perjantai 26. toukokuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura #1)

"Sä elät jossain fantasiamaailmassa."
  
  
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
  
Tiedätte varmaan tunteen, kun haluaisi pitää kirjasta enemmän kuin sitten lukiessaan lopulta pitääkään. Tällaisia teoksia osuu kohdalle silloin tällöin ja Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian aloittava YA-esikoisteos Kuura on yksi niistä. Kauniin kannen on taiteillut Karin Niemi, joka on tehnyt myös Sini Helmisen teoksen Kaarnan kätkössä kannen.
  
Teoksen näkökulmahenkilöinä vurottelevat Inka ja Aaron, lukioikäiset nuoret, jotka asuvat Kuurankeron pikkukaupungissa lyhyen matkan päässä Turusta. Romaanin miljöö ja idea ovat mahtavat: ihmissusia (tai  hukkia, niin kuin heitä kirjassa kutsutaan) Suomen metsissä, kaupungit muurien suojassa ja rakkaustarina ihmisen ja hukan välillä. Ihmissudet sopivat todella hyvin Suomeen ja maailmassa on jopa dystopiaa lähenteleviä elementtejä, mutta mikä sitten tökki? 
  
En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Kaikki tekemäni oli sen arvoista. (s. 353)
  
Inka on hyvin rasittava teini. Hän on ajattelematon ja itsekeskeinen, kuten toki moni muukin teini, mutta Inka tuntuu vievän nämä ominaisuudet paljon pidemmälle. Hänen itsekkyytensä tuhoaa monien ihmisten elämän, mutta Inka pitää tekojaan oikeutettuina, koska tahtoo auttaa veljeään, joka makaa koomassa sairaalassa loukkaannuttuaan kiipeiltyään Kuurankeron kaupunginmuurilla. Ärsyttävyys on pienissä annoksissa ihan toimiva tehokeino, mutta sen lisäksi olisin halunnut Inkasti irti muutakin.
  
Inka kutsuu veljeään Tuukkaa Dukeksi. Tuukka loukkaantuu aivan teoksen alussa ja makaa koomassa koko teoksen ajan eli muutaman kuukauden. Ennuste hänen heräämiselleen ei ole kovinkaan positiivinen. Kun Inka yllättäen kohtaa poikkeuksellisen ihmissuden, joka voi halutessaan muuttua ihmisestä sudeksi ja takaisin riippumatta täysikuusta, hän haluaa vietellä miehen ja käyttää tätä hyväkseen parantaakseen Tuukan.
  
"Jos nyt totta puhutaan, mä pidän sua ehkä vähän naiivina." (s. 155)
  
Pidin paljon Pitkäkankaan paikoille antamista nimistä, jotka jatkuvasti nostavat esille, että maailmassa on jo yli sadan vuoden ajan tiedetty olevan ihmissusia. Ravintolan nimi on Kuutamokka, Inkan ihmissusirakastaja asuu Yökulkijankadulla ja Aaronin perheen purjeveneen nimi on Luna. Myös Pitkäkankaan hukkalore on kiinnostavaa: lykantropia on sairaus, joka tarttuu täydenkuun aikana hukan verestä ja syljestä. Muina aikoina hukan verta jopa nautitaan huumaavana mutta kiellettynä trippinä, niin kuin vampyyrien verta Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -romaaneissa. 
   
Minä olin ihana. Olin laittanut itseäni koko päivän. (s. 184)
  
Teoksen esittämä kuva ihmisistä on aika synkkä. Miehet eivät voi vastustaa meikattua ja vihjailevasti puettua naista, teinit ryyppävät ja "nussivat" keskenään jatkuvasti, ja ihmissusia metsästetään häikäilemättömästi sen sijaan, että parannusta lykantropiaan etsittäsiin samalla innolla. Romaanin normaalein ja pidettävin ihminen on Leo, joka on hukka. Leonkin pisteet laskivat kuitenkin silmissäni huomattavasti miehen ajettua kissan päälle. 
  
Hän oli pelkkä mies, eivätkä miehet voineet vastustaa tiettyjä asioita. (s. 115)
  
Inkan ja Aaroninkaan suhde ei ole kovinn terve: Inka käyttää Aaronia sidekickinään ja dumppaa pojan sivuun aina, kun ei enää tarvitse tätä, mutta ei salli pojan hakevan kumppanuutta muualta. Vaikka Inka kutsuu Aaronia "minun kundikseni", jolla on puolet tytön sielusta, ei kaksikko tunnusta välillään olevan mitään muuta kuin ystävyyttä. Silti Inka vähän väliä vertaa itseään Aaronin kulloisenkin hetken kumppaniin ja pitää itseään jokaista parempana.  
  
Esimerkiksi Madeline (Madde) "jonka tukka toi mieleen Irlannin nummen" on Inkan mielestä "tylsempi, tyhmempi ja läskimpi" kuin hän itse. Kuvittelin muuten jostain syystä Madden alussa tummaihoiseksi, enkä voinut karistaa luomaani kuvaa missään vaiheessa. Aaronin flirttailua oli vaivaannuttavaa lukea, sillä poika piti itseään siinä niin hyvänä, ollen kuitenkin vain kauhean läpinäkyvä tyrkky. Enkä osannut kuvitella Aaronia erityisen söpöksikään, ainakaan omalla mittapuullani. Varakkaasta perheestään ja casanovamaisuudestaan huolimatta Aaron on kuitenkin miellyttävämpi hahmo kuin Inka. 
  
Hätäsireenit ulvoivat kuin pommikoneet olisivat lähestyneet Kuurankeroa. (s. 316)
     
Kuura päättyy päähenkilöiden osalta varsin haastavaan tilanteeseen, joten toinen osa käynnistynee heti kiinnostavasti. Maailmalla on paljon potentiaalian ja Pitkäkankaan kerrontaa on mielekästä lukea ja hänen käyttämänsä kieli soljuu pääosin vaivattomasti. Vaikka hänen hahmonsa ovatkin vaikeasti samaistuttavia, odotan kaikesta huolimatta mielenkiinnolla sarjan tuoreen jatko-osan, Kajon, lukemista, ja se odotteleekin jo kesän lukupinossa. Minulla on aavistus, miten Inkan hahmo tulee muuttumaan siinä ja tahdon tietää, olenko oikeassa. 
   
Sitaattikunniamaininta luovutetaan tällä kertaa seuraavalle, ihanalle kohdalle: "Duke ja minä olimme pienenä leikkineet, että metsien hylätyt talot kätkivät sisälleen kokonaan uuden maailman. Tarinoihimme kuului henkiperheitä, totoroja ja muuta jännittävää." (s. 63)
 
Arvosana:
  
    
Takakannesta:
Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva. Kuura on trilogian avausosa.
  
Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena. 
  
Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?
       
353 sivua, Myllylahti 2016
   
   
Samantyylisiä kirjoja: Elina Rouhiainen: Susiraja -sarja, Stephanie Meyer: Houkutus -sarja, Maggie Stiefvater: Väristys -sarja, Jenny Kankaanpää: Sudenveri, Aino Kallas: Sudenmorsian, Annukka Salama: Faunoidit -sarja

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Dekkariviikko kirjablogeissa 12.-18.6.2017

    
Kesäkuussa vietetään jo neljättä kertaa dekkariviikkoa. Dekkarit ovat perinteikästä kesäluettavaa. Viikosta on uutisoitu mm. Dekkariviikko käynnistää kirjakesän. Kirjoitin vähän aikaa sitten suhteestani dekkareihin täällä. Vaikka en olekaan genren suurkuluttaja, on kirjasuosikeissani dekkareitakin. Tätä teemaviikkoa varten olen ajatellut lukevani ainakin Alan Bradleyn ihastuttavan Flavia de Luce -sarjan uusimman osan, Kuolleet linnut eivät laula ja ehkä innostun lukemaan muutakin. 
   
Teemaviikko käynnistyy maanantaina 12.6. MarikaOksan ehdottamalla tempauksella, jonka ideana on julkaista dekkariaiheisia postauksia blogeissa vähintään 12 tunnin ajan tai jopa kokonaisen vuorokauden, jos bloggaajia ilmoittautuu mukaan enemmänkin. Postauksia ilmestyisi siis kerran tunnissa, postaus/blogi (voi ajastaa etukäteen). Postaukset voivat esitellä yksittäisen teoksen tai käsitellä yleisemmin dekkarigenreä ja omaa suhdetta siihen, suosikkidekkareiden ja -dekkaristien esittelyä, kuvia omasta dekkarikokoelmasta, vain mielikuvitus on rajana. Kerro kommenttiosiossa, jos olet kiinnostunut osallistumaan myös tähän tempaukseen. Tuntivuorot jaetaan ilmoittautumisen mukaan. Vastaava tempaus järjestettiin Tove Janssonin juhlavuonna 2014 Bokbabbel-blogissa.

Maanantaitempauksessa mukana: (ajat alustavasti klo 10:00-22:00)
  
Teemaviikkoon voi osallistua myös tavallisten postausten muodossa koko viikon ajan. Samalla viikolla järjestetään myös ensimmäinen kolmesta kirjabloggaajien kesälukumaratonista 17.6. Somessa voi käyttää hästägiä #dekkariviikko. Teen viikosta koosteen maanantaina 19.6. ja haasteeseen osallistuvat voivat ilmoittaa lukemansa listana tai linkillä omaan koosteeseen joko tämän postauksen tai tulevan koosteen kommentteihin. Listaan osallistuvat blogit tähän alle ja kaikki luetut kirjat koosteeseen.

Kaikki osallistujat:

maanantai 22. toukokuuta 2017

Kesän ja syksyn 2017 odotetuimmat uutuudet






Kirjabloggaajat ja muut kirja-alan harrastajat ja ammattilaiset pääsevät nauttimaan kahdesti vuodessa tunteesta, että on palannut lapsuuteen ja on vierailemassa unelmien karkkikaupassa, sillä uutuuskatalogeista kiinnostavien, tulevien teosten bongaaminen on hyvin samanlaista kuin etsisi lempikarkkien rinnalle uusia makuelämyksiä: missä on kiiltävimmät paperit ja kirkkaimmat värit? Vai haluaako sittenkin melankolista ja kirpeää mustaa eli salmiakkia ja lakritsia? Tässä minun "karkkipussini" eli kesän ja syksyn kiinnostavimmat tulevat kirjat. Osa on kokonaan uusia tuttavuuksia ja maultaan yllättäviä, osaan on jo tutustunut sarjojen aikaisemmissa osissa. Onko sinun uutuuslistallasi samoja teoksia?

Aula & Co.:
  
Victoria Aveyard: Kunninkaan kahleet (heinäkuussa)
- YA-dystopia-sarjan kolmas osa

Bazar:

John Boyne: Poika vuoren huipulla (elokuu)
Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus (lokakuu)
- Seitsemäs suomennettu Flavia de Luce -kirja ♥


Diana Gabaldon: Koskemattomat (lokakuu)
- Novelleja Jamien nuoruudesta
Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (heinäkuu)
- Kiinnostavaa nuorten fantasiaa, joka on tullut vastaan monissa blogeissa englanninkielisenä
Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (heinäkuu)
Erika Vik: Seleesian näkijä (elokuu)
- Corildonin ja Aleian seikkailu jatkuu. Mahtavaa saada toinen osa näin pian ensimmäisen jälkeen!

Karisto:

Magdalena Hai & Teemu Juhani: Kurnivamahainen kissa (elokuussa)
- Yksi suosikkikirjailijani yhdistää voimansa yhden suosikkikuvittajani kanssa. Must read.
Päivi Lukkarila & Emiliä Mäkinen: En ikinä luovuta (elokuussa)
Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (kesäkuussa)

Lasten keskus:

Tittamari Marttinen & Lotta Kauppi: Emeliina ja hylätyn huvipuiston tapaus (syyskuussa)

Like:

Dmitri Gluhovski: Metro 2035 (lokakuussa)
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja (elokuussa)

Myllylahti:

Sini Helminen: Kiven sisässä (syyskuussa)
- Uusi näkökulmahenkilö Väkiveriset sarjaan.

Otava:

J.P. Delaney: Edellinen asukas (syyskuussa)
Johanna Holmström: Sielujen saari (syyskuussa)
Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani (toukokuussa)
- Harvinaisesti kiinnostuin Otavan katalogissa useammasta dekkarista ja trilleristä, sekä tästä chick lit-teoksesta
Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä (kesäkuu)
Helena Waris: Linnunsitoja (elokuussa)
- Jo esittelyteksti vei mukanaan, kiinnosta uutuus nuortenkirjarintamalla
Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät (kesäkuussa)
- Nuortendystopiaa!
Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti (elokuussa)

Pen & Paper:

Kiera Cass: Perijätär (elokuussa)
- Valinta-sarja täydentyy American tyttären näkökulmalla

Reuna:

Sonja Kinnunen: Univeljet (lokakuussa)

S&S:

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja (syyskuussa)
Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille (lokakuussa)
Vuokko Hurme: Kiepaus (elokuussa)


Christopher Dell: Noituus, magia ja okkultismi - Kuvitettu historia (lokakuussa)
Elly Griffiths: Januksen kivi (syyskuussa)
- Vaikka Risteyskohdat ei täysin ihastuttanutkaan, sen verran kuitenkin viihdyin Ryth Gallowayn kanssa, että kokeilen hänen tutkimuksiaan vielä toisenkin dekkarin verran.
Elina Rouhiainen: Muistojen lukija (syyskuu)
- Nykyajasta hienosti aineksia ammentava nuortenkirja
J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (syyskuu)
- Tätä elokuvakäsikirjoitusta olen odottanut jo pitkään, Newt ♥

WSOY:

Dan Brown: Alku (lokakuussa)
David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson (heinäkuussa)
- Tämä on usein mainittu Minä, Simon, Homo Sapiensin yhteydessä
Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja viisi: Virus (heinäkuussa)
Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kuusi: Salaisuus (lokakuussa)
- Kepler62:n kaksi viimeistä osaa. Tätä loppuhuipennusta on odotettu.
Miia Pöllänen: Bujoilun voima (elokuussa)
 
 
10 kiinnostavinta tulevaa teosta:
  1. Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus 
  2. Kiera Cass: Perijätär
  3. Magdalena Hai & Teemu Juhani: Kurnivamahainen kissa
  4. Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi
  5. Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja viisi: Virus
  6. Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kuusi: Salaisuus
  7. J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
  8. Erika Vik: Seleesian näkijä
  9. Helena Waris: Linnunsitoja
  10. Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät

lauantai 20. toukokuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

"Oli kerran kuninkaanpoika, joka oli kuutamolla ratsastamassa."
 
  
  
Luin viime kuussa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielen. Se on Mio, poikani Mion ja Ronja ryövärintyttären kanssa lapsuuden suosikkejani. Halusin lukea lisää Lindgreniä ja tartuinkin nyt kolmikon viimeiseen teokseen, jota en ole ainakaan kymmeneen vuoteen lukenut uudelleen.
  
Mio, poikani Mion lukeminen oli nostalgista. Muistin, kuinka lapsena lukemassani versiossa oli kuva lapsista satuja kuiskivan kaivon ympärillä, mikä on mielestäni tämän uusimman painoksen kantta kiinnostavampi. Tämä oli tosi jännä lukukokemus ala-asteella. Minulla on yhä tallessa siskoni vuonna 2000 ope-koulutuksessa ryhmätyönä tekemä kuunnelma teoksesta cd:llä. Kuuntelin sitä yläasteikäisenä hyvin usein ja parhaiten mieleen ovat jääneet laulut, jotka ryhmä sävelsi ja sovitti. Siskoni esitti Eenon roolia. 
  
Alussa 9-vuotiaan Mion nimi on Juhani Ville Hämäläinen, tai kavereille Jussi. Eedla-täti ja Kosti-setä olivat ottaneet hänet vuoden ikäisenä lastenkodista, vaikka olivat toivoneet tyttölasta, mutta sellaista ei tuolloin ollut tarjolla. Kasvattivanhemmat eivät paljoakaan välittäneet Miosta. Eedla-täti inhosi erityisesti Mion lukuharrastusta.
  
- Taasko sinä istut nenä kirjassa, hän sanoi. - Sen tähden oletkin niin pieni ja kalpea ja surkea - kun et viitsi olla ulkona niin kuin muut lapset. (s. 70)
   
Satumaisten käänteiden jälkeen Mio pääsee Kaukaisuuden Maahan, jossa hän tapaa isänsä kuninkaan. Hän saa oman hevosen, kultaharjaisen ja -kavioisen Miramis-ratsun ja tapaa uusia ystäviä, Jum-Jumin, Nonnon ja Jirin sisaruksineen. Kaukaisuuden Maassa asiat näyttävät päällisin puolin aurinkoiselta unelmalta, mutta Hämärän Metsän toisella puolella alkaa Autiuden Maa, jossa ritari Kaamolla on linna. Julma ritari Kaamo on ryöstänyt lapsia ja tehnyt heistä lumottuja lintuja. 
  
Tuhannen tuhatta vuotta sitten oli määrätty, että poika, jolla on kuninkaallista verta, ja joka ratsastaa valkoisella kultaharjaisella ratsulla yhden ystävän kanssa on ainoa, joka voi nousta ritari Kaamoa vastaan. Ritari Kaamolla on kivisydän ja rautakynsi toisen kätensä tilalla. Rautakynnellään hän voi ottaa pois sydämen ja antaa tilalle samanlaisen kiven kuin itselläänkin on. 
  
Mio saa satuseitinkutojalta taikakankaan viittansa vuoreen ja se pelastaakin hänet monta kertaa. Hänellä on mukanaan myös Jirin varastetun pikkusiskon lusikka ja Nonnon vuolema pajuhuilu, joille molemmille tuleekin käyttöä, sekä Miekantakojan tuhannen tuhatta vuotta takoma miekka, joka leikkaa kiveä. Vain tämä erikoismiekka voi tuhota Kaamon. 
  
Tulimme Kuolleeseen Metsään. Se oli metsä, jossa ei tuuli soitellut eivätkä lehdet suhisseet, sillä siellä ei ollut pieniä vihreitä lehtiä, jotka olisivat voineet suhista. Siellä oli vain kuolleita mustia puunrunkoja ja niissä mustia, vääntyneitä, kuolleita oksia. (s. 108)
  
Mio pakenee Kaamon tornista, jonne hänet ja Jum-Jum on vangittu. Hän kohtaa Kaamon voitokkaassa taistelussa, joka kestää tunnin. Mietin, että miksei hän näkymättömyysviittansa alla vain surmannut Kaamoa takaapäin, vaan ilmoitti läsnäolostaan. Onko lastenkirjoissa jalompaa tappaa toinen rehellisessä kaksintaistelussa kuin tuikata odottamatta pahista selkään? 
  
Mion tietämättömyyttä ihmetellään jatkuvasti, vaikka hän on kasvanut toisessa maassa eikä voisi mitenkään tietää samoja asioita tai ennustusta, joka häntä koskee. On mielenkiintoista, että usein kummastellaan nuortenkirjojen päähenkilöitä, joiden tulee kapinoida ja muuttaa maailmansa (kuten Nälkäpelin Katniss), vaikka onhan näitä ollut jo pitkään, esimerkiksi Lindgrenin Mio ja Joonatan Leijonamieli sekä C.S. Lewisin Narnia-sarjan sisaruusnelikko ovat myös tällaisia klassisia sankareita, joiden tulee päihittää maailman paha.  
  
Ilona Wiklandin kuvitusta
    
En muistanut, kuinka paljon teoksessa oli toisteisia fraaseja. Etenkin Jum-Jum toistelee paljon lauseita kuten "- Kunpa tie ei olisi niin pimeä, Jum-Jum sanoi. - Kunpa vuoret eivät olisi niin mustia ja kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin." (s. 89) ja Mion isä kutsuu poikaansa aina "Mio, poikani Mioksi". Mion seikkailuissa on paljon samaa kuin Harry Pottereissa: on mm. näkymättömyysviitta ja pahis, joka lapsen on ennustettu voittavan ja jota pahis pelkää suhteettoman paljon.
  
Pidin Mion hahmosta enemmän kuin Leijonamielen veljeksistä, sillä Miossa yhdistyivät Kaarlen pelokkuus ja Joonatanin sankarillisuus. Mio voittaa oman pelkonsa ja pelastaa lumotut lapset. Kuollut Metsäkin herää eloon. Eeno tuo Miolle ensimmäisen lehden, joka metsässä kasvaa, mutta poika ei juurikaan anna tuolle eleelle arvoa, vaikka minusta se on ihana ja tuo mieleen Röllin ja usvametsänneidon tarinan, jossa Rölli auttaa kuollutta metsää kasvamaan kauniilla ajatuksilla. 
  
Mio, poikani Mio on paitsi kertomus hyvän ja pahan taistelusta, myös kuvaus lapsen kaipuusta tulla rakastetuksi. Ottovanhemmilta ei Mio ole rakkautta saanut, mutta isä haluaa leikkiä poikansa kanssa, vaikka tällä on kokonainen valtakunta hoidettavanaan. 

Isälläni kuninkaalla oli niin paljon puuhaa suuressa valtakunnassaan, mutta aina häneltä sentään riitti aikaa minulle. Koskaan hän ei sanonut "Mene tiehesi, minä en ehdi nyt!" Hän oli mielellään minun kanssani. (s. 55-56)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Jännittävä ja samalla hellä tarina hyvän ja pahan taistelusta
  
Eräänä iltana katoaa kotoaan Jussi, yhdeksänvuotias. Hänestä on tullut prinssi Mio, ja hän asuu Kaukaisuuden Maassa isänsä, kuninkaan luona. Kaikki rakastavat pientä Mioa, mutta kukaan ei voi vapauttaa häntä tehtävästä, joka hänelle on aikojen alussa määrätty: yksin ja kenenkään auttamatta hänen tulee taistella kivisydämistä Kaamoa vastaan…
  
Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.
   
Suomentanut: Kristiina Kivivuori, 192 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1955)
  
Kuvittanut: Ilon Wikland
  
Alkuperäinen nimi: Mio, min Mio (1954)
  
Myös näissä blogeissa on matkattu Mion kanssa on Kaukaisuuden Maahan: Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Morren maailma, Salkan saari

perjantai 19. toukokuuta 2017

Eoin Colfer: Supernaturalisti

"Otus oli sylilapsen kokoinen ja sillä oli sileä, läpikuultavan sininen iho, 
neljä hoikkaa raajaa ja soikea pää. Sen suonissa kulki veren sijasta kipinöitä."
   
   
Lukuhaasteissa: Hyllynlämmittäjä
  
Olen lukenut Artemis Fowl-sarjasta parhaiten tunnetulta Eoin Colferilta aikaisemmin vain yhden kirjan (Toivomuslista), josta pidin lukiolaisena suuresti. Kappaleeni Supernaturalistista olen joskus ostanut kirpparilta ilman kansipaperia (ehkä hyvä niin, tuo kansi ei kauheasti herättele kiinnostustani), mutta tiesin kirjasta etukäteen sen verran, että oletin ehkä tykkääväni siitä. Hyllynlämmittäjä-lukupinossa odottelisi vielä toinenkin kirjailijan steampunk-romaani Siipimies.
  
Vielä vähän aikaa sitten maailma ratkesi liitoksistaan. Maapallolla ei yksinkertaisesti ollut tilaa kaikille. (s. 145)
  
Tapahtumamiljöönä on Sateliittikaupunki lähitulevaisuudessa. Kaupunkia kutsutaan toiselta nimeltä Romutarhaksi, sillä monet talot on rakennettu romuraudasta ja niiden rakenteissa asuu ruostepunkkeja, uusi elämänmuoto, joka selviytyy torakoitakin paremmin. Kaupungin yllä leijuu valtava Myishi 9-sateliitti, joka hoitaa isoa osaa kaupungin logistisista asioista, kuten ohjaa autoja ja vastaa tv-lähetyksistä. 
  
Ennen auringonnousut olivat olleet oransseja. Nykyään ne saattoivat olla vaikka minkä värisiä, kun aurinko hehkui ilmaan päästetyistä kemikaaleista. Tänään savusumu oli violettia, mikä tarkoitti luultavasti hyönteismyrkkyjä. Puolen päivän aikaan koko kaupunki löyhkäisi. Oli se kuitenkin parempi kuin punainen. Kukaan ei mennyt ulos ilman hengityssuojaimia, kun savusumu oli punaista. (s. 63)
   
Päähenkilö on Cosmo Hill, orpo. Hän on saanut nimensä löytöpaikkansa mukaan (Cosmonaut Hill) ja koska hänen vanhempiaan ei voitu jäljittää DNA-arkistosta, poika päätyi Clarissa Fraynen koulukotiin hoitajarajoitteisille pojille. Clarissa Frayne on erikoistunut tuotetestaukseen, eli se saa rahoituksensa altistamalla orvot mm. uusille lääkkeille ja muunnelluille ruoka-aineille. Orvot voivat päästä pois Clarissa Fraynesta joko tulemalla adoptoiduksi, kuolemalla tai pakenemalla. Koska Cosmo on jo 14-vuotias, ei kukaan halua häntä enää adoptoida, on ainoa vaihtoehto paeta, ennen kuin orpojen syömä ruoka ehtii tuhota hänen elimistönsä - orpojen keski-ikä on vain 15 vuotta.
  
Jos Romutarha oli tulevaisuuden kaupunki, hän lähtisi koska vaan menneisyyteen. (s. 64)
  
Cosmolle tarjoutuu odottamatta tilaisuus paeta, vaikka hänen henkensä onkin hiuskarvan varassa. Hänen onnekseen ryhmä nuorista koostuvia supernaturalisteja löytää pojan ja pelastaa tämän, koska Cosmo on heidän tavoin yksi harvoista ihmisistä, jotka voivat nähdä siniset parasiitit, jotka näyttävät imevän energiaa haavoittuneista ihmisistä. Cosmo liittyy pienen porukan jatkoksi parasiitteja vastaan käytyyn taisteluun ja oppii yhden jos toisenkin seikan kaupungistaan. 
  
Peilissä näkyvä hahmo toi hänen mieleensä onnettomat sotalapset, joita näki historiavideoilla. Laiha ja murjottu, riutunut ja kurja. Hän oli kuin pienoiskokoinen Frankensteinin hirviö. Kursittu kokoon sekalaisista osista. Yksikään niistä ei ollut oikean kokoinen eikä kaikkia ollut edes tarkoitettu ihmiselle. (s. 46-47)
  
Supernaturalisteista kiinnostavin hahmo on Toisto. Hän näyttää pikkupojalta, vaikka on 28-vuotias. Toisto on bartolilapsi. Tohtori Ferdinand Bartoli teki geenikokeiluja lapsilla tarkoituksenaan luoda yli-ihmisiä, joilla olisi poikkeuksellisia kykyjä. Geenimuuntelun sivuvaikutuksena lasten pituuskasvu pysähtyi ennen aikojaan.
  
Me sanomme itseämme supernaturalisteiksi, koska metsästämme yliluonnollisia olentoja. (s. 55)

Pidin paljon Colferin ja suomentaja Jaakko Kankaanpään yhteistyössä syntyneestä kielellisestä leikittelystä. Mutta vaikka teoksessa onkin hieno miljöö, vähintään yksi kiinnostava hahmo ja pari suurta käännettä, se jokin jäi puuttumaan, jotta olisin nauttinut kirjasta vielä enemmän. Olisin ehkä pitänyt teoksesta vielä enemmän, jos se aloittaisi sarjan, joka kertoo supernaturalistien muistakin seikkailuista. Maailmalla olisi ollut potentiaalia jatko-osiinkin.
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Satelliittikaupungin pimeällä puolella elävät ne kurjat, jotka syntyivät ilman sponsoria tai tunnistettavia vanhempia. Yksi orpojen loppusijoituspaikka on pahamainen Clarissa Fraynen koulukoti, jonka kolkoissa kammioissa on 14 vuotta - eli koko ikänsä - asunut poika nimeltä Cosmo Hill. Hän on suunnitellut pakoa jo pitkään.
  
Kun tilaisuus viimein koitaa, Cosmo menettää pakomatkan päätteeksi melkein henkensä. Merkillinen, supernaturalisteiksi itseään kutsuva joukkio pelastaa hänet pienten sinisten parasiittien kynsistä.
  
Vain harvat näkevät nämä salaperäiset olennot. Cosmo kuuluu onnekseen valittujen jukkoon. Nyt on hänen vuoronsa antaa arvokkaat kyvyt pelastajien käyttöön... 
  
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää, 277 sivua, WSOY 2004
  
Alkuperäinen nimi: The Supernatural (2004)
  
Parasiitteja on jahdattu myös täällä: Turun Sanomat

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Prideviikon lukutempaus (26.6.-2.7.2017)


   
Tänään on Kansainvälinen homo- ja transfobian vastainen päivä. Se antaa sateenkaarevan aasinsillan tälle postaukselle. 
  
Luin viime vuonna Prideviikolle Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja pohdin silloin, että olisi hienoa, jos kirjablogeissa olisi luettu ja postattu yhteisöllisesti HLBTQ kirjallisuutta. Tänä vuonna olen kuitenkin ajoissa liikkeellä tämän idean toteuttamisen kanssa. Helsinki Pridea vietetään tänä vuonna 26.6.-2.7. 
  
Tempaukseen ilmoittaudutaan kommentoimalla tähän postaukseen ja osallistumiseen riittää, kun lukee yhdenkin teemaan sopivan kirjan haasteviikolle, mutta lukea saa toki enemmänkin. Kaikenlainen muukin teeman käsittely blogeissa on erittäin tervetullutta. Somessa voi käyttää hästägiä #pridelukuviikko.
  
Lukuvinkkejä löytyy esimerkiksi täältä, täältä ja blogistani Sateenkaarikirja-tägillä. Yllä olevaa sateenkaarisydäntä saa käyttää bloggausten yhteydessä. Kerään haasteviikon päätteeksi listan luetuista teoksista seuraavien vuosien vinkkilistaksi, joten ilahtuisin, jos ilmoittaisitte luetut kirjat myös tähän postaukseen.

Tempauksessa mukana:

maanantai 15. toukokuuta 2017

Lukupiirissä: Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen

"Laskeudu, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulin aukkoon, jota Scartassin varjo koskettaa ennen heinäkuun ensimmäistä päivää, niin pääset maan keskipisteeseen, kuten minä olen tehnyt."
~ Arne Saknussemm
   
    
Huhtikuun lukupiirikirja
   
Jules Vernen klassikkoromaanin Matka maan keskipisteeseen (jonka kolme ensimmäistä käännöstä nimellä Matkustus maan keskipisteeseen) perusidea lienee tuttu suurimmalle osaa ihmisiä. Professori Otto Lidenbrock löytää vanhan norjalaisen kirjan välistä pergamentin, jossa on riimukirjoitusta. Jotta viestin pystyy lukemaan, on ensin avattava salakirjoitus. Lopulta ratkaisun keksii professorin orpo veljenpoika Akseli. 
  
Viesti kertoo, kuinka 1500-luvulla elänyt alkemisti Arne Saknussemm on mennyt islantilaisen tulivuoren kraateriin ja löytänyt sieltä reitin maan keskipisteeseen. Akseli on hyvin epäileväinen, tarinan todenperäisyydestä, sillä hänen käsityksensä mukaan maan sisus on sulaa kiviainesta. Professori järjestää vastauseista huolimatta tutkimusmatkan Islantiin. Tapahtumia kuvataan Akselin näkökulmasta. Tie maapallon uumeniin kuitenkin löytyy lopulta ja siellä professori Lidenbrock, Akseli ja heidän islantilainen oppaansa Hans kohtaavat kaikenlaisia vaikeuksia. "Ajatus eksyä tähän pimeään sokkelomaailmaan oli kammottava." (s. 113)
  
Kaikki olettamukset, että tuo sisus olisi jotakin muuta kuin juoksevaa ja valkohehkuista massaa, olivat mielettömiä. (s. 87)
  
Miksihän kotiapulaisten nimi on lähes aina Martta? Onko kyseessä todella suosittu nimi, luokkaerojen osoittaminen, kutsumalla kaikkia palvelijoita geneerisesti Martaksi vai jonkinlainen titteli, eikä sinällään varsinainen etunimi, niin kuin Orjattaresi-romaanissa? Teoksessa ei ole kovinkaan montaa naista Martan lisäksi, mutta he edustavat monelaisia naiseuden osa-alueita. Professorilla on suojattina Graüben-niminen tyttö, joka on Akselin kihlattu. "- Minä olisin päinvastoin hyvin halukas lähtemään itse mukaan. Mutta minunlaisestani tyttörukasta siellä olisi vain vaivaa." Lisäksi Islannissa kohdataan 19 lapsen äiti ja pari muuta vaimoa.

Romaanin Islannissa kirjastonkirjat kiertävät kädestä käteen kaikkien saarelaisten luona "Sen sijaan, että antaisimme kirjojen homehtua rautaristikon takana kaukana tiedonhaluisten ulottuvilta" ja palaavat vasta vuoden tai parin päästä takaisin kuluneina ja loppuun luettuina, "sillä lukuhaku ikivanhalla ja jäisellä saarellamme on hyvin suuri" (s.56). Jokainen talonpoika ja kalastaja osaa lukea ja käyttää tätä taitoa. Voisipa samaa sanoa suomalaisistakin...
   
Olin saanut tämän retken aikana hämmästyä monta kertaa. Luulin olevani jo täysin parkkiintunut yllätysten varalta, mutta nähdessäni nämä kaksi kolmesataa vuotta sitten piirreetyt kaksi kirjainta, haukoin henkeäni. (s. 217)

Tämä oli ensimmäinen Verneni. Olen keräillyt vuosien varrella useita Vernen teoksia ja hyllyssä odottelee mm. Maailman ympäri 80 päivässäKapteeni Nemo: Merten syvyyksissä ja Höyrytalo. Näistä tietenkin eniten kiinnostaa ensin mainittu, koska pidin lapsena niin paljon samannimisestä animaatiosarjasta (saatoin olla jopa hieman ihastunut antropomorfiseen Phileas Foggiin, samoin kuin Prätkähiirten Turboon).
  
Kaikki on varmaan kuvittelua. Olen vain nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. (s. 40)
  
En tiennyt etukäteen, että iso osa tapahtumista sijoittuu Islantiin (missä tutkimusmatkailija syövät mm. skyriä!), yllätyin myös tekstin sujuvuudesta, joskin petyin hieman lopun antiklimaattisuuteen, sillä jännitettä oltiin kasvatettu koko kirjan ajan, eikä päätös palkinnut niin ruhtinaalisesti kuin potentiaalia olisi ollut. Teoksen voisikin tiivistää sanontaan "tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka sinne".

Hihittelin tahattomasti luettuani pimpsikivi-sanan, joka on googlaamisen perusteella hohkakiven vanha nimitys (on kyllä syystäkin vaihdettu). Lukemani painos on lyhennetty alkuperäisestä, enkä tiedä kuinka paljon vähemmän sisältöä tässä versiossa. Tarina tuntui kuitenkin loogiselta, enkä pysty sanomaan, mistä kohtaa tekstiä olisi leikattu pois. Muutamia todella outoja kenties kääntäjän tekemiä virheitä tekstistä kylläkin löytyy:
  • Mainitaan, että on maanantai 1. heinäkuuta ja pari sivua myöhemmin puhutaan seuraavasta päivästä, joka on tiistai 30. kesäkuuta
  • Tutkimusmatkaajilla on mittari, joka näyttää 150 asteeseen saakka, mutta teoksen loppupuolella mitataan 163 asteen lämpötila (miten ne ylimääräiset 13 astetta mahtuivat skaalaan?)
  • Puhutaan sekaisin peräsimestä ja ruorista nopeasti kyhätyn lautan yhteydessä
  • Mainitaan Ohio-joelta 1901 löytynyt fossiili, vaikka kirja on kirjoitettu 1864 ja tarina tapahtuu vuonna 1863 (tämä voi olla suomentajan tai myöhempien painosten lisäys)
   
Sitattikunniamaininta: "Oli meidän asetuttava yöksi autioon ja hyvin ränsistyneeseen mökkiin, missä arvattavasti kaikki pohjoisen tarujen peikot ja menninkäiset mielellään pitivät majaa." (s. 76)
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Tänään on Jules Verne maailman luetuin kirjailija.

Ranskalaisen kertojamestarin Jules Vernen menestyksen salaisuus johtuu hänen kaukonäkijän kyvyistään. Osasihan hän jo 100 vuotta sitten kuvata tenhoavasti matkaa kuuhun ja kuun ympäri. Astronauttien saavutukset ovat tehneet hänen kuvitelmistaan tosia. Ei siis ihme, Jules Verne on jälleen ajankohtainen. 

"Matkustus maan keskipisteeseen" avaa "kuuman linjan" planeettamme uumeniin. romaanin sankari on saksalainen professori Otto Lidenbrock, joka veljenpoikansa Akselin ja islantilaisen oppaansa Hansin kanssa suorittaa jännittävän, jopa hengenvaarallisen matkan maan keskipisteeseen. Tutkimusretkeilijät selviytyvät toinen toistaan kiperimmistä tilanteista kylmäverisyytensä ja rohkeuetensa ansiosta. Jules Vernen kiehtovaa, huumorin sävyttämää kerrontaa seuraavat mielellään sekä nuoret että vanhat. Jännityksen latautuessa ja purkautuessa yhä uudestaan lukija pysyy juonessa tiiviisti mukana kirjan kannesta kanteen.
   
Lyhentäen suomentanut: Matti Karjalainen, 248 sivua, Valistuskirjat 1966 (ensimmäinen käännös ryúotsinnoksesta 1879, uusin käännös nimellä Matka maan keskipisteeseen 1974, Pentti Kähkönen, WSOY)
  
Alkuperäinen nimi: Voyage au centre de la Terre (1864)
  
Maan uumeniin on matkattu myös täällä: Sonjan lukuhetket, Ihminen välissä
   
Samantyylisiä kirjoja: Virve Sammalkorpi: Paflagonia perilliset, Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia, Jeff Long: Helvetin piirit ja Helvetin sydän, Robin Cook: Kaappaus, Lincoln Child: Uusi Atlantis, Raymond Khoury; Merkki, Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Minä ja dekkarit

© Niina Tolonen
   
Jännityskirjallisuus on pelkistetyimmillään dekkareita eli rikoskirjallisuutta, joka ei ole minulle kaikkein tutuin genre, mutta kun käsitettä laajentaa, niin luettujen ja lukemattomien teosten lista kasvaa huomattavasti. Liityin vähän aikaa sitten Facebookin Dekkariryhmään, sillä luin harvinaisesti dekkarin vieläpä sanan suppeassa merkityksessä (Elly Griffiths: Risteyskohdat). Kiinnostavista aineksistaan huolimatta en ollut täysin ihastunut kirjan päähenkilöön, ja olin menossa pyytämään ryhmästä lukuvinkkejä. Kaiveltuani ensin vanhoja eli muistelin mitä genren teoksia olen lukenut ja mitä minulla on omassa hyllyssä ja lukulistalla odottamassa yllätyin, kuinka paljon nimikkeitä haaviini kertyi jo hyvin lyhyen pohdinnan aikana ja ajattelin blogata muutamia ajatuksiani aiheesta. 
   
Tiukimmalla haravoinnilla dekkarilistalleni voisi laskea vain kymmenisen teosta. Tykkään erityisesti 50-luvulle sijoittuvasta Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjasta, Nora Robertsin salanimellä J.D. Robb julkaisemista futuristisista Eve Dallas -kirjoista (sääli, ettei niiden suomentamista jatketa, kysyin suoraan kustantajalta) ja Dan Brownin Da Vinci -koodin jalanjäljissä kulkevista mysteereistä. Toisin sanoen kirjassa tulee olla dekkari-, mysteeri- tai jännityselementtien lisäksi vähintäänkin kiinnostava ajankuva ja miljöö (historiallinen tai futuristinen), sillä nykyhetkeen sijoittuvat teokset eivät useinkaan saa kiinnostustani heräämään. Genren klassikot, joita pari olen lukenut, eivät ole vakuuttaneet, joskin haluaisin tutustua paremmin Agatha Christien tuotantoon, joka on anoppini sydäntä lähellä. 
   
Olen seurannut tv:stä (tai tätä nykyä Netflixistä) muutamia rikossarjoja, olivatpa hahmot sitten poliiseja, agentteja tai vaikkapa kuolinsyytutkijoita. Suosikkeihini kuuluvat mm. Almost Human, Bones, Criminal Minds, C.S.I., Forever, Fringe, Grimm, Monk, Naisten etsivätoimisto, Prison Break, Rizzoli & Isles, Stalker, X-files... Monella rikossarjalla on juuret kirjallisissa esikuvissa, Bones perustuu Kathy Reichsin teoksiin, Rizzoli & Isles Tess Grritsenin dekkareihin ja Naisten etsivätoimisto Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -kirjasarjaan. Suosikkidekkareillani ja -tv-sarjoilla on havaittavisa ainakin yksi yhteinen piirre: haluan päähenkilön tai päähenkilöiden olevan jollain tapaa hyvin kiinnostavia. Hydä dekkariahmo on kokemustemi mukaan jollain tapaa erikoinen; poikkeuksellisen älykäs, sanavalmis tai hänen menneisyytensä on jättänyt henkisen tai fyysisen jäljen hahmon olemukseen.
   
Parhaat genren teokset ovat monessa tapauksessa myös muutenkin lukukokemusten kermaa, joiden tunnelmiin palaa mielessään (ja nykyään blogiarkiston avulla) usein. Niiden kirjoitustyyli koukuttaa, loppuratkaisuja ei arvaa ennalta ja parhaassa tapauksessa syntyy tunne, että teos on luettava joskus uudelleen ellei jopa heti edellisen lukukierroksen perään. Huomasin tämän postauksen kollaaseja tehdessäni, että ensimmäisenä mieleen tulleiden teosten kansikuvilla on suuri merkitys sekä teokseen tarttumisen, että siitä nauttimisen suhteen. En yleensä ajattele kansikuvaa lukemisen aikana, mutta esteettiseksi kokemani kansi lisää kyllä lukukokemuksen hyvänolontunnetta. 
  
Onko listalle päässyt tuttuja teoksia? Kuinka sinä löydät luettavaa dekkarien ja jännäreiden laajasta valikoimasta? Mitä pidät hyvän dekkarin aineksina? Ja niin kuin aina, minulle saa ehdottaa lukuvinkkejä. 
  
  
Näistä pidin (osa luettu ennen blogia):
 
Ihan ok lukukokemuksia:
   
     
Nämä eivät syystä tai toisesta kolahtaneet:
 
Lukulistalla (tähdellä * merkityt omassa hyllyssä):
  • Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt*
  • Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus*
  • Jessie Burton: Nukkekaappi
  • Ian Caldwell & Dustin Thomason: Neljän siirto*
  • Lincoln Child: Uusi Atlantis*
  • Blake Crouch: Wayward Pines – Ei pakotietä*
  • Robin Cook: Sfinksi*
  • Clive Cussler: Atlantis*
  • Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä
  • Tom Egeland: Ympyrän pää
  • Tuomo Jäntti: Verso*
  • Raymond Khoyry. Merkki*
  • Dean Koontz: Odd Thomas – Hiljaisten kaupunki*
  • Jenna Kostet: Marrasyöt*
  • China Miéville: Toiset
  • Matthew Mather: Kybermyrsky*
  • Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot*
  • Mircahel Mortimer: Neitsytkivi
  • Kate Mosse: Krypta*
  • Katherine Neville: Kahdeksan
  • Douglas Preston: Rienaus*
  • Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja (osa omana)
  • Yrsa Sigurðardóttir: Kolmas merkki*
  • Salla Simukka: Punainen kuin veri*
  • Frank Shätzing: Pedot*
  • John Twelve Hawks: Matkaaja*

perjantai 12. toukokuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat

"Hautoja, hautauksia, ruumiita, luita.
Miksi arkeologia on niin kiinnostunut kuolemasta?"
  
 
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 24. Kirjassa selvitetään rikos
  
En yleensä kiinnostu dekkareista, ellei niissä ole jotain erityislaatuista. Elly Griffithsin Risteyskohdat tarttui kuitenkin lukulistalle, koska sen päähenkilö Ruth Galloway on arkeologi. Olen opiskellut arkeologiaa neljä vuotta, ennen kuin vaihdoin pääaineeni kirjallisuuteen, niinpä alan terminologia ja käytänteet ovat tulleet tutuiksi. Arvostan myös kääntäjän ammattitaitoa, sillä Anna Lönnroth on koulutukseltaan myös arkeologi.
  
Maisema on symboolinen. Maan ja meren välissä, tai elämän ja kuoleman. (s. 20)
  
On vuosi 2007, kun Norfolkin pohjoisosassa asuva Ruth kutsutaan katsomaan marskimaan reunasta löydettyjä luita, sillä alueella on kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut pieni tyttö. Ruthin on kerrottava rikoskomisario Harry Nelsonille, ovatko luut tuon tytön vai muinaisia, marskimaalla sijainneeseen paalurakennelmaan liittyviä. Ruth oli paikalla tytön katoamisen aikoihin arkeologiryhmän kanssa tutkimassa paalukehää ja hän jäi asumaan lähistölle ihastuttuaan alueen luontoon. Sittemmin hän sai töitä paikallisen yliopiston arkeologian laitoksen opettajana, yhtenä erikoisalanaan forensinen arkeologia (vrt. Kathy Reichsin romaanien Temperance Brennan, joka on tuttu myös Bones -tv-sarjasta). 
  
Pettymyksekseni teos oli enemmän chick litiä kuin kovaksi keitetty dekkari. Yksin asuvalla Ruthilla on klassisia miesongelmia, huonot välit vanhempiinsa ja hän tykkää juoda viiniä parhaan ystävänsä Shonan kanssa viettämissään tyttöjen illoissa. Vaikka pidänkin yleensä hahmoista, joilla on vikoja tai jotka kokevat olonsa epävarmaksi, koska ne tekevät hahmoista inhimillisiä ja samaistuttavia, Ruthin kanssa en kuitenkaan löytänyt kovin vahvaa yhteyttä. 
  
Nyt olen alistunut pysymään vanhanapiikana ja kummitätinä, vajoamaan vähitelleen hulluuteen ja naulomaan kissoilleni vaatteita omista hiuksistani. (s. 49)
  
Ruth valittaa ärsyttävyyteen asti painostaan (80 kiloa) ja vaatekoostaan (44). Hän ei omien sanojensa mukaan voi käyttää farkkuja, koska on liian vanha (pian 40) ja läski, vaan pukeutuu mieluummin mustiin samettihousuihin, mikä minusta on huomattavasti huonompi vaihtoehto. Hän pukeutuu kokomustaan piiloutuakseen katseilta, vaikka pitää väreistä, glitteristä ja helmiompeleista. Hän tuntee itsensä tavallistakin kookkaammaksi autoissa ja pelkää vainoharhaisesti että istuimeen on piilotettu painoanturi, joka hälyyttää liian raskaasta matkustajasta. 

Hän kietoo punaisen kaulaliinan (ainoa myönnytys väreille: kaulaliinoja voivat ostaa läskitkin) kaulaansa. (s. 11)

Olisin nauttinut teoksesta niin paljon enemmän, jos Ruth ei olisi ollut niin ulkonäkökeskeinen. On toki totta, että naiset (minäkin) vertailemme usein omia piirteitämme toisiin ja kaipaamme epäreilusti itseämme kohtaan jotain sellaista, mitä voi olla mahdotonkin saada: jos hiukset ovat tummat ja kiharat, haluaa suorat ja vaaleat, pienemmät tai isommat rinnat, kapeammat tai reheämmät reidet ja vyötärön, enemmän tai vähemmän pituutta. Mutta Ruthin elämässä ei paljoa muuta olekaan kuin ylipaino ja kissat, joita hänen äitinsä kutsuu lapsenkorvikkeiksi (olen muuten samaa mieltä Ruthin kanssa siitä, etteivät ne ole).  
  
Kirjoja kaikilla mahdollisilla pinnoilla. Enimmäkseen arkeologiaa, mutta myös murhamysteerejä, keittokirjoja, matkaoppaita, lääkäri-hoitaja-romantiikkaa. Ruthin makua voi kuvailla vähintäänkin monenkirjavaksi. Erityisesti hänen sydäntään lähellä olivat baletista tai ratsastuksesta kertovat lastenkirjat. (s. 9)
  
Kissat, karun kaunis miljöö, arkeologia ja Ruthin rakkaus kirjoja kohtaan ovat teoksen parasta antia. Varoitan kuitenkin turvautumaan lukukokemukseen nenäliinapaketin kanssa, sillä kyseessä on teos, jossa tapahtuu kuolemia ja lasten kaappaamista. Syyllisen arvasi aivan liian helposti, mutta onneksi Nelsonin saamat, tytön katoamiseen liittyvät kirjeet, joissa oli erikoisia arkeologisia, uskonnollisia, mytologisia ja kirjallisia lainauksia pitivät mielenkiinnon yllä. 
  
Ruth Gallowayn tutkimukset saavat jatkoa, kun Januksen kivi ilmestyy syyskuussa 2017. Aion lukea senkin, sillä jokin Griffithsin tyylissä kiinnostaa kaikesta huolimatta. En olisi lukenut kirjaa loppuun, jos se olisi ollut täysin huono, vaikka en kokonaan ihastunutkaan. Uskon siihen, että Ruth tulee kasvamaan tulevissa teoksissa itsevarmemmaksi ja helpommin pidettäväksi hahmoksi. Englanniksi sarjaa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa. PS. Elly Griffiths on Domenica de Rosan dekkaristinimi, niin kuin J.D. Robb on Nora Robertsin. 
   
Arvosana:

  
Takakannesta:
Huippusuosittu ja tunnelmallinen Ryth Galloway -sarja alkaa!

Arkeologi Ruth Gallowayn rauhaisa elämä Norfolkin perukoilla järkkyy, kun poliisi ottaa yhteyttä: muinaisen paalukehän liepeiltä on löytynyt ihmisen luita. Onko kyseessä kymmenen vuotta aiemmin kadonnut tyttö vai esihistoriallinen löytö?

Katoamistapausta tutkiva rikoskomisario Harry Nelson ei aio luovuttaa ennen kuin tytön kohtalo on selvinnyt. Ratkaisu saattaakin olla lähempänä kuin koskaan Ruthin asiantuntemuksen ja herkän vaiston ansiosta. Mutta kun toinenkin tyttö katoaa, mysteeri tihenee kuin sumu marskimailla – ja Ruthin rooli poliisin neuvonantajana käy todella vaaralliseksi.

Huiman tunnelmallinen mysteeri Norfolkin rannikon marskimailta.
- The New York Times

Ruth Galloway on yksi meistä, fiksu, hyvin pärjäävä ja silti hiukan epävarma itsestään. Hänestä lukijat haluavat kuulla lisää.”
- USA Today
   
Suomentanut: Anna Lönnroth, 305 sivua, Tammi 2017
  
Alkuperäinen nimi: The Crossing Places (2009)
  
Ruthin kanssa suolamarskilla ovat olleet myös: Kirsin kirjahylly, Tuulevin lukublogiKirjakaapin kummitusLukuneuvoja
  Samantyylisiä kirjoja: Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, J.D. Robb: Kuoleman riitit

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Elena Mady: Varjo (The Body Jumper #2)

"Taisin kuulostaa marionetilta. Ei ihme.
Olin narusta vedettävä, korkeampia voimia totteleva olento."
   
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
  
Lauluntekijänäkin tunnetun Elena Madyn paranormaaleja elementtejä sisältävän nuortenkirjasarja The Body Jumperin toinen osa Varjo jatkaa uudesta ruumiista kotinsa saaneen sielun tarinaa. Sara Winterin kehosssa elävä Alex etsii varjoaan, sitä ihmistä, joka hän aikaisemmin oli. Trilogian toiset osat onnistuvat harvoin, sillä maailma ja hahmot on jo esitelty, mutta suuret paljastukset jätetään päätösosaan, minkä vuoksi väliosat eivät kerro paljoa uutta ja tarina jumittaa paikoillaan. Tämä vaivaa Varjoakin

Miksi talous perustuu siihen, että kulutetaan koko ajan lisää ja lisää, ja samalla käytetään raakamateriaalit loppuun. (s. 73)
  
Saran vanhemmat omistivat futuristisen teknologiayrityksen, WinTechin, jonka tavoitteina on keksiä uusia energiamuotoja fossiilisten polttoaineiden tilalle. Alex joutuu hyppäämään firman johtoon vailla tarvittavaa tietotaitoa, mutta saa onnekseen tukea kavereiltaan ja poikaystävältään Jesseltä. Jesse on ainoa ihminen, joka tietää, että Alex on vaihdokas, hyppääjä. Yrityksen johtamisen lisäksi Alexin elämää varjostaa Saran valtaa tavoitteleva täti, joka yrittää saada hänet hengiltä sekä Santeri-niminen poika, joka ahdistelee tyttöä tämän selvistä kielloista huolimatta.

Rakkaus oli ryhmätyötä, ja elämä myös. (s. 220)
  
Jesse lähtee opiskelemaan yliopistoon ja Alex joutuu viettämään paljon aikaa itsekseen. Pari riitelee usein, koska Alex ei kerro totuudenmukaisesti huolistaan pojalle ja käsittää tahallaan väärin, kun Jessen entinen tyttöystävä Jenna vastaa yhä uudelleen pojan puhelimeen. Toistuva kettu-uni yrittää kertoa Alexille jotain menneisyydestään, mutta hän ei osaa avata kryptistä viestiä. Selvitettyään mahdollisen minuutensa kuolinilmoitusten perusteella Alex etsii elossa olevia sukulaisehdokkaitaan. Tähänkin osaan mahtuu klassisisia dekkarielementtejä, kuten murto, räjähdys ja myrkytettyjä hedelmiä.

Koko yhteiskunta oli rakentunut fossiilisten polttoaineiden ympärille. Monet käsittävät, että niiden käyttöön ei ollut enää varaa, että hirmumyrskyt, tulvat ja luontokappaleiden kuoleminen sukupuuttoon olivat liian korkea hinta siitä, mitä oli joskus alettu tehdä eikä oltu osattumuuttaa ajoissa. Toiset olivat valmiita mihin vain estääkseen sen ja ostaakseen lisää aikaa itselleen ja heitä palvelevalle systeemille. (s. 205)
   
Viime vuosina on puhuttu paljon nuorten huonosta lukeneisuudesta ja siitä, millaisilla kirjoilla heidät saisi lukemaan enemmän. Varjo saattaa houkuttaa tietyntyyppisiä lukijoita, sillä Alex on Teslalla ajeleva ökyrikas teini, joka laulaa ja jonka paras ystävä Krisu bongataan tavallisesta kaduntallaajasta malliksi. Kiinnostavuutta on yritetty lisätä mainitsemalla selfiet, sup-lautailu, YouTube, ”Henkka ja Maukka”, sekä muita tämän hetken ilmiöitä. Vanhempi ja kriittisempi lukija saattaa pitää teoksen juonta hieman epäuskottavana.

Jokin tässä kuviossa mättää. (s. 166)
  
Mady leikittelee kielellä ensimmäistä osaa enemmän, vaikka lyyrikoista puuttuu edelleen samaa kekseliäisyyttä ja luontevuutta. Kirjailija onnistuu Alexin kuvaillessa itseään käentytöksi ja pseudokuolleeksi, mutta kaikki kielikuvat eivät onnistu yhtä taidokkaasti. Homo spaiensitar ja somakko ovat erikoisia, vaikkakin hahmolle sopivia ilmaisuja, mutta deodorantin kutsuminen dödöksi on hieman vanhentunutta ja osuu helposti silmään. Lisäksi juoneen on jäänyt pari epäloogisuutta. Teoksen ekokritiikki on kirjoitettu hienosti rivien väliin tuputtamatta. Tarinaan on luotu myös isänmaallinen ryhmä, jonka mielipiteet ei-kantasuomalaisen näköisistä ihmisistä on hyvin uskottavaa ja tarttuu nykyiseen ajankuvaan terävästi.

Kantasuomalainen on eufemismi. Pelkkä kiiltokuvasana, joka oikeasti tarkoittaa vain valkeaihoisia suomalaisia. (s. 144)
  
Mady osaa pitää lukijan pimennossa suurista juonikaarista. Onko hyppääjät lähetetty ruumiisiinsa auttamaan korjaamaan vääryydet, vai onko uusi ruumis vain uusi mahdollisuus elämään liian nuorena kuolleille? Onko kulissien takana Matrix-trilogian tyylinen Arkkitehti vai jokin taivaallinen entiteetti? Toivottavasti sarjan päätösosa kertoo viimein hyppääjistä, välitilasta ja siitä voimasta, joka kuviota pyörittää, mutta luultavasti kirjailija jättää jotain lukijan itsensäkin päätettäväksi. Kolmas osa ilmestyy elokuussa 2017.
  
Arvosana:

   
Takakannesta:
Onko sinulla mitään käsitystä siitä, millaista on elää jonkun toisen elämää, joka ikinen päivä?
Kukaan ei tiennyt, että olin eksynyt itsestäni, että olin hylännyt itseni menneisyyteen. Toivoin unien kantavan minut itseeni ja antavan vastaukset, joita kaipasin ja tarvitsin. Kuin Peter Panin varjo, halusin kotiin, kiinni itseeni.
Kun on selvinnyt sarjamurhaajan kynsistä naapurin hakkerin vaikuttavaan syliin, elämän pitäisi vihdoin olla mallillaan. Vaihdokas Alex saa kuitenkin kokea keinonahoissaan, että mikään ei ole niin kuin toivoisi, ja sisin on tärkeintä vain korulauseissa.
  
Alexin perimän yrityksen edistyksellinen energiateknologia horjuttaa vallalla olevia rakenteita, ja hänen henkeään uhataan yhä uudestaan. Jokainen askel kohti oman identiteetin selvittämistä tuntuu johtavan lähemmäs painajaismaista menneisyyttä.
  
Kintereillä lymyävä pahuuden varjo vaanii jokaista, jota Alex rakastaa. Onko jäljellä muuta vaihtoehtoa, kuin jättää kaikki taakseen?

The Body Jumper -sarja kertoo ulkokuoren alle haudatusta salaisuudesta. Varjo on sarjan toinen osa. 
    
265 sivua, WSOY 2016