maanantai 26. joulukuuta 2016

Kiera Cass: Valinta

"En ole koskaan tarvinnut paljon ollakseni onnellinen."

 
Arvostelukappale
Lukuaasteissa: Helmet 30. Viihteellinen kirja
  
Kiera Cassin nuorten dystopiasarjan aloittava Valinta kiinnitti huomioni jo englanninkielisellä versiollaan Goodreadsissa. Kun Pen & Paper kustansi sen suomenkielisen käännöksen alkuvuodesta pyysin siitä heti arvostelukappaletta. Teoksen lukeminen kuitenkin jäi erinäisten sattumusten takia vasta joulukuuhun. Olin tässä ajassa ehtinyt kuulemaan muutamia kokemuksia teoksesta. Osa lukijoista on ihastunut teokseen ja sen esittämään maailmaan, osa pitää sitä liian viihteellisenä hattarana. Olinkin hieman epäileväinen lopulta tartuttuani teokseen. Onneksi Cassin luoma maailma ei ollut ollenkaan sellainen kuin kuvittelin: tarinassa on synkkiäkin sävyjä ja maailma on paljon dystooppisempi ja sisältää enemmän yhteiskuntakritiikkiä kuin kommenttien perusteella odotin. 
  
Kun äitini odotti minua, minä potkin paljon. Hän sanoi, että tulossa on taistelija, joten hän nimesi minut sitkeästi yhtenäisyytensä puolesta taistelleen maan mukaan. (s. 253)
    
Teoksen päähenkilö on America Singer, viisilapsisen perheen keskimmäinen, vanhin kotona asuva tytär. American vanhemmat sisarukset Kenna ja Kota ovat muuttaneet pois kotoa ja hän on jäljelle jääneistä lapsista ainoa, joka tienaa vanhempien lisäksi rahaa ruokaan. Hänen nuoremmat sisaruksensa May ja Gerad ovat edelleen kotikoulussa ja etsivät vielä omaa, lain määräämää kastin mukaista ammattiaan.
 
America kokee maansa monet säännöt ja luokkaerot tukahduttavina, "aivan kuin näkumättömät kahleet olisivat sitoneet minut. Lakeja rakkauden kohteista, lomakkeita neitsyydestä - raivostuttavaa." (s. 67) Seksi kuuluu vasta avioliittoon, jotta taudit eivät leviäisi ja luokat pysyisivät erillään. Jos jää kiinni luvattomasta suhteesta, joutuu lievimmillään vankilaan, vakavimmillaan kastittomaksi. Ehkäisy on kallista ja vain ylimmillä kasteilla on siihen varaa. Hieman ristiriitaisesti lapsia kuitenkin hankitaan alemmissa kasteissa paljon, jotta työtaakka monien suiden ruokkimiseen jakaantuisi useammalle perheenjäsenelle.
  
Mutta sinun pitää tietää, että joskus rakkaus kuihtuu avioliiton paineiden alla. Se jota rakastat nyt, voi muuttua vihasi kohteeksi -- Rakkaus ei aina selviä sellaisissa olosuhteissa. -- Ansaitset rakkauden. Toivon, että voit mennä naimisiin rakkaudesta numeron sijaan. (s. 37)
  
Eletään neljännen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Kiina hyökkäsi muutama vuosikymmen aikaisemmin Yhdysvaltoihin, joka oli pahasti velkaantunut. Maasta tuli Kiinan amerikkalaisvaltio, KAV. Monet Euroopan maat liittoutuivat ja tulivat Yhdysvaltojen avuksi. Järjestäytyminen kesti kuitenkin vuosia ja samaan aikaan Venäjäkin hyökkäsi Amerikkaan. Kostoksi valtausyrityksestä Kiina aloitti sodan Venäjääkin vastaan. Lopulta Yhdysvallat voitti sodan ja nimesi valtion vallankumouksellisen sankarin Gregory Illéan mukaan. Illéa on hylännnyt demokratian ja muuttanut maan johdon monarkiaksi.
   
Historia oli niitä aihepiirejä, joissa ihmisten tiedot tuntuivat vaihtelevan sekä faktojen että yleisen tietämyksen tasolla. (s. 216) 
Mietin, miksi me kaikki tiesimme eri asioita tai jouduimme arvailemaan mikä oli totta. Miksi meille ei annettu historiankirjoja? (s. 219)
  
Nuori valtio on edelleen epävakaa, eivätkä kaikki ole tyytyväisiä nykytilanteeseen luokkaeroineen. Kapinalliset aiheuttavat paljon ongelmia mm. hyökkäämällä toistuvasti kuningasperheen palatsiin Angelesissa. Illéan kansa on jaettu kasteihin sen mukaan, kuinka paljon kenenkin perhe pystyi auttamaan maata sodan aikana. Kasteja on kahdeksan ja alimmat kastit muodostavat enemmistön kansalaisista. Ylimmässä kastissa ovat kuninkaalliset ja Kahdeksikot kastittomia. American perhe on Viitosia, taiteilijoita. American isä maalaa ja hän itse esiintyy äitinsä kanssa laulaen ja soittaen eri instrumentteja. 
  
Illéan prinssi Maxon Schreave on pian täysi-ikäinen ja maan tavan mukaan kuninkaallisen perheen pojat etsivät puolisoaan Valinnaksi kutsutun prosessin avulla, tytöt puolestaan naitetaan ulkomaille valtioiden liittolaisuuden vahvistamiseksi. Valintaan saavat osallistua kaikki vapaat 16-20 vuotiaat nuoret naiset, joiden kotiin on lähetetty kutsu. Ehdokkaita valitaan yksi jokaisesta provinssista, mikä tarkoittaa 35 kilpailijaa tulevan kuningattaren tittelistä. Neidot lähetetään palatsiin ja he saavat ladyn arvonimen. Kastiltaan Nelosesta alaspäin tulevat saavat Kolmosen statuksen ja heidän perheensä saavat rahallisen korvauksen jokaisesta viikosta, minkä he viettävät kisassa. 
  
Valinta televisioidaan puolipakolliseen tv-ohjelmaan Illéan viikkoraportti, muistuttaen hieman tosi-tv-sarjoja kuten Unelmien poikamies ja Miljonääri-Jussi. Maassa ei julkaista sanomalehtiä, joten ohjelma on käytännössä ainoa keino saada tietää maan asioista. Kastittomatkin näkevät ohjelman kirkkojen ja kauppojen näytöiltä. America ei haluaisi osallistua kisaan, mutta hänen äitinsä painostaa hakemaan jo pelkän rahallisen korvauksenkin vuoksi mitä valituksi tuleminen antaisi. Pian America huomaa yllätyksekseen päätyvänsä edustamaan provinssiaan tuhansien hakijoiden joukosta. 
  
Miten hitossa olin päätynyt tähän tilanteeseen? Vielä kuukausi sitten olin ollut varma kaikesta elämässäni, ja nyt kaikki tuttu ja turvalinen oli kadonnut. (s. 85)
  
Kisasta putoaa tyttöjä yksittäin tai useamman hengen ryhmissä, mutta heidän kohtalonsa ei ole juurikaan huonompi kuin Maxonin sydäntä edelleen tavoittelevilla. Julkisuus tekee Valintaan osallistuneista haluttuja kumppaneita ja moni kihlautuukin pian arvostettujen miesten kanssa. "En ollut tajunnutkaan, että tulevan kuninkaan hylkäämät tytöt olivat hyödykkeitä." (s. 230) Lopussa tyttöjä on jäljellä enää kuuden hengen eliittijoukko, joiden kanssa sarjan seuraava osa, punakantinen Eliitti jatkaa. 
  
"Ehkä kuningatar Amberly on oikeassa", minä sanoin. "Pitää olla oma itsensä. Mieluummin haluaisin, että Maxon lähettäisi minut kotiin, koska olen oma itseni, kuin että hän pitäisi minut täällä koska yrittäisin olla joku muu." (s. 267)
  
Nopeasti ahmimani Valinta on erittäin kiehtova tapaus dystopiakentällä. Siinä on samankaltaisia aineksia kuin Nälkäpelissä, Outolinnussa tai Deliriumissa, mutta sen maailma on omanlaisensa. En ollut varautunut näin syvälliseen sekä runsaasti historiaa ja yhteiskuntaa käsittelevään teokseen. Tiedostan, että sellainen ei varmaankaan kaikkien lukijoiden mieleen ole, mutta itse nautin suuresti tästä taustoituksesta, joka auttoi luomaan eheämmän kuvan maailmasta. Kuviteltu maailma on lisäksi paljon uskottavampi nyt, kun Donald Trump valittiin presidentiksi - pelkästään jo siinä on riittävän hyvä syy hylätä presidentin titteli ja ottaa käyttöön kuninkaaksi nimittäminen. 
  
America on myös mielenkiintoinen hahmo, josta pidin paljon, vaikka moni kuvaileekin häntä ärsyttäväksi tai liian täydelliseksi ja ihmettelee erikoista nimivalintaa. Hän on kriittisesti ajatteleva, suorapuheinen, kamarineitonsa huomioonottava ja luonnollinen, eikä hän anna glamourin nousta päähänsä. Hän ystävystyy yhden kilpasiskonsa kanssa ja heidän suhteensa kehittymistä on mukavaa seurata. Toki hahmolla on omat kompastuskivensä, kuten genren kliseeksi muodostunut kolmiodraama. Pieni ennalta-arvattavuuskaan ei haittaa lukukokemusta, sillä tie lopputulokseen sisältää mielenkiintoisia juonikuvioita.
  
Aloitin Eliitin heti Valinnan perään, mutta omistamassani kappaleessa oli kustantamon sivuillakin tiedotettu virhe sivujen latomisessa, sillä sivut 80-100 olivat korvaantuneet painossa toistaen edelliset 20 sivua. Onneksi kirjastosta varaamassani kappaleessa ei ollut samaa vikaa, ja sain sen päivää ennen jouluaattoa täydelliseksi lomalukemiseksi. Pystyin siis jatkamaan koukuttavan sarjan lukemista ja bloggaus toisesta osasta ilmestyy tammikuun alussa, kun palaan lyhyeltä matkaltani perheeni luota Kuopiosta. 
   
Aion ehdottomasti lukea lisää sarjaa, ja sen kolmas suomennettu osa Ainoa ilmestyykin jo tammikuun loppupuolella. Jossain sarjan myöhemmässä osassa on kuulemma mukana suomalaisia hahmoja, kuinka jännittävää! Valinnasta on tekeillä myös elokuva ja seuraan kiinnostuneena kuinka roolitukset tullaan tekemään. Minun mielikuvani Americasta on jokseenkin tällainen. Suosittelen tutustumaan sarjaan ennakkoluulottomasti, sillä hömpän alta löytyy kiehtovia havaintoja ja ajatuksia herättäviä kysymyksiä feministilukijalle (esim. miksi kasti määrittyy miehen mukaan sellaisessakin tapauksessa, jossa naisen asema olisi korkeampi).
 
Arvosana:
    
Takakannesta:
Kolmellekymmenelleviidelle tytölle Valinta on elämän mullistava mahdollisuus. Se on tilaisuus paeta jo syntymässä valmiiksi määriteltyä elämää. Tilaisuus tempautua kimaltavien iltapukujen ja mittaamattoman arvokkaiden korujen maailmaan. Tilaisuus elää palatsissa ja kilpailla komean prinssi Maxonin sydämestä.
  
America Singerille Valintaan joutuminen on kuitenkin painajainen. Sen myötä hän joutuu hylkäämään salaisen rakkaussuhteensa kastiltaan häntä alempiarvoiseen Aspeniin. Se tarkoittaa myös kotoa lähtemistä ja osallistumista ankaraan kilpailuun kruunusta, jota hän ei halua. Lisäksi se merkitsee elämää palatsissa, jossa jatkuvana uhkana ovat kapinallisten väkivaltaiset hyökkäykset.
  
Sitten America tapaa prinssi Maxonin. Vähitellen hän alkaa kyseenalaistaa itselleen tekemiään suunnitelmia – ja ymmärtää, että hänen haaveidensa elämä ei ehkä vedä vertoja yllättävälle tulevaisuudelle.
   
Suomentanut: Laura Haavisto, 340 sivua, Pen & Paper 2016
    
Alkuperäinen nimiThe Selection (2012)
    
     
Samankaltaisia teoksia: Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Veronica Roth: Outolintu-trilogia, Ally Condie: Tarkoitettu- trilogia

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut

"Jokainen kirja luetaan joskus."
   
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
  
Aloitin Hanna Kauppisen esikoisteoksen heti sen ilmestyttyä helmikuussa. Tuolloin oli kuitenkin väärä ajankohta lukea sitä, sillä en päässyt sisälle tarinaan ja sivulla 20 päätin jäädä odottelemaan parempaa hetkeä teokselle. Ja nyt se tuli. Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut sijoittuu joulun aikaan ja olikin siis paljon luontevampaa tarttua siihen nyt. Edellisen kerran kankeus puuttui kokonaan ja lukukoneen saranat oli öljytty. Ahmaisin kirjan yhdeltä istumalta - kuinka sopivaa tarinan kannalta. 
  
Kauppinen on nuori kirjailija, joka täytti 18 vuotta kirjan julkaisemisviikolla. Teos kertoo rakkaudesta kirjoihin ja lukemisen yllättävistä vaaroista. Luettu kirja jättää aina merkin lukijaansa, mutta mitä kirja ottaa lukijalta? Teosta on helppoa verrata Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunkiin ja Marcus Zusakin Kirjavarkaaseen, mutta se seisoo omilla vaikkakin hieman huojuvilla jaloillaan.
  
Minä olin metsästäjä.  
Minä tunsin saaliini tavat. ne pesivät kirjahyllyissä ja yöpöydillä. Uutuuksiin en aikonut koskea. Siistit kulmat ja ehjät kansipaperit ajoivat minut kauemmas. Minä etsin kulumaa ja arvoa, joka miattiin rakkaudessa. (s. 5)
  
Päähenkilönä seurataan Mila-nimistä kotoaan karannutta nuorta, jolla on suuri salaisuus. Mila työskentelee pimeästi antikvariaateissa ja divareissa tienatakseen ruokarahaa. Hän jopa usein yöpyy myymälöissä kauppiaiden luvalla. Vähän ennen joulua kaupungissa avataan uusi kirjakauppa, josta liikkuu outoja huhuja. Mila lähetetään tutkimaan Tarinataivasta. Periltä hän löytää maagisen kaupan, joka tarjoaa jokaiselle tarkkaan valitsemalleen lukijalle yhden täydellisen kirjan, jonka jälkeen ei kaipaa enää muita. Tuon teoksen voi lukea vain kerran, mutta sekin kerta saattaa tuhota elämän, sillä lukija on saavuttanut onnellisuuden huipun.
  
Kirjat imivät kunnioitustani määrällään ja vaarallisuudellaan. Kuinka moni niistä olisi valmis imemään osan minua itseensä, josa vain päästäisin ne kyllin lähelle? Onko minulla niillä mitään annettavaa? Riitinkö minä kaikille? (s. 17)
  
Mila rakastaa lukemista, muttei elämäntilanteensa vuoksi voi omistaa kuin kaksi teosta. Hän metsästää kolmatta, valmiiksi rakastettua kirjaa, joka tyydyttäisi hänen lukuhalusa. Tarinataivas tarjoaa tuon kirjan tytölle, mutta vasta kun Mila on otettu osaksi eriskummallista perhettä, jolle kirjakauppa kuuluu. Kun kaupunkiin saapuu demoninmetsästäjä, tarina luisuu hieman kliseiden piiriin. Soihdut kädessä marssivat kaupunkilaiset tuovat muutoin kiehtovaan maagisen realismin teokseen kioskipokkarimaisen sivumaun. Milan hahmo jää hieman vajaaksi, sillä hänen menneisyydestään ei kerrota muutamaa lausetta enempää.
   
Minä olin satuolento hänenkaltaisilleen ihmisille. Pieni menninkäinen, jota tuli hoitaa ja hoivata, jotta sen tassut paranivat ja se pääsi taas jaloilleen. (s. 22)
  
Tarkka lukija saattaa turhautua teoksessa vilisevien kirjoitusvirheiden ja erikoisten, välillä hieman ontuvien kielikuvien takia. Teksti olisi hyötynyt suuresti vielä yhdestä tarkkasilmäisen kustannustoimittajan oikolukukerrasta. Tarina itsessään on esikoiseksi omaääninen, se sisältää mise en abyme -rakenteen ja esittelee ajatuksia, joita ei ole kulutettu loppuun. Teoksen loppu herättää paljon kysymyksiä; onko tarina saamassa joskus jatkoa, miksi hahmot päätyvät lopussa kulkemaan omia polkujaan ja miksi Mila ei kertonut Tarinataivaassa omasta erityislaatuisuudestaan? Nähtäväksi jää mihin suuntaan Kauppinen kehittyy kirjailijana, sillä hänen uransa tuskin jää tähän teokseen. 
  
Arvosana:

Takakannesta:
Fantastinen kertomus rakkaudesta kirjoihin – ja ihmisiin.
   
Mila etsii täydellistä kirjaa. Hän asuu antikvariaateissa, kantaa omaisuuttaan olkalaukussaan ja hengittää kirjapölyä.
  
Kun kaupunkiin avataan uusi kirjakauppa, Mila löytää läheisyyttä ja ymmärrystä tarinoiden lisäksi myös ihmisistä. Herra H:n omalaatuinen kauppa vetää Milaa puoleensa magneetin lailla, samoin tähtihilesilmäinen Toni.
  
Sekä Milan että kirjakaupan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, kun kaupungin rauhaa astelee uhkaamaan herra Kunnas. Hän kun löytää vaarallisia ajatuksia ja noituutta juuri sieltä, mistä haluaa niitä etsiä.
   
198 sivua, Myllylahti 2016

maanantai 19. joulukuuta 2016

Sanna Isto: Maan alaiset

"Isä, se olen minä!" hän nyyhkäisi. 
"Etkö tunne minua?"
     
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Lukuhaasteissa: BFF -lukuhaaste 
  
Sanna Iston Maan alaiset oli yksi kuudesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta syksyllä 2016. Isto on aikaisemmin kirjoittanut Tinka ja Taika -sarjaa, joka on suunnattu vähän nuoremmille lukijoille kuin hänen uusi fantasiaromaaninsa. Maan alaisten päähenkilönä seurataan Merituuli ”Metuli” Mietettä. Metuli asuu Suomenlinnassa vanhempiensa ja isosisko Monnan kanssa. Perheestä ei puhuta paljoa, mutta teksti antaa olettaa, että viime aikoina ei ole juurikaan ollut koko perheen yhteistä tekemistä ja etenkin siskoilla on ollut hieman vaikeaa tulla toimeen keskenään. 
Maan alaiset alkaa hyvin kafkamaisesti, sillä Metuli herää romaanin alussa oudoksi eläimeksi muuttuneena, eikä hänen oma perheensä tunnista tyttöä. Kauhistuneena hän päätyy vaeltamaan yksin Suomenlinnassa, kunnes se tapaa lisää samannäköisiä eläimiä kuin millaiseksi on muuttunut. Hän saa tietää, että Suomenlinnan rakennusten alla on toinen maailma, jonka valottomat tunnelit ovat täynnä vyötiäisiä, jotka kutsuvat itseään erwineiksi. Metulille kerrotaan, että hän on joutunut luvattoman vaihtokaupan uhriksi. 

[--] tuo kummallinen jokin, joka hänestä oli tullut. (s. 13) 
Mikä ihme oli erwin? Oliko sellainen eläin muka olemassa? (s. 31)
Pieni merkillisen näköinen, pelokas eläin, oikeammin sanottuna ihminen, joka oli joutunut vangiksi tuon eläimen nahkaan.(s. 36) 
  
Erwinit eroavat tavallisista vyötiäisistä siinä, että ne voivat vaihtaa ruumista ihmisen kanssa ja tämä oli varsin yleistä aina vuoteen 1808 asti, minkä jälkeen vaihtokaupat kiellettiin. Ihmiset eivät kuitenkaan ole koskaan kuulleet erwineistä, sillä ne ovat erittäin varovaisia ja ne osaavat naamioitua kiviksi ihmisen lähestyessä. Metuli opettelee elämään erwinä mutta etsii edelleen ratkaisua vaihtokaupan salaisuuteen. Samalla hän ystävystyy vartijansa, Limppu -nimisen erwinin kanssa. Limppu nauttii elämästään kastematoja syövänä pienenä eläimenä ja yrittää saada Metulin hylkäämään haaveensa paluusta varastettuun ihmisruumiiseensa.

Olisi ihanaa olla kotona, löytää suklaakätkö keittiönkaapista ja rojahtaa sitten tv:n ääreen kaukosäätimen kaikkivaltiaana. Tai sitten ottaa päiväkirja esiin piilosta ja kirjoittaa sitä. (s. 175)
   
Teoksessa paljastuu, ettei kaikki erwinien maailmassa olekaan niin hyvin kuin kaikki haluavat tytölle uskotella. Metuli kuitenkin löytää keinon palata perheensä luokse ja erwinyhteisön toiminnasta poikkeavalla käyttäytymisellään hän lopulta parantaa niiden tilannetta. Kokemustensa jälkeen hän osaa arvostaa perhettään ja parasta ystäväänsä aivan uudella tavalla. Teoksessa käsitellään muodonmuutoksen kautta nuoren kipuilua aikuiseksi kasvamisessa, vaikka Metuli ei voinut edes itselleen myöntää, että oli halunnut maisemanvaihdosta tai vapaalippua päästäkseen kauemmaksi ihmiselämän moninaisista hankaluuksista.

Oliko hänkään sellainen, kuin oli uskonut olevansa? Kaikki oli niin paljon monimutkaisempaa kuin miltä ensisilmäyksellä näytti. [--] Puu oli vain näkyvä osa kasvista, joka rehotti maan sisuksissa. [--] mitä korkeammalle kohti taivaita puu kurkotteli, sitä enemmän se kasvatti kiemuraisia lonkeroitaan ja sitkeitä rihmojaan. Metulista alkoi pikku hiljaa tuntua siltä, että omalla tavallaan myös ihmiset olivat tuollaisia. (s. 270)
  
Maan alaiset alkaa hitaasti, mutta kerää ensimmäisten sadan sivun aikana paljon eteenpäin rullavaa energiaa. Loppua kohden kerronta tuntuu lisäävän tahtia kuin höyryjuna ja alun maltillisuus vaihtuu nopeisiin käänteisiin, joissa voi helposti pudota kärryiltä, jos ei pidä tiukasti kiinni. Sami Saramäen tyylikäs kuvitus on sijoitettu jokaisen luvun alkuun. Kuvat kertovat hieman tulevasta luvusta ja ne esittelevät Suomenlinnan moninaisia miljöitä. Teos kertoo paljon Suomenlinnan historiasta, joka erwineitä lukuunottamatta pitää suurimmalta osin paikkansa. 
  
WSOY on panostanut myös Maan alaisten kohdalla korkeatasoiseen paperilaatuun, sillä sivut ovat todella paksuja ja kestäviä tehden lukukokemuksesta erittäin miellyttävän. Maan alaiset vertautuu Maria Turtschaninoffin muutaman vuoden takaisiin romaaniin Helsingin alla, sillä molemmissa seikkaillaan Suomen pääkaupunkiseudun maankamaran alla ja löydetään tunneleista fantasiaolentoja.
  
Sanna Isto kertoo suhteestaan Suomenlinnaan ja Maan alaisten kirjoittamisesta Helmet-sivustolla.

  
Arvosana:

Takakannesta:
Huikea seikkailu maanalaisten salaisuuksien parissa

Voiko painajainen muuttua todeksi? Suomenlinnassa asuva Metuli-niminen tyttö herää vuoteestaan kummalliseksi otukseksi muuttuneena eikä hänen oma perheensäkään tunnista häntä. Vähä vähältä Metulille alkaa selvitä minkälaisten vaihtokauppojen uhriksi hän on joutunut ja keitä ovat saaren maanalaiset asukkaat. Eikö edes paras ystävä tunne oikeaa Metulia oudon kuoren alta?

Koskettavassa ja jännittävässä seikkailussa Metuli joutuu silmäkkäin linnakesaaren monivaiheisen menneisyyden - ja sitä kautta itsensä kanssa. Maan alaiset herättää kiehtovan kysymyksen siitä, keitä me pohjimmiltaan olemme.
  
335 sivua, WSOY 2016
    
Kuvittanut: Sami Saramäki
  

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Emi Ishikawa: Kummituskokelas 2

"Kaunahenkien maailma on jännittävämpi kuin ihmisten maailma.
Valmistaudu, tulokas."
  
  
Arvostelukappale
  
Emi Ishikawan kaksiosaisen mangasarjan, Kummituskokelas toinen osa jatkaa aiemmin esitellyn Hikarukon tarinaa. Hikaruko on kaunahenkikokelas, mutta hän ei halua pelotella ihmisiä vaan auttaa heitä. Niinpä hänen ohjaajansa tarkkailee tytön tekemisiä tarkkaan ja kertoo, että jos tämä ei ala pian toimia niin kuin kunnon kaunahenki, hänet tuhotaan (tai kuten ihmiset sanoisivat, saavuttaisi levon). 
    
On kulunut jo kaksi vuotta Hikarukon kuolemasta. Hänen lapsuuden ystävänsä ja salaisen rakkauden kohteensa Haruki on aloittanut lukion ja vaikka saakin huomiota tytöiltä, hän suree edelleen Hikarukoa. Hikaruko saa kuitenkin eräiden tapahtumien myötä viimein tilaisuuden kertoa tunteistaan Harukille. 
  
Kummituskokelaan toinen osa ei ole niin vahvasti kerrottu kuin ensimäinen. Tarina keskittyy suurelta osin Hikarukon ja Harukin suhteeseen. Haruki on tavannut lukion ensimmäisenä päivänä ujon Ema-nimisen tytön ja heidän välillään orastaa ihastus. Hikaruko päättää auttaa heidät yhteen, sillä Harukin onnellisuus tekee Hikarukonkin onnelliseksi. Hikarukon halu auttaa muita ennen itseään tuntui luontevalta hahmolle ja tasapainottelu tottelevaisuuden ja oman tahdon välillä teki hänestä kiinnostavan. 
  
Olisin voinut lukea kaunahengistä pidemmänkin sarjan, sillä bonustarinat tarjosivat oivan keinon jatkaa sarjaa pidemmälle joko Hikarukon näkökulmasta tai esittelemällä uusia, samassa tilanteessa olevia hahmoja. Tarina loppuu kuitenkin tyydyttävästi solmien avonaiset juonet yhteen ja aloittamalla uusia, jättämättä kuitenkaan mitään keskeneräistä jälkeensä. Mukana on kaksi bonustarinaa, jotka kerrankin syventävät maailmaa, eivätkä tunnu jälkiajatuksilta tai filleriltä. 
  
  
Takakannesta:
Hikaruko on vaisu ja hiukan synkkämielinen mutta silti kiltti koulutyttö. Eräänä päivänä hän joutui onnettomuuteen ja päätyi kaunahengeksi! Nyt hänen pitäisi pelotella ihmisiä työkseen, mutta se ei ole helppoa lempeälle Hikarukolle.
  
Ikäsuositus: 10+
  
Suomentanut: Suvi Mäkelä, 208 sivua, Sangatsu Manga 2016
  
Alkuperäinen nimi: Ushiro no Hikaruko-chan 2 (2013)
  
Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Kummituskokelas 1 (2016)

perjantai 16. joulukuuta 2016

JP Koskinen: Luciferin oppipojat

"Jessus, kenen idea oli lähettää avaruuteen joukko natseja?"
  
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2016:  35. Kirjassa ollaan avaruudessa 
    
Tuotteliaan JP Koskisen kiehtovakantinen Luciferin oppipojat tarttui silmääni kevään katalogeja selatessani. Listasin sen tulevia teoksia esittelevään postaukseen, mutta en pyytänyt arvostelukappaletta, sillä ajattelin, että en ehtisi sitä lukemaan vaan lainaisisin sen jossain vaiheessa kirjastosta. Olikin iloinen yllätys, kun kustantaja lähetti teoksen minulle joka tapauksessa. Kuulin teoksesta paljon hyvää ja päätin, että lukisin sen ennen vuoden loppua. 
  
Ahmaisin teoksen parilla lukukerralla enkä pettynyt - päin vastoin, sillä teos on minun kirjavuoteni paras kotimainen uutuus. Voin suositella teosta lämpimästi sellaisillekin lukijoille, jotka eivät muutoin tarttuisi scifiteokseen. Teoksen sanoma on nimittäin ihmisyydessä: kuinka määritellä, ketkä saavat samat oikeudet kuin me, voiko kyborgi tai neandertalilainen olla yhtä älykäs tai jopa älykkäämpi kuin homo sapiens? 

Näkymä salpasi henkeni, vieläkin. Musta sametti, jota kirkkaat pisteet puhkoivat. Jokainen piste oli tähti, omaa aurinkoamme vastaava. Kuinka monta elinkelpoista planeettaa niiden ympärillä kiersikään. En voinut ymmärtää, kuinka kukaan oli joskus voinut kuvitella, että maapallo oli ainoa laatuaan maailmankaikkeudessa. Vain ihminen kykeni olemaan niin ylimielinen, että kuvitteli itsensä ainutlaatuyiseksi miljardien ja miljardien maailmojen keskellä. (s. 21)
 
Eletään 2100-luvulla. Teoksen päähenkilönä on Gabriel Bonhomme XIV, kokenut astronautti ja aluksen kapteeni, joka on lähetetty pienen ihmis- ja kyborgijoukon kanssa selvittämään kapinaa Olympos-planteetalle. Marsin ihmisyhteisö on lähettänyt sinne pioneereja valvomaan majakkaa, jonka vieras sivilisaatio on joskus rakentanut. Apuna heillä on Maasta tuodut kyborgit, joita komentaa Gabrielin poika. Kyborgit ovat kuitenkin alkaneet kapinoimaan ja apujoukkoja tarvitaan. 
  
Gabrielin miehistöön kuuluvat aseteknikko John Smith, pilotti Liu, mekaanikko Helen LeMall, kyborgivastaava Anastasia Aprova ja kokki Jens Torvald, sekä kaksitoista erikoisesti nimettyä kyborgia ruumassa. Heti matkan alussa alkaa tapahtua outoja asioita. Luciferiksi nimetty alus vastaanottaa omituisen viestin, eikä aluksen varustelu vastaa ilmoitettua. 
  
Kyborgit tuoksuvat auringossa sulaneelle jäätelölle ja vaniljan tuoksu voimistuu sen mukaan, kuinka vanha kyborgi on. Niiden elinikä on tosin säädetty kolmeen vuoteen, sillä pidemmässä ajassa kyborgien aivot luovat uusia yhteyksiä ja ne kehittävät omia ajatuksia. Toisin sanoen kyborgit ovat vasaraan verrattavia työkaluja, joita käytetään hetki ja heitetään sitten pois, ennen kuin ne tajuavat olevansa vain kertakäyttöorjia. 
  
Typerät lakipykälät säätävät, että kyborgit kuolevat ennen kuin ne kehittyvät liikaa. Sepä on humaania, eikös? Mutta eihän kukaan vasaralleen mitään ihmisoikeuksia vaadi. (s. 270-271)
  
Avaruusalukset taivuttavat aika-avaruutta ja puolentoista vuoden matkan aikana Maassa kuluu viisi vuotta. Tämä aiheuttaakin hiertymää Gabrielin ja hänen vaimonsa suhteeseen. Johanna olisi oikeutettu vanhenemisen estohoitohin, mutta hänen periaatteensa ovat tätä vastaan. Teknologia on siis kehittynyt, mutta esimerkiksi USB-muistitikut ovat edelleen käytössä. 
  
Koskinen on luonut teokseen useita tasoja niin hahmojen nimeämisellä kuin ihmisyyden määrittelyllä. Vaikka muutama loppupuolen kohtaus olikin hieman epätyydyttävä hienon alun jälkeen, ovat nämä tasot löydettävissä koko teoksen läpi ja nostavat teoksen vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi.
  
Arvosana:
 
Takakannesta:
Avaruusaluksessa vihamiehet on helppo pitää lähellä
  
Syvällä 2100-luvulla kapteeni Gabriel Bonhomme XIV saa tärkeän tehtävän. Hänen on miehistöineen lennettävä Olympoksen planeetalle tukahduttamaan kyborgien kapina. Sen pitäisi olla rutiinikeikka, mutta avaruudessa ei sellaisia ole. 
  
Ongelmat alkavat heti. Alus vastaanottaa salaperäisen viestin, joka varoittaa miehistöön piiloutuneesta luopiosta. Inventaariossa miehistö löytää varastosta ylimääräisiä aseita ja pelastukapseleita. Ruokaa kuluu enemmmän kuin kuusi miehistön jäsentä syö.
  
Eikä Bonhomme itsekään ole ihan tavallinen avaruuden kiertolainen. Maan päällä hänet tunnetaan miehenä, joka tappoi Jumalan. Olympoksella ratkeaa Bonhommen oman menneisyyden salaisuuksien lisäksi koko ihmiskunnan tulevaisuus.
  
Luciferin oppipojat on kova, yllättävä matka uskon, petturuuden ja ihmisyyden ytimeen. Kiinnittäkää turvavyönne, valmistautukaa lähtökiihdytykseen sinne, mistä ei ole paluuta.
     
293 sivua, WSOY 2016
   
  
Samantyylisiä kirjoja: Beth Revis: Across the Universe - Shades of Earth, Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - kirja neljä: Pioneerit, J. Pekka Mäkelä: Nedut

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Hugh Howey: Hiekka

"Hiekkaa, joka kerääntyi dyynien kiemurteleviksi kuvioiksi 
ja peittämään maailmaa tuhannen metrin paksuisena helvetillisenä tomukerroksena."
  
    
Valitsin Siilo-saagan kirjoittaneen Hugh Howeyn uuden dystopiateoksen Hiekka luettavakseni Helsingin kirjamessujen aikaan. Teos veikin koukuttavasti mukanaan niin, että jaksoin vaikeuksitta lukea sitä iltaisin pitkien messupäivien jälkeenkin. Lukukokemuksesta bloggaaminen on vähän viivästynyt, mutta päätin, että julkaisen ennen jouluaattoa kaikki pitkään roikkuneet postaukset. 
   
Hiekka on kokonaisuutena kirjoitettu paremmin kuin Siilo-saagan toinen ja kolmas osa (ensimmäinen osa on edelleenkin yksi kestosuosikkejani), mutta sen juoni on vähäisempi. Maailman luontiin on käytetty paljon aikaa ja vaivaa (esimerkiksi nimetään 13 eri hiekkalaatua ilmenemispaikkansa ja koostumuksensa mukaan), mutta maailman historia ja sen valtaa pitävät kasvottomat ja kapinalliset jäävät motiiveineen hämärän peittoon. Kaukaa kuuluvien räjähdysten äänet saavat kuitenkin lopussa tyydyttävän vastauksen. 
  
Mitä yhteistä oli hiekalla ja ihmisellä. Molemmat olivat alati katoamassa taivaanrantaan. Hiekka länteen ja ihmiset itään. (s. 65)
  
Ensimmäisessä osiossa esitellään tulevaisuuden maailma, jossa vesi on kultaakin kallimpaa ja ihmiset sukeltavat erikoisvalmisteisten pukujen ja happipullojen avulla hiekassa niin kuin se olisi vettä. Hiekka on haudannut menneisyyden alleen ja vain harva uskaltaa mennä etsimään aiempien aikojen ihmisten jälkeensä jättämiä tavaroita ja arvokkaita materiaaleja, sillä paras tavara on niin syvällä, että sukeltajien kuolemat ovat surullisen yleisiä. Tapahtumia seurataan ensin Palmer-nimisen hiekkasukeltajan näkökulmasta. Myöhemmissä osissa hänen veljensä Conner ja Rob sekä siskonsa Vic pääsevät myös ääneen luoden syvyyttä maailmaan ja sen moninaisuuteen. 
  
Sisarusten äiti on pyörittänyt miehensä katoamisen jälkeen 12 vuotta Mesikolo-nimistä bordellia (onhan kyseessä maailman vanhin ammatti), eivätkä lapset sen vuoksi ole kovin läheisissä väleissä häneen. On kuitenkin selvää, kuinka suuren uhrauksen äiti on tehnyt lastensa vuoksi, sillä hän on työllään kustantanut kaikkien koulutuksen.  
  
Hiekkasukeltamisen lisäksi vedenpumppaamo työllistää paljon selviytymisestä kamppailevia ihmisiä. Onkin outoa, että veden ollessa niin arvokasta, sitä ei silti puhdisteta esimerkiksi virtsasta, vaan romaanin hahmot pissaavat hiekan sekaan missä sattuvat ikinä olemaankaan. Kiinteät jätökset sentään kuivataan ja käytetään polttoaineena, joka antaa ominaistuoksunsa ympärilleen. Puu on aivan liian arvokas materiaali poltettavaksi aavikolla. 
  
Elämämme on hikeä autiomaan pinnalla. (s. 59)
  
Howey kuluttaa paljon aikaa kertoessaan myyttisesta Danvar-nimisestä kaupunpungista, joka on hiekkasukeltajien El Dorado. Itse kaupungilla ei kuitenkaan ole sen merkittävämpi rooli teoksessa kuin mahdollisesti löytyessään se auttaisi hahmottamaan vanhoja karttoja. Vuosien saatossa paikkojen nimet ovat muuttuneet ja kaupungit hautautuneet syvälle idästä lakkaamatta puhaltavan tuulen liikuttamien hiekkamassojen alle.
  
On sääli, ettei Howey ole avannut tapahtumia, jotka tekivät maailmasta sellaisen kuin se teoksen nykyhetkellä on. Monia muitakaan asioita ei selitetä, mutta onneksi miljöön kuvaus on kohdillaan ja arvosana muodostuukin suurelta osin siitä. Nautin suuresti, kun hahmot kuvailevat mitä näkevät ympärillään. Yksi suosikkilauseeni teoksesta on "Rob-toukka oli edelleen unessa eikä havahtunut perhoseksi" (s. 81). 
  
Hiekassa on kaikki oikeat ainekset loistavaan tarinaan, mutta sen vajaavaisudet estävät sitä nousemasta erinomaiseksi. Avoin loppu saa ajattelemaan, että Hiekka olisi sarjan ensimmäinen osa, ja silloin sen puutteita voisi paikata myöhemmissä osissa, mutta käsittääkseni teos on yksittäinen, joskin viidestä alun perin erikseen julkaistusta osasta muodostuva tarinakokoelma. Teos on kuitenkin todella nopealukuinen, ja olisin jaksanut lukea tästä maailmasta enemmänkin, ehkä jopa trilogian verran.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Maailma on hautautunut hiekkaan ja dyynien päällä nuori Palmer haaveilee urasta hiekkasukeltajana, kuten isäkin aikanaan. Kaksitoista vuotta sitten isä lähti sukellukselle, eikä koskaan palannut. Palmer ja hänen sisaruksensa joutuvat kohtaamaan yksin maailman, joka kulkee kohti katoamista.
  
Hiekka on Siilon saagan kirjoittajan uusi dystopia maailmasta, jossa toivo on hautautunut hiekan alle. Tuuli siirtää dyynejä jatkuvasti, eikä koskaan tiedä mitä seuravana päivänä tapahtuu.
   
Suomentanut: Einari Aaltonen, 351 sivua, Like. 2016
    
Alkuperäinen nimiSand (2014)
    
Hiekkaan on sukellettu myös täällä: DysphoriaJärjellä ja tunteella, Ullan Luetut kirjatKirjahillaPekan porstua

lauantai 10. joulukuuta 2016

Lastenkirjalauantai: Tuutikki Tolonen: Mörkövahti

"Kesälomallahan kuului sattua erikoisia asioita."
  
   
Lukuhaasteissa: BFF -lukuhaaste
  
Kiinnitin huomiota Tuutikki Tolosen Mörkövahtiin jo viime vuonna huomattuani sen Tammen katalogissa. Tuolloin meni kuitenkin ohi, että teoksen on kuvittanut Kepler62-sarjasta tuttu Pasi Pitkänen. Teos alkoi kiinnostaa ihan uudella tavalla, kun kuulin, että sen elokuvaoikeudet on myyty Hollywoodiin. Jotain erityistä tässä kirjassa pitää olla, jos se menesyy maailmalla niin hienosti.
  
Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia teoksen suhteen. Lukiessani tarina vertautui mielessäni ainakin Tony diTerlizzin Spiderwickin kronikat-sarjaan ja Siri Kolun lastenkirjaan Tervemenoa Taika Taksinen. Ensimmäiseen, erityisesti koska molemmissa on kolmilapsinen perhe, joka kohtaa arkimaailman raiteiltaan suistavan maagisen maailman. Kaikissa kolmessa on kuvitteellinen tietokirja, josta on katkelmia kerronnan seassa. 
  
Teos alkaa hyvin tavallisena kesäloman aamuna. Hellemaan perheen äiti siivoaa keittiössä ja lapset syövät aamupalaa. Äiti on voittanut kahden viikon rentoutumismatkan Lappiin, mutta on jo matkapäivän aamu, eivätkä liput ole vielä saapuneet. Äiti luuleekin jo joutuneensa huijauksen uhriksi ja harkitsee matkalaukun purkamista, kun ovikello soi. Matkaliput saapuvat ohjeiden kanssa. Ovikello soi toistamiseenkin ja sillä kertaa saapuu luvattu lastenvahti, joka ei  ole aivan tavallisimmasta päästä. Kodinhoitajaksi tulee nimittäin maakellarin tuoksuinen, karvainen olento, mörkö.
  
Lasten isä on paljon poissa töidensä vuoksi. Hän on saanut lapsiltaan lempininen "Näkymätön Ääni" . Nyt isä on kuitenkin tulossa kotiin, mutta lumimyrskyn vuoksi hänen lentonsa on myöhässä.  Äiti ei ole ihan varma, uskaltaako jättää lapset mörön seuraan siihen asti, että isä pääsee perille. Oli hyvin surullista lukea isän havainnosta, että lapset näyttävät isommilta ja vanhemmilta kuin syksyn koulukuvissa. Hän ei todellakaan taida usein käydä kotona.
    
Tapahtui kummallisia asioita. Äiti, joka ei koskaan käynyt missään, oli lähdössä. isä, joka ei koskaan ollut kotona, oli tulossa. Lapset, jotka eivät koskaan olleet yksin, olivat jäämässä ylsi keskenään. (s. 25)
  
Hillan, Kaapon ja Maikin mörkö on kuin sekoitus Totoroa ja Hagridia, johon kolmikko (ja etenkin Maikki) luo vahvan ystävyyssuhteen. Lasten ystävistä monilla on myös mörkö, mutta niiden persoonat ja ulkonäkö eroavat hieman toisistaan. Kartoitettuaan lähipiirin mörölliset lapset, he päättävät lähteä yhdessä telttaretkelle, sillä möröistä irtoaa erikoista mörköpölyä (vaikka ne ovatkin suurimman osan aikaa eteisen kaapissa tai sellaisen puuttuessa suihkukopissa), joka sotkee siistit kerrostaloasunnot nopeasti.
  
Pasi Pitkäsen kuvitusta Tuutikki Tolosen teokseen  Mörkövahti
    
Mörköjen lisäksi teoksessa on Maikin eriskummallinen puhuva saunatakki, jonka olemassaololle ei juurikaan anneta selitystä ja kolme outoa naista, jotka jollain tapaa liittyvät palkintomatkaan ja mörkövahteihin. Toinen osa kertoo varmasti lisää. Oli outoa, että Hellemailla oli edelleen lankapuhelin, vaikka lapsista ainakin Hillalla oli älypuhelin. Ihmettelin myös miksi Kaapo ei googlannut täysikuun ajankohtaa, vaan lähti selvittämään sitä kirjaston seinäkalenterista.  
   
Kirjan parasta antia ovat Maikin ja mörön suhde, Kaapon kirjainnostus ja mystinen kypytakki. Harmillisesti löysin tästäkin teoksesta useita (ehkä kiireen aiheuttamia) kirjoitusvirheitä ja Kaapo jopa muuttuu kerran Kaukoksi. Monessa blogissa teoksen keskivaiheita kuvattiin paikallaan polkeviksi tai tylsemmäksi osaksi teosta, mutta itse en sellaista huomannut. Suosittelen kirjaa 7-10-vuotiaille yhdessä tai vanhemman lukemana. Aikuinenkin nimittäin viihtyy vauhdikkaan ja humoristisen tarinan parissa vallan hyvin.
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Hillan (11 v), Kaapon (9 v) ja Maikin (6v 4 kk) kesäloma alkaa jännittävissä merkeissä. Äiti on voittanut kahden viikon rentoutusloman Lapissa ja siksi ajaksi lapsille tulee kodinhoitaja. Mutta kun ovikello soi, paljastuukin jymy-yllätys: oven takana seisoo iso takkuturkkinen otus, joka haisee perunakellarilta ja ojentaa Hillalle lapaperilapun:
  
Vastaanottajaperhe: Hellemaa. Lähetetty: Koulutettu puoli-ihminen, kansanomaisesti "mörkö", erityisala lasten- ja kodinhoito.
  
Pian selviää, että myös monet lasten kavereista ovat saaneet kotiinsa hoitomörön. Mistä oikein on kysymys? Mistä möröt ovat tulleet ja miksi?
  
Tuutikki Tolosen kirjoittama ja Pasi Pitkäksen kuvittama Mörkövahti on seikkailu, joka vie mennessään vastustamattomalla voimalla, niin kuin hyvä tarinat tekevät. Kirjan käännösoikeudet on myyt jo Saksaan, Espanjaan (espanjan ja katalaanin kielelle), Romaniaan ja Viroon.
  
303 sivua, Tammi 2015
       
Hellemaan lasten seikkailuista on luettu myös näissä blogeissa: IBBY Finland, Päivän lehti, Sininen keskitieDysphoria, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä

Sarjassa ilmestynyt:
  • Mörkövahti (2015)
  • Mörköreitti (2016)
  

torstai 8. joulukuuta 2016

J.R.R. Tolkien: Lohikäärmevuori

"Hän oli äimistyksen vallassa ja alkoi aavistella että viheliäisistä viheliäisin 
seikkailu oli ehkä tunkeutunut hänen kotiinsa."
  
   
Marraskuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Helmet 2016: 2. Matkakertomus
  
J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori eli Erään hoppelin matka sinne ja takaisin on Hobitin vanhempi suomennos, joka eroaa suuresti etenkin nimistön osalta. Kontuwikistä löytyy näppärä lista, joka auttoi hahmottamaan, millä tavoin hahmojen ja paikkojen nimet eroavat toisistaan. Olen lukenut Hobitin uudemmalla suomennoksella (Kersti Juva, WSOY 1985) ollessani lukiossa (2002-2005) ja nyt lukupiiriä varten tahdoin kokea tämän aikaisemman suomennoksen, joka on Risto Pitkäsen kynästä ja Tove Janssonin kuvittama.
Kolossa maan sisällä asusti hoppeli. Eikä se ollut mikään inhottava, törkyinen, märkä, liejunhajuinen kolo, jossa kompastuu madonpätkiin, mutta ei myöskään kuiva, ankea hiekkainen kolo, jossa ei tiedä mihin istua tai mitä syödä: se oli hoppelinkolo, ja se merkitsee viihtyisyyttä. (s. 7)
Bilbo Reppulin sijaan tässä versiossa seurataan Kalpa Kassisen seikkailuja. Huvittavimpia eroja olivat Elrondin nimeäminen Keijukkaaksi ja Bardin Runoniekaksi. Gandalf oli harvoja nimenmuutoksen välttäneitä hahmoja. Muutoin tarina on vanha tuttu. Gandalf tulee Kontuun ja kaivertaa Kalvan oveen mystisen merkin. Pian hoppelin kotikolo on täynnä kääpiöitä, jotka jostain syystä kutsuvat pikkuotusta murtovarkaaksi ja kertovat suunnittelemastaan eeppisestä matkasta valloittamaan takaisin isien vuori Kyty-lohikäärmeeltä.
Täällä syvällä tumman veden äärellä asusti vanha Kulpsin, pieni limainen elukka. En tiedä, mistä hän tuli, enkä myöskään kuka tai mikä hän oli. Hän oli Kulpsin - yhtä pimeä kuin pimeys lukuun ottamatta hänen naamansa kahta suurta pyöreää kalpeaa silmää (s. 76)
Kulpsin (Klonkku) ja Kalpa (Bilbo), sekä Kyty (Smaug) Tove Janssonin kuvittamana 


Siinä se makasi sikeässä unessa, punakullan värinen lohikäärme. -- Kyty makasi siivet supussa kuin mittaaamattoman suuri lepakko. Se oli kääntynyt osittain kyljelleen, niin että hoppeli näki sen alapuolen ja sen pitkän kalvakkaan vatsan, jonka pitkä lepo kalliilla sängyllä oli kuorruttanut jalokivin ja kullan kappalein. (s. 209)

Matka on vaarallinen ja sen aikana kohdataan niin vuorenpeikkoja, Kulpsin, inhottavan suuria hämähäkkejä, Otso-niminen nahanvaihtaja kuin salohaltioita, kunnes lopulta saavutaan matkan päähän. Silloin on pienen hoppelin aika loistaa ja keksiä keino palauttaa Kydyn keräämät aarteet oikealle omistajalleen. Kalpa kasvaa matkan aikana seikkailuja ja toimintaa kaihtavasta, syömisestä ja hiljaiselosta nauttivasta hoppelista koko tarinan sankariksi, joka toistuvasti pelastaa muun joukkion milloin mistäkin kiipelistä. Apuna toimii toki Kulpsinin hukkaama taikasormus.
  
Hobitti-elokuvatrilogiakin tuntui kirjan uudelleen lukemisen jälkeen paljon alkuperäistarinaa kunnioittavammalta kuin aikaisemmin, vaikkakin Legolaksen läsnäolo filmatisoinnissa tuntui entistä pöhkömmältä, samoin kuin Legolas-Tauriel-Kili -kolmiodraama. Lukiessani Kyty-kohtauksia, kuulin lohikäärmeen äänen päässäni Benedict Cumberbatchina. Ja kun salohaltioiden kuningas esitellään syyskruunuineen, en voinut olla muistelematta tuota oikealla olevaa meemikuvasarjaa syssymyssystä. Kohta menee teoksessa näin: "Hänen päässään oli marjoista ja punaisista lehdistä solmittu kruunu, sillä syksy oli tulossa. Keväällä hän käytti metsikön kukista laadittua kruunua." (s. 169)
  
Arvosana:
 
Takakannesta:
Hoppelit ovat pieniä, kääpiöitäkin pienempää väkeä. He viihtyvät mukavissa hoppelinkoloissaan, rakastavat rauhaa ja hyviä aterioita ja inhoavat kiusallisia seikkailuja.
  
Niin teki myös herra Kalpa Kassinen siihen päivään asti, jolloin hänen teepöytäänsä ilmaantuivat taikuri Gandalf sekä kääpiöt Toppo ja Poppo, Vili ja Kili kumppaneineen hakemaan hänet mukaansa vaaralliselle retkelle etsimään lohikäärmeen aarretta.
  
Siitä alkoi monivaiheinen matka Usvavuorten taa ja Mörkkimetsän halki, vaarantäytteinen elämä peikkojen takaa-ajamana, susien saartamana, hämähäkkien verkoissa ja haltioiden vankityrmissä, puhumattakaan tultasyöksevästä lohikäärmeestä ja Viiden armeijan taistelusta.
  
Poloinen herra Kassinen! Kaikesta huolimatta pikku hoppelimme osoitti näissä hirveissä seikkailuissa hämmästyttävää urheutta ja neuvokkuutta. Kenties sittenkin on totta, että hänellä oli äitinsä puolelta suonissaan pisara keijun verta.
  
Lohikäärmevuori (Hobbit) ilmestyi ensi kerran 1937. Kuuluisassa sadussaan Oxfordin yliopiston englannin kielen ja kirjallisuuden professori J. R. R. Tolkien (1892—1973) loi sen mytologian, jota hän kehitteli edelleen suurteoksessaan Sormusten herra. Lohikäärmevuori on verraton seikkailusatu: kuohuvan runsas ja dramaattinen, täynnä yksityiskohtia, huumoria ja liikettä. Se kuuluu pysyvästi sellaisen satukirjallisuuden klassikoihin, joka kiehtoo yhtä lailla lapsia ja aikuisia. Kuvitus on Tove Janssonin.
   
Suomentanut: Risto Pitkänen, 292 sivua, Tammi 1973
    
Alkuperäinen nimi: The Hobbit or There and Back Again (1937)
  
Kuvittanut: Tove Jansson

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kevään 2017 tulevia kirjoja

Kuinka suloista onkaan aina odottaa kustantamojen katalogeja ja ihastua niiden esittelemien tulevien teosten äärellä. Tässä muutamia poimintoja eri kustantamoilta, tällä kertaa muutamien saatesanojen kera - ja tuttuun tapaan lopussa 10 eniten odottamaani kevään teosta.
    
  
Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (toukokuussa)
- Flavia de Luce -sarjan kuudes osa, joka ennakkotietojen perusteella vaikuttaa tähän mennessä eniten  menneisyyden luurankoja paljastavalta. Teoksella on viehättävä nimi ja kansikuvassa tapahtuu selvä muutos aiempaan nähden. En malta odottaa että saan tämän käsiini. 
    
    
Tuomo Jäntti: Verso (maaliskuussa)
- Kirjan kuvauksessa puhutaan versottuneista ihmisistä, siis ihmisistä, joista tuntemattomasta syystä kasvaa ruohoa ja lehtiä. Tarvitseeko enempää sanoa? Jäntin toista romaania (esikoinen Talven hallava hevonen) verrataan Kingiin, Saramagoon ja Camusiin.
   
Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (tammikuussa)
- Jos teoksesta löytyy suomalaista mytologiaa, metsänhaltijoita, maahisia, jättiläisiä, noitia, tietäjiä ja unohtuneita jumalia, ei liene ihme miksi tämä teos tarttui silmääni. Lisäksi mukana on uudisraivaajaperhe 1400-luvun Savossa. Teos liikkuu fantasiakirjallisuuden ja historiallisen proosan rajamailla.  
   
Ulla-Lena Lundberg: Sade (maaliskuussa)
- Kalliomaalausten ajasta nykyaikaan, eri todellisuuksissa elävät ihmiset kurkottavat vuosituhansien yli tosiaan kohti. Keskeinen teema on vesi. Teos on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 1997, mutta siitä on otettu nyt uusintapainos, kun Lundberg voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012. 
   
Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa (helmikuussa)
- Riddellin kuvitukset Ada Gootti-sarjassa ovat lumonneet. onkin siis kiinnostavaa, että häneltä suomennetaan lisää teoksia. Tämänkin teoksen suomentaa Jaana Kapari-Jatta. Ottilia on nuori salapoliisi, jolla on apureina mauri-kissa ja karvainen norjalainen suo-olento. 
   
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (helmikuussa)
- "Omaääninen, raikas fantasiaromaani, joka käsittelee ajankohtaisia teemoja -- kiehtova yhdistelmä villiä länttä, steampunkkia ja luonnonläheistä magiaa." Nyt se on tapahtunut: steampunk on hyväksyttävä osa mainstream-kirjallisuutta, jos tällainen teos voidaan kirjoittaa AIKUISILLE. Todella kiehtovan kuuloinen esikoisteos. Muukalaisuuden ja toiseuden pelko on näköjään kevään kirjoissa laajempikin teema, sillä myös Verso käsittelee sitä. 
   
Peter Wohlleben: Eläinten salattu elämä (maaliskuussa)
- Puiden salatun elämän kirjoittajan uusi teos keskittyy tällä kertaa eläinten sielunelämään ja tunteisiin. Vähän niin kuin se Yleltä vähän aikaa sitten tullut kaksiosainen dokumentti. "Niin lähellä kuin eläimet meitä ovatkin, emme tule ajatelleeksi kuinka samanlaisia ne lopulta ovat kuin me."
   
   
Maria Kuutti: Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja (tammikuussa)
- Kuutti kertoi uutuusteoksestaan jo Helsingin kirjamessuilla ja se kuulostaa todella vauhdikkaalta ja humoristiselta. Kyseessä on jo viides Anna ja Elvis-sarjan teos. Edellinen, neljäs osa oli suosikkini tähän mennessä, eli paljon odotuksia tätä teosta kohtaan.

Like

Brian K. Vaughan: Saga 5 (tammikuussa)
- Saga on yksi suosikkisarjakuvistani. Se on nelivärikuvitetu tavanomaisten mustavalkoisten sijaan. Tarina ja maailma ovat ihastuttava sekoitus fantasiaa ja scifiä, hieman samaan tapaan kuin Star Wars. En malta odotta, että pääsen lukemaan seuraavan osan pakosalla olevan, rajoja rikkovan pariskunnan seikkailusta.
   
   
Sini Helminen: Kaarnan kätköissä (maaliskuussa)
- Kirjavinkkarin ja nuorten kirjastonhoitajan esikoisteos aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa suomalainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Mukana on myös jännitystä ja romantiikkaa. Kansikuva on vallan viehättävä. 
   
Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki (helmikuussa)
- Kirjailija on opiskellut kirjallisuutta Oulun yliopistossa, hänen esikoisteoksensa Siilin kuolema ilmestyi 2015. Metsän keskellä on kummallinen kaupunki, jossa ei ole ollenkaan aikuisia, vain hylättyjä lapsia. Teos on maagista realismia yli 8-vuotiaille ja heidän tarinoita rakastaville vanhemmilleen. Teemastaan huolimatta kirja lupaa olevansa hauska ja koskettava.
   
Elina Pitkäkangas: Kajo (huhtikuussa)
- Kajo jatkaa Kuuran aloittamaa ihmissusisarjaa. En ole ehtinyt Kuuraa lukea vielä, mutta kuulemani mukaan lukupinossani piilee oikein kiinnostava ja tuore teos. Ehdin lukea sen hyvin keväällä ennen jatko-osan ilmestymistä. En tykkää tästä kansikuvasta yhtä paljon kuin ensimmäisessä osassa olleesta, mutta onneksi kansikuva ei useinkaan määrittele sisältöä.
   
   
Merja Mäki: Kaksi vettä 
- Mäki on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, jolta on julkaistu aikaisemmin kaksi fantasiaromaania (joista en ole kummastakaan kuullut aikaisemmin). Hänen uusi teoksensa on fantasiaa aikuisempaan makuun: "Nuoret Tijua ja Audrey tapaavat tarujen maassa, Kydoniassa. Kydonia on kuitenkin sortumassa hetkenä minä hyvänsä, ja Audrey ei halua pilata seikkailuaan rakastumisella. -- Aikuisena Tijua liittyy miehensä kanssa konservatiiviseen uskonlahkoon, Veden ja maan liittolaisiin. Liittolaiset pitävät huolta uomahisistaan, jotka kantavat vatsassaan uusia jäseniä uskonpiiriin. Uomahiset elävät eristetyn uppokodon suojissa, ja uppokodossa Tijua ja Audrey tapaavat uudelleen. Mikään heidän välillään ei ole haalistunut, mutta suhde täytyy salata huolellisesti. Uppokodossa tapahtuu paljon vakavampiakin rikoksia kuin jo vihityn naisen rakastuminen toiseen. Uomahisia katoaa uppokodosta selittämättömästi, ja katoamisista kerrotaan hurjia huhuja. Audrey ryhtyy selvittämään, mitä uomahisille ja näiden kantamille uppoisille on tapahtunut."
    
Anne Salovaara: Afroditen askelin
- Afroditen askelin -novellikokoelma on kuvaus nuoruuden kiihkosta ja vapaudesta, itsensä etsimisestä ja peloista. Teos on IB-lukion kirjallisuuden opettaja Salovaaran esikoisteos. "Yhdessä novelleista Miko ja Jani liftaavat halki sateisen Euroopan päämääränään mystinen Stonehenge, toisessa novellissa taas Meeri tuntee jonkin vastustamattoman voiman kutsuvan häntä Ateenassa. Novelli Yhteydenpitoa kertoo rakkaustarinan, joka loppujen lopuksi yllättää kaikki. Kokoelma yhdistää hienosti Kreikan mytologian nykyaikaan ja jättää lukijan pohtimaan novellien ajattomuutta. Ovatko kaikki tekomme vain uusia versioita tarinoista, jotka on kerrottu jo tuhansia vuosia sitten? Novellien universaalit teemat rakkaus, kuolema ja oman identiteetin etsiminen eivät vanhene koskaan."

Osuuskumma
 
Shimo Suntila & Christine Thorel (toim.): Varjoisilta kujilta - Novelleja
- Tämän huomasin Osuuskumman Twitteristä: "Talvella 2017 luvassa karvapalloja... kynsiä... hyyyvin teräviä kynsiä..." Ehkä siis Cat Noir -novelleja? Kansikuva nimittäin tuo mieleen Blacksadin ja antologian nimikin viittaisi hieman siihen suuntaan. 
  
  
Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens (huhtikuussa)
- "Onko kaikkien pakko tulla kaapista?" Päähenkilönä on 16-vuotias Simon, joka ei ole ulkona kaapista homoutensa suhteen. "Voiko onnea saavuttaa ovea raottamatta?" Muistan nähneeni teoksen alkuperäiskielisen teoksen usein Goodreadsin feedissä, eli mielenkiinnolla odotan tätä. 
  
K.K. Alongi: Ansassa (maaliskuussa)
- Kevätuhrit aloitti koukuttavan apokalyptisen trilogian ja se saa jatkoa keväällä. Ensimmäinen osa jäi sen verran kiehtovaan asetelmaan, että tässä on mahdollisuus viedä tarinaa ihan mihin vain suuntaan. Millaista on elää maailmassa, jossa ei ole aikuisia?
  
Jessie Burton: Nukkekaappi (tammikuussa)
- On vuosi 1686. Nuori morsian, nella saa häälahjaksi nukkekaapin, joka on tarkka kopio hänen uudesta kodistaan. Kun Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan, hän saa mystiseltä miniatyyritaiteilijalta esineitä, jotka tuntuvat vihjailevan talon kätketyistä salaisuuksista ja ennustavan tulevaa. Nukkekaappi on Burtonin esikoisteos.
  
Katja Kallio: Yön kantaja (maaliskuussa)
- Todellisista tapahtumista inspiroitunut teos kertoo 1800-luvulla eläneestä levottomasta Amanda Aaltosesta, irtolaistytöstä, joka vapauduttuaan vankilasta päätyy ranskalaisen kuumailmapallolentäjän matkaan ja lopulta Seilin saarelle parantumattomasti mielisairaana. Sopeutumaton Amanda taistelee ja kun ruumiillinen vapaus viedään, ainoaksi vaihtoehdoksi jää kehittää salainen minä. 
    
Noora & Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja mysteeri majatalossa (maaliskuussa)
- Mari Kunnaksen tytärten lastenkirjasarja saa kolmannen osansa. Perätuulen majatalossa käynnistyy rikosaalto ja Huonemaailmaan ilmestyy kuorsaava ruumis. 
  
Katarina Mazetti: Varjoja ja vakoojia (helmikuussa)
- Enid Blytonin Viisikko-sarjan jalanjäljissä kulkeva ruotsalainen lastenkirja. Jännitystä, ongelmaratkaisua, huumoria ja herkutteluhetkiä. Neljä tosiaan harvoin näkevää serkusta lomailee boheemin Frida-tädin luona Uikkusaaressa. Oudot tapahtumat hitsaavat joukon kiinteästi yhteen.
  
Veronica Roth: Viillot (tammikuussa)
- Huomasin Rothin uuden teoksen jo englanninkielisenä Goodreadsissa, enkä arvannut, että se suomennettaisiin näin pian. "Cyralla on erityislahja, joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman - ja hänen tyranniveljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen." Hieman erityyppinen tarina siis luvassa kuin Outolintu-dystopiatrilogissa.
  
Hannu Väisänen: Esi-isät (maaliskuussa)
- Oulussa syntynyt, vuodesta 1989 Ranskassa asuva Väisänen sai Finlandia-palkinnon teoksestaan Toiset kengät (2007). Hänen uudessa teoksessaan annetaan nykytilanteen syyksi eriskummalliset esi-isät. Kirjailija on itse kuvittanut teoksensa. En ole lukenut Väisäseltä aiemmin mitään, mutta jokin tässä teoksessa kiinnostaa.
    
    
Mintie Das: Storm Sisters 2 - Hyiset mainingit (tammikuussa)
- Minulla odottelee ensimmäinen Storm Sisters vielä lukupinossa. "Storm Sisters on historiallisia tapahtumapaikkoja kiehtovine tuoksuineen, väreineen ja tunnelmineen – kuohuva valtameri ja sitä seilaavat purjealukset – vauhdikasta kerrontaa, joka vie mukanaan – sekä pitelemättömät tyttöpäähenkilöt, jotka ovat kuin suoraan nykyajasta."
    
J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat - Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus (huhtikuussa)
- 18. marraskuuta ensi-iltansa saanut teos nyt myös kirjana. (No, olihan samanniminen kirjanen julkaistu jo vuonna 2001, mutta se oli enemmänkin kryptozoologinen oppikirja kuin romaani.) Mitä tapahtuu, kun Lisko Scamanderin ihmeotukset karkaavat ja aiheuttavat kaaosta keskellä New Yorkia vuonna 1926.

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa (huhtikuussa)
- "Maddy on tyttö, joka on allerginen koko maailmalle ja joka elää oman kotinsa suojissa kuin kuplassa. Olly on poika, joka muuttaa naapuriin ja Maddyn sydämeen. -- Siitä seuraa epäilemättä katastrofi." Saan teoksen kuvailusta John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe -tyyppisiä värähdyksiä. Selvästikin nenäliinavaroituksella merkittävä teos. 

  
Justin Cronin: Peilikaupunki (kesäkuussa)
- Croninin dystopiatrilogian päätösosan piti alunperin ilmestyä jo lokakuussa, mutta sen julkaisua on siirretty kesäkuulle. trilogian ensimmäinen osa, Ensimmäinen siirtokunta oli blogini ensimmäinen kirjaesittely. On haikeaa jättää tälle maailmalle jäähyväiset. Tiedän siis mitä teen ensi kesänä. 
  
Stephenie Garber: Caraval (maaliskuussa)
- "Salamannopeasti 25 maahan myyty fantasiaromaani vie lukijansa Dragnan sisarusten mukana Caravalin mielikuvitukselliseen pelimaailmaan, joka tuo mieleen Liisan seikkailut ihmemaassa." Erittäin tehokkaasti itseään kaupitteleva teos - ja se vielä onnistuu siinä. Alkuperäisteos ei ole vielä edes ilmestynyt (se näkee päivänvalon 31.1.2017), joten kyseessä täytyy olla jotain aivan uutta ja poikkeuksellista. 
 
Affinity Konar: Elävien kirja (kesäkuussa)
- Kirja, jossa on keskitysleirikohtalo, identtiset kaksoset ja tohtori Mengelen kieroutuneita kokeita, menee heti kiinnostavien teosten listalle. Kun soppaan lisätään vielä katoava kaksonen ja kostoretki, täytyy todeta, että tämä on pakko lukea. Voisin kuvitella tämän myyvän myös jollekin elokuvastudiolle.
   
Anne Leinonen; Kirjanoita (toukokuussa)
- Tuotteliaan Leinosen uusi nuortenteos on jo nimestä alkaen kiinnostava. "17-vuotias Aura näkee välähdyksiä toisesta maailmasta." esittelytekstissä on koukuttavia sanoja: Menetettyjen unelmien talo, kirjojen mahti ja tasapaino kahden kaupungin välillä. 

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari (huhtikuussa)
- Pitkänen on kuvittanut mm. Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62 -sarjan ja Tuutikki Tolosen Mörkövahti -sarjan. Onkin siis ehdottomasti tutustuttava tähän uuteen teokseen, josta sanotaan, että se "tuo mieleen kuuluisat edeltäjänsä, Tarzanin, Mowglin, Robinson Crusoen, Sendakin Hassut hurjat hirviöt tai Jack Londonin seikkailutarinat, mutta on kerronnaltaan täynnä nykyaikaista vauhtia ja visuaalista voimaa." Kansikuvasta syntyy Hayao Miyazaki vaikutelma.
 
   
10 kiinnostavinta tulevaa teosta:
  1. K.K. Alongi: Ansassa 
  2. Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
  3. Jessie Burton: Nukkekaappi 
  4. Justin Cronin: Peilikaupunki
  5. Stephenie Garber: Caraval 
  6. Affinity Konar: Elävien kirja
  7. Anne Leinonen; Kirjanoita
  8. J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat - Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus
  9. Shimo Suntila & Christine Thorel (toim.): Varjoisilta kujilta - Novelleja
  10. Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia