lauantai 26. maaliskuuta 2016

Lastenkirjalauantai: Alice Pantermüller & Daniela Kohl: Lotta levoton ja suuri kanikaaos

"Kerroin Pippurille, ettei minun huiluni ollut normaali. 
Että oli huilun vika, kun minulle tapahtui kummallisia asioita."
     
  
Arvostelukappale
   
Odotukseni Alice Pantermüllerin kirjoittaman ja Daniela Kohlin kuvittaman Lotta Levottoman ja suuren kanikaaoksen suhteen olivat varovaisen korkealla. En kuitenkaan osannut ollenkaan varautua, kuinka päiväkirjamuotoon kirjoitetun teoksen huumori tasapainottelee hyvän maun rajalla, lipsahtaen paikoin ei-niin-tahdikkaalle puolelle. 
  
Lotta rakastaa eläimiä ja haluaisi koiran tai pienen lampaan, vaikka ei jaksa edes hoitaa perheen vanhaa kilpikonnaa Heestersiä. Kilppari lojuukin missä sattuu lattialla, eikä Lotta ole edes varma, onko se enää elossakaan. Etenkään sen jälkeen, kun tyttö on useamman kerran kompastunut siihen. Äiti tilailee krääsää tv-shopista, mutta ei itsekään jaksa huolestua eläimen kunnosta. 
  
Lotan parhaalla ystävällä Pippurilla on 200 kania. Kahden poikakanin sijaan heille olikin tullut yksi tyttö ja yksi poika, ja kaikkihan arvaavat mitä tästä seuraa. Kaneja ja niiden kakkaa on kaikkialla, eivätkä kaikki näytä enää kovin eloisilta - syynä lienee hampparien salaatinlehdet, jotka vaikuttavat olevan ainoaa ruokaa, mitä eläinparat ovat saaneet. Kamalinta teoksessa on kuitenkin Ruppana-kani, jonka päälle on pudonnut tv, eivätkä sen takajalat enää toimi kunnolla. 
  
Pippurin perheessä ei muutenkaan tunnu menevän hyvin. Yksinhuoltaja äiti on koko ajan väsynyt ja nukkuu sohvalla, ruokana on aina hampparipaikan noutoaterioita. Pippuri ja pikkusiskonsa Parfyymi leikkivät keskenään ja tyttöjen huoneessa on oma tv sekä Wii-konsoli, lisäksi Pippurilla on myös kamerakännykkä ja mp3-soitin, joista Lotta on kateellinen. Hänellä on vain äitinsä vanha kasettisoitin sekä outo intialainen nokkahuilu.
  
Olen lukenut viimeisen vuoden aikana paljon lastenkirjoja, joissa on ollut aika hurjiakin teemoja, jotka ovat herättäneet kummastusta. Voivatko ajat oman lapsuuteni jälkeen voineet muuttua näin paljon? No, jos Roald Dahlin kirjoja (esim. Nilviöt) voi pitää jonkinlaisena vertauílu kohtana, eivät paljoa. Missä ovat sellaiset hyvän mielen lastenkirjat, joissa voi kuitenkin tapahtua kaikkea jännää, mutta sisältävät myös elämänviisauksia ja teemojen syvää käsittelyä? Esimerkiksi kuolema on yksi elämän osapuolista ja siitäkin voi kirjoittaa lastenkirjan, joka on muutakin kuin synkistelevää pintaraapaisua tai huonoa huumoria. 
  
En nyt tiedä, kenelle tätä suosittelisin, en ainakaan liian eläinrakkaille ihmisille. Ehkäpä Herra Gummin, Kapteeni Kalsarin, Reuhurinteen ala-asteen ja Risto Räppääjien lukijat saattaisivat viihtyä tämänkin teoksen parissa. Teos on kuitenkin hyvin nopealukuinen, sillä tekstin seassa on paljon kuvia ja fonteilla on leikitelty paljon, vähän samaan tapaan kuin Puluboi-kirjoissa.  
  
Arvosana:
  
Takakannesta: 
Nimeni on Lotta, olen 10-vuotias ja ihan normaali. Ainakin normaalimpi kuin vanhempani ja kaksi pönttöveljeäni. Siksi en ollenkaan ymmärrä, miksi juuri minulle on viime aikoina sattunut niin paljon kummia juttuja. Vaikka se, että koulussa taululle ilmestyy itsestään todella noloja tekstejä tai että lempiruokani maistuu yhtäkkiä ruusukaalilta. Yök! Johtuuko se intialaisesta nokkahuilusta, jonka äiti antoi minulle? Tällaiseen minulla ei nyt riitä aika. Haluan nimittäin oman lemmikkieläimen. Ja minulla on jo hyvä suunnitelma sen saamiseksi...

Ahmittavaksi ja kippurassa kikattamista varten: Lotan kootut katastrofit!

Samantyylisiä kirjoja: Jeff Kinney: Neropatin päiväkirjat, Maria Kuutti: Anna ja Elvis-sarja (osat 12 ja 3), Timo Parvela: Ella-kirjat, Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja, Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu, Siri Kolu: Tervemenoa TaikaTaksinen!, Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi, Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu, Roald Dahl: Matilda, David Walliams: Poika ja mekko, Gangsterimummi

184 sivua, Lasten keskus 2015

Kuvitus: Daniela Kohl

Lotan kohelluksista on luettu myös täällä: Lukutoukan kulttuuriblogi, Sininen keskitie

Sarjassa ilmestyneet: (saksaksi ilmestynyt jo kahdeksan osaa)
  • Lotta levoton ja suuri kanikaaos (2015)
  • Lotta Levoton ja Lättähampaat (2015)

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Minna Canth: Spiritistinen istunto - Ilveily yhdessä näytöksessä

"Tämä henki kenties narraa.
Eihän niihin aina ole luottamista."
    
    
HelMet-lukuhaaste: 12: Näytelmä, Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 2

Kuten edellisessa Minna Canth -postauksessa kerroin, varasin tämän vuonna 1894 ilmestyneen näytelmän Spiritistinen istunto - Ilveily yhdessä näytöksessä kirjaston varastosta. Nämä oikeasti vanhat teokset ovat ihania: teoksen koko on hyvin siro ja se tuoksuu aivan uskomattoman hyvälle. Saamani kappale oli uudelleen kansitettu ja sidottu, mutta 122 vuotta vanha paperi oli aivan uudenveroista. Eipä taida 2000-luvulla painetuista teoksista olla kilpailemaan ajanhammasta vastaan samalla tavalla. 
  
Canthin kevyempiin näytelmiin lukeutuva Spiritistinen istunto on ihastuttava hupailu. Amerikasta kotimaahan palannut herra Orell on tuonut mukanaan spiritismin ja henkien manaaminen on paikallisten rouvasihmisten mielestä mahdottoman jännittävää. Herra Orell yrittää henkien avulla keinotella nuoren Helmi neidon puolisokseen, mutta tämän sydän kuuluu mustasilmäiselle Rennelle. Poika keksii ovelan juonen, jonka avulla hän henkiolennoksi tekeytymällä saa Helmin käden avioliitossa.
   
LIISA: Mutta minkä ihmeen takia tätinne häntä vihaa sitten?
HELMI: Nähkääs, sen takia vaan, ettei hän usko spiritismiä. Ei ole mitään muuta syytä.
LIISA: Piri – Mitä sanoitte, ettei hän usko?
HELMI: Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä kuullut?
LIISA: En eläissäni. Mitä uutta oppia se on?
HELMI: Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille.
LIISA: Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt?
HELMI: Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät.
LIISA: Ei tuo tok’ liene totta. Ei ikinä. – Tai olisikohan tuomiopäivä ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä tapahtuvan.
HELMI: En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi.
LIISA: Mikä hän on, sanoitte?
HELMI: Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan.
LIISA: Ahaa – hän on toisin sanoen noita, loihtija.
HELMI: Mikä lienee, mokoma. Minä olen sille miehelle niin vihanen, etten tiedä, mitä hänelle tekisin. Ilman häntä olisi Rennen ja minun väli ihan selvillä ja kaikki olisi niin hyvin.
LIISA: Sekö se on se laihasäärinen herra harmaissa housuissa, joka täällä on viime aikoina näkynyt käyvän tätinne luona?
HELMI: Se juuri.
LIISA: Ooho! Vai hän se osaa henkiä manata. Missä tuo lienee sen konstin oppinut?
HELMI: Kaiketi Amerikassa. Siellä hän kuuluu oleskelleen monta vuotta, vaan on nyt tullut takaisin kotimaahan.
LIISA: Ja häneenkö sitten tätinne mielestä pitäisi heti kohta uskoa? Vaikka olisi minkälainen maailman peijuori? Mikä sen tietää? Ei, minun mielestäni Renne herra on ihan oikeassa, kun epäilee semmoisia vehkeitä. Minä hänen sijassaan tekisin ihan samalla lailla. (s. 12-14)
   
Voin suositella tätä näytelmistä pitäville, sekä ensimmäiseksi kosketukseksi Canthin tuotantoon. Teoksen lukee todella nopeasti, vaikka näytelmän lukeminen onkin erilaista kuin tavallisen kirjan. Voi kun pääsisi joskus näkemään tämän näyteltynä! Teoksessa oleva istunto perustuu muuten Canthin omiin kokemuksiin spiritismistä.


Minna Canthin yhdistetyssä olohuone-työhuoneessa eli Kanttilan salongissa pidettiin lukupiirejä, väiteltiin yhteiskunnallisista aiheista ja kirjallisuudesta, pelattiin skruuvia – ja harjoitettiin spiritismiä. ”Teosofiiasta ja spiritismistä olimme täällä kovasti innoissamme viime keväänä ja kesänä", Canth kertoo eräässä kirjeessään.  

Vaikka Canth pohdiskeli paljon myös kristinuskon kysymyksiä – jumalanpilkkaajan maineestaan huolimatta – se ei estänyt hänen avointa ja uteliasta mieltään kiinnostumasta okkultistisista opeista. Huumorintajuisen emännän salongissa ”sceancet” olivat tosin ennemminkin hauska seuraleikki, ja hauskasti Canth kuvaa istuntoa myös vuonna 1894 kirjoittamassaan komediassa Spiritistinen istunto. 

Arvosana:
  
74 sivua, U.W. Telén & C. 1894
       
Myös näissä blogeissa on osallistuttu spiritistiseen istuntoon: Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo

Minna Canthin tuotantoa:
   
Näytelmät:
  • Murtovarkaus (1883)
  • Roinilan talossa (1885)
  • Työmiehen vaimo (1885)
  • Kovan onnen lapsia (1888)
  • Papin perhe (1891)
  • Sylvi (1893)
  • Hän on Sysmästä (1893)
  • Spiritistinen istunto (1894)
  • Anna Liisa (1895)
  • Kotoa pois (1895)
Novellit ja pienosromaanit:
  • Hanna (1886)
  • Köyhää kansaa (1886)
  • Salakari (1887)
  • Lain mukaan (1889)
  • Kauppa-Lopo (1889)
  • Agnes (1892)

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Emily St. John Mandel: Station Eleven

"What was lost in the collapse?
Almost everything, but there is still such beauty."
   
 
Haasteissa: Helmet 2016: 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, Ultimate Popsugar reading Challenge: 10. A New York Times bestseller
  
Sain kanadalaisen Emily St. John Mandelin paljon kehutun ja Arthur C. Clarke - pystillä palkitun Station Elevenin viimein luettua. Aloittelin tätä jo viime vuoden puolella, mutta teoksesta olleen varauksen vuoksi en ehtinyt lukea kuin muutaman sivun aivan alusta. Nytkin piti varauksen vuoksi lukea kiireellä, sillä palautuspäivä oli tiistaina. Deadline auttoi kyllä lukemaan tämän nopeammin. Yksi ystäväni luki tätä samaan aikaan, ja sain sieltäkin tsemppiä, muutoin tuskin olisin lukenut tätä näin nopeasti, jos olisin päässyt edes loppuun asti.
   
Hell is the absence of the people you long for. (s. 144)
    
Teoksen keskeisenä henkilönä on Arthur Leander, ansioitunut näyttelijä, johon jokaisella teoksen päähahmoista on jonkinlainen suhde, kuten hänen ex-vaimonsa, nuoruusvuosien hyvä ystävä ja näyttelijä Shakespearen Kuningas Lear -näytelmästä. Tämä on teoksen suurin vahvuus: moniäänisyys, ja kuinka seurattujen hahmojen elämissä on hetkiä, jotka kietoutuvat Atrhuriin. Luulin teoksen aluksi sijoittuvan New Yorkiin, ja olikin ilahduttavaa myöhemmin tajuta miljöiden olevankin pääosin Kanadassa. 
   
Kirsten found herself wondering, as she always did when she saw children, if it was better or worse to have never known any world except the one after the Georgia flu. (s. 147)
     
Pidin myös siitä, kuinka kerrankin apokalyptisessä kirjallisuudessa kuvataan mullistusta sen tapahtuessa. Station Elevenissä on myös paljon takaumia aikaan ennen maailman (sellaisena kuin se oli) loppua, vaikka pääosa kerronnasta tapahtuukin 20 vuotta muutoksen jälkeen. Olen aina halunnut lukea katastrofikirjan, jossa kuvataan ihmisten tunteita ja selviytymistä tuhon hetkellä ja sen jälkeen, mutta jotain jäi tästä puuttumaan. 
  
Ehkä se on teoksen yleinen keveys, värikkyys ja valoisuus, vaikka teema onkin hyvin raskas: vain alle yksi prosentti maailman ihmisistä selviytyi influenssaepidemiasta. Kirjailija ei myöskään ollut keksinyt mitään erityisen persoonallista, vaan selviytymiskamppailu oli jo varsin nähty, tosin Shakespearen näytelmiä esittävä kiertävä sinfonia oli mielenkiintoinen mauste kaaoksen keskellä.
  
This illness was going to be the divide between a before and an after. (s. 20)
There was the flu that exploded like a neutron bomb over the surface of the earth and the shock of the collapse that followed. (s. 37)
    
Olin kuullut teoksesta paljon positiivisia arvosteluja, mutta minulle tämä oli juoneltaan varsin mitäänsanomaton ja tasapaksu. Toki tähän mahtui muutamia toiminnallisia ja uhkaavia hetkiä, mutta ne saivat vain kaipaamaan lisää samanlaista kerrontaa. Odotukseni olivat siis ennakkotietojen perusteella korkealla, mutta niihin ei vastattu. 

The beauty of this world where almost everyone was gone. If hell is other people, what is a world with almost no people in it? Perhaps soon humanity would simply flicker out, but Kirsten found this thought more peaceful than sad. So many species had appeared and later vanished from the earth; what was one more? How many people were even left now? (s. 148)
    
Kirjan kansi saa minulta paljon kiitosta. Mandelin muistakin kirjoista on saatavana samaan tyyliin suunniteltu kansi, mutta tämä on asettelultaan, väreiltään ja tunnelmaltaan onnistunein. Olisipas kiinnostavaa lukea tuo sarjakuva, jonka mukaan teos on saanut nimensä. Harmillisesti se on olemassa vain teoksen maailmassa. 
  
Yhteenvetona: Ei siis huono teos, mutta hieman vaisu ja vailla henkeäsalpaavaa loppua. Tuntuu vähän siltä, kuin tämä olisi ollut kirjasarjan ensimmäinen osa, sillä jäin kaipaamaan lisää syvyyttä etenkin kiertävän sinfonian jäsenten osalta. Jos kuitenkin haluat lukea post-apokalyptisen teoksen, joka ei ole liian masentava, tämä voisi kirja sinun makuusi. 
  
"The world didn't end", he said. "It's still spinning." (s. 202)
  
Arvosana:
     
Takakannesta:

DAY ONE: The Georgia Flu explodes over the surface of the earth like a neutron bomb. News reports put the mortality rate at over 99%.

WEEK TWO: Civilization has crumbled.

YEAR TWENTY: A band of actors and musicians called the Travelling Symphony move through their territories performing concerts and Shakespeare to the settlements that have grown up there. Twenty years after the pandemic, life feels relatively safe.

But now a new danger looms, and he threatens the hopeful world every survivor has tried to rebuild.

STATION ELEVEN

Moving backwards and forwards in time, from the glittering years just before the collapse to the strange and altered world that exists twenty years after, Station Eleven charts the unexpected twists of fate that connect six people: famous actor Arthur Leander; Jeevan - warned about the flu just in time; Arthur's first wife Miranda; Arthur's oldest friend Clark; Kirsten, a young actress with the Travelling Symphony; and the mysterious and self-proclaimed 'prophet'.

Thrilling, unique and deeply moving, this is a beautiful novel that asks questions about art and fame and about the relationships that sustain us through anything - even the end of the world.

Samantyylisiä kirjoja: Ann Aguirrre: Enclave ja Outpost, Jeanne DuPrau: The People of Sparks, Brian K. Vaughan: Y: The Last Man -sarjakuvasarja, Marie Lu: Legend, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Rick Yancey: 5. aalto, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus, Robert Kirkman: The Walking Dead -sarjakuvasarja

333 sivua, Picador 2014 (1. painos Alfred A. Knopf 2014)
   

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Minna Canth: Köyhää kansaa

"Panee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallista tää maailman meno.
Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteeseen nääntyy."
     
  
Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!
  
Huomasin Minna Canthin päivän tänäkin vuonna hieman lyhyellä varoitusajalla. Päiväähän on juhlistettu vasta vuodesta 2007. Canthan on ainoa Suomessa liputuspäivän saanut nainen, ja koska hänet tunnetaan naisten aseman ja tasa-arvoisuuden äänitorvena, on päivässä mukana myös tämä näkökulma, Tiesittekö, että jo Canth ehdotti naisten äänioikeutta omana elinaikanaan?
  
Olen syntyjäni kuopiolainen ja vahvasti tasa-arvon kannattaja. Siksipä otin viime vuonna perinteeksi lukea yhden teoksen häneltä 19.3. paikkeilla. Onneksi lähikirjastosta löytyi hyllystä tämä kokoelma, josta luin tuon ensimmäisen, vuonna 1886 ilmestyneen novellin Köyhää kansaa. Valitsin teoksen ajankohtaisen teeman ja lyhyytensä vuoksi. Olisin halunnut lukea Spiritistisen istunnon (näytelmä), mutta siitä oli vain yksi painos ilmestymisvuodeltaan 1894, sekin kirjaston varastossa. Varasin sen, mutta teos ei ehtinyt vielä tulla. Jatkan sillä Linnean Lukuharjoituksia -lukuhaasteen suorittamista. (Pitäisiköhän tuota opusta lukea hansikoiduin käsin?)
  
Minna Canth on ollut uskomattoman tarkkasilmäinen ja -sanainen ajankuvaaja. Köyhää kansaa on jo 130-vuotias, mutta samalla ajaton kuvaus köyhyydestä ja sen aiheuttamista ongelmista. Teemoiltaan tämä nopealukuinen teos on jälleen hyvin ajankohtainen - vaikka yhteiskunnan tukiverkot ovatkin nykyään paremmalla tasolla kuin tuolloin, syrjäytyneitä ja soppajoinoissa palelevia ihmisiä löytyy yhä 2010-luvun Suomesta. 
  
Köyhyys on esitetty romaanissa tasa-arvoisena, se kun ei katso sukupuolta. Köyhyyden vaikutukset ja syyt eri sukupuolille toki ovat eroavia. Naisilla esimerkiksi raskaus, lastenhoito, ruoan pöytään saaminen ja pienimuotoiset käsitöillä kerättävät tulot tuovat omanlaisiaan haasteita, kun taas miehillä perheen elättäjänä paineet rahan keräämiseen kodin ulkopuolisissa töissä ovat suuret. Vaikka Canthin teoksissa esiintyvät naishahmot eivät pyrikään kumouksellisesti parantamaan asemaansa, terävä kuvaus naisten ahdingosta on todennäköisesti herättänyt muutosvoimaa jo aikalaislukijoissakin, joskin rohkeasanaista kirjailijaa myös kirtisoitiinkin. 
  
Keskiössä seurataan Holpaisen perhettä, johon kuuluu isän lisäksi äiti-Mari ja neljä lasta: Hellu (8), Petu (5), Ville (3) ja Anni-vauva. Yllätyin suuresti, kuinka Canth oli kirjoittanut Marin pohtimaan, oliko ollut syntiä tehdä lapsia maailmaan, sellaisena kuin se oli 1800-luvun lopulla: köyhyys ja nälkä kun eivät kosketa syntymättömiä. Tämä on itseasiassa yksi monista perusajatuksista oman vapaaehtoisen lapsettomuuteni taustalla, tosin ilman uskonnollista painolastia. 
  
Romaanin sivut kääntyivät kevyesti, vaikka tarinalla ei ole onnellista loppua, eikä sen puoleen onnellista keskikohtaa tai alkuakaan. Aikoja kuvataan kovina ja työpaikkoja haastavina saada. Silti samaan aikaan varakkaammat ihmettelevät Holpaisen isännän ahdinkoa. Kyllähän sitä nyt jotain työtä aina löytyy, kun vaan yrittää. Tai sitten ei. 
  
"Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi." (s. 31)
Siihen tapaan hän kuuli heidän puhuvan; ja mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa kokeneet. Eivät ne tienneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka mieltä alinomaan huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie. (s. 37)
Mutta köyhän puolta ei kukaan ajanut, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa kuorman päälle panemaan. (s. 48-49) 

Realistikkona kiitosta kerännyt Canth kirjoitti hyvin modernisti, eikä pelännyt erottautua aikalaisistaan - aivan niin kuin tuon kirjailijan kuvan alle valitsemani lausahduskin paljastaa. Canth ei epäröinyt esittää ihmismielen pimeitäkin puolia. Eräs romaanin henkilöistä alkaa nähdä varjoissa vaanivia petoja, jotka houkuttelevat häntä tekemään pahaa ja vaikka tietää itsekin kokemansa hahrhaksi, hän vajoaa pimeään kuiuun, josta ei pääse takaisin. Lisäksi tekstissä on kuvattu myös ajan tuoksukirjoa: mätä, virtsa ja uloste maalaavat lukijan eteen koruttoman ja paljaan kuvan ihmisyydestä.
  
Canth kuvaa tarkkaan Holpaisen lapsia ja kuinka köyhyys vaikuttaa heihin. Hellu on ikäisekseen pienikokoinen huonon ruokavalion vuoksi. Reippaalla ja auttavaisella tytöllä on myös ollut pitkään ongelmia silmiensä kanssa, ja hän näkee vain toisella, silläkin heikosti. Silti tämä ei valita, vaikka perheellä ei ole varaa käydä lääkärillä. Petu-parka puolestaan joutuu käyttämään tyttöjen mekkoa, jonka on saanut käyhäinapuna. Poikaa ei tämä haittaa, sillä hän katselee haalistuneen helman koristeita mielellään. Hieman edellä aikaansa tällainen, sillä David Walliamsin muutama vuosi sitten ilmestyneessä Poika ja mekko -lastenkijassa on  edelleen jossain määrin valtavirrasta poikkeava ja kiistelty näkökulma. 
  
Canth on ottanut myös vahvasti kantaa uskontoon, ja siihen, ovatko kaikki ihmisen elämänsä aikana kohtaamat vaikeudet oikeutettavissa Jumalan lähettäminä koettelemuksina. Canth puhuu tohtorin suulla pastorille siitä, että on olemassa monta keinoa tasapainottaa epäoikeudenmukaisesti painotettuja vaakakuppeja: lopetettaisiin rikkaus ja köyhyys, annettaisiin kaikille töitä ja tarpeeksi syötävää, parannettaisiin terveydenhuoltoa, oikeutettaisiin eutanasia parantumattomasti sairaille ja lopetettaisiin sodankäynti. Mitä viisaita sanoja yhä tänään. Canth on tällä hetkellä minun silmissäni suomalainen vastine äiti Teresalle. 
  
Helmet-lukuhaaste: 34. Keskustelua herättänyt kirja
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Minna Canth (1844-97) kuvaa aikansa epäkohtia, yhteiskunnallista eriarvoisuutta, naisten alistettua asemaa ja avioliiton merkitystä tavalla, joka puhuttelee yhä.
  
79 sivua, Gummerus 2007 (3. painos, Köyhää kansaa ilmestynyt ensimmäisen kerran 1886)
   
Minna Canthin tuotantoa:

Näytelmät:

  • Murtovarkaus (1883)
  • Roinilan talossa (1885)
  • Työmiehen vaimo (1885)
  • Kovan onnen lapsia (1888)
  • Papin perhe (1891)
  • Sylvi (1893)
  • Hän on Sysmästä (1893)
  • Spiritistinen istunto (1894)
  • Anna Liisa (1895)
  • Kotoa pois (1895)

Novellit ja pienosromaanit:

  • Hanna (1886)
  • Köyhää kansaa (1886)
  • Salakari (1887)
  • Lain mukaan (1889)
  • Kauppa-Lopo (1889)
  • Agnes (1892)

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Tynkätyiset ja Nilviöt

"Villen äiti muistutti pojalleen aina, mitä sai tehdä ja mitä ei. Kaikki, mitä sai tehdä, 
oli ikävystyttävää, kun taas kaikki ne asiat joita ei ollut lupa tehdä, olivat jännittäviä."
     
    
Roald Dahl -lukuhaaste: luettuja kirjoja 1
  
Roald Dahlin Tynkätyiset on kaunis satu puissa asuvasta pikkuruisesta kansasta. Villen äiti on kieltänyt poikaansa menemästä synkkään metsään, mutta luonnollisesti lapsen uteliaisuus vetää hänet korkeiden puiden varjoon. Metsässä elää kaikenlaisia vaarallisia petoja ja Ville kohtaakin yhden niistä heti alussa. Sadulle ominaisesti Vilestä tulee lopulta sankari hänen karkotettuaan pedon kiusaamasta tynkätyisiä. 
    
Teos on suunnattu nuoremmille lukijoille kuin Dahlin lastenkirjat yleensä. En löytänyt Dahlille perinteistä tyyliä hänen viimeiseksi jäänestä teoksestaan, vaikka tarinassa tapahtuukin kaikenlaista. Tämä voi olla ihan hyväksin asia, sillä kirjailijalta aiemmin lukemani teokset ovat olleet välillä aika hurjaakin luettavaa. Teos on Patrick Bensonin kuvittama ja osa kuvista on koko aukeaman kokoisia. Dahlin teoksia on normaalisti kuvittanut Quentin Blake, mutta pidän Bensonin tyylistä paljon enemmän. Se tuo oman lumovoimansa teokseen. 
     
Silloin outo tunne valtasi hänet. Aivan kuin puu, jossa hän istui ja kaikki sen vihreät lehdet kuuluisivat johonkin ihan toiseen maailmaan, jossa hän olisi muukalainen. 
Ja nyt jotain vielä kummallisempaa alkoi tapahtua. Joka puolella hänen ympärillään - ei vain puunrungossa, vaan kaikkialla puunoksilla - avautui pikkuruisia ikkunoita, joista kurkisteli pikkuisia kasvoja. 
"Mutta... mutta... Keitä te olette?" Ville kysyi hyvin hiljaa ja varovasti.
"Me olemme tynkätyisiä", pieni mies vastasi. "Me omistamme tämän puun"
"Mutta asutteko te kaikki todella tämän saman puun sisällä?" Ville kysyi ihmeissään.
Vanha mies vastasi: "Kaikki tämän metsän puut ovat onttoja. Ei vain tämä puu, vaan kaikki puut. Tämä on tynkätyisten metsä. Eikä tämä ole ainut laatuaan Englannissa." (s. 17-19)
  
Arvosana:   
 
Takakannesta:
Ville hylkää äitinsä iänikuiset varoitukset ja lähtee avaraan maailmaan. Kotipihan ulkopuolella avautuu musta ja salaperäinen metsä, jota kutsutaan Turmiometsäksi. Siellä hän tapaa puiden sisällä asustavia pienoisihmisiä, tynkätyisiä, ja joutuu taisteluun ihmisiä ja tynkätyisiä syövän Rouskijan kanssa.
   
Roald Dahlin tekstissä yhdistyvät mestarillisesti lapsen sisäinen voima, tuntematoman pelko sekä lentämisen kiehtovuus.      
  
Samantyylisiä kirjoja:  Mary Norton: Kätkijät, Marjatta Kurenniemi: Puuhiset, Timothée de Fombelle: Tobi Lolness, Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket villihanhien seurassa
   
Alkuperäinen nimi: The Minpins (1991), Suom. Päivi Heininen, 48 sivua, Art House 2002 
   
Kuvitus: Patrick Benson
 
Turmiometsään on kuljettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Lastenkirjapino
     

"Emme voi loputtomiin katsella kuinka nämä kaksi iljettävää 
ihmistä tekevät toisilleen iljettäviä temppuja."
        
      
Roald Dahl -lukuhaaste: luettuja kirjoja 2
Apinan vuosi -lukuhaaste: luettuja kirjoja 1
    
Roald Dahlia aiemminkin lukeneena osasin varautua kummallisuuksia sisältävään kertomukseen. Siihen puolestaan en ollut varautunut, kuinka kamalia herra ja rouva Nilviö olivat ja kuinka vähän teoksesta löysin takakannen lupaamaa huumoria, lämpöä ja iloisia yllätyksiä. Jo heti alussa tunsin, että tämä kirja ei ole minulle. 
    
Art Housen nettisivuilla teoksen yhteydessä kerrotaan näin: Roald Dahl kääntää lasten arvomaailman karmaisevan riemukkaasti nurin. Hän tuo kauniisiin suhteisiin anarkistisia yllätyksiä, jotka avaavat uusia ulottuvuuksia lasten ja aikuisten suhteisiin. Dahlin lastenkirjat paljastavat, että jokaisessa ihmisessä asuu pieni paholainen, jota vastaan on taisteltava ankarasti. 
    
Anarkian voin todellakin allekirjoittaa tämän teoksen yhetydessä, sillä Dahlin teoksissa ei tosiaankaan ole Liisa Ihmemaassa -tyyppistä hupaisaa nonsenseä, vaan täysikasvuista uhmaa perinteistä lastenkirjallisuutta kohtaan. Vaikka mm. Peräsmiehen poika ja Kapteeni Kalsari ovat nekin hyvää makua koettelevia, vetää Nilviöt pohjat. Nilviöiden kielnkäyttö on erittäin inhottavaa, sillä kerrankin herra Nilviö tokaisee vaimolleen "Tuki ämmä turpasi". 
    
Dahl kirjoittaa mm. kuinka rumat ajatukset näkyvät rumuutena myös päällepäin. Rouva Nilviö oli nuorempana "melko sievä", mutta rumuus kasvoi häneen vuosien aikana. Herra Nilviö puolestaan ei koskaan pese partansa, vaan se on täynnä ruoan muruja. Herra ja rouva Nilviö ovat pyhittäneet elämänsä toistensa kiusaamiseen. He keksivät toinen toistaan kamalampia piloja. Esimerkiksi kerran Rouva Nilviö heittää miehensä spagetin sekaan kastematoja.
    
Nilviöiden lisäksi teoksessa on myös toinen perhe. Apinaperhe. Nilviöillä on takapihallaan häkki, jossa asuvat Mukkelis-Makkelis vaimonsa ja kahden pienokaisensa kanssa. Nilviöt ovat olleet apinankouluttajia sirkuksessa ja nyt eläkkeellä ollessaan he tahtovat nyt perustaa nurinkurisen apinasirkuksen. Apinat joutuivat seisoimaan käsillään ja tekemään temppuja pää alaspäin. Lopulta Mukkelis-Makkelis saa tarpeekseen ja päättää perheineen paeta kurjista oloistaan. Mutta ei ilman kostoa.
    
Ainoa positiivinen asia teoksessa on sen lyhyys, sillä yhtään pidempänä tätä olisi ollut sietämätöntä lukea - ei sillä, että olisin tästä nytkään nauttinut. En usko lastenkaan viihtyvän kovin hyvin tämän teoksen parissa, enkä lähtisi suosittelemaan tätä kenelekään
    
Arvosana:
      
Takakannesta:
Herra ja rouva Nilviöt ovat inhottavia. He oikein kilpailevat keskenään, kumpi osaa keksiä keljumpia jekkuja. Mutta koittaa päivä, jolloin ilkeydet osuvatkin Nilviöiden omaan nilkkaan! Kukas sitten saakaan nauraa... 
    
Huumorista, lämmöstä ja iloisista yllätyksistä - niistä on Roald Dahlin kirjat tehty! Quentin Blaken vauhdikkaat piirrokset täydentävät uuden, sympaattisen dahl-kirjojen sarjan.      
  
Alkuperäinen nimi: The Twits (1980), Suom. Sami Parkkinen, 95 sivua. Otava 2014 (1. suomenkielinen painos Art House, 1991)
    
Kuvitus: Quentin Blake

    
Dahlin suomennetut lastenkirjat:
  • Jaakko ja jättipersikka (James and the Giant Peach, 1961)
  • Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 1964)
  • Taikasormi (Magic Finger, 1966)
  • Kekseliäs kettu (Fantastic Mr. Fox, 1970)
  • Jali ja lasihissi (Charlie and the Great Glass Elevator, 1971)
  • Iskä ja Danny maailmanmestari (Danny, the Champion of the World, 1975)
  • Suunnattoman suuri krokotiili (The Enormous Crocodile, 1976)
  • Nilviöt (The Twits, 1980)
  • Ilmarin ihmelääke (George's Marvelous Medicine, 1981)
  • Tautisia tarinoita (Revolting Rhymes, 1982)
  • Iso kiltti jätti (Big Friendly Giant, 1982)
  • Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
  • Kirahvi, Kaani ja minä (The Giraffe and the Pelly and Me, 1985)
  • Matilda (Matilda, 1988)
  • Riimihärkää muusilla (Rhyme Stew, 1989). 
  • Annok iplik (Esio Trot, 1990)
  • Tynkätyiset (The Minpins, 1991)

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

#pojatkinlukee - Kymmenen lukuvinkkiä pojille

Somessa käynnistyi mielenkiintoinen kampanja, joka ottaa keskiöön poikien huonontuneen lukutaidon ja yrittää herätellä poikien kirjallisia kiinnostuksia. Listaan tähän postaukseen muutamia mielestäni hyviä kirjoja, jotka voisivat kiinnosttaa myös monia enemmän tai vähemmän lukeneita poikia. Rajasin kirjat sellaisiin, joista olen blogannut aikaisemmin ja kirjoitin lyhyen kuvauksen jokaisesta teoksesta. 
   
Kaikki #pojatkinlukee tägätyt postaukseni löydät tämän linkin takaa. Lukuvinkeja on 9-20 vuotiaille pojille, mutta saavat näihin ehdottomasti vanhemmatkin lukijat, sekä työt ja naiset tarttua.
    
   

9+ vuotiaille


1. David Walliams: Poika ja mekko (tärpit: jalkapallo, erilaisuus)
  
Dennis on 12-vuotias poika, joka on hyvä jalkapallon pelaaja. Hänen perheeseensä kuuluu kaksi vuotta vanhempi veli John ja isä, joka on rekkakuski. Äiti on jonkin aikaa sitten lähtenyt pitkään jatkuneiden riitojen takia pois. Äidistä ei kotona saa puhua. Dennis pitää muodista. Hän ostaa läheisestä pikkukaupasta muotilehden, vaikka niiden lukemista pidetäänkin tyttömäisenä. Niinpä Dennis väittää ostavansa sen lahjaksi. Voguesta tulee Dennisin henkilökohtainen vaatekaappi Narniaan. Pilvilinnat hajoavat kuitenkin, kun isä löytää lehden ja heittää sen roskiin, koska mekoista tykkäävässä pojassa on jotain omituista. 
  
Dennisin 1000 oppilaan koulussa on helppoa olla tuntematon. Yksi oppilas tosin erottuu joukosta, koulun kaunein tyttö Lisa, johon Denniskin on ihastunut. He tutustuvat sattumalta jälki-istunnossa. Kaksi vuotta Dennisiä vanhempi Lisa haluaa muotisuunnittelijaksi tai stylistiksi ja ompelee jo itse suunnittelemiaan vaatteita. Yhteinen kiinnostuksen kohde kuljettaa aikaisemmin toisilleen tuntemattomat teinit ystävyyden polulle. Lisa kertoo Dennisille, että mekon käyttämisessä kyse on vain itseluottamuksesta. Niinpä Dennisistä tulee uusien vaatteiden, meikin ja peruukin avulla Lisan ranskalaiseksi kirjekaveriksi Deniseksi. 
  
2. J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (tärpit: orpopoika, taikuus, ystävyys, seikkailu)
  
Rowlingin teokset ovat savuttaneet jo klassikon aseman. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellään orvoksi jäänyt kymmenenvuotias poika, Harry, joka asuu Englannissa, Likusteritie 4:ssä tätinsä Petunian, tämän miehen Vernonin ja samanikäisen serkkupojan, Dudleyn kanssa. Harry ei tiedä olevansa velho, ennen kuin tavallista arkea ryhtyvät häiritsemään poikkeukselliset tapahtumat. Aluksi oli vain yksi kirje eteisen matolla, jonka Vernon takavarikoi naama punaisena. Lopulta Dursleyt, Harry mukanaan, pakenevat kirjeitä täynnä olevasta talosta, mutta salaperäinen lähettäjä onnistuu aina löytämään Harryn. Kirjeet ovat Tylypahkasta, arvostetusta noitien ja velhojen koulusta. 
  
Ja tämän jälkeen alkaa todellinen elämän mittainen seikkailu. Harry kohtaa monia eriskummallisia hahmoja ja olentoja ensimmäisenä vuonnaan Tylypahkassa. Koulun käytävillä kohtaa kummituksia, liikkuvia ja puhuvia maalauksia, puhumattakaan oppilaita alati tarkkailevasta Norriska-kissasta. Pottereiden taianomainen, ajaton maailma kiehtoo. Millaista olisikaan päästä katsomaan velhomaailman kuuminta urheilulajia, huispausta, maistaa joka maun rakeita tai saada postinsa aamulla pöllön tuomana.
  
3. Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja yksi: Kutsu (tärpit: dystopia, tulevaisuuden Suomi, pelaaminen, avaruuden löytäretket)
  
Kuusiosaisen, upeasti kuvitetun Kepler62:n ensimmäisessä osassa seurataan päähenkilöinä kolmetoistavuotiasta Aria ja hänen kahdeksanvuotiasta pikkuveljeään Jonia. Poikia ei heti uskoisi veljeksiksi, sillä eri isien takia heidän ihonvärinsä on erilainen. Eletään tulevaisuuden Suomessa. Paljon on muuttunut meidän ajoistamme, sillä Maata koettelevan ankaran kuivuuden vuoksi vain rikkaimmilla on varaa tuoreisiin hedelmiin ja leipään, köyhemmät tyytyvät purkkiruokaan. 
  
Avaruuteen ollaan tekemäsä uuden aikakauden löytöretkiä ja maailman vaikein peli Kepler62 on myyntilistojen ykkösenä. Ari ja Joni sattuvat saamaan sen käsiinsä ja hakkaavat tasoja vanhalla PlayStation 10-mallilla, Ruudun ääreen liimaantuneet pojat ovat kuin huumattuja. Kukaan ei ole pässyt pelin päättävälle sadannelle tasolle, josta kulkee netissä kaikenlaisia huhuja. Jotkut uskovat, että ne harvat, jotka pelin läpäisevät saavat palkinnon. Mutta mitä oikeasti tapahtuu viimeisellä tasolla?

 

12+ vuotiaille

  
4. Monica Hughes: Tietokoneen vangit (tärpit: dystopia, kaksi erilaista todellisuutta)
  
Tietokoneen vangit on myös dystopiaa, höystettynä kyberpunk elementeillä. kuten kirurgisesti niskaan istutettu tietoputki, johon voidaan kiinnittää tietopaketteja. Tieto on valtaa ja Arkki Ykkösessä valta on lordeilla, joiden selkä on vääristynyt tiedon painosta.  Jos Arkin asukas ei kykene ottamaan vastaan tietoputkea, hänen muistinsa tyhjennetään ja hänet alennetaan orjaksi, jonka nimi on pelkkä numero. Yhteiskunnassa on siis tarkka hierarkia, joka käy ilmi myös siitä, että Arkin naisten tieto ei ole yhtä arvokasta kuin miesten. Tiedolla on sukupuoli.
  
Asukkaille tarjotaan vapaa-ajan viihdykkeenä mahdollisuutta kytkeytyä unelmamaailmaan. Päähenkilö Tomi pääsee näkemään vapauden todelliset kasvot uneksiessaan olevansa Arkin kupolin ulkopuolella ja herää tajuamaan oman ruumiinsa. Unimaailman Tomi on ruskettunut, lihaksikas ja notkea, tosimaailman Tomi on kalpea, lihava, karvaton ja tietopakkausten kumaraan painama. Onko tieto itsessään todella kaiken tämän arvoista?  
   
Suosittelen tutustumaan myös The Walking Dead -sarjakuviin!
   
5. Colin Thompson: Uusi Eeden (tärpit: dystopia, post-apokalyptinen maailma, huumori)

On vuosi 2287 ja ihmiset ovat kuolemassa sukupuuttoon. Jäljellä on enää vain muutamia satoja, yksi heistä on pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa asuva Jii. Jii on asunut 12-vuotiaasta saakka yksin ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän huomaa puhuvansa Ethel-nimiselle kanalle, joka on pinnan alta jotain aivan muuta kuin päälle päin näyttää. 
  
Käynnistyy tapahtumien ketju, jonka käänteitä ei pysty ennalta arvaamaan, pitäen lukijansa koukussa, kuten kunnolla rakennetun seikkailun kuuluukin. Matkan aikana mukaan haalitaan myös erikoinen joukko muita hahmoja. Luin teoksen ensimmäisen kerran lukiossa ja Thompsonin hersyvän humoristinen, paikoin makaaberikin tyyli vie yhä mukanaan. 
  
6. Philip Reeve: Kävelevät koneet (tärpit: post-apokalyptinen maailma, steampunk, seikkailu, robotit)
  
Sotien runtelema kaukainen tulevaisuus. Maa on autio, tuhansien telaketjujen tomuksi murentama. Ihmisten ohjaamat kävelevät kaupungit noudattavat omanlaista kieroutunutta darwinismiaan: syö tai tule syödyksi. Suuremmat kaupungit ottavat pienempiä kiinni ja käyttävät kerätyt raaka-aineet laajenemiseen ja korjaamiseen. 
  
Lontoo liikkuu. Se on piileskellyt pitkään suojaisissa notkelmissä välttykseen joutumasta suurempien, nopeampien ja nälkäisempien kaupunkien saaliiksi. Mutta nyt se ajaa takaa pientä kaivoskaupunkia, joka taivaltaa kuivunutta merenpohjaa pitkin.
  
Kirjassa seikkalevat Hester - tyttö, joka ei ole kaunis, Tom - viisitoistavuotias poika, joka ei ole sankari, sekä lemmikkisusi nimeltään Koira. Päähenkilöt eksyvät villeihin merirosvokaupunkeihin ja pakenevat Valentinen takaa-ajoon lähettämää Shrike-nimistä marssijaa, ihmisrobottia.  Kävelevät koneet on steampunkilla maustettua dystopiaa. 
 
 

16+ vuotiaille


7. William Golding: Kärpästen herra (tärpit: toinen maailmansota, autiosaari, haaksirikkoutuminen, selviytyminen)
  
Kärpästen herra on klassikkoteos, jota luetaan paljon esimerkiksi lukion äidinkielen kursseilla. Eletään toisen maailmansodain aikaa. Kaikki alkaa siitä, kun koulupoikia kuljettava lentokone putoaa Tyynellämerellä ja henkiinjääneet pojat pelastautuvat läheiselle, asumattomalle saarelle. Aluksi kaikki sujuu hyvin: pojat valitsevat johtajan joukostaan, kutsuvat merestä löydetyn torvisimpukan avulla kokouksia koolle, päättävät yleisistä säännöistä, rakentavat majoja, syövät hedelmiä ja pitävät yllä merkkitulta heitä etsiviä aluksia varten. Kaikki on kuin vain yhtä pitkittynyttä eväsretkeä. 
  
Pian ryhmän jäsenten välillä syntyy kuitenkin riitaa, joka jakaa pojat kahteen heimoon. Ilman valvovaa auktoriteettia pojat villiintyvät enenevässä määrin ja unohtavat olevansa sivistyneitä englantilaisia. Metsästyksen nostattama verenhimo, leirinuotiolla kerrotut kummitustarinat ja pimeydenpelko synnyttävät mielikuvituksellisen, viidakossa elävän pedon. On mielenkiintoista, mutta hieman pelottavaakin kurkistaa ihmismielen pimeälle puolelle, lukea kuinka sivistys karisee poikien yltä samaa tahtia kuin vaatteet repeytyivät ja likaantuivat. 
  
8. Dmitri Gluhovski: Metro 2033 (tärpit: dystopia, klaustrofobia, mutantit)
  
Venäläinen Gluhovski kirjoitti teoksensa ollessaan 18-vuotias. Se ilmestyi alunperin jatkokertomuksena netissä. Moskovan metrotunneleihin sijoittuva, klaustrofobinen dystopia pursuilee hirviöitä ja myrkkykaasua. Teoksessa esitetyt kirjastonhoitajat ovat erityisen karmaisevia olentoja. Päähenkilönä seurataan parikymppistä Artjom-nimistä miestä, joka on syntynyt vain vähän ennen sotaa. 
  
Sodan tuhotessa kaupukia ihmiset hakivat suojaa tunneleista. Maailma ulkopuolella on muuttunut asuinkelvottomaksi, mutanttien leikkikentäksi. Kukaan ei tiedä kuinka paljon ihmisiä metrossa elää, arviot liikkuvat muutamasta tuhannesta kymmeniin tuhansiin. Asemista on muodostunut kaupunkeja ja osa niistä kannattaa erilaisia ideologioita, kuten fasismia. Gluhovski kuvaa hienosti ihmisyyden monimuotoisuutta, myös rumiakin puolia ja esittelee samalla venäläisten vääristyneen näkökulman lähimenneisyyden tapahtumiin.
  
9. Jaakko Markus Seppälä: Lemen (tärpit: teknotrilleri, yksityisetsivä, naispäähenkilö, tekoäly, futuristisuus)
  
Lemenin päähenkilönä seurataan Ninaa, kovaksi keitettyä yksityisetsivää, joka tekee niitä tehtäviä, joihin poliisi ei jaksa vaivaantua. Hänen tulee löytää 17-vuotias Melinda Lee. Tämä vaihe osoittautuu kuitenkin jokseenkin helpoksi, mutta tuo mukanaan kasoittain ongelmia, joista yhtenä suurimpana on pakeneva tekoäly. Karannut konetietoisuus, Lemen, kiinnostaa monia Soheba Cityn valtaapitäviä ja sen entiset omistajat, niin armeija kuin monikansalliset yrityksetkin yrittävät vangita sen. Nina saa tuntea nahoissaan tämän ihmishenkiä vaativan kilpajuoksun.
  
Sen lisäksi, että Seppälä on panostanut teoksensa maailmassa sitä "mille näyttää", hän on myös tuonut vahvasti esille Soheba Cityn hajut ja maut, unohtamatta tuntoaistia. Lemen tarjoaakin siis kokonaisvaltaisen, aistillisen kaupunkikuvan lähes inhorealismiin saakka, unohtamatta lähes käsin kosketeltavaa kybermaailmaa. Ihmisiä kuhisevassa tulevaisuuden kaupungissa on nähtävillä ihmisyyden koko kirjo, joskin teoksessa esille nousee parhaiten spektrin pimeämpi puoli.
  
10. Andy Weir: Yksin Marsissa (tärpit: avaruus, selviytyminen, tieteellisyys)
  
Weirin scifiteosta on kehuttu NASAssakin sen uskottavuudesta. Huolimatta runsaasta infomäärästään, ei teos ole raskas tai vaikea ymmärtää. Päähenkilö Mark Watney on botanisti ja mekaniikan insinööri. Hänen huumorintajunsa on teoksen miljöön lisäksi sen suurin vahvuus. Kirjan ensimmäinen lause on "Olen melkoisessa kusessa."  Jo tässä lauseessa kiteytyy hyvin Markin luonne. 
  
Mark on yksi Marsiin lähetetyn miehitetyn tutkimuslennon astronauteista, jota yllättävän tapahtumaketjun takia luullaan kuolleeksi ja hänet jätetään jälkeen, eli yksin Marsin kamaralle. Teos kertoo hänen lokikirjamerkintöjensä kautta ajastaan vieraalla planeetalla, selviytymiskamppailusta ääriolosuhteissa. Mark on mielenkiintoinen sekoitus MacGyveria ja Robinson Crusoeta avaruudessa. Teos on hyvin visuaalinen ja elokuvamainen, mikä palvelee hyvin tällaista viihdyttävää jännäriä.
 
        
Bonus: Jos englanti taipuu, niin suosittelen etsimään luettavaa suomennosten lisäksi laajasta valikoimasta ulkomaalaisia teoksia. Esimerkiksi yksi kirjavuoteni 2015 koukuttavin kirjasarjan avaus oli Ann Aguirren Enclave (Razorland, #1).
  
Kyseessä on tuhon jälkeinen maailma. Jotain on tapahtunut useampia sukupolvia sitten ja maailma sellaisena kuin me sen tunnemme on pyyhkäisty pois. Teoksen päähenkilönä seurataan kalpeaa, maanalaisissa tunneleissa asuvaa tyttöä, jonka tarina alkaa hänen nimeämisjuhlastaan. Enklaavissa jokainen saa initiaatioriitissä nimen lisäksi paikkansa yhteisössä sekä asemaansa vastaavat arpikuviot käsivarsiinsa. Enklaavissa on kolme ammattiryhmää. Breederit, eli suvunjatkajat ja Builderit, jotka vastaavat kaikesta rakentamisesta. Sankarittaremme on metsästäjä, Huntress. Hänen tähtävänään on puolustaa enklaavia ulkopuoliselta uhalta, mutanttifriikeiltä, sekä metsästää tunneliotuksia yhteisön ruoaksi. Enclaven kuvaama maailma on todella kiehtova ja täynnä vaarallisia tilanteita, jotka saavat sykkeen nousemaan. Kun soppaan lisätään epäillys vanhimpien uskottavuudesta on Aguirre keittänyt kasaan oikein toimivan, viihdyttävän seikkailun. 
  
Lisää blogissani esiteltyjä englanniksi kirjoitettuja teoksia löytyy tämän linkin takaa. Sarjakuvien ystäville löytyy myös muutama vinkki täältä

torstai 3. maaliskuuta 2016

Lukupiirissä: Louis Sachar: Paahde

"Stanleysta tuntui kuin hän kaivaisi omaa hautaansa."
    
    
Maaliskuun lukupiirikirja
HelMet-lukuhaaste: 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä 
  
Louis Sacharin Paahde oli positiivinen yllättäjä. Teos oli lipunut täysin tietoisuuteni ohitse, kunnes se valikoitui lukupiirimme kuukauden kirjaksi. Tässä yksi syy rakastaa lukupiirejä: koskaan ei voi tietää mitä kirjoja siellä tulee vastaan. Paahde tuntuu olleen jo jonkin aikaa yläkoulujen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien mieleen, sillä teos nousee toistuvasti esiin tällaisesta asiayhteydestä. Vaikka teos onkin luokiteltu nuorten osastolle, voin vakuuttaa epäileväiset aikuiset siitä, että tämä ajaton kertomus onnistuu viihdyttämään myös varttuneempaa lukijaa.
  
Päähenkilönä seurataan nuorta Stanley Yelnatsia. Itseasiassa hän on sarjassaan jo neljäs tuota etu- ja takaperin samoin luettavaa nimeä kantanut sukunsa mies. Hänen kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisänsä Elya Yelnats oli kotoisin Latviasta. Legendan mukaan hän suututti yksijalkaisen mustalaisen, joka langetti epäonnea tuovan kirouksen hänen että perillistensä ylle. 
  
Jonkin ajan kuluttua hän ei enää tiennyt, mikä viikonpäivä oli ja montako kuoppaa hän oli kaivanut. kaikki tuntui yhdeltä suurelta kuopalta, jonka kaivu kestäisi puolitoista vuotta. Hän arveli laihtuneensa ainakin pari kiloa. Hän otaksui, että puolentoista vuoden kuluttua hän olisi joko huippukunnossa tai kuollut. (s. 66)
  
Meidän Stanleymme on myös epäonninen. Olemalla väärässä paikassa väärään aikaan hän joutuu Greenjärven rangaistusleirille. Leirillä pahat pojat kaivavat sata vuotta aikaisemmin kuivuneen järven pohjaan säännöllisen kokoisia kuoppia Taxasin armottoman auringon alla. Tämän aktiviteetin tarkoituksena on kasvattaa luonnetta, sillä eihän Greenjärvi ole mikään partiotyttöjen leiri. Stanley miettii, onko kuoppien kaivamisen tarkoituksena jotain muutakin kuin vain luonteen kasvatus. Etsiikö Valvoja jotakin?
  
Leirin pojat käyttävät toisistaan lempinimiä. Tarinan muita henkilöitä ovat mm. Kainalo ja Yrjöpussi. Jokaisen nimeen liittyy oma tarinansa. Hieman ylipainoinen ja hiljainen Stanley saa leirillä nimen Luolamies. 
    
Stanley oli kiitollinen siitä, ettei rotuongelmia ollut. Röntgen, Kainalo ja Zero olivat mustia. Hän itse, Mustekala ja Zikzak olivat valkoisia. Magneetti oli latino. Järvellä he olivat kaikki samaa punaruskea sävyä - maan värisiä.  (s. 89)
  
Paahde on vallan mielenkiintoinen seikkailullinen sukupolvitarina, palapeli, jossa on paljon huumoria, mutta myös isoja ihmisoikeuskysymyksiä. Suomennoksesta vastaava Jaana Kapari (nyt. Kapari-Jatta) on tehnyt todella sujuvan käännöksen. Teoksessta on tehty myös elokuvaversio (Paahde, 2003), jossa Stanleytä näyttelee Shia LaBeouf. Minulle Stanley näyttäytyi enemmän Anton Yelchinin näköisenä. 
  
Paahde sopii hyvin somessa kiertävään #pojatkinlukee -kampanjaan ja voi tällä teoksella osallistua myös Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseen.
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Arvoituksellisen kiehtova palapeli
   
Stanley Yelnats on poika, jonka kohtalona on olla väärässä paikassa väärään aikaan. Kun lenkkitossu putoaa taivaalta hänen päähänsä. stanley joutuu syyttömänä poikien rangaistuleirille paahtavan kuumaan autiomaahan. Mutta kohtalolla on takataskussaan paljon muutakin. Sattumien palapeli, joka alkoi muotoutua sata vuotta sitten autiomaan ollessa vielä järvi, on lukijan ratkaistava itse.
   
Yhdysvaltalaisen Louis Sacharin jo kulttimainetta saavuttanut nuortenkirja on ollut valtaisa myynti- ja arvostelumenestys ympäri maailman. Pelkästään Yhdysvalloissa se on saanut 17 eri palkintoa, mm. National Book Awardin 1998. 
   
Samantyylisiä kirjoja: Ally Condie: Rajalla, Pierce Brown: Red Rising, Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, William Golding: Kärpästen herra, Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua, David Safier: Huono karma
   
Suomentanut: Jaana Kapari, 239 sivua, Seven 2008 (1. painos Otava 2001) 
    
Alkuperäinen nimi: Holes (1998)
  
Kansikuva: Heli Hieta