tiistai 25. elokuuta 2015

Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja

"Koti on siellä missä kirjat ovat."
   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa. 
Kerstin Gierin Lupaus aloittaa uuden Unien kirja -trilogian, jonka seuraava osa, Vala, ilmestyy suomeksi jo lokakuussa. Gierin edellinen suomennettu trilogia Rakkaus ei katso aikaa on kerännyt ristiriitaista palautetta lukijoilta. On helppoa nähdä miksi. Gierin teokset houkuttelevat lukijoita, sillä hänen tyylinsä on erittäin sujuvaa ja koukuttavaa viihdettä pienellä spekulatiivisen fiktion ripauksella, mutta ne käsittelevät vaikeitakin asioita hyvin kepeällä otteella syventymättä kunnolla suuntaan tai toiseen. Lupauksen kantavana teemana ovat unet, jatkuvasti uudistuva ja kiehtova inspiraation lähde, josta Gier on ammentanut ainekset hyvin maukkaaseen keitokseen.

Lupauksen päähenkilönä seurataan pian kuusitoista täyttävää Oliviaa ja hänen perhettään. Liv ja hänen pari vuotta nuorempi siskonsa Mia ovat joutuneet muuttamaan toistuvasti äitinsä työn takia. Vanhemmat ovat eronneet vuosia sitten ja tyttöjen kasvatuksessa on apuna ollut jo kahdentoista vuoden ajan Lottie-niminen persoonallinen au pair. Jatkuva muuttaminen on estänyt Liviä solmimasta kestäviä ystävyyssuhteita saati rakastumasta, jonka vuoksi hänellä on erittäin tiivis suhde siskoonsa.

Kerronta alkaa tyttöjen palatessa isänsä luota Sveitsistä Lontooseen muuttaneen äidin luo. Perillä heitä kohtaa yllätys: äiti on muuttamassa yhteen tuoreen miesystävänsä kanssa. Hillityllä Edvin Spencerillä on kaksi lasta, 17-vuotiaat kaksoset Grayson ja Florence, eikä Liv osaa alussa suhtautua laajentuvaan sisarusparveensa. Uusioperheen arki ei ole helppoa, mutta se muuttuu paljon kiinnostavammaksi, kun Liv saa vahingossa tietää tulevan velipuolensa salaisuuden. Sherlock Holmesin suurena faninina Liv rakastaa mysteerejä. Niinpä ei kestä kauan, kun hän ottaa selvää, mitä poika puuhailee enkelimäisen kauniiden ystäviensä Henryn, Arthurin ja Jasperin kanssa.

Melkein kaikki näyttivät tuijottavan noita neljää poikaa. Ehkä siksi, että vaikka he kulkivat rennosti ja keskusteluunsa uppoutuneina, he marssivat silti yhtä jalkaa kuin musiikin tahdissa jonka vain he voivat kuulla. Oikeastaan näystä puuttuivat vain hidastuskuva ja tuulikone, joka olisi puihaltanut hiukset heidän kasvoiltaan. (s. 29)

Gierin luoma koulumaailma sekä perheen muuttuva dynamiikka ovat uskottavia ja niihin on helppoa samaistua, vaikka itsessään ne eivät paljon uutta tarjoilekaan. Arkitason päälle kerrostettu mielikuvituksekas kuorrutus vaaralliseksi muuttuvien unimaailman seikkailujen parissa on kuitenkin "sitä jotain", joka tekee teoksesta houkuttelevan myös vanhemmllenkin lukijalle. Gier ei paljasta vielä kaikkia korttejaan, vaan onkin odotettavissa, että trilogian jatko-osissa tullaan syventymään huomattavasti lisää hänen luomaansa värikkääseen painajaisten ja päiväunien maailmaan.

Arvosana:
  
Takakannesta:
Viisitoistavuotias Liv Silber muuttaa äitinsä uuden miehen vuoksi Lontooseen ja aloittaa uudessa koulussa. Pian hän alkaa nähdä oudon todentuntuisia unia, joissa hän kulkee salaperäisistä ovista ja puhuu kivipatsaan kanssa. Liv näkee unessa uuden velipuolensa Graysonin ja tämän koulukavereiden puuhailevan outoja hautausmaalla, mutta mikä kummallisinta, pian pojat puhuvat tosielämässä asioista, jotka ovat tapahtuneet vain Livin unessa...

Livin on pakko selvittää, mitä oikein on meneillään. Pian hänet vihitään salaisuuteen, jonka kanssa yhdellä jos toisella hänen uuden koulunsa oppilaalla on jotain tekemistä. 

Rakkaus ei katso aikaa -sarjasta tunnetun Kerstin Gierin uusi nuortentrilogia on jännittävä ja romanttinen seikkailu unimaailmassa ja unen ja valveen rajamailla.

Samantyylisiä kirjoja: Isabel Abedi: Lucian, Stephenie Meyer: Houkutus, Melissa Marr: Ilki ihana, Cassandea Clare: Luukaupunki

Suomentanut: Heli Naski, 338 sivua, Gummerus 2015
    
Alkuperäinen nimi: Silber - Das erste Buch der Träume (2013)
   

torstai 20. elokuuta 2015

Kirjankansibingon kooste

Osallistuin ensimmäistä kertaa kirjablogeissa tuttuun haasteeseen, bingoon, jossa kerätään esimerkiksi kirjan nimessä ilmeneviä erilaisia asioita bingoruudukkoon. Kirjakaapin kummituksen bingossa keräiltiin kansikuvia ja sain melkein jokaiseen ruutuun jotakin ja jopa yhden täyden bingorivin! Pariin ruutuun olisi vielä ollut keskeneräisten pinossa teoksia (Kirsti Kuronen: Paha puuska -> mustavalkoinen, Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä -> mies, K.A. Applegate: Viimeinen avaruussukkula -> sininen). 
  
Kolme ruutua osittautui hankaliksi. Ruoka (ellei olisi lukenut keittokirjaa) jäi harmittamaan, etten tähän saanut mitään, sillä yhdellä iskulla olisi saanut kaksi bingoa kerralla. Toinen vaikea ruutu oli ajoneuvo, johon luettavien pinosta lopulta löytyi hyvä teos, Seita Parkkolan Karikko, mutta en ehtinyt sitä kuitenkaan lukemaan. Kolmas vaikea ruutu oli kengät, joka keskelle asetettuna olisi ollut todella mahtava osuma. Keksin siihenkin lopulta teoksen, Marissa Meyerin Cinder, mutta jouduin palauttamaan teoksen kirjastoon varauksen vuoksi, ennen kuin ehdin sen lukemaan. 
    
Odotan mielenkiinnolla seuraavaa bingoilua, johon tulen melko varmasti osallistumaan. :) Kiitos Jonnalle Bingon jälkkäämisestä, oli tosi hauskaa miettiä, kuinika lukupinoni teokset sopisivat annettuihin ruutuihin.
   
BINGO-rivi: Kärpästen herra - Piiraan maku makea - Ruohometsän kansa - Hakekaa kätilö! - Kuka pelkää noitia
     
Kaikki bingoon rastitetut teokset:

maanantai 17. elokuuta 2015

Elokuun lukumaratonin kooste... ja kuinkas sitten kävikään

Lähdin maratonille reippain mielin, kasassa toinen toistaan erilaisempia ja kiinnostavampia teoksia, tavoitteena lukea ainakin 500 sivua. Ensimmäinen puolikas menikin hienosti, aloitin 14. päivän puolella kahdeksan maissa illalla ja luettuina oli ennen nukkumaan menoa 415 sivua: 248 sivua Terhi Ekebomin Kummituslapsesta (viipyilevä, kaunis, melankolinen) ja 190/220 sivua Chris Riddellin lastenromaanista Ada Gootti ja hiiren haamu (hauska, yksityiskohtainen, nokkela). 
        
Jatkoin seuraavana aamuna Riddelliä, kunnes sain suuren käsityötilauksen virkatuista Kätyrit/Minions -pipoista, joita lähdin sitten samantien työstämään. Yhteisummaksi jäi siis kaksi teosta, 468 sivua. Vähän alle tavoitteen, mutta olen silti tyytyväinen lukemiini teoksiin. Jatkan kuitenkin maratonpinon teosten lukemista, nyt esimerkiksi luettavanani on nuoruusnostalgiaa K.A. Applegaten Remnants - Viimeinen avaruussukkua -teoksen parissa.
  

perjantai 14. elokuuta 2015

Elokuun lukumaraton 15.8.

 
Kesän toinen lukumaraton alkaa nyt. Edellinen maraton oli kesäkuussa. Tunnelmia siitä ennen ja jälkeen. Tällä kertaa tavoitteena on saada keskeneräisiä kirjoja loppuun. Lainasin maratonia varten pari suomalaista sarjakuvateosta ja löytyy pinosta niin runoja, lastenkirjoja kuin klassikkokin. Olisin hyvin tyytyväinen, jos saisin viisi kirjaa luettua näistä, tai sivumääräisesti 500. Saas nähdä kuinka käy. 
 
Kirjat odottavat lukupesässä
  1. K.A. Applegate: Remnants - Viimeinen savaruussukkula (178 s.) - Nuoruusnostalgisointia!
  2. Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä (52/169 s.)
  3. Terhi Ekebom: Kummituslapsi (sarjakuva) (248 s.)
  4. Tuomas Keskimäki: Sinä, taivaani - Kustaa II Aadolfin & Ebba Brahen lauluja (runokokoelma) (63 s.)
  5. Kirsti Kuronen: Paha puuska (proosaruno) (22/75 s.)
  6. Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (sarjakuva) (129 s.)
  7. Chrs Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (224 s.)
  8. David Walliams: Herra Lemu (120/256 s.)

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Lukupiirissä: Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua

"Hän yritti opetella sopivaa päivärytmiä ja päästä sinuiksi itsensä kanssa, 
jotta eläisi omaa elämäänsä eikä vaeltaisi kuin zombie joka katseli, miten kaikki 
muut elivät elämäänsä samaan aikaan kun hän itse odotti omansa päättymistä."
      
     
Elokuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Goodreas 50: 1. A book with more than 500 page, I spy: 20. Emotion/Feeling
  
P.S. Rakastan sinua on Cecelia Ahernin ensimmäinen romaani, joka nousi nopeasti suosioon niin kotimaassaan Irlannissa kuin myös täällä Suomessakin, Teoksen pohjalta on tehty myös elokuvakin (kuten ylläolevasta kuvasta voi päätellä, lukemassani pokkariversiossa on leffankansi, jossa on tarinan päähenkilö Holly Hilary Swankin esittämänä). 
  
Kiitos hyvän ystäväni, näin leffan jo kesällä 2008, ennen kuin muutin tänne Ouluun. Hän tarjosi naposteltavan lisäksi nenäliinapaketin, vaikka väitin olevani niin kovapintainen, että kestäisin mitä vain. Lopulta jouduin taipumaan ja kuivamaan poskiani. Siksipä varauduin Nessu-paketilla myös kirjaan tarttuessani. Toisin kuin John Greenin Tähtiin kirjoitettu virheen kanssa (jonka myöskin näin elokuvana ennen kirjaa), ei nenäliinoille nyt tullut tarvetta. 
  
Mitä ihmettä tee saikaan aikaan. Se auttoi kaikkiin ongelmiin. Kun halusi jutella, juodaan teetä. Kun saadaan potkut, juodaan teetä. Kun aviomies kertoo, että hänellä on aivokasvain, juodaan teetä... (s. 301)
  
Yleensä haluan lukea kirjan ennen kuin katson sen pohjalta tehdyn elokuvan, mutta tuolloin vuosia sitten en vielä tiennyt kaverini kovasti kehuman leffan perustuvan kirjaan. Enkä siihen aikaan varmaan olisi Ahernin teoksesta innostunutkaan, sillä P.S. Rakastan sinua uppoaa parhaiten lukijalle, joka on kokenut elämää suuremman rakkauden. Katsoin leffan uudelleen tammikuussa 2010 ja itkin vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, sillä kuvittelin itseni päähenkilön asemaan. Olin tuolloin asunut vasta muutaman kuukauden avomieheni kanssa.
  
Erot leffan ja alkuperisen tarinan välillä ovat hyvin suuria. Pistin merkille useita merkittäviä muutoksia jo lukiessani, mutta fiilisteltyäni leffan vielä uudelleen (nyt siis jo kolmatta kertaa), huomasin kuinka kauaksi ohjaaja on vienyt tarinalinjat toisistaan. Molemmissa versioissa on omat hyvät puolensa, esimerkiksi leffassa Holly on vähemmän masentunut, kun puolestaan sivuhahmoja on siivottu pois raskaalla kädellä ja juonta tönäisty kepeämpään chick flick suuntaan. Tapahtumapaikaksi on myös Dublinin sijaan valittu Brooklyn. New York. 
  
Oli hassua, miten kaunis ilma oli aina päivän puheenaihe Irlannissa. Se oli niin harvinainen näky, että kaikki olivat tyytyväisiä, kunsellainen päivä viimein koitti. (s. 187)
  
Tarinahan lienee monille jo tuttu, ja takakansi tiivistää juonen todella hyvin. Muutamalla sanalla: Holly ja Gerry ovat onnellisesti naimisissa olevia kolmenkymmenen kynnyksellä olevia dublinilaisia. Eräänä päivänä Gerry menee lääkäriin jatkuvien päänsärkyjen takia. Huononevan näön sijaan syynä onkin aivokasvain, joka lääkehoidosta ja leikkauksista huolimatta jatkaa kasvamistaan ja päättää lopulta Gerryn elämän. Holly lopettaa työnsä ja jää hoitamaan Gerryä tämän viimeisinä kuukausina.
  
Huolimatta Hollyn tarkkaavaisesta katseesta, Gerryn onnistuu juonitella ja toteuttaa parin vitsinä syntynyt Lista, kymmenen kohtaa kattava muistilista asioista, joita Hollyn ei tulisi tehtyä, jos Gerryä ei olisi. Holly avaa yhden kuoren kuukaudessa ja noudattaa kuolleen miehensä antamia ohjeita ja saa elämänsä lopulta takaisin hallintaansa suistuttuaan pois raiteiltaan rakastamansa miehen ja hyvän ystävänsä kuoleman vuoksi. Kirjan nimi viittaa Gerryn tapaan päättää jokainen kirjeensä lausahduksella: "P.S. Rakastan sinua". 
    
Holly murtui, kun suru pyyhkäisi hänen ylitseen. Silti hän oli myös helpottunut. Gerry kuuluisi jollain tavalla hänen elämäänsä viellä vähän aikaa. (s. 37)
    
Olen pitänyt Ahernin myöhemmistä teoksista paljon enemmän kuin tästä esikoisesta. Yksi syy toki on se, että Mitä huominen tuo tullesaan ja Tapaaminen elämän kanssa olevat molemmat maagista realismia, mutta toisaalta tuntuu, että Ahernin tyyli on kehittynyt ajan myötä. Ahernin tuotannosta hyllystäni löytyvät lukematta vielä Sateenkaaren tuolla puolen, Suoraan sydämestä sekä Lahja. Nämäkin tulen lukemaan varmaan jossain vaiheessa.

P.S. Rakastan sinua on erittäin sujuvasti etenevä romaani, mutta Hollyn masentunut käyttäytyminen on satoja sivuja kestäessään hyvin puuduttavaa, vaikkakin uskottavaa. Ilman Gerryn kirjeitä teoksessa olisi hyvin vähän syitä jatkaa lukemista. Teoksen loppu onnistui yllättämään siinä määrin, etten osaa sanoa mitä siitä ajattelen. 
  
Gerryn kuolemaa lukuunottamatta teoksen tapahtumat edustavat perinteistä chick lit-tyyliä: n. 30-vuotiaat naiset käyvät baareissa, tapaavat miehiä, juovat liikaa ja katuvat seuraavana päivänä. Sivuhenkilöt tuovat paljon lihaa tämän perusrungon päälle, esimerkiksi Hollyn räiskähtelevä sisko Ciara, joka asuu Australiassa, on väriläiskä, jota teos tarvitsee. Hauskana knoppina: Holly yrittää päästä ystäväporukkansa kanssa erääseen julkkibaariin erään seurueesta väittäessä tämän olevan Suomen prinsessa.

Vaikka elämän rajallisuus onkin teoksen kantavana teemana, se ei tee teoksesta liian raskasta. Voinkin suositella teosta Aherniin tutustuneiden lisäksi romantiikan ja kevyen, mutta ajatuksia herättävän kirjallisuuden ystävälle (voisin väittää etenkin Jojo Moyesin teoksissa olevan paljon samaa tämän kanssa, vaikken niitä vielä luikenut olekaan). Ja jos fiktiivisten ihmisten elämä koskettaa sinua, suosittelen varustautumaan tuhdilla tukulla nenäliinoja.
 
Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa pääsen rastittamaan kohdan NAINEN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
  

    
Ahernilta suomennetut teokset:
  • P.S. Rakastan sinua, 2005 (P.S. I Love You, 2004) 
  • Sateenkaaren tuolla puolen, 2006 (Where Rainbows End, 2004) 
  • Yllätysvieras, 2007 (If You Could See Me Now, 2006)
  • Ihmemaa, 2008 (A Place Called Here, 2006)
  • Suoraan sydämestä, 2009 (Thanks for the Memories, 2008)
  • Lahja, 2009 (The Gift, 2008)
  • Mitä huominen tuo tullessaan, 2010 (The Book of Tomorrow, 2009)
  • Tyttö peilissä (novellikokoelma) 2012, (Girl in the Mirror / The Memory Maker, 2011)
  • Tapaaminen elämän kanssa 2012, (The Time of My Life, 2011)
  • Sadan nimen mittainen matka 2014, (One Hundred Names, 2012)
  • Kuinka rakastutaan 2015, (How to Fall in Love, 2013)
Ahernilta suomentamattomat teokset:
  • The Year I Met You (2014)
Arvosana:
     
Takakannesta:
Holly ja Gerry ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta, ja heillä on hauskaa jopa kinatessa. Kun Gerry kuolee yllättäen, Holly vaipuu surun syövereihin. Hän herää horteestaan vasta kolme kuukautta Gerryn kuoleman jälkeen, kun saa äidiltään paksun kirjekuoren, jonka päällä lukee "Lista". 
  
Kaikki on alkanut rakastavaisten vitsistä: mitä ihmettä Holly tekisi, jos Gerry ei olisi muistuttelemassa häntä arjen pikkuasioista? Valot jäisivät sammuttamatta, laskut maksamatta ja maito ostamatta. Gerry on ottanut kaiken huomioon ja kirjoittanut Hollylle kymmenen muistilistaa, yhden jokaiselle kuukaudelle. Gerryn kirjeet auttavat Hollya surutyössä, ja kaiken lisäksi tuntuu siltä että Gerry on punonut kokonaisen juonen Hollyn uutta elämää varten.

Samantyylisiä kirjoja: John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää, Ole kiltti, älä rakasta häntä, David Safier: Huono karma, Sarah Winman: Kani nimeltä jumala, Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää

Suomentanut: Pirjo Lintuniemi, 511 sivua, Like 2008 (1. painos Gummerus 2005)
    
Alkuperäinen nimi: P.S. I Love You (2004)
   
Hollyn surusta on luettu mm. näissä blogeissa: Pihin naisen elämää, Kirjahullun päiväkirja, Mielikuvituksen melodiat

maanantai 10. elokuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja 
kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, 
jossa tasaiset pinnat hajovat ja äänet soljuvat parvina ilmassa."
     

Arvostelukappale      
Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 18. A Pulitzer Prize-winning book
Tunnelmamusiikkia: Claude Debussy: Clair de Lune, Secret Garden: Nocturne, Tracey Hewat: Firelands, Audiomachine: Final Hope
  
Kesän hehkutetuin teos on Anthony Doerrin Pulitzer-palkittu teos Kaikki se valo jota emme näe. Ei ole vaikeaa ymmärtää miksi teosta on kehuttu niin paljon, sillä se on todella kaunis, vaikka sota näytteleekin merkittävää osaa hahmojen kohtaloiden muokkaajana. Luin teoksen viimeiset sivut jo kesäkuun ensimmäisenä päivänä, mutta kirja on odottanut luettuna työpöydän kulmalla bloggausvuoroa siitä saakka kun sen käsistäni tuohon laskin. Miksi? 
  
Niistä lukukokemuksista, jotka uppoavat syvimmälle, on vaikeaa kirjoittaa. Luin tämän valovoimaisen teoksen heti putkeen niin ikään toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan Audrey Mageen Sopimuksen jälkeen, ja niissä on jonkin verran samaa, mutta paljon eroavaisuuksiakin, enkä voinut olla välillä vertailematta niitä, Yhtä kaikki, suositeltavia kirjoja molemmat.
  
Teoksessa seurataan kahta nuorta, sokeaa pariisilaistyttöä Marie-Laurea ja saksalaista, valkotukkaista nuorukaista Werneriä. Kuten olettaa saattaa, heidän polkunsa kohtaavat, mutta vasta kaleidoskooppimaisesti muuttuvien tapahtumien seurauksesta. Eteerisen kaunis kertomus keskittyy lähinnä muutaman päivän ajanjaksoon elokuussa 1944. Tämän  lisäksi kerronnassa vuorottelee vuodet 1934-2014 kattava taustoittava tarinalinja. 
  
Doerr kuvaa välähdyksittäin elämää sodan varjossa ja nostaa arjen pieniä kohtauksia valokeilaan, lukijan tarkasteltavaksi. Valo onkin teoksen keskeinen motiivi ja yleensä jokaisessa luvussa viitattaan siihen mitä moninaisimmin keinoin. Valo onkin hyvä vastapaino toisen maailmansodan kauheuksille. 
  
Mitä sokkeloita maailmassa onkaan. Puiden oksat, juurten filigraani, kiteiden matemaattinen perusta, kadut jotka isä loihti pienoismalleihinsa. Labyrintit piikkikotiloiden nystermissä, plataanien kaarnan rakenteissa ja kotkien ontoissa luissa. Monimutkaisimpana kaikista ihmisaivot. (s. 464-465)
    
On kiinnostavaa lukea, kuinka eritavalla sokea Marie-Laure kokee maailman muiden aistiensa kautta. Esimerkiksi kun hän lukee Jules Vernen klassikoita, kuten Maailman ympäri 80 päivässä ja Kapteeni Nemo merten syvyyksissä pistekirjoituksella. Teksti on hänelle kirjaimellisesti käsinkosketeltavaa ja sen täytyy vaikuttaa lukukokemukseen merkittävästi. Tuntea piste pisteeltä sanojen muodotavan tarinoita ja vieraita maailmoja. Hän toivoo, että elämä olisi niin kuin romaani, jota voi selata eteenpäin nähdäkseen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 
  

Teoksen kiinnostavin hahmo on Marie-Lauren isosetä Etienne, joka on kokemustensa vuoksi eristäytynyt maailmasta monikerroksisen talonsa seinien sisälle. Tai niin kuin Marie-Laure kuvaa: "tuntuu kuin talo olisi sedän sisäisen maailman aineellinen vastine: levoton, eristynyt, mutta sakeanaan seitteihin kiertyneitä ihmeitä." (s. 152)
  
Kirjoitin teoksesta 15 A4-sivullista lainauksia ja muita muistiinpanoja, sillä Doerrin kieli on ihastuttavan runollista ja monitasoista. Välillä tosin jäin miettimään, yrittääkö Doerr jo hieman liiankin kovasti? Eikö joitakin asioita olisi voinut sanoa raaemmin tai arkisemmin, niin kuin esimerkiksi Magee teki oman teoksensa kanssa. Doerrin tyyli kirjoittaa muutaman sivun mittaisia lukuja ei myöskään liene kaikkien makuun ja vaikka välillä tämä tekniikka tekeekin kirjasta nopeasti ahmittavan, se myös jättää hyvin pirstaleisen kokonaiskuvan. 

Erityisen sitaattilainauksen maininnan tällä kertaa saa: Hän sanoo, että Führer rakentaa kaupungin kuuhun. (s. 168)

Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa Kaikki se valo jota emme näe voisi olla sininen kansi, mutta valintani osuu tällä kertaa ruutuun KAUPUNKI. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta jalokivestä, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.
  
Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän, kanssa. Sota syttyy. Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan hänellä on salaperäinen, mahdollisesti kirottu, jalokivi, Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät?

Samantyylisiä kirjoja: Audrey Magee: Sopimus, Marcus Zusak: Kirjavaras, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen

Suomentanut: Hanna Tarkka, 542 sivua, WSOY 2015
    
Alkuperäinen nimi: All the ight We Cannot See (2014)
   

keskiviikko 5. elokuuta 2015

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

"Margo rakasti aina mysteereitä. Ja kun ottaa huomioon mitä kaikkea 
myöhemmin tapahtui, en voi olla ajattelematta, että Margo saattoi 
rakastaa arvoituksia niin paljon, että muuttui itsekin arvoitukseksi."
     
     
Arvostelukappale
Tunnelmamusiikkia: Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, The Lumineers: Ho Hey, Grouplove: Tongue Tied
  
Huonostakin lukukokemuksesta on yleensä jotain kirjoitettavaa, mutta kun kirja ei oikein herätä mitään ajatuksia, paitsi korkeintaan parista sivulauseesta, niin silloin on jo varsin vaikeaa saada kasaan järkevää blogipostausta. Etenkin kun vertaan tätä kokemusta kirjailijan viimeisimpään teokseen, joka liikutti minuakin lukijana yllättävän paljon. Yritän kuitenkin kertoa hieman teoksesta ja kokemuksistan, sillä uskon löytäväni kohtalotovereita, joille on joskus käynyt samoin. Kyseessä on siis John Greenen Arvoitus nimeltä Margo, josta tehty elokuva Paper Towns sai ensi-iltansa 24.7.2015
  
Arvoitus nimeltä Margo päätyi luettavakseni, kun se valikoitui siskojeni (s. 1974 ja 1968) ja heidän tyttäriensä (s. 1999 ja 2003) kanssa yhdessä luettavaksi kesälomakirjaksi (idea tällaisesta tempauksesta oli minun). En muista, milloin viimeksi olen lähtenyt yhtä avoimin mielin, vailla minkäänlaisia alkuolettamuksia lukemaan kirjaa ja silti pettynyt siihen näin pahoin. Joskus toki luo aivan huomaamattaan tavoittamattomissa olevia mielikuvia, mutta jos ennakkokäsityksiä ei ole ja ne silti alittuvat, on teoksessa pakko olla jotain vialla. Tai sitten reaktioni kertoo enemmän minusta lukijana kuin kyseisestä teoksesta.
  
Jos asettaa Greeneltä vuoden alussa lukemani Tähtiin kirjoitetun virheen (jatkossa TKV) kaksintaisteluun Arvoitus nimeltä Margon (jatkossa ANM) kanssa, voiton vie TKV 10-0. Näin senkin jälkeen, että olin nähnyt TKV:stä tehdyn, varsin uskollisesti juonta seuraavan filmatisoinnin ennen kuin luin alkuperäisversion, enkä päässyt samalla tavalla yllättymään juonenkäänteistä. Eihän TKV:kään ole sinällään täysin uniikki tai edes kaikkein paras nuortenkirja vertaistensa joukossa, mutta jotain kertoo sekin, kuinka teos on tavoittanut laajemman lukijaverkon myös vanhempien lukijoiden joukossa. Syöpäsairaiden nuorten rakkaustarinassa on myös aivan erilainen lataus kuin seinäruusu-pojan ihastumisessa koulun suosituimpaan tyttöön. Jälkimmäiseen on helpompaa samaistua, mutta siitä puuttuu silti se jokin.
  
ANM:kin teksti on hyvin sujuvaa ja paksunpuoleisen teoksen lukee parilla istumalla. Greenellä on taito kirjoittaa kauniisti virtaavaa tekstiä ja heitellä sekaan tarinaa eteenpäin vieviä runolainauksia ja paulocoelhomaista filosofointeja ali-arvioimatta keskeistä kohderyhmäänsä, mutta verrattuna TKV:n jättämään tunnelmaan, tämä on varsin laimea esitys. Yhdellä lauseella tiivistettynä teosta voisi kuvata road tripiksi haavekuvan perässä kulkevasta pojasta. 
   
En tiedä enää, kuka Margo on, tai kuka hän oli, mutta minun on löydettävä hänet. (s. 189)
  
ANM alkaa hienosti: on ikkunalaudalla nököttävä, ninjaksi pukeutunut tyttö, joka pyytää kilttiä naapurinpoikaa mukaan tarkasti suunnitellulle kostoretkelle. Yhdessä Quentin ja hänen lapsuuden ihastuksensa Margo kulkevat halki nukkuvan kaupungin, keräävät tarvikkeita, suorittavat kostotoimenpiteet ja päättävät retkensä varsin romanttiseen miljööseen. Koska Quentin ei kuitenkaan ole tämän tarinan sankari, ei ainakaan alussa, hän ei saa aikaiseksi tehdä aloitetta kaukaa ihastelemansa tytön kanssa.
  
Seuravana aamuna Margo on kadonnut kuin aave, jättäen jälkensä vain leivänmuruista koostuvan vihjeiden polun, jota Quentin ystävineen seuraa hieman pakkomielteisesti. Teoksen aikana hän kuitenkin lopulta tajuaa, että jahtaa vain Margosta luomaansa kuvajaista. ei tyttöä itseään - sillä kukaan ei tunne oikeaa Margoa. Margo on yhtä paperinen kuin kuvitteelliset kaupungit, joihin teoksen alkuperäinen nimi viittaa. 
  
Walt Whitmanin runolla Laulu itsestäni (Song of Myself) on keskeinen asema ANM:ssa. Runo vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja etenkin sen vertauskuva ihmisistä ruohona ja kuinka juuret yhdistävät meidät toisiimme teki vaikutuksen. Täytyy ehkä tutustua tähän minulle aikaisemmin tuntemattomaksi jääneeseen runoilijaan paremmin. 
Älä luovuta vaikka et heti löytäisi minua,
jos en ole täällä etsi tuolta:
pysähdyin johonkin odottamaan sinua. 
(suom. Markus Jääskeläinen)
     
Tarinan juoni kuulostaa todella mukaansa tempaavalta, mutta viimeinen kolmannes kirjasta, tai oikeastaan vasta viimeiset 40 sivua aiheuttivat suurimman pettymyksen. Mielenkiintoisesti koottu, salapoliisitarinaa muistuttava rakenne saa odottamaan, että lopun täytyy olla jotain aivan omaa luokkaansa, täynnä ilotulituksia tai vähintäänkin se takakannen lupaama ruumis odottaa matkan päässä. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Hetken aikaa maisteltuani voisin sanoa, että Greene on onnistunut ainakin sen suhteen, että teoksen loppu todella yllättää. 
  
En pidä itseäni kovinkaan romantiikannälkäisenä ihmisenä, mutta jos vertaa tätä tapaa päättää teos vaikkapa Jennifer E. Smithin Tilastolliseen todennäköisyyteen kohdata se ainoa oikea, ei liene vaikeaa arvata kumman teoksen suuntaan vaakakuppini kallistuu. Toisaalta, mikään muu tapa päättää ANM olisi saattanut tuntunut valheelliselta ja siirappiselta, että kenties Greenellä ei ollut mitään muuta tapaa sitoa tarinaa päätökseen. Ehkä teoksen vahvuutena onkin juuri se, mitä aluksi itse pidin sen suurimpana heikkoutena: kuinka kirjailija onnistuu lopussa mind gamessaan ja jättää lukijan pohtimaan itseään. 
    
Minulle ilo oli sitä, että näin kuinka lankamme koskettivat toisiaa, erkanivat ja palasivat taas yhteen. (s. 108)
    
ANM on kasvutarina, jolla on hyvä opetus aikuisellekin lukijalle. Kuinka voimme todella tuntea toinen toisemme, kun luomme jatkuvasti mielikuvia, peilien kautta heijastuvia kaksiulotteisia versioita lihaa ja verta olevista ihmisistä ympärillämme. Keittiöfilosofointi saa ajattelemaan omaa suhtautumistaan läheisiinsä ja katsomaan tarkemmin toiseen ihmiseen tuon harhakuvan lävitse. 
  
Lukupinossa odottaisi vielä kirjailijan kolmas suomennettu teos, Kaikki viimeiset sanat, jonka lainasin siskontyöistäni nuoremmalta, joskin epäilen teoksen olevan saamien varsin tylyjen blogikomenttien peruseella vielä huonommin minulle maistuva kuin ANM. Se on toisaalta  paljon lyhyempi. Ihmettelen kyllä, ettei Greeneltä ei ole TKV:n jälkeen ilmestynyt romaaneja tai oikeastaan paljoa muutakaan kirjallista tuotantoa. Ehkä teos on hänen uransa huipentuma, eikä hän halua pettää omia tai lukijoidensa haaveita. 
  
Eniten nautin ANM:ssa kuvatusta kaupungin hitaasta lahoamisesta: lumihiutaleina rapisevasta maalista, hylätyistä kaupakeskuksista ja rakentamatta jääneistä kummituslähiöistä, joissa vain ruoste ja rappio löytävät jalansijaa. Greene mainitsee myös miesryhmän, joka kiertää hylätyissä paikoissa ottamassa kuvia (mm. vanhassa mielisairaalassa). Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa:
    
Näin Margon vieressäni, mutta tunsin silti olevani aivan yksin isojen, tyhjien rakennusten keskellä, aivan kuin olisin selvinnyt maailmanlopusta, ja maailma olisi annettu minulle, kuin olisin saanut koko ällistyttävän ja loputtoman maailman tutkittavakseni. (s. 76)
  
ANM on voittanut kaksi palkintoa: 

  • Edgar Allan Poe Award, 2009 (Best Young Adult Novel)
  • Corine Literature Prize, 2010 (Young Adult Novel)
   
Suomennetut Greenet:
  • Tähtiin kirjoitettu virhe, 2013 (The Fault in Our Stars, 2012)
  • Kaikki viimeiset sanat, 2014 (Looking for Alaska, 2005)
  • Arvoitus nimeltä Margo, 2015 (Paper Towns, 2008)
Suomentamattomat Greenet:
  • An Abundance of Katherines (2006)
  • Let It Snow: Three Holiday Romances (2008) - yhdessä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa
  • Will Grayson, Will Grayson (2010) - yhdessä David Levithanin kanssa
     
ANM:n myötä voin merkitä taas yhden ruudun Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta. Valinta osui tällä kertaa kohtaan KASVOKUVA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
  

Arvosana:   
     
Takakannesta:
Quentin Jacobsen on aina ollut rakastunut Margoon. Lapsuuden ystävyyden jälkeenhän ja Margo ajautuivat eri kasteihin: upea ja kekseliäs Margo suosittuihin, nörttimäinen Quentin marginaaliin. Kun ninjaksi pukeutunut Margo koputtaa Quentinin ikkunaan ja kutsuu tämän koko yön kestävälle kostoretkelle, poika lähtee mukaan. Seuraavana aamuna Quentin palaa kouluun sydän täynnä uutta läheisyyttä Margon kanssa, mutta käy ilmi, että tyttö on kadonnut.
  
Greenin kolmas suomennos toimii kuin dekkari: Quentin alkaa ratkoa arvoitusta nimeltä Margo ja tajuaa, ettei ole tuntenut tyttöä lainkaan – eikä välttämättä löydä häntä enää elävänä. Mitä ihmiset voivat todella tietää toinen toisistaan? Kuten kaikki Greenin tarinat, myös Arvoitus nimeltä Margo on tulvillaan runoutta, läpänheittoa, ystävyyttä, filosofiaa ja rakkaudenkaipuuta.
    
Samantyylisiä kirjoja: Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea
  
Alkuperäinen nimi: Paper Towns (2012), Suom. Helene Bützow, 399 s. WSOY 2015

maanantai 3. elokuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

"Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa. 
Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu päälleikkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa."
   
  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
  
Selja Ahavan toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat on luokiteltu maagiseksi realismiksi, jonka alle joutsenliputetut romaanit tunnetaan myös nimellä suomikumma. Kovinkaan vahvasti teos ei tätä lupaustaan lunasta, vaan leikittelee enemminkin arkitodellisuuden reunoilla. Kaikki, mitä teoksessa tapahtuu, voisi tapahtua oikeastikin, joskaan ei kovin suurella todennäköisyydellä. Seinään haudattu neito voi kuitenkin muuttua vuosia myöhemmin omenapuuksi, joka pakottaa tiensä läpi sahanpurun ja paneloinnin.
  
Teoksen juoni avautuu pikkuhiljaa. Sen keskeisenä teemana ovat sattumat, jotka muuttavat koko elämän. Eräänä päivänä voi taivaalta pudota murskaava kimpale sinistä jäätä, toisena joku voittaa loton jättipotin, kolmantena salama iskee mieheen. Kun sattumat alkavat toistua, salama iskee samaan mieheen viidennen kerran ja jättipotti menee kahdesti samalle ihmisille, ollaan teoksen perimmäisten kysymysten äärellä: kuinka sattumanvaraista kaikki oikeastaan onkaan, vai onko sittenkään? 

Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että ne huolestuisivat, jos lapset kertoisivat. Jos on esimerkiksi kolme vuotta vanha ja on tuulinen päivä, ei kannata tuojottaa horisonttiin ja sanoa: "minä tässä mietin missä tuuli syntyy." Kannattaa mieluummin kertoa, että leikkii helikopteria. Ja kun on viisi vuotta, ei kannata kysyä liikaa kuolemasta eikä fosiilleista, sillä aikuiset eivät halua miettiä kuolemaa eivätkä satuhahmojen vanhenemista eivätkä sitä miten Jeesus kuoli ristillä. (s. 11)
   
Teos on jaettu neljään novellimaiseen osaan, joiden kertojaäänet vaihtuvat. Aluksi tapahtumia seurataan Saaran näkökulmasta. Hänen äitinsä kuoli lentokoneesta pudonneen jään iskusta. Hercule Poirot pystyy piirtämään valkoisen viivan asioiden ympärille, mutta Saara ei voi piirtää viivaa äidin ympärille, sillä tämä on jäänyt kesken. Sadut ja reaalimaailma sekoittuvat lapsen mielessä, kun äiti palaa kummituksena ja haalistuu lopulta kokonaan pois.
  
Toisessa osassa ääneen pääsee Saaran eksentrinen täti Annu, lottovoittaja, jonka luokse veli ja hänen tyttärensä muuttavat. Nähtyään dokumentin miehestä, joka on kokenut tilastollisesti harvinaisen tapahtuman, Annu kirjoittaa Hamish MacKaylle, jota salamat ovat iskeneet toistuvasti. Myöhemmin täti lähtee etsimään maailmalta muita, erikoisista sattumuksista kertovia tarinoita.
  
Kolmannessa osassa tapahtumia päästään tarkastelemaan ulkopuolisen silmin, isän uuden vaimon Kristan kautta. Lopuksi ympyrä sulkeutuu ja Saara päästetään muutamaa vuotta myöhemmin kertomaan perheensä tarinan loppuun. Uusioperhe muuttaa takaisin jatkuvan remontin alla olevaan Sahanpurutaloon. Vanhat haavat alkavat viimein olla enää haalistuneita arpia ja Kristan vatsassa kasvaa uusi ihminen, oikea merenneito.

Kun talo on tarpeeksi vanha, se lakkaa näyttämästä ihmisen rakentamalta. Se muuttuu samalla lailla eläväksi kuin sammaleinen kivi tai vanha paksu puu. Kuvittelen Förstorgårdin nousseen maasta kuin sieni - ensin ilmestyi kivinen rinki, sitten sen sisältä kohosi punainen hahmo, joka jähmettyi seiniksi. Aikojen kuluessa hirret venyivät ja ikkunat avautuivat lautojen lomaan. Torni kohottautui ja katto vahvistui, sammal läikitti kivijalan ja seinien väri haalistui. Niin syntyi Förstorgård. (s. 15)
   
Ahavan kieli on kaunista luettavaa, joskin hyvin melankolista. Kertojien äänet ovat sävykkäitä, vaikka liikkuvatkin vain harmaalla väriskaalalla. Rikkonaiset talot ja ihmiset, keskeneräinen mansikkapyramidi ja vuotavat varpaat kertovat metaforisesti toinen toisistaan. Siitä, kuinka hetkellistä ja haavoittuvaa ihmisen elämä on. Romaani päättyy sanoihin "Sen pituinen se", mutta kaikkea ei kerrota. Saaran sanoin: "Se on huono loppu, mutta me emme osanneet parempaa."
   
Arvosana:   

Takakannesta:
On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle. On nainen, joka voittaa lotossa jättipotin kahdesti. On mies, jota salama iskee viisi kertaa. Kaikki he etsivät selitystä elämälleen.

"Kyllä minä olen nähnyt, miten isä välillä vilkaisee taivasta. Ikään kuin se tarkistaisi jotain. Ikään kuin se olisi vasta nyt tajunnut, että pihan yläpuolella on aina tyhjä taivas. Ja taivaan takana on avaruus, ja avaruudessa avaruusaluksia, jotka voivat mennä rikki. 

Taivas on ajatus. jonka ympäri minäkään en osaa piirtää viivaa. Taivas on aina auki, se vuotaa niin kuin isän varpaat.”

Selja Ahava (s. 1974) on dramaturgi ja käsikirjoittaja. Hän on asunut viisi vuotta Lontoossa ja asettunut perheineen Porvooseen. Kiitelty esikoisromaani Eksyneen muistikirja (2010) oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas, ja Ahavalle myönnettiin siitä Laila Hirvisaaren rahaston apuraha. Romaanin käännös on Saksassa noussut kriitikoiden ja lukijoiden suosioon.
  
Samantyylisiä kirjoja: 
  
222 sivua, Gummerus 2015

lauantai 1. elokuuta 2015

Heinäkuun luetut

 
Heinäkuussa luin seitsemän kirjaa, 1883 sivua. Kuukauteen mahtui monta tempausta ja teemahaastetta, Naisteviikko, Klassikkohaaste ja Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta. Kuukauden parhaat hetket tarjosi Ann Aguirren Horde, dystopiatrilogia Razorlandin päätösosa, mutta nautin suuresti myös ensimmäisestä elämäkerrastani eli Jennifer Worthin muistemista Hakekaa kätilö!

Ann Aguirre: Horde
Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! 
William Golding: Kärpästen herra
Selja Ahava: Taivaalta tipuvat asiat

Lastenkirjalauantait:

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia
Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen
Katherine Paterson: Silta salaiseen maahan

Ostin myös kasoittain uusia kirjoja (kuvissa) ja muuttosiivosin kirjahyllystä vähintään samanverran pois. Parhaimpina löytöinä mainittava L.M. Montgomeryt, joita löysin parilta eri kirpparilta. 
  
    
Kesken:
  • Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä (s. 52/169)
  • Mary Norton: Kätkijät (s. 14/149)
  • Anu Kaipainen: Arkkienkeli Oulussa (s. 132/240) - Uusista kirpparilöydöistä junaluettavana (7½ tuntia kului kevyesti tämän kanssa)
  • Kirsti Kuronen: Paha puuska (s. 22/75)
  • John Green: Arvoitus nimeltä Margo (s. 47/399) - Siskojeni ja heidän tyttärensä kanssa yhteisenä kesäkirjana
  
Kävin kesälomareissulla Helsingissä ja piipahdimme myös Kalajoen hiekkasärkillä ja Hangossa. Liitän tähän loppuun lomatunnelmia, eli pari kuvaa Instgrammista. 
   
Kalajoen hiekkasärkillä
Vihdoin näin Mad Max - Fury Roadin (2D).
Finnkinon 7€ Superpäivät!
Kirpparilöytönä Battle Royale!
Lomakissa Väiski
Linnanmäen maailmanpyörä