maanantai 29. helmikuuta 2016

Helmikuun luetut

Niin se maapallo kulkee matkaansa auringon ympäri. Kuukausi vaihtuu ja lämpötilat alkavat olla hieman keväisempiä. Vuosi 2016 on karkausvuosi, eli helmikuussa on yksi päivä enemmän. Naiset ovat perinteisesti kosineet miehiään karkauspäivänä 29.2. Tulin itse kosineeksi miestäni jo muutama vuosi sitten. Maaliskuuhun mahtuukin paljon häävalmistluja, kuten mekon ompelemista. 
  
Tässä kuussa luettu teosmäärä ei kasvanut aivan samalle tasolle kuin tammikuussa, jolloin tilastoja paisutteli The Walking Dead -sarjakuvien luku-urakka. Halusin lukea ne ennen kuudennen kauden B-puolen alkamista. Ensimmäinen jakso ilmestyi sunnuntaina 14.2., Suomessa tosin vasta seuraavana päivänä. Koska olin lukenut kaikki käännetyt albumit, tiesin muutaman tapahtuman ennakkoon, ja näiden tapahtumien päätyminen myös tv-sarjaan oli kutkuttavan jännittävää. Kauden avausjakso on varmasti koko sarjan aikana!

Oulun kaupunginkirjastolla on blogikampanja, joka alkoi syyskuussa 2015. Kerran kuussa sivuilla esitellään yksi oululainen kirjablogi, ja minun blogini osui helmikuulle. Klikkaamalla tuota linkkiä löydät kolme suosittelemaani teosta. Unelmien aika -blogin Katriina listasi 20 mielestään hienointa kirjablogien ulkoasua ja listalle pääsi monen seuraamani blogin lisäksi myös oma Yöpöydän kirjat -blogini. ♥ Kiitos! Helmikuussa oli myös ystävänpäivän lukumaraton, jonka aikana luettiin yli 10 000 sivua. Oma suoritukseni oli 449 sivua. Kooste löytyy täältä
  
Kuukauden parhaat lukuhetket tarjosi Harry Potter ja liekehtivä pikari, kuten olin etukäteen ajatellutkin. Ei ole tämän neljännen osan tenho kadonnut. Seuraavat Potterit ovatkin sitten vieraampaa maaperää, ne kun olen lukenut vain kertaalleen. Odotan pääseväni yllättymään! Hienoja lukukokemuksia tarjosi myös Jeanne DuPraun YA-dystopia-sarja, jonka kaksi viimeistä osaa täytynee kaukolainata lähiaikoina. 
  
Kuukauden yllättävin oli Romeo ja Julia, näytelmä, jossa ei kaksimielistä läppää oltu pidätelty. Suurimmat pettymykset olivat Tyhmä neitsytHyväksyntäja Kissavieras. Olin odottanut niiltä hieman enemmän kuin sain. Siitä huolimatta tämä oli kauniiden kirjankansien kuukausi. Sekä Kissavieraan että Hyväksynnän kannet ihastuttivat. Myös Mintie Dasin tuoreen Storm Sister - Kuohuva maailma -teoksen kansi on esteettisesti hyvin miellyttävä, ja hyvin tuttu. Löysin nimittäin alkuperäisen kuvan joitakin vuosia sitten.

Suomalaisia kirjailijoita ei helmikuussa tullut luettua, mutta joukkoon mahtui kaksi englanniksi luettua, sekä hollannista ja japanista käännetyt, jossain määrin klassikon asemaa tavoittelevat teokset. Miesten kirjoittamia näistä oli kolme. Vanhin teos oli Shakespearen näytelmä kahdesta rakastavaisesta, uusin VanderMeerin mystisen trilogian päätösosa. Parista teoksesta olisi myös saanut tehtyä kirjanaaman HelMet-lukuhaasteeseen. 

 
Tässä vielä kuukauden lukukokemukset lukemisjärjestyksessään. Saldoon kolahti 7 kirjaa, 2182 sivua. 
 
Kesken jäi muutama helmikuun puolella aloitettu teos. Kuukauden viimeistä viikkoa varjosti pieni lukujumi, eikä mikään teos, johon tartuin, tuntunut maistuvan. Viimeisimmäksi aloitettu Paahde on onneksi ollut ihan sujuvasti etenevä, joskin hieman vaikeasti avautuva teos.
   
  • Louis Sachar: Paahde (maaliskuun lukupiirikirja)
  • Hanna Kauppinen: kirja jota kukaan ei koskaan lukenut
  • Cornelia Funke: Reckless 2 - Veljeni peloton

perjantai 26. helmikuuta 2016

Takashi Hiraide: Kissavieras

"Minulle Chibi on ystävä, jolla on kissan ulkomuoto.
Me ymmärrämme toisiamme."
   
     
Arvostelukappale
HelMet-lukuhaaste: 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  
Takashi Hiraiden vuonna 2001 ilmetynyt Kissavieras on ihastuttanut maailmalla jo vuosia ja nyt se on saapunut vihdoin Suomeenkin. Kustantamo S&S (ent. Schildts & Söderstöms) julkaisi teoksen Raisa Porrasmaan sujuvasti suomentamana helmikuussa ja koska satuin olemaan pääkaupunkiseudulla kissavahtina, kävin noutamassa oman kappaleeni kirjasta suoraan kustantajalta. Muutamalla viivalla elegantisti esitetystä kansikuvakissasta vastaa Satu Kontinen
  
Hoitokissa Väiski ja Kissavieras
  
Kertojaäänenä teoksessa on päälle kolmenkymmenen oleva mies. Sekä hän että vaimonsa ovat kustannusalalla. Harmaata arkea piristämään saapuu pieni kulkukissa, jonka naapurin poika ottaa omakseen. Chibi kyläilee naapuruston asukkaiden luona ja sen vierailut ovat lapsettoman pariskunnan elämän valopilkkuja. Chibin pannassa oleva kulkunen ilmoittaa odotetun vieraan saapumisesta ja auttaa paria löytämään toisensa uudelleen. Hiraiden tausta runoilijana välittyy tekstin eteerisistä tuokiokuvauksista, joissa sudenkorennot muodostavat sydämen. 
  
Vaikka olimme molemmat jo yli 35-vuotiaita, ei kumpikaan meistä erityisemmin halunnut lapsia.  (s. 14)
"Jos ei kerran ole lapsia, niin hyvä niin. On turha yrittää väkisin olla muille mieliksi. Sitä on ihan hyvä sellaisena kuin on!" vanha rouva oli joskus sanonut keittiön ovenpielessä istuskelleelle vaimolleni. (s. 61) 
  
Kerronta etenee rauhallisesti ja sen melankolinen tunnelma sopii hyvin myös suomalaiselle kirjallisuuskentälle. Teokseen on mahdutettu paljon japanilaista kulttuuria, joka kaltaiselleni mangalukijalle onkin jo hieman tuttu, mutta silti aina yhtä kiehtova. Kirjailija kertoo muistelmamaisen systemaattisesti ja tarkasti ajankuvaa (1980-luvun loppu, 1990-luvun alku ja lama) ja miljöötä: asunnon pintameteriaalit, huonekalut ja arkkitehtoninen tyyli tuodaan lukijalle selväksi samoin kuin vuokratalon pihamaan flora ja fauna. Teoksen lopussa suomentaja on selittänyt muutamia teoksessa esiintyviä erikoisia sanoja ja ilmiöitä. 
    
Chibi oli tyypillinen pallokuvioinen kissa: hohtavan valkoista turkkia koristi muutama vaaleanruskean sävyttämä, mustanharmaa täplä. (s. 17)

Neljä hohtavan valkeaa tassua tepsutteli auringon haalistamalla puuritilällä, ja vierailija antoi katseensa kiertää vaatimattomassa huoneessa hyväntahtoisen uteliaasti. (s. 43)
   
Hiraidella on itselläänkin kissa ja siksi odotukseni teoksen todellinen päähenkilön, valkoisen Chibi-kissan persoonasta olivat korkealla (nimi tarkoittaa japaniksi pientä). Vahvimmillaan Hiraide onkin Chibin vierailujen kuvaajana saaden tekstin välittämään aidolta tuntuvan kuvan mystisestä kissasta esimerkiksi silloin kun Chibi nukkuu pilkun muotoon käpertyneenä. Teoksessa on Chibin lisäksi muutama muukin kissa, joilla on erikoisia nimiä kuten Rosvo, Isosisko ja Kappa (japanilainen taruolento). 
  
Salaperäisen sinen kirjomilla mustilla siivillään koreileva amiraaliperhonen saattoi keinahdella luokseni ja istahtaa toviksi istuintyynyni reunalle. (s. 62)
    
Odotukseni kissafanina olivat hyvin korkealla, sillä kaunis kansikuva ja takakansiteksti hurmaavat. Tällä hetkellä päällimmäinen tunne on kuitenkin pienoinen pettymys. Tarina saa odottamattoman käänteen, joka ei ollut lainkaan mieleiseni, enkä sen jälkeen voinut ajatella teosta samalla tavalla kuin aikaisemmin. Odotin Chibin osuuden tarinasta olevan vielä suurempi kuin se todellisuudessa olikaan. Minimalistisessa kertomuksessa on selvästi paljon salattuja kerroksia, jotka avautunevat paremmin lukijalle, joka haluaa tarttua kirjaan, joka kiireettömästi paljastaa syvemmän merkityksensä. 
  
Miten joku, joka oli käynyt peremmälle sekä taloomme että sydämiimme, saattoi yhä olla vain vierailija? (s. 67)
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Tokion laitamilla, pienessä talossa asuu kolmikymppinen kirjailijapariskunta. Eräänä päivänä heidän pihalleen tassuttelee kaunis pieni kissa ja saa heidät kohottamaan katseensa kirjoituspöydästä. Arki muuttuu kummasti uuden tuttavuuden myötä. Kissa tuo siihen eloa ja keventää tunnelmaa, kun pariskunta kertoo päivittäin eläimen edesottamuksista toisilleen. Kunnes tapahtuu jotain, joka muuttaa paljon.
  
Kissavieras on ollut myyntimenestys jo Ranskassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Se on kaunis ja viisas romaani. Takashi Hiraide on runoilija ja kirjailija. Hän asuu Tokiossa vaimonsa ja kissansa kanssa. 
   
Suomentanut: Raisa Porrasmaa, 152 sivua, S&S 2016
    
Alkuperäinen nimiNeko no Kyaku (2001)
  

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

"Harrylle alkoi vähitellen valjeta, kuinka paljon noitia ja velhoja maailmassa olikaan; 
hän ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi niitä, jotka asuivat toisissa maissa."
       

Lukuhaasteissa: Helmet 2016: 25.  Kirjassa on yli 500 sivuaOkklumeus -lukuhaaste (luettuja Potter-kirjoja: 3), Ultimate Popsugar Reading Challenge: 18. A book that's more than 600 pages
   
J.K. Rowlingin Harry Potter-sarjan uudelleen lukeminen on sujunut tähän asti hyvin. Nyt vuorossa oli suosikkini neljäs osa, Harry Potter ja liekehtivä pikari. Luin alusta päälle sata sivua kotona (vuonna 2001 ilmestynyt 2. painos) ja loput ystävänpäivän lukumaratonissa kirjastolainana (vuonna 2011 ilmestynyt 22. painos) anoppilassa. Tuossa uudemmassa pokkaripainoksessa oli takakanteen hauskasti kirjoitettu: "Juonessa on uskomattoman paljon käänteitä ja kirjan voi lukea monta kertaa kyllästymättä." Voin tuon väitteen allekirjoittaa kokonaan. 
  
Tässä osassa on nimittäin aivan kaikkea: jännitystä, ihastumisia, ulkomaalaisia taikaoppilaita, taikasilmäinen mies, lohikäärmeitä, vedenväkeä ja rekisteröimättömiä animaageja. Jokaiselle löytyy siis jotakin ja toiminta saa ahmimaan sivun toisensa jälkeen aivan huomaamatta monta tuntia putkeen mitään muuta ajattelematta.

Huispauksen MM-kisat sekä kolmivelhoturnajaiset tanssiaisineen luovat vaihtelua Tylypahkan normaaliarkeen. Ei siis liene ihme, että olen lukenut tämän varmaan lähemmäksi 10 kertaa. Silti tämäkin lukukerta sisälsi muutamia yllätyksiä, sillä osa pienemmistä yksityiskohdista oli vuosien aikana unohtunut. 
  
Teoksen alussa Harryn ystävän Ronin perhe, Weasleyt, on saanut huippuaitiopaikat huispauksen maaimanmestaruuskisoihin ja he ovat kutsuneet Harryn sekä hermionen mukaansa. Niinpa ensimmäiset 150 sivua ollaankin kaukana Harryn tädin perheen, Dursleyden jästimaailmasta kuin myös Tylypahkan taikakoulusta. Aikuiset vihjailevat tulevan kouluvuioden olevan poikkeuksellinen, mutta kukaan ei halua paljastaa miksi. 
  
Lukuvuoden avajaisjuhlassa Dumbledore ilmoittaa Harryn pettymykseksi, ettei tänä vuonna järjestetä tupien välisiä huispausotteluita, vaan Tylypahkaan saapuu kahden muun eurooppalaisen taikakoulun oppilaita. Durmstrangin ja Beauxbatonsin oppilaat tulevat mittelemään kolmivelhoturnajaisiin. Liekehtivä pikari on lahjomaton tuomari, joka valitsee edustajan jokaisesta koulusta. Ottelijoiden kohtaamat haasteet ovat toinen toistaan vaativampia ja pakottavat heidän taitonsa, rohkeutensa ja päättelykykynsä äärirajoille. 
  
"Missä meidän uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on?" kysyi Hermione, joka myös tarkkaili opettajia. 
Kukaan heidän pimeyden voimilta suojautumisen opettaja ei ollut vielä kestänyt yhtä lukukautta pitempään. Harryn suosikki oli siihen mennessä ollut professori lupin, joka oli edellisenä vuonna eronnut virastaan. (s. 185)
  
Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja vaihtuu jälleen ja heti lukuvuoden alussa uusi opettaja ilmoittaa, että hänkin aikoo hoitaa tehtävää vain vuoden. Professori Kalkaros, liemimestari, on jo vuosia halunnut tuon pestin sitä edelleenkään saamatta. Tämä aiheuttaa lisää pahaa verta Kalkaroksen ja Harryn jo valmiiksi haastavalle suhteelle. Hermionea puolestaan kuohuttaa kotitonttujen huono asema. 
  
Harry Potter ja liekehtivä pikari oli teossarjan tähän mennessä paksuin teos ja siitä huolimatta se on tullut luettua toistuvasti. Tämä kertoo aika paljon tarinan vetävyydestä, vaikka samaan aikaan tunnelma muuttuukin paljon aikaisempaa synkemmäksi. Teini-ihastumiset ja -ahdistukset eivät ole vielä liian ärsyttäviä, vaikka nuorten päähenkilöiden tunteet leimahtelevatkin toistuvasti. Parasta teoksessa on taikamaailman avartuminen, kun teoksen sivuilla kohdataan britannian ulkopuolelta saapuneita noitia ja velhoja.
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Harry Potter herää Likusteritiellä arvessaan tuntuvaan polttavaan kipuun. Sitä ennen hän on nähnyt kammottavan todentuntuista ja pelottavaa unta, jossa on kuulunut Voldemortin ääni… Huoli arvesta kevenee hiukan, kun hän saa kutsun lähteä Weasleyn veljesten ja Hermionen kanssa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin. Loppuottelu on huippujännittävä ja kisojen tunnelma iloisen riehakas, kunnes tilanne yhtäkkiä muuttuu sekasortoiseksi ja uhkaavaksi: kuolonsyöjät marssivat esiin ja taivaalle leimahtaa pimeän piirto.
  
Harryn neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan koulussa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu oman koulun lisäksi kaksi muuta velhokoulua, Beauxbatons ja Durmstrang. Kustakin koulusta valitaan ottelija kolmeen rohkeutta, taitoja ja ajattelua mittaavaan koetukseen, ja kolmen koulun nuoret velhot ja noidat seuraavat turnajaisia omia suosikkejaan kannustaen. Ottelupäivien välissä koulunkäynti jatkuu: taikaolentojen hoidossa tutustutaan räiskeperäisiin sisuliskoihin, Sibylla Punurmio ennustaa Harrylle synkkää kohtaloa ja pimeyden voimilta suojautumista opettaa omalaatuinen Alastor ”Villisilmä” Vauhkomieli.

Seuralaisen pyytäminen joulutanssiaisiin tuntuu Harrysta lähes ylivoimaisen vaikealta tehtävältä, mutta edessä ovat vielä koitokset, joiden veroisia Harry ei ole koskaan aikaisemmin kokenut.

Taiturimainen tarinankertoja J.K. Rowling onnistuu jälleen ylittämään kaikki odotukset. Harry Potter ja liekehtivä pikari leiskuu ja loimuaa yhtä nautittavan yllätyksellisesti kuin aiemmatkin kirjat. Nyt Harry Potterin maailma on entistäkin monisävyisempi. 

Suomentanut:
Jaana Kapari, 768 sivua, Tammi 2001 (2. painos)

Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Goblet of Fire (2000)

Sarjassa ilmestyneet:

lauantai 20. helmikuuta 2016

Kirjaihmisten kauhukuvia -tag

Booktubesta ovat Suomeenkin rantautuneen erilaiset kirjatagit. Tämä viimeisin on Kirjavarkaan tunnustuksia -blogin suomentama (alkuperäinen versio löytyy Lindsey Hearts Booksista).
   
1. Sinun täytyy hankkiutua eroon kaikista kirjoistasi ja saat pitää ainoastaan yhden kirjan seuraavista neljästä genrestä: nykykirjallisuus, fantasia, tietokirjallisuus, ja yksi vapaavalintainen. Mitkä valitset?
  
Nykykirjallisuus: Suzanne Collins: Nälkäpeli
Fantasia: J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Tietokirjallisuus: Toim. Arthur Cotterell: Mytologia - Jumalia, sankareita, myyttejä
Vapaavalintainen: Toim. Kaarina Helakisa: Pikku Pegasos
   
2. Olet kirjakaupassa ja kuulet teinin valittavan, ettei hän halua lukea, mutta hänen äitinsä inttää, että heidän pitää ostaa jotain. Menet heidän luokseen ja suosittelet kirjaa, jonka ajattelet sopivan sellaiselle, joka ei juuri perusta lukemisesta. Mitä kirjaa suosittelet?
  
Riippuu tietenkin minkä ikäinen teini on kyseessä ja onko hän tyttö vai poika. Toki, on paljon kirjoja, joita kummankin sukupuolen edustaja voi lukea, mutta erityisesti pojille suunnattua kirjallisuutta on huomattavasti vähemmän. Pojista on myös usein vaikeaa lukea naisen kirjoittamaa teosta.
  
Suositeltavan kirjan tulee tässä tapauksessa olla melko uusi, suomenkielinen ja sellainen, joka ei vaadi runsasta lukeneisuutta taustalle. Hyviä teoksia tällaiseen ovat esimerkiksi Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin dystopia-sarja Kepler62. Myös J.K. Rowlingin Harry Potterit (joista ensimmäisestä osasta on saatavissa nyt nyös kauniisti kuvitettu versio), Kerstin Gierin Unien kirjat -sarja, Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogia (jonka elokuvaversiotkin ovat nyt kokonaan saatavissa DVD:llä) sekä Kirjavarkaankin mainitsema Anu Holopaisen Ihon alaiset.
    
Tässä tietenkin korostuu oma mukavuusalueeni vahvasti dystopian puolelle kallistuneena. Uskon, että monelle teinille voisikin olla sopivampaa tutustua vaikkapa Estelle Maskamen uutuukaiseen DIMILY - Rakastan -teokseen, joka on lähempänä heidän kokemusmaailmaansa. Olen kuullut monen kiinnostuneen lukemisesta tämän teoksen myötä. 
  
3. Et tunne oloasi hyväksi ja tarviset piristävän kirjan, joka saa sinut hyvälle tuulelle. Minkä kirjan luet?
   
Kissat (ja sarjakuvat) toimivat aina - etenkin sarjakuvakissat. Voisinkin siis lukea esimerkiksi Chi's Sweet Homea, Neiti Koume, tiikeriraitaa tai Ninni Aallon Kas, kissaa. Varmasti viihdyttävä on myös J.K. Rowlingin Harry Potter ja liekehtivä pikari, sarjan ehdoton suosikkini, jota olenkin juuri nyt lukemassa. 
   
Väiski-kissa ja Kissavieras.
   
4. Menet ajassa taaksepäin teinivuosiisi. Mitä kirjaa lukemasta oletettavasti löytäisit itsesi?
   
Todennäköisesti kyseessä olisi jokin Merjan Jalon Nummelan ponitallilaiset -sarjan kymmenistä osista. Luin niitä aina yläasteelle saakka, jolloin löysin fantasian. Varhaisimpia fantasia-kokemuksiani oli Anu Holopaisen Sonja-sarjan ensimmäinen osa Kristallien valtakunta.
   
5. Ystäväsi yllättää sinut matkalla ja sinulla on tunti aikaa pakata. Minkä kirjan otat mukaan lukeaksesi sitä matkalla?
   
Jos lähtö olisi tästä tunnin päästä, valintani olisi tuo jo aiemminkin mainittu Harry Potter ja liekehtivä pikari. Siinä riittää vielä luettavaa, jollei matka aivan kauhean pitkäksi veny. 
   
6. Talosi on ryöstetty. Älä huoli, kaikki ihmiset ovat turvassa, mutta kirjahyllystäsi ei voi sanoa samaa. Minkä kirjan toivot olevan tallella?
   
Tärkeimpiä kirja-aarteita lienevät nimmarein varustellut Johanna Sinisalon Auringon ydin ja Jaakko Markus Seppälän Lemen. (Kauheaa, kun en muista ollenkaan mitä kaikkea hyllyihini on kätkeytynyt...)
  
7. Ystäväsi lainaa kirjan ja palauttaa sen huonossa kunnossa. Miten ragoit? A) Teeskentelet, ettet huomannut B) Pyydät häntä ostamaan uuden C) Teet salaa samoin jollekin hänen tavaralleen
   
Todennäköisesti A. Ja olisin lainaamatta tuolle henkilölle enää koskaan mitään. 

torstai 18. helmikuuta 2016

Jeanne DuPrau: The City of Ember & The People of Sparks

"Over the rolling, grass-covered mounds, 
the skeletons of the old towers stood like watchmen."
   
 
Helmet -lukuhaaste 2016: 9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja
  
En yleensä harrasta useamman kirjan käsittelyä samassa postauksessa, mutta tällä kertaa tekniikka sopii hyvin. Luin Jeanne DuPraun nuortendystopiasarjan kaksi ensimmäistä osaa lyhyen ajan sisällä, ja koska ensimmäinen osa oli niin tuttu jo elokuvaversiostaan, en siitä olisi paljoa pystynyt yksistään sanomaan - sujuvasti kirjoitettu, koukuttava tarina vie silti mukanaan. Suosittelen muuten katsomaan tuon leffan, vaikka sen saatavuus saattakin olla heikko. Nautin sen katsomisesta muutama vuosi sitten suuresti. ja siitä saakka olen halunnut kirjatkin lukea. HelMet-kirjastojen kokoelmasta löytyi vain nämä kaksi sarjan osaa (täytyy pian kaukolainata loput kaksi), Corgi Booksin kansilla. Pidän kyllä alkuperäisistä kansista näitä enemmän.
  
Harvinaisesti neliosainen Book of Ember -sarja ilmestyi kokonaisuudessaan ennen Nälkäpeli- ja YA-dystopiatrilogia-hypeä. Se on hieman vähemmän tunnettu nuorten dystopia, mikä on hieman outoa, sillä ainakin minusta, luettuani my fare share genren suomeksi ilmestyneistä teoksista ja useamman englanniksikin, pidin sarjan ideaa, miljöötä ja hahmoja hyvin tuoreina ja kiehtovina. Älkää antako ensimmäiselle osalle kirjaamani arvosanan hämätä - olisin nauttinut tarinasta enemmän, jos en olisi elokuvan perusteella jo tiennyt mitä tulee tapahtumaan.
  
The City of Ember was made for us by the Builders. It is the only light in the dark world. Beyond Ember, the darkness goes for ever in all directions. (s.25)
   
Sarjan ensimmäinen osa, The City of Ember esittelee mielenkiintoisen miljöön. On kulunut yli kaksisataa vuotta suuresta katastrofista, mutta Emberin asukkailla ei ole tapahtumista tarkempaa tietoa. He tietävät vain, että heidän kaupunkinsa on ainoa valo pimeyden keskellä. Kaupunki valaistaan sähkölampuilla, mutta viime aikoina sähköä tuottava kone on toistuvasti hajonnut aiheuttaen useamman minuutin katkoksia.
  
Päähenkilöinä seurataan kaksitoistavuotiaita Linaa ja Doonia. He valmistuvat koulunsa ylimmältä luokalta ja valitsevat tulevan työpaikkansa nostamalla arvan pussista. Linan valitsemassa lapussa lukee putkityöt, Doon puolestaan saa lähetin paikan. Kumpikaan ei ole tyytyväinen saamaansa sijoitukseen, niinpä he vaihtavat pestinsä. Lina ei ole uskoa tuuriaan, sillä hän sai unelmiensa työsijoituksen. 
  
Lina asuu mummonsa ja pikkusiskonsa kanssa lankakaupan yläkerrassa. Tyttöjen vanhemmat ovat kuolleet joitakin vuosia aikaisemmin flunssaepidemiaan. Mummo, joka työskentelee lankakaupassa, on jo hieman dementoitunut, mutta Lina pitää perheestään huolta parhaansa mukaan. Emberin perustajat ovat varustaneet kaupungin hyvin. Ruokaa on aina riittänyt, samoin muutakin kulutustavaraa. Aina tähän asti. Yhä useammasta tavarasta alkaa olla pulaa. Kukaan ei kuitenkaan ole huolissaan, sillä asukkaat luottavat perustajiin ja pormestariin. 
  
There is so much darkness in Ember, Lina. It's not just outside, it's inside us too. Everyone has some darkness inside. It's like a hungry creature. It wants and wants and wants with terrible power. And more you give it, the bigger and hungrier it gets. (s. 168)

Lina ja Doon tahoillaan kohtaavat kuitenkin kysymyksiä herättäviä salaisuuksia ja huomaavat pian tulleensa etsintäkuulutetuiksi. Pakomatkallaan nuoret tulevat selvittäneeksi monia Emberin perustamiseen liittyviä yksityiskohtia, joita ei asukkaille oltu kerrottu. 
  
Suosittelen erittäin lämpimästi tutustumaan tähän dystopiaan, sillä se tarjoaa hyvin omanlaisensa maailman. DuPrau ei ole kompastunut genren kaikkein yleisimpiin kliseisiin: neliosaisuus, päähenkilöiden ikä (joka on jotain muuta kuin 16), päähenkilöiden välinen ystävyyssuhde (joka ei ole love interest -suhde) ja yhteiskunta ovat ilahduttavan erilaisia, mitä dystopiabuumin jälkeen on tarjottu. Alta löytyy muutama teos, joissa on jonkin verran samankaltaisuutta, mutta täysin toisiinsa verrattavissa ne eivät ole.

Osallistun teoksella HelMet-lukuhaasteen kohtaan 9: Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja. 
  
The City of Ember | Arvosana:
   
Takakannesta:
Many hundreds of years ago, the city of Ember was created by the Builders to contain everything needed for human survival. It worked... but now the storerooms are almost out of food, corruption is spreading through the city and worst of all - the lights are failing. Soon Ember could be engulfed by darkness...
   
But when two children, Lina and Doon, discover fragments of an ancient parchment, they begin to wonder if there could be a way out of Ember. Can they decipher the words from long ago and find a new future for everyone?
      
Samantyylisiä kirjoja:  Lois Lowry: The Giver, Ann Aguire: Enclave, Hugh Howey: Siilo, Veronica Roth: Outolintu
     
270 sivua, Corgi Books 2005 (1. painos 2003, Yearling)
      
   

Varoitus! Tässä käsittelen Book of Ember sarjan toista osaa, The People of Sparks. Postaus sisältää juonipaljastuksia ensimmäisestä osasta.
    
The City of Emberin lopussa Lina ja Doon löysivät reitin pois Emberistä, heidän hiljalleen, mutta lopullisesti tuhoutuvasta kodistaan. Nuorille selviää, että heidän kaupunkinsa on rakennettu maan alle ja maailma on paljon suurempi, kuin he olivat koskaan voineet kuvitellakaan. Maan päällinen maailma on kaksikolle outo, eivätkä he tiedä sanoja näkemilleen asioille. 
     
On selvää, että Emberin asukkaat on saatava seuraamaan Linan ja Doonin käyttämää pakoreittiä ja sattumalta he löytävät keinon, kuinka kertoa suunnitelmasta myös heille. Aivan kaikki eivät kuitenkaan halua lähteä tai selviä matkasta, mutta lopulta emberiläisiä pelastuu hieman yli 400. Näin suuren joukon ruokkiminen on haastavaa. Nälkäinen pakolaisjoukko vaeltaa tuntemattomien maiden halki, kunnes kohtaa Sparksin, maanpäällisen kaupungin.
    
Sparksissa asuu lähes sata ihmistä vähemmän kuin emberiittejä. He kuitenkin avaavat ovensa ja jakavat ruokaansa tulokkaille, jos nämä tekevät töitä heidän kanssaan. Tulokkaisiin ei kuitenkaan luoteta heti, ja heidän kertomuksiaan maanalaisesta kaupungista ei uskota. Sparksit pitävät emberiittejä tyhminä luola-asukkeina, koska he säikkyvät tulta, eivätkä tiedä kaikkia asioita tai sanoja, jotka sparkseille ovat tuttuja. Erilaisuudet hiertävätkin molemmin puolin, kunnes tulehtuneet välit aiheuttavat lähes taistelun asukkaiden välillä. 
   
She missed the old Doon, her clever, adventurous partner. And she herself felt different here, too. She didn't know what to do what to be. Some of the people were trying to be kind, but there was so much unkindness mixed with the kindness. (s. 126)
   
Linan uteliaisuus johdattaa tytön matkalle tyhjien joutomaiden halki. Hän haluaa löytää unissaan näkemänsä hohtavan kaupungin. Suhde Dooniin on selviytymiskamppailun jälkeen viilentynyt, sillä poika tykkää olla mieluummin agitaattorina toimivan Tick-nimisen emberiittipojan, kuin Linan kanssa. Linan seikkailun aikana lukija saa nähdä lisää maailmasta, joka on tuhoutunut ahneuden ja vallantavoittelun takia.
  
Tässä toisessa osassa oli jonkin verran ennalta-arvattavia tapahtumia. Mukaan mahtui myös muutama miellyttävä yllätys, jotka veivät tarinaa hienosti eteenpäin. Teoksessa esitellään koko joukko uusia ihmisiä, eivätkä kaikki heistä ole kovinkaan miellyttäviä persoonia. Emberiitit vaikuttavat paikoin hyvin naiiveilta, sillä he eivät osaa kyseenalaistaa johtohahmoja. Parasta antia oli Linan retki tuhon jälkeisessä maailmassa. Tästäkin oli suunnitteilla elokuvaversio, mutta ensimmäinen osa ei tuottanut riittävästi rahaa, jotta se olisi toteutunut. 
   
This is such an amazing world. I love it here, except for the troubles with people. (s. 274-275)

The People of Sparks | Arvosana:
   
Takakannesta:
Lina and Doon have led the people of Ember out of the darkness of their underground city into a bright new world full of colour and life. They are accepted by the people of Sparks, one of the small, scattered communities living in the past-Disaster world.

But the life on the surface has a dark side too. As time passes, the villagers of Sparks become more reluctant to share their precious resources with the pale strangers. Before long the differences between the two groups grow into resentment, hatred and violence. Somehow Doon and Lina must find a way to overcome the distrust and bring the people of Ember and Sparks together.
    
Samantyylisiä kirjoja: Moira Young: Julma maa, Ann Aguirre: Outpost, Hugh Howey: Kohtalo, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla
   
339 sivua, Corgi Books 2006 (1. painos 2004, Yearling)

Book of Ember -sarjassa ilmestyneet:
  1. The City of Ember (2003)
  2. The People of Sparks (2004)
  3. The Prophet of Yonwood (2006)
  4. The Diamond of Darkhold (2008)

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Ystävänpäivän lukumaratonin kooste

Ystävänpäivän lukumaraton on tämän vuoden osalta ohitse. Mukaan osallistui 17 blogia sekä Hanna Kauppinen Twitterissä. Suuri kiitos kaikille osallistuneille ja isot aplodit tästä yhteisestä ponnistuksesta! Tässäpä linkkilista blogeihin ja niissä luettujen sivujen määrä:

Hurja hassu lukija - 804
Kirjamaailma - 350
Kirjaston kummitus - 463
Lukemattomat lukemattomat - 544
Musteella & Hopealla - 586
Mustien kansien metsä - 1037
Narseskan kirjanurkkaus - 672
Niin monta lukematonta - 545
Oksan hyllyltä - 495
Rinkka ja nojatuoli - 511
Taikakirjaimet - 547
Tarinoiden syvyydet - 468
Tuntematon lukija - 835
Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja - 527
Ullan Luetut kirjat - 642
Yöpöydän kirjat - 449

Parissa blogissa luettiin yli 1000 sivua, joka on aikamoinen saavutus! Odottelen vielä tietoja kahdesta blogista, mutta ennen heidän vastauksiaan yhteensä maratonin aikana luettiin huikeat 9779 sivua. Nyt voikin sitä ennen pohtia, meneekö 10 000 raja rikki? | Kaikkien bloggaajien ilmoitettua lukemansa sivumäärän, lopputulokseksi tuli huikea 10 996 sivua. Onnittelut kaikille maratonille osallistuneille! 

Omassa maratonsuorituksessani luin kahta kirjaa. Aloittelin Takashi Hiraiden Kissavieraalla, jossa on ihana kansi. Ensimmäisen teoksen hidastempoisuuden takia luin kuitenkin välissä takuuvarmasti viihdyttävää J.K. Rowlingin Harry Potteria ja liekehtivää pikaria. En siis tullut ollenkaan tarttuneeksi etukäteen kasaamaani maratonpinoon, mutta ei se haittaa. 

tiistai 16. helmikuuta 2016

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä - Eteläraja-trilogia 3

"Rakennamme majan unien leviatanin kylkiluista. Käännämme 
selkämme todelliselle maailmalle, koska sitä ei enää ole olemassa."
       
    
Arvostelukappale
     
Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia on herättänyt paljon huomiota erikoisuudellaan. Trilogia alkoikin vahvasti, sillä Hävitys oli jotain aivan omanlaistaan ja vaikeasti määriteltävä lukukokemus. Teos piti ahmaista kerralla ja se jätti jälkeensä kymmeniä kysymyksiä. Odotinkin kovasti Hallinnan ilmestymistä. Oli pienoinen pettymys, kuinka VanderMeer lähti viemään kerrontaa eteenpäin jatko-osissa. Uudet hahmot ja tapahtumat sarjan toisessa teoksessa eivät olleet riittävän kiehtovia pitämään kiinnostusta yllä. 
   
Hyväksyntä on jossain kahden edeltäjänsä rajamaastossa. Paikoin kirjailija pääsee lähelle ensimmäisen osan tunnelmaa, mutta sortuu välillä turhaan hämärtämiseen. Toiveet siitä, että Alue X paljastaisi salaisuutensa on syytä heittää. Jos olisin tiennyt, kuinka VanderMeer jatkaa tarinaa, olisin varmaankin jättänyt lukemisen Hävitykseen. Kolmannen osan kansikuva on kuitenkin trilogian kaunein.
   
Hän käveli majakkaa kohti polkua pitkin, mutta kuu valui verta hopeiseen kehäänsä, ja hän tajusi, että Maalle oli täytynyt tapahtua jotain kammottavaa, koska kuu teki kuolemaansa ja oli putoamaisillaan taivaalta. Valtameret olivat täynnä jätevuoria ja kaikkia niitä saasteita, joita luontoon oli aikojen saatossa syydetty. Niukoista raaka-ainevaroista käydyt sodat olivat tehneet useista maista pelkkiä kuoleman ja kärsimyksen kenttiä. Sairaudet olivat levinneet kaikkialle ja elämäalkanut mutatoitua, saada toisenlaisia muotoja, vaikeroida ja inistä aikoinaan suurten kaupunkien saastaisissa, roihuavissa jäänteissä, joita ruumiiden savuavia luita rätisyttävät, loimuavat tulipalot valaisivat. (s. 119)
   
Kerronnassa on käytetty paikoin upean runollista kieltä, välillä tarina puolestaan lähtee ennalta-arvaamattomille happotripeille. Lukijalle tarjoillaan uusia näkökulmia, sillä ääneen pääsevät toisessa osassa esiteltyjen Controlin ja Haamulinnun (kahdennentoista retkikunnan biologin klooni) lisäksi majakanvartija Saul sekä Etelärajan johtaja ja kahdennentoista retkikunnan psykologi Gloria/Cynthia, jonka kokemuksista kerrotaan sinä-passiivissa. 
   
Useampi alueen halki kulkeva patikoija oli näyttänyt yllättyneeltä nähdessään majakanvartijan astelemassa maankamaralla tornin ympärillä, ikään kuin hän olisi ollut kuorensa hylännyt erakkorapu. (s. 25)
    
Parasta antia teoksessa kansikuvan ja runollisuuden lisäksi ovat majakanvartijan elämä ja suhde Charlieen, Glorian lapsuus majakan varjossa sekä Controlin ja Haamulinnun vaellus Alue X:n halki. Eri aikatasoilla avautuva kerronta taustoittaa Alue X:n historiaa, kun paikkaa kutsuttiin edelleen vain unohtuneeksi rannikoksi. Mukaan mahtuu myös "Valopääosastoksi" kutsuttu joukkio, jonka toiminta on hyvin hämärää. 
   
Naureskelin Goodreadsissa olevalle kuvaukselle: "Hyväksyntä on trilogian järisyttävä päätösosa, jossa Alue X:n mysteeri paljastuu." Alue X ei halua paljastaa mitään, vaan jätti ainakin tämän paljon enemmän odottaneen lukijan kylmäksi. Tällä kertaa ei lukukokemus onnistunut järisyttämään, mutta vihdoin löysin oikeutuksen Lost-viittaukselle, joka on painettu jokaisen trilogian osan takakanteen. 
   
Erityisen sitaattilainauksen mainninnan saa: "Eteläraja oli mennyttä, vaikka ihmisiä lymyäisi tiedeosastolla sata vuotta, vaikka heistä kehittyisi kalpea luolakansa, joka eläisi pelossa ja jonka jälkeläiset kuulisivat varoittavia tarinoita kammottavasta maanpäällisestä maailmasta." (s. 166)
    
Suosittelen teosta niille, jotka tahtovat saattaa sarjan loppuun - mutta varoitan: älkää asettako toiveitanne liian korkealle. Kerronnasta voi silti nauttia, kunhan on maltillisilla mielin matkassa. 
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Salaisuudet paljastuvat

Alue X on haudannut alleen hallituksen salaisen Eteläraja-laitoksen. Ryhmä tuhosta selviytyneitä agentteja etsii totuutta mystisen alueen synnystä ja maailmaamme uhkaavasta laajentumisesta.

Hyväksyntä on maailmanmenestykseksi kohonneen ja useita palkintoja voittaneen Eteläraja-trilogian järisyttävä päätösosa.
      
Samantyylisiä kirjoja: Arkadi & Boris Strugatski: Stalker, Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho, H.P. Lovecraftin tuotanto, Franz Kafka: Muodonmuutos
   
Suomentanut: Einari Aaltonen, 365 sivua, Like 2016
    
Alkuperäinen nimi: Acceptance (2014)
  
Eteläraja-trilogian päätösosa on luettu myös täällä: Dysphoria, Rakkaudesta kirjoihin, SunnuntaisatujaKirjavuoksi

Sarjassa ilmestyneet: 
  • Hävitys (2014) - Annihilation
  • Hallinta (2015) - Authority
  • Hyväksyntä (2016) - Acceptance 

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Lukupiirissä: William Shakespeare: Romeo ja Julia

"Vielä yksi suudelma, sitten jää hyvästi."
    
    
Helmikuun lukupiirikirja
HelMet-lukuhaaste: 3. Kirjassa rakastutaan, Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 1
   
Mikä olisikaan täydellisempi päivä julkaista tämä postaus, kuin ystävänpäivä. Vielä ehtii myös osallistumaan Ystävänpäivän lukumaratonille, ilmoittautuminen löytyy täältä
  
William Shakespearen klassikkonäytelmä Romeo ja Julia (n. 1591-95) on saanut vuodesta 1881 alkaen useita suomennoksia ja valitsin niistä uusimman, Marja-Leena Mikkolan vuonna 2006 ilmestyneen version (omasta hyllystä olisi löytynyt edellinen suomennos pokkaripainoksena, mutta jokavuotisen helsinkikuukauden vuoksi päädyin lainaamaan teoksen HelMet-kirjastojen upeasta valikoimasta). Shakespearelta olen aikaisemmin lukenut Kesäyön unelman
  
Romeo ja Julia ei ole ensimmäinen kertomus kielletystä rakkaudesta, niitähän oli jo Antiikin kreikkalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Shakespearen puettua tämän nuorten rakastavaisten tarinan ensimmäistä kertaa näytelmämuotoon, siitä tuli kuitenkin genrensä tunnetuin ja se teos, joka antoi suuntaviivoja myöhemmille estyneille rakkaustarinoille (kuten vaikkapa Stephenie Meyerin Houkutus). 
  
Mikkolan esipuheessa kerrotaan, että Shakespeare löysi aiheen Romeoon ja Juliaan Arthur Brooken runosta The Tragicall Historye of Romeus and Juliet (1562). Tragedian juuret ovat kuitenkin Italiassa, niin kuin päähenkilöiden nimistä voikin päätellä. Ensimmäinen tiedetty, kirjallinen versio on Luigi da Porton 1520-luvulla kirjoittama - Julian nimi oli tuolloin muodossa Giulietta. 
  
Luulin tuntevani tämän klassikon (kiitos sen pohjalta tehtyjen elokuvaversioiden ja yleisen viittailun vuoksi), mutta juonen pääpiirteitä lukuunottamatta mukaan mahtui paljon uutta. Perusjuonihan on seuraava: Romeo ja Julia ovat kahden eri suvun jäseniä - toinen Montague, toinen Capulet. Heidän perheensä ovat olleet vihamiehiä jo niin kauan, ettei kukaan enää muista syytä erimielisyyksiin. Nuoret tapaavat juhlissa ja rakastuvat, ennen kuin tietävät edes toistensa nimet. Rakkaus kukoistaa salassa, mutta päättyy ikävien sattumusten takia surullisesti.
  
Synkempää tarinaa ei tunne kansakuin Romeon ja hänen Juliansa. (s. 187)
    
Näytelmän kaksimielisyys yllätti. Miesten väliset keskustelut vilisevät toinen toistaan härskimpiä viittauksia tiedätte kyllä mihin. Mukaan mahtui vihjailuja impien puhkomisesta miehiseen muhkeuteen ja aina pullistuviin vatsoihin asti. Sen lisäksi yleinen komedian määrä hämmästytti, vaikka olisihan sitä pitänyt Shakespearelta odottaa. Nimesin hänet stand up-koomikoksi ennen aikaansa, sen verran osuvia onelinereita hän oli kirjoittanut. Kaikkein yllättävin asia kuitenkin oli Julian 14-vuoden ikä, joka oli ilmeisen tyypillinen naimaikä tuohon maailmanaikaan. Julian äidin puheista on pääteltävissä, että tämä odotti Juliaa jo tuon ikäisenä. Julialla oli myös ollut sisaruksia, mutta nämä olivat kuolleet. 
   
Tarina vyöryy kauhealla kiireellä eteenpäin, ja koko draaman kaari mahtuu neljän päivän ajalle. Ajattelin Julian olevan höpsö nuori nainen, kun meni rakastumaan niin nopeasti, mutta Mikkolan esipuhe paljasti, että aiemmissa versiossa tapahtumien kesto oli ollut yli kolme kuukautta. Nopeus sopii toisaalta näytelmäversioon hyvin, sillä teatterissa katsojat eivät tosiaankaan pääse pitkästymään nopeiden miljöönvaihdosten ja kiihkeiden kahdenkeskisten rakkaudentunnustusten vilahdellessa näytöksestä toiseen.
   
Mikkolan esipuhe antoi syvemmän ymmärryksen tälle ajattomalle näytelmälle ja uudistettu suomennos oli hyvin nopealukuinen ja sujuva. Sain tietää mm. Shakespearen parodioineen petrarcalaista runokieltä ja uudistaneen omalla näkemyksellään näytelmäperinnettä. Häntä kuvataan sanamagiikan käyttäjäksi etenkin valoon ja pimeyteen liittyvillä omaperäisillä kuvauksilla: pimeys olikin nyt rakastavaisten ystävä ja valo vaarallinen vihollinen, joka saattoi paljastaa kielletyn suhteen.
   
Shakespearen aikanaan nainen oli saamassa enemmän valtaa, eikä heitä pidetty enää vain kauppatavarana. Esimerkiksi Julia rikkoo aikalaistapoja naisen ja miehen välisessä kanssakäymisessä antamalla Romeon suudella häntä niin varhain, sek äilmaisemalla seksuaalista kaipaustaan niin avoimesti. Näytelmän lopussa viitataan Julian patsaaseen ja sellainen löytyykin Veronasta. Se tosin lienee hieman modernimpi. Patsas on surullisen kuuluisa siitä, että turistit tykkäävät kosketella sen rintoja siinä määrin, että Julia parka joutuu toistuvasti korjaukseen.
  
Shakespearen kuolemasta on muuten tänä vuonna kulunut tasan 400 vuotta: Yle | Maailman suosituin näytelmäkirjailija on voimissaan. Tuotteliaan kirjailijan muihinkin tunnettuihin teoksiin olisi tarkoitus joskus tutustua, ehkä jo tämän näytelmälukuhaasteen aikana. Shakespearen sanoilla on ollut suuri kulttuurinen vaikutus, ovathan monet nykyäänkin käytössä olevat sanonnat peräisin hänen näytelmistään (esim. torstai on toivoa täynnä). Niitä myös siteerataan usein, esimerkiksi Hamletin "Ollakko vai eikö olla" on tullut tutuksi varmaan kaikille. 
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Maailman kuuluisin rakkaustarina sitoo kahden rakastavaisen kohtalot yhteen traagisella ja sykähdyttävällä tavalla. Uusi lyyrinen käännös.
    
ROMEO:
Silmät, luokaa viime katseenne.
Käsivarret, viime kerran syleilkää.
Ja huulet, hengen portit, vahvistakaa
kuoleman päättymätön yksinoikeus
suudelman sinetillä. Tule, saattaja,
tule, vastenmielinen ja julma opas,
ohjaa, hurja luotsi, meren uuvuttama alus
suoraan kohti murskaavia kallioita.
  
Romeo ja Julia, "kaksi tähtien merkitsemää lasta", kohtaavat Capuletien juhlissa ja rakastuvat ennen kuin ehtivät tajuta olevansa vihollisia. Shakespearen nuoret rakastavaiset elävät kiihkeästi lyhyen onnellisen hetken kahtia jakautuneessa Veronassa. Onneton väkivallan leimahdus kääntää kohtalon heitä vastaan ja he tapaavat viimeisen kerran hautakammiossa, kun Julia syöksee tikarin rintaansa Romeon ruumiin äärellä. 
"Romeo ja Julia dramatisoi rakkaustarinan, joka ylittää ajan ja paikan; nuori intohimo välähtää ohi nopeana ja järkyttävä kuin salama, mutta heijastaa samalla jotakin absoluuttista, ideaalista", kirjoittaa kääntäjä Marja-Leena Mikkola esipuheessaan.
  
Suomentanut:  Marja-Leena Mikkola, 191 sivua, WSOY 2006, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1881 (suom. Paavo Cajander)
      
Alkuperäinen nimi: The Most Excellent and Lamentable Tragedy of Romeo and Juliet (n. 1591-95)
       

tiistai 9. helmikuuta 2016

Ystävänpäivän lukumaraton

   
Viime vuonna järjestettiin tiettävästi ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien ystävänpäivän lukumaraton. Emäntänä tuolloin oli Lukutoukan ruokalista (nyk. Villasukkamurmelin kirjablogi) -blogin Emmi. Minulta se meni aivan ohitse. Vuodenvaihteessa tempaus kuitenkin palautui mieleeni aloitettuani Haastavaa lukemista -blogin toisena ylläpitäjänä, Niinpä keskusteltuani haasteblogin toisen yp:n, MarikaOksan kanssa, tulimme siihen tulokseen, että kyllähän tämä täytyy myös vuodelle 2016 saada aikaiseksi. Ja mikäpä olisikaan parempi tapa saada asioita järjestymään kuin laittamalla ne itse tapahtumaan. Emännöinkin siis ilomielin kirjabloggaajien ystävänpäivän lukumaratonia sunnuntaina 14.2.2016. Päivä on sattumalta myös julistettu lukurauhalle

Osallistuminen lienee monille konkarimaratoonaajille jo tuttua, mutta kerrataan vielä perusperiaatteet - mukaanhan on aina hauskaa saada ensikertalaisiakin. 
  • Ilmoita osallistumisestasi tämän postauksen kommenttikenttään.
  • Lukumaratonin pituus on 24 tuntia. Maratonin voi aloittaa mihin kellonaikaan vain, myös edeltävänä päivänä, kunhan osa suorituksesta osuu varsinaiselle maratonpäivälle. Voit esimerkiksi aloittaa jo lauantaina 13.2.2016 klo 12.00, jolloin maraton loppuu osaltasi 14.2.2016 klo 12.00. Maratonin tulee kuitenkin päättyä viimeistään ennen keskiyötä 15.2.2016.
  • Jaloittelu-, ruoka- ja lepotaukoja saa pitää tarpeen mukaan, mutta niihin käytetty aika lasketaan mukaan kokonaissuoritusaikaan.
  • Voit halutessasi kirjoittaa blogissasi päivittyvää postausta maratonkuulumisistasi, mutta riittää, jos kirjoitat maratonistasi koostepostauksen. Kirjaa ylös lukemasi sivumäärä ja teoslistasi ja ilmoita ne julkisesti blogissasi. Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit ilmoittaa lukemasi sivumäärän ja halutessasi myös kirjat tämän postauksen kommenttikenttään. Haasteen emäntä tekee koosteen, johon kirjataan kaikki osallistuneet blogit ja yhteinen luettu sivumäärä. 
  • Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten vain! Luetpa siis esimerkiksi sarjakuvaa bussissa lukulaitteelta tai kivikovaa klassikkoa kotisohvalla, ovat kaikki tyylit vapaita. 
  • Lukumaratonin edistymisestä voi raportoida myös somessa. Maratonin hashtagina on käytössä perinteinen #lukumaraton 

Tässä kuva minun maratonpinostani. Lukuiloa!

  

Ystävänpäivän lukumaratonissa ovat mukana seuraavat blogit:

   

maanantai 8. helmikuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

"Kuluneen vuoden aikana olin joutunut kokemaan enemmän kuin aavistinkaan, 
ja halusin nyt olla harkitseva ja varovainen kuten viisaat neitsyet."
    
   
Arvostelukappale
  
Juuri nyt muodissa ovat unohtuneet klassikot. Tällaisia ovat viime aikoina suomennoksen saaneet Harper Leen Kaikki taivaan linnut ja John Williamsin Stoner. Samaa linjaa jatkaa myös vasta ilmestynyt Ida Simonsin Tyhmä neitsyt. Minulla oli ennen lievä klassikkopelko, mutta olen sen onnekseni selättänyt. 
  
Klassikko on määritelmäni mukaan vähintään 20 vuotta sitten  kirjoitettu, kielellisesti tasokas ja aiheeltaan edelleen ajankohtainen teos, joka tunnetaan yhä laajalti - mutta poikkeuksia toki mahtuu mukaan. Nykyään klassikon aseman saavuttaa jo vähemmälläkin, ovathan esimerkiksi J.K. Rowlingin Potterit ja jopa Suzanne Collinsin Nälkäpeli julistettu tietyissä piireissä klassikon asemaan.
  
Klassikkopelon sijaan olen kehittänyt suuren epäluulon unohtuneiden klassikoiden suhteen. Kuinka teos, joka on nimitetty klassikoksi, voi unohtua? Näissä tapauksissa tuntuukin, että sanaa klassikko käytetään positiivisena eufemismina kuvaamaan kauan sitten kirjoitettua teosta. Esimerkiksi Leen kassakaapista löytynyt käsikirjoitus ei nähnyt päivänvaloa ennen viime vuotta. Onhan klassikon asema kuitenkin saavutettava joillakin mitattavilla ominaisuuksilla, kuten kirjallisen laadun, lukijoiden tai heränneen keskustelun määrän mukaan. Tuota kirjallista pöhinää on myös oltava pitkään ilmestymisvuoden jälkeen.
  
Näin ollen ajattelin kuitenkin tarttua Simonsin teokseen, jonka kansi ja nimi herättivät huomioni uutuuskatalogissa. Pyysin teoksesta arvostelukappaleen luettuani Saran bloggauksen teoksesta. Ennen kuin kirja saapui, ehdin lukemaan pari muutakin teosta kehuvaa bloggausta ja odotin kovasti päästäkseni tarttumaan tähän tuoreeksi kuvattuun ja "säkenöivällä kielellä" kirjoitettuun teokseen.
   
Voitte siis kuvitella, kuinka hämmentynyt olo tälle lukijalle jäi, kun  teos ei vakuuttanutkaan kielellisesti, juonellisesti tai hahmogalleriallaan. En tiedä odotinko jotain enemmän vai käsitinkö jotain väärin, mutta tämä teos ei päässyt minun listoillani maailmankirjallisuuden klassikoihin. Teksti oli kyllä sujuvaa, ehkä jopa tuoretta (on kuitenkin otettava huomioon, että käännöksen ajankohta vaikuttaa - teos on suomennettu nyt ensimmäisen kerran), mutta jokin suurempi vaikutus jäi puuttumaan.

Ensimmäinen maailmansota on ohitse. Simonsin lapsuuskokemuksista ammennetun teoksen päähenkilönä seurataan 12-vuotiasta Gitteliä, jonka perhekuviot ovat vallan monimutkaiset. Isä yrittää kovasti pitää perheensä leivässä, mutta epäonnistuu hankkeissaan. Äiti lähteekin välillä tyttärensä kanssa hermolomalle isoäidin luo. Gittel ei yleensä viihdy tiukan isoäidin luona ja jää lisäksi matkojen aikana pahasti jälkeen koulussa. 

Eräänä päivänä naapurissa asuva, Gitteliä yli kymmenen vuotta vanhempi neiti pyytää tyttöä luoksensa soittamaan Steinwayn flyygelillä. Neidin isäkin mieltyy Gitteliin ja ryhtyy opettamaan tälle taiteenkatsomiskykyä. Lopulta pilvilinnat romahtavat ja Gittelin lapsenusko ihmisten hyvyyteen ja kyseenalaistamaton luottamus aikuisiin kariutuvat.

Odotin teokseltasaman tyyppistä maailmaa, tarinaa tai hahmoja kuin Anne Frankin päiväkirjassa, Kirjavarkaassa ja Kuin surmaisi satakielessä. Päälimmäisenä tunteena oli karvas pettymys, mutta myös epäilys siitä, että olenko minäkin tyhmä neitsyt - Raamatun kertomuksessa esiintyvän naisjoukon jäsen, joka ei osannut varautua tulevaan. Ehkä minulla on edelleen vaaleanpunaiset silmälasit joidenkin asioiden suhteen.


Taivasten valtakunta on silloin oleva kuin kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat soihtunsa ja lähtivät ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää ja viisi ymmärtävää. Tyhmät ottivat soihtunsa, mutta eivät ottaneet öljyä mukaansa. Ymmärtävät ottivat öljyä astioihinsa ja soihtunsa. Yljän viipyessä heille kaikille tuli uni, ja he nukkuivat. Yösydännä kuului huuto: 'Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan'. Silloin kaikki nämä morsiusneidot nousivat ja laittoivat soihtunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat ymmärtäville: 'Antakaa meille öljyänne, sillä meidän soihtumme sammuvat'. Ymmärtävät vastasivat: 'Emme voi, se ei riitä meille ja teille. Menkää ennemmin myyjäin luo ostamaan itsellenne'. Heidän lähdettyään ostamaan ylkä tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häihin, ja ovi suljettiin. Myöhemmin toisetkin morsiusneidot tulivat ja sanoivat: 'Herra, Herra, avaa meille!' Mutta hän vastasi: 'Totisesti, minä en tunne teitä'. Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä. 
Matt. 25:1-13

Arvosana:
  
Takakannesta:
"Viisaan naisen herkullinen mestariteos." -Haagsche Courant (1959)

Ida Simonsin (1911-1960) unohdettu mestariteos Tyhmä neitsyt on 1920-30-luvun juutalaisyhteisöihin sijoittuva naiivin mutta tarkkanäköisen nuoren tytön kasvukertomus. Kirja pääsi viimein suuren yleisön tietoisuuteen, kun hollantilainen kustantaja löysi alkujaan vuonna 1959 julkaistun, vuosien saatossa unohduksiin painuneen klassikon äitinsä kirjahyllystä ja päätti julkaista sen uudelleen vuonna 2014. Kirjasta tuli sensaatiomainen menestys, ja sitä luetaan pian yli 20 kielellä. Kirjaa on kutsuttu "Alankomaiden Stoneriksi" ja kirjailijaa "Antwerpenin Jane Austeniksi". Tyhmä neitsyt on säkenöivällä kielellä kerrottu, leikkisä ja teräväkatseinen kuvaus suhteellisen huolettomasta välinäytöksestä synkällä ja dramaattisella aikakaudella.

"Ida Simonsin suosion takana on ennen muuta romaanin laatu. Tyhmä neitsyt on hurmaava vielä puoli vuosisataa kirjoittamisen jälkeenkin. Kieli on tuoretta, humoristista ja kirkasta."-Trouw (2014)
        
Samantyylisiä kirjoja: Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja, Markus Zusak: Kirjavaras, Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, Alan Bradley: Piiraan maku makea
   
Suomentanut: Sanna Van Leeuwen, 190 sivua, Gummerus 2015
    
Alkuperäinen nimi: Een dwaze maagd (1959)
    

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Harry Potter Book Night 4.2. Oulunkylän kirjastossa
Sain Kirjaneidolta muutama päivä sitten viiden kirjan haasteen. Tämähän pyöri jokunen aika sitten Facebookissa, ennen kuin siellä haaste osui kohdalleni (kiitos MarikaOksan). Mutta koska kyseessä on niin mukava haaste, ajattelin tehdä tästä vielä blogiin oman, pysyvämmän ja helpommin uudelleen löydettävän version.
   
   
1. Kirja, jota luen parhaillaan
 
Tällä hetkellä on useampikin kirja kesken: Jeanne DuPraun YA-dystopiasarjan toinen osa, The People of Sparks, Jeff VanderMeerin erikoisen Eteläraja-trilogian päätösosa Hyväksyntä sekä J.K. Rowlingin teinivelhosta kertovan sarjan suosikkini, eli neljäs osa Harry Potter ja liekehtivä pikari
   
    
2. Kirja, josta pidin lapsena
 
Yksi lapsuuden suursuosikeista Merja Jalon Nummelan ponitallilaisten lisäksi oli Pikku Pegasos runokirja. Lempirunojani oli mm. Ilpo Tiihosen Hiihtojuustoa syönyt lehmä tuli hiukan levottomaksi. Olen kirjoittanut teoksesta täälläkin.
    
Voi piimä ja pötsi ja pöläys,
sattuipa melkoinen möläys:
minä olin lehmänä viitisen vuotta
ja nyt olen aivan muu.
hulluna ammun syyttä ja suotta
kun olen aivan muu!
Voi tisseli tis ja lehmän lanta,
järki on jäässä kuin Vilusen Manta
ja minä olen päästäni muuuu!
    
    
3. Kirja, joka jäi kesken
   
Nykyään jää harvoin kesken kirjoja, sillä valikoin luettavani tarkkaan, tai luen ne loppuun hammasta purren, vaikka viisaampi luovuttaisi. Pakkoluettavat ovat kylläkin yleensä olleet johonkin kurssikokonaisuuteen kuuluvia. Yksi keskenjääneistä on Viivi Hyvösen Apina ja Uusikuu, joka oli Euroopan road tripilläni lukukirjana kesällä 2011. Luin sitä noin puolet Prahassa, mutta loppumatkan aikana en sitten jaksanutkaan tarttua teokseen. Kirjan hahmot ja film noir-tyyppinen maailma olivat kuitenkin mielenkiintoisia ja tarkoitus olisi lukea se loppuunkin joskus. 
   
   
4. Kirja, joka teki vaikutuksen
   
Näitähän on monia, esimerkiksi viime vuonna luin monta erinomaista teosta. Hienoimmat lukukokemukset kulkevat pitkään mukana ja niitä muistelee lämmöllä. Sille listalle on liitettävissä ainakin nämä teokset: Ann Aguirre: Enclave, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja, Audrey Magee: Sopimus ja Jennifer Worth: Hakekaa kätilö. Erikoisesti kaikista näistä teoksista löytyy vahvoja naiskohtaloita ja sota-teemoja.
   
   
5. Kirja, johon palaan uudelleen
   
Harvoja kirjoja luen uudelleen, aikaa kun ei ole edes siihen, että ehtisin lukea kaikki mielenkiintoiset edes kertaalleen. Joitakin yläasteella ja lukiossa luettuja on tullut viime vuosina luettua uudelleenkin. Esimerkiksi Harry Pottereita (kolmatta ja neljättä) luin uudelleen useaankin otteeseen, joskus jopa heti kun sain kirjan loppuun aloitin sen uudelleen. Potteria olen muistellut täällä jo vuonna 2011 - ja nythän on tosiaan käynnissä myös niiden uusintaluku. Yksi teos, johon mielellään tarttuu uudelleen, on Jonna Ruuskan runokokoelma Kuovin huuto. Teoksessa on runoja eri vuodenajoille, eli siitä on helppoa lukea kuhunkin ajankohtaan sopivat runot. Erittäin vaikuttava esikoiskokoelma, jonka kansikuva on myös kirjailijan käsialaa.