lauantai 30. joulukuuta 2017

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

"Suoraan sanoen esi-isillämme ei tunnu olevan aihetta kerskailuun. He jättivät
meille sodat ja pilatun planeetan, he eivät selvästikään välittäneet vähääkään
siitä, mitä tapahtuu heidän jälkeensä tuleville ihmisille. "
  
   
Haasteissa: Uudelleen luettua
  
Linkit aiempiin postauksiin: NälkäpeliVihan liekitMatkijanärhi
   
Olen jo pitkään halunnut lukea Suzanne Collinsin nuorten dystopioiden genressä jo klassikon asemaan nousseen Nälkäpeli-trilogian uudelleen. Löysin kirjat omaan hyllyyn kirpparilta edullisina pokkariversioina, ja vaikka aluksi olin ajatellut lukevani nyt vain ensimmäisen osan, huomasin ahmivani joulunalusviikolla koko sarjan. 
  
Nähtyäni teosten pohjalta tehdyt elokuvasovitukset lukemisten välissä, olin kiinnostunut erityisesti kolmannen osan, Matkijanärhen uudelleen lukemisesta. En pitänyt siitä ensimmäisellä lukukerralla, mutta elokuvaversio avasi aivan uudenlaisia näkökulmia, mitä en ollut huomannut aiemmin. En siis ollut kauhean yllättynyt, kun nostin Goodreadsissa teokselle aiemmin antamani arvosanan kahdesta ja puolesta neljään. 
  
Pormestari kertoo Panemista, maasta joka nousi Pohjois-Amerikaksi kutsutun paikan tuhkasta. Hän puhuu katastrofeista, kuivuudesta, myrskyistä, tulipaloista ja tulvivista meristä, jotka hautasivat alleen ison osan maata, hän puhuu kauheasta sodasta joka tuhosi melkein kaiken. Niiden jälkeen syntyi Panem, jossa on upea pääkaupunki Capitol ja kolmetoista vyöhykettä. -- Sitten koitti synkkä aika, jolloin vyöhykkeet nousivat Capitolia vastaan. Kaksitoista vyöhykettä kukistettiin ja kolmastoista pyyhkäistiin maan tasalle. Valtiopetoksen jälkeen saimme uudet lait ja Nälkäpelin vuosittaiseksi muistutukseksi siitä, että synkät aja eivät saa toistua.  
Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset. Kaikkien kahdentoista vyöhykkeen täytyy luovuttaa peliin yksi tyttö ja yksi poika. -- Kaksikymmentäneljä tribuuttia suljetaan valtavalle areenalle -- Kilpailijat taistelevat keskenään kuolemaan asti -- Viimeinen tribuutti on voittaja. Capitol vie lapset vyöhykkeiltämme ja pakottaa heidät tappamaan toisiaan yleisön silmien edessä - se on Capitolin tapa muistuttaa meille, että olemme heidän armoillaan. (s. 24, Nälkäpeli)
  
Tällä lukukerralla maailma oli jo tuttu, mutta hahmot ja paikat saivat maustetta elokuvista (jotka katsoin jouluaattona uudelleen, kun olin lukenut koko trilogian). Keskityin aiempaa enemmän miljöön kuvaukseen ja Katnissin kokemuksiin, jotka muokkaavat häntä koko trilogian ajan. Kuten hän itse toteaa: "Tunnen olevani taikinaa, jota vaivataan ja muotoillaan kerran toisensa jälkeen." (s. 180, Vihan liekit). 
  
Katniss herättää vahingossa kapinan liekin ja joutuu sen takia toistuvasti eri valtapelaajien nappulaksi. Presidentti Snow on yksi näistä pelaajista, mutta saa toiminnallaan lopulta liekehtivän tytön vain ruokkimaan kapinallisten tulta. Lopulta Katniss nousee koko vastarantaliikkeen kasvoiksi, vaikka on areenan tapahtumien haavoittama niin fyysisesti kuin henkisestikin. 
  
On uskomatonta kuinka normaalilta minut on saatu näyttämään ulkoapäin, vaikka olen sisäisesti täysin tuhoutunut. (s. 339, Matkijanärhi)
  
Kirjoista toinen osa herätti vähiten uusia ajatuksia, vaikka se on sarjan sivumääräisesti pisin. Sen pohjalta tehty elokuva on mielestäni uskollisin alkuperäisteokselle. Päätösosa puolestaan on lyhyin, mutta sisällöltään täyteläisin osa. Se etenee aiempia osia hitaammin, ei vain toimintakohtauksesta toiseen (vaikka toki niitäkin löytyy), paljastaen maailmasta sen syvyyden - löysin esimerkiksi viittauksen dystopian klassikkoon Fahrenheit 451. Kokonaisuudessaan erittäin hyvä uudelleenlukukokemus.
   
Katniss tajuaa maailmansa hienorakenteisen verkoston, jossa näkymättömät langat kytkevät kaiken toisiinsa, päätyen lopulta jonkun vaikutusvaltaisen ihmisen käsiin. Ei olekaan ihme, että hän haluaa katkaista itseensä liitoksissa olevat marionettinarut. Jännittävästi en edellisellä kerralla pitänyt teosten poliittisesta sisällöstä ja tällä kertaa se oli suorastaan niiden parasta antia. Aika selkeästi muuttaa ihmistä joiltakin osin. 
   
Minä pilasin hänen sadistisen Nälkäpelinsä, sain Capitolin vaikuttamaan naurettavalta ja horjutin presidentin valta-asemaa. -- Järjestelmän täytyy olla hyvin hauras, jos kourallinen marjoja voi kaataa sen. (s. 25 ja 29, Vihan liekit)
 
Edellisellä lukukerralla olin enemmän team Galen kannattaja, mutta nyt näin hänen kapinan muuttaman hahmonsa pelottavana ja ihmisyytensä kadottaneena. Hänestä tuli aivan yhtä julma kuin Capitolin pelinrakentajista. Niinpä team Peeta tuntuikin yllättävän hyvältä vaihdoehdolta. Ovathan Katniss ja hän kokeneet niin paljon yhdessä ja pystyvät tukemaan toisiaan niin hyvinä kuin heikkoinakin aikoina. 
  
En tarvitse selviytyäkseni Galen tulta, jota ruokitaan raivolla ja vihalla. Minulla on riittävästi tulta omasta takaa. Minä tarvitsen keväisen voikukan. Kirkasta keltaista, joka merkitsee uudelleensyntymää eikä tuhoa. Lupauksen siitä, että elämä voi jatkua, olivatpa menetyksemme kuinka kipeitä tahansa. (s. 358, Matkijanärhi)

perjantai 29. joulukuuta 2017

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

"Heräsin tänään yhtenä ihmisenä ja nyt minun pitäisi olla kokonaan toinen."
    
  
Arvostelukappale (Luin tämän itseasiassa jo tammikuussa, mutta postaus unohtui luonnoksiin. Mutta tässäpä tämä on viimein rästistä pois.)
  
Victoria Aveyardin uuden, maailmalla kehutun sarjan aloittava Punainen kuningatar muistuttaa monilta piirteiltään takakannessakin mainittua Nälkäpeliä, mutta on kuitenkin maailmaltaan aivan erilainen. Ihmiset ovat jakaantunut kahtia, niihin, joiden veri on punaista ja niihin, joiden veri on hopeista. Tästä syystä johtuen eri puolia kutsutaan Punaisiksi ja Hopeisiksi. Hopeiset ovat rikkaita ja kuuluvat eri sukujen huoneisiin ja heillä on monenlaisia voimia, esimerkiksi telekinesiaa, ajatusten lukemista, metallin mainipuolimista ja tuulen hallintaa. 
    
Vuosikymmeniä kestänyt sotiminen on tuhonnut koko alueen, jonka yllä räjähdysten savu riippuu jatkuvana sumuna. Siellä ei mikään kasva. Se on kuollutta ja harmaata seutua ja kuvastaa koko sodan tulevaisuutta. (s. 23)
  
Dystopiaa ja fantasiaa raikkaasti yhdistävän teoksen päähenkilö on 17-vuotias Mare. Hän kuuluu köyhiin ja alistettuihin Punaisiin, joiden asevelvollisuusikä on 18, ja se koskee niin poikia kuin tyttöjäkin, joilla ei ole töitä tai harjoittelupaikkaa. Maren isoveljet ovat lähteneet jo aiemmin sotaan, jättäen kukin Marelle ja nuoremmalle siskolle Gisalle muistoksi korvakorun. Mare on taskuvaras, eikä hänellä ole mahdollisuutta saada töitä. Niinpä hän valmistautuu lähtemään sotaan, kunnes elämä saakin yllättäen uuden suunnan. 
  
Tummat pilvet eivät liikahdakaan etelän kielletyn maan yltä. Rauniokaupunki. Säteily ja tuli tuhosivat kaupungin kerran eivätkä vieläkään väistyneet. Nyt paikka on pelkkä musta haamu, vanhan maailman jäänne. (s. 350)
    
Mare saa töitä Hopeisten kuninkaan hovista. On meneillään Kuningatarkoe, jossa valitaan kruununprinssille  puoliso. Eri huoneiden kyvykkäimmät tyttäret kilpailevat tuosta paikasta prinssin vieressä. Rakkaudesta ei puhuta, vaikkakin prinssin isä valitsi aikoinaan vaimonsa epäperinteikkäästi sydäntään kuunnellen. Tämä kuitenkin kuoli pian jättäen pienen poikansa äidittömäksi ja kuningas otti uuden puolison, jonka kanssa sai toisen pojan. Maren sydämestä käydään myös kilpailua, yksi kotikylän poika ja prinssiveljekset tavoittelevat häntä, jokainen omista syistään. Mutta ketä kohtaan Mare sydän kokee vetoa?
  
Olet kokonaan jotain muuta. Et Punainen. Et Hopeinen. Jotain muuta. Jotain enemmän. (s. 168)
    
Siinä, missä Nälkäpelissä areenoilla taistelevat eri alueiden lapset, Punaisessa kuningattaressa areenoilla kamppailevat Hopeiset, joilla on toinen toistaan tappavampia kykyjä, joskin ottelut päättyvät ennen kuin kumpikaan osallistujista kuolee. Näytösten on tarkoitus esitellä yläluokan voimia ja hallita Punaisia. Ennen näitä gladiaattoreiden kamppailuja muistuttavia Punaisille pakollista katsottavaa olevia ohjelmanumeroita kansaa kontrolloitiin julkisten teloitusten avulla. Punaiset ovat kuitenkin nousemassa kapinaan ja Marella on osansa Purppurakaartilaisten vastarantaliikkeessä. 
       
Te luulette olevanne maailman herroja, mutta valtakautenne kuninkaina ja jumalina on päättymässä. Me tuomme sodan kynnyksellenne, kunnes tunnustatte meidät tasa-arvoisiksi ihmisiksi. (s. 46)
  
Takakannessa teosta verrataan Nälkäpelin lisäksi Game of Thronesiin, joskin minusta X-Men olisi ollut parempi verrokki. Maailmassa on varsin vähän fantasiaa, sillä minulle sodan runtelema maailma, joka on unohtanut historiansa on enemmän dystopiaa ja Hopeisten erikoiset voimatkin voi laittaa säteilyn aiheuttaman mutaation piikkiin - ainakin ennen kuin kunnon selitys tarjotaan. Sarjaan on nimittäin ilmestynyt jo kaksi jatko-osaa (jotka, kiitos kustantantajan, odottavat jo lukupinossa), ja seuraava ilmestyy keväällä 2018. 
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.
  
Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu nopeasti, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.
  
Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista. Maren veri on silti punaista...
  
Suomentanut: Jussi Korhonen, 451 sivua, Aula & co 2016
    
Alkuperäinen nimiRed Queen (2015)
  
   
Sarjassa ilmestyneet:
  • Punainen kuningatar, 2016 (Red Queen, 2015)
  • Lasinen miekka, 2017 (Glass Sword, 2016)
  • Kuninkaan kahleet, 2017 (King's Cage, 2017)
  • Kruunun kirous, ilmestyy maaliskuussa 2018 (War Storm, ilmestyy toukokuussa 2018)
  
Samankaltaisia kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Kiera Cass: Valinta-sarja, Veronica Roth: Viillot, Pierce Brown: Red Rising, Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

torstai 28. joulukuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja

"Kaksi silmää, jotka olivat nähneet liikaa"
  
 
Arvostelukappale.  Artikkelini on julkaistu alunperin Nörttityttöjen blogissa (28.11.2017). 
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 21. Sankaritarina

Yhdysvalloissa asuva Affinity Konar on taustaltaan puolanjuutalainen. Hänen kirjoittamansa kauniskantinen Elävien kirja kertoo tarinan juutalaisista kaksostytöistä Stashasta ja Pearlista Auschwitzissa, Josef Mengelen kammottavien ihmiskokeiden keskipisteessä toisen maailmansodan aikana. Teoksen alkuperäinen nimi Mischling tarkoittaa sekoittunutta verta, sillä Stashan ja Pearlin vanhemmista toinen on juutalainen ja toinen arjalainen.
  
Meidät luotiin yhdellä kertaa. Kaksoissisareni Pearl ja minut. Tai jos ollaan tarkkoja, Pearl muotoitui ensin ja minä lohkesin hänestä. Hän kiinnittyi kohoumaksi kohdun seinämään, minä kopioin hänen puumerkkinsä. Kelluimme kahdeksan kuukautta lapsiveden lumipyryssä, kaksi ruusunpunaista lapasta painautuneena äitimme limakalvolle. En osannut kuvitella mitään hienompaa kuin yhteisen kohdun, mutta kun aivojemme rakennuspuut olivat saaneet norsunluisen värinsä ja pernamme olivat täydelliset, Pearl halusi nähdä ulkona odottavan maailman. Ja niin hän kakisti itsensä äidistä ulos vastasyntyneen sisulla. (s. 9)
  
On vuoden 1944 loppupuoli, kun 12-vuotiaat tytöt saapuvat äitinsä ja isoisänsä kanssa karjavaunussa tuonne surullisen kuuluisalle keskitysleirille. Saatuaan tietää tyttöjen olevan kaksosia, kuoleman enkelinä tunnettu tohtoi vie heidät Tarhaan, missä hän pitää koehenkilöitään; kaksosia, kolmosia, albiinoja, lyhytkasvuisia ja muita jollain tapaa geneettisesti poikkeavia tai kiinnostavia yksilöitä, jotka altistaa julmille, lääketieteen etiikan asettamat rajat jo aikaa sitten ylittäneille testeilleen.
  
Tarhassa olevilla on hieman paremmat olot kuin muilla, sillä Mengele tahtoo pitää leikkikalunsa elossa edes sen aikaa, että saa heistä irti haluamansa kehittääkseen arjalaisista ylivoimaisen rodun ja mahdollistaa monilapsiraskaudet. Olisikin kiinnostavaa lukea lisää Mengelen “tutkimuksista”, tosin tällä kertaa tietoteoksena, sen verran häiriintyneeltä hän vaikuttaa tämän ja aiemmin kuulemani pohjalta. Yksi hahmo esimerkiksi toteaa teoksessa, että Mengele ei voinut vihata mitään muuta niin paljon kuin juutalaisnaista, joka on raskaana. Ja se, mitä hän tekee naisille ja heidän syntymättömille lapsilleen on jotain sanoinkuvaamattoman hirveää.
    
noista mielettömistä, vastenmielisistä kokeista, joilla kansamme pyrittiin jakamaan viimeistä veripisaraa ja avioliittoa ja pyhättöä myöten. (s. 19) 
Mehän olimme hänen laboratoriossaan kokeita varten, ja osan oli varmaan tarkoitus selvittää meidän alempiarvoisuutemme -- Natseilla oli juuri tällaisia typeriä ja häijyjä käsityksiä siitä, mikä teki ihmisestä ihmisen (s. 84)

Auschwitsin portit kesällä 2011. Kuva: Niina Tolonen
  
Jo takakansi paljastaa, että tytöt joutuvat erilleen. Kumpikaan ei tiedä varmaksi, onko toinen elossa. Sota on lähellä loppuaan, natsien ylläpitämiä tuhoamisleirejä suljetaan ja lopulta venäläiset vapauttavat myös Auschwitzinkin kärsineet sielut sekä kokeiden runtelemat lapset. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, vaan myllerryksen kourissa oleva maailma on edelleen vaarallinen paikka eikä ruokaa tai turvapaikkaa löydä helpolla, joskin käsivarteen tatuoitu numerosarja antaa vapaalipun joukkoliikenteessä kukiessa.
  
Teos on siis jaettu kahteen osaan, alkupuoli tapahtuu työn vapauttavaa voimaa julistavalla leirillä ja loppupuoli sen ulkopuolella. Ihmiset yrittävät selvitä pommitusten tuhoamissa kaupungeissa. Stasha etsii Pearlia tai varmaa tietoa tämän kuolemasta. Hän haluaa etsiä myös Mengelen kostaakseen tämän heitä kohtaan tekemät vääryydet. Alkupuoli on teoksen onnistuneempi osa, sillä se vangitsee lukijansa kauhun ja kauneuden kiehtovalla, alati  muuttuvalla tasapainolla. Ei loppupuolikaan huono ole, mutta sen kertoma tarina on paljon geneerisempi.
  
Hän oli yrittänyt tehdä meistä hirviöitä. Mutta loppujen lopuksi hän oli itse oma epämuodostumansa. (s. 276) 
Hänen suonissaan virtasi pelkkä kunnianhimo, ja tämä tyhjä mies, niin kuin monet tyhjät miehet, oli päättänyt tehdä historiaa. (s. 335) 
Mutta tämä ei ole kertomus siitä miehestä, niin paljon kuin hän olisikin sitä toivonut. (s. 379)
   
Rankasta aiheestaan huolimatta Elävien kirja ei ole raskaslukuinen. Julmuuksilla ei mässäillä, vaan niistä kerrotaan juuri sen verran, jotta hahmoja kohtaan syntyy vahva tunneside. Lukija pystyykin itse kuvittelemaan tapahtumia halutessaan paljon synkemmäksi. Tarinassa on myös ajoittain kauneutta ja toivon pilkahduksia, sekä sadunomasta kerrontaa kaksosten oman todellisuuden kuvauksen kautta alkaen sikiöveden täyttämästä maailmasta.
   
Tyttöjen kertojaäänet vuorottelevat ja molempiin pääse tutustumaan. Jokaisen luvun alussa on ihmoitettu, kumpi tyttö on äänessä, joten sekaannuksen vaaraa ei ole. Hahmot tuntuvat aidoilta, ja itse pidin enemmän Stashasta, eli tytöillä on molemmilla selkeät omat persoonallisuutensa. Stasha ja Pearl joutuvat kasvamaan aivan liian aikaisin julmaan maailmaan ja onkin hämmästytävää, kuinka he pystyvät elämään päivästä toiseen Tarhassa menettämättä kokonaan kykyään rakastaa, nähdä kauneutta ja halua elää.
  
Konar kertoo tapahtumista hyvin uskottavasti ja kunnioituksella. Tekstistä huomaa, että kirjailija on tutkinut historiallisia faktoja tarkasti (esimerkiksi tällä videolla puhuu Mengelen kaksoistutkimuksesta selvinnyt nainen, jonka tarinalla on paljon yhtymäkohtia Konarin teoksen kanssa), mutta osannut poimia niistä fiktiiviseen tarinaan juuri sopivasti asiaa, jotta se ei tunnu raskaalta tai kuivalta. Päin vastoin. En lukioikäisenä pitänyt ollenkaan maailman tai Suomen sotahistorioiden opiskelusta, mutta muutama vuosi sitten kiinnostuin toisen maailmansodan tapahtumista, kun tulin lukeneeksi pienellä aikavälillä sattumalta (mm. lukupiiriin) useamman teoksen, joissa oli tuo ajankohta.
  
Fiktion kautta tapahtumat jäivätkin yllättäen paremmin mieleen kuin pelkkiä kylmiä numeroita ja paikannimiä ulkoa opettelemalla. On toki vaarallista sekoittaa faktaa ja fiktiota, jos ei voi olla varma mikä kerrotusta on todella tapahtunut, mutta kiinnostuksen heräämisen jälkeen tulee usein tarttumaan myös tietoteokseen samasta aiheesta. Olisipa minulla ollut käytössäni nuorempana historian oppikirja, jossa omanikäisen hahmon kokemusten kautta opetettaisiin eri vuosikymmenistä. Tässä vinkki oppikirjojen suunnittelijoille!
  
Jos jäit kaipaamaan lisää samankaltaista luettavaa fiktion puolelta, vertautuu teos mm. John Boynen Poikaan raidallisessa pyjamassa, Anne Frankin päiväkirjaan, Markus Zusakin Kirjavarkaaseen ja Anthony Doerrin palkittuun teokseen Kaikki se valo jota emme näe. Kaikissa näissä lapsikertoja kokee toisen maailmansodan ja natsien hirmuteot tavalla tai toisella.
  
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kun 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitziin, he tekevät sopimuksen. Pearlin tehtävä on muistaa menneisyys, Stasha keskittyy tulevaisuuteen. 
  
Tytöt ovat leirillä erityisasemassa. Identtisistä kaksosista kiinnostunut tohtori Mengele varmistaa heidän henkiinjäämisensä, mutta alistaa heidät epäinhimillisiin kokeisiin tavoitteenaan murtaa kaksosten välinen side. 
  
Eräänä päivänä Pearl katoaa. Kun venäläiset vapauttavat leirin pari kuukautta myöhemmin, Stasha lähtee epätoivoiselle matkalle sodan raunioittaman maan halki. Hän on päättänyt löytää siskonsa ja kostaa Mengelelle. Matkan päätepisteessä häntä odottaa arvaamaton tulevaisuus sekä menneisyys, jonka hän luuli jo kadottaneensa.
  
Suomentanut: Hanna Tarkka, 455 sivua, WSOY 2017
    
Alkuperäinen nimiMischling (2016)
  

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Superlukumaraton 25.-31.12. (pääättynyt)

  
Loppuvuoden ajan kestäneet superlukumaratonit huipentuvat viikon mittaiseen koitokseen 25.-31.12. Tämän viimeisen koitoksen emännöi Lotta Hogwarts Library -blogista. En päivitä ihan kaikkea edistymistä tänne, mutta Instagramissa/Twitterissä pääsee seuraamaan reaaliaikaisemmin. 
  
Maanantai 25.12.
  
Ensimmäisenä kirjana luin Osuuskumman urbaanin löytöretkeilyn antologian Murtumia maisemassa (josta kirjoittelen kritiikin alkuvuodesta ilmestyvässä paperilehdessä, siitä lisää myöhemmin). Kokoelmassa on 10 novellia, joista suosikikseni nousivat Artemis Kelosaaren Valiojoukko, Anni Nupposen Talot kuin puut ja Katri Alatalon Meliwasin aaveet. Suosittelen lukemaan tämän, jos urbex (spefitwistillä) kiinnostaa. Minua on aina houkuttanut käydä kurkkimassa hylättyihin taloihin, vaikka se liikkuukin hieman lain harmaalla alueella. 241 sivua luettu.
   
   
Tiistai 26.12. - sunnuntai 31.12.
   
Toisena kirjana aloitin  Ernest Clinen Ready Player One. Se on ensi vuoden ensimmäisen lukupiirin teoksena. Ehdin siis lukemaan kirjan hyvissä ajoin ennen sen pohjalta tehtyä elokuvaa, jonka ensi-ilta on maaliskuussa. 447 sivua luettu, eli aivan en päässyt loppuun maratonin aikana. 
     
 
Yhteensä sivuja maratonin aikana kertyi 688. Olin harvinaisen kiireinen viikon aikana, johon kuului kolme työpäivääkin, mikä osaltaan selittää pientä sivumäärää. Olen myös tehokkaampi lukija silloin, kun maraton kestää vain 24h. Mutta kauhean kiva idea tällainen viikon mittainen maraton, näitä saa järjestää jatkossa lisääkin!

tiistai 26. joulukuuta 2017

Uudelleen luettua -haasteen kooste

   
On aika koostaa tammikuussa alkanut Uudelleen luettua -haaste. Tavoitteenani oli lukea mahdollisimman monta lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjaani uudelleen. Alla on lista teoksista, jotka olin aluksi suunnitellut lukevani. Niistä luin vain neljä + yhden trilogian. Tulen varmaan lukemaan loputkin uudelleen jossain vaiheessa, osan varmaan jo ensi vuoden aikana. Holopaisen Sonja-sarjasta tai Houkutuksesta en ole vielä blogannut, mutta ainakin Nälkäpeli-trilogiasta olisi tarkoitus tehdä yhteispostaus vielä tämän vuoden puolella. 
    
  • Ann Aguirre: Enclave 
  • Bernard Beckett: Genesis
  • Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia - Luettu 
  • Marianne Curley: Muinainen taika 
  • Sylvia Louise Engdahl: Lumotar 
  • Diana Gabaldon: Matkantekijä 
  • Anu Holopainen: Kristallien valtakunta - Luettu 
  • Robin Jarvis: Kuolontuoksu 
  • Stephenie Meyer: Houkutus - Luettu 
  • Susan Price: Sterkarmin poika 
  • Philip Reeve: Kävelevät koneet 
  • Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen prinsessa
 
Luin lisäksi monta etukäteen suunnitelematonta teosta, joista kaksi lukupiirissä (Molemmin jaloin, Velho ja leijona). Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste oli hyvä lisäporkkana innostamaan lukemaan näitä:

Parhaat uudelleen luetut kokemukset sain Genesiksen ja Nälkäpeli-sarjan parissa. Etenkin jälkimmäisen dystopian viimeisestä osasta tuli nyt ensimmäistä lukukertaa paljon parempi. Ensimmäisellä kerralla annoin teokselle vain kaksi ja puoli tähteä, nyt peräti neljä. Lukukertojen välissä katsottu elokuva-sarja auttoi ymmärtämään joitakin asioita paremmin. Vähiten uudelleen lukemista kesti Houkutus, vaikka ei sekään aivan kamala ollut. 
  

Tähän postaukseen voi linkata oman koosteensa. Linkin jättäneiden kesken arvotaan kirja-aiheinen palkinto tammikuun ensimmäisen viikon aikana. Voittajaan ollaan yhteydessä sähköpostitse. 

Haasteeseen luettuja teoksia:
 
Kiitos kaikille hasteeseen osallistuneille!

perjantai 22. joulukuuta 2017

Sini Helminen: Kiven sisässä (Väkiveriset #2)

"Mikä edes on vuorelainen? Ei niistä ole juttua elokuvissa tai sarjakuvissa,
toisin kuin vampyyreistä ja merenneidoista ja supersankareista."
  
     
Arvostelukappale
    
Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan jokaisessa osassa on eri päähenkilö, mutta ainakin kahdessa ensimmäisessä on ollut yksi yhteinen sivuhahmo. Kaarnan kätkössä kertoi metsänneito Pinjasta, toisen osan päätähtenä tapaa 15-vuotiaan Pekko-nimisen nörttipojan, joka myöskin löytää oman salatun historiansa. Hänkin kuuluu Väkeen, eli maan, veden, metsän ja vuoren myyttiseen kansaan. 
  
"Ootko sä haamu?" En kysy, olenko tullut hulluksi. Mikään ei olisi hullumpaa kuin kysyä sitä oman mielikuvituksensa tuotteelta. (s. 70)
    
Pekon mummo on vähän aikaa sitten kuollut ja perhe muuttaa Helsinkiin mummon entiseen asuntoon. Kaupungissa Pekon elämä muuttuu radikaalisti uuden koulun, naapurintyttö Gwinin ja suvun salaisuuksien paljastumisen myötä. Kun nykymaailmaan sekoittuu myyttisiä olentoja ja salattuja paikkoja, Pekko joutuu kyseenalaistamaan kaiken tietämänsä. 
  
Pekko pelaa Minecraftia ja lukujen otsikoissa on käytetty pelin terminologiaa, joka oli minulle tuttua, sillä pelaan itsekin usein Minecraftia. Poika viittailee runsaasti Star Warsiin, Potteriin ja Tolkieniin ja näitä kohtia oli ihanaa lukea. Helminen osaa viittaamisen taidon, sillä jokainen viittaus istuu paikalleen, eikä tunnu pakotetulta tai pelkältä nostalgialla kalastelulta. Pidinkin tästä jatko-osasta edeltäjäänsä enemmän, sillä Pekkoon oli helppo samaistua. 
  
Jalkani tuntuvat kankeilta ja astelen tönkkönä kuin AT-AT-talsija. (s. 78)
  
Väkiveriset ammentaa raikkaasti suomalaisesta mytologiasta. Sarjan osat pystyy lukemaan itsenäisinä teoksinaan. Koukuttava ja nopealukuinen Kiven sisässä sopii hyvin myös kirjoja vähemmän lukeville pojillekin. Karin Niemen tekemä kansi on edellisen osan tapaan onnistunut.  
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Nörttipoika Pekon tuttu ja turvallinen maailma muuttuu äkillisesti mummon kuollessa. Jo ennen hautajaisia perhe muuttaa maalta mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon. Taakse jäävät vanhat kaverit, edessä on uusi koulu ja uusi kotikaupunki, joka tuntuu oudolla tavalla tutulta. Eräänä iltana oven taakse pöllähtää vielä kummallinen naapuri, jonka hunnutetuilta kasvoilta pilkistävät kiehtovat silmät.

Koulussa Pekko tapaa erikoisen Tuulian, joka kiskoo hänet irti Minecraftin syövereistä keskelle todellista, hengenvaarallista peliä. Mummon kuolema ei ollutkaan onnettomuus vaan raaka murha. Ja tappaja on yhä vapaalla jalalla. Pekko joutuu huomaamaan kantavansa sisällään salaisuutta, josta moni on valmis maksamaan viattomien verellä.

Kiven sisässä on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaarnan kätkössä. Se jatkaa reaalifantasiasarjaa Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitystä höystävät huumori ja ripaus romantiikkaa. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.
    
230 sivua, Myllylahti 2017
   
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kirjapöllön huhuiluja, The YA Diaries, Oksan hyllyltä
  
Sarjassa ilmestynyt: Kaarnan kätkössä (2017)

tiistai 19. joulukuuta 2017

Lukupiirissä | Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

"Voiko ajan kääntää taaksepäin vääntämällä viisareita vastapäivään?"
   
    
Marraskuun lukupiirikirja
   
Minulla oli varovaisen toiveikkaat ennakko-odotukset Mathias Malzieun Sydämen mekaniikkaa kohtaan. Sen upea kansi (Jenni Noposen käsialaa) ja kiehtova idea ovat pitäneet teoksen lukulistalla jo useamman vuoden. Ehdotinkin sitä lukupiirilleni ja se pääsi täpärästi mukaan kahdella äänellä. Harmillisesti kansi, kauniit kielikuvat ja kuuluisten historiallisten henkilöiden mainitseminen eivät riittäneet kannattelemaan teosta loppuun saakka.
  
Sateenvarjot puhkeavat nupuistaan kuin synkeät kevätkukat. (s. 181-182)
  
Teoksen päähenkilö on Jack-niminen poika, joka syntyy 1874 maailman kylmimpänä yönä. Hänen sydämensä on jäätynyt ja noitamainen parantaja/kätilö Madelaine antaa hänelle käkikellon auttamaan sydäntä toimimaan. Tikitys ja kukkuminen tekevät pojasta epähaluttavan adoptiolapsen, niinpä Madelaine ottaa hänet omaksi kasvatikseen, sillä hän ei voi saada omia lapsia. 
  
Poikaa varoitetaan rakastamasta ja vihaamasta, sillä hänen sydämensä ei edes avustettuna kestä niin vahvoja tunteita. Toki Jack sitten rakastuu käytännössä ensimmäiseen näkemäänsä tyttöön, jonka tanssiesitys viettelee nuoren herran. Rakkauden takia poika joutuu elämänsä seikkailuun. 
   
Ihmiset eivät pidä mistään, mikä on liian erilaista kuin he itse. He katselevat sellaista mielellään, mutta se on tirkistelyn tuomaa nautintoa. (s. 109)
    
Tim Burtonin elokuvien ja Ransom Riggsin teosten kaltainen tunnelma jää verrokkejaan paljon laimeammaksi, eikä kirjan loppupuolen juonikiehkurointi saavuta mitään suurempaa tulosta. Hieman neiti Peregrineä muistuttava äitihahmo on kiinnostavampi kuin varsinainen päähenkilö, mutta hänet sysätään melko pian syrjään, eikä tanssijattarestakaan ikävä kyllä saada irti paljoa. 
  
Useampikin bloggaaja on nostanut esiin teoksen tapahtuma-ajankohtaan sopimattomat kielikuvat, ja ajankuvan valitettavan vähäisen aukikirjoittamisen. Huomasin nämä seikat itsekin. Joskus tällainen kielileikki jopa sopii teokseen, esimerkiksi Matt Haigin kirjassa Poika nimeltä Joulu eräs peikko kuorsaa kuin moottoripyörä. Kirjailija tosin huomauttaa, että Nikolas tekisi tämän vertauksen, jos tietäisi, mikä moottoripyörä on. 
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Edinburgh, 1874. Jack syntyy maailman kylmimpänä yönä, sydän jäässä. Hänet auttaa maailmaan langenneiden naisten, orpojen ja muiden hylkiöiden suojelija, merkillinen noitatohtori Madeleine, joka pelastaa vastasyntyneen asentamalla tämän heikon sydämen tueksi käkikellon.
  
Äitinsä hylkäämä Jack jää asumaan Madeleinen orpokotiin, eikä kukaan halua adoptoida tikittävää ja kukkuvaa kummajaista. Madeleine varoittaa Jackia yhä uudestaan: pojan sydän on aivan liian heikko kestämään vahvoja tunteita, hän ei saa tuntea vihaa eikä etenkään rakastua. Mutta kohtalo päättää toisin, kun pienen, tulisen flamencolaulajattaren puolisokea katse sotkee Jackin käkikellosydämen mekanismin perinpohjaisesti.
    
Suomentanut: Lotta Toivanen, 221 sivua, Gummerus 2011
   
Alkuperäinen nimiLa Mécanique du coeur (2007)
  

maanantai 18. joulukuuta 2017

Kirjoja pukinkonttiin

Kuva: Bixabay

  
Hyvää luettavaa lapselle:
  
  
Koukuttavaa nuorelle lukijalle:
  
  
Aikuiseen makuun: