maanantai 19. helmikuuta 2018

Chiyori: Pyhäkön kulkukissat & Taamo: a girl's melancholy

 
Lukuhaasteissa: Sarjakuvahaaste  
Helmikuun kuukauden kielenä on japani. Niinpä pidän nyt mangaviikon, eli tämän viikon aikana pyrin julkaisemaan mahdollisimman monena päivänä mangapostauksen. Maanantai alkaa kahdella lyhärikokoelmalla Chiyorin Pyhäkön kulkukissat, jonka sain kustantajalta arvostelukappaleena (kiitos!) ja Taamon a girl's melancholy, jonka puolestaan lainasin kirjastosta. 
   
  

Chiyori: Pyhäkön kulkukissat 

  
Pyhäkön kulkukissat sisältää kolmilukuisen nimikkotarinan sekä kaksi muuta lyhäriä, Kummitustaloon eksyneet ja Ei koulua, vaan sinua varten. Kaikissa tarinoissa on keskiössä tavalla tai toisella vaikeasti saavutettava, mutta hyvin ennalta-arvattava nuori rakkaus. Harmillisesti kissoilla on nimikkotarinassa varsin pieni rooli. Se keskittyy enemmän päähenkilötytön ja pyhäkölle tulevan pojan suhteeseen. Molemmilla on lisäksi haasteita vanhempiensa kanssa.
   
Chiyorin piirrostyyli oli myös melko personaaton, eli sitä ei tunnistaisi, jos taiteilijan nimeä ei tietäisi. Eniten pidin hänen varhaisesta tarinastaan Ei koulua, vaan sinua varten. Kokoelmana siis varsin helposti unohdettava, muttei kuitenkaan varsinasesti huono. Sopii varmaan parhaiten mangaa vähemmän lukeneelle, romantiikan nälkäiselle lukijalle. 
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Itsenäisiä ja itsepäisiä - sellaisia ovat kulkukissat. Niiden on vaikea luottaa kehenkään. Mutta se, joka jaksaa kärsivällisesti yrittää, voi saada kovapäisimmänkin tapauksen pehmenemään...
  
Kokoelma romanttisia lyhyttarinoita!
  
Ikäsuositus: 10+
  
Suomentanut: Antti Valkama, 187 sivua, Sangatsu Manga 2017
  
Alkuperäinen nimi: Jinja no mori no Noraneko-kun (2012)
  
  
   
  

Taamo: a girl's melancholy

    
Näistä kahdesta lyhärikokoelmasta a girl's melancholy on paljon onnistuneempi kokonaisuus. Se sisältää viisi tarinaa. Nimikkotarinan lisäksi kokoelmasta löytyvät Tulikärpässade, Mustavalkoinen Peter Pan, Hopeiset kyyneleet, hopeinen lumi ja Tohtori ja pikku noita. Tykkäsin myös Taamon piirrostyylistä paljon enemmän kuin Chiyorin. 
    
  
Tarinoista Tulikärpässade ja Hopeiset kyyneleet, hopeinen lumi olivat suosikkejani. Ensinmainittu kertoo tytöstä, joka on muuttanut uudelle paikkakunnalle, missä puhutaan erilaista murretta. Esimerkiksi pöljäksi kutsuminen ei päähenkilölle ensin avaudu. Hän päätyy koiraa ulkoiluttaessaan puistoon, jossa on tulikärpäsiä ja tapaa siellä pojan. 
  
  
Jälkimmäisessä tarinassa kouluryhmässä pukeudutaan joululuhlaan pareittain poroiksi ja joulupukeiksi. Päähenkilöpoika ei aluksi ole osallistumassa juhlaan, koska haluaa viettää juhlan pikkusiskonsa kanssa. Kun eräs tyttö pyytää häntä parikseen, poika suostuu, koska ajattelee tytön olevan ihastunut häneen. Matkassa tulee kuitenkin ensin kaikenlaisia mutkia, mutta tarinalla on sittenkin onnellinen loppu.
  
  
Nimikkotarina oli melko sekava. Koululuokan tytöillä on kaikenlaisia klikkejä ja riitoja, joita tarinassa sitten selvitellään ja lopussa kaikki ovat taas kavereita keskenään. Mustavalkoinen Peter Pan kertoo sekin eräästä koululuokasta, joka on tekemässä Peter Pan näytelmää. Näytelmän kulisseissa tapahtuu romanssi. Viimeinen minitarina on hieman turhan tuntuinen täyte kokoelmaan. Se kertoo pikkunoitakokelaasta, joka tekeytyy aikuiseksi naiseksi, jotta saisi lääkärinä nykyään toimivan velhon käyttämään magiaansa.

Arvosana:
   
Takakannesta:
Millaisia asioita tytöt pelkäävät? Voiko 'pöljä' olla lempeä sana? Onko pakko aikuistua? Lyhyttarinakokoelma a girl's melancholy käsittelee näitä ja muita enemmän tai vähemmän arkisia kysymyksiä herkästi ja lämmöllä. 
  
Ikäsuositus: 10+
  
Suomentanut: Antti Valkama, 190 sivua, Sangatsu Manga 2017
  
Alkuperäinen nimi: Shojo no melancholy (2006)

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

"Ceterum censeo vulvam sanctissimae Majestatis ante coitum essetilliandum."
  
   
Lukuhaasteissa: Sarjakuvahaaste
  
Kiinnostuin Liv Strömquistin sarjakuvateoksesta Kielletty hedelmä luettuani siitä Bibbidi Bobbidi Book -blogista. Etenkin tämä kohta Lauran tekstissä houkutteli laittamaan teoksen kirjaston varaukseen: "Esimerkiksi vuonna 1972 laukaistuun Pioneer 10 -avaruusluotaimeen laitettiin mukaan laatta, johon oli piirretty alaston mies ja nainen. Miehen sukukalleudet roikkuvat kuvassa aivan estoitta, kun taas naisen haaroväli on tasainen kuin Barbie-nukella."
  
  
Kielletty hedelmä oli minulle lukukokemuksena samalla tapaa vaikuttava kuin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet. Ja naiseus tässäkin on keskeistä, ja etenkin miesten halu tutkia, määritellä, luokitella, rajoittaa ja häivyttää naisen sukuelimiä.
  
    
Vaikka osan teoksen esittämistä historiallisista ja nykyajan esimerkeistä tiesinkin (mm. tv-sarjan Masters of Sex pohjalta. Sarja kertoi 1950-60-luvuilla ihmisen seksuaalisuutta tutkineista William Mastersista ja Virginia Johnsonista), sain huomata monta kertaa lukiessani, kuinka uskomattoman paljon miehet ovat vuosisatojen aikana viettäneet aikaa naisten sukuelimiä pohtien. Ja sellainen seikka kuin esimerkiksi klitoriksen todellinen koko tajuttiin vasta vuonna 1998!
  
   
Klitoriksen koko olemassa olo oli itseasiassa pitkään mysteeri miehille. Naiset tosin hyvin suurella todennäköisyydellä olivat jo ratkaisseet tuon osasensa salaisuudet paljon aiemmin. Noitaoikeudenkäynneissä klitorista pidettiin paholaisen merkkinä ja kolmantena nänninä. Kaikkea sitä ovat naiset saaneetkin kärsiä biologiansa - tai enemminkin miesten omituisten aivoitusten vuoksi. 
  
   
Muita kiinnostavia huomioita olivat kuukautissuojiin liitetyt ilmaisut "varma" ja "raikas" (vastakohtana epävarmalle ja likaiselle) ja että suojan on oltava huomaamaton kuljettaa ja paikalleen asetettuna. Kuukautisethan ovat käytännössä puolta maailman väestöstä koskettava asia ja silti se on mahdottoman tabuoitu. Mestruoiva nainen on likainen ja monissa kulttuureissa hän saastuttaa olemassa olollaan talon, jossa on sekä tavarat joihin koskee, tai huonekalut joiden päällä istuu. 
  
  
Olen kuullut aiemmin vastaavaa, että miesten metsästysaseet saastuvat, eivätkä he osu saaliiseen, jos nainen (menstuoiva tai ei) koskee niihin. Samoin kerran eräs pohjoisen kansoista kertova dokkari valisti, ettei nainen saa kävellä rekikoirien liekojen ylitse, koska se jollakin tapaa tuhoaa valjaat tai aiheuttaa onnettomuuden. Ei moni länsimaalainen varmaan tiedäkään, että meillä naisilla on näinkin paljon valtaa miesten hauraasta maailmasta pelkällä verellämme...
   
  
Yksi hämmentävin osa teosta käsittelee lapsen sukupuolen määrittämistä syntymässä, ja kuinka kirjailijan kotimaassa Ruotsissa (ja käsittääkseni yhä myös Suomessakin, korjatkaa, jos olen vääräsä) ne lapset, joiden ulkoiset sukupuolielämiet eivät täydellisesti näytä naisen tai miehen elimiltä leikataan hyvin pian syntymän jälkeen ja yleensä aina naisellisiksi, koska ne on helpompi muotoilla. Ja olen jopa kuullut sellaistakin, että tätä tehdään/on tehty vanhemmiltakin salaa. Esimerkiksi liian iso klitoris saatetaan leikata pienemmäksi, ettei se näyttäisi niin penismäiseltä. Tässä samalla tuhotaan paljon tuntoherkkää kudosta, eli saatetaan pahimmillaan estää kyseisen lapsen kyky myöhemmässä iässä nauttia seksistä ja kosketuksesta sukuelinten alueella. 
  
  
Teos on pääosin mustavalkoinen, ja väreistä etenkin punainen pääsee välillä esille loppupuolella. Pääpaino ei ole kuvallisessa ilmaisussa, vaan siinä, mitä halutaan sanoa. Tietomäärästään huolimatta teosta ei ole raskasta lukea, sillä Strömquist viljelee vahvaa ironiaa ja vaatii kyseenalaistamaan kaikki nykyaikaan asti kannetut pähköydet siitä, mitä naisen tulee olla. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän. Olen nyt vähälle aikaa lukenut kaksi tietopitoista sarjakuvaa, ja olen sitä mieltä, että minulle tällainen muoto on erittäin hyvä uuden tiedon sisäistämisessä. Olisipa minulla ollut tämä kirja jo lukiossa ollessani. 
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Liv Strömquistin sarjakuva-albumi Kielletty hedelmä käsittelee sitä, jota tavataan kutsua "naisen sukuelimeksi". Mikä se oikeastaan on? Ja miksi ihmiskunnalla on ollut niin äärimmäisen vaikea viha-rakkaus-suhde juuri tähän tiettyyn kehonosaan?
  
Strömquist kokoaa kirjassaan muinaiskreikkalaisista myyteistä, Pioneer-sukkulasta, Prinsessa Ruususesta, hindujumalattarista, Sigmund Freudista, biologian oppikirjoista ja aamiaismuroyrittäjistä värikkään mosaiikin, joka tempaa lukijan mukaan tarkastelemaan tämän elimen kulttuurihistoriaa, jota taidemaalari Gustave Coubert nimitti vuonna 1866 "Maailman alkuperäksi".
  
Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu albumi. Ruotsissa hänen albuminsa ovat olleet myynti- ja arvostelumenestyksiä. Kielletty hedelmä on opettavainen ja hausjka historiallinen analyysi eräästä huonosti ymmärretystä elimestä.teos tuo virkistävän puheenvuoreon suomalaiseen keskusteluun sukupuolesta ja feminismistä.
   
Suomentanut: Helena Kulmala, 143 sivua, Sammakko 2016

Alkuperäinen nimi: Kunskapens frukt (2014)
  
Samankaltaista luettavaa: Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

lauantai 17. helmikuuta 2018

Patrick Ness: Hirviön kutsu

"Tarinat ovat villeintä mitä on, hirviö jyrisi.
Tarinat vainoava, purevat ja polttavat."
  
   
Kuten blogiani aiemmin lukeneet ehkä muistavatkin, tein itselleni uuden vuoden lupauksen, että lukisin tänä vuonna enemmän parempaa kirjallisuutta ja vähemmän ihan ok, kolmen tähden teoksia. Tähän asti on lupaus pitänyt varsin mallikkaasti, sillä helmikuun puoleen väliin mennessä luettujen kirjojen keskiarvo on 3,68 eli hienosti tavoiterajan yläpuolella. Hirviön kutsu on jälleen yksi onnistunut lukukokemus lisää. 
  
Vaikka teoksen teemat ovat aika synkkiä, ahmin parissa päivässä ja se menee helposti seuraavan lukusuositeltavan kirjarimpsun jatkoksi: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan. Lisäksi lukukokemuksesta tulee paikoin mieleen John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kelpo romaani sekin.
  
Kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua. (s. 144)
    
  
Teoksen pohjaidea ja hahmot ovat Siobhan Dowdin luomia, mutta hän kuoli rintasyöpään 2007 ennen kuin sai kirjan valmiiksi. Patrick Nessiä pyydettiin työstämään tarina loppuun. Kirjan on kuvittanut Jim Kay, joka tunnetaan mm. Harry Pottereiden kuvitetuista versiosta. Kuvitus onkin tärkeä osa tarinaa, eikä aikuisen lukijan tarvitse kavahtaa sitä. Tyylikäs mustavalkoinen taide oli ainakin minun makuuni erittäin onnistunut. 
  
Päähenkilö on 13-vuotias Conor O'Malley. Hänen äitinsä on sairastunut syöpään noin vuotta aikaisemmin ja käy edelleen hoidoissa. Conor näkee painajaisia ja koulussa hän on muuttunut käytännössä näkymättömäksi. Tosin yksi poika ja hänen ilkeät sanansa sekä nyrkkinsä tuntuvat aina näkevän hänet.  
  
"Kyllä minä näen, mitä Harry puuhaa", neiti Kang sanoi. "Kiusaaja on kuusaaja, vaikka olisi kuinka vetovoimainen ja hyvä koulussa." Hän huokaisi ärtyneenä. "Harrysta luultavasti tulee vielä pääministeri. Luoja auttakoon." (s. 82)
    
  
Conor tutustuu tarinan aikana hirviöön, joka ottaa mielellään marjakuusen hahmon. Eräänä iltana hirviö tulee Conorin luo ja sanoo pojalle, että tämä on kutsunut sen auttamaan. Hirviö kertoo kolme tarinaa niistä kerroista, kun se aiemmilla kerroilla on lähtenyt liikkeelle auttamaan ja Conorin tulee kertoa neljäs, jonka jälkeen hirviö on suorittanut tehtävänsä ja lähtee. 
  
Hirviön kertomat tarinat noudattavat sadun kaavaa, mutta niissä ei aina ole hyviksiä ja pahiksia, vaan ihmisiä jostain siltä väliltä. Olen kullut jonkin verran pettyneitä kommentteja kirjan ennalta-arvattavuudesta, mutta minusta teos ei ole sitä huonolla tavalla. Toki alussa voi jo aavistaa, kuinka kirja tulee päättymään, mutta välille mahtuu monenlaista käännöstä, joka pitää lukemisen mielekkäänä ja yllättävänä. 
  
Äiti vakuuttelee Conorille, että hän tulee voimaan paremmin ihan pian, mutta vaikka poika haluaa uskoa äitiään, epäilyksen siemen itää. Teos on yhtä aikaa hienovarainen ja kaunis sekä raju ja ahdistava kuvaus siitä, kuinka äidin sairaus vaikuttaa poikaan. Miten voisi hyväksyä sen, että joutuu luopumaan yhdestä tärkeimmistä ihmisistä.  

   
Teos sopii monenikäiselle lukijalle. Nessin tapa kuljettaa tarinaa muistuttaa suruprosessin vaiheita, jotka ovat kieltäminen, viha, neuvottelu, masennus ja hyväksyminen. Teos saattaakin olla hyvä väline lukijalle, jonka elämässä on tapahtunut tai meneillään jotain, johon liittyy luopumista ja surua. Teoksen pohjalta on myös tehty elokuva, joka sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2016.
     
Tarinat ovat tärkeitä, hirviö sanoi. Ne voivat olla tärkeintä mitä on. (s. 151)
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Hirviö ilmestyy paikalle seitsemän minuuttia yli keskiyön. Se kertoo Conorille kolme tarinaa, mutta neljäs tarina Conorin pitää kertoa itse. Patrick Ness punoo riipaisevan ja jännittävän kertomuksen 13-vuotiaasta pojasta, joka saa avukseen hirviön, kun äiti sairastuu syöpään. 
  
Jim Kayn hienosti kuvittama teos on yhtä aikaa monikerroksinen satu, hurja seikkailu ja henkeäsalpaava romaani. Hirviön kutsu on mestariteos, joka puhuttelee monenikäisiä lukijoita ja jota lukee henkeään pidättäen: pystyykö hirviö auttamaan Conoria ja hänen äitiään
  
Kirjan idea on kirjailija Siobhan Dowdin, joka sairastui syöpään eikä pystynyt itse kirjoittamaan tarinaa ennen kuolemaansa. Hirviön kutsu on palkittu sekä Carnegie -mitalilla että Kate Greenway -mitalilla (Jim Kaylle teoksen kuvituksesta). Jim Kay kuvittaa myös J. K. Rowlingin koko Harry Potter -kirjasarjan. Hirviön kutsun käännösoikeudet on myyty jo 34 kielelle. Kirjan pohjalta tehty elokuva tulee teattereihin syksyllä 2016.
  
Suomentanut: Kaisa Kattelus, 215 sivua, Tammi 2016

Alkuperäinen nimi: A Monster Calls (2011)
  
Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan, John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Steven Rowley: Lily ja mustekala

torstai 15. helmikuuta 2018

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

"Miten sinä olet joutunut tänne?"
"En ole joutunut. Minä synnyin täällä."
"Synnyit? Täällä? Et ole koskaan ollut vapaa?"
"En ole koskaan ollut ulkomaailmassa."
    
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Suomalainen kirjailija, Helmet 2018: Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
  
Tiedätte varmaan, kun joskus kirjasta syntyy etukäteen jokin mielikuva, joka lukiessa sitten korvautuu toisella. Nonna Wasiljeffin Loukkupojan kohdalla kävi niin, että Otavan kevään katalogia lukiessani sain päähäni, että takakannessa mainittu Toinen taso tarkoittaisi, että Loukku, jonne päähenkilö, 15-vuotias Aaron on syntynyt, on jonkinlainen kellari tai maanalainen luola (vrt. Ann Aguirren Enclave tai Dmitri Gluhovskin Metro 2033). Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, mutta en ollekaan pettynyt siihen, millaisena maailma oli kuvattu. 
  
Erikoisempaa on, että tämä on ensimmäinen romaani, joka muuttuu mielessäni elokuvamaisen kerronnan sijasta animeksi, eli japanilaiseksi animaatioksi. Tähän saattoi osittain vaikuttaa, että samoihin aikoihin, kun luin kirjaa katsoin Made in Abyss -animea (jolle voin antaa suositukseni). Lisäksi nämä kaksi maailmaa sopivat jotenkin kiehtovalla tavalla hyvin yhteen, vaikka ovatkin varsin erilaisia. Olen katsonut myös Foxilla parhaillaan pyörivää The Gifted -sarjaa, joka sijoittuu X-menversen maailmaan ja sekin keskustelee hyvin kirjan teemojen kanssa. Minulle tuli luettuani mieleen hieman myös Affinity Konarin Elävien kirja.

"Te ette ole ihmisiä." 
"No luonnokkaita sitten. Miksi Tomut vievät luonnokkaita?" (s. 19)
    
Aaron on luonnokas, eli ihminen, jolla on erikoisia kykyjä (vrt. Victoria Aveyard: Punainen kuningatar, Veronica Roth: Viillot ja Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti riskummallisille lapsille sekä Kolkko kaupunki). Kaikille näille teoksille on yhteistä, että maailma on jakaantunut kahteen leiriin, karkeasti niputettuna niihin joilla on voimia ja niihin, joilla voimia ei ole. Loukkupojassa on luonnokkaiden lisäksi Tomuja, jotka ylläpitävät vankilamaista laitosta, jonne luonnokkaat päätyvät, jos käyttävät kykyjään avoimesti.
  
"Miksi luontoa ei saa käyttää hyvään?" 
"Koska luonto on pahaa. Se on pahaa aina. Ihmiset ajattelevat, että luonnon käyttäminen kostautuu jotenkin heille. Että vaikka sillä tekisi jotain tärkeää, kaikki kuitenkin pilaantuu, vahingossa tai tarkoituksella. He näkevät luonnon pahana. Meidät pahana. Se, mitä he eivät ymmärrä tai osaa, on heistä pahaa ja vaarallista." (s. 41)
  
Teos on siis fantasiaelementeillä höystetty YA-romaani. Loukkupojan maailma on kiehtova, sillä maagiset voimat, paikka maailmojen välissä, autot ja elokuvat ovat kaikki yhtä aikaa olemassa olevia asioita. Puhtaasti urbaaniksi fantasiaksi en tätä kuitenkaan lähtisi määrittämään, mutta ehkä vaihtoehtohistoriallinen fantasia voisi sopia. Toivottavasti kirjailija avaa maailmaa lisää, ja etenkin maailmojen välistä verhoa.
  
Aivan täyttä kuvaa en tapahtuma-ajasta ja kulttuurista saanut, mutta mielikuvissani ihmiset pukeutuivat 1800-luvun loppupuolen tavoin, mutta autot ja junat olivat 1930-50-lukulaisia. Arvostan kirjailijan ilmavaa kuvailua, sillä lukijalle jää tällöin enemmän valtaa nähdä hahmot ja paikat sellaisena kuin haluaa. Olisikin kiinnostavaa kuulla, kuinka muut lukijat maailmaan kuvittelivat, en nimittäin tätä kirjoittaessani vielä löytänyt yhtään bloggausta teoksesta. 
   
Pidin Wasiljeffin kielestä ruohotöppöineen ja rähmäkökkäreineen, jotka varmasti tarttuvat käyttööni. Maailma oli kiinnostava ja tuntui tuoreelta, hahmoista en vielä saanut tiukkaa otetta, sillä keskusjoukosta tuntui paljastuvan koko ajan uutta, joka muokkaa lukijan mielikuvaa heistä. Tarinan sisällä kulkee toinen tarina, mikä oli varsin onnistunut ratkaisu. Harmillisesti arvasin pari juonikäännettä etukäteen, mutta ne eivät suuresti vaikuttaneet lukukokemukseen. Odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan sarjan seuraava osa tarinaa vie, sillä tässä osassa vasta pohjustettiin jotain suurempaa. 
  
Ei tarinoille voi olla liian vanha. (s. 13)
   
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Nimeni on Aaron. Olen ainoa, joka on syntynyt Loukussa. Ihmiset tulevat ja menevät. Jotkut ovat hetken, toiset vuosia. jotkut menevät eivätkä koskaan tule takaisin. Sillä tavalla Loukku toimii.
  
15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.
  
Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa.
  
Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja.
  
Sarjan avaus. Upea fantasiatrilleri vankeuteen syntyneestä pojasta, jonka kohtalo heittää vaaralliselle matkalle. 
  
336 sivua, Otava 2018
   
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: KirjavinkitEniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka
    
Samantyylisiä kirjoja: Victoria Aveyard: Punainen kuningatar, Veronica Roth: Viillot, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti riskummallisille lapsille ja Kolkko kaupunki

tiistai 13. helmikuuta 2018

Ystävänpäivän lukumaraton (päättynyt)

  
Oli alunperin tarkoitus aloittaa maratonini jo sunnuntaina, heti oululaisten kirjabloggaajien kuukausimiitin jälkeen. Mutta olimme menossa mieheni kanssa viettämään kahdeksatta kihlajaispäiväämme kaupungille maanantaina, joten siirsin maratonin alkamaan vasta tänään. Maratonia emännöi tällä kertaa Kirjavarkaan tunnustuksia -blogi.
  
Luen ensimmäisenä loppuun kesken olevan Lauren DeStefanon kirjoittaman A Curious Tale of the In-Between. Se kertoo 1950-60-luvulla elävästä tytöstä, joka pystyy näkemään aaveita. 
  
Lukumaraton alkaa klo 20:00
  
 
Klo 22:30 Luettu A Curious Tale of the In-Between loppuun sivulta 183. Saldo 43 sivua. Seuraavaksi luettavana Liv Strömquistin Kielletty hedelmä.


Klo 0:45 Kielletty hedelmä luettu, saldo 186 sivua. Seuraavaksi luettavana Madelaine L'Englen Hyppy ajassa.

   
Klo 20:00 Maraton päättyy. Luin vielä Hyppy ajassa jälkeen Knut Nærumin ja Karstein Vollen Vinossa sarjakuvan. Saldoksi kertyi: 471 sivua.
 
    
Tässä muut lukupinooni varatut teokset (kivaa olla paljon vaihtoehtoja):
  

maanantai 12. helmikuuta 2018

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

"Jos ihmisen elämälle on määriteltävissä jokin tarkoitus,
on se eittämättä hyvästä ruoasta nauttiminen."
  
   
Arvostelukappale
  
Tunnelmamusiikkia: Katy Perry ft. Migos: Bon Appétit (P.S. Kannattaa katsoa musiikkivideo linkin takaa)
  
Notkeasti genren kuin genren omakseen ottavan JP Koskisen Kannibaalien keittokirja oli jonkin aikaa hilloutuneena arvostelukappalepinoon. Teos päätyi viimein luettavakseni tammikuun lopussa, koska tarkoituksenani oli lukea vielä mahdollisimman monta vuonna 2017 ilmestynyttä kirjaa ennen Blogistanian kirjaäänestystä vuoden parhaista kirjoista. Lukukokemus ei ollut ihan sellainen kuin olisin toivonut. Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on jakanut mielipiteeni näin kahtia. Vähän ennen kuin tartuin kirjaan peräti kahdessa blogissa (Kirsin kirjanurkka ja Bibbidi Bobbidi Book) julkaistiin kokemuksia teoksesta ja bloggaajien mielipiteet olivat kiinnostavasti skaalan ääripäissä.
   
Ihminen ei ole uhanalainen laji. (s. 143)
    
Teoksen alkupuolen 86 sivua kattaa parodisen keittokirjaosuuden, jossa esitellään  reseptejä erityyppisille ihmislihoille, 18 arkiruokaa ja yksi jälkiruoka. Pissiksistä täytyy poistaa ruoaksi kelpaamattomia osia, kuten silikonia, toimitusjohtajien aivoja ei voi syödä korkean ureapitoisuuden vuoksi, kansanedustajien selkäranka on erittäin pehmeä tai jopa kokonaan surkastunut, vapaat taiteilijat maistuvat riistaisalle, suvakki sopii jälkiruokiin, rasistin liha on puolestaan myrkyllistä. Pidin tämän osuuden mustasta huumorista ja ihmistyyppien karikatyyreistä, nauroin välillä ääneen ja siteerasin katkelmia miehelleni lukiessani kirjaa sängyssä ennen nukkumaan menoa.

Suolatut, rapeat korvanlehdet ovat nuorison herkkua. (s. 61)
  
Loppupuoli kertoo Kannibaalien keittokirjan kirjoittajasta, sivutoimisesta ravintolakriitikosta, joka syö ihmisiä. Hän tekee töitä kotoa, koska ahdistuu ihmisten keskellä, sillä hänellä on poikkeukselliset haju- ja makuaisti. Hänellä on jopa lääkärin todistus, jossa suositellaan etätyöskentelyä, mutta uusi pomo ei välitä siitä, vaan pakottaa päähenkilöreppanan takaisin mainostoimistolle olemaan läsnä. Hankalan pomon lisäksi miehellä on veli, joka elää yhteiskunnan ulkopuolella ja kaivelee hieman laittomastikin tietoja ihmisistä, etenkin lapsuuden kodin epämääräisestä naapurista.
  
Kaupungissa ihminen alkoi helposti kuvitella itsestään liikoja. Pimeydessä suunnattoman tähtitaivaan alla näki, kuinka mitätön roska maapallo oli universumin syleilyssä. (s. 118)
  
Jälkimmäinen, dekkaristinen puolisko ei ollut samalla tasolla alun kanssa. Vaikka välillä saatoin samaistua päähenkilöön, jäi se kuuluisa jokin puuttumaan lukukokemuksesta. Eräs naissivuhenkilö onneksi toi teokseen mukaan paljon kiinnostavuutta ja ilman häntä loppupuolesta olisi ollut vaikeaa mainita hyviä puolia. Teos tarjoaa todella kiinnostavan ratkaisun maapallon ruokapulaan ja väestönkasvun hillintään (olen itse heittänyt vastaavan idean joskus vitsinä kahvipöytäkeskusteluissa). Tämä olisi toiminut ehkä paremmin pelkkänä vitsikkäänä reseptikokoelmana kuin romaaniksi venytettynä. 
  
Laumautumista suositaan valtioiden taholta sen vuoksi, että suurtakin lammaskatrasta voi kaitsea yksi koira. Itsenäinen ajattelu on aina ollut vaarallista. (s. 142)
    
      
Arvosana:
  

Takakannesta:
Musta satiiri lihansyönnin maailmasta
  
"Kun katsoin lentokoneen ikkunasta alhaalla siintävää maata, näin auringon polttaman maan. Kuumuudesta väreilevä ilmakuiski minulle, että joskus ihmisenkin olisi pakko osallistua maailman pelastamiseen. Lupasin, että sen aika oli koittanut."
  
Kannibaalien keittokirja on mustan huumorin sävyttämä trilleri, genrerajoilla leikittelevä romaani erityisestä miehestä, jolla on erityinen lahjakkuus.
  
251 sivua, Like 2017
   

lauantai 10. helmikuuta 2018

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

"Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissakin asioissa."
  
    
Soittolistani kirjalle: Vangelis: Alpha, Walk The Moon: One Foot, Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, Roger Subirana: Between Worlds, Symphony of Science feat. Neil deGrasse Tyson & Brian Cox: Onward to the Edge
  
Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview'ssa, Coloradossa, Amerikan yhdysvalloissa, planeetalla Maa. Olen yksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, Yhdysvallat on kaksisataaneljäkymmentäkaksi ja Maa on 4,5 miljoonaa vuotta vanha. En tiedä, kuinka vanha meidän talo on. (s. 7)

Jack Chengin romaanin Kosmoksessa tavataan päähenkilö Alex äänittää maan ääniä kultaiselle iPodille sankarinsa Carl Saganin innoittamana. Hän on nimennyt koiransakin tuon tähtitieteilijänä, astrofyysikkona, astrobiologina ja tieteen yleistajuistajana tunnetun sekä Cosmos tv-sarjaa ennen Neil deGrasse Tysonia tehneen miehen mukaan. Kirja muistuttaa päiväkirjaromaania, sillä jokainen luku on yksi äänitiedosto.

Alex on rakentanut raketin, jonka aikoo laukaista Sharfissa, rakettifestivaaleilla. Raketin kyytiin on tarkoitus laittaa tuo iPod äänitteineen, jotta maapallon ulkopuolinen elämä voisi saada päivitettyä tietoa ihmisistä. Alex on sopinut Rocketforum.orgissa tuntemiensa käyttäjien kanssa osittaisesta kimppakyydistä autiomaahan lähelle New Mexicon Albuequerqueta. Homma meinaa epäonnistua jo alussa, sillä Alex on liian nuori matkustamaan yksin junassa. Onneksi vähän vanhempi, tuntematon poika auttaa esiintymällä Alexin isoveljenä. Matkan aikana Alex tapaa paljon uusia uskomattoman hyväsydämisiä ihmisiä, joista osa on mukana loppuun saakka.
 
Tämä antaa kattavan kuvan koko teoksesta, sillä Alexille tapahtuu vastaavaa pitkin tarinaa. Onnia onnettomuudessa. Mikä onkin hyvä, sillä kotona ei onnea paljon ole. Isoveli on muuttanut toiselle paikkakunnalle työskentelemään ja lähettää rahaa taloudenhoitoon. Äiti puolestaan makaa joko sängyssä, tuijottaa tv:tä tai on pitkällä kävelyllä. Alex toteaa, että äidillä on toisinaan tällaisia hiljaisia päiviä, jolloin on hänen tehtävänsä käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Ilman koiraa ja rakettiharrastusta pojalla mahtaisi olla aika paljon kurjempaa.

Ehkä kun olette saaneet minulta kultaisen iPodin, tulette maahan, ja siihen mennessä meidän planeettalla ei ole enää ihmisiä, koska tulitte katsomaan liian myöhään. (s. 81)

Alex on tehnyt tilin Ancestry.comiin. Hänen äitinsä on kotoisin Filippiineiltä ja isän, joka oli kuollut kun poika oli ollut vielä liian pieni muistamaan, suku on tullut Euroopasta joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sivuston kautta Alex saa tietää miehestä, jolla on sama nimi ja sama syntymäpäivä, mutta joka asuu Las Vegasissa. Niinpä Alex päätyy tuohon kaupunkiin selvittämään, olisiko hänen isänsä sittenkin hengissä.

Alex on reipas, hauska ja fiksu pikkukaveri. En muista milloin viimeksi kirja on saanut minut naurahtelemaan ääneen, mutta tämä lukukokemus kuuluu niihin. Poika kuvaa esimerkiksi yhden toisen rakettiforumilaisen partaa kilinparraksi, koska se ei ole kasvanut vielä täyteen mittaan ollakseen pukinparta. Tarinalla on kuitenkin muitakin puolia, aika synkkiäkin, mutta hyvässä tarinassa kuuluukin olla monia tasoja. Tässä jälleen suosituksen arvoinen teos, jota aikuisenkin sopii lukea.
 
Mietin mitä ajattelette, kun kuuntelette näitä äänityksiä ja kuulette millaisia ääniä kuuluu maaplaneetan pojasta, joka yrittää olla urhea, pojasta, joka yrittää löytää totuuden, joka rakastaa perhettään ja ystäviään ja koiraansa - koiraa jonka hän nimesi sankarinsa mukaan. (s. 322)
    
Arvosana:
         
Takakannesta:
Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää.
  
Suomentanut: Terhi Kuusisto, 322 sivua, Aula & Co 2017

Alkuperäinen nimiSee You in the Cosmos (2016)
  
Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista,  Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Kissatalon asukit

"Pilli oli hiukan
sarjakuvakissa
Karvisen näköinen.
Se oli pullea
ja punertavan
raidallinen.
Siitä sai hienoja valokuvia."
  
    
Mervi Heikkilä on tuttu nimi Kummajaisten kylä -sarjan toisena kirjoittajana. Huomasin koulukirjastoharjoittelussani häneltä ilmestyneen selkokirjan Kissatalon asukit ja laitoin sen kirjastoon varaukseen. Luin sen yhdeltä istumalta, eikä selkokieleen ollut vaikeaa tottua.
  
Jesse, sankarikissa
    
Kirjaan mahtuu 11 kissakohtaloa. Jokainen kissa ja sen tarina on erilainen, mutta kissoista jokainen päätyy tavalla tai toisella kissataloon. Marjo Nygård on tehnyt kissoista persoonalliset kuvat tarinoiden yhteyteen. Tämä suloisen pörröinen ja koskettava kokoelma sopii niin kissojen ystävälle kuin eläintensuojelusta kiinnostuneelle sekä aiheesta opettamiseen. 
  
En osaa sanoa minkä tasoiselle lukijalle kirja sopisi parhaiten, mutta yksittäiset novellit ovat kolmesta kuuteen sivua pitkiä, ne ovat sanastoltaan pääosin melko helppoja ja muutamia vaikeampia sanoja on selitetty lyhyesti. Lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä, pidemmät sanat ovat omalla rivillään. Sisällöllisesti teos sopii monen ikäiselle lukijalle.
  
   
Kahdeksas tarina Gorbasta aiheutti minulle pienen tutkimusmatkan internettiin. Olin nimittäin ihan varma, että Gorba ja Miisu ovat kirjailija Anni Nupposen kissoja - ja olin oikeassa! Minusta on tosi hienoa, että Virossa pelastetaan katukissoja ja niistä osa lähetetään Suomeen. Ei sillä, etteikö Suomessakin ole ihan liikaa hylättyjä kissoja, melkein 20 000 vuodessa! 
  
Toisella siskollani on ollut useiden vuosien ajan kolme rescue-kissaa ja toinenkin innostui ottamaan kaksi joulun seutuun. Hänen perheensä halusi ottaa pennun, mutta tämä pentu annettiin vain yhdessä vanhemman tyttökissan kanssa, joka oli adoptoinut kissataloon tulleen pentueen pahnanpohjimmaisen. Ihan huikea kaksikko kuvien perusteella. Toivottavasti pääsen kevään aikana katsomaankin uusia tulokkaita. Siskoni kun asuu Keski-Suomessa niin täytyy erikseen suunnitella reissu siihen suuntaan.
  
Teos on yhdistelmä tieto-ja kaunokirjallisuutta. Pelkistetystä ilmaisusta huolimatta jokaisesta kissasta syntyy niin eläväinen mielikuva, että ne tassuttelevat suoraan sydämeen. Lämmin suositus!
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kissatalon asukit kertoo 11 erilaisen kodittoman kissan tarinan selkokielellä. Jokaisella kirjan kissalla on esikuvansa elävässä elämässä. Ne kaikki on hylätty tai ne ovat syntyneet ulkoilmaan vailla kotia ja ihmisperhettä. Värikkäiden ja vauhdikkaidenkin käänteiden jälkeen ne ovat kuitenkin löytäneeet rakastavan kodin. Kirja muistuttaa myös siitä, että eläimestä on huolehdittava hyvin koko sen elämän ajan. Kissa on veikeä perheenjäsen ja tuo omistajalleen paljon iloa.
  
Mervi Heikkilä on lasten- ja nuortenkirjailija sekä kirjastotoimenjohtaja. Marjo Nygård on graafinen suunnittelija ja palkittu kuvittaja

71 sivua, Avain 2017
   
   

maanantai 5. helmikuuta 2018

Blogistanian Kuopus 2017 - Äänestyksen tulokset

  
  

Angie Thomasin Viha jonka kylvät on kirjabloggaajien valinta vuoden 2017 parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi 

  
Suomalaiset kirjabloggaajat valitsivat vuoden 2017 parhaat lasten- ja nuortenkirjat verkkoäänestyksellä 4.2.2018. Blogistanian Kuopus -palkinnon voitti Angie Thomasin Viha jonka kylvät (Otava 2017, suom. Kaijamari Sivill, alkuteos The Hate U Give 2017). Viha jonka kylvät on ensimmäinen käännösteos, joka on voittanut Kuopus -kategoriassa. 
  
Toiselle sijalle äänestettiin Elina Rouhiaisen Muistojenlukija (Tammi 2017) ja kolmanneksi tuli Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens (Otava 2017, suom. Lotta Sonninen, alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda 2015).
  
Blogistanian Kuopus -palkinto jaetaan nyt kuudetta kertaa. Kirjabloggaajat äänestivät blogeissaan suosikkinsa vuonna 2017 julkaistuista suomen-, ruotsin- ja saamenkielisistä sekä näille kielille käännetyistä lasten- ja nuortenkirjoista. Äänestykseen osallistui 20 kirjabloggaajaa. Ääniä annettiin kaikkiaan 33 teokselle.

Blogistanian Finlandia tulokset Hurja Hassu Lukija -blogissa
Blogistanian Globalian tulokset Oksan hyllyltä -blogissa
Blogistanian Tiedon tulokset Hannan kirjokansi -blogissa
  
  

Otteita kirjabloggaajien arvioista

  
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
  
“Angie Thomaksen nuortenromaanissa Viha jonka kylvät on kaikki, mitä hyvältä kirjallisuudelta voi toivoa: uusi, kiinnostava näkökulma, poliittinen ja ajankohtainen sanoma, kehittyvä, monimutkainen (nais-)päähenkilö, kiinnostavia sivuhahmoja, puhutteleva kerrontatapa, opettavaisuutta, toimintaa ja kaunis loppu. Tämä nuortenromaani, jossa äänen saa yhdysvaltalaisessa ghetossa kasvanut rodullistettu tyttö, on yksi tärkeimpiä kirjoja, joita nykyajan lukijalle voi suositella.” 
  
Viha jonka kylvät tuo näkyville mustien amerikkalaisten kulttuurin, perhesuhteet, sosiaalisen eriytymisen, luokkaerojen synnyn, monien ajautumisen rikoksen poluille ja tietyissä kaupunginosissa tapahtuvat jengitaistelut, eikä sävy ole opettavainen vaan kaikki tapahtuu luonnostaan tarinan kehyksessä, kun Starr elää elämäänsä ja kuvaa sitä, miltä ympäröivä maailma hänestä näyttää, miten hän kokee ihmisten suhtautumisen ja miten hän itse suhtautuu rooleihinsa eri ympäristöissä. Viha jonka kylvät on nuorisokuvauksessaan monessa suhteessa myös perinteinen nuortenkirja, mutta samalla erittäin tuore, rehellinen ja tärkeä juuri nyt.”
  
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
  
“Rouhiainen on luonut trilogiaansa sopivan abstrakteja yliluonnollisia elementtejä, joten on täysin uskottavaa, että sellaisia voisi löytyä urbaanista ympäristöstä ilman, että se muuttaisi meidän tuntemaamme maailmaa merkittävästi. Rouhiaisen näyttämä Helsinki on rankka, mutta ajankohtainen. Se näyttää Helsingin, jossa sekoittuu varakkuus, työttömyys, kodittomuus ja paperittomuus.”
  
“Tarina on temmoltaan rauhallinen mutta silti koukuttava, ja se käsittelee laajoja teemoja raikkaalla otteella. Ensinnäkin eriarvoisuus yhteiskunnassa nousee hyvin keskeiseen rooliin, kun vastakkainasettelua on niin Kiurun ja Samuelin perheiden kuin toisaalta ylipäänsä suomalaisten ja muualta tulleiden paperittomien välillä. Varallisuus ja sen puute näkyvät valinnoissa ja vaihtoehdoissa (ja niiden puutteessa), mutta yhtä lailla olennaista on, miten ihmistä kohdellaan ja millaisia mahdollisuuksia hänellä on omasta kulttuuritaustasta ja sen aiheuttamista ennakkoluuloista johtuen.”
  
Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
  
“Simon on hurmaava, herkkä, vastustamaton sekoitus teini-iän epävarmuutta ja itsevarmuutta omasta identiteetistään. On mahtavaa lukea homopojasta, joka ei itse kipuile itsensä kanssa vaan on hyvinkin sinut oman homoutensa kanssa. Silti hän on tietoinen siitä, että kaikki eivät välttämättä suhtaudu asiaan yhtä mutkattomasti, ja kaapista tuleminen perheelle ja kavereille tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Mikseivät heterot joudu ikinä avautumaan omasta "suuntautumisestaan", Simon tuskailee.”
  
“Tiedätkö sen tunteen, kun kirjan lopussa alat jarrutella lukunopeuttasi, koska et haluaisi luopua siitä ja sen henkilöistä? Kun tunnet kiintyneesi ja hullaantuneesi niin kirjan päähenkilöön, että ihan kuin hän olisi paras ystäväsi. Kun kirjan lopetettuasi haluaisin lukea sen heti uudelleen, ja sinulla on kummallisen tyhjä ja surullinen olo, kun olet joutunut hyvästelemään lempihenkilösi. Näin minulle kävi tämän kirjan kanssa.”
  
  

Kaikki ääniä saaneet kirjat:

  • Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
  • Julian Clary: Me ponnekkaat
  • Elena Favili & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille
  • Stephanie Garber: Caraval
  • John Green: Kilpikonnan kuorella
  • Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
  • Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja patun ällistyttävä satukirja
  • Elina Hirvonen & Mervi Lindman: Prinsessa Rämäpään talvitaika
  • Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin
  • Saku Keinänen: Zaida ja taistelupari
  • Laila Kohonen: Miehuuskoe
  • Tatu Kokko: Rob McCool ja kirottu metsä
  • Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia
  • Hanna Kökkö: Väylänvartija
  • Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa
  • Satu Leisko: Unohtunut poika
  • Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi
  • Sanna Mander: Avain hukassa
  • Tittamari Marttinen: Jalkapalloilijan salaisuus
  • Reetta Niemelä & Sanna Mander: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria
  • Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
  • R. J. Palacio: Ihme
  • Elina Pitkäkangas: Kajo
  • Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
  • Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja
  • Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja heiluvat hampaat
  • Helena Waris: Linnunsitoja
  • Jakob Wegelius: Merten gorilla
  • Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivä

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Kuopus 2017 - Ääneni

Tässä ovat minun ääneni Blogistanian Finlandia, Globalia ja Kuopus -kategorioissa.
  
      
Blogistanian Finlandia
3p. Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet (Kosmos)
2p. Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus)
1p. Tuomo Jäntti: Verso (Gummerus)
      
   
Blogistanian Globalia
3p. Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar)
2p. Beth Lewis: Suden tie (suom. Elina Koskelin, Like)
1p. Lars Wilderäng: Tähtikirkas (suom. Sirpa Parviainen, Jalava)
   
       
Blogistanian Kuopus
3p. Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens (suom. Lotta Sonninen, Otava)
2p. Angie Thomas: Viha jonka kylvät (suom. Kaijamari Sivill, Otava)
1p. Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät (suom. Outi Järvinen, Otava)