanut laittaa papiljotteja kuin puoleen päätä ja meikitkin leviävät saaden äidin näyttämään pandalta. Annalle loma on kuitenkin paras koskaan, sillä hän tapaa uuden ystävän, Elviksen.
   
Tytöllä oli mukanaan vihko ja hän meni heti nurkkaan piirtelemään. Katsoin hetken muka televisiota mutta oikeasti katsoin tyttöä. Hänellä oli nipin napin korvat peittävä pörröinen hiusmalli ja pyöreät silmälasit, jotka pukivat hyvin hänen pyöreitä kasvojaan. Tyttö näytti siltä, että hänestä voisi tulla ystäväni, menin ja kysyin: 
- Ollaanko kavereita? 
Tyttö nyökkäsi hätääntyneenä. Kerroin olevani Anna. Tytön nimi oli ilmeisesti Elvi, ellen kuullut väärin. Tästä tulisi kiva loma. (s. 34)
   
Toisessa osassa eletään samaa vuotta kuin ensimmäisessä osassa, nyt tosin kesälomaa. Isä on voittanut nettipokerissa sen verran rahaa, että voi viedä äidin ja Veikko-vauvan viikoksi Italiaan. Ilarin ja Annan täytyy tyytyä lomaan mummolassa. Onneksi Anna keksii pyytää Elviksen mukaan, niin aika ei pääse käymään tylsäksi. Touhukaksikko ehtii näyttelemän Kulkurin valssia, juomaan näkymättömyysjuomaa ja vakoilemaan Ilaria tämän tavatessa salaa tyttöystäväänsä Iinaa.
   
Mummo on ajan hermolla ja käyttää Facebookia sekä ottaa selfieitä. Ajankuva näkyy myös teoksen musiikkiviittauksissa, Lady Gaga, Robin ja Sini Sabotage ovat päässet mukaan. Teosten hauskuus ei ole pelkkää vessahuumoria ja väärinkäsityksille nauramisen lisäksi teoksissa käsitellään myös vakavampiakin teemoja, esimerkiksi sitä, onko valehteleminen oikein. Tilannekomedia toimii niin kohderyhmäänsä (n. 7-10-vuotiaille) kuin myös aikuisillekin lukijoille - varttuneempi lukija tosin tässä tapauksessa lienee useimmiten lapselle ääneen lukeva vanhempi, kerho- tai kirjaston satutunnin täti. 
    
Kuutti viljelee molemmissa teoksissa runsaasti kirjallisuusviittauksia. Anna on ahkera lukija ja saakin kahdeksanvuotislahjakseen lahjakortin kirjakauppaan. Mainitut teokset ovatkin suurimmalta osin samankaltaisia huumoriltaan ja kohderyhmältään kuin Annan ja Elviksen ystävyydestä kertova sarja. Toisaalta ne sitovat Kuutin teokset osaksi suomalaista lastenkirjallisuuden kaanonia, toisaalta toivoisiin niiden lisäävän lasten lukemisharrastuneisuutta. Jospa joku tarttuisi vinkkauksiin! Listaan voisi lisätä vielä Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjät. 

Nämä teokset mainittiin:
- Maikki Harjanne: Vanttu-kirjat
- Anders Jacobsson & Soren Olsson: Lasse ekaluokkalainen
- Tuula Kallioniemi: Konsta, eka A
- Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli
- L.M. Montgomery: Runotyttö
- Timo Parvela: Ella-kirjat
- Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari-kirjat
- Teija Rekola & Mervi Lindman: Eetu ja nokkelat neropatit
- Veera Salmi: Puluboi-kirjat

Aikuisille:
- Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
- Nora Roberts: Ovi sydämeen


Takakannesta:
Valoittava Anna ja Elvis -sarja alkaa!

Annan perheen Italian-loma menee sattuneista syistä mönkään, ja he suuntaavat sen sijaan kylpylään. Kyllä sielläkin näkemistä riittää, jos on vilkas mielikuvitus ja mummo, joka järjestää ihan uusia elämyksiä koko perheelle. Ja löytääpä Anna myös uuden ystävän, Elviksen, joka ei olekaan mikään tavallinen tapaus.

Perhe on paras -kirjoituskilpailun voittanut tarina on täynnä perhe-elämän riemua ja räiskyvää huumoria pienen lukijan makuun.
  
---
  
Äiti ja isä pääsevät vihdoin kauan odotetulle Italian-lomalleen, ja Annan ja Ilarin on mentävä siksi aikaa mummon hoiviin. Onneksi Elvis tulee Annan seuraksi - mutta mummo taitaa silti pitää huolen ohjelmasta. Viikon aikana ehditään lavatansseihin, huutokauppaan ja metsäretkelle, ja lopulta selviää sekin, miksi mummolla on niin valtava kokoelma vessapaperirullan hylsyjä...
  
Annan ja Elviksen lämminhenkiset seikkailut jatkuvat! Lastenromaanisarjan ensimmäinen osa Anna ja Elvins kylpylässä voitti Perhe on paras - kirjoituskilpailun vuonna 2014.
     

Kirjoja myydään ainakin Adlibriksessä, katso kirjakohtaiset lnkit alla:

Anna ja Elvis kylpylässä, 111 s. Karisto 2014
Anna ja Elvis mummolassa, 109 s. Karisto 2015
   
Kuvitus: Katri Kirkkopelto, Elviksen piirrokset: Ilmari Kettunen

Myös täällä on naurettu Annan ja Elviksen kanssa: Keskisuomalainen, Kaunis, pieni elämä,

torstai 26. maaliskuuta 2015

Jenna Kostet: Lautturi

"Minä olen muukalainen, joka halusi nähdä maailman."
         
     
Blogistanian Kuopuksen voittaja 2014
Tunnelmamusiikkia: Sibelius: Sydämeni laulu, Moonsorrow: Matkan lopussa, Tenhi: Kuolleesi jokeen, Amorphis: Enigma
Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 36. A book set in high school, I Spy: 25. Occupation
  
Blogistanian palkintojenjakotilaisuudessa esikoiskirjailija Jenna Kostet kertoi, että Lautturi kumpuaa suomalaisesta kansanperinteestä ja kapinoi kliseisiä yliluonnollisia romansseja vastaan. laitoinkin teoksen samantien varaukseen, kun tilaisuus loppui. Vaikka teoksen kalpeaa päähenkilöä, Tuonelan lautturin poikaa Kaita verrataankin välillä vampyyriin ja joiltakin osin teos saattaa olla paranormaalin romantiikan lukijoille tuttu, on Kostet kuitenkin mennyt rohkeasti omia polkujaan. Esimerkiksi vainajien lautturina toimii yleensä Tuonen Tytti, siis naishahmo. 
  
Minun mielikuvani Kaista näyttää tältä.
Malli: Tait Hughes Geijer - Kuva täältä
Lautturin kieli on hyvin runollista, Kostet myös lainaa muutamien kuuluisien runoilijoiden Kiven, Kailaksen ja Södergranin sanoja, jotka toimivat hyvinä tunnelmanluojina. Teos on jaettu kolmeen osaan. Alussa kertojana toimii Kai. Hän on isänsä ja veljiensä lailla Tuonelan virran lautturi. Äiti on virrasta poimittu sielu, johon on puhallettu henki. Kai ei tunne kuuluvansa virralle, jossa on aina kevät. Hän pitää kyllä perheestään ja joesta, mutta jokin puuttuu. Hän tahtoo nähdä sen paikan ylhäällä, josta sielut tulevat. 
   
Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan. (s. 64)
  
Elämä ylhäällä on kuitenkin erilaista mitä Kai odotti. Hän nousee joesta alkutalven hämäryydessä, eikä usko äitinsä varoitteluihin auringosta. Harmaa, kylmä ja lehdetön maisema saa Kain uskomaan auringon olevan tarua. Lukiossa häntä pidetään outona ulkonäkönsä ja puhetapansa vuoksi.  Kai on jo luovuttamassa ja palaamassa häntä jalkojen välissä kotiin, kunnes hän näkee Iran. Hän pitää tuota toisenlaista tyttöä majakkana pimeyden keskellä. Ira on ainoa syy, jonka vuoksi Kai jää ylös kesään saakka. Mutta Ira ei näe Kaita - ainoastaan kalpean, oudon pojan, jolla on liian vaalea iho ja siniset silmät.
   
"Hei, mä tiedän nämä vampyyritarinat ja muut. Oletko sä olevinas joku yliluonnollinen olento?" puuskahdin kyllästyneenä. [--] Vampyyriltä se kyllä näyttikin kalpeine ihoineen [--]
"En", se sanoi kuin olisi kuvitellut mun olevani tosissaani [--]
"Mutta?" vaadin. (s. 115)
   
Loppupuolella teosta myös Ira pääsee ääneen. Hänen äitinsä on maahanmuuttaja Iranista ja isänsä suomalainen. Ira ei ole liian tumma, jota häntä olisi kiusattu "mamuna". Hänessä on juuri sopivasti eksotiikkaa, jotta hänen vierasperäiset piirteensä eivät pelota vaan houkuttelevat. Jokainen aamu Ira pukee kasvoilleen naamion, sillä koulussa täytyy hymyillä, jotta toiset tytöt ovat kateellisia poikien häntä kohtaan osoittamasta huomiosta. Kotona Ira on hiljainen ja tottelevainen, jotta isä ei suutu ja kohdista nyrkkejään äitiin. Hän on nuorallatanssija. .
  
Molemmat, sekä Kai että Ira pitävät sanoista, Ira erityisesti runoista. Kai ajattelee sanoja muurahaisina paperilla ja kun sanat lausuu ääneen, kasvattavat muurahaiset värikkäät perhosen siivet ja nousevat lentoon. Ira tahtoisi opiskella kirjallisuutta ja kirjoittaa runoja, mutta isä on päättänyt, että tytöstä tulee arkkitehti ja nuoremmasta siskosta, Siristä lääkäri. Iralle tapahtuva onnettomuus sitoo Kain ja Iran toisiinsa siteillä jotka ovat vahvempia kuin mikään muu. Ne kestävät tästä maailmasta seuraavaan, eikä Ira ei enää kesän jälkeen pelkää kuolemaa. 
   
Marssin sisälle tuttuun kahvilaan kirjaston vieressä ja ravistelin sadepisarat eteisen lattialle. Tilasin kupillisen kahvia ja etsin itselleni paikan kahvilan nurkasta. Sisällä tuoksui sakoitus kahvin aromeja ja tuoksuja, jotka toivat mieleeni mukavia asioita. Olin istunut kahvilassa useaan otteeseen hyvän kirjan kanssa. Tämä oli paikka, jonne tulin yksin. En kelpuuttanut muita mukaan, halusin pitää jotain itselläni. (s. 117-118)
   
Kostet onnistuu kertomaan tarinan, jonka keskiössä ei ole itsetarkoituksellinen maaginen realismi vaan nuorten kokema toiseus ja oman paikan etsiminen. Perheväkivalta ja koulukiusaaminen ovat rankkoja aiheita, vaikka Päivi Heikkilä-Halttunen HS:n kritiikissään pitääkin niitä kliseisinä. Minusta molemmista pitäisi puhua enemmän, sillä liian moni joutuu kohtaamaan vastaavia tilanteita elämässään. ja vaikenee niitä. Lautturissa astutaan rohkeasti toisen saappaisiin ja rankat kuvaukset kirjallisuudessa ovat omiaan herättämään empatiaa - ehkä joku jossain saa teoksesta voimaa astua kaltoinkohtelijaansa vastaan tai puuttuu koulukiusaaamiseen. Välillä päähenkilöiden elämä näyttää kurjalta, mutta teoksella on kuitenkin onnellinen loppu. Se maalaa tuokiokuvan vajaan puolen vuoden ajalta siitä, millaista on olla erilainen ja kuinka löytää lujaa maata jalkojensa alta. 
      
Akseli Gallen-Kallela maalanukset Tuonelasta:
Lemminkäisen äiti 1897 ja Tuonelan joella 1903
Kalevala ja Tuonela ovat kautta aikain inspiroineet monia  niin musiikin kuin muidenkin alojen teiteilijoita. Kostetin tuoreemman tartunnan lisäksi klassikoista  mm. Sibelius ja Gallen-Kallela kuuluvat tähän joukkoon.
 
Paitsi Gallen-Kallelan maalaus, mm. myös Amorphiksen kappale Shaman kertoo Lemminkäisen äidistä. Tuonelan joen lisäksi sillä uivasta valkoisesta joutsenesta löytyy paljon viittauksia taiteesta ja musiikista. Kostet puolestaan ei mainitse tuota uljasta lintua, vaan puhuu Tuonelan koivuissa laulavista huilunokista ja kehrääjälinnuista. 
   
Kirjat kertovat tästä maailmasta. Historiankirjasta huomaan kuvan, jonka on maalannut Gallen-Kallela. Hän on kuvitellut minun kotini, mutta hän ei tiedä kaikkea ja minua hymyilyttää, kun lehteilen sivua.Isä aina sanoi, että ylhäällä sielut kuvittelevat millaista lopussa on, mutta eivät koskaan ymmärrä. Sen voi tietää vasta sitten kun on nähnyt kaiken.
Kuvasta tulee hyvä mieli, vaikka maisema onkin erilainen kuin sen kuuluisi olla. (s. 33)
  
Lautturi on lyhyt ja nopealukuinen teos, vaikka se käsitteleekin sivumäräänsä nähden varsin raskaita aihepiirejä. Maailma tuntuu uskottavalta, niin tämä meidän yläpuolemme kuin alapuolinen virran väen asuttama taso. Kaikkea ei kerrota loppuun, mutta kirjoittaja antaa riittävästi vihjeitä siitä, miten tarina tulee jatkumaan, jotta lukija ei viimeisen sivun jälkeen aivan tyhjän päälle jää. Ja esimerkiksi Kirjaneito kehui teosta siitä, että kyseessä on yksittäinen kirja, eikä nyt niin suositun trilogiamittaisen sarjan avaus. 
   
Kertojista pidin Kaista paljon enemmän kuin Irasta, vaikka Kain olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla lukijalle vieraampi ja vaikeammin samaistuttava. Kai vertaa meille niin tuttuja ilmiöitä, kuten rahaa ja valtahierarkiaa kotiinsa eikä osaa hahmottaa niitä. Kuoleman jälkeen kaikki ovat tasa-arvoisia eikä rahalla ole mitään vaikutusta siihen. Irassa en pitänyt hänen tavasta esittää ja olla parempi kuin muut ja toisaalta joutua alistumaan dominoivan isänsä alle kaikessa - koinkin paljon tyydystä loppuratkaisusta. Kostet on luonut molemmille niin omanlaisensa tavan katsoa maailmaa ja puhua jettä hahmot tuntuivatkin kokonaisilta ja aidoilta.
   
Yleinen tunnelma Lautturissa on hieman melankolinen. Se tulee ilmi myös lyhyiden, otsikoimattomien lukujen rakenteessa. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, eikä niitä viljellä turhan takia. Teos jättääkin vähäeleisyydellään voimakkaan tunnekokemuksen - paljon suuremman sivumääräänsä nähden. Tästä onkin hyvä havaita, ettei tarvitse kirjoittaa tuhansien sivujen mittaista tiiliskiveä, jotta voi silti aiheuttaa lukijoissa vahvan reaktion. 
   
Suosittelen teosta lukijalle, joka saa peristeistä paranormaalista romantiikasta ihottumaa ja tuskastuu maagissen realismin kiemuroihin. Kostetin teos eroaa kauniisti molemmissa tyylilajeissa viljellyistä perinteistä ja luo niihin perin suomalaisia vivahteita. Oli ilo lukea tämä bloggareiden ylistämä teos!
    
Kostet kirjoittaa jo uutta kirjaa. Vielä nimetön, aikuisempaan makuun sopiva teos ilmestyy alkutietojen mukaan syksyllä 2015.
      
Arvosana:
   
Takakannesta:

Kai ei ole kotoisin täältä. 
Hän tietää miten sielut uivat virran mustassa vedessä. 
Mutta hän ei tiedä mitä ylhäällä. 
  
Minusta tuntuu, 
että minun pitäisi selitellä tekemääni ratkaisua, 
mutta mitä voisin sanoa? 
Minä lähdin koska kaipasin.
  
Ira on täällä. Hän hymyilee ja 
hänen naurunsa kuplii kuin vesi. 
Mutta Kai näkee sen, 
mitä muut eivät näe ulospäin. 
  
Lautturi on spekulatiivinen fiktio 
kahdesta lukiolaisesta, Kaista ja Irasta. 
Tulevaisuus on käden ulottuvilla, 
mutta todellisuus vie eri suuntaan 
minne unelmat haluavat johdattaa.
   
Samantyylisiä kirjoja: Veera Laitinen: Surunsyöjät, Stephenie Meyer: Houkutus-sarja, Lauren Kate: Fallen, Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli, Mia Vänskä: Saattaja ja Valkoinen aura, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kansi: Johanna Lumme, 199 sivua, Robustos 2014

Kirja on herättänyt ajatuksia täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirjaneidon tornihone, Anna minun lukea enemmän, Todella vaiheessa, Kujerruksia, Morren maailma,

Kirjailijan kotisivut: Kaikkitietämättömät kertojat

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Lukupiirissä: L. M. Montgomery: Pieni runotyttö

"Se oli paikka, jossa tehtiin taikoja. Siellä hän nautti täydellisemmin 
synnynnäisiä keijuoikeuksiaan kuin missään muualla."
    
  
Maaliskuun lukupiirikirja
Lukuhaasteet: Goodread 50: 2. A classic romance, I Spy: 23. Gender Indentifier
     
Minun painokseni L.M. Montgomeryn tyttökirjaklassikosta, Pieni ruunotyttö on joitakin vuosia sitten kirpparilta löytynyt vuoden 1948 painos marmoripaperisilla kansilla. Näin ollen päätin sitten tehdä postauksen kuvan itse. Kuten jo otsikoksi valitsemastani lainauksesta näkee, on teoksen kieli hieman vanhahtavaa, mutta silti ymmärrettävää. Se sopii hyvin 1900-luvun alun teoksen ihmisten suihin ja luo syvyyttä maailmaan.
    
En ole tyttökirjaklassikojen asiantuntija, toisin kuin Sara, sillä olen lukenut niitä vasta muutamia. Tutustuin tyttökirjojen ihastuttavaan maailmaan ollessani 12. Lainasin (opettajan luvalla toki) F.H. Burnettin Salaisen puutarhan koulun kirjakaapista hiihtoloman aikana luettavaksi. Muistan edelleenkin teoksen herättämiä tunteita ja halun päästä joskus Englantiin. Louisa M. Alcottin Pikku naisia oli pitkään tuttu vain ihastuttavan vuoden 1994 elokuvaversiona, mutta luin sen ja jatko-osansa Viimekesäiset ystävämme (uusimmassa painoksessa nimellä Pikku naisia 2) pari vuotta sitten. Olen kuitenkin päättänyt tulevaisuudessa jatkaa kirjallisia retkiäni muihinkin genren teoksiin, etenkin F.H. Burnettiin Pikku prinsessaan ja L.M. Montgomeryn Anna-sarjaan (joka on muuten toisen lukupiirimme vetäjän suosikkeja). Tarttuessani Pieneen runotyttöön minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä millainen kirja se on.
    
Emiliasta oli aina siitä alkaen, kun hän saattoi muistaa, tuntunut, että hän oli sangen, sangen lähellä ihmeteltävän kaunista maailmaa. Hänen itsensä ja sen välissä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään tätä verhoa syrjään - mutta joskus tuuli liehutteli sitä, lyhyen hetkisen vain, ja silloin hänestä tuntui ikään kuin hän olisi vilahdukselta nähnyt sen takana olevaan maailmaan - vilahdukselta vain - ja kuullut soitantoa, joka ei ollut maallista. (s. 13)
     
Cottingleyn keijukaiset. 
Frances Griffiths Elsie Wrightin vuonna 1917 ottamassa kuvassa.
Rakastuin Pieneen runotyttöön heti ensimmäisiltä sivuilta. Jokin teoksessa osui ja upposi. Tunsin suurta samankaltaisuutta päähenkilöön, Emiliaan, joka inspiroituu luonnon ihmeistä ja kirjoittaa niistä sekä runoja että myös pidempiä kuvauksia. Jokin hänen tavassaan katsoa maailmaa ja aistia sen sykähdykset tuntui kovin tutulta. Vaikka itse en lapsena nähnytkään keijujen karkeloivan niityllä, tunsin silti jotain maagista vetovoimaa kotitilani ympäröivään luontoon. Emilia nimeää puita ja luonnonihmeitä. Hänen pihassaan kasvava kuusipari on Aatami ja Eeva, omenapuu niiden välissä puolestaan Hyvän ja pahan tiedon puu. Hän myös juoksee Tuulen neidon kanssa ja saa lohdutusta hänen humistessa ikkunaluukkuja vasten. 
           
Emilia on hurmaava hahmo, suippokorvainen, monien mielestä keijujen sukua oleva tyttö, jolla on harmaat silmät ja tempperamenttinen, hyvällä mielikuvituksella varustettu suuri persoona. Emilian luovuutta ei aina katsota hyvällä, sillä se ei kuulu naisten perinteisiin hyveisiin. Emilia on tarkka sanavalinnoissaan ja kirjoittaessaan ylös näkemäänsä hän saattaa jäädä miettimään pitkäksikin aikaa täydellistä tapaa kuvailla sitä.

Tytön kasvua oli hellyyttävää seurata. Pienessä runotytössä sekä ilot että surut koetaan vahvasti. Aivan teoksen alussa Emilia joutuu käsittelemään isänsä kuoleman. Hänen äitinsä on kuollut jo vuosia aikaisemmin eli Emiliasta tulee orpo. Äidin suku, joka oli katkaissut välit tämän karattua kotoaan naimisiin, palaa pitämään huolta Emiliasta. Aluksi tosin näyttää siltä, ettei kukaan tahdo tyttöä. Lopulta Uuden Kuun ovet avautuvat Emilialle ja hän astuu maailmaan täynnä sääntöjä, mutta myös ystäviä, kissanpentuja, lukuisia runoja ja naurua.
 
"Minusta tuntuu kuin olisin pieni lintu, joka juuri on päässyt häkistään", hän itsekseen sanoi. (s. 152)
In Her Silent Room by Doreen Kilfeather
Montgomeryn Kanadaan, Prinssi Edwardin saarelle luomat hahmot ovat täyteläisiä. Jokaisella hahmolla on syvyyttä ja luonnetta - osalla se on miellyttävä, kuten Perryllä (joka muistuttaa jollain tavalla Magdalena Hain Henryä), isä Cassidyllä ja Dean ("Pönttöselkä") Priestillä, toisilla hyvinkin leimahteleva, kuten Ilsellä ja hänen isällään, tohtori Burnleyllä. Elizabeth-tädti puolestaan on pahimmillaan kylmä kuin ilkeä äitipuoli, mutta jopa hän lämpenee pikkuhiljaa Emilian luonteelle.
 
Huolimatta alun takkuisesta yhteiselosta, sopeutuu Emilia lähes huomaamattaan Uuden Kuun elämän rytmiin. Tässä häntä auttavat etenkin naapurin taiteellinen Teddy-poika, syksyisin runoja laativa Jimmy-serkku sekä rakkaus kissoihin. "Koirat tyytyvät rakkauteen, kissoja täytyy jumaloida." (s. 365) Jimmyn väitetään olevan päästänsä pehmeä, mutta niinhän kaikista suurista neroista tunnutaan ajattelevan. Jimmyn ja Emilian mielen värähtelevät samalla taajuudella ja huolimatta heidän ikäerostaan, oli heidän ystävyytensä kehittymisestä kaunista lukea.
 
 
Hänestä tuntui, että ennen kuin hän palaisi takaisin, hänen täytyi hiipiä pitkin laitumen aitaa ja tutkia erästä polkua, jonka hän näki menevän vielä kkauempana kasvavaan kuusi- ja vaahterametsikköön. Hän teki niin ja huomasi sen johtavan suoraan satujen maailmaan - leveän kauniin joen vartta - villi, herttainen pikku polku, jolla sananjalat nuokkuivat, kuusien alla kainoimmat tarumaiset kesäkuun kukat ja pieniä suloisia oikkuja joka käänteessä. Emilia veti keuhkoihinsa kuusen tuoksua ja näki hämähäkinverkkojen hohdetta korkealla oksilla ja kaikkialla taruvalojen ja varjojen karkeoloa. Siellä täällä vaahterain nuoret oksat punoutuivat yhteen ikäänkuin muodostaakseen dryadien kasvoille verhon - Emilia tiesi paljon dryadeista, hän oli niistä kuullut isältään - ja puitten alaiset suuret sammalpatjat olisivat kelvanneet vaikka titanian vuoteeksi. "tämä on niitä paikkoja, joissa unelmat kasvavat", sanoi Emilia onnellisena.  (s. 89-90)
    
Lukukokemus oli todella suloinen, vaikka käännökseen olikin jäänyt muutama sympaattinen käännöskukkanen, teoksessa nimittäin tarjoillaan jäätelöä ja oransseja (appelsiineja) ja tulikärpäset sytyttävät tonttusoihtunsa (keijuvalot). Kielen lisäksi nautin myös Emilian iloista ja koin surua hänen kohdatessaan huolia. Häneen oli aivan uskomattoman helppoa samaistua. Täytyy siis jossain vaiheessa jatkaa Emilian elämästä kertovien kirjojen lukemista, sillä en pysty jättämään hänen tarinaansa kesken. Millainen hän on varttuessaan nuoreksi naiseksi, rakastuuko hän oikeaan mieheen ja saavatko he toisensa? Näihin kysymyksiin on saatava vastaus, sillä jo nuorella iällä häntä piirittää useampi mielenkiintoinen kosija.

Suosittelen Pientä runotyttöä tyttökirjojen ja klassikoiden ystäville - ja myös kyseisiä kirjallisuuden lajeja epäileville tuomaksille. Tämä on tähän mennessä lukemistani tyttökirjoista ehdottomasti vaikuttavin. En tiedä milloin olisin teoksen lukenut, jos sitä ei olisi ehdotettu yhdeksi lukupiiriimme kuukausikirjoista. Teos siis toki oli lukulistallani, jolla on "ikävä" tapa kasvaa pidemmäksi kuin on aikaa sen lyhentämiseen. 
     
Arvosana:

Takakannesta: 
Runotyttö-sarjan ensimmäisessä kirjassa orpo Emilia Starr saa kodin Uuden Kuun kartanossa ankaran Elisabet-tädin kasvattina. Hän on lahjakas ja uneksiva tyttö, jonka luova mielikuvitus ja orastavat kirjoittajankyvyt auttavat häntä kestämään vaikeitakin aikoja. Lempeästä Laura-tädistä ja ymmärtäväisestä Jimmy-serkusta tulee Emilian ystäviä. Vähitellen hänen lahjakkuutensa alkaa herättää huomiota. 
  
Runotyttö-sarja on L. M. Montgomeryn (1874–1942) toinen rakastettu nuortenkirjaklassikko – Anna-sarjan lisäksi. Myös Runotyttö-kirjojen tapahtumat sijoittuvat kanadalaiselle Prinssi Edvardin saarelle. Herkän Emilian vaiheet ovat ihastuttaneet lukijoita sukupolvesta toisen aina 1920-luvulta asti.
   
Samantyylisiä kirjoja: Louisa M. Alcott: Pikku naisia-sarja ja Tytöistä parhain, L.M. Montgomery: Anna-sarja, Vanhan kartanon Pat ja Sininen linna, F.H. Burnett: Salainen puutarha ja Pikku prinsessa, Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla-sarja, Markus Zusak: Kirjavaras, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

Alkuperäinen nimi: Emily of New Moon (1923), Suom. I.K. Inha, 448 s. WSOY 1948 (1. painos 1928)


Sarjassa ilmestynyt:
  • Pieni runotyttö, 1928 (Emily of New Moon, 1923)
  • Runotyttö maineen poluilla, 1948 (Emily Climbs, 1925)
  • Runotyttö etsii tähteään, 1949 (Emilys's Quest, 1927)
Runotytön tarina -tv-sarja (1998-2000)

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Neal Shusterman: Unwind

"Unwound into nothing - his bones, his flesh, shredded and recycled."
       
       
"Before there was Hunger Games, there was... Unwind"
Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 22 A book that scares you
    
Unwind aloittaa Neal Shustermanin samannimisen dystologian (sana pohjaa ilmeisesti termeihin dystopia ja trilogian, vaikka kirjoja sarjassa onkin neljä). Huomasin, että kirjastosta varaamani painoksen kannessa on sama "myyntilause" kuin vähän aikaa sitten lukemani Scott Westerfeldin Ugliesin kannessa. Molempien kansityyli on muutenkin hyvin samanlainen - sillä molemmat ovat Simon & Schuster-kustantamon painoksia. Ehkä tässä on jokin dystopiabrändäämisidea taustalla.
    
Unwind on jälleen yksi sarjassamme: paljon kehuttu nuorten dystopia, jota ei (hämmentävää kyllä) ole vielä suomennettu. Tällä kertaa teoksen maailma on hyvinkin omaperäinen. Ja varsin synkkä. Abortti on kielletty, mutta lapsen ikävuosien 13 ja 18 välissä vanhemmat voivat takautuvasti "abortoida" huonosti käyttäytyvän teininsä. Allekirjoittamalla unwind-asiakirjan, vanhemmat luovuttavat lapsensa laajamittaiseen operaatioon, ei-niin-vapaaehtoiseen elinluovutukseen, jossa 100% yksilön kudoksista käytetään toisten hyväksi. 
   
"It's all right to be frightened, change is always scary,"
"Change?" yells Risa. "What do you mean 'change'? Dying is a little bit more than a 'change'."
--
"Please, Miss Ward. It's not dying, and I'm sure everyone here would be more comfortable if you didn't suggest something so blatantly inflammatory. The fact is 100 percent of you will be alive, just in a divided state." 
--
"Change," repeated the social worker, "that's all. The way ice becomes water, the way water becomes clouds. You will live, Risa. Only in a different form." (s. 23-24)

Teoksessa seurataan kolmea nuorta, Connoria, Risaa ja Leviä. Jokaisella on erilainen tausta, mutta heidät kaikki on alenettu ihmisestä unwindeiksi. Connor ärsyyntyy helposti ja joutuu tappeluihin, kunnes hänen vanhempansa eivät enää kestä poikaa. Risa asuu valtion ylläpitämässä yhteiskodissa (ward of state) ja budjettileikkauksen takia hän on matkalla leikkauspöydälle. Lev puolestaan on uskonnollisen perinteen mukainen takaisinmaksukymmenys (tithe), käytönnössä siis uhrilampaaksi syntymästää asti kasvatettu lapsi. Alussa nuoret eivät tunne toisiaan, mutta tapahtumat johtavat heidät yhteen ja taistelemaan heille määrättyä kohtaloa vastaan. Shustermanin ratkaisu jakaa päähenkilön taakkaa kolmeen osaan toimii, sillä lukija pääsee näkemään laajan kirjon muutoksia kuvatun maailman ja omalle välillä, se sen kuinka eritaustaiset ihmiset suhtautuvat tuomioonsa. 

Kuva täältä
Unwind-protokolla otettiin käyttöön 10 vuotta sitten, heti Amerikkaa kahtia repineen Heartland-sodan jälkeen. Sodan kaksi osapuolta kiistelivät ihmiselämän arvokkuudesta. Sopimus kuitenkin päätti riidan kieltämällä abortoinnin ja sallimalla yksilön paloittelemisen muiden pelastamiseksi. Yhteiskunta sopeutui siis yllättävän nopeasti uuteen järjestykseen! Mietin, että jos elämää tosiaan arvostettiin niin kovasti, että abortti kiellettiin, miten maailma pystyi kuitenkin menemään niin väärin? 
   
Ei-toivottuja lapsia kuitenkin syntyi edelleen, mutta äidillä oli oikeus hylätä lapsensa. Storking, vapaasti suomentaen "kurkipalvelu" mahdollistaa ei-toivotun lapsen hylkäämisen satunnaisen talon portaille. Vastuu lapsesta irtyy talon asukkaille. Suuri osa kurkilapsista kuitenkin joutuu valtion ylläpitämiin ryhmäkoteihin, joiden budjetti on niukka ja vain todella erinomaiset yksilöt saavuttavat 18-vuoden ikärajan. 
  
Eikö pakotettujen elinluovutusten sijaan kannattaisi panostaa raskauksien ehkäisyyn jakamalla ilmaisia kondomeja tai hieman rajumpana vaihtoehtona: pakkosterilointiin? Vai onko "lihakauppa" niin kannattavaa, että enää ei välitetä moraalista ja etiikasta? Missä vaiheessa hengen pelastamisesta siirrytään elinten mustaan kauppaamiseen? Erikoisen väriset silmät ja hyvät lihakset olisivat varmasti haluttua kulutustavaraa kauneuden ja ikuisen elämän tavoittelijoille, joilla on vähän liikaa rahaa. Milloin tämä tulevaisuuskuva muuttuu todellisuudeksi? Ja miksi kukaan ei vastusta systeemiä? Vastauksia pitänee etsiä sarjan jatko-osista.
    
"Of course, if more people had been organ donors, unwinding never would have happened... but people like to keep what's theirs, even after they're dead. It didn't take long for ethics to be crushed by greed. Unwinding became big business, and people let it happen." (s. 224)

Isossa osassa teosta on filosofinen sielun - ja näin myös ihmisen minuuden - olemassa olon pohtiminen. Jos unwinding kerran jättää ihmisen eloon, joskin jakaantuneessa tilassa, missä osassa ruumista sielu sijaitsee? "What happens to your soul when you get unwind?" (s. 171) Kuinka paljon ihmisen osista voidaan korvata toisella - olipa kyseessä orgaaninen tai koneellinen osa - ja sanoa, että hän on vielä sama yksilö, saati ihminen. Muutamilla teoksessa esitellyillä ihmisillä oli hyvinkin omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka varaosina saaduilla raajoilla ja aivojen osilla tuntui olevan muistoja edellisestä ihmisestä, johon ne olivat kuuluneet. Erään miehen uusi käsi esimerkiksi osasi korttitemppuja. Tähän kohtaan onkin hyvä lainata yhdestä suosikkielokuvastani, Will Smithin tähdittämästä I, Robotista: 
  

Ya, well, take it from me, you gotta read the fine print on the organ donor card. 

Doesn't just say what they can take out, says what they can put back in.

  
Anne Frank-postauksen yhteydessä kerroin vierailustani Auschwitziin.
Kuvasin siellä myös tämän Mieczysław Koscielniakin piirroksen
“Wymarsz komand do praxy” (“Marching to work” 1950).
Taustalla näkyy vanki johtamassa vankileirin orkesteria.
Unwind-tuomion saaneet nuoret viedään harvest campille, joita löytyy eri puolilta Amerikkaa. Ne ovat kuin suuria kesäleirejä, yhdellä pienellä erolla: Piikkilanka-aidan takana avautuu kyllä kaunis maisema, mutta keskusten sydämestä löytyy Chop Shop, äänieristetty kammio, jossa kirurgit pala kerrallaan leikkaavat unwindin kasaksi uudelleen hyödynnettäviä osia. Chop Shopin katolla on tasanne, missä musikaalisista unwindeistä koottu bändi soittaa uusien nuorten saapuessa leirille - ja vanhojen poistuessa. Shusterman on selvästi ottanut tämän idean natsi-Saksasta, sillä näin tehtiin esimerkiksi Auschwitzissä.
   
Unwind on määritelty nuortenkirjaksi, mutta mitenkään kepeä teos se ei ole. Etenkin loppua kohden teoksessa kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti lääketieteellisiä operaatiota, eli aivan herkimmille lukijoille en lähtisi tätä suosittelemaan. En ollut teoksesta aivan yhtä järkyttynyt tai myyty kuin Annami ja Nina, mutta kamaluudestaan huolimatta pidin Shustermanin tyylistä kirjoittaa. En pitänyt vanhempien päätöksestä lähettää lapsiaan toisten varaosiksi, saati aivopesemisestä siihen uskoon, että kyseessä olisi jotenkin pyhä asia, Toisen ihmisen hengen pelastaminen on toki sankarillista, mutta ottaisin avun mieluummin vastaan elinluovutuskorttia kantavalta vainajalta kuin hankkisin sen nuorilta, joilla on omakin elämänsä vielä kesken. Myöskin vauvojen hylkääminen tuntui epäillyttävältä. Olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta en suinkaa vihaa lapsia, vaikka en omaa kurkipakettia toivokaan. Unwind herättää paljon ajatuksia ja sen toivoisi olevan jokaisen dystopian ystävän must read-listalla. Plussana mainittakoon, Unwindissa ei ole kolmiodraamaa!

"If there wasn't unwinding, there'd be fewer surgeosn and more doctors. If there wasn't unwinding, they'd go back to trying to cure diseases instead of just replacing stuff with someone elses." (s. 169)

Arvosana:

Takakannesta:
The process by which a child is both terminated and yet kept alive is called "unwinding".

In a society where unwanted teen are salvaged for their body parts, three runaways fight the system that would unwind them. Brought together by chance, and kept together by desperation, these three unlikely companions make a harrowing cross-country journey, knowing their lives hang in the balance. If they can survive until their eighteenth birthday, they can't be harmed -- but when every piece of them, from their hands to their hearts, are wanted by a world gone mad, eighteen seems far, far away.
   
Samantyylisiä kirjoja: Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa, Scott Westerfeld: Uglies, Anu Holopainen: Ihon alaiset, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Beth Revis: Accross the Universe - Matka alkaa, Mary Shelley: Frankenstein, Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
   
335 s. Simon And Schuster 2012 (1. painos 2007)
   
Teoksen maailmaan on tutustuttu myös täällä: Anna minun lukea enemmän, Tarinoiden syvyydet, Kirjaneidon tornihuonePähkinäkukkula
   
Kirjailijan kotisivut
     
Sarjassa ilmestyneet myös:
  • UnWholy (2012)
  • UnSouled (2013)
  • Undivided (2014)

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Lastenkirjalauantai: Ella Brigatti: Sängynaluskansa ja Sängynaluskansa - Karnevaalit

"Tässä tulee pieni kansa, sängyn alla asutaan.
Jostain sinne aikoinansa, ilmestyimme vilkut vaan."
Lasten keskus (1999) - Kulttuurikioski (2014)
 
Sain sähköpostiini vähän aikaa sitten viestin pukusuunnittelijanakin tunnetulta Ella Brigatilta. Hän kysyi kiinnostaisiko minua lukea hänen kirjoittamaansa ja kuvittamaansa sängynaluskansasta kertovaa lastenkirjasarjaansa. Pari päivää sitten kolahti postiluukusta paketti, josta löytyi sarjassa tähänmennessä ilmestyneet kaksi kirjaa sekä ensimmäinen teos myös äänikirjana. 
   
Tartuin tarjoukseen vauhdikkaan, värikkään kuvituksen ja arkeologiasta poimittujen elementtien ansiosta. Joku lukijoistani saattaa muistaakin, että opiskelin aluksi arkeologiaa, ennen kuin vaihdoin pääaineeni kirjallisuuteen. Sänkyjen alla asuvat vilkut ovat kuin vihreitä pikkuruisia dinosauruksia, joita on ollut olemassa niin kauan kuin sänkyjäkin, Tomi Sientolan runon mukaan 100 000 vuotta. Jos lapsena olisin saanut valita, olisin ottanut sänkyni alle paljon mieluummin vilkkuja kuin perinteisiä mörköjä. Nämä huonekasvien lehtien syövät tyypit ovat hurjan sympaattisia, eivätkä ollenkaan pelottavia!
   
Kuva täältä
Ensimmäinen sängynaluskansan tarina edustaa kivikautta. Vilkut elävät luolissa ja professori Viksu on maalannut luolan seinälle opettavia kuvia. Jatko-osassa Karnevaalit ammennetaan antiikin Kreikasta. Alkukuvituksessa on joonialaisia pylväitä, amfiteatterimainen areena, veistokset ja amforat luovat tunnelmaa. Oli mielenkiinnoista etsiä Brigatin hienovaraisia ajankuvan vihjeitä kerronnasta.  Sarjan komannessa osassa tullaan seikkailemaan Meksikossa. Kolumbuksen matkaan lähteneet vilkut tapaavat pikkuriikkisen mayakansan. Kuulostaa varsin mielenkiintoiselta!  
   
Kuuntelin Sängynaluskansan ensin näyttelijä Lotta Lehtikarin lukemana äänikirjana, samalla kun nautin bataattisosekeitostani. Lehtikari eläytyi tarinaan ja oli luonut jokaiselle vilkulle oman äänen ja etenkin maalarimestari Vihneen käyttämä ilmaus "Voi tyräys sentään!" jäi korvamadoksi. Vihneen lisäksi Brigatti on antanut myös Ylivilkku Virtaselle toituvan lauseen: "Kautta rojaalin kypäräni!". Vilkkujen nimeämisessä on käytetty hauskoja nimileikkejä, jotka etenkin aikuiselle avautuvat hyvin ja tuovat oman humoristisen tasonsa. Joukosta löytyvät niin hiukkashidastimen keksinyt ionitieteilijä Vaarenhait kuin pariskunta Vakiiri ja Vilosohvi, 
   
Olen kuunnellut äänikirjoja aikaisemminkin, mutta blogissani en ole niistä kirjoittanut. Tutustuin Roald Dahlin Jali ja suklaatehtaaseen ensimmäisen kerran juurikin äänikirjana, eräällä automatkalla siskoni ja hänen tuolloin pienten lasten kanssa. Sen jälkeen olen kuunnellut mm. Cressida Cowellin Näin koulutat lohikäärmeesi englanninkielisenä versiona (How to Train Yout Dragon) uskomattoman taitavan David Tennantin lukemana. Joskus lukijan ääni, ääntäminen tai sanojen painottaminen ei sovi kirjoitettuun teokseen (esim. Harry Potterit ääneen lukenut Vesa Vierikko sanoi Harryn nimen aina todella suomalaisittain Harrina, tärisyttäen ärrää, eikä niinkään brittiläisittäin "Häri"). Lehtikarin ääntä puolestaan oli miellyttävää kuunnella.
   
Kuvituksen lisäksi myös itse kerronta on hyvin dynaamista. Molemmissa teoksisa vilkut kohtaavat suurkatastorfin: heidän kaupunkinsa tuhoutuu. Ensimmäisessä osassa kärmeksen (imuri) takia, toisessa tuhoa aiheuttavat niin Metri-kissa kuin myös jättiraketti. Vilkut ovat siitä outoja, että suurimpienkin tuhojen edessä he vain nauravat, laulavat ja tanssivat - voihan luola-asumukset rakentaa taas uudelleen. 
   
Brigatti on onnistunut teoksessaan luomaan vilkuille hieman omaamme muistuttavan maailman, ja kertomaan tarinan josta sekä lapsi että aikuinen lukija löytävät kiinnostavia yksityiskohtia. Riippuen lapsilukijasta, voivat maailmojen välillä olevat erot, historialliset viittaukset ja tunnistettavien nimien selittäminen kiinnostaa toisia hyvinkin paljon, jolloin niitä haluaa tutkia ja ymmärtää lisää. Itse ainakin olin jo pienenä varsin kiinnostunut tietokirjoista ja etenkin ihmisten varhaishistoriasta. Olisipas ollut hauskaa käyttää tähän myös lapsilukijaa kommentaattorina, mutta lähipiiristäni ei löytynyt sopivaa ehdokasta.
   
Yksi kohta vilkkujen elämässä jäi mietityttämään. Syötyään kasvisruokaa vilkut paisuvat palloiksi ja niiden täytyy kellua Vetelä-nimisen uimalan lämpimillä aalloilla kunnes saavuttavat takaisin omat tutut muotonsa. Voi olla, että pelkoni on turha, mutta ovela lapsi saattaisi käyttää tätä välttääkseen syömästä kasviksia. Ehkä reagointini johtuu viime aikoina lukemistani kauneusleikkausdystopioista, joissa ihannoidaan jonkinlaista yhdenmaalista tapaa olla ihminen ja kaunis. 
   
Sängynaluskansan ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1999, tuolloin kustantajan oli Lasten keskus. Vuonna 2014 uuden painoksen takaa löytyy Kulttuurikioski osk. Pidin uuden painoksen kannesta enemmän kuin varhaisemmasta. Värit ja vauhdikkuus tulevat heti esille ja verrattuna kiiltäväkantiseen jatko-osaansa, Karnevaalit, on Sängynaluskansa miellyttävän mattapintainen. 

Kaikenkaikkiaan kokemukseni tästä lastenkirjasarjasta on hyvin positiivinen. Vaikka kiejan kieli onkin paikoin höpöttelevää, se ei aliarvioi lapsilukijoitaan (tai kuuntelijoitaan). Brigatin rohkea värien ja liikkeen käyttö kuvituksessaan on omiaan saavuttamaan kohderyhmänsä huomion. Kirjat annan eteenpäin mieheni siskon tyttärelle, kunhan hänelle kertyy vielä vuoden parin verran ikää ja hän jaksaa kuunnella pidempiä kirjoja. 
   


Ella Brigatti Groove FM:n haastattelussa: Elän unelmista

Sängynaluskansa, Kulttuurikioski osk 2014, s. 38, runot Tomi Sientola
Sängynaluskansa - Karnevaalit, Kulttuurikioski osk 2015, s. 40
Sängynaluskansa: äänikirja: Lukijana Lotta lehtikari

Sängynaluskansasta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa on käännetty myös englanniksi (Waggamoos Under the Bed) ja espanjaksi (Los Hippocamos). Myös ranskan- ja saksankieliset versiot ovat työn alla. 

Sängynaluskansa on luettu myös täällä: Sininen keskitie

torstai 19. maaliskuuta 2015

Minna Canth: Anna Liisa

"Minä tahtoisin kuolla. Antakaa minun kuolla. 
Antakaa minun päästä sinne, missä lapsikin on."
     
   
Lukuhaasteissa: Goordeads 50: 47: A play, I Spy: 2. First Name
  
Huomasin vasta viime viikolla, että muutaman päivän päästä on Minna Canthin päivä ja ajattelin lukea pitkästä aikaa jotain hänen tuotannostaan. Valitsin Anna Liisan, jonka olin edellisen kerran lukenut yhdeksännen luokan äidinkielen esseetä varten. Suullinen osuus työstä ei mennyt aivan nappiin, mutta kirjallisesta työstä sain arvosanaksi 9, joka tuntui hienolta. Teos löytyi lähikirjaston hyllystä, joten näytelmän saaminen käsiini ei ollut vaikeaa. Paljoa en muistanut tarinasta perusasetelman lisäksi, mutta aika on uskoakseni tehnyt tehtävänsä sen suhteen, että katsoin kuvattuja ihmiskohtaloita uudesta perspektiivistä. Myös kirjailijan asema suomalaisessa kirjallisuudessa tuntui aiempaa selvemmältä.
  
Ehkä merkittävimmän naiskirjailijamme viimeiseksi jäänyt, vakavasta asiasta kertova kolminäytöksinen näytelmä on täynnä tarkkaa aikalaiskuvausta. Minnalla oli tapana kokeilla rajoja, niin omiaan kuin yhteiskunnankin. Hän ei piiloutunut korulauseiden taakse vaan saattoi esitellä myös tabu-statuksen saaneita elämän osa-alueita. 
   
Anna Liisan tarina on hyvin moderni ja se on säilyttänyt perusolemuksessaan jotain universaalisti koskettavaa. Toisessa vaakakupissa on naisten seksuaalisuus ja toisessa lapsenmurha - molemmat ovat edelleenkin kiistelyn alaisia asioita: saako niistä puhua ja miten niihin tulee reagoida. 

Anna Liisa on hyvän talon vanhin tytär, joka on menossa naimisiin vanhempien sopivaksi katsoman Johanneksen kanssa. Naisella on kuitenkin musta salaisuus taakkanaan. Hän on 15-vuotiaana lemmiskellyt talon rengin Mikon kanssa ja tullut raskaaksi, 
   
Sinä olit minua vanhempi, ymmärsit paremmin, mitä siitä seuraisi. mutta sinä vaan käytit hyväksesi muoruuttani ja kokemattomuuttani. (s. 53)
   
Itsetuhoisia ajatuksia hautova tyttö onnistuu jotenkin salaamaan tilansa ja lopulta tulee tappaneeksi vastasyntyneen lapsensa. Saatuaan apua Mikon Äidiltä Hussolta, ei tapauksesta jää muuta kuin piinavat muistot. Kaikki näyttääkin menevän sen jälkeen hyvin: Johanneksen ja Anna Liisan kihlautumista ollaan jo kuuluttamassa kirkossa, kun menneisyys astuu tupaan. Konkreettisesti. Mikko on viettänyt neljä vuotta tukkimiehenä ja on rikastunut mukavasti. Hänen äitinsä on urkkinut tietoonsa tulevien häiden ajankohdan ja kutsuu poikansa vaatimaan Anna Liisaa itselleen. Kuten arvata saattaa, peitelty totuus paljastuu rumasti ja muuttaa kaiken, 
      

VINKKI: Sir Roin verkkokaupasta löytyy Minna Canth
kaulakoru sekä rintakoru. Minna fanin must have!
Anna Liisan kieli on hyvin samanlaista kuin nykyinenkin suomen kieli, näytelmämuodostaan huolimatta sujuvaa - muutamia erikoisuuksia ja taivutusmuotoja lukuunottamatta. Esimerkiksi viikonpäivien taivuttaminen eroaa jonkin verran tämän hetken tavasta. Esimerkiksi "ennen sunnuntaita" kuulostaisi tältä: "ennen sunnuntakia". "Piiloittelee" olisi puolestaan "piiloitteleiksen" ja "kuiskaus aikeet" "suihkas meinat". Teoksessa myös "vöhnitään", mutta sille en asiayhteydestä osannut merkitystä selvittää. Google kertoo sen tarkoittavan varastamista, En ollut (harvinaista kyllä) laittanut ylös sivua, jossa sana tarttui silmään, niin en osannut jälkikäteen tarkistaa sopiiko se kyseiseen kohtaan.
   
Minna Canth oli Juhani Ahon jälkeen seuraavaksi huomattavin näytelmäkirjailija. Tämän lisäksi hänet tunnetaan tasa-arvoa edistäneenä lehtinaisena. Hänen kirjallista naiskuvaansa verrataan usein Ahoon, joskin haavekuvien sijaan hänellä oli hyvin konkreettinen käsitys siitä millaista oli olla nainen 1800-luvun lopulla ja mitä hän toivoi muutuvan tulevia sukupolvia varten. Esimerksi Anna Liisan esiaviollinen käyttäytymisen miehen kanssa voisi tulkita olevan hänen tapansa varoittaa nuoria tyttöjä olemaan tekemättä samoin - vaikka aikalaismiehille sellainen olikin kaikessa hiljaisuudessa sallittua, Mikko ei nimittäin saa puolittaistakaan syytteen sanaa alaikäiseen sekaantumista - seksuaalivalistusta tämänkin.
     
Pitäisi itse asiassa lukea enemmänkin Canthia, esimerkiksi Spiritistinen istunto kuulostaa mielenkiintoiselta. 
  

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

       
Arvosana:
   
Takakannesta:
"Omantunnon vaivat eivät antaneet minulle hetkeksikään lepoa" 
    

Kaksi tiheää vuorokautta pakottavat Anna Liisan kohtaamaan menneisyytensä rikoksen. Se muuttaa nuoren naisen elämän. Totuus pelottaa enemmän kuin valhe, jota idyllinen maalaisyhteisö ruokkii. Paineiden keskellä päähenkilö kasvaa kuitenkin eettisesti suureksi ihmiseksi.

   
Anna Liisa (1895) on Minna Canthin viimeinen näytelmä. Aikalaiset pitivät sitä Canthin parhaana näytelmänä. Moraaliset ja yhteiskunnalliset rajat, rajojen rikkominen ja oman totuuden kohtaaminen sosiaalisten paineiden keskellä ovat jatkuvasti ajankohtaisia aiheita.
   
Samantyylisiä kirjoja:
 
116 sivua, WSOY 1998 (4.-5. painos, ensi-ilta 1895)
   
Kansikuva: Helene Schefbeck: Tyttö veräjällä (1897-1902)
 
Näytelmä on luettu mm. täällä: Amman lukuhetki, P.S. Rakastan kirjoja, Luettua,  
   
Minna Canthin tuotantoa:

Näytelmät:

  • Murtovarkaus (1883)
  • Roinilan talossa (1885)
  • Työmiehen vaimo (1885)
  • Kovan onnen lapsia (1888)
  • Papin perhe (1891)
  • Sylvi (1893)
  • Hän on Sysmästä (1893)
  • Spiritistinen istunto (1894)
  • Anna Liisa (1895)
  • Kotoa pois (1895)

Novellit:

  • Novelleja ja kertomuksia (1878)
  • Hanna (1886)
  • Köyhää kansaa (1886)
  • Salakari (1887)
  • Lain mukaan (1889)
  • Kauppa-Lopo (1889)
  • Agnes (1892)

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Jarkko Jokinen: Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä

"Rupisammakko loikkasi uneeni ja unestani pois"
      
       
Sain raitiovaunukuljettaja (kyllä, luit oikein: raitiovaunukuljettaja) Jarkko Jokisen runoteoksen Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä Oulun kirjabloggareiden tapaamisessa 14.3. Villikseltä ja se pääsi samantien luettavaksi. Teemu Juhanin kiehtova kuvitus ja runojen unenomaisuus saivat kiinnostumaan teoksesta, josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan.
     
Kirjoitin laskelmoidusti kliseisen, kriitikoiden karsastaman harlekiinikirjan, joka myi ihan sairaasti, ja tätä nykyä uin rahassa. (s. 25)
     
Takakansi lupaa surrealismia, fantasiaa ja taruolentoja, ja niitä teos tosiaan tarjoileekin. Jokisen runoilla ei ole selvää muottia, jolla ne olisi kirjoitettu, vaan ne ovat mielestäni enemmänkin juttelevaa, paikoin miehekkään melakolistakin tajunnanvirtaa. Tekniikka sopii runoihin hyvin, ja vaikka yleensä en pidäkään nykyrunoudesta, oli kokoelman lukeminen nautinnollista. Jokinen maalaa lyhyillä runoillaan tuokiokuvia mielikuvitusrikkaista maailmoista. Hän löytää keijuja tuopin pohjalta, kuvailee yksisarvisia satujen meetvurstiksi ja kohtaa tanssivan, silmää vinkkaavan kentaurin. 
     
Jokinen yllättää nopeilla suunnanvaihdoillaan sekä Lewis Carrollin jalanjäljissä astelevilla nonsense-runoillaan sipulista ja merenpohjasta ja tästä: "lumesta kasvoi häivettynyt loituska, jonka uinoin aadelmaksi haivettuneilla korkkareilla" (s. 21). Hän ei pelkää käyttää makaabereja kuvauksia, kuten katkottujen raajojen laakso, turmaan houkuttelevat veden henget tai vertauskuvallinen ruumiiosien syöminen (suklaasfinksin nenä, silmättömksi syötyjen voisilmäpullien hautausmaa). 
     
Jokinen leikittelee myös kristillisellä kuvastolla paratiisin käärmeestä - Käärme houkutteli minua syömään hedelmää. Sen sijaan nappasin käärmeen (s. 30) - talven jäädyttämästä pirusta, tauluista pakenevista enkeleistä, riutuvasta Jeesuksesta, joka haluaa itse päättää elämästään, kertakäyttösiivilla huijatusta apostoli Paavalista sekä viikatemiehestä. Viimeisin tuo mieleeni vasta ajasta ikuisuuteen siirtyneen Terry Pratchettin legendaarisen hahmon, Kuoleman
   
Mieleenjäävimmät kielikuvat olivat tuhkasta nouseva vapauden orkidea, steampunk-vivahteita tavoittanut sydämen vetovieteri ja runoilijan sisäinen ötökkä joka ei lepy ennen kuin on saanut syötäväkseen riittävästi runoja. Tässä vielä muutamia katkelmia suosikki runoistani: "Sydämeni on ränsistynyt ja vanha ydinvoimala, jonka vieressä kasvaa kirsikkapuu" (s. 24) ja "Et ehkä tiedä, mutta myös sinä tuikit kirkkautta ympärillesi ja monet eksyneet olennot koettavat suunnistaa kotiin sinun valosi mukaan" (s. 57). 
        
Runojen asettelu sivuille on ratkaistu mielenkiintoisesti, mutta olisin kaivannut jonkinlaista selkeämpää jaottelua niihin, esimerkiksi teemoittain. Pääsääntöisesti jokaisesta runosta löytyi jotain hyvää, osasta enemmän kuin toisista. Kaikki runot eivät tietenkään voi jokaiselle lukijalle olla täysosumia, joten minunkin on myönnettävä muiden teoksen lukeneiden kanssa (ks. linkit alla), että kokoelman heikkoutena on sen epätasaisuus. Kaiken kaikkiaan yllättäen käsiini päätyneen teoksen lukeminen jätti suuhuni hyvän maun ja mieleeni kelluvaisen olon. Olen ehdottoman valmis lukemaan lisää Jokisen sisäisestä maailmasta kumpuavia kirjallisia tuotoksia. 
  
Suosittelen Jokisen runoja kyseisen tekstilajin suurkuluttajille kuin myös niitä kaihtaville. Jos saat ihottumaa loppusoinnullisesta tai kalevalamittaisesta proosasta, varaudu yllättymään: Jokisen teoksesta irtoaa varmasti yllättymisen iloa sinullekin. Runot liukuvat aforismeista anekdooteiksi, epigrammeista holoriimeiksi, keskeislyriikasta spekulatiiviseksi runoudeksi. Teemu Juhanin upea kuvitus elävöittää runoja ja haluaisinkin nähdä lisää tämän viivataiturin töitä niin lastenkirjoissa, sarjakuvana kuin taidenäyttelyssäkin. Katsokaa vaikka näitä ihastuttavia Liisa Ihmemaassa -piirroksia
     
Arvosana:
     

Takakannesta:
Jarkko Jokisen esikoisrunoteos on tulvillaan surrealismia ja satuolentoja. Fantastisissa proosarunoissa hilpeys sekä melankolia vuorottelevat tasatahtia. Jokainen sivu avaa salaluukun uuteen seikailuun. 
   
Runoja säestää piirroksillaan Teemu Juhani, joka voitti HPC:n järjestämän kuvituskilpailun.
  
Maailma astui ovestani sisään mantereen kolisten. Tuumin pitkään, mitä tarjoaisin niin mahtavalle vieraalle. Minulla ei ollut kaapissa edes keksejä tai pullaa. kahvit sentään keitin. Maailma joi juhlamokkaani hymyillen ja sanoi olevansa tyytyväinen. Maailma astui ovestani ulos valtameret kiitollisuutta kimaltaen. 
  
Jarrko Jokinen on runoileva raitiovaununkuljettaja.
     
Samantyylisiä runoilijoita: 
  
68 sivua, Helsinki Poetry Connection 2014 
   
   

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Oulun kirjabloggarien tapaaminen 14.3.

Normaalisti en tykkää ottaa selfieitä,
mutta aurinko paistoi niin kivasti kahvilaan...
Tänään oli järjestyksessä laskujeni mukaan kolmas Oulun seudun kirjabloggaritapaaminen. Tapaamisten välissä on yleensä ollut vuoden-parin tauko, mutta nyt olemme ajatelleet tavata kuukausittain. (Edellinen tapaaminen oli 26.10.2013)
   
Puheenaiheet kulkivat yllättäen varsin kirjallisia polkuja Kalle Päätalosta Alastalon saliin, dystopioista romaanien fonttikokoon, tulevista tempauksista alati paisuviin kirjahyllyihin. Hiljaisia hetkiä syntyi vain silloin, kun paikalle saapuneet (mukaan lukien allekirjoittaneen) tutustuivat Cafe Roosterin maukkaaseen tarjontaan.
   
Puhetta oli myös oululaisista kirjailijoista sekä kirjoista, jotka sijoittuvat Ouluun. Näiden tiimoilta saisi hyvän kirjallisen haasteen. (Miltä kuulostaisi esimerkiksi ulkona lukeminen, vaikkapa kirjailija Teuvo Pakkalan tuotantoon tutustuminen hänen muistomerkillään?)
   
Villis toi muutamia kirjojaan kiertoon ja minullekin päätyi yksi niistä, Jarkko Jokisen mielenkiintoinen runokokoelma Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä. Ajattelin lukea sen seuraavaksi.
   
Roosterissa on ihan parasta taidetta. Muilla seinillä löytyy vastaavalla tyylillä
mm. Charlie Chaplin sekä Audrey Hepburn Darth Vaderin kanssa.
 
Mukana "kuvausrekvisiitaksi" tällä hetkellä kesken oleva Neal Shustermanin Unwind.
Herkkuna opiskelijabudjettiin kivasti sopivat Kinderpiirakka ja vichy.
 
Tuo pikkuinen teepannu on vaan niin söpö! With MarikaOksa
 
Jaanalla oli myös kirja käsilaukussa.
Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies
 
Kevät ja narsissit!