maanantai 19. kesäkuuta 2017

Dekkariviikon koonti

Dekkariviikolle osallistui lähes 30 blogia. Koostan tähän postaukseen kaikki näissä blogeissa viikon aikana julkaistut kirjapostaukset (vinkkilistaksi), eli linkkailkaahan minulle omia koosteitanne tai linkkilistoja. :)
 
Mukaan mahtui niin innostuksesta kiljahtelevia lukukokemuksia kuin myös pettymyksiä. Olikin kiinnostavaa lukea laidasta laitaan dekkareista, etenkin maanantain 12 tunnin tempauksessa (kiitos vielä kerran sen ideoinnista MarikaOksalle).

Suuresta osaa teoksista en ollut kuullut aikaisemmin, pääsin siis täydentämään genretietämystä reippaasti. Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja oli viikolla ilahduttavan paljon edustettuna, ihan sarjan ensimmäisestä osasta uusimpaan, toukokuussa ilmestyneeseen suomennokseen.
     
  
  
Maanantaitempauksen postaukset:

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton 1 (päättynyt)

    
Hannan kirjokannen Hanna emännöi kesän 2017 ensimmäistä lukuhaastetta, joka alkaa omalta osaltani lauantaina 17.6. klo 20. Kesällä on ihanaa lukumaratoonata, kun ulkona on valoisaa vuorokauden ympäri.
  
Lukupinooni olen valinnut tällä kertaa vähän kevyempää luettavaa, sillä luin menneen viikon aikana martontahdissa lukupiirikirjan (Michael Enden enteikkäästi nimetty Tarina vailla loppua) ja dekkareita. 
  
  • Alison Bechdel: Lepakkoelämää
  • Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
  • Tuuli Hypén: Nanna
  • Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Anni Isotalon tutkimuksia 2) Valkoisen meren timantit, 3) Bosporin helmi ja 4) Vatikaanin vanki
  • Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari
  • Jason Shawn Alexander: Empty Zone Vol. 1: Conversations With The Dead
  • Andri Snær Magnason: Aika-arkku

  
Klo 20:00 Lukumaraton alkaa, ensimmäisenä luen lähestyvää prideviikkoa varten Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa. 
  
  
Klo 0:50 Valoa valoa valoa luettu, 173 sivua. Ei herättänyt suuria tunteita, ei ihastusta eikä vihastustakaan. Petyin hienoisesti, odotuksissa teos oli vaikuttavampi. Onneksi niin lyhyt. Sujuvaa tekstiä, mielenkiintoisia kerronnallisia ratkaisuja ja tapahtuma vuosi on sama jolloin synnyin, mutta se jokin jäi puuttumaan. Maraton jatkuu Empty Zone -sarjakuvalla.
  
  
Klo 2:30 Empty Zone luettu, yhteensä 309 sivua. Ihan mielenkiintoinen, dystooppinen maailma tässä sarjakuvassa, mutta ehkä aavistuksen liian väkivaltainen, eikä piirrostyyli ollut aivan täysin makuuni. Sarjakuva- ja pridelinjalla jatketaan, seuraavaksi luettavana Lepakkoelämää.
  
   
Klo 4:40 Lepakkoelämää luettu, yhteensä 468 sivua. Sarjakuvasta tuli hyvin pitkälti mieleen takavuosien tv-sarja L-koodi. Melko yllätyksetön, mutta uskottavan kuuloisesti 1990-luvun lesboyhteisöstä kertova sarjakuva. Vielä ennen nukkumaan menoa tartun ainakin Pasi Pitkäsen kuvakirjaan Kadonneiden eläinten saari.   
  
  
Klo 5:30 Kadonneiden eläinten saari luettum yhteensä 532 sivua. Tämä oli aivan ihanasti kuvitettu, vauhdikas ja tärkeän sanoman sisältävä kuvakirja. Toivottavasti Pitkänen tekee jatkossakin yhtä tenhoavia kuvituksia. Taidan lukea vielä yhden sarjakuvan sängyssä, eli seuraavaksi kettutyttö Nanna.
    
    
Klo 16:00 Maraton jatkuu, luettu yhteensä 596 sivua. Nannan tosiaan luin ennen nukkumaan menoa ja samastuin moneen ruutuun. Nyt luettavana maratonpinon ulkopuolelta kiinnostamaan alkanut Colin Dannin Kaukametsän pakolaiset.
  
  
Lukumaraton päättyy klo 20:00. Ehdin lukemaan 100 sivua Kaukametsän pakolaisista, eli saldokseni kesän lukumaratoneista ensimmäisellä kertyi 696 sivua. 

Lastenkirjalauantai: Robert Arthur: 3 etsivää ja kauhujen linna

"Eihän luuranko ollut kuin joukko luita ja ettei se heille mitään tekisi."

  
Lukuhaasteissa:  Dekkariviikko 12.-18.6., Lapsuuteni kirjasuosikit 
     
Pseudonyymi Carolyn Keenen Neiti etsivät olivat minunkin lapsuudessani tyttöjen suosikkiteoksia. Minua ne eivät kuitenkaan kiinnostaneet, vaan luin mieluummin Merja Jalon Nummelan ponitallilaisten seikkailuista, jotka saivat useinkin salapoliisiromaaneista tuttuja juonenkäänteitä. Luin myös kaikki Kolmen etsivän tutkimukset, jotka koulun pihalle saapuvasta kirjastoautosta löysin. 
  
Tuohon aikaan niiden kirjoittajaksi oli merkitty - vähän klikkiostikon tapaan -  Alfred Hitchcock, mutta oikeasti sitä on kirjoittanut useampi henkilö. Sarjan osat 1-9 ja 11 on kirjoittanut Robert Arthur. En muista enää tarkalleen, olenko lukenut Kauhujen linann aikaisemmin, mutta ainakin sen aikaisempi kansikuva (ks. postauksen lopusta) tuntuu hyvin tutulta. Dekkariviikko päättyy osaltani tämän lapsuussuosikin myötä. 
  
Jupiter "Jupe" Jones asuu romutarhan omistavan setänsä ja tämän vaimon kanssa. Hän on hieman tukeva, hyvin tiedonjanoinen nörttipoika. On hänen ideansa perustaa etsivätoimisto kahden kaverinsa kanssa, mikä tekee hänestä operaatioiden aivot. Pete Crenshaw on joukon urheilullisin ja Bob Andrews on silmälasipäinen lukutoukka. 
  
Jupiter on osallistunut akuankkamaiseen kisaan, jossa on arvattava kuinka monta papua lasipurkissa on. Voittaja saa käyttöönsä Rolls Roycen ja kuljettajan kuukaudeksi. Kuinka ollakaan. Jupiter voittaa sen. (Tuo auto oli mielikuvissani hieno limusiini, sillä en tiennyt ollenkaan millainen se on oikeasti.) Kuljettaja on brittiläinen Worthington, joka paljastuu kiinnostavammaksi kuin ensisilmäyksellä voisi kuvitella.
  
- Tuota - me emme ole niin hienoja ja arvokkaita kuin ne joita tavallisesti kyyditsette, Jupiter tunnusti. - Ja saatamme pyytää ajamaan aika epätavallisiin paikkoihin... Tämä ehkä selittää. 
Hän ojensi Worthingtonille Kolmen etsivän edustuskortin, ja Worthington tutki sitä vakavana. 
- Luulen ymmärtäväni, sir, hän sanoi. - Tämän kertainen komennus vaikuttaa sangen lupaavalta. On hauska kyyditä vaihteeksi nuoria ja seikkailunhaluisia ihmisiä. Enimmäkseen minulla onkin ollut vanhoja ja varovaisia. (s. 21)
  
Kolmen etsivän ensimmäinen tehtävä ei ole heille suoranaisesti annettu, vaan Jupiter on kuullut erään Hollywood-elokuvaohjaajan etsivät kuvauspaikaksi kartanoa, jossa kummittelee oikeasti. Hän pyytää kirjastossa osa-aikaisena työskentelevää Bobia etsimään tietoa kartanosta, joka kulkee nimellä Kauhujen linna, sillä tekemällä palveluksen kuuluisalle ohjaajalle, heidän etsivätoimistonsa saisi julkisuutta ja uusia tapauksia tutkittavaksi.
   
Kauhujen linnan nimi oli aluksi Terrilin linna, sen rakennuttajan Stephen Terrilin mukaan. Mies oli ollut tunnettu mykkäelokuvien näyttelijä, jonka rooleihin kuuluivat niin merirosvot, ihmissudet, vampyyrit kuin "elävät ruumiit". Osa linnan rakennusmateriaaleista on kerätty ympäri maailmaa rakennuksista, joissa uskottiin kummittelevan, mm. seinähirsiä japanilaisesta temppelistä ja kiviä Reinin varrella olevasta linnasta. 
  
Kun mykkäelokuvat jäivät teknologian kehittymisen myötä pois muodista ja Terril siten työttömäksi, hänen autonsa löydettiin ruttaantuneena vuoristoisen rantatien varrelta, mutta hänen ruumistaan ei. Epäiltiin, että Terril oli ajanut tahallaan alas vuorelta, sillä hän oli jättänyt työhuneensa pöydälle kirjeen, jossa kiroaa linnansa ja uhkaa jäädä sinne kummittelemaan. Eikä kukaan ole ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen voinut viipyä linnassa koko yötä.
  
Kolme etsivää tekee tutkimuksiaan Kauhujen linnassa ja yrittää viipyä siellä pidempään kuin muut aikaisemmin. Kummitelulle löytyykin lopulta mielenkiintoinen syy, mutta sitä ennen pojat joutuvat moneen seikkailuun, joka palkitsee heidät uudella arvoituksella, johon liittyy änkyttävä papukaija. 
   
Teos on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, joten se sopii uudenkin sukupolven lukijoille, jotka haluavat kevyttä jännittystä. En tiennytkään, että näistä on otettu 2010-luvullakin uusia painoksia ja jälleen uudella kannella. Tämä onkin paras versio, millä olen sarjaa nähnyt,
   
Näistä aikaisemmista kansityyleistä tuo oikeanpuolimmainen, Matti Louhen kuvittama on se, jollaisena luin sarjaa lapsena.
   
Kolme etsivän tutkimuksia on ilmestynyt englanniksi yli 40 teosta ja Saksassa, jossa sarjaa ilmestyy edelleenkin, jo enemmän kuin alkuperäisiä osia. Itävallassa on ilmestynyt kaksi elokuvaakin poikien tutkimuksista. 
  
Arvosana:

  
Takakannesta:
Uusi etsivätoimisto saa ensimmiäisen tehtävänsä: tunnettu elokuvaohjaaja etsii kuvauspaikaksi aitoa kummituslinnaa.
  
Bob onnistuu löytämään salaperäisen Kauhujen linnan, josta kerrotaan kaameita tarinoita. Vuosikausiin kukaan ei ole uskaltanut astua sinne jalallaan, mutta Jupiterin johdolla etsivät aloittavat rohkeasti tutkimuksensa. Linnan aave ei kuitenkaan helposti paljasta salaisuuksiaan. Kolmella etsivällä on edessään mahdottomalta tuntuva arvoitus.
  
Legendaarinen etsivätoimisto Kolme etsivää on valmiina ratkaisemaan arvoituksia, selvittämään salaisuuksia ja etsimään vastauksia salaperäisiin kysymyksiin. Etsivätoimiston operaatiot suunnittelee pyöreä ja teräväpäinen Jupiter Jones. Pete Crenshaw astuu esiin kun vaaditaan voimaa, seikkalunhaluinen lukutoukka Bob Andrews vastaa kirjallisista tutkimuksista.
     
Suomentanut: Laura Tetri, 174 sivua, Gummerus 2010 (1. painos 1968)
  
Alkuperäinen nimi:  The Three Investigators in the Secret of Terror Castle (1974)
  

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt

"Hän näkee säkenöivien tyttöjen kasvot, hän näkee kuinka heidän on kuoltava. 
Pään sisällä kirkuu: Tapa se. Pysäytä se."
   
     
Lukuhaasteissa: Dekkariviikko 12.-18.6., Helmet 2017 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
   
Dekkariviikko jatkuu eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin kolmannella romaanilla Säkenöivät tytöt joka "rikkoo genrerajoja", sillä se kertoo chicagolaisesta aikamatkaavasta murhaajasta. Beukeshan vähän aikaa sitten voitti Tähtivaeltaja -palkinnon viime vuonna käännetyllä teoksellaan Zoo City (joka minulta löytyy lukupinosta).

Mielenkiintoisen uudenlaisen murhaajan ja hänen uhriensa näkökulmat pääsevät esiin teoksessa. Näkökulmahenkilö vaihtuu joka luvussa. Keskeisinä hahmoina ovat murhaaja, Harper Curtis ja Kirby Mazrachi, yksi säkenöivistä tytöistä, joka jää henkiin murhayrityksestä ja ryhtyy etsimään puukottajaansa.

Se on peliä. Hänen pitää etsiä heidät eri ajoista ja paikoista. He leikkivät mukana halukkaasti, vain odottaen hänen kirjoittamaansa kohtaloa. (s. 121)
  
Harmillisesti Kirby ei ole teoksen naishahmoista kiinnostavin, eikä sitä ole hänen aikansakaan, 1990-luku. Itse pidin eniten tummaihoisesta Zorasta, joka toisen maailmansodan aikana työskenteli sotalaivoja valmistavalla tehtaalla hitsaajana, Margotista, joka oli vuonna 1972 mukana Jane-palvelussa, joka teki abortteja naisille ennen kuin se oli vielä laillista kyseisessä osavaltiossa ja Alicesta, naisesta, joka joutuu elämään miehen ruumiissa 1940-luvulla. Heille on vain annettu harmillisen vähän sivuja.

Tätä vastaan Alice on taistellut koko elämänsä. Sisällään elävää Lucas Ziegenfeusia vastaan. Tai hänhän se elää Lucasin sisällä ja inhoaa sen ruumista ja jalkovälissä killuvia iljetyksiä, joita hän teippaa mutta ei uskalla leikata. (s. 213)

Teosta on kuvattu esim. Helsingin Sanomien artikkelissa feministiseksi, sillä murhien lisäksi se kuvaa 1930-1990-lukujen välillä tapahtuvia muutoksia rasismin ja naisten oikeuksien suhteen. Ne eivät kuitenkaan tarjonneet minulle lukijana riittävästi aiheen käsittelyä, että voisin laittaa mainintaa siitä postauksen tunnisteisiin, vaikka nämä ainekset olivatkin teoksen parasta antia. Olisipa Beukes kirjoittanut lisääkin tälaaista teokseensa, niin se olisi noussut sekä kiinnostavammaksi lukukokemukseski että genressään säkenöivämmäksi.
  
Lyhyistä luvuistaan huolimatta teos tuntuu pidemmältä kuin onkaan. sillä se on liian sirpaleinen, eikä edes keskeisimpiin hahmoihin synny syvyyttä teoksen aikana. Kirjailija ei avaa murhaajan syitä tappaa, mutta sen kylläkin, että tämä kiihottuu murhista ja niiden muistelusta. Hänen lapsuudestaan mainitaan kliseinen ja inhottava eläimiin kohdistuva väkivalta, mutta se ei riitä selitykseksi, miksi hänestä kasvoi sarjamurhaaja. En kokenut Harperia niinkään pahana ihmisenä, vaan mieleltään sairaana ja sellaisenakin genressään hyvin yllätyksettömänä hahmona.
 
"Ei tämä minun syytäni ole, muru", hän sanoo. "Vaan sinun. Et säkenöisi. Et pakottaisi minua tähän." (s. 157)

Aikamatkustamisen mekaniikkaa ja olemassaoloa ei myöskään selitetä lainkaan, se toimiikin vain erikoisena mausteena. Ovi aikamatkustamisen välineenä on hyvin narniamaista ja siitä olisi varmasti pystynyt kirjoittamaan paljon enemmänkin kuin vain lyhyen maininnan. Teoksessa oli lisäksi jonkin verran erikoisia sanoja ja lauserakenteista, sekä kirjoitusvirheitä, joihin silmäni tarttui. Vaikka murhia kuvataan välillä melko yksityiskohtaisesti, en kokenut niiden olevan liian makaabereja tai mässäileviä.

Säkenöivien tyttöjen tv-sarjaoikeudet on myyty. Tällaisessa formaatissa tarina varmasti tuleekin toimimaan oivallisesti, sillä teos on jo valmiiksi episodimainen.
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Murhaaja, jota ei voi olla olemassa.
Tyttö, jonka ei pitäisi olla elossa.
Trilleri, joka rikkoo kaikki rajat.
 
Harper Curtis saa käsiinsä avaimen hylättyyn taloon Chicagossa vuonna 1931. Talossa on merkillisiä muistoesineitä ja ovi, joka avautuu eri aikoihin. Jokin loksahtaa paikoilleen. Aikojen halki liikkuen Harper alkaa metsästää säkenöiviä tyttöjä, jotka loistavat hänen silmissään kirkkaammin kuin muut. Vuonna 1989 yksi heistä, Kirby Mazrachi, jää henkiin. Alkaa takaa-ajo, joka sulkee ympyrän.
   
Suomentanut: Virpi Vainikainen, 355 sivua, Atschi!-pokkari 2014 (1. julkaisu Schildts & Söderströms 2013)
  
Alkuperäinen nimi: The Shining Girls (2013)
  

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Flavia de Luce #6)

"Yhdessä hetkessä olin sama Flavia de Luce joka olin aina ollut, ja seuraavassa hetkessä
- klik - olin sama Flavia de Luce kuin aina, mutta silti erilainen.

En olisi osannut selittää eroa, vain se oli varmaa että jokin muutos oli tapahtunut."
  
  
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Dekkariviikko 12.-18.6., Helmet 2017 24. Kirjassa selvitetään rikos
   


Dekkariviikko käynnistyy tänään maananaina 12.6. tempauksella, jossa klo 22 asti ilmestyy tunnin välein dekkariaiheisia postauksia mukaan ilmoittautuneissa blogeissa.
  
Mukana ovat seuraavat blogit:
  
  
  
Minä aloitan dekkariviikkoni Alan Bradleyn uusimmalla Flavia de Luce suomennoksella, Kuolleet linnut eivät laula ja saattaa olla, että tällä viikolla Flavia esiintyy muissakin blogeissa. Sanon jo heti alussa, että tästä taisi tulla suosikkini koko sarjasta. 
  
Monet pitkään varjellut salaisuudet paljastuvat viimein ja niiden mukana kelautuu auki de Lucejen sukuhistoria pidemmältäkin ajalta. Kaikki alkaa huhtikuisena aamuna, jolloin Bishop's Laceyyn saapuu juna, jonka mukana on kauan kadoksissa ollut äiti. Höyryjunamaisesti tahtia kiihdyttävä kirja koukuttaa lukijansa mukaan Flavian elämän murroskohdassa.
  
Tämä oli yksi niistä ajatuksista, jotka olivat viime aikoina alkaneet vaivata minua: ne olivat uudenkarheita eikä niihin voinut kunnolla luottaa. Vähän kuin olisi välillä ajatellut jonkun toisen aivoilla. Se liittyi jotenkin siihen, että täyttäisin kohta kaksitoista vuotta enkä ollut aivan varma hyväksyinkö sitä täysin (s. 41-42)
    
Joillekin lukijoille Flavian kasvaminen ja sen myötä tuleva muutos on varmaankin vaikeaa, mutta minä en voisi odottaa innokkaampana Flavian tulevia seikkailuja. Seuraava suomennos, Nokisen tomumajan arvoitus ilmestyy lokakuussa ja sen verran uskallan paljastaa, että miljöö tulee sen myötä muuttumaan radikaalisti. Toivottavasti - luultavasti - tämä ei kuitenkaan tarkoita lopullisia hyvästejä maalaiskylälle ja Buckshaw'n kartanolle. 
  
Flavian tammikuussa 18 vuotta täyttänyt isosisko, Ophelia (Feely) on menossa pian naimisiin Dieterin kanssa ja Daphne (Daffy) täyttää 14 vuotta samana päivänä kuin Flavia kaksitoista (paljastus: minulla ja 18-vuotta vanhemmalla siskollani on myöskin sama syntymäpäivä). Näin ollen de Lucejen perhe on muidenkin suurten muutosten kourissa.  
  
Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia - omia ajatuksiani, eikä muiden puhkikuluneita mietteitä. (s. 200)
  
Bradleyllä on sana hallussaan. Nautin suuresti hänen kuvailuistaan ja Flavian partaveitsen terävistä huomiosta. Flavian tutkimuksista on ilo lukea, vaikka tiedänkin, etteivät kaikki pidä tytön tavasta pimittää todistusaineistoa poliisilta. Tai kuten hän itse asian muotoisee: "Jollain kummallisella tavalla sain tyydytystä ja nautintoa siitä, että hallussani oli tietoa jota muilla ei ollut." (s. 182)
  
Toisin kuin aiemmat osat, Kuolleet linnut eivät laula ei toimi itsenäisesti vaan se on parasta lukea Loppusoinnut kaiku kalmistossa jälkeen, sillä tuo edellinen osa jäi merkittävään cliffhangeriin, josta tämä teos jatkuu käytännössä suoraan. Suosittelen Flaviaa aina kaikille lukijoille, niin Agatha Christien faneille kuin dekkareista vähemmän kiinnostuneillekin. Näissä on paljon tasoja monenlaiseen lukumakuun.
  
Niin kuin aina ruumiiden kanssa, minut valtasi hetkeksi irrationaalinen pelko siitä, että vainaja pomppaa yhtäkkiä pystyyn, huutaa "Pöö!" ja tarttuu käteeni kuolettavan kylmällä otteella. (s. 169)  

Arvosana:

  
Takakannesta:
Aurinkoisena huhtikuun aamuna vuonna 1951 yksitoistavuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla odottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä Harrietin paluuta. 
  
Mutta juuri kun juna on saapumassa piskuiseen Bishop’s Laceyn kylään, Flavian luo tulee pitkä muukalainen, joka kuiskaa kryptisen viestin hänen korvaansa. Vain hetkeä myöhemmin mies heittää henkensä, kun joku asemalle kerääntyneestä väkijoukosta työntää hänet junan alle. 

Kotona Buckshaw’ssa, de Lucen suvun kovaa vauhtia rapistuvassa kartanossa, Flavia saa taas laittaa kaikki etsivänkykynsä testiin. Ullakolta löytyvä vanha filminauha lennättää hänet kohti uusia johtolankoja, joita seuraamalla Flavia saa lopulta selville de Lucen klaanin tarkimmin varjellut salaisuudet. Kuka olisi arvannut, että niihin kytkeytyy itse Winston Churchill!
  
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 333 sivua, Bazar 2017
    
Alkuperäinen nimiThe Dead in Their Vaulted Arches (2014)
  
Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Sinihanhi
     
Sarjassa ilmestyneet:

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Sarah Andersen: Adulthood Is a Myth

  
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 13. Kirja "kertoo sinusta"
    
Luulin, että Helmet-haasteen kohta 13, olisi ollut yksi vaikeimmasta, kunnes tulin lukeneeksi tämän Sarah Andersenin sarjakuvateoksen Adulthood is a Myth. Harvoin olen samaistunut näin paljon sarjakuvahahmoon (jolla saattaa olla omaelämäkerallisia vaikutteita). Andersen kuvaa nuoren naisen elämää ja arjen haasteita. Suosittelen tutustumaan!
   
 
Muutama stripeistä oli tuttu Twitteristä ja hassuja kuvia jakavista ryhmistä Facebookissa, mutta onneksi ennen näkemättömiä oli niin paljon. Etenkin nämä neljä strippiä osuivat, mutta lähes jokaisessa oli edes jotain tuttua omasta elämästä. En olisi osannut itse paremmin muotoilla näitä ajatuksia ja tuntemuksia. Niinpä annankin kuvien korvata tuhat selittävää sanaa.
 
  
Arvosana:

   
Takakannesta:

Are you a special snowflake? 
Do you enjoy networking to advance your career? 
Is adulthood an exciting new challenge for which you feel fully prepared? 
Ugh. Please go away.

This book is for the rest of us. These comics document the wasting of entire beautiful weekends on the internet, the unbearable agony of holding hands on the street with a gorgeous guy, dreaming all day of getting home and back into pajamas, and wondering when, exactly, this adulthood thing begins. In other words, the horrors and awkwardnesses of young modern life.
  
Sarah Andersen is a young Brooklyn artist. This book is totally not autobiographical. At all.
     
109 sivua. Andrews McMeel Publishing 2016
   
Luettu myös täällä: Sivutiellä

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Lastenkirjalauantai: J.M. Barrie: Peter Pan

"Minä olen nuoruus, minä olen ilo."
   
  
Peter Panin tarina on lapsuuteni ehdottomia suosikkeja. Isosiskoni luki sitä minulle ennen kuin osasin vielä lukea itse ja muistan edelleen ne hetket ennen nukkumaaan menoa, kun sisko luki tarinaa (jälleen kerran) ja nukahtamaisillaan hänen katseensa hyppi riviltä toiselle ja huomautin, että "ei se tarina noin mene, lue oikein!". Osaan edelleen juonen etu- ja takaperin ulkoa ja myös Disneyn versio on hyvin tuttu. Suosikki filmatisointini on kuitenkin Robin Willimsin tähdittämä Hook - Kapteeni Koukku (1991), jossa Peter Pan on kasvanut aikuiseksi.
  
En ole kuitenkaan koskaan itse lukenut tätä J.M. Barrien luomaa klassikkosatua ja siitä onkin pitkään ollut tarjolla vain erilaisia mukaelmia ja lyhennelmiä. ennen kuin Art House julkaisi 2007 ensimmäisen kerran tarinan alkuperäisestä versiostaan. Niinpä minun oli pakko etsiä käsiini juuri tuo painos ja lukea se viimein omin silmin. Peterin fantasian värittämää maailmaa on kuvittanut moni taiteilija ja tämän version kuvituksesta vastaa Petri Hiltunen. Kuvitustyylistä tulee hieman mieleen Wendy ja Richard Pinin Elfquest-sarjakuva.
  
  
Teoksen alussa kerrotaan Peter Panin monenkirjavasta käännöshistoriasta ja siitä, kuinka tarina syntyi. Se muistuttaa J.R.R. Tolkienin Hobitin ja C.S. Lewisin Narnian syntyhistorioita. Kun Barrien avioliitto päättyi eroon, hän otti kuolleen ystävänsä viisi lasta kasvateikseen. Hän kertoi lapsille satua Peteristä, joka ilmestyi näytelmänä 1904 ja kirjana 1911. Näytelmällisyyttä on jäänyt tarinaan niin yleisemmin tunnelmanluonnin tasolla kuin niissä muutamissa kohdissa kun lukijaa puhutellaan yleisönä. Olen kuullut myös, että Peterin hahmo olisi syntynyt Barrien pikkuveljen kuoltua. Tällaisen kokemuksen jälkeen onkin loogista, että hän loi hahmon, joka ei koskaan vanhene.
  
Mehän olemmekin pelkkiä sivustakatsojia. Kukaan ei kaipaa meitä. Jäädään siis tänne yleisöksi ja puhutaan ilkeitä siinä toivossa, että ainakin joku pahoittaa mielensä. (s. 218)
    
Tarina lienee kaikille tuttu jossain muodossaan. Sen keskiössä ovat Darlingin perheen lapset, Wendy, John ja Michael. Vaikka perheen isä on pankkialalla, ovat he hyvin köyhiä. Ihminen välissä -blogissa on syystäkin verrattu lasten seikkailuja P.L. Traversin Maija Poppaseen. Lastenhoitajaksi niiskuttavan Maijan sijaan tulee Nana-koira ja sen kanssa koulumatkatkin sujuvat hyvin, kunnes Peter lennähtää Kaukamaasta Raikulin kanssa, joka oli "pikkuriikkisen rehevä keijuksi". (s. 39)
  
Poikakeijut ovat punertavia ja tyttökeijut valkoisia, ja sitten on vielä pikkuruisia sinisiä keijuja, jotka eivät tiedä vielä, kumpia ovat. (s. 232)
  
Sari Karhulahden käännöksen Kaukamaa ja Raikuli tuntuivat todella oudoilta vakiintuneiden Mikä-Mikä-Maan ja Helinän sijaan. Teoksen hahmojen nimet ovat vuosien saatossa saaneetkin monia erilaisia versiota. Ensimmäisessä suomennoksessa Peter on Pekka Poikanen, Helinä Helikello, Kapteeni Koukku puolestaan tunnettiin nimellä Janne Koukkunen ja lapset ovat olleet milloin Vendi, Jukka ja Mikael, milloin Leena, Jukka ja Mikko. 
  
Peter on siis poika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi. Hän asuu Kaukamaassa, josta jokainen lapsi näkee unta. Eräänä iltana Darlingin lasten mentyä nukkumaan hän sattuu astumaan heidän ikkunastaan sisälle, tupsauttaa lasten päälle keijupölyä ja opettaa heidät lentämään mukanaan unien satusaarelle. Saarella asuu myös joukko "punanahkoja" sekä merirosvoja kapteeninaan kauhistuttava Koukku. Koukku on saanut lisänimensä toisen kätensä tilalla olevasta koukusta. Kaukamaasta tulee ainakin nimenä mieleen Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion Kaukaisuuden maa ja Koukusta ritari Kaamo. 
  
Peterillä on seuranaan kadonneiden poikien joukko, Töräys, Nokka, Hujoppi, Kutri ja Kaksoset. Wendystä tulee poikien äiti, joka korjaa heidän vaatteensa, tekee ruokaa ja kertoo iltasatuja. Tyttöjä ei saarella ole "intiaaniprinsessa" Tiikerinliljan ja Wendyn lisäksi. Tämä johtuu siitä, että pojat putoavat helpommin vaunuistaan ja lastenhoitaja ei nosta heitä ajoissa takaisin, jolloin he joutuvat hukkaan ja tytöt puolestaan ovat varovaisempia, eivätkä putoa vaunuista.
  
Olen kuullut tulkintoja, joiden mukaan Peter olisi kuoleman enkeli, joka noutaa sairaat ja kuolevat lapset taivaaseen eli Mikä-Mikä-Maahan. Teoriaa on perusteltu sillä, etteivät lapset vanhene Peterin luona. Kirjassa kuitenkin todetaan selvästi, että poikien lukumäärä vaihtelee, koska heitä kuolee taisteluissa "punanahkoja" ja merirosvoja vastaan ja Peter myös karkottaa liian vanhaksi kasvaneet pojat. 
    
Wendyllä on ollut unensa Kaukamaassa emon hylkäämä sudenpentu lemmikkinään ja kun Wendy saapuu saarelle, etsii se tytön heti ja pysyy hänen perässään kuin varjo. Tätä yksityiskohtaa en toisista versioista muista. Onkin harmi, jos tällainen hieno tarinan murunen on jätetty muista kokonaan pois. Sudenpentu kylläkin unohdetaan tarinassa aika nopeasti, sillä lopussa, kun merirosvot saavat lapset kiinni, olisin itse kirjoittanut suden puolustamaan Wendyä. 
  
Eniten teoksessa häiritsi aikalaisasenne niin kutsuttua pikkaraisheimoa kohtaan. Tekstissä vilahtelee ilmaisuja kuten "jalo villi" ja heidän vastakkainasettelunsa "sivistyneiden ihmisten" kanssa. Myös yksi kohta Raikulin kanssa aiheutti kulmien kohottelua, sillä sen sanotaan olevan tarkka maineestaan ja pitävän kotinsa verhot aina kiinni, kun se pukeutui tai riisuutui. Myös maininta katukeijuista hämmensi. Lapsilukija tai kuuntelija tuskin niinkään näihin kiinnittää huomiota. 
  
Myös naisen asema on ajankuvan mukainen. Wendy voi olla vain äiti, eikä hän osallistu mukaan taisteluun, vaikka Tiikerinlilja onkin heimonsa paras soturi. Barrie kirjoittaa loppupuolella, että hänen oli tarkoitus puhua Darlingin perheen äidistä kauniisti, muttä hänestä tämä on "väheksyttävä olento" ja "liian lauhkea". 
  
Muutoin matkani Mikä-Mikä-Maahan oli nostalginen. Tätä versiota suosittelen kuitenkin enemmän aikuislukijalle. Modernimmat tulkinnat ehkä vievät Peterin tarinan kaemmaksi yli satavuosisesta alkuperästään, mutta ovat nykylapselle varmaankin mieleisempiä. Haluaisinpa nähdä vielä joskus version, jossa Wendyllä ja tytöillä ylipäätään on tärkeämpiä rooleja ja susikin nousisi tärkeämmäksi hahmoksi. Nyt sillä ei ollut edes nimeä. 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Alkuperäinen Peter Pan! Uusi lyhentämätön suomennos J.M. Barrien vuonna 1911 ilmestyneestä satuklassikosta.
  
Peter Pan – poika, joka ei tahdo kasvaa aikuiseksi – vie Darlingin lapset ilmojen halki ihmeelliselle saarelle, missä mikä tahansa on mahdollista. Vastassa on petoja, punanahkoja ja pelottavan Kapteeni Koukun verenhimoinen merirosvolauma, ja huima seikkailu alkaa...
  
Ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomennettu klassikko poikkeaa elokuvien ja aiempien kirjojen typistetystä Peter Pan -tarinasta. Muun muassa Kapteeni Koukku ja merirosvot nousevat tässä kirjassa värikkäästi esille. Monitasoinen, mielikuvituksellinen tarina sekä lapsille että aikuisille.
    
Suomentanut: Sari Karhulahti, 245 sivua, Art House 2007, 5. laitos (1. laitos 1922 nimellä Pekka Poikanen, Tyyni Haapanen-Tallgrenin suomentama mukaelma WSOY, toisesta laitoksesta 1954 eteenpäin Peter Pan)
    
Kuvittanut: Petri Hiltunen
  
Alkuperäinen nimi: Peter Pan (1911)
  
Myös täällä on lennetty on Kaukamaahan Peterin kanssa: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Matkalla Mikä-Mikä-MaahanLukupino
  
Ja näissä blogeissa on luettu jokin muu versio: Kirjojen keskellä, Ihminen välissä

torstai 8. kesäkuuta 2017

William Sleator: Sokkeloportaikko

"Omistettu kaikille rotille ja kyyhkyille, jotka ovat läpikäyneet saman."
   
   
Lukuhaasteissa: Lapsuuteni kirjasuosikit
   
Olin vasta aloittanut yläasteen, kun perheeni muutti maalta kaupunkiin. Oli vuosi 1999. Uuden kotimme naapuritalossa oli kirjasto ja sen lasten- ja nuortenosasto tuli seuraavien vuosien aikana hyvin tutuksi. Löysin scifin ja fantasian (mistä kiitän aina Anu Holopaisen teoksia) ja luin mm. kaikki kolme suomennettua William Sleatorin teosta. Omasta hyllystä löytyvät nykyään Aika-avain (1983 / Green Futures of Tyhcho, 1981) ja Avaruuspeli (1985 / Interstellar Pig, 1984), mutta Sokkeloportaikkoa ei ole tullut vielä vastaan kirppareilla.

Kun James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti toi mieleen tämän lapsuussuosikkini, lainasin sen kirjastosta. Sokkeloportaikko on julkaistu alunperin vuonna 1974, aivan kuten tällä viikolla blogissani osana Ylen Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa esittelemäni Veijo Meren Kuviteltu kuolema. Olen lukenut kaikki Sleatorin teokset moneen kertaan, mutta vuodet olivat pyyhkineet tarkemmat yksityiskohdat pois muististani. 
    
Teoksen juoni kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Labyrintissä tai Cube - Kuutio-leffoissa: viisi 16-vuotiasta orpoa sijoitetaan sokkeloportaikkoon, kirkkaasti valaistuun tilaan, jossa on ylös ja alas kulkevia portaita, muutamia lepotasoja, siltoja ja outo punaista valoa hehkuva kupu, joka antaa ruokaa, jos tekee oikeita liikkeitä sen edessä. Seiniä, kattoa, lattiaa tai valon lähdettä ei voi erottaa. Sokkeloportaikossa nuoret hylkäävät vanhat käytöstavat ja muodostavat uudenlaisen yhteiskunnan. Teosta onkin verrattu William Goldingin Kärpästen herraan, eikä syyttä. 
  
Suosikkihahmoni on Lola, oman tiensä kulkija, joka ei helposti murru. (Erikoisesti yhden hahmon nimi on muutettu käännöksessä, Blossom on suomennoksessa Blossom.)

Harmillisesti ulkopuolista maailmaa ei juurikaan kuvata, mutta nuorten menneisyydestään kertomien viittausten perusteella on kyseessä selvä dystopia. On ollut sota, jossa monien isät ovat kuolleet, ulkona käytetään kaasunaamareita, oikeaa lihaa ei juurikaan ole, vaan orvot ovat tottuneet syömään synteettistä valkuaista, elävät puut ovat harvinaisia ja omakotitaloasuminen vain harvoille rikkaille mahdollista. Kirjan viimeinen luku, Loppunäytös, tuo mieleen Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman.

Sokkeloportaikon maailma on synkkä. Nuorten käytöksen radikaali muuttuminen ja sodan jälkeinen, saastunut tulevaisuuden maailma tarjoavat ajateltavaa etenkin genreä vähemmän lukeneelle, mutta suomennons ei ole kestänyt aikaa tarinan tavoin. Uudella suomennoksella teos löytäisi varmasti paljonkin uusia lukijoita.
  
Sleatorin kirjoille yhteistä on R.L. Stinen tuotantoa muistuttava juonen runko: nuori päähenkilö kohtaa jotain normaalimaailmasta poikkeavaa ja hänen on yritettävä toimia tilanteen kanssa. Lopussa on aina kaiken mullistava käänne. Stine on jopa myöntänyt olevansa Sleatorin teosten suuri ystävä. Onkin outoa, ettei Sleatorin yli kolmekymmentä teosta kattavasta tuotannosta ole suomennettu enempää kirjoja, sillä teosten ideat ovat vähintään Goosebumps-sarjan tasoa, ja osa luultavasti vieläkin kiinnostavampia nuorille lukijoille. Sleator kuoli 2011.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Jännittävä tieteiskertomus
  
"Peter näki ympärillään pelkkiä portaita. Korkeuksissa sijaitseva lepotaso, jolla hän seisoi, näytti olevan ainoa tasainen paikka. Ylä- ja alapuolella näkyi porrassyöksyjä niin laajalti kuin saattoi erottaa. kaiteita ei ollut. Portaat nousivat ja laskivat, kääntyivät jyrkästi, haarautuivat, yhtyivät vaarallisiksi kierteiksi, ylittivät ja alitivat toisensa. ne eivät olleet ulkotilassa, mutta Peter ei pystynyt erottamaan seiniä, kattoa tai lattiaa. Hän näki pelkkiä portaita. Miksi hänet oli tuotu tänne?"
  
Kammottavasta, suljetusta sokkeloportaikosta löytyy neljä muutakin nuorta. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin heille alkaa paljastua, miksi heidät on eristetty tähän epäinhimilliseen rakennukseen. ja kun se selviää, alkaa armoton kamppailu, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisimmästä.
  
Suomentanut: Anna-Liisa Vartiainen, 193 sivua, WSOY 1988
  
Alkuperäinen nimi: House of Stairs (1974)
  
  
Samankaltaisia kirjoja: James Dashner: Maze Runner - Labyrintti, William Golding: Kärpästen herraan. Suzanne Collins: Nälkäpeli, Eoin Colfer: Supernaturalisti

tiistai 6. kesäkuuta 2017

101 kirjaa: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)

"Jo yksi laatusana voi tappaa kiinnostuksen.
   
Jos sanotaan, että kirja on sotakirja, rakkausromaanien lukijat eivät siihen tartu. Jos sanotaan, että se on rakkausromaani, miehiset miehet alkavat käyttää sitä kahvipannun alustana."
     
(Kirjojeni sanottava, s. 81-82)
   
Kuva: © Riku-Ville Vaske
  
Kuultuani ensimmäisen kerran mahdollisuudesta osallistua kirjabloggaajana Ylen Kirjojen Suomi -projektiin Kirjablogit ja 101 kirjaa, olin heti kiinnostunut ja valmis lähtemän mukaan. Sain luettavakseni vuoden 1974 kirjan, Veijo Meren tekstikokoelman Kuviteltu kuolema. Teos on lainannut nimensä kokoelmassa mukana olevalta runolta.

Oma kuviteltu kuolema,
se on vallan ihanaa,
se tapppaa kaikki muut
paitsi ei minua. 
(s. 97, runosta Kuviteltu kuolema)
  
Kokoelman tekstit ovat ilmestyneet alunperin 1963-72 ja ne ovat sekoitus runoja, esseitä ja artikkeleita niin kirjailijan ajatuksista toisista kirjailijoista ja omasta tuotannostaan kuin urheilusta ja Charlie Chaplinista (tai Tsapesta, niin kuin Meri häntä kutsuu), joka on päässyt myös kirjan kanteen. Köydellekin löytyy selitys Meren jatkosodan aikaan sijoittuvan esikoisromaanin Manillaköysi (1957) juonesta: mies löytää köyden ja haluaa salakuljettaa sen vaimolleen pyykkinaruksi kietomalla sen vartalonsa ympärille. Vain kauniiden sateenkaarisiipien alkuperä jäi minulle mysteeriksi. Kuvan signeeraus ANTIK kuuluu Kosti Antikaiselle. Hän on taiteillut kaikkiaan lähemmäs 600 kirjan kannet, joista 190 Otavan Delfiinikirjoille. 
  
Jos tilapäinen tai synnynnäinen erakko kirjoittaa muistelmansa, yksityiskohtaisesti ja runollisesti, kuten Thoreau -- hän -- saa syntymään -- onnistuessaan vanhenemattoman klassisen teoksen, jota luetaan -- kun tarvitaan syvällisiä ajatuksia. (Frank Harrisin muistelmat, s. 11)
  
Merestä sanotaan usein, että hän on sukupolvensa tunnetuin kirjailija myös Suomen ulkopuolella. Hänen keskeinen tuotantonsa kertoo sota-ajasta. Tämä oli minulle ensimmäinen lukemani Meren teos, mutta näiden tekstien pohjalta ei herännyt halua tutustua lisää miehen kynäilyihin. Kokoelma toimineekin paremmin lukijalle, jolla on jo jonkinlainen kosketus Meren teoksiin.
 
Minua jäi suuresti harmittamaan, ettei teoksessa kerrottu milloin kukin teksteistä on alunperin kirjoitettu ja missä ne on mahdollisesti julkaistu ensimmäisen kerran. Muutama teksti tuntui nimittäin selvästi kirjoitetun jotakin tiettyä tarkoitusta varten, kuten esimerkiksi kokoelman viimeinen teksti, Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys. Meri mainitsee kokoelmassa ainakin kirjallisuuslehti Parnasson, joten en ihmettelisi, jos jotkin tekstit olisivat ilmestyneet siinä.
  
Jälkimaku mittaa kirjan arvon -- Jos ei jälkitunnetta tule, jos ei mikään humise ja tunnu, sen jälkeen kun on kirjan sulkenut, jotain puuttuu, jotain on jäänyt pois, kirjailija on saanut lukijalta eikä päinvastoin. (Epämiellyttävä taide, s. 32)

Kuva: © Riku-Ville Vaske
    
On hienoa, että Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat ottaneet 101 kirjan joukkoon rohkeasti hyvinkin erilaisia teoksia, romaanien lisäksi runoja ja novellikokoelmia, näytelmiä ja tietokirjoja, satuloruja ja pakinoita. Aikansa kohuttuja uutuuksia, klassikkoaseman saavuttaneita sekä vähän harvinaisempiakin teoksia. Kaikki kirjat eivät kuitenkaan vakiinnuta asemaansa, vaan ne jäävät unohduksiin, vaikka niiden aikalaiskuvaus olisikin hyvin tarkkaa. Se on ehkä tämänkin kokoelman kohtalona. Lähes jokaisella kokoelman tekstillä oli kuitenkin annettavanaan edes yksi lause, joka puhutteli minua tai herätti ajatuksia, mutta kokonaisuudesta jäi hieman tyhjä olo.
   
Puttonen ja Nowak 101 kirjan valinnasta: "Listalle päässeen kirjan piti kiteyttää olennaista kirjan syntyajan henkisestä ilmapiiristä, yhteiskunnallisista tapahtumista tai ihmisen sisäisestä muuttumisesta. Mitä julkaisuvuonna tapahtui? Mitkä kirjat kuvaavat moninaisia muutoksia? Kuinka valita samana vuonna ilmestyneistä tärkeistä teoksista vain yksi?
  
Siitä huolimatta, että muutama kokoelman teksteistä käsitteleekin Meren aikalaishavaintoja niin Suomen itsenäisyydestä, kirjakielestä, kulttuurisista ja sosiaalisista muutoksista, en luettuani ole aivan varma, mikä teoksen sisällössä on herättänyt Puttosen ja Nowakin huomion, jotta se on valittu edustamaan vuotta 1974. Kokoelman teksteistä tuoreinkin on kirjoitettu kaksi vuotta ennen julkaisua, joten kirjoittamisvuottaan ne eivät heijastele. Niitä voisi kyllä pitää Meren luomana kirjallisena aikakapselina, mutta minä en lukijana saanut kiinni tällaisesta tasosta. koska aikalaishavainnot eivät muodostaneet niin suurta osuutta tekstien sisällöstä.

Sata vuotta suomalaista kirjallisuutta ja kansanrunot
siinä kansalliset aarteet. (s. 93, runosta Itsenäisyys)

Minulla ei ole aivan tarkkaa käsitystä, millainen Suomi ja muu maailma oli isosiskoni syntymävuonna, eikä Meren kokoelmakaan tarjonnut selviä vastauksia tähän. Toisaalta teosta oli mukavampaa lukea proosana kuin oppikirjana. On varsin haastavaa löytää kattavia listoja vuosittain julkaistuista teoksista, mutta valinnan varaa on varmasti ollut enemmän kuin runsaasti. En yhtään kahdehdi Puttosen ja Nowakin työmäärää.
 
Googlaamalla löysin ainakin muutaman kiinnostavan kuuloisen teoksen vuodelta 1974: Arto Paasilinnan Paratiisisaaren vangit, Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Käden kosketus ja Samuli Parosen yhteiskuntakriittinen aforismikokoelma Maailma on sana, joka olisi minusta sopinut tätä Meren kokoelmaa paremmin osaksi itsenäisyyden ajan kirjajoukkoa, pidetäänhän sitä esimerkiksi yhtenä suomalaisen aforistiikan parhaimmista
  
Mietelmät pohtivat muun muassa sivistystä, työnjakoa, hyvinvoinnin muuttumista pahoinvoinniksi, pelkästään talouteen perustuvaa politiikkaa, terveyden tuhoutumista ”vaurastuvassa” yhteiskunnassa, turhuuden voittoa välttämättömästä, kilpailua ja kiirettä, köyhien ”auttamista”, käskyttämistä ja demokratiaa, tilastoja, sodanuhkaa, lain luonnetta sekä uskontoa. - Wikipedia Maailma on sana -aforismikokoelmasta
 
Kuva: © Riku-Ville Vaske

Kuvitellusta kuolemasta oli haastavaa kirjoittaa bloggausta, koska se ei ole romaani, eivätkä sen tekstit ole keskenään samaa kirjallisuuden lajia tai käsittele suppeaa aihetta. Kokoelma on kirjava sekoitus asiaproosasta runoihin, joilla ei tuntunut olevan muuta suhdetta toisiinsa kuin niiden kirjoittaja. Kokoelmalle kirjoitettu alkupuhe olisi voinut avata tekstejä ja niiden järjestystä paremmin ymmärettäväksi kokonaisuudeksi.
   
En lukenut kokoelmaa järjestyksessä kannesta kanteen, vaan etenin kiinnostavimman kuuloisesta otsikosta vähiten kiinnostavaan. Aloitin Kirjojeni sanottavasta ja päädyin Urheiluun, mutta matkustin 19 tekstiä sisältävän kokoelman sisällä edes takaisin (postauksen lopussa on lista lukujärjestyksestäni). Tällainen vapaavalintainen eteneminen toimi ainakin minulle, vaikka lukuprosessin loppuun jäivätkin epähuomiossa lähes kaikki pidemmät tekstit. Otsikot eivät aina vastanneet mielikuviani ja sisällöltään kiinnostavimmaksi koin Epämiellyttävä taideAmerikkaa ja hieman yllättäen Urheilu -otsikoidut tekstit. Niissä tuntui olevan myös eniten ajankuvausta.

Romaani käy helpoksi kuin vanhan ajan lukuromaani tai nykyajan tv-sarja. (Epämiellyttävä taide, s. 31)
 
Tekstien määrän vuoksi en koe mielekkääksi käydä jokaista yksityiskohtaisesti läpi tässä bloggauksessa, mutta avaan muutamien vähemmän itsestään selvien tekstien aihepiirejä.  Musta Decamerone käsittelee Leo Frobeniuksen ennen ensimmäistä maailmansotaa keräämiä itäafrikkalaisia kansantarinoita ja satuja. Frank Harrisin muistelmat kertoo sosiaalisesta muistelijasta, Casanovaan verrattavissa olevasta Harrisista, joka kirjoitti mm. Oscar Wilden ja Shakespieren elämäkerrat ja todisti näiden olleen ihmisiä. Esseessä Viisaiden sanat ovat vertauksia Meri kirjoittaa Kafkasta.

Ryhmä 47 kiertää sillä kertaa käsittelee erikoisesti nimetyn, vuonna 1947 perustetun kirjallisen illan 25. kokousta. Tsapessa Meri kertoo, että tahtoo Suomeen oman Chaplinin, joka opettaisi meidät nauramaan poliisille ja auktoriteeteille. Esseessään Amerikkaa Meri kertoo Pepsi-mukista, jonka heitti Yhdysvalloissa ollessaan auton ikkunasta ja oppi paikallisesta roskaamissakosta. Myös amerikkalaisten poliittinen mytologia nostettiin esille. Itsenäisyys, Suomalainen ahdinko, Kuviteltu kuolema ja Linnoitus muodostavat teoksen runollisen osuuden. Joel Lehtosen rouva Bovary kertoo Lehtosen naissuhteista ja esseessä Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys Meri käsittelee ovatko Haanpään kirjalliset hahmot henkisesti kehittyneitä vai eivät.

Tekstien puhuttelevuus vaihteli suuresti, ja pituutta niillä on kahdesta kahteenkymmeneenkolmeen sivua. Runot ovat kokoelman lyhyimmät, mutta samalla haastavimmat tekstit. Vaikka runojen lukemisesta yleensä nautinkin, näistä en saanut hyvää otetta ja jätänkin analysoimatta niitä. Pisimmät tekstit ovat Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys ja Miten Manillaköysi syntyi, ja ne olisivat varmasti avautuneet paremmin, jos olisin lukenut Manillaköyden tai tietäisin entuudestaan jotain Haanpäästä. Tällaisenaan minulla ei ollut vertailukohtaa tai kiintopistettä, josta ottaa kiinni.

Meren essee Suomen historian dokumentit sisältää kohdan, joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan myös tätä kokoelmaa: "Teos on -- kylmiä tiedonvälityslaitteita. Se panee lukijan eläytymään, aktivoi hänet ja kiihdyttää häntä. Tämä johtuu tekstien jännittävistä keskinäisistä suhteista. Teoksen lähteet ovat eri tarkoituksia varten laadittuja. Yhteneväistävä mekaaninen lukutapa tekisi niille vääryyttä. -- Tekstit on syytä tutkia yksi kerrallaan. Niitä pitää katsella eri puolilta, käännellä ja katsella. Niille täytyy antaa aikaa selkiytyä. Silloin ne voivat herättää mielessä kaikki muisti- ja mielikuvat Suomen historiasta ja tarkistaa ja tarkentaa ne." (s. 103)

Kuva: © Riku-Ville Vaske
  
Lukuprojektini on ollut helpompi kuin muutamilla muilla haasteeseen tarttuneella bloggaajalla. Saamani teoksen sivumäärä on lyhyt ja sen sisältö monimuotoinen - kyllästymään ei siis päässyt. Vaikka tämäkin teos haastoi minua lukijana, sain sen luettua ja muistiinpanot kirjoitettua parissa päivässä. Eniten aikaa kului kokoelman herättämien ajatusten aukikirjoittamiseen, sillä minulla oli hieman vaikeuksia löytää sanottavaa kokoelman teksteistä.

Olen tähän asti varonut visusti kirjoissani ja muualla sanomasta, mitä kirjoissani olen sanonut, ja koetan varoa nytkin. En voi tietää varmasti, miten niitä luetaan ja mitä niistä luetaan ja mitä niissä on. -- Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja eikä tulkita niitä. Se vain rajoittaa lukijan vapautta. (Kirjojeni sanottava, s. 80-83)

Teoksen parasta antia olivat Meren yhden lauseen lähes aforismeiksi kasvavat totemukset, kuten "Ihmisen oma minä on suuri  määrä keskeneräisiä kertomuksia." (Cayrol ja Simenon, s. 21) ja "Mitä muuta kuin fiktiota ovat käsityksemme toisista ihmisistä. Itseään he eivät niistä tuntisi." (Miten Manillaköysi syntyi, s. 79), vaikka Meri kylläkin toteaa, ettei hänen kirjoittamistaan romaaneista aforismeja löydy. Ehkä hän ei vain nähnyt tekstiensä monimerkityksellisyyttä, hetken kuvaus kun saattaa sisältää itsessään suuremmankin havainnon elämästä. Myös hetket, joihin pystyin samaistumaan, olivat lukukokemuksen tähtihetkiä: "Toiset muistelevat kauhulla matematiikantunteja, toiset voimistelutunteja, jotkut molempia." (Urheilu, s. 51)

Useimmille ihmisille olemme vain bussin matkustajia.  (Viisauden sanat ovat vertauksia, s. 18)
  
Meren aikalaishavainnoissa on laskeskelematonta kaukonäköisyyttä "Tietokoneiden, piilokameroiden ja manipulaation aikakaudella moni asia järjestetään toisin kuin ennen." (Epämiellyttävä taide, s. 32) Kokoelmasta löytyy myös väittämiä, jotka ovat edelleen tosia lähes 50-vuotta myöhemminkin ja saavuttavat jopa dystooppisia ulottuvuuksia, etenkin havainto kansalaisten huomion hallinnasta. Tällaiset kohdat osoittavat kuitenkin samalla, kuinka vähän jotkin asiat ihmisissä ja yhteiskunnassa ovat tässä ajassa lopulta muuttuneet: "Urheilun katsomisesta on tullut yksi suosituimmista rentoutumistavoista, sosiaalisesti siitä on tehty valtion tukema ja ohjaama kansan viihdytysmuoto ja mielialan säätelykeino -- Onhan se edes yksi keino ohjata ihmisen huomio sivuun hankalista arkipäivän ongelmista." (Urheilu, s. 52)
  
Merta on kutsuttu suomalaisen proosan uudistajaksi, ja olisin kokenut kiinnostavammaksi lukea jokin hänen pidemmistä, yhtenäisistä teksteistään, kuten Yhden yön tarinat, saadakseni paremman kuvan miehen kirjoitustyylistä. Kuviteltu kuolema on hieman irrallinen kokoelma tekstejä, joka olisi kaivannut johdannon tuottaakseen mielekkäämmän lukukokemuksen. Vaikka sainkin teoksesta muutaman oivallisen sitaatin kokoelmaani, jäin kaipaamaan enemmän 1970-luvun alkupuolen suomalaista yhteiskuntaa käsittelevää kuvausta ja aikalaiskritiikkiä. Teoksesta oppii nimittäin enemmän Merestä itsestään kuin ajasta jota hän eli ja kuvasi - toisin olisi varmasti hänen sota-teemaisissa kirjoissaan. Meri kuoli vuonna 2015. 
       
Kuva: © Riku-Ville Vaske
 Kuvitellun kuoleman tekstit ja järjestys, jossa ne luin:
  • Musta Decamerone (13)
  • Frank Harrisin muistelmat (14)
  • Viisaiden sanat ovat vertauksia (2)
  • Cayrol ja Simenon (18)
  • Epämiellyttävä taide (3)
  • Ryhmä 47 kiertää sillä kertaa (15)
  • Tsape (10)
  • Amerikkaa (11)
  • Urheilu (19)
  • Miten Manillaköysi syntyi (16)
  • Kirjojeni sanottava (1)
  • Suomessa on kaksi kirjakieltä, ruotsi kolmas (6)
  • Itsenäisyys (5)
  • Suomalainen ahdinko (7)
  • Kuviteltu kuolema (4)
  • Linnoitus (9)
  • Suomen historian dokumentit (8)
  • Joel Lehtosen rouva Bovary (12)
  • Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys (17)
   
Takakannesta:
Artikkeleita, esitelmiä ja runoja vuosilta 1963-1972. Meri kirjoittaa itsestään ja siitä mitä hän kirjoillaan haluaa sanoa. Hän kirjoittaa Frank Harrisista, Cayrolista, Simenonista, Bulatovićista, Kafkasta, Joel Lehtosesta, Pentti Haanpäästä. Hän miettii Chaplinin huumoria, Suomen kirjakielen uusia lakeja, Amerikkaa, urheilua, Suomen historian dokumentteja. Jälleen kerran paljastuu että Meri on lyömätön lyhyen tekstin tekijä.
   
139 sivua, Delfiinikirjat/Otava 1974
  
Linkkejä:
Yle Areena: 101 kirjaa: 1974 Veijo Meri: Kuviteltu kuolema
  
  
Image (22.6.2015): Veijo Meri 1928–2015
SKS Kansallisbibliografia: Veijo Meri (1928 - 2015)