sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Mamoru Hosoda & Yu: Susilapset 2 ja 3

     
Arvostelukappale
  
Kolmeosainen sarjakuva perustuu Mamoru Hosodan Wolf Children (2012) -elokuvaan. Hahmot elokuvaan on suunnitellut Yoshiyuki Sadamoto, joka tunnetaan erityisesti Neon Genesis Evangelionin hahmosuunnitelijana, mangaversion puolestaan on piirtänyt Yu
    
    
Susilasten vahvuutena on uskomattoman kaunis luontokuvitus, etenkin Amen seikkailessa metsissä Yun taidot pääsevät oikeuksiin. Vertaan sarjaa edelleen Hayao Miyazakin animeen Naapurini Totoro, sillä talo, jossa perhe asuu ja sen lähiympäristö on hyvin samanlainen kuin elokuvan perheellä. Metsästä löytyy jopa suojelijaeläin, joka kissamaisen Totoron sijaan on tässä tarinassa kettu. Luonnokuvaukset tuovat myös mieleeni pelit Shelter ja Meadow, jotka molemmat on tehnyt pieni pelifirma Might and Delight.
  
  
Yuki ja Ame nauttivat uudessa kodissaan ensimmäisen itsekasvatetun sadon saalista, leikkivät ensilumessa ja aloittavat koulunkäynnin. Ensimmäisessä osassa lapset eivät vielä tienneet ollako ihmisiä vai susia, Nyt kuitenkin lasten persoonat ja kiinnostuksen kohteet suuntavat omille poluilleen: Yuki haluaa olla ihminen ja opiskella, Ame hakee puolestaan oppinsa metsästä. Aikanaan hän ottaa metsän suojelijan roolin. 

  
Yukin luokalle tulee uusi poika ja alun hankaluuksien jälkeen heistä tulee kuitenkin ystävät ja ehkä tulevaisuudessa jotakin enemmänkin. Loppu jättää myöhemmän tapahtumat lukijan mielikuvituksen varaan. Susilasten kerronta on yhtä aikaa suloisen pastellinsävyistä (etenkin alun värisivuilla), mutta vastapainona on synkempiäkin sävyjä, elämän raadollisuus toimeentulon, oman polun löytämisen ja kasvukipuilun kanssa. Tämä mangatrilogia on erittäin tasapainoinen kokonaisuus. 
  
  
Takakannesta:
2) Maaseutuelämässä on opettelemista kaupunkilaistyttö hanalle, eikä naapureista erossa pysyminen onnistu aivan odotetusti. Lapsista etenkin Yuki viihtyy minioisti. Ame sen sijaan arastelee alkuun villiä luontoa. Näyttää jo siltä, että elämä alkaisi asettua uomiinsa...
  
3) Yuki tahtoisi kovasti olla suden sijaan ihminen. Mutta kun hän satuttaa koulukaveriaan, salaisuus on uhattuna. Ame puolestaan tuottaa äidilleen huolta viettäessään yhä enemmän aikaa vuorilla... Hana saa yhä uudelleen huomata, että vanhemman osa on vaikea.
  
Ikäsuositus: 11+
  
Suomentanut: Suvi Mäkelä, osa 2: 162 sivua ja 3: 212 sivua, Sangatsu Manga 2016
  
Alkuperäinen nimi: Ookami kodomo no Ame to Yuki (2013)
  
Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Susilapset 1

torstai 24. marraskuuta 2016

Richard Matheson: Olen legenda

"Ihminen tottuu pakon edessä melkein mihin vain."
  
     
Richard Mathesonin klassikkoa Olen legenda on kuvailtu Bram Stockerin Draculan lisäksi tärkeimmäksi vampyyriklassikoksi. Se on kirjoitettu jo vuonna 1954, mutta sai ensimmäisen, palkitun suomennoksensa vasta 2007, kiitos Vaskikirjojen. 
  
Olen yrittänyt lukea teosta alkuperäiskielellä keväällä 2009, mutta vanhaa englantia oli paikoin haastavaa lukea. Olinkin yllättynyt, kuinka ajaton teos oli, ei vain tuoreen suomennoksen vuoksi, vaan myös sisällöltään, kun sen viimein luin kokonaan. Jos on nähnyt Will Smithin tähdittämän, vuonna 2007 ilmestyneen samannimisen elokuvan (joka on itseasiassa jo kolmas filmatisointi), voi kirjaa lukiessaan yllättyä, kuinka erilaisia nämä kaksi ovat. Vaikka pidin aikoinaan paljon tuosta leffasta, menee kirja sen edelle. 
   
Oli kuin jokin musta yöllinen olisi ryöminyt ihmisten keskuuteen suoraan keskiajalta, epäuskottavana, ilman vertauskohtaa. Jokin, joka kiistatta esiintyi ainoastaan fantasiakirjallisuuden maailmassa. Vampyyrit kuuluivat menneeseen aikaan: Montague Sommersin teoksiin tai Stockerin melodramaattiseen romaaniin, ne olivat roskakirjallisuuden raakamateriaalia ja kehnojen kauhuelokuvien vakiohahmoja, joisin saatettiin ohimennen viitata tietosanakirjassa. hatara legenda, joka oli kulkeutunut vuosisadasta toiseen. (s. 22)
  
Teoksen päähenkilö on 36-vuotias Robert Neville, joka on linnoitautunut omaan kotiinsa. Hän on laudoittanut ikkunat ja ripustanut joka puolelle itsekasvattamistaan valkosipuleista tehtyjä vampyyrinkarkottimia. Vampyyrit tulevat esiin aina kun aurinko laskee ja kerääntyvät Neville talon eteen heittelemään kiviä ja yrittävät päästä juomaan miehen verta.
   
Teos alkaa tammikuusta 1976 (eli kaksikymmentä vuotta tulevaisuuteen kirjan kirjoittamishetkestä), noin vuoden päästä siitä, kun kaikki alkoi mennä pieleen. Amerikka on jonkin oudon flunssamaisen taudin kourissa, eikä kukaan tiedä mistä on kyse. Ihmisiä alkaa kuolla ja lopulta kunnollisten hautajaisten sijaan kuolleet viedään vain poltettavaksi isolle kuopalle. Immuuni Neville on menettänyt taudille niin tyttärensä kuin vaimonsakin ja on varma siitä, että on viimeinen elossa olevan ihminen.
   
Neville tutkii tapoja tappaa ja karkottaa vampyyrejä ja tekee tieteellisiä kokeita selvittääkseen, mikä aiheutti vampyyri-epidemian. Viimeksi mainittu oli ehkä kirjan tylsin ja epäuskottavin osuus: kuinka mies, joka joutuu lainaamaan kirjastosta kirjoja mikroskoopin käytöstä voisi yllättäen onnistua löytämään vampirismin alkulähteen, jota lääketieteeseen perehtyneet tutkijatkaan (silloin kun sellaisia vielä oli) eivät keksineet. 
  
Teos jakaantuu kolmeen osaan ja ne kertovat katkelmia Nevillen elämästä aina tammikuuhun 1979 saakka. Neville pohtii yksinäisyyden vaikutuksia, ja sitä, kuka onkaan oikeasti paha tässä uudessa maailmassa, missä hän elää. Tämä on teoksen vahvuus ja saa lukijan ajattelemaan, kuinka itse selviytyisi samassa tilanteessa. Kirjan lopussa Neville toteaa: "Minä olen poikkeava, luonnoton. Enemmistö määrittelee, mikä on normaalia, ei yksi mies.
    
Tässä valtavassa kivirakennuksessa, jossa menneen maailman kirjalliset aarteet uinuivat, hiljaisuus oli erityisen ahdistavaa. (s. 71)
  
Olen legenda sisältää muutamia kohtia, jotka tuntuvat kovin tutulta. Olen The Walking Dead fani ja tarina sai välillä sellaisia muotoja, jotka tuntuvat vaikuttaneet mm. Robert Kirkmanin luomaan maailmaan. Mathesonin vampyyreillä kun on myös zombiemaisia piirteitä. Löysin lukiessani myös Fallout-pelisarjan maailmaan sopivia viittauksia, esimerksi ydinpommien mutatoimista superhyönteisistä. Suosittelen teosta lukijalle, joka pitää vampyyreistä ja zombeista, sillä niin ajankohtainen ja tuore tämä klassikko on edelleen.
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Koko ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi - yhtä lukuun ottamatta. Kohtalon oikusta Robert Neville on viimeinen ihminen maailmassa, jonka jokainen muu asukas tahtoisi juoda hänen verensä. Mutta avuttomaksi hän ei jää, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa talossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita. Samalla hän yrittää löytää järkeenkäypää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?
  
Richard Mathesonin (1926-2013) Olen legenda on sekä science fictionin että kauhun klassikko, jota on luonnehdittu tärkeimmäksi vampyyriromaaniksi Draculan jälkeen. Samalla se on voimakas kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja turhautumisesta. Kokonainen zombi-apokalypsitarinoiden lajityyppi on saanut teoksesta alkunsa, ja kirja on vaikuttava elämys yhä viisi vuosikymmentä kirjoittamisensa jälkeen. Vuonna 2007 kirjasta valmistui myös uusi elokuvasovitus.
 
Suomentanut:
Vuokko Aitosalo, 163 sivua, Vaskikirjat 2007
 
Alkuperäinen nimi: I Am Legend (1954)
 
Kauhuklassikko on luettu myös täällä: Kiiltomato, Kirjaston kummitusTaikakirjaimet, VinttikamarissaKirjailijan Kellarissa,

tiistai 22. marraskuuta 2016

Rick Yancey: Viimeinen tähti (5. aalto #3)

"Liisan on aika tehdä matka kaninkoloon."
   
   
Arvostelukappale
Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
    
Rick Yanceyn Viimeinen tähti päättää Viides aalto -trilogian tyylikkäästi. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellyistä hahmoista vain osa on selvinnyt kolmannen osan alkuun ja tapahtumia seurataan tuttuun tapaan heidän näkökulmistaan. Kaikki alkoi avaruusolentojen hyökkäyksestä Maahan. Nyt viimein paljastetaan, miksi ihmiskunta haluttiin tuhota ja mitä suunnitelmia vieraalla rodulla on viimeisiä selviytyjiä varten.
  
Muukalaiset ovat tuhansia vuosia sitten hylänneet fyysiset ruumiinsa ja seuranneet huolissaan ihmisrodun kehitystä ja holtitonta lisääntymistä. Ne päättävät pelastaa ihmiskunnan rikkomalla ihmisten perusluottamuksen toisiinsa. Jos kaikki ovat vihollisia, eikä ystäviä ole, ei ole myöskään sivilisaatiota tai kehitystä, jolloin ikuiseen kivikauteen tuomittu ihmissuku kuihtuu hiljalleen pois.
  
Avaruusolentojen tulon jälkeen minulla on ollut enemmän mielitekoja kuin raskaana olevalla naisella, joka odottaa kolmosia, ja minun tekee aina mieli jotain, mitä en voi koskaan enää saada. Suklaatuutteja. Pakastepizzaa. Tölkkikermavaahtoa. Niitä korvapuusteja, joita äiti leipoi joka lauantaiaamu. Mäkkärin ranskalaisia. pekonia. Tai ei, pekoniahan on yhä mahdollista saada. pitäisi vain etsiä sika, tappaa ja teurastaa se, savustaa ja käristää liha. Pekonin ajatteleminen - pekonin mahdollisuus - antaa minulle toivoa. kaikkea ei ole menetetty, jos pekonia ei ole menetetty. (s. 38)
  
Sarjan keskeinen henkilö Cassie kysyy ihmisruumiissa herätetyltä, tähtientakaiselta tarkka-ampuja Evanilta kysymyksen, joka on luultavasti pyörinyt monen lukijan mielessä jo alusta asti: miksi tuhota ihmiset niin julmalla tavalla, miksei vain tappaa kaikkia kerralla leikkimättä neljästä ensimmäisestä tuhoaallosta selviytyneiden mielenterveydellä. Cassie on erityisesti huolissaan pikkuveljestään Samista, joka on unohtanut aakkoset ja pitää ihmisten tappamista helpompana kuin kengännauhojen sitomista.
  
Kukaan ei kuitenkaan ikinä lue tätä. Sitten kun ole kuollut, ei ole enää ketään, joka osaisi lukea. Joten minä en kirjoita tätä sinulle, tuleva lukija, jota ei ole olemassa. Kirjoitan itseäni varten, (s. 28)
  
Viimeisen tähden tapahtumat kertovat neljän päivän ajanjaksosta, jolloin kello laskee tunteja kohti loppua. Viimeisenä, kevätpäiväntasauksen päivänä muukalaiset aikovat vapauttaa emoaluksen sisuksista tuhansia pommeja, joiden tehtävänä on tuhota hiljentyneet kaupungit, jotta ihmisillä ei olisi mahdollisuutta hakea suojaa rapistuvista taloista.
  
Viides aalto eli lapsisotilaat, jotka on tyhjennetty toivosta, uskosta ja luottamuksesta ja täytetty valheilla siitä, että eloonjääneet ovat avaruusolentojen saastuttamia soluttautujia, jalkautettaisiin pommien jälkeen puhdistamaan Maa viimeisistä ihmisistä. Evan on kuitenkin päättänyt murtautua läheiseen tukikohtaan, liftata kyydin kiertoradalle ja mennä räjäyttämään emoaluksen. Hän haluaa tuhota oman, myötätunnon unohtaneen rotunsa päivänkorennoksi kutsumansa tytön, Cassien, vuoksi.
    
Painelemme tuplavauhtia Main Streetiä suoraan Urbanan palaneisiin, roskaisiin, rottia kuhiseviin, laudoilla peitettyihin, graffitin koristamiin ja tulvivien viemäreiden tahraamiin sisuksiin. Katolleen kääntyneitä autoja, kaatuneita sähköpylväitä ja jätettä paksuna peittona pihoissa ja parkkipaikoilla, jätettä talven paljaaksi riisumien puiden oksilla. Muovipusseja ja sanomalehtiä, vaatteita, kenkiä, leluja, rikkinäisiä tuoleja, patjoja, televisioita. Aivan kuin kosminen jättiläinen olisi tarttunut planeettaan kaksin käsin ja ravistellut sitä voimiensa takaa. Jos olisi avaruuden paha yliherra, ehkä minäkin räjäyttäisin kaikki kaupungit ilmaan, ihan vain päästäkseni sotkusta. (s. 67)
  
Ulla Selkälä on jälleen tehnyt hienoa työtä kääntäessään Yanceyn runollisuutta hipovaa kerrontaa. Viimeisessä tähdessä on upeaa miljöön kuvausta; kaupungin kadut ovat täynnä roskia ja niin paljon kankaisiin käärittyjä ruumiita, että ne sulautuvat taustaansa. Modernit talot ovat rapistuneet vailla huolenpitoa jo yhden talven jälkeen siinä määrin, ettei muukalaisten pommeja edes tarvittaisi niiden tasoittamiseen. Tuhannessa vuodessa aika ja luonnonvoimat silottaisivat sivistyksen kokonaan näkymättömiin. Yksi hahmoista toteaa sarkastisesti, että avaruuden yliherrat halunnevat ehkä vain räjäyttää ihmisyyden roskat pois, sillä kaupunkien puhdistaminen muilla keinoin olisi haastavaa.
  
Sarjan kolmannessa osassa on muutamia makaabereja kohtauksia, minkä vuoksi loppu tuntuu hieman liian auringonpaisteiselta. Kirjailija on tosin tehnyt muutamia mielipiteitä jakavia ratkaisuja saavuttaakseen tuon pisteen: selviytyjien joukko pienentyy edelleen kolmannessa osassa. Lukija on joutunut pidättämään hengitystään seuratessaan hahmojen kohtaloita koko trilogian ajan, joten loppuun on ehkä hyvä viimeinkin saada hengähdystauko. Viimeisten sivujen jälkeen jää helposti miettimään, mitä niillä kuvatun jälkeen voisi tapahtua. Yancey ei ole kirjoittanut suljettua loppua, vaan jättää lukijalle mahdollisuuden päättää tulevaisuuden suunnan. Yksikin ihminen voi muuttaa maailman.
  
Arvosana:

Takakannesta:
Vihollisia ovat toiset.
Vihollisia olemme me.
  
Ne ovat Maan päällä, ne ovat avaruudessa, ne eivät ole missään. Ne haluavat anastaa maapallon, ne haluavat antaa sen meille. ne tulivat tuhoamaan meidät, ne tulivat pelastamaan meidät.
  
Näiden arvoitusten takana piilee kuitenkin yksi totuus: Cassie Sullivania on petetty. Niin on myös Hakaa, Zombia, Nugettia ja kaikkia planeettamme yli seitsemää miljardia entistä asukasta. Ensin heidät pettivät Toiset ja nyt me itse.
  
Kun Maan kohtalon hetki koittaa, ihmiskunnan viimeisten selviytyjien on tehtävä päätös: onko tärkeämpää pelastaa itsensä – vai se, mikä tekee meistä ihmisiä?
  
Suomentanut: Ulla Selkälä, 316 sivua, WSOY 2016
    
Alkuperäinen nimiThe Last Star (2016)
  
Kirja on luettu myös täällä: Jiipeenetti 
     
Sarjassa ilmestyneet:

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Alto Yukimura, Miri Mikawa & Aki: Hopeasokerimestari ja musta keiju

"Keijut ovat kuten ihmiset.
Eikö niiden orjuuttaminen paina omatuontoa?"
    
  
Arvostelukappale
  
Hopeasokerimestari ja musta keiju on kaksiosainen fantasiasarja, joka pohjaa Miri Mikawan Sugar Apple Fairytale -teoksiin. Hahmot perustuvat Akin luonnoksiin ja lopullisesta mangasta vastaa Alto Yukimura. Kuvituksen puolesta tämä sulautuu massaan (koko sivun ja aukeaman kuvissa on kuitenkin selvästi panostettu yksityiskohtiin) ja teoksen hienous piilee enemmän itse tarinassa, Kansi on mielestäni vähän liian hempeä sisältöön nähden.
  
Sangatsu Magan syksyn uutuudet ovat olleet todella kovatasoisia, sillä viime sunnuntaina postaamani Ahndongshikin Lindbergh 1 oli vuoden paras käännösmanga ja tämä shoujo-manga pääsee myös top 3 listalle, heti Sui Ishidan Tokyo Ghoul 1:n perään. Vaikka kyseessä on hieman enemmän tytöille suunnattu manga, ei tästäkään puutu toimintaa ja verenvuodatusta. 
  
  
Mangan päähenkilö on 15-vuotias Ann, jonka hopeasokerityöläisenä elannon tienannut äiti on kuollut vain kaksi viikkoa aikaisemmin. Ann haluaa hopeasokerimestariksi, jotta voisi lähettää äitinsä sielun taivaaseen. Hänen täytyy matkustaa pääkaupungissa pidettävään kilpailuun, jossa tuon arvonimen voi voittaa. Reitti ei ole turvallinen ja niinpä hänen täytyy löytää soturikeiju suojelijakseen. Hän ostaa keijumarkkinoilta Schar Fen Schar nimisen tumman ja kauniin keijun. 
 
   
Keijut ovat aikoinaan orjuuttaneet ihmisiä, mutta nyt tilanne on kääntynyt toisin päin, ja keijut ovat ihmisten orjia. Osa keijuista on pikkuruisia ja osa ihmisen kokoisia. Heitä käytetään niin leluina, koristeina, työläisinä kuin suojelijoina. Keijuilla ei ole juurikaan oikeuksia, vaan heitä pidetään omaisuutena. Ann kuitenkin haluaa ystävystyä soturikeijun kanssa ja hän pitää näitä ihmisten kaltaisina olentoina, joita ei pidä ajatella omistettavina. Ann ei pysty sietämään ihmisten tapaa suhtautua keijuihin. 
  
  
Teoksessa on mielenkiintoista keijumytologiaa: keijut nimittäin syntyvät ihmisen katseesta ja ne ovat käsitykseni mukaan ikääntymättömiä ja käytännössä kuolemattomia. Keijuja hallittaan repimällä brutaalisti niiden toinen siipi irti. Siiven omistaja voi sen jälkeen käskyttää keijua tekemään mitä vain. Siivet ovat tavallaan keijun sydän, jos ne tuhoutuvat, kuolee keijukin. Keijuilla on myöskin vallan erikoinen tapa syödä, lähin vertauskohta lienee K.A. Applegaten Animorphs -sarjan andaliiteissa. 
  
On helppoa ennustaa Annin ja Scharin välille vähintään pientä ihastumista, etenkin kun aluksi varautunut Schar kiusoittelee helposti punastuvaa tyttöä jo nyt. Nuoresta iästään huolimatta Ann on maailmansa mittapuulla aikuinen ja häntä on itseasiassa jo kosittukin. Kyseinen poika ei kuitenkaan Annia kiinnosta ja tämä vaikuttaa kiltin pinnan alta hieman epäilyttävältä. On siis mielenkiintoista lukea toisesta osasta mitä kaksikolle tapahtuu ja onnistuuko Ann saamaan hopeasokerimestarin arvonimen. 
    
Lopussa on lyhyt bonustarina, joka kertoo Annin lapsuudesta. Sarjan toinen osa ilmestyy kauppojen hyllyille 5.1.2017
  
Takakannesta:
Sokerityöläisten ammattikunta valmistaa hopeasokerista herkkuja, joiden sanotaan tuovan onnea ihmisille ja pidentävän keijujen elinikää. Nuori Ann on matkalla pääkaupungissa järjestettävään kilpailuun voittaakseen itselleen hopeasokerimestarin arvonimen. Turvaksi matkalle hän hankkii soturikeiju Scharin. Ann tosin tahtoisi olla ennemmin tämän ystävä kuin omistaja, mutta se on vaikeaa maailmassa, jossa keijut on orjuutettu ihmisten palvelukseen...
  
Ikäsuositus: 11+
  
Suomentanut: Antti Valkama, 158 sivua, Sangatsu Manga 2016
   
Alkuperäinen nimi: Ginzatoshi to kuro no yosei - Sugar Apple Fairy Tale - Volume 1 (2013)
  
Muualla sanottua: AnimeGarden, Manga Puutarha

torstai 17. marraskuuta 2016

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

"Teetä, verta ja suolenpätkiä."
  
   
Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja kuuluu blogissani niihin harvinaisiin sarjoihin, jonka osia olen ahminut nopealla tahdilla. Edellinen vastaava tapaus oli Ann Aguirren Razorland-trilogia. Loppusoinnun kaiku kalmistossa on sarjan viides osa, ja ehkä kiinnostavin tähän mennessä. Tämä on ensimmäinen pikalainana lukemani kirja, sillä tiesin, että kahden viikon laina-aika on enemmän kuin riittävästi tämän lukemiseen.

Arkeologiryhmä on tullut avaamaan Bishop's Laceyn pyhimyksen Tancredin haudan tämän juhlavuoden kunniaksi. Pyhimyksen haudasta löytyy tosin hieman tuoreempikin ruumis ja Flavia on tietenkin mukana tapahtumien keskipisteessä.
  
Tapahtumat ajoittuvat pääsiäisen aikaan. Aikaisemmat neljä osaa kattoivat yhden vuoden, eli Flavia on pian 12-vuotias. Voisin päätellä, että sarja tulee jatkamaankin samaan tahtiin. Kuudes osa ilmestyy ensi vuoden toukokuussa, enkä tiedä kuinka jaksan odottaa sitä. Suomennoksen nimi tulee olemaan "Kuolleet linnut eivät laula" ja päätellen siitä, kuinka tämä osa päättyi ja mitä seuraavasta kerrottiin Bazarin kuvastossa, osa de Lucejen isoista salaisuuksista paljastuu viimein.
  
Vasta nyt, polkiessani kastanjakujaa pitkin kotiin päin, huomasin miten nukkavierulta ja ränsistyneeltä täällä näytti. -- Kartano näytti laiminlyödyltä, ja se repi minun sydäntäni. (s. 96-97)
   
De Lucejen tulevaisuus on epävarma, sillä Buckshaw ilmoitetaan myytäväksi isän rahatilanteen heikennyttyä entisestään. Edellisessä osassa esitettiin yksi keino pelastaa perheen koti, mutta Haviland ei tarttunut oljenkorteen. Reagoin tilanteeseen samoin kuin Flavia: "Senkin itsepäinen hölmö!" olisin halunnut huutaa hänelle. (s. 163)
  
Flavia on vain niin ihana hahmo. Hän inhoaa puuroa (ihan niin kuin minäkin), jakelee ajatuksissaan myrkkyjä avokätisesti, kuuntelee levysoittimellaan niin Griegiä kuin Mozartia, ihmettelee, miksi kaikki aina siteraavat Hamletia halutessaan antaa itsestään viisan vaikutelman ja ovelana tyttönä hän on lukenut lääketieteen kirjoja kirjastossa vaihtamalla kansia Enid Blytonin Seikkailu -sarjan teosten kanssa. Yksi uusi hahmo (joka välillä näyttää Irvikissalta), jopa kohtelee Flaviaa kuin aikuista, sen jälkeen kun hän kertoo, ettei pidä itseään lapsena.
   
Flavia kutsuu nenäliinaa töräyttelyliinaksi ja koska luin kirjaa syksyn/alkavan talven toisen flunssan aikaan (hyggeillen peiton alla), otin tuon ilmaisun käyttöön omaan sanavarastooni. Yhdessä kohtaa Flavia toteaa, että toisten ihmisten tavaroiden tutkiminen on nautinnollista ja voin allekirjoittaa tämän täysin. Kävin yläasteella usein mummoni luona ja siivoilin mielellään hänen kaappejaan, vaikka oma huoneeni oli aina luovassa kaaoksessa. 
  
Kirjat nostavat sielun lentoon. (s. 156)
  
  
Opin tästä teoksesta paljon, sillä välillä oli pakko käydä googlaamassa joitakin faktoideja, että pitävätkö ne todella paikkaansa. Tällaisia olivat mm. meriveden käyttö verensiirrossa, sisältääkö maniokki tosiaan syanidia, oliko toisen maailmansodan aikaan oikeasti Mikki Hiiri -kaasunaamareita, eikö luonnonkukkia todellakaan saa tuoda alttarille Englannissa (ev.lut. kirkossa kun niitä saa olla)?
  
Tämä olisi ollut oikein oivallista luettavaa Halloweenin aikaan, mutta dekkarit sopivat hyvin myös marraskuulle. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Flaviaan, sillä hänessä on jotain kiehtovaa. Loppuun erityisen sitaattimaininnan saa seuraava karmiva kohta: "En tiedä, mitä kirkkoherran rouvan mielessä liikkui, kun hän näki saastaisen, tahranaamaisen, lemuavan ilmestyksen ryömivän ylös haudasta aivan silmiensä edessä." (s. 94)
  
Arvosana:
 
Takakannesta:
Flavia de Luce, 11-vuotias harrastelijasalapoliisi ja mestarimyrkyttäjä, on tottunut kaivelemaan esiin johtolankoja kemian avulla myös sietämättömien sisartensa päiväkirjoista. Mutta ruumiita hän ei ole aiemmin kaivellut esiin.
  
Kun Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhla lähestyy, halutaan pyhimyksen hauta avata asiaan kuuluvin menoin. Ja kukapa muu olisi ensimmäisenä kirkon kryptassa kurkistamassa hautapaaden sisään kuin Flavia? Juhlapäivän järjestelyt joudutaan kuitenkin äkkiä pysäyttämään, kun kivipaaden kannen alta löytyy kylän urkurin ruumis selittämättömästi naamioituna. 
  
Kuka kylässä on hautonut kostoa urkuriparalle? Ja miksi hänen naamioitu ruumiinsa on piilotettu pyhimyksen hautaan? Lannistumaton Flavia päättää selvittää asian. Ja se mitä hän kalmistosta kaivaa esiin, ei välttämättä kestä päivänvaloa. 
 
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 410 sivua, Bazar 2016
    
Alkuperäinen nimiSpeaking from Among the Bones (2013)
  
     
Sarjassa ilmestyneet:
  • Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
  • Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
  • Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
  • Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
  • Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
  • Kuolleet linnut eivät laula (ilmestyy toukokuussa 2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
  • As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
  • Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyi syyskuussa 2016)

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ahndongshik: Lindbergh 1

"Mies, joka katselee taivaalle ja unelmoi vain lentämisestä, 
ei voi olla pahantekijä."
  
   
Arvostelukappale
  
Jo siinä vaiheessa, kun olin lukenut Ahndongshikin Lindbergh-mangaa vasta puoleen väliin, tiesin käsissäni olevan vuoden parhaan käännösmangan. Kuvailin lukukokemustani Twitterin puolella kuin Hayao Miyazakin tuotannosta inspiroituneena unena. Tässä on samanlaisia elementtejä kuin kaikkien aikojen suosikki animaatio-ohjaajani elokuvissa Laputa - Linna taivaalla ja Tuulen laakson Nausicaä, mutta runsaasti myös ihan omaa ja uutta. 

Lindberghin päähenkilönä seurataan Knit nimistä poikaa, jonka paras ystävä on Plamo -niminen eriskummallinen lisko. Hän asuu Eldurassa, korkean vuoren huipulle rakennetussa syrjäisessä kaupungissa. Hänen isänsä, rajavartija Merius on vuotta aikaisemmin rikkonut Elduran pyhintä lakia: hän rakensi siivet ja yritti lentää niillä. Siipisymboli kuuluu kuningassuvulle ja niiden jäljittely on siksi kielletty. Isä julistettiin kuolleeksi, sillä kuinka kukaan voisi selvitä pudotuksesta. 
 
 
Eräänä päivänä Elduraan saapuu outo muukalainen, mitä ei ole sattunut satoihin vuosiin. Tapahtunut saa Knitin ajattelemaan maailmaa Elduran ulkopuolella. Hän oppii uusia asioita Plamosta ja isän perintönä saatu kaipuu taivaalle herää. Muukalaisen motiivit, itserakkaat ja kansan hyvivoinnista piittaamattomat kuningas ja hänen poikansa, kaupungin etäinen sijainti sekä oudot säännöt herättävät paljon kysymyksiä, joihin seuraavat osat varmasti vastaavat. 

  
Lindbergh on vauhdikas kahdeksanosainen seikkailufantasia sarja, jonka seuraava osa ilmestyy 30.12.2016 ja sen jälkeen kuukauden, parin välein, kunnes viimeisen osan pitäisi olla saatavilla syyskuussa 2017.  En malta odottaa, että saan toisen osan luettavakseni, sillä sen verran kiehtovan, omanlaisensa maailman, hahmot ja tarinan tämä ensimmäinen osa esitteli. 
  
Takakannesta:
Oletko koskaan haaveillut, että osaisit lentää?
  
Eristyneessä pikkuvaltiossa elävä Knit unelmoi lentämisestä. Tyrannimainen kuningas on kuitenkin kieltänyt sen jyrkästi. Eräänä päivänä maahan saapuu vaarallinen vieras, ja Knitin maailma avartuu peruuttamattomasti...

Ikäsuositus: 12+
  
Suomentanut: Juha Mylläri, 208 sivua, Sangatsu Manga 2016
   
Alkuperäinen nimi: Lindbergh 1 (2009)
  

lauantai 12. marraskuuta 2016

Lastenkirjalauantai: Bjørn Sortland, Timo Parvela ja Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja neljä: Pioneerit

"Eurooppalaiset, jotka löysivät Amerikan, 
luulivat varmaan myös tulleensa toiselle planeetalle."
  
      
Bjørn Sortland ja Timo Parvela vuorottelevat Kepler62-sarjan vetovastuusta, ja parilliset osat käännetään norjasta suomeksi. Sarjan neljäs osa, Pioneerit, kertoo siitä, kun matkalle lähetetyt nuoret saapuvat viimein uudelle kotiplaneetalleen, Kepler62e:lle. Pasi Pitkäsen kuvitus hivelee jälleen silmää, etenkin uutta, mutta samalla niin tuttua maisemaa esiteltäessä.
  
Me pelkäsimme, että planeetta Kepler62e olisi tulikuuma, että maa olisi punaisen hiekan peitossa eikä täällä olisi happea eikä elämää. Mutta maisema hehkuu vehreänä ja elinvoimaisena. Me olemme toisessa maailmassa. Uudessa maailmassa. Tämä ei ole mikään kuiva ja autio planeetta, niin kuin Mars. Täällä on pakko olla vettä. Ja erilaisia puita, ehkä kukkiakin. Täällä on ihan varmasti mahdollista kasvattaa vihanneksia muutenkin kuin Maasta tuoduissa laboratorioissa. (s. 25)
  
Koska juuri mitään tietoa planeetasta ei ole etukäteen annettu, ei matkaajilla tai lukijalla ole käsitystä millainen uusi maailma on. Onkin yllättävää, kun planeetta tervehtii heitä vihreänä ja elinvoimaisena "ei kuivuutta, ei roskia ja saateita, pelkkää vhreää luontoa". Vaikka planeetta onkin kaukana Maasta, ovat tutkijat varmasti tehneet paljon töitä saadakseen jonkinlainen kuvan siitä, ennen kuin jättimäiseen hankkeeseen ryhdyttiin, vaikka kaikki voi hyvinkin olla peiteoperaatio jollekin aivan muulle. 
   
- Vihdoinkin paikka, jossa ei tarvitse huolehtia ilmaston lämpenemisestä. Luuletko, että me tuhoamme tämänkin planeetan? kysyn.  (s. 55)

Kepler62 on nopealiikkeinen sarja, joka paljastaa juonen kannalta isoja asioita tuskallisen hitaasti, koukuttaen lukijansa viimeistä hengenvetoa myöten elämään yhdessä hahmojen kanssa jokaisessa eteen tulevassa asiassa. Neljännessä osassa vietetään hautajaiset matkalla tuhoutuneen kolmannen aluksen matkustajien muistoksi. Jonin outo sairaus palaa takaisin entistä nujertamattomampana ja on turvaudutava yllättävältä taholta tulevaan apuun.
  
Tunnen itseni Robinson Crusoeksi. Hänkin luuli olevansa yksin, mutta kävi ilmi, että autiosaarella oli myös muita. (s. 34)
  
Pasi Pitkäsen kuvitusta teokseen Kepler 62 - Kirja neljä: Pioneerit
Arvosana:


Takakannesta:

"-Kävi miten kävi, Ari, me olemme ensimmäisiä, minä kuiskaan. -Maailmanhistorian ensimmäisiä ihmisiä, jotka laskeutuvat meidän oman aurinkokuntamme ulkopuolella olevalle planeetalle."
  
Avaruusalus saapuu vihdoin määränpäähänsä. Kepler62e osoittautuu elinkelpoisemmaksi planeetaksi kuin lapset Maasta lähtiessään kuvittelivat. Paratiisissa on kuitenkin varjonsa - Jonin sairaus etenee ja aiheuttaa luultua enemän huolta. Lisäksi ryhmä löytää jälkiä muista elollisista olennoista. Keitä tai mitä ne ovat? Ovatko ne ystävällisiä vai vihamielisiä?
   
Vetävästi kirjoittavat Timo Parvela ja Bjørn Sortland ovat yhdessä kuvittaja pasi pitkäsen kanssa luoneet jännittävän maailman jossa ystävyys punnitaan keskellä tuntematonta avaruutta. Pioneerit on kuusiosaisen sarjan neljäs kirja. kirjat ilmestyvät samanaikaisesti Suomessa ja Norjassa.
  
Samantyylisiä kirjoja: Beth Revis: Across the Universe - Shades of Earth
   
Suomentanut: Outi Menna, 133 sivua, WSOY 2016
  
Alkuperäinen nimi: Kepler62 - Pionerer (2016)
  
Kepler62 on luettu myös täällä: KirjavinkitKirjojen keskellä
   
Sarjassa ovat ilmestyneet:
  1. Kutsu (2015)
  2. Lähtökaskenta (2015)
  3. Matka (2016)
  4. Pioneerit (2016)
  5. (Ilmestyy kesällä 2017)
  6. (Ilmestyy syksyllä 2017)

torstai 10. marraskuuta 2016

Lukuharjoituksia -haasteen kooste ja Henrik Ibsen: Peer Gynt

Kujerruksia -blogin Linnea heitti 10.1. haasteen, jossa tarkoituksena oli lukea näytelmiä. Itse ilmoittauduin mukaan heti, sillä näytelmien lukeminen on mielestäni hauskaa ja synnyttää usein halun nähdä teokset teatterin lavalla. Asetin tavoitteeksi kolme näytelmää. Lopullinen saldo oli kuitenkin tuplaten sen verran. Toisin kuin aiemmin luulin, ehdin lukemaan myös Potter-näytelmän tähän haasteeseen, sillä sain sen muutama päivä ennen varsinaista julkaisupäivää. Kuudella näytelmällä saavutin siis tason teatterin pääjohtaja. Kiitos Linnea, kun haastoit lukemaan näytelmiä!

Luetut näytelmät: 

Willian Shakespeare: Romeo ja Julia - 14.2.2016
Minna Canth: Spiritistinen istunto - 25.3.2016
William Shakespeare: Erehdysten komedia - 6.5.2016
Henrik Ibsen: Nukkekoti - 18.7.2016
J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi - 8.11.2016
Henrik Ibsen: Peer Gynt - 10.11.2016

 
"Pahimmassa tapauksessa minua voisi nimittää vähän huliviliksi."


Lukuhaasteissa: Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 5
  
Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Peer Gynt on tullut itselleni tutuksi lähinnä Edvard Griegin säveltämänä musiikkina, sillä mahtipontinen, tarinallinen musiikki on heikko kohtani. Olinkin sen vuoksi hieman pettynyt siihen, millainen hahmo Peer Gynt oikeasti on. Odotin nimittäin jotain J.R.R. Tolkienin Hobitin tyyppistä: enemmän seikkailua, peikkoja ja vuoria. No, ehkä olikin jo korkea aika korjata tämä väärinkäsitys.
    
Peer Gynt yllätti minut toistuvasti, välillä kielenkäytöllään, esimerkiksi: "Mikä pyllyjen vilinä ja tissien värinä"  ja "Tontut kyöpelit / purkaa perseeseen" (kiitos suomentaja Pentti Saarikosken), välillä yllättävällä moderniudellaan (kunnia tästäkin varmasti osittain kuuluu aiemmin mainitulle). Peer on kova naistenmies eikä hän kauaa yhden naisen perässä jaksa olla, vaan himojen kohde vaihtuu nopeammin kuin alusvaatteet. Poikkeuksen tekee itämainen Anitra, joka huijaa Peeriltä rikkaudet ja hylkää miehen autiomaahan - mikä ihanan moderni ja itsepäinen naishahmo!
  
En myöskään osannut varautua siihen, kuinka Peer näytelmän aikana käy läpi useita ikävaiheita. Alussa hän on ehkä parikymppinen miehenalku, keskivaiheilla viittäkymmentä lähentelevä Gatsby - tyyppinen liikemies ja lopussa kotiin tuhjaalapoikamaisesti palaava hopeahiuksinen vanhus. Peer on kuin Game of Thronesin Tyrion: hänen onnistuu aina puhua itsensä pois mitä kiperimmistä tilanteista. 

Päälimmäinen tunne lukukokemuksen jälkeen on varsin mitäänsanomaton. Pari hyvää kohtaa teoksesta löytyy: seikkailu vuorenpeikon luona, aavikolla ja hullujen huoneella, mutta muutoin en paljoa tästä irti saanut. Ja lopussa homma meneekin sitten vallan erikoiseksi valukauhoineen kaikkineen. Mutta kuten sanottua, onpas tullut luettua taas yksi klassikko ja sivistettyä itseään.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Henrik Ibsenin klassinen draama, Norjan kansallisnäytelmäksi mainittu Peer Gynt tuli Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon syksyllä 1981. Näytelmä kuvaa ihmisluonteen syviä vastakohtaisuuksia ja problematiikkaa, joka pysyy samana kautta aikojen. Yleisinhimilliseen aiheeseen liittyy Ibsenin tarkkanäköinen luonnekuvaus. 
  
Pentti Saarikosken uusi suomennos valmistui nimenomaan Kaupunginteatterin esitystä varten. Se sai osakseen kiitosta sekä Ibsen-henkisyydestään että jopa uutta luoneesta nykyaikaisuudestaan. Suomennoksen näyttämöversio on alkutekstistä lyhennetty. Kirjassa näytelmä on kokonaan.
    
Suomentanut: Pentti Saarikoski, 215 sivua, WSOY 1983 (ensimmäisen kerran suomennettu 1911)
    
Alkuperäinen nimi: Peer Gynt (1867)
   
Peer Gynt on luettu myös täällä: Kirjakaapin avain, Les! Lue!

tiistai 8. marraskuuta 2016

J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

"Ne joita rakastamme eivät koskaan kokonaan jätä meitä."
   
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 5
   
Kuten tässä vaiheessa kaikki jo tietävätkin, on tämä kahdeksas Harry Potter -tarina aiemmasta poiketen näytelmäkäsikirjoitus eikä romaani. J. K. Rowlingin lisäksi teoksen kirjoistustyössä ovat olleet mukana John Tiffany ja Jack Thorne. Tästä huolimatta teos tuntui eheältä, kirjoittajat ovat selvästikin onnistuneet saavuttamaan yhteisen äänen ja Harry Potter ja kirottu lapsi tuntui liittyvän aiempien seitsemän teoksen perään saumattomasti. Jaana Kapari-Jattaa mukaellen, tämä näytelmä ei eroa niin paljon aiemmista teoksesta kuin voisi luulla, sillä siinä on yllättävän paljon tuttua.  
  
Sain teoksen ennakkoon jo 3.11. ja luinkin sen ennätysnopeasti loppuun yhdessä päivässä. Sen jälkeen jouduin istumaan käsieni päällä, kun en voinut kertoa kenellekään mitä olin teoksesta ajatellut - ennen kuin nyt. Voin suositella teosta lämpimästi  niillekin, jotka eivät aikaisemmin näytelmiä ole lukeneet, sillä sen verran mukaansatempaavasta tarinasta on kyse. Hahmot puhuvat toki repliikein ja heidän ajatuksistaan ei saa samanalla tavoin tietoa kuin romaaneissa, mutta en usko sen tuntuvan hankalalta, kun alkuun pääsee. 
  
Tämä on varmasti yksi blogiaikani hankalin teos blogattavaksi, sillä haluaisin keskustella siitä, mitä luin, mutta tiedän, etten voi paljastaa liikaa ja pahimmassa tapauksessa pilata jonkun lukukokemuksen. Kuten Scorpius teoksessa ilmaisee: "Vau. Iik. Nörtti minussa tärisee." Yritän siis kirjoittaa sisällöstä maltillisesti, mutta jos et ole lukenut tätä aiempia tai sarjan osia, teksti voi viitata joihinkin aiempiin tapahtumiin. 
  
Aikaisempien teosten päähenkilöt ovat nyt nelikymppisiä aikuisia, joilla on omat haasteensa työn ja lastenkasvatuksen kanssa. Kirottua lasta tähdittää Harryn toinen poika Albus, joka on lähdössä ensimmäistä kertaa Tylypahkaan. Teos alkaa siis siitä, mihin Kuoleman varjelukset päättyi. Junassa hän tapaa loppuelämän ystävänsä, Scorpiuksen, joka paljastuu Draco Malfoyn pojaksi (vaikka lapsen syntymästä onkin liikkeellä outoja huhuja). Harry pelkää olevansa huono isä Albukselle ja heidän suhteensä kipuilu on keskeistä teoksessa.
  
Albus lajitellaan ensimmäisenä Potterina Rohkelikon sijaan Luihuiseen, mutta onneksi Scorpius on samassa tuvassa. Pojat muistuttavat kovasti Harrya ja Ronia, joutuen aika isoihinkin ongelmiin. Hermionea edustaa hänen ja Ronin tytär Rose, vaikka hän ei niin suureen rooliin teoksessa nousekaan. Uusien tuttavuuksien lisäksi moni hahmo aiemmista teoksista vilahtaa tekstissä. 
  
Tapahtumat saavat välillä paljon vauhditusta ja Albuksen kahdesta ensimmäisestä kouluvudesta kerrotaan vain muutamia katkelmia, kunnes kolmannen vuoden alussa päästään itse asiaan ja varsinainen seikkailu alkaa. Sen jälkeen miljöö vaihtuukin pökerryttävää tahtia ja voin vain kuvitella millaisia haasteita teos asettaa lavastajille. Itse näin tapahtumat mielessäni elokuvana, aiempia filmatisointeja mukaellen.
  
Suosikkihahmokseni tuli yllättäen Draco, sillä hänestä nähdään vielä aiempaa enemmän se herkkä puoli, joka rakastaa ja huolehtii, eikä hän halua kävellä isänsä viitoittamaa tietä. Isän varjo onkin yksi teoksen vahvoista teemoista, sillä molemmilla päähahmoillakin on vaikeaa löytää oma äänensä odotusten ja verenperinnön vuoksi.
  
Pitkästä aikaa luin teoksen, joka sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Siksi laitoinkin postauksen tunnuksiin Nenäliinavaroitus-tägin. Huumoria teoksesta ei kuitenkaan puutu ja välillä se yllättää aivan odottamattomissa tilanteissa. Kokonaisuutena siis oikein onnistunut teos, joka syventää valhomaailmaa ja laajentaa sitä, mistä Kuoleman varjelusten viimeinen luku antoi maistiaisen. Aivan kaikkia hahmoja ei tähän ole saatu mahdutettua, mutta oikein toimiva ja oivaltava lisä, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.
 
  
Lisäys 31.12. 
Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
 
Harry Potter ja kirottu lapsi on Harry Potter -sarjan kahdeksas tarina, joka jatkaa suoraan siitä, mihin septologian viimeinen romaani Kuoleman varjelukset jäi. Merkittävin ero on siinä, että kyseessä on romaanin sijaan näytelmäkäsikirjoitus, jonka kirjoittamiseen osallistuivat J. K. Rowlingin lisäksi John Tiffany ja Jack Thorne. Hahmot puhuvat siis repliikeillä ja miljöön kuvaus on minimalistista. Lukukokemuksena näytelmä on kuitenkin hyvin samanlainen kuin jos kyseessä olisi romaani, sillä vaikka näytelmät eivät olisikaan tuttu kirjallisuuden laji, erilaiseen sivunäkymään tottumisen jälkeen teos on hyvin nopealukuinen.
 
DUMBLEDORE: Ne joita rakastamme eivät koskaan kokonaan jätä meitä, Harry. on asioita joihin kuolema ei voi koskea. Maali... ja muisti... ja rakkaus. (s. 361)
 
Päähenkilöinä ovat Harry Potterin ja Draco Malfoyn pojat, Albus ja Scorpius. Mukana on myös joukko muita tuttuja hahmoja, joskin vanhempina kuin aikaisemmin. Kuoleman varjelusten lopussa Harry ja monet muut samaan aikaan Tylypahkassa opiskelleet ovat saattamassa omia lapsiaan koulujunaan ja tästä asetelmasta näytelmän tarina käynnistyy. Albus on Harryn ja Ginny Weaslyn toinen lapsi. Hän on lähdössä ensimmäistä kertaa kouluun ja hieman peloissaan esimerkiksi siitä, mihin tupaan hänet lajitellaan. Junassa hän tapaa Scorpiuksen, ja kuten Harry ystävystyi Ronin kanssa junamatkan aikana, tulee näistäkin kahdesta pojasta erottamattomat. Hermionen roolia edustaa hänen ja Ronin tytär Rose, mutta hän ei ole aivan niin merkittävässä roolissa.
 
ROSE: Al, meidän pitää keskittyä.
ALBUS: Mihin meidän pitää keskittyä?
ROSE: Siihen kenen kanssa ystävystymme. Minun äitini ja isänihän tapasivat sinun isäsi, kun olivat ensimmäistä kertaa tylypahkan pikajunassa...
ALBUS: Eli meidän täytyy nyt valita ystävämme lopuksi elämää? Aika pelottavaa.
ROSE: Päinvastoinm jännittävää se on. Minä olen Granger-weasley ja sinä olet Potter - kaikki tahtovat meidän ystäviksi, voimme valita kenet tahansa. (s. 23-24)
 
Albus on ensimmäinen Potter, joka lajitellaan Luihuiseen ja tämä vaikeuttaa lisää Harryn ja Albuksen jo valmiiksi haastavaa suhdetta. Vanhemmuus onkin yksi teoksen teemoista, kuten myös isän varjo, jonka lankeaa molempien poikien ylle. Harry pelkää olevansa yhtä epäonnistunut taikaministeriön työssään kuin isänäkin ja Albus etsii seikkailuja ollakseen isänsä veroinen velho, joka jo nuorena pystyi vaikuttamaan taikamaailmaan. Paljastamatta liikaa teoksen keskeisiä käänteitä, voidaan sanoa, että Albus uhkaa toiminnallaan suistaa koko taikamaailmaan kaaokseen, mutta lopussa asiat palaavat oikeille urilleen.
 
HARRY: Mutta eniten minua pelottaa, Albus Severus Potter, olla isä sinulle. Koska minä toimin tässä ilman käsikirjoitusta. Useimmilla on kuitenkin isä johon perustaa itsensä - ja yrittää olla joko samanlainen tai erilainen. Minulla ei ole mitään - tai hyvin vähän. Eli minä opettelen, okei? Ja yritän kaikin voimin - olla hyvä isä sinulle. (s. 428)
 
Tapahtumat rullaavat alusta asti nopeasti niin ajallisesti kuin paikallisesti, ja Albus varttuu pian ekaluokkalaisesta kolmasluokkalaiseksi. Siirtymien aikana lukija saa olla tarkkana, että pysyy kiivaassa tempossa mukana. Onneksi nopeutettuja kerronnan keinoja käytetään vain alussa ja pääosin tarina etenee rauhallisemmin, vaikka miljöö vaihtuukin usein ja tarjoaa toistuvasti tuoreita asetelmia. Moni hahmo kasvaa näytelmän aikana ja Draco Malfoysta paljastuu uusi, herkempi puoli, josta saatiin maistiaisia jo Puoliverisessä prinssissä ja Kuoleman varjeluksissa.
 
DRACO: -- eikä sinulla ole yhtään ystävää... olet ypöyksin. Ja yksin oleminen - se on vaikeaa. Minä olin yksin. Ja se vei minut todella pimeään paikkaan. Pitkäksi aikaa. Tom Valedrokin oli yksinäinen lapsi. Sinä et ymmärrä sitä, Harry, mutta minä ymmärrän - ja uskoakseni Ginnykin ymmärtää. (s. 194-195)
   
Vaikka Rowlingin panos näytelmässä on varsin pieni, Kirottu lapsi solmii yhteen irrallisia langanpätkiä, joita varsinainen Potter-sarja jätti jälkeensä. Näin ollen teos liittyy saumattomasti kokonaisuutteen, vaikka se takuulla jakaa mielipiteitä ja herättää syviäkin tunteita. Esimerkiksi Voldemortin historiasta paljastuu seikkoja, jotka herättävät uusia kysymyksiä. Edelleenkään ei kerrota aivan kaikkien rakastettujen hahmojen elämästä Tylypahkan jälkeen. Voikin olla, että tämä ei ole viimeinen kerta, kun palaamme taikamaailmaan. Kokonaisuutena näytelmä on eheä, vaikka muutamia epäloogisuuksia juonessa onkin. Jaana Kapari-Jatan käännös on sujuva ja jatkaa uusien loitsujen suomennoksissa aiemmista teoksista tutulla tavalla.
   
Arvosana:
        
Takakannesta:
Kahdeksas tarina. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin.
  
Harry Potterilla ei ole koskaan ollut helppoa, ja vaikeuksia riittää nytkin kun hän on taikaministeriön ylityöllistetty virkamies, aviomies ja kolmen kouluikäisen lapsen isä. Samaan aikaan kun Harry kamppailee esiin pyrkivän menneisyytensä kanssa, hänen nuorin poikansa Albus joutuu ottamaan vastuksekseen suvun henkisen perinnön taakan. Menneisyyden ja nykyisyyden sulautuessa pahaenteisesti yhteen sekä isä että poika oppivat ikävän totuuden: toisinaan pimeys nousee odottamattomista paikoista.
    
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 446 sivua, Tammi 2016
   
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Cursed Child (2016)
  

torstai 3. marraskuuta 2016

Kirjamessukooste 2016

Boknäsin osastolla oli tänäkin vuonna Kirjabloggaajanurkka ja siellä kävi kirjailijavieraana Turun kirjamessujen tehoryhmä Tommi Kinnunen, Salla Simukka ja Siri Kolu. Minä pääsin ihan suunnittelematta seisomaan viimeksi mainotun viereen. :)

Olin Helsingin kirjamessuilla nyt toistamiseen, ensimmäisen kerran siis viime vuonna. Vierailin messuilla kaikkina neljänä päivänä. Parhaita muistoja syntyi bloggaajakollegoita tavatessa. Esimerkiksi ihan ensimmäinen kohtaaminen, joka oli Tuntemattoman lukijan Handen kanssa, jää mieleeni lähtemättömästi. Löysimme nimittäin toisistamme niin paljon samaa, alkaen Qwerteen ihanista t-paidoista. Tässä lyhyet raportit kirjaostoksista, kiinnostavimmista paneeleista sekä kirjailijoiden ja suomentajien haastatteluista. Yritin mahduttaa kaikki neljä päivää yhteen postaukseen ja pitää sen lyhyenä, taisin silti kirjoittaa blogihistoriani pisimmän jutun.
  
  
JP Koskinen: Luciferin oppipojat
  
Kirjailija kertoi uudessa scifiteoksessaan esiintyvien hahmojen nimistä ja niiden merkityksistä. Päähenkilö on arkkienkelin mukaan nimetty Gabriel Bonhomme XIV, jonka sukunimi tarkoittaa hyvää ihmistä. Hänen vastapainonaan on englanninkielisen maailman Matti Meikäläinen eli John Smith. 
  
Koskinen kertoi myös neandertalilaisista, kuinka näillä oli isommat aivot kuin meillä ja että heiltä olemme perineet vaalean ihomme. Nykyihminen ajattelee itseään erinomaisena verrattuna muihin lajeihin ja pitää neandertalin ihmistä tyhmänä, karvaisena ja eläimellisenä eikä pysty uskomaan, että geeneissämme olisi perimää kadonneelta ihmislajilta.
   
Luciferin oppipojissa puhutaan myös orjuudesta, kuinka kyborgit ovat vain työkaluja, keinotekoisia ihmisiä, jotka eivät ole tiedostavia. Teoksessa on kuitenkin kyborgien kapina, eli jotain noista "toisista" on ymmärretty väärin. Teos odottaa itselläni vielä lukupinossa, mutta kylläpä se alkoikin kiinnostaa ihan uudella tavalla tämän lyhyen haastattelun jälkeen.
  
  
Jaana Kapari-Jatta: Kahdeksas Harry Potter -tarina
  
Kääntäjä Jaana Kapari-Jatta oli yleisömagneetti joka kerta, kun nousi lavalle. Kävin kuuntelemassa häntä kolme kertaa messujen aikana. Pian on kulunut 20 vuotta ensimmäisen Potterin ilmestymisestä. Potterit ovat ajattomia ja niitä tullaan lukemaan vielä pitkään. Ensimmäiset lukijat ovat jo aikuisia ja heillä voi olla jo omiakin lapsia. Tänä vuonna teossarja on puhuttanut paljon, sillä ihan muutaman päivän päästä, 8.11. ilmestyy suomeksi kahdeksas, aiempaa septologiaa täydentävä tarina, Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmä. 
  
Kapari-Jatta kertoi, kuinka hän sai Viisasten kiven luettavakseen ja tiesi jo silloin, että kääntämisestä tulee ihana matka. Hän tunnusti, ettei pitänyt teoksen englanninkielisen painoksen kannesta. Tarina kuitenkin kiehtoi niin, että hän otti teoksen mukaan vessaan ja kokkasi ruokaa yhdellä kädellä, sillä hän ei voinut laskea kirjaa hetkeksikään alas, ennen kuin oli saanut sen luettua. Hän kiitti kustantamoa, että saa kääntää teoksen, sillä se oli niin hyvä. Teokset eivät vielä olleet nousseet maailman laajuiseksi ilmiöksi. ja ensimmäinen osa saikin vähälevikkisen teoksen tukea ja vasta kolmannen osan jälkeen Harry Potterin nimi oli kaikkien huulilla. Helsingin Sanomien aikalaiskritiikki tosin oli todennut, etteivät Potterit ole ilmiö Suomessa. 
  
Kääntäjä sai harvinaisen tilaisuuden päättää, kenen hahmojen nimet käännetään. Yleensä lastenkirjoissa tuohon aikaan suomennettiin joko kaikki tai ei mitään. (Minulle Pottereiden suhteen olisi kylläkin sopinut paremmin, ettei ainakaan ihmisten nimiä olisi käännetty ollenkaan.) Kapari-Jatta koki, että Pottereiden suomennoksessa epäjohdonmukaisuus toimii parhaiten maailman eduksi. Han sanoi, että voi luottaa J.K. Rowlingin tekstiin, sillä tietää, että tämä kuljettaa tarinaa hyvin ja vaikka kaikkea ei heti ymmärtäisikään, teos kyllä selittää asiat ajallaan ja sitoo langat lopussa yhteen. Suomenkielinen sanasto on vakiinnuttanut asemansa ja sain yllätyksekseni kuulla, että sitä on lainattu muihinkin maihin. 
  
Kapari-Jatta sanoi, ettei näytelmään tarttumista tule pelätä, vaikka sen lukeminen eroaa romaanin lukemisesta siinä, että hahmojen ajatukset eivät tule esiin. Hän suosittelee lukemaan teoksen kahdesti: ensin nopeasti, sillä kaikki haluavat tietää, mitä teoksessa tapahtuu ja sitten hitaasti, pysähtyen miettimään rivienväleissä kerrottua. Kapari-Jatta pitää kuitenkin Potter-näytelmän lukemista helppona, sillä se on nopeakäänteinen.
  
Kirottu lapsi -näytelmän pääroolissa ovat uuden sukupolven velho-oppilaat. Aiemmista teoksista tutut hahmot ovat nyt aikuisia. Keskeisenä teoksessa onkin vanhempien ja lasten suhde. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin Strömsössä, vaan kiiltokuvien sijaan elämässä on säröjä ja se on vain ihmimillistä. Näytelmän maailmassa peilataan nykyhetken ajankuvaa uskottavasti ja ajankohtaisina teemoina ovat mm. muukalaisvihamielisyys ja rotukysymykset. 
  
Kapari-Jatta on kirjoittanut Pottereiden kääntämisestä teoksessaan Posityyhtynen ja pollomuhku. Ikävimpänä asiana kääntämiselle hän pitää kiirettä, Kirotun lapsen kanssa hän pelkäsi, ettei aika riitä, mutta Lapin rauhassa vietetty aika teki hyvää ja käännös tuntui syntyvän vaivattomasti ihan aikataulussa (harmillisesti teos ei ehtinyt messuille myyntiin). Parasta puolestaan on paluu tuttuun maailmaan ja uusien sanojen keksiminen. Näytelmän kääntäminen oli Kapari-Jatalle uutta, mutta varsin rohkesti hän hyppäsi käännöstyön kimppuun. 
  
Kirotusta lapsesta on otettu 100 000 kappaleen painos. Tilaisuuksissa puhuttiin myös kerran vuodessa ilmestyvistä Pottereiden neliväripainoksista. Jim Kayn kuvitukset kelpaavat myös kääntäjälle, vaikka hän pitää myös Mika Launiksen kansitaiteesta. Kapari-Jatta nauttii myös Pottereissa esitellyn taikamaailman laajenemisesta ajallisesti taaksepäin viiden Lisko Scamanderin seikkailuista kertovan elokuvan myötä. 
  
  
#pojatkinlukee #mitästytöt?
  
Pojatkin lukee-häshtägin luoja Mikko Toiviainen on pitkin vuotta 2016 ilmaissut huolensa poikien heikentyneestä lukutaidosta. KirjaKallion lavalla nostettiin esille myös tytöt, sillä ei ole itsestään selvää, että hekään lukisivat hyvin tai ymmärtäisivät lukemaansa. Lavalla olivat keskustelemassa myös Onks noloo? -teoksen kirjoittanut Ronja Salmi ja äidinkielenopettaja Silvia Hosseini. seuraavassa hieman poimintoja keskusteluista.
  
Kirjat helpottavat nuoruuden kiputiloja, ne tuovat onnea ja samastumispintaa, sillä lukiessa voi löytää hahmoja, jotka käyvät läpi samoja asioita ja ajatuksia. Lukeva ihminen havahtuu huomaamaan, ettemme olekaan yksin kokemustemme kanssa vaan joku jossain on kulkenut samaa polkua. Kirjojen hahmot ovat myös omalla tavallaan erilaisia, niin kuin jokainen oikeakin ihminen ja tämä kokemus opettaa, ettei ole sellaista kuin normaali, sillä jokainen on ainutlaatuinen ja kaikille on paikka maailmassa. 
  
Sukupuolten välisessä lukemisessa on aina ollut kuilu. Naiset lukevat enemmän kuin miehet kaikissa ikäluokissa ja miesten lukeminen on vähentynyt jo pitkän aikaa. Aina on ollut ihmisiä, jotka eivät lue, jo vuosikymmeniä sitten lukevia miehiä on katsottu oudosti. Mitä lukemattomuudesta sitten seuraa? Yhteiskunnan ymmärtäminen heikkenee, lukemattoman ihmisen sanasto on lukevaa pienempi, jopa työhakemuksen kirjoittaminen voi tuottaa vaikeuksia. Ongelma onkin pitkien tekstien ymmärtämisessä, ei varsinaisessa lukutaidottomuudessa. Nykyihmisellä onkin usein parempi kuvanlukutaito kuin tekstinymmärrys. 
   
Lukemista on monenlaista. Tasokkaat nettilehdet (ei siis keltainen lehdistö ja clickbait-sivustot) ja raplyriikoiden analyyttinen luenta kuuluvat lukemisen piiriin. Post-Alfan, JVG:n tarinan ja Cheekin elämäkerran -tyyppiset teokset nähtiin porttiteoriassa tervetulleina teoksian, joilla houkutellaan uusia lukijoita. Lukisipa sitten vaikkapa Aku Ankkaa vessassa tai tietokirjoja (monia poikia ja miehiä kun kiinnostavat mm. Tieteen kuvalehden kaltaiset julkaisut), voi kasvattaa sanavarastoaan ja lisätä ymmärrystään niin omasta ajastamme kuin siitä, miten päädyimme tähän.
  
Myös tyttöjen lukeminen on vähentynyt ja heikentynyt. Ronja pohtii somen hyödyntämistä innostuksen synnyttäjänä: on pomittava ilmiöitä nuorten omasta maailmasta, tietää, mitä nuoret haluavat lukea ja kuinka heidän huomionsa voi tavoittaa. Ei ole merkittävää lukeeko e-kirjaa vai paperikirjaa, kunhan vain lukee. Korkeakirjallisuutta ja keltaista lehdistöä ei voi asettaa samalle viivalle tai arvottaa (minä kyllä arvotan, ha haa), sillä erilaisille ihmisille on oltava erilaista kirjallisuutta, sillä eiväthän kaikki kuuntele klassista musiikkiakaan (suosittelen kyllä kokeilemaan, sillä uskon että klassisesta löytyy kaikille jotain). 
  
Älypuhelimet ovat vieneet keskittymiskyvyn eikä evoluutio ole saanut vielä kiinni teknistä kehitystä. Uusisukupolvi pystyy kuitenkin paremmin tasapainottelemaan todellisen ja virtuaalisen maailman välillä. Olisiko sosiaalinen lukeminen vastaus ongelmaan? Lukupiireistä saattaa aluksi syntyä kuva ryhmästä keski-ikäisiä naisia, mutta lukupiirejäkin löytyy erilaisia, lukukokemuksen jakaminen luo aivan uudenlaisen kuvan teoksesta kuin se, minkä yksilö yksinään saa. 
  
Lukijoista jokaiselle on löydettävä kiinnostavaa luettavaa. Yllättävää on, että Silvia kertoo lasten nauttivan edelleen ääneen lukemisesta tunneilla (luulen pessimistinä tämän johtuvan osin laiskuudesta ja keskittymiskyvyttömyydestä, ei tarvitse itse lukea ja kun opettaja on uppoutunut tarinaan, voi oppilas antaa ajatustensa harhailla keskittymättä kuulemaansa). Muista hyvin omilta kolmannen ja neljännen luokan tuonneilta, kuinka opettaja luki luokalle mm. Jukka Parkkisen Osku kirjoja.  
  
Mikko on etsinyt lukuidoleita, poikia ja miehiä, jotka lukevat. KirjaKallion lukuiolaiset huomattavat, että suurin osa Instagrammista häshtägillä #pojatkinlukee löytyvät miehet ovat 20-40 -vuotiaita hipstereitä, kampanja ei siis ole tavoittanut nuorempia lukijoita. Auktoriteeteilla ja hyvää tarkoittavilla aikuisilla on nimittäin pahana tapana tehdä nuorille suunnatusta sisällöstä noloa. Jotta aihe kiinnostaisi, olisikin siis otettava mukaan kohderyhmän jäseniä. Tämä nähtiin syynä miksi Kirjakallio toimii, sillä se tuotaa sisältöä nuorilta nuorille (vaikka olenkin 30-vuotias täti-ihminen, lasken itseni mukaan tähän ryhmään, löysin nimittäin kiinnostavimmat ohjelmat juurikin täältä). 
   
Lukemista ei tulisi lähestyä sukupuolittaen. On outo ajatus, että tytöt ja pojat lukisivat eri asioista. On tunnettava nuori, jotta tietää mitä tälle voi suositella. Poika voi tykätä heppakirjoista ja tyttö saattaa viihtyäkin paremmin moottoripyörän korjausoppaan parissa. Ikä ja sukupuoli tulisikin ihanteellisessa maailmassa korvata sanalla ihminen. On mielekkäämpää tarjota koirakirjaa koirista pitävälle, kuin lukijan sukupuolelle. Tämä lokeroiminen nähtiin koko yhteiskunnan kattavana, ei vain lukemiseen liittyvänä ongelmana. Sukupuolirooleja tulisi olla esillä paljon laajemmin, esimerkiksi miessairaanhoitajan hahmo avartaisi näkökulmia. 
  
  
Bonnierin kirjabloggaaja-aamiainen
  
Lauantaina oli bloggaaja-aamiainen ja paikalle saapui 50 kirjabloggaajaa. Teimme kuulemma ennätyksen siinä aikaisempiin vuosiin nähden. Kokoushuoneessa oli ihana steampunk-tapetti (ilmalaivoja ja kuumailmapalloja), ja höyry-Totoropaitani sopi tilaan loistavasti. Tarjolla oli ihanaa mustikka smoothia, kroisantteja, juustoa ja leikkelettä, erilaisia sämpylöitä, hedelmiä ja virvoitusjuomia. Otin myös kahvia, vaikken sitä normaalisti paljoakaan juo. Messut olivat aika energiaa syövät, joten tankkausta tarvittiin. 
  
Aamiaisen lisäksi tarjolla oli Tammen ja WSOY:n kirjailijoita uusimman teoksensa kanssa. Viime vuonna painopiste oli pitkälti esikoiskirjailijoissa, mutta paikalla käväisivät myös Katja Kettu ja Mihail Shishkin, tänä vuonna kuulimme pidemmän kirjailijanuran saavuttaneita tekijöitä: Claes Anderson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis, Hannu Mäkelä ja Riitta Jalonen. Minua kiinnosti eniten Variksen uutuus Huvila ja nappasinkin siitä bloggaajakappaleen luettavakseni. Se voisi olla hyvää joululomamateriaalia.
  
  
Steampunkin kirjalliset maisemat
    
Tämä ohjelma oli mennyt minulta kokonaan ohitse messulehteä selatessani, mutta onneksi olin bloggaajanurkassa, kun Anni Nupponen saapui paikalle. Hän ihasteli höyry-Totoroani ja viekotteli samalla mukaansa viereiselle lavalle kuuntelemaan keskusteluaan ihastuttavan Magdalena Hain ja JS Meresmaan kanssa, keskustelua veti kirjailija Paula Havaste. Tapasin myös toisen steampunkista kiinnostuneen bloggaajan, Pauline von Dahlin.
    
Steampunk ei ole yhtenäinen kirjallisuuden genre, vaan sen sisälle mahtuu paljon vaihtelua. Se onkin kuin sateenvarjomainen kattokäsite, jonka alla kirjoitetaan mm. diesel-, kello-, ratas- ja teslapunkkia. Puhuttiin Jules Vernestä ja muista proto-steampunk-kirjailijoista, jotka loivat yhden genren arkkityypeistä: näpertelijän, joka keksii kaikkia outoja kojeita.  
    
Steampunk sopii hyvin Suomeen, sillä pohjoiseksi maaksi teollistuimme varsin nopeasti. Fiktio voi opettaa ja esimerkiksi Hai on kuullut, että hänen teoksensa ovat synnyttäneen kiinnostuksen historiaan. Hänen vaihtoehtohistoriallisessa Gigi ja Henry -sarjassa on jokaisen teoksen lopussa kerrottu mitä eroa kahden maailman välillä on. 
  
Steampunk on hyvin visuaalinen kirjallisuuden genre: koneet toimivat höyryllä tai rataskoneistolla, vaatetus on viktoriaaniselta ajalta. Suomalaisessa steampunkissa nousee vahvasti esille naisen asema ja historia, jota aikalaiskirjallisuudessa ei juurikaan arvostettu. Myös viktoriaaniset käytöstavat nousevat kirjoissa esille. Ihastelin Havasteen tavoin kirjailijattarien ihania asuja ja kampauksia. koin samaistumisen tunnetta, sillä itseltänikin löytyy puolittain ajeltu pää. 
  
  
Chick litiä yli genrerajojen
    
Viimeinen paneeli, jota kävin kuuntelemassa oli sunnuntaiaamuinen chick lit-keskustelu, jossa paikalle saapui viisi erilaista chick lit -kirjailijaa. Tuija Lehtinen tosin totesi kirjoittavansa enemmänkin rakkauskirjallisuutta kuin chick litiä. Anna Hallavan teos on suunnattu nuorille ja Liliana Lennon romaani Dionnen tytön on fantasiaa (ja laitoinkin sen heti varaukseen kirjastosta). 
  
Chick litiä kuvattiin nykyajan varaventtiiliksi, sillä vakavatkin teemat ohitetaan kepeästi. Moni lukija pitääkin genreä terapiamuotona. Huumorin kautta puretaan myös konventioita, kuten ulkonäköpineita. Kirjailijat olivat yhtä mieltä siitä, että chick litiä on hauska kirjoittaa ja lukea. Hahmoihin on helppo samaistua, sillä epätäydellisille sankarittarille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Genressä ei kuitenkaan pistetä naisia halvalla, vaan se nähdään feministisenä, mahtuuhan joukkoon paljon itsenäisiä naisia. 
  
Genressä nopeus on tyyppillinen kerronnan keino. Tunteet vaihtuvat pikaisesti ja tapahtumia tykitetään toistensa perään. Tummatkin sävyt sopivat chick litiin, sillä se korostaa teosten huumoria - toista ei voi olla ilman toista. Tarina koettiin tärkeämpänä kuin teemat. Keijut nähtiin genreen hyvin sopivana, sillä sen englanninkielinen nimi viittaa kanoihin ja jalat irti maasta liihotteluun. Panelistit toivoivatkin lisää urbaania fantasiaa niin chick litin kuin kotimaisen kirjallisuuden kentälle yleisemminkin.
  
Hyvä chick lit -huumori muodostuu panelistien mielestä itseironiasta, tilannekomiikasta, väärinkäsityksistä ja odottamattomista tapahtumista. Nykyään chick litin leima tunnutaan tosin liitettävän hyvin monentyyppisiin teoksiin. Suomalainen "kanakirjallisuus" nähtiin hieman erilaisena kuin mitä maailmalla. Yhtenä syynä nähtiin suurten metropolien puuttuminen, mutta minusta tuntuu, että huumorintajussakin on varmasti maakohtaisia eroja. 
  
  
Kirjasaaliina nappasin mukaani tällä kertaa kahdeksan teosta. Olen joskus laittanut lukulistalle ylös parikin näistä kahden euron pöydiltä napatuista teoksista, mutta aika monta lähti ihan ex temporena matkaan. Ja listahan siis on seuraavanlainen:

  • Jacques Bonnet: Kirjaston henget
  • Arthur C. Clarke: Jumalan moukari
  • Timotheé de Fombelle: Tobi Lolness - Elishan silmät
  • Anders Fager: Pohjoiset kultit - Kauhukertomuksia
  • Game of Thrones - Valtaistuinpelin kulisseissa
  • Raymond Khoury: Merkki
  • Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
  • Tuula-Liina Varis: Huvila (bloggaaja-aamiaiselta)