lauantai 15. helmikuuta 2020

Ystävänpäivän lukumaraton 2020 (päivittyvä postaus)

   
Ystävänpäivän lukumaraton on jo perinteeksi muodotunut tapa kirjablogistaniassa. Suunnittelin tämän vuoden haastekuvakkeen ja maratonin vetäjänä on Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. 
  
Tällä kertaa varauduin maratonille vain kolmen kirjan voimin tavoitteenani lukea ne kaikki. Teokset ovat kaikki osia sarjasta, joten tiedän jo odottaa niiltä hyvää tarinankerrontaa. Lukupinostani löytyvät siis:
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Painajaiskuningas
  • Vuokko Hurme: Kaipaus (Huimaa #2)
  • Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

   
Lukumaraton alkaa osaltani lauantaina 15.2. klo 21:30. (Tarkoitus oli aloittaa maraton jo eilen, mutta anoppi tuli yllätysvierailulle kaupunkiin ja tarjosi minulle sekä puolisolleni kihlajaispäivämme kunniaksi lounaan, menimme nimittäin kihloihin 10 vuotta sitten.) Aloitan maratonin jatkamalla Isadellan tarinaa.
 

Klo 0:30 Sydän murskana luettu, 189 sivua saldossa. Olipas jälleen ihastuttavan eläväistä kieltä ja arvaamattomia juonenkäänteitä. Isadella on vaan niin kiinnostava hahmo, vaikka välillä ei tajuakaan ihan kaikkea. Seuraavaksi ruokatauko ja hetki Painajaiskuningasta ennen nukkumaan menoa.
 
Klo 10:00 Maraton jatkuu Painajaiskuninkaan sivulta 100. Luettuja sivuja yhteensä 289.

 
Klo 16:45 Painajaiskuningas luettu. Ei ollut aivan yhtä koukuttavaa luettavaa kuin sarjan kaksi aiempaa osaa, mutta viihdyttävää mättöä zombien ja hirviöiden valloittamassa maailmassa. Sivuja kasassa 448. Nyt tartun lukupinon viimeisenä (mutta ei vähäisimpänä) olevaan Kaipaukseen. 
 

Ilkka Auer: Kymnaasi

"Aamuauringossa kylpevien portaiden päässä pilkotti tie, jota pitkin hän oli saapunut. 
Tie katosi jo muutaman metrin päässä utuisiin varjoihin ja tuossa valon ja varjon 
risteyskohdassa kaksi peuraa söi heinää katsellen tuon tuosta kaikessa rauhassa 
ympärilleen. Punainen auto nökötti tammen oksien alla."

 
Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä teoksesta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.

On heti alkuun tunnustettava, että Agnes af Forsellesin Kymnaasi hyljeksityille ja orvoille tytöille on ensimmäinen Ilkka Auerilta lukemani teos. Olen toki ollut pitkään tietoinen hänen tuotannostaan jo alkaen vuonna 2004 ilmestyneestä Lumen ja jään maan ensimmäisestä osasta Sysilouhien sukua.

Kymnaasi rakennettiin yli sata vuotta sitten. 1800-luvun lopulta aina Länsisiiven tulipaloon asti se toimi Forsellesin perheen kotina -- Vuosikymmenten aikana ehti tapahtua yhtä ja toista, myös kammottavia asioita. Kauhutarinoita saat kuulla vielä kylliksi, mutta riittänee jos sanon, että uima-altaaseen on hukkunut ja hukuttautunut ihmisiä -- Se on kaiken kaikkiaan tosi pelottava paikka – siellä kummittelee ja kaikki pelkäävät kellareita. (s. 47)

Olin tuolloin lukiossa ja muistan lainanneeni kyseisen kirjan, mutta sen ensimmäinen sivu ei vakuuttanut (jätin silloin kirjat todella helposti kesken, toisin kuin nykyään. Esimerkiksi Eoin Colferin Artemis Fowlia yritin lukea useampaankin kertaan saatuani sen siskoltani lahjaksi, mutta siinäkään ensimmäinen sivu ei vielä vakuuttanut). Lukulistaltani löytyvät myös Auerin Haamu kustannuksella aikaisemmin ilmestyneet Anastasia ja Domowik, joihin tartun tämän lukukokemuksen rohkaisemana innokkaana lähitulevaisuudessa.

Hän tuijotti sammuksissa olevan kattovalaisimen lasikiekkoa. Säröjä ei pimeässä nähnyt, mutta ne olivat siellä. 
Valaisin oli rikki. 
Aivan niin kuin hänkin. Säröillä, halki, hajoamispisteessä.
Vasta viidentoista ikäisenä. (s. 12)
 
Topelius-ehdokkaanakin ollut, goottilaisen kauhun suuntaan niiaava Kymnaasi on intensiivinen teos, joka tarjoaa laajan tunnekirjon lukijalleen. Päähenkilö Sofia on orpo. Hän asuu sijaiskodissa, missä häntä kohdellaan todella kurjasti. Niinpä Sofia onkin päättänyt lopettaa onnettoman elämänsä, mutta ennen kuin onnistuu siinä, hänet pelatetaan tempaamalla elämän ja kuoleman Rajalla olevaan salaperäiseen oppilaitokseen.
   
Olin tervetullut. Olin saapunut jonnekin, jota en ollut edes osannut kaivata. Olin tullut kotiin. (s. 302)
 
Kymnaasissa yhteiskunnan hyljeksimistä, vahvaksi kasvaneista tytöistä koulutetaan auttajia. He palaavat tarvittaessa Pinnaksi kutsuttuun elävien maailmaan. Tytöt toimivat esimerkiksi muusina ja auttavat sellaisia, joilla on vaikeaa koulussa tai jotka ovat kohdanneet suuren surun. Tämä on minusta aika voimaannuttava ajatus, että vaikka Kymnaasin tytöillä on ollut vaikeuksia elämässään, he voivat käyttää kokemuksiaan johonkin positiiviseen.

Kaikesta karuudesta huolimatta näkymässä oli jotain synkeän kiehtovaa ja lumoavaa, joka täytti Sofian hieman samanlaisella kunnioituksella kuin jos olisi ollut hautaismaalla öiseen aikaan. (s. 226)

Alun ahdistavuus vaihtuu ihmetykseen. Kymnaasin maailmaan tutustuminen kun muistuttaa matkaa, jonka Harry koki tutustuessaan jästien silmiltä piilossa olleeseen velhomaailmaan. Auer paljastaa luomansa maailman yksityiskohtia pieni murunen kerrallaan ja samaan aikaan tarinan jännite kasvaa. Loppupuolella olikin jo aika hyytävää kyytiä, kun Sofia taistelee pääpahista vastaan. Sain lopusta hieman samoja viboja kuin Ransom Riggsin esikoisteoksesta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja Doctor Whon jaksosta The Empty Child.
 
"Länsisiipi näyttää karmivalta." 
"Se on karmiva. Ja hylätty", Muusa vastasi. 
"Kaikki nuo seinillä kasvavat köynnökset -- näyttävät kuivilta ja ikkunat... Tyhjiltä, kuolleilta." 
"Siellä raivosi kauan sitten tulipalo, joka tuhosi monia." 
"Tuhosi? Siis kuoliko siellä ihmisiä?" 
"No, kuoleminen on vähän outo sana, sanotaan vaikka niin, että he muuttuivat. Siipi on täynnä erilaisia... olemuksia, jotka eivät tee hyvää kenellekään sinne menevälle." (s. 89)
 
Auerin käyttämä kieli oli todella erinomaista. Paikoin se on kaunista ja runollista, paikoin särmikästä ja luotaantyöntävää, sopien kulloiseenkin mielialaan. Ainoa miinukset tulevat toistuvista ilmaisuista käsivalaisin ja valojen kytkeminen (taskulampun ja sytyttämisen sijaan), myös ummehtunut yninä ihmetytti (tukahtuneen sijaan). Kirjan upea kansi on Auerin itsensä käsialaa, samoin Kymnaasin pohjapiirros, joka läytyy sisäkannesta. Hänen Instagram-tilillään on lisääkin kirjaan liittyvää kuvitusta, kuten tämä aika kauhistuttava kuva palaneen siiven sisältä. Teoksen maailma on runsas ja muutamia kohtia jää avoimeksi, niin että lukisinkin siis mielelläni mahdollisen jatko-osan!
 
Hän olisi halunnut vain istua johonkin kirjaston lukuisista nojatuoleista ja ahmia kaikki kirjat yhdeltä istumalta. 
-- 
uppoutui huomaamattaan toinen toistaan kiehtovampien teosten maailmaan jo yksinomaan niiden nimien ja niiden ympärillä värjyvän satumaisen tunnelman perusteella. Se leijaili kuin näkymätön pilvi kunkin kirjan ympärillä, ja riitti, että painoi kätensä kirjan selkämykselle, niin mieleen ilmestyi kansien väliin tallennettuun sisältöön liittyviä ajatuksia. (s. 159-160)
   
Kymnaasi liittyy pieneen joukkoon kirjoja, jotka lukiessani olen kokenut mangamaisina. Aiemmin esimerkiksi Nonna Wasiljeffin Loukkupoika on aiheuttanut tällaisia tuntemuksia. Mangamaisena puolestaan markkinoitu Magdalena Hain Kolmas sisar pyöri mielessäni live actionina.

Arvosana:
    
Takakannesta:
Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.
 
Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.
 
Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään.
  
302 sivua, Haamu 2019
   
   
Samankaltaista luettavaa: Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta, C. J. Daugherty: Night School - Yön valitut, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Sanna Isto: Sirpale

"Kuvittelin olevani matkalla vaatekomeroni kautta Narniaan."
   
   
Arvostelukappale. Olen kirjoittanut teoksesta myös Tähtivaeltajaan 4/2019.
  
Vuosi 2019 oli kotimaisten aikamatkailukirjojen juhlaa. Ilmestyivät Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli, Mikko Koirasen Topelius-ehdokkaana ollut esikoinen Nauhoitettava ennen käyttöä, Anniina Mikaman genrerajoja ylittävän YA-trilogian toinen osa Huijarin oppipoika sekä tässä postauksessa käsiteltävä Sanna Iston Sirpale, joka niin ikään oli Topelius-ehdokkaana. Sirpaleen aikamatkailu on joukosta se, jota en laskisi scifiksi vaan pidän sitä enemmänkin maagisena realismina. Matkaaminen kun tapahtuu hieman samoin kuin Narniassa.

Einsteinin mukaan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kaikki olemassa yhtä aikaa. (s. 249)
  
Olen lukenut Istolta aikaisemmin Maan alaiset, niinpä tiesin odottaa laadukasta tarinankerrontaa myös Sirpaleeltakin. Tällä kertaa päähenkilönä tavataan lukioikäinen Minja, joka jää kotiin Berliiniin koiravahdiksi muun perheen matkatessa Suomeen. Tarina alkaa Teufelsberg-nimiseltä kukkulalta Minjan ollessa ulkoiluttamassa koiraansa parhaiden ystäviensä kanssa. 
  
Koko minun elämäni oli ryppyinen, ei siitä saanut sileää silitysraudallakaan. (s. 143)
  
Fräulein Haarig eli Neiti Karvonen kaivaa kuopan, josta paljastuu vanhoja lattialaattojen ja astioiden palasia, kuten kahvikupin korva. Minja muistaa, että hän on löytänyt samankaltaisen kupin palasen kotoaankin, keittiön lattian kolosta. Kun Minja etsii korvan ja ottaa sen käteensä teeskennellen kuin joisi kokonaisesta astiasta, hän päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin. Minja matkaa menneeseen useampaan kertaan. Kahvikupin korvaan tarttuminen on kuin huumetta.
  
Minä sain nähdä ja kokea sen. Tilanteen, jonka muut näkivät vain mustavalkoisina kuvina historiankirjojen sivuilla tai kirpputoreilta löytyneissä haalistuneissa postikorteissa. Sateen harmaudesta huolimatta minä näin kaiken väreissä. (s. 70)
  
Asunto on sama kuin missä hän asuu 2010-luvulla, mutta menneisyydessä huoneita on paljon enemmän, sillä huoneistoa ei ole jaettu seinällä kahtia. Minjasta naapurin puoli on kuin pienempi maatuskanukke isomman sisällä. Erityisen jännittävää on, kun hän pystyy menneessä kulkemaan myös toiselle puolelle, hänelle aivan uusiin huoneisiin. Nykyisyydessä jaetulla puolella asuu äreä vanha rouva, jota Minja hieman pelkää ja kutsuu Yrmyksi. 
  
Pieni ranneliike minulle, mutta suuri askel sille, joka sai astua kielletyn kynnyksen ylitse. (s. 101)
  
Aikamatkoillaan Minja kasaa palapeliä siitä, miksi liki sata vuotta sitten eläneen perheen tytär on lukittuna omaan huoneeseensa. Kun hän tajuaa, että tämä on rakastunut poikaan, jota perhe ei hyväksy, hän päättää puuttua asiaan. Poikahuolia Minjalla on myös omassa elämässään. Vanhempien ollessa poissa, Minjan ystävä Luca melkein asuu hänen luonaan. Luca on hänen ankkurinsa nykyaikaan, jottei hän muuttuisi kummitukseksi, joka viettää kaiken ajan menneessä. Lopulta Minja huomaa, ettei Luca ehkä olekaan vain ystävä, vaan jotakin enemmänkin.
  
Ohimenevän hetken ajan näin Lucan heidän silmiensä kautta. Hän näytti hyvältä. (s. 23)
  
Sirpale on näennäisen kepeä kirja, mutta käsittelee isoja teemoja ajatuksia herättävästi.  Minja kokee, ettei kuulu minnekään, Saksassa häntä pidetään liian suomalaisena ja Suomessa liian saksalaisena. Kirjan teemana voisikin pitää erilaisuutta ja sen näkemistä monista kulmista: ovat niin turistit ja paikalliset, ongelmat nykyajassa ja menneessä, me ja ne muut (tässä erityisesti juutalaiset ja LGBTIQ+ ihmiset). Minja ottaa turisteista kuvia järkkärillään, sillä hänen mielestään he näkevät enemmän ympäristöstään kuin paikalliset. Minusta oli hyvin kiehtovaa, kun Minja ajatteli, että kieli, tavat ja tottumukset erottavat nämä kaksi ryhmää toisistaan kuin rinnakkaistodellisuuteen, vaikka hänen äitinsä mielestä turistit ovat vain liian äänekkäitä ja sotkevat. 
  
Minusta Luca ei täysin ymmärtänyt asian eri puolia. Sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka minulla oli joka paikassa. (s. 72)
  
Sirpaleen kansi on hieman vaatimattoman näköinen. Tällaiset melko pelkistetyt piirroskannet ovat tällä hetkellä aika tyypillinen näky nuortenkirjoissa. Vastaavan voi löytää esimerkiksi huhtikuussa ilmestyvältä Jenni Hendriksin ja Ted Caplanin nuortenkirjalta Tosi raskas reissu (Unpregnant). Pölytakin alla on kuitenkin piilossa todellinen aarre, joka kurkistaa vain pienesti kahvinkupinkorvaan tehdystä reiästä. Siellä on nimittäin vanha Berliinin kartta. Kirja on siis upean näköinen ilman paperikanttaan. Tätä eivät kirjastosta teoksen lainanneet harmillisesti pääse kokemaan samoin kuin muut kirjan käteensä ottaneet. 
   
Meillä kummallakin oli nenä, suu ja kaksi uteliaana tuijottavaa silmää. Hiukset kapeiden kasvojen kehyksenä ja vaalea, poskilta punottava iho. Mikä meissä muka oli erilaista, missä näkyivät ne melkein sata vuotta välillämme? (s. 127)
  
Samastuin paikoin vahvastikin Minjaan: hän esimerkiksi leikkaa lehdistä kuvia ja sanoja, ja tekee niistä kollaaseja. Hän myös etsii taidettaan varten ajatuksia ja lainauksia niin netistä kuin kirjoistakin. Kielestä en löytänyt mitään huomautettavaa yhtä sanavalintaa lukuunottamatta. Onko rilluttelu todellakin moderniin nuortenkirjaan sopiva ilmaisu? Jäin myös miettimään lausetta "pudotin jalkani lattialle", joka kuulostaa hieman erikoiselta, aivan kuin jalat olisivat muusta kehosta irralliset. 
  
Me olimme tosiaankin omien aikojeme vankeja -- Jokainen aikakausi saneli omat sääntönsä ja niitä meidän oli noudatettava, olivatpa ne miten typeriä tahansa. -- Lahkeen ja hameenhelman pituudesta lähtien kaikki oli tarkkaan säänneltyä. (s. 177)
   
Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos haluaa lukea toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan kirjan, joka ei ole liian raskas kokemus. Tämä on myös vetävästi kerrottu nuortenkirja, jossa ollaan vahvasti kiinni nykyajassa. 
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Voiko menneisyyttä muuttaa?
  
Sanna Iston Sirpale on vangitsevasti historiaa ja nykyaikaa sekoittava nuortenromaani Berliinistä.
   
Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?
   
315 sivua, WSOY 2019
   
  
Samankaltaista luettavaa: Satu Mattila-Laine: Parantola, Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Sari Peltoniemi: Suomu. Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella, Kerstin Gier: Rubiininpuna

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Grishaversumi #1)

"Kun ensi kertaa näin vilauksen Sysikuilusta, seisoin ruuhkaisen tien reunassa ja katselin Tulan laakson aaltoilevia peltoja ja hylättyjä maatiloja. -- Syysaurinko hehkui lämpöä, mutta minä vapisin takkini alla silmäillessäni taivaanrannassa siintävää likatahraa muistuttavaa utupilveä."
   
    
Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä kirjasta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.
  
Lukuhaasteissa: Marko Suomen YA-haaste
  
Vaikka Leigh Bardugon Varjo ja riipus on todella kliseinen ja ennalta-arvattava YA-fantasia, se on silti yksi viime vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa. Joskus vain haluaa lukea kirjan, joka on kuin tarttuisi moneen kertaan luettuun lemppariin, mutta samalla ensimmäistä kertaa - kai sitä tunnetta voisi kuvata myös nostalgiaksi. 
   
Poika ja tyttö olivat saapuneet muutaman viikon sisällä toisistaan. He olivat rajasotien orpolapsia, kaukaisten kaupunkien raunioista poimittuja likakasvoisia pakolaisia, joiden oli tarkoitus oppia herttuan kartanossa lukemaan ja kirjoittamaan ja valitsemaan itselleen ammatti. (s. 7)
  
Päähenkilö, teini-ikäinen orpotyttö Alina, on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Maliin, joka niin ikään on orpo. Kaksikko on päätynyt armeijan riveihin, Mal jäljittäjäksi ja Alina kartanpiirtäjäksi. Mal ei huomaa Alinaa vierellään, ainakaan merkityksessä potentiaalinen kumppani ja Alina pelkääkin, että ovat kasvamassa erilleen. Soppaan mahtuu kuitenkin ei vain yksi vaan kaksi romanssia ja lukija joutuu pähkäilemään, kumpaan tiimiin kuuluu. 
  
Bardugon fantasiamaailman Ravka on kuin pseudo-Venäjä, jonka naapurimaat Shu Han ja Fjerda ovat aasialais- ja skandihenkiset. Venäjään viittaavat mm. samovaarit, kvasi-juoma, sipulikattoiset kirkot, balalaikka, kuninkaan (tai siis tsaarin) symbolina oleva kaksoiskotka ja banja eli venäläinen kansansauna. Kuulin jostakin, että Venäjällä kirja olisi kuohuttanut, koska se antaa virheellisien kuvan heidän kulttuuristaan. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos ja silloin voi hieman ottaa vapauksia, jos luo kokonaan toisen maailman, jolla on muutamia yhtymäkohtia omamme kanssa, vaikka kultturinen omiminen onkin ollut viime vuosina puheenaiheena. 
  
"Muut maat eivät kohtele grishojaan yhtä hyvin kuin Ravka. -- Fjerdalaiset polttavat meitä noitina ja Kerchissä meitä myytiin orjiksi. Shu Hanissa voimamme yritetään nylkeä meistä." (s. 80)
    
Grishat ovat ihmisiä, joilla on maagisia taitoja ja he käyttävät taitojaan kuninkaan palvelemiseen niin taiteilijoina, aseseppinä kuin sotilainakin. Silti maassa on myös tavallisista ihmisistä koostuva armeija, jota voisi ennemminkin kutsua suoraan tykinruoaksi. Grishat voivat esimerkiksi kutsua tulta ja tuulta, pysäyttää sydämen ja parantaa. Lisäksi on Varjo, voimakas grisha, jonka kaltaisia on vain yksi kerrallaan. Alina saa tietää yllättäen, että hänellä on salattu kyky, joka herättää Varjon huomion. 
   
Olin aina olettanut, että Ravkan nälkäiset maatyöläiset ja huonosti varustellut sotajoukot olivat Sysikuilun syytä. En ollut siitä enää niin varma, kun ohitimme timanttilehdin koristellun jadepuun. (s. 101)
Kun ajatteli, että Ravka oli käynyt sotaa jo yli vuosisadan, koko ajatus juhlista tuntui vähän tuhlailevalta. (s. 188) 
  
Maata halkoo Sysikuiluksi kutsuttu pimeä alue, missä asuu pelottavia olentoja. Suomennoksesta sain mielikuvan, että kyseessä olisi kanjoninkaltainen geologinen muodostelma, mutta saatuani selville, että englanniksi se on nimeltään Shadow Fold, alkaa ilmiö kuulostaa enemmänkin kiinteästä varjosta muotoutuneelta taskulta, joka myötäilee maastonmuotoja, ei niinkään maankuorta lävistävältä "haavalta". 
  
Lukiessani mietin, kuinka kuilun poikki kulkevat saivat laskettua hiekalla purjehtivat alukset kanjonin pohjalle - tällaista ongelmaahan ei tietenkään synny, jos Sysikuilu on tasaisella maalla. En ole vielä päätynyt, kummanlaisena mieluummin paikan näkisin, ehkäpä kanjonimaisuus toisi sille enemmän pelottavuutta. Tästähän on tulossa Netflix-sarja, jota odotan mielenkiinnolla, sillä grishojen asut, miljööt ja erityisesti Sysikuilu kiehtovat (muistuttaahan se jossakin määrin Made in Abyss -animen omituista kerroksellista kuilua).
  
Olin nähnyt Sysikuilun monissa kartoissa – mustan viillon, joka erotti Ravkan ainoasta rantaviivastaan jättäen sen maan ympäröimäksi. -- Joissakin kartoissa Sysikuilua kuvattiin pitkäksi, kapeaksi järveksi ja siitä käytettiin nimeä "Epämeri" - nimitys, jonka oli tarkoitus rauhoittaa sotilaita ja kauppiaita ja rohkaista matkaajaa ylitykseen. (s. 14)
  
Tässä oli selkeitä taitekohtia, joissa juoni otti ison harppauksen eteenpäin ja niiden väleissä oli hieman hitaampaa kerrontaa. Tylsää ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa, vaikka arvasinkin pari isoa juonenkäännettä jo varhain. Tällaisessa kirjassa se ei kuitenkaan haittaa, vaan haluaa lukea eteenpäin nähdäkseen, onko päätellyt johtolankojen perusteella oikein. 
   
Kirjaan on jäänyt harmittavasti muutamia kirjoitus- ja lyöntivirheitä. Huolimatta näistä vähäisistä hiomattomuuksista kirja oli ahmaistava mahdollisimman nopeasti, vaikka halusin samaan aikaan pitkittää lukukokemusta mahdollisimman pitkään. Olisi myös kiinnostavaa vertailla alkuperäistä erikoissanastoa käännökseen. Onneksi trilogialla on oma Wiki-sivustonsa, josta nämä löytää helposti. 
  
Mahtavaa, että saatiin viimein suomeksikin tämä maailmalla paljon esillä ollut YA-fantasia. Toivottavasti jatko-osat suomennetaan mahdollisimman pian! Tämä muistuttaa vähän Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta, joten jatkan varmaan sen sarjan parissa odotellessani.
  
"Potku nivusiin on muinainen, salainen isku." (s. 265)
  
Arvosana:
             
Takakannesta:
Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.
  
Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.
  
Suomentanut: Jussi Korhonen, 331 sivua, Aula & Co 2019

Alkuperäinen nimiShadow and Bone (2012)
   
Sarjassa ilmestynet:
  • Varjo ja riipus
  • Siege and Storm
  • Ruin and Rising
   

torstai 6. helmikuuta 2020

Vuokko Hurme: Kiepaus (Huimaa #1)

"Hän sanoi -- että minun kannattaa kirjoittaa muistiin nämä asiat, jotka minä olen nyt sinulle kertonut. -- Hänen mielestään teidän kaikkien olisi hyvä kuulla minun tarinani, sillä silloin te voitte paremmin ymmärtää meitä, jotka tulemme Kardumista."
   
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä, Popsugar Reading Challenge: A book with an upside-down image on the cover, Scifi-lukuhaaste
   
Vuokko Hurmeen Huimaa-lastenkirjasarjan aloittava Kiepaus on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Nyt kyllä vähän harmittaa, etten ole tullut tarttuneeksi tähän jo aiemmin, sillä kirjahan on ihan loistava! Todella hurja tarina 8-vuotiaan Lennan upeasti kertomana sopii mainiosti myös vähän vanhemmillekin lukijoille, ainakin 10-12-vuotiaille (ja kyllä aikuinenkin viihtyy erinomaisesti tämän kirjan parissa). 
     
Oli niin outoa ja hullua kuulla maailmasta, joka oli samalla kertaa sekä toisenlainen että samanlainen kuin Kardum. (s. 13)
    
Lenna asuu äitinsä, isänsä ja neljävuotiaan pikkusiskonsa Roosan (jota kutsutaan yleensä Rouskuksi) kanssa seitsenkerroksisessa talossa, erikoisessa ja vaarallisessa kaupungissa nimeltään Kardum. Kaupunki oli saanut tuon nimen hänen äitinsä ollessa kahdeksan, kun painovoima yllättäen vaihtoi suuntaa. Maa ei enää vetänyt puoleensa, vaan taivas.
    
Meillä oli miltei kaikkea, mitä saattoi kaivata. Silti olimme usein kauhean pitkästyneitä. Tiedäthän, on aika tylsää olla samojen seinien ympäröimänä ihan koko elämänsä. (s. 65)
    
Noin kaksikymmentä vuotta aiemmin suuri osa ulkona olleista ihmisistä ja eläimistä, kuten myös taloista, puista ja vesistöistä putosi taivaalle. Vain ne ihmiset, jotka olivat onnekkaasti sisätiloissa jäivät jäljelle ja talot, joilla on vankimmat perustukset uhmaavat muutuneen maailman fysiikan lakeja, vaikka välillä jokin niistä antaakin periksi. Ihmisiäkin putoaa joskus huolimattomuuttaan tai epäonnisten sattumusten kautta. 
    
Sinusta saattaa tuntua oudolta, että me Kardumissa söimme kärpäsentoukkia, mutta ei siinä mitään erikoista ollut. -- oikein rapeita ja herkullisia. Kärpäsentoukkakakkuja (s. 57)
  
Aika hurjan maailman Hurme maalailee lastenkirjassaan. Kun niinkin olennainen fysiikan laki kuin painovoima yhtäkkiä käyttäytyykin toisin kuin aikaisemmin, syntyy odottamattomia ongelmia. Paikasta toiseen pääsee kulkemalla vain harvoja vaijeriratoja pitkin, astioita, vaatteita tai ihmisiäkään ei pestä ollenkaan, sillä kaikki vähäinen vesi käytetään juotavaksi - kasvimaakin saa vetensä vasta pissapotan kautta. Selviytyminen on todellista kamppailua ja odottaessaan Lennan pikkusiskoa äiti pohtiikin, ettei ole järkevää hankkia lapsia senkaltaisessa kuolevassa maailmassa.
  
"En koskaan enää rupea tähän", hän puhisi hampaiden välistä. "Tämä on vihonviimeisintä touhua tällaisessa maailmassa. Lapsia ei pidä saattaa tällaiseen maailmaan. Tämä on sulaa typeryyttä." (s. 154)
  
Kun maanalaiset pohjavesivarastot yllättäen loppuvat, on perheen selviytyminen hiuskarvan varassa. Äiti päättää ottaa lastensa tulevaisuuden omiin käsiinsä ja lähtee etsimään uutta paikkaa, jossa he voisivat elää. Olipas erikoista lukea kirjaa, jossa katto on alhaalla ja lattia ylhäällä, talot ja puut roikkuvat alaspäin ja yön tullen aurinko nousee ylös. Etenkin suuntiin liittyvä hahmotushäiriöni lisäsi tähän oman lisähaasteensa. Kansikuva olisi voinut olla hieman houkuttelevampi, esimerkiksi selkoversiossa on paljon dynaamisempi meiniki. Iso suositus tälle kirjalle! Täytyy käydä varaamassa jatko-osatkin kirjastosta.
     
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Huima lasten fantasiasarja alkaa!
  
Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?
    
247 sivua, S&S 2017
  
Kuvittanut: Susanna Iivanainen
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Kiepaus
  • Kaipaus
  • Keikaus
  

maanantai 3. helmikuuta 2020

Minna Canth -lukuhaaste (19.2.-19.3.2020)

     
Haastan kirjabloggaajat, instagrammaajat, twiittaajat, podcastaajat ja tubettajat ottamaan osaa Minna Canth -lukuhaasteeseen. Olipa käyttämäsi alusta mikä tahansa, jos luet kirjoja ja kirjoitat tai puhut niistä, voit osallistua. Somessa voi käyttää tässä postauksessa olevia kuvia ja viime vuoden tavoin aihetunnistetta #minullaoncanthia
   
Kuudetta kertaa vetämäni Minna Canth -haaste kestää tällä kertaa kokonaisen kuukauden, 19.2-19.3.2020, jonka aikana voitte julkaista Minnaisia juttujanne. Osallistu mukaan kommentoimalla tahän postaukseen. Julkaisen 19.3. eli Minnan syntymäpäivänä koostepostauksen, johon voitte jättää linkkinne tai listan luetuista teoksista. 
  
Haasteeseen voi lukea paitsi Canthin kirjoittamia teoksia, myös kirjoja, jotka kertovat tavalla tai toisella hänestä. Esimerkiksi viime vuonna juhlittiin, koska Canthin syntymästa tuli kuluneeksi 175 vuotta syntymästä ja sen kunniaksi julkaistiin paljon teoksia, joissa hän on tavalla tai toisella mukana, kannattaa muistaa myös Blogistanian Tieto -kirjallisuuspalkinnon 2014 voittanut Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth on hyvä lukuvinkki.
  
Aiempina vuosina olen lukenut Canthin tuotannosta Anna Liisan, Köyhää kansaa, Työmiehen vaimonAgnesin ja Lehtori Hellmanin vaimo. Lisäksi luin viime vuonna Canthista kertovia teoksia: Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot, Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset, Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa, Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) - Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan ja Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa
    
Omasta lukupinostani löytyvät tällä kertaa:
  • Minna Canth: Hanna
  • Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki


sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2019 - Äänestysohjeet

  
Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät vuoden 2019 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Kategoriat ovat:
  • Blogistanian Finlandia
  • Blogistanian Globalia
  • Blogistanian Kuopus
  • Blogistanian Tieto
    
Bloggaajat ja vloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan/vlogeissaan sunnuntaina 1.3.2020 klo 10.00, tarkemmat äänestysohjeet kategoriakuvausten jälkeen. Tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 2.3.2020 klo 10.00.
  
  
Blogistanian Finlandia 2019
  
Blogistanian Finlandia 2019 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2019 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Blogistanian Finlandia -äänestys järjestetään yhdeksättä kertaa. Finlandian ääntenlaskusta on vastuussa Amman lukuhetki -blogi. 
  
Aiemmin palkitut:

2018 - Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava)
2017 - Rosa Liksom: Everstinna (Like)
2016 - Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus)
2015 - Laura Lindstedt: Oneiron (Teos)
2014 - Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus)
2013 - Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus)
2012 - Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)
2011 - Katja Kettu: Kätilö (WSOY)
   
  
Blogistanian Globalia 2019
Blogistanian Globalia 2019 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2019 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Blogistanian Globalia -äänestys järjestetään yhdeksättä kertaa. Globalian äänenlaskusta on vastuussa Todella vaiheessa -blogi. 
  
Aiemmin palkitut: 

2018 - Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi, suom. Kristiina Rikman)
2017 - Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi, suom. Arto Schroderus)
2016 - Sadie Jonesi: Kotiinpaluu (Otava, suom. Marianna Kurtto)
2015 - John Williamsi: Stoner (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro)
2014 - Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, suom. Kaisa Kattelus)
2013 - Haruki Murakami: 1Q84 (Tammi, suom. Aleksi Milonoff)
2012 - Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY, suom. Päivi Kivelä)
2011 - Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammi, suom. Helene Bützow)
  
  
Blogistanian Kuopus 2019
Blogistanian Kuopus 2019 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2019 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa. Blogistanian Kuopus -äänestys järjestetään kahdeksatta kertaa. Kuopuksen äänenlaskusta on vastuussa Yöpöydän kirjat -blogi. 
  
Aiemmin palkitut:

2018 - Magdalena Hai: Kolmas sisar (Otava) ja Maria Turtschaninoff: Maresin voima (Tammi, suom. Marja Kyrö)
2017 - Angie Thomas: Viha jonka kylvät (Otava, suom. Kaijamari Sivill)
2016 - Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)
2015 - Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä (WSOY)
2014 - Jenna Kostet: Lautturi (Robustos)
2013 - Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)
2012 - Annukka Salama: Käärmeenlumooja (WSOY)
   
   
Blogistanian Tieto 2019
Blogistanian Tieto 2019 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2019 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2019 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Lasten- ja nuortentietokirjoista äänestetään Blogistanian Kuopus -katgoriassa. Blogistanian Tieto -äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Tiedon äänenlaskusta on vastuussa Kirjamies -blogi. 
   
Aiemmin palkitut: 

2018 - Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava)
2017 - Koko Hubara: Ruskeat tytöt – tunne-esseitä (Like)
2016 - Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena)
2015 - Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, suom. Petri Stenman)
2014 - Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava)
2013 - Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi)
  
Äänestysohjeet
Äänestyksen edellytys on, että bloggaaja/vloggaaja on lukenut äänestämänsä teokset ja kirjoittanut tai videoinut niistä blogiinsa. Bloggaaja/vloggaaja voi äänestää yhdessä tai useammassa kategoriassa. Jokaisessa kategoriassa voi äänestää kolmea eri kirjaa siten, että paras kirja saa kolme (3) pistettä, toiseksi paras kirja kaksi (2) pistettä ja kolmanneksi paras kirja yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.
Mikäli bloggaaja/vloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja/vloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.
Osallistuja julkaisee blogissaan/vlogissaan sunnuntaina 1.3.2020 klo 10.00 (Suomen aikaa) jutun, jossa on listattu äänestetyt kirjat ja niiden saamat pistemäärät. Jokainen pisteitä saava kirja on linkattava siitä kirjoitettuun blogi- tai vlogijuttuun. Samaan julkaisuun voi koostaa kaikissa kategorioissa annetut pisteet tai jokaisen kategorian pisteistä voi julkaista oman juttunsa. Tärkeintä on, että kaikki annetut pisteet julkaistaan 1.3.2020 klo 10.00.
Käy linkittämässä äänestyspostauksesi/videosi ääntenlaskijablogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin ääntenlaskijablogissa viikkoa ennen itse äänestystä (23.2.2020). Halutessaan bloggaaja/vloggaaja voi ajastaa juttunsa julkaisun. Ajastaminen riippuu blogi/videoalustan asetuksista. Myöhästyneitä pisteitä ei huomioida eikä pisteitä saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta äänestyspostauksesta/videosta voi ilmoittaa ääntenlaskijablogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun äänestyspostaus on ajastettu julkaistavaksi.
Äänestyksen voittaja
Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla kirjojen saamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, palkinto jaetaan saman pistemäärän saaneiden kesken.
Järjestelyt
Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja.
Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden ääntenlaskuvastuusta kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Tammikuun luetut

   
Uusi vuosikymmen on korkattu! Tammikuu kului kuitenkin pitkälti viime vuoden rästipostausten parissa, kun julkaisin joka kolmas päivä kirjapostauksen. Ehdin kuitenkin kirjoittamaan myös tämänkin vuoden puolella luetuista. Rästipostauksia riittää vielä helmikuun puolellekin, joskin nyt käsiteltävänä ovat vuoden viimeisten kuukaisien aikana luetut sekä muualle arvostellut eli siis juttua on tulossa ainakin osasta Tähtivaeltajaan ja Nörttityttöihin kirjoittamistani teoksista. 
  
Tammikuussa luin kahdeksan kirjaa (1700 sivua) ja vaikka alensin vuoden lukutavoitettani Goodreadsissa 150 kirjasta 125 kirjaan, olin liki koko kuukauden usean kirjan jäljessä tahdista. En kuitenkaan stressaa siitä, sillä enköhän tule taas lukumaratoneilla ja muutenkin, esimerkiksi sarjakuvia lukemalla, ottamaan sen kiinni jossain vaiheessa. Eniten lukemista ovat jarruttaneet paitsi viime vuonna luetuista kirjoista kirjoittamani muistiinpanot kuin myös hitaasti luettu klassikkohaasteen teos, sillä siihen upposi kokonainen viikko, vaikka yleensä luen vastaavan mittaisen teoksen parissa päivässä.
    
Kuukauden parhaat lukukokemukset tarjosivat hengästyttävä Kiepaus, söpön minilohikäärmeen esitellyt Suomea lohikäärmeille ja huumoripitoinen Gregin kirous. Vuoden tähän mennessä isoin pettymys on ollut Eleanor & Park, joka oli aivan toisenlainen kuin odotin ja toivoin. Koska luin joulukuussa useamman teoksen, joille annoin neljästä neljään ja puoleen kissaa (monta, jotka nostin vuoden parhaiksi kirjoiksi), on tammikuun lukukokemuksien kahdesta ja puolesta kolmeen ja puoleen kissaan "pisteyttämäni" teokset olleet hieman, noh, pettymyksiä - onneksi Kiepaus tarjosi sitäkin paremman lukuelämyksen kuin laastariksi. Ja uskon, että helmikuun lukupinossa on sen verran hyviä kirjoja, että ei pääse vuoden keskiarvo painumaan liian alas. 
  
Tammikuussa luetut:
  • Chris Rylander: Gregin kirous
  • Rainbow Rowell: Eleanor & Park
  • Octavia E. Butler: Aamunkoitto
  • Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille (postaus tulossa)
  • Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja (postaus tulossa)
  • Jemina Kuisma: Terra Antiqua (postaus tulossa)
  • Santa Montefiore & Simon Sebag-Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit (postaus tulossa)
  • Vuokko Hurme: Kiepaus (postaus tulossa)
     
  
Helmikuun lukupinossa:
  • Kerstin Gier: Pilvilinna
  • Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija
  • Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin
  • Anniina Mikama: Huijarin oppipoika
  • Julie Murphy: Dumplin
  • Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
  • Sita Salminen: Lupa
  • Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

perjantai 31. tammikuuta 2020

Klassikkohaaste osa 10 | Octavia E. Butler: Aamunkoitto (Xenogenesis #1)

"- Minusta näytti että oma kulttuurini - meidän kulttuurimme - oli syöksymässä päistikkaa jyrkännettä kohti. Ja niinhän se oli. Tuntuu että täytyi olla järkevämpiäkin tapoja elää."
   
      
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10, Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, Popsugar Reading Challenge: A book by a woman of color, Ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoittamat kirjat- lukuhaaste, Joka päivä on naistenpäivä
    
Minulla on ollut nyt muutaman vuoden ajan tavoitteena tutustua paremmin naisten kirjoittamiin scifin klassikoihin ja Klassikkohaaste antoi jälleen hyvän tilaisuuden tarttua niistä yhteen. Haaste ei ole mahdoton, sillä näitä on paljon vähemmän kuin miesten kirjoittamia, mutta kyllä niitä silti on. Minulla oli kovat odotukset Octavia E. Butlerin Xenogenesis -trilogian aloittavasta Aamunkoitosta, joka on klassikoiden joukossa hieman uudempi, sillä se ilmestyi englanniksi 1987 ollen minua vuotta nuorempi. Se katsotaan silti useissa lähteissä klassikoksi ja niin teen minäkin. 
  
Tässä teoksessa kiteytyy hyvin se, miksi klassikoiden lukeminen on joskus puuduttavaa: eli teoksella on mahdottoman kiinnostava aihe, mutta kerronta on melko tapahtumaköyhää tai se on rytmitetty eri tavoin kuin kirjallisuudessa nykyään ja päähenkilöstä on vaikeaa saada otetta. Siksi olikin turhankin huvittavaa, kun alla oleva kohta tuli vastaan.
  
Tapahtumat etenivät hänen makuunsa hiukan liian vinhasti. (s. 130)
  
Vaikka kirja on suomennettu 1990, on sen suomennos vanhahtava ja sai minut koko ajan pohtimaan, kuinkahan tuokin asia on ilmastu alkuteoksessa eli en voinut uppotua lukemaani. Aluksi mietin, olisiko kyseessä voinut olla tyylikeino (kääntäjä kun tuntuu jollain tapaa inhoavan pilkkuja, sen verran harvoin hän niitä käyttää), mutta hylkäsin sen nopeasti luettuani pidemmälle. Käännöshän on samalta mieheltä eli Matti Kannostolta, joka on suomentanut ainakin Margaret Atwoodin Orjattaresi ja bloggaajakollegani Tuulevi on tarkastellut tuota suomennosta hyvinkin kriittisesti juttusarjassaan.
  
Tällaisia pureksimatta nieltyjä sanoja olivat mm. "olletikaan" eli etenkään, "täydelleen" eli täydellisesti, eloaine, vajottaa uneen vaivuttamisen sijaan, "säikyttävän tietämätön" pelottavan sijaan, "paonmahdollisuus" erikoisesti yhdyssanana pakomahdollisuuden sijaan sekä "läpäissyt" alla olevassa lainauksessa, jossa itse olisi käyttänyt vaikkapa ilmaisua läpi käynyt tai selviytynyt. Alkuperäistä tekstikohtaa lukematta vaikeaa sanoa mikä siinä on nyanssina. 
  
Muistiko hän sodan? 
Älytön kysymys. Kuinka kukaan sen läpäissyt voisi sitä unohtaa? Kourallinen väkeä oli yrittänyt murhata koko ihmiskunna. Ja oli melkein onnistunutkin. (s. 11) 
  
Olisin niin halunnut pitää tästä enemmän, ovathan kirjan ainekset niin mainioita: sota, joka on tuhonnut maapallon (ydinasein käyty kolmas maailmansota Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä tuntuu kyllä harvinaisen ajankohtaiselta teemalta näin vuosikymmenen vaihteessa), kehittynyt aurinkokunnan ulkopuolinen laji pelastaa viimeiset, sukupuuton partaalla olleet ihmiset, joiden perimää muokataan vaihtokauppaperiaatteella ja jotka luvataan palauttaa parin sadan vuoden aikana eheytyneen Maapallon viidakkoon.
   
- Te aloitatte alusta. Me sijoitamme teidät alueille joilla ei ole radioaktiivisuutta eikä historiaa. Teistä tulee toisenlaisia kuin olitte. (s. 44)
   
Kirja on jaettu neljään osioon, I Kohtu, II Perhe, III Lastentarha ja IV Koulutuskerros. Ne kuvaavat hyvin sisältöjä. Ensimmäisessä osiosssa esitellään päähenkilö, 28-vuotias Lilith Iyapo. Hän on tummaihoinen nainen, seikka jonka häpeäkseni kylläkin unohdin pariin kertaan kirjan aikana, siihen kun ei turhan usein viitata, mikä on siis vain hyvä asia. Kyseessä on enemmänkin oma huonomuistisuuteni, sillä luin kirjaa viikon ajan pienissä pätkissä. Lisäksi kannen nainen on harhauttavasti vaaleaihoinen.
  
- Teidän aikamitallanne on kestänyt useita miljoonia vuosia ennen kuin olemme uskaltaneet taas puuttua toisen lajin itsetuhoyritykseen. Monet meistä pitivät epäviisaana ryhtyä siihen tälläkään kertaa. Me arvelimme... että te olitte yksimielisiä, että olitte sopineet yhteisestä kuolemasta. (s. 21)
  
Lilithin mukana tutustutaan uuteen miljööseen eli oankaleiksi kutsutun muukalaislajin alukseen, joka kiertää Maata hieman Kuun rataa kauempana. Se on hyvin suuri ja sen sisällä kasvaa esimerkiksi laajoja metsiä. Alus on elävää kudosta, vähän niin kuin Farscapen Moya. Näihin minua kiinnostaneisiin seikkoihin ei harmillisesti paljoakaan syvennytty, sillä se keskittyy lähinnä Lilithin ja oankalien välisiin suhteisiin, osassa tapauksista seksuaalisiin sellaisiin. 
  
Valtavia puita, joista osalla oli moninkertaisina haarautuvat rungot ja lehdet kuin pitkiä, vihreitä hiuksia. paikoin hiukset näyttivät liikkuvan, vaikkei tuulta tuntunut. -- Puutkin siis yhtä lonkerokkaita kuin tämän paikan väki. (s. 43)
  
Tämä kyllä tarvitsisi uuden suomennoksen (eikä kansikaan ole välttämättä kaikkein onnistunein), eli jos kirja kiinnostaa, kannattaa harkita sen lukemista englanniksi. Sisällössä on nimittäin useampiakin hyvin moderneja kohtia, esimerkiksi oankalit ovat kasvissyöjiä ja sukupuoli on teoksen konstekstissa varsin kiinnostava. Oankaleja kun on kolmenlaisia, niitä, jotka ovat mies- tai naispuolisia ja ooloita, jotka ovat paremman sanan puutteessa sukupuolettomia. Ilman niitä oankalit eivät voisi lisääntyä, joten oankaliperheissä on kolme aikuista, joista mies- ja naissukupuoliset ovat yleensä sisaruksia. 

- En halua mitenkään loukata, hän aloitti, - mutta oletko sinä mies vai nainen? 
- On erehdys olettaa, että minun pitää olla jotakin sellaista sukupuolta johon sinä olet tottunut, se vastasi, - mutta satun kyllä olemaan miespuolinen. (s. 17)
   
Uudisraivaajien selviytymisestä ei kuitenkaan tämän sarjan ensimmäisen osan aikana paljoa saada tietää. En tiedä, luenko sarjan jatko-osia, mutta hieman jäi kyllä kiinnostamaan, mihin suuntaan kirjailija lähtee seuraavaksi pelastamansa ihmiskunnan kuvauksen kanssa. Ehkäpä annan sarjalle parin vuoden päästä uuden mahdollisuuden ja tartun erikoisesti nimettyyn jatko-osaan Puolipäivän riitit (alkuteos on Adulthood Rites eli "Aikuistumisriitit"). 
   
- Arvelin että siitä päätellen miten ihmisten genetiikka heijastui teidän kulttuurissanne, ensimmäisen ryhmän vanhemmaksi olisi pitänyt valita miespuolinen ihminen. Nyt minusta tuntuu että olin väärässä. 
- Vanhemmaksi? 
- Sellainen mielikuva meillä on siitä asiasta. Opettamaan, lohduttamaan, ruokkimaan ja vaatettamaan, ohjaamaan ja tulkitsemaan sitä mikä heille on uusi ja pelottava maailma -- Voit käyttää suhteestastanne sitä sanaa joka tuntuu mukavimmalta. Me olemme aina nimittäneet sen työn tekijöitä vanhemmiksi. (s. 137)
   

        
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra 
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
     
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Lumoava, voimallinen, kiihkeäsykkeinen – näin on luonnehdittu Octavia Butlerin romaania Aamunkoitto, joka on kolmiosaisen Xenogenesis-sarjan avaus.
  
Päähenkilöksi nousee Maassa syntynyt Lilith Iyapo, jonka kosmoksen muukalaiset, oankalit, ovat kerran pelastaneet avaruusalukselleen ydintuhon kourista.
  
Nyt koittaa aika, jolloin Lilithin on määrä kokeilla elämää Maan pinnalla. Mutta tällä askeleella on hintansa. Oankalit ovat DNA-keinottelijoita, heidän henkiinjäämisensä vaatii alituista geenipohjan uusimista.
  
He haluavat antaa ihmiselle muukalaisuutensa ja samalla ottaa ihmisyyden haltuunsa. Lilith on heidän valittunsa. Hänen täytyy synnyttää ensimmäinen uuden ajan lapsi. Päätös on tinkimätön. Onko edessä tuho vai pelastus?
     
Suomentanut: Matti Kannosto, 299 sivua, Kirjayhtymä 1990
  
Alkuperäinen nimi: Dawn (1987)

Luettu  myös täällä: Aikakone 2/1990, Taikakirjaimet, Kirjavinkit, Sanankorjuu

tiistai 28. tammikuuta 2020

Lukupiirissä | Rainbow Rowell: Eleanor & Park

"Tyttö näytti täsmälleen sellaiselta tyypiltä, jolle tapahtui tällaista.

Ei vain uudelta, vaan isolta ja kömpelöltä. Seko fleda, räikeän punainen ja vielä kihara. 
Ja pukeutunut kuin se olisi halunnut kerätä katseita. Tai sitten se oli ihan pihalla. 
Miesten ruutupaita, röykkiö outoja koruja kaulassa ja huiveja ranteissa. Parkin mielestä se 
muistutti variksenpelättiä tai huolinukkea -- Jotain sellaista, mikä ei selviäisi luonnossa."
   
     
Lukuhaasteissa: Hyllynlämmittäjä, Marko Suomen YA-haaste, Helmet 2020: 45. Esikoiskirja, Popsugar Reading Challenge:  A book with at least a four-star rating on Goodreads
   
Olin viime syksynä Helsingin kirjamessuilla kiertelemässä kahden euron kirjalaareja, kun kuulin kahden ruotsia puhuvan nuoren naisen hihkuvan innoissaan: he olivat löytäneet Rainbow Rowellin Eleanor & Parkin läheisestä laatikosta. Täytyi siis itsekin käydä poimimassa isosta läjästä yksi kappale mukaan, kun olen pidemmän aikaa halunnut kirjan lukea. Yhtenä syynä se, että niin moni bloggaajakollega ja muu lukeva tuttuni on kehunut kirjailijan teoksia ja tämä kyseinen suomennettu yksilö sijoittuu vuoteen 1986, joka on minulle merkittävä, koska *köh* synnyin silloin...
     
"Olet protagonistin näköinen." Hän puki ajatuksensa sanoiksi niin nopeasti kuin pystyi. "Näytät sellaiselta tyypiltä joka lopulta voittaa. Olet niin kaunis ja hyvä. Sulla on taikasilmät", hän kuiskasi "...ja sun kanssa mä tunnen itseni kannibaaliksi." (s. 138)
  
Olin siis melko positiivisesti latautuneena tarttuessani kirjaan. Ja voi kuinka kovaa pilvilinnani romahtikaan. Olin odottanut jotain ihanan Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea kaltaista ja sainkin sitten vain sellaisen pettymyksen kuin Aurinko on tähti oli. Kirjan aikana koin kunnollisen tunteiden vuoristoradan. Rowell osaa kirjoittaa, siitä ei ole kyse (tosin hän käyttää liikaa kolmea pistettä...), mutta ai että, en pitänyt kummastakaan vuorottelevasta näkökulmahenkilöstä, Eleanorista (joka lukee paljon kirjoja, muttei ei pidä kissoista!) tai Parkista. Tai noh, ehkä Parkista aloin pitämään hieman jossain vaiheessa kirjaa, mutta alussa hänkin on niin ärsyttävän tuomitseva ja ennakkoluuloinen. Monta kertaa vaununi siis nousi draamaan kaarella kohti kliimaksia, joka ei kuitenkaan koskaan täyttynyt vaan jyristelin takaperin alamäkeen.
   
Heidän tapaamispäivästään lähtien Eleanor oli törmännyt Parkiin yllättävissä paikoissa. Oli kuin heidän elämänsä kulkisivat risteytyviä ratojaan, keskinäisen vetovoiman lakien mukaan. (s. 287)
  
Tarinahan on siis seuraavanlainen: Park on puoliksi korealainen, puoliksi irlantilainen poika, joka ainoana antaa tilaa (hieman vastahakoisesti tosin) bussiin tulleelle uudelle tytölle. Tämä on Eleanor, isokokoinen tyttö, jolla on iso oranssi tukka, miesten vaatteet ja harakan aarteita ranteissaan. Aluksi Park ei voi sietää outoa tyttöä, joka vaikuttaa haluavan piilottaa kaiken kauniin itsessään ja suorastaan tahallaan herättää huomiota erikoisella pukeutumisellaan. Kun Park lukee koulumatkojen aikana sarjakuvaa, hän huomaa Eleanorin kurkistelevan sivuja ja siitä alkaa kaksikon melko erikoinen rakkaustarina.
  
Seuraavana aamuna Eleanorin paikalla oli kasa sarjakuvia. 
Hän nosti ne ja istui. Se luki jo. 
Hän pani lehdet kirjojen väliin ja tuijotti ikkunasta. Jostain syystä hän ei halunnut lukea sen edessä. Kuin olisi antanut sen katsella syömistään. (s. 51)
  
En tosin ole vieläkään varma, kirjan luettuani ja kirjoitettuani siitä 28 sivua muistiinpanoja (viivoitettuja A4-vihkon arkkeja molemmin puolin!), että onko tämä loppujen lopuksi rakkaustarina vai ei. Parkin näkökulmasta se on, Eleanorin näkökulmasta en ole aivan varma. Park oli hänelle enemmänkin pelastuslautta. Hän kun tulee rikkonaisesta kodista. Äidin uusi mies on kamala törppö, joka diktaattorin ottein hallinnoi vaimoaan ja lapsilaumaa. Eleanorin isä on skotti, ei kovin paljon isäpuolta parempi, äiti puolestaan on tanskalainen kaunotar, joka alistuu miehensä jokaiseen oikkuun ja piilottelee mustelmiaan.
    
Ainoa hyvä puoli tässä veemäisessä mestassa oli, että kaikilla muillakin oli asiat viturallaan. Eleanoria ehkä inhottiin läskien ja outouden takia, mutta täällä häntä ei inhottu siksi, että hänellä oli rikkinäinen perhe ja murju himana. (s. 152)
  
Kotona on siis kovin levotonta, mutta ei Eleanorilla koulussakaan sen kivempaa ole. Opinnoissa hänellä menee hyvin: kun ei ole kaapelikanavia ja puhelinta, jää paljon aikaa läksyjen tekemiseen. Mutta liikuntatunneilla Eleanor on silmätikkuna (kerrankin hänen vaatteensa on piilotettu vessanpönttöön). Onneksi hän tapaa kaksi tummaihoista tyttöä, joista toinen on häntäkin kookkaampi. Kun erään liikkatunnin jälkeen Eleanorin pukukaapin oveen on liimattu terveyssiteitä, nämä kaksi tyttöä, DeNice ja Beebi auttavat häntä siivoamaan sotkun. Eleanoria tosin harmittaa heittää siteet roskiin, jos hän olisi ollut yksin, hän olisi saattanut säästää osan (tätä selittää mm. se, ettei hänellä ole edes hammasharjaa). Siitä eteenpäin kolmikko syö aina yhdessä.
  
Kuinka todennäköistä oli tavata joku sellainen, Park mietti. Joku jota saisi rakastaa ikuisesti ja joka rakastaisi takaisin. Mitä jos se toinen olisi syntynyt maailman toisella puolella? (s. 358)
  
Teoksessa kohdataan paljon rasismia, mutta sitä ei varsinaisesti käsitellä mitenkään. Surullisinta on, kun Park sanoo, etteä "Aasialaiset jätkät ei kenekään mielestä ole hotteja". Eleanor on feministi ja pohtii esimerkiksi Ryhmä-X -sarjakuvien naisia ja heidän taitojaan, jotka ovat hyvin passiivisia ja lähinnä vain ajatustyötä. Sarjakuvien lisäksi kirjassa on muitakin poplaarikulttuuriviittauksia leffoihin (kuten Star Warsiin) ja tv-sarjoihin (kuten Star Trekiin). Lisäksi Park harrastaa musiikin kuutelemista ja nauhoittaa Eleanorille mixtapen. Niinpä teoksessa vilahtelee bändien ja artistien nimiä ja lyriikoita.
  
Se halusi hänen kosketustaan. Se oli kuin kissa joka puskee päätään kättä vasten. (s. 296)
  
Olisin niin mielelläni halunnut tykätä tästä, mutta (dramatisoidusti ilmaistuna) sisimpäni oli lukemisen jälkeen niin pahasti mustelmilla onnellisten hetkien vuorenhuipulta pudottuani, että en vaan voi niiden muutaman kivan kohdan takia sanoa loppujen lopuksi pitäneeni tästä. Kirjan viimeiset sivut jättävät kaksikon tarinan hyvin epämääräiseen tilanteeseen niin, että lukija voi omien toiveidensa mukaisesti täydentää sen. 
  
"Älä pelkää. Tämä pesee pois." 
"Mutta en mä meikkaa." 
"Mikset?" 
Koska meikki on valetta.
--
"Mä vaan... näytän siltä kuin olisin naamioitunut. Niin kuin yrittäisin olla jotain muuta kuin olen."
 
Kuin hän yrittäisi olla nätti ja suosittu. Se yrittäminen siinä niin inhotti. (s. 253 ja 257)
  
Hahmot käyttävät kuvailuissaan hämmentävän paljon mainoksia, Eleanorin äiri on laiha kuin naiset tupakkamainoksissa, Parkin äiti (tai oikeastaan koko perhe) voisi olla aamiaismurojen mainoksesta ja Park vertaa Eleanorin kanssa olemista siihen, kun Diet Pepsi -mainoksen poika maistaa juomaa ja säteilee ylimaallista autuutta. Suomennos oli ihan ok, mitä nyt parissa kertaa oli toisteisia sanavalintoja tilanteissa, joissa synonyymit olisivat tulleet kysymykseen. Pari typoakin löytyi, esimerkiksi kievari oli kirjoitettu aan sijaan äällä. Tämän kokemuksen perusteella tuskin lähden lukemaan kirjailijan muuta tuotantoa, ellei joku sitten kommenteissa osaa perustella, miksi minun tulisi lukea jotain muutakin häneltä. 
  
Eleanor rakasti kaikkea kirjoituskoneisiin liittyvää: sormituntumaa näppäimistöllä, näppäinten tahmaista ruksutusta. Hän piti jopa sen tuoksusta: metallin ja kenkälankin. (s. 182-183)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Vuosi 1986. Eleanor ja Park tietävät, että ensirakkaus on harvoin ikuista. Silti he heittäytyvät sen vietäväksi.
  
Tätä oli teinirakkaus ennen tekstiviestejä, Facebookia, Twitteriä, Instagrammia ja Snapchatia.
  
Park luovii läpi lukuvuosien pitäen matalaa profiilia, kuunnellen Smithsiä ja vältellen ikätovereitaan. Sitten kouluun tulee uusi tyttö, Eleanor. Isokokoisesta, punatukkaisesta ja omituisesti pukeutuvasta tytöstä tulee välittömästi kiusaajien silmätikku. Kun Park huomaa Eleanorin lukevan salaa sarjakuvia, alkaa ystävyys. Hitaasti siitä kehittyy jotakin enemmän. Eleanor ja Park kertovat varovaisesti etenevän rakkaustarinansa vuorotellen, hersyvän dialogin kautta.
  
Eleanor & Park kertoo siitä, millaista on, kun perhe on rikkinäinen ja väkivallan uhka jatkuva. Se kertoo, millaista on, kun vanhat ystävät muuttuvat teini-iässä pahimmiksi vihamiehiksi. Se kertoo, millaista on, kun kaiken synkkyyden keskellä joku yhtäkkiä välittää ja haluaa pitää kädestä kiinni.
  
Eleanor & Park sai ilmestymisvuotenaan 2013 lukuisia nuortenkirjallisuuspalkintoja, ja sen käännösoikeudet on myyty neljäänkymmeneen maahan.
    
Suomentanut: Terhi Kuusisto, 382 sivua, Viisas elämä 2016
   
Alkuperäinen nimi: Eleanor & Park (2013)