Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

"Rakas lukija, valmistaudu yllätykseen. Sattumat ovat kummallisia juttuja."

  

  

Juhannus on täydellistä aikaa lukea Muumi-kirjoja. Ne ovat kevyitä, vaikka sisältävätkin usein suuriakin oivalluksia elämästä. Vaarallinen juhannus alkaa niin kuin jokainen aamu Muumilaaksossa. Mamma ja Pappa puuhailevat aamutoimiaan, Muumipeikko on saanut äidiltään kaarnaveneen ja on uittamassa sitä, kunnes taivaalta alkaa yllättäen tupruttaa nokihiutaleita. Ei niin kaukaisessa saaressa oleva tulivuori on herännyt ja uhkaa liata Mamman juuri ripustamat pyykit. Päivä kääntyy iltaa kohden vaaralliseksi, kun maa rakoilee ja vesi alkaa nousta.

 

Onko tämä maailmanloppu? kysyi Pikku Myy uteliaana. (s. 20) 

 

Pian vettä on Muumitalon katon rajaan saakka. Tästä alkaa suuri muumiseikkailu, joka on täynnä pyöriviä lattioita, hattivatin siemeniä, juhannustaikoja ja pilliin puhaltelevia hemuleita. Kun ohitse kelluu outo talo, muuttaa muumiperhe salongin kalusteineen sinne. Muumimamma toivoo, että uudessa kodissa kaikki kääntyisi pian entisenlaiseksi.

(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo, johon he olivat tulleet, ei ollut suinkaan tavallinen koti, eikä se perhe, joka siinä oli asunut, ollut totisesti mikään tavallinen perhe. Enempää en kerro.) (s. 34)

En muistanutkaan animaatiosarjan perusteella, että tässä on tulivuori ("tulta syöksevä vuori") ja tsunami ("hyökylaine"). Mumilaakson tarinoissa kirjan tarina on jaettu kolmeen jaksoon, jotka seuraavat aluperäistä versiota varsin uskollisesti.

•  28. Laineilla lipuva teatteri (osa 1)
•  29. Kadonneet lapset (osa 2)
•  30. Jälleen yhdessä (osa 3)

  

Toki muutamia pieniä eroja löytyy. Esimerkiksi animaatiossa ei ole Homssua, Miskaa ja Mymmeliä, vaan näiden rooleja on annettu Nipsulle. Isoin ero lienee Pikku Myyn hahmossa. Kirjassa hän on paljon pienempi kuin animaatiosarjassa. Myyn koosta annetaan mm. seuraavanlaisia viittauksia: hän poraa Muumipapan poralla leivän lävitse, hän viihtyy Mamman lankakorissa ja nukkuu lankakerässä, hän käyttää kampaa tikapuina, hän mahtuu taskuun ja hän jaksaa syödä kokonaista neljä hernettä.

Samaistuin kaikista hahmoista eniten Miskaan, joka valittaa usein isoista jaloistaan. (Minun jalkani ovat n. kokoa 41.) Myöhemmin, kun Niiskuneiti ja Mymmeli tahtovat muuttaa Miskan kampauksen, sillä keskijakaus ei sovi hänelle, tuli mieleeni muutaman vuoden takainen tilanne isosiskoni kanssa, joka sanoi minulle jotain hyvin samansuuntaista.

Myöhemmin illalla pikku Miska kuljeskeli itsekseen veden partaalla. Hän näki kuun nousevan ja aloittavan ikuisen vaelluksensa läpi yön. 

Se on juuri niin kuin minä, aivan yksin ja yhtä pyöreä, ajatteli Miska surumielisenä. 

Hän tunsi itsensä niin hylätyksi ja haikeaksi, että hänen täytyi itkeä pirauttaa. 

- Miksi sinä itket? kysyi Homssu. 

- En tiedä, on niin kaunista, vastasi Miska. 

- Mutta siksihän sitä itketään, että jokin asia on surullinen, väitti Homssu. 

- Niin - kuu, samoi Miska epäröiden ja niisti nenäänsä. Kuu ja yö ja kaiken alakuloisuus... 

- Niin, niin, vastasi Homssu. (s. 43-44)

-Hyvää juhannusta kaikille!-

Arvosana:

 
Suomentanut: Laila Järvinen, 140 sivua, Loisto 2003 (16. painos, 1. suomenkielinen painos 1957)

    

Alkuperäinen nimi: Farlig midsommar (1954)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Kujerruksia, Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, P.S. Rakastan kirjoja, Kristan kulttuuriblogi, 

 
Muumikirjat:

1. Muumipeikko ja pyrstötähti
2. Taikurinhattu
3. Muumipapan urotyöt
4. Vaarallinen juhannus
5. Taikatalvi
6. Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
7. Muumipappa ja meri
8. Muumilaakson marraskuu (Luettu lokakuussa 2013)
   

Justin Cronin: Linnake

"Ja silti maailma jatkoi kulkuaan."

 

Arvostelukappale.

Ennen varsinaiseen asiaan pääsemistä, on syytä kertoa, että aloitin bloggaamisen 10.5.2011, vähän yli kolme vuotta sitten. Ensimmäisenä lukukirjana oli Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. Tuntui siis enemmän kuin sopivalta, että sen jatko-osa Linnake on luettava blogisynttäreiden aikaan. Teoksen sainkin luettua jo muutama hetki sitten, bloggaaminen vaan on jäänyt roikkumaan - tähän asti. Eikä tästä montaa muutakaan bloggaustakaan löytynyt.

 

Ensimmäisem havainnon tein katsoessani kansilehteä, edellisellä osalla oli eri suomentaja: Arto Schroderus. Linnakkeen suomennuksesta vastaa Kimmo Paukku. Tyylistä en osaa sanoa, eroavatko teokset toisistaan, sillä väliin on mahtunut aikaa ja monta teosta. Voisinkin nyt kysyä jotkakulta, joka on lukenut kirjat peräkkäin tai lyhyemmällä aikavälillä, huomasitteko suomentajan vaihtumisen?

Teos alkaa prologilla, joka on ilmeisesti kirjoitettu n. 1000 vuotta sen jälkeen, kun viraalit pääsivät vapaaksi. Alku muistuttaa raamatullista kirjoittamista - tapahtumista on niin pitkä aika, että ne ovat muuttuneet legendaksi, sankarikertomukseksi

Linnakkeessa on sama ongelma kuin edellisessä osassa: hahmoja on taas siinä määrin, että lukijalle hämärtyy kuka olikaan kukin ja mikä tämän rooli kaikessa on. Onneksi eepoksen lopussa on henkilöluettelo: dramatis personae. Teoksen parasta antia ovat useasta eri näkökulmasta kerrotut selviytymiskertomukset vuoden nolla paikkeilta, vajaa sata vuotta aikaisemmin kuin jo Ensimmäisessä siirtokunnassa keskiössä olleet henkilöt tulevat mukaan.

Kaupungit saivat hänet aina miettimään, millainen entisajan maailma oli ollut. Rakennukset ja talot, autot ja kadut: ne olivat kerran vilisseet ihmisiä, jotka olivat eläneet elämäänäs tietämättä mitään tulevaisuudesta ja siitä, että historia loppuisi. (s. 402)

Tällaista tahtoisin lisää niin dystopia kirjoihin, elokuviin ja tv-sarjoihin: mitä tapahtuu vain muutaman hetki tunnetun maailman muuttumisen jälkeen. Vaikka monet esitellyistä ihmiskohtaloista olivat kiinnostavia, oli yksi ylitse muiden: Denverin viimeiseksi kutsuttu YouTube-tähti, joka ampuu viraaleja hulppean kattohuoneiston parvekkeelta. Hän on sodasta haavoittuneena palannut sotilas, joka on vähän aikaisemmin aloittanut klassikkoteosten lukemisen ja jatkanut harrastusta myös maailmalopun jälkeen. (Kun tein kuolemaa, Kenelle kellot soivat, Huckleberry Finnin seikkailut, kultahattu, Moby Dick).

Useimmat kirjat olivat sellaisia, joiden hän uskoi olevan pakollista luettavaa, kirjoja joita hän ei ollut jostai syystä lukenut koulussa, mutta hän vilpittömästi pitiuseimmista niistä. (s. 39)

Todellinen lukutuoukka mies ei kuitenkaan ole, sillä kun koittaa aika vaihtaa maisemaa, hän ei pakkaa sillä hetkellä keskellä olevaa teosta (Charles Dickens: Kaksi kaupunkia) mukaan, sillä se ei ole eloonjäämisen kannalta tärkeä (hän toisin laittaa kirjan syrjään "hiukan harmistuneena"). Minä olisin uhrannut hiukan tilaa repustani kirjalle, vaikka kyseessä olisi selviytyminen. Kirjat kun ovat kuuluneet selviytymiseeni aina. Kirjan paksuutta = painoa toki on syytä miettiä.

Välillä huomasin ajattelevani, puhuvatko hahmot ikäänsä nähden uskottavasti. Etenkin viisivuotias Caleb ja 110-vuotias Amy olivat tällaisia hahmoja. Juoni ei ole ehyt: taustoja kertovat takaumat ja vaihtuvat kertojat sekoittuvat mielessäni. Tylsää ei Croninin kanssa kuitenkaan tule: jännittäviä tapahtumia riittää. Viimeiset 50 sivua ovat kunnon toimintapläjäys. Linnake maistuu ikävästi trilogian keskimmäiseltä osalta. Repliikkien kanssa tuntui myös olevan haparointia ja tyyli tökki: "Nyt oli Greerin vuoro muistaa." (s. 275).
 
Lukijat, jotka etsivät teoksista "suurta kertomusta" saavat Linnakkeen kanssa odottaa pitkään. Kun teosta oli jäljellä enää vajaa 200 sivua, ei suurempi kuva ollut vielä valottunut. Sellainen tälläkin tarinalla kuitenkin lopulta on. Tarinalinjat jäsentyvät ja liittyvät toisiinsa, saaden merkitystä. Sattumuksia tuntuu kuitenkin olevan vähän liikaa uskottavaksi (Deus Ex Machina).

Toimijoiden liittyminen toisiinsa tuntui siltä kuin palapelin palat olisivat loksahdelleet paikoilleen. (s. 368)

Summa summarum. Linnake jatkaa siitä mihin Ensimmäinen siirtokunta jäi. Suuri osa tutuiksi tulleista ihmisistä on edelleen hengissä. He ovat löytäneet paikan maailmasta ja syyn jatkaa eteenpäin. Mukaan on myös tullut joukko uusia hahmoja, joiden avulla luodaan taas yhä kasvavaa verkostoa. Viraalit ovat edelleen mukana kuvioissa, sekä hahmot nimeltään tokkuroijat (en muista oli tätä mainittu edellisessä osassa).

  

Jos luit Ensimmäisen siirtokunnan, kannattaa siinä tapauksessa lukea Linnakekin. Se on perushyvää tuhon jälkeiseen Maahan sijoittuvaa viihtellistä kirjallisuutta, joka jättää lukijansa kiinnostuneena odottamaan trilogian päätösosaa. Lopussa on muutamia yllättäviä juonenkäänteitä, jotka pistävät konseptit aivan uusiksi.

      

Arvosana:

  
Takakannesta:

IHMISKUNNAN VIIMEINEN TAISTELU ON ALKANUT
 
Vuosi nolla. Luhistuvan Amerikan raunioissa kourallinen henkiinjääneitä kohtaa toisensa. Yhdessä he pyrkivät kohti turvaa vastassaan ylivoimaiset viraalit, vampyyrinkaltaiset elävät kuolleet.
 
Vuosi 97 jv. Ihmisten vastarintaliikkeen on murtauduttava Iowan jäisille lakeuksille rakennettuun linnakekaupunkiin ja tuhottava elävien kuolleiden kaksitoista kauhistuttavaa johtajaa. Pystyykö edes salaperäinen Amy-tyttö - puoliksi viraali ja puoliksi ihminen - auttamaan viimeisiä eloonjääneitä heidän itsemurhatehtävässään?
 
Kirjailija Justin Croninin (s. 1962) kahdeksanvuotias tytär halusi isänsä kirjoittavan kirjan, jossa "pieni tyttö pelastaa maailman." Syntyi maailmalaajuisen suosion saanut, nyt toiseen osaansa ehtinyt fantasiatrilogia. Sarjan avausosa, Ensimmäinen siirtokunta, ilmestyi vuonna 2010.

   

Samantyylisiä kirjoja: Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus, Max Brooks: Sukupolvi Z, Jeff Long: Vuosi nolla

  
Suomentanut: Kimmo Paukku, 570 sivua, WSOY 2013

    

Alkuperäinen nimi: The Twelve (2012)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Keskisuomalainen, Kirjavinkit, Kirjus

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt: Ensimmäinen siirtokunta (2010)

Lukupiirissä | Molière: Saituri

"Tällaiset leveät polvihousut ovat kuin vartavasten tehdyt varastetun tavaran kätköpaikaksi; 

soisinpa, että joku hirtettäisiin tällaisten käyttämisestä!"

 

 

Luin Saiturin ensimmäisen kerran lukiossa, jollekin äidinkielen kurssille. En muistanut teoksesta enää mitään muuta kuin, että olin tuolloin pitänyt näytelmästä paljon. Ehdotin lyhyttä teosta toukokuun lukupiirikirjaksi ja ehdotus sai kannatusta niiden parissa, jotka ehtivät mukaan viimeesen tapaamiseen ennen kesän poikkeusaikatauluja.

 

Komediallinen näytelmä sijoittuu Pariisiin ja se tapahtuu yhden päivän aikana. Saituri esitettiin ensimmäisen kerran Aurinkokuninkaalle, Ludvig XIV:lle, vuonna 1668. Ajankuvan mukaisesti näytelmä on koottu kuin Lego-talo: aineksista, joita pidettiin pakollisina hyvälle näytelmälle. Näitä ovat mm. viittaukset Antiikkiin ja näytelmän viisi osaisuus. Molière osoitteli kriittisesti ääripäitä: ihmisten heikkouksia, saituutta ja itsekeskeisyyttä ja rivien väleistä on pääteltävissä, ettei hän suuremmin arvostanut pakkoavioliittoja.

 

Näytelmän päähenkilönä on Roope Ankan varhainen edeltäjä, leski Harpagon. Hän on saituri, jolle raha on tärkein asia maailmassa. Hänellä on kaksi lasta: Cléante ja Élise. Cléante on rakastunut neitoon nimeltään Mariane, Èlise puolestaan on lupautunut Valére-nimiselle palvelijalle. Valére ei kuitenkaan oikeasti ole palvelija, vaan on hakeutunut tähän pestiin päästäkseen lähelle Éliseä ja etsiäkseen samalla tietoa kadoksissa olevasta isästään. 

   

Harpagon ei tiedä lastensa ihmissuhteista, vaan on naittamassa näitä muualle. Éliselle isä on valinnut vanhan leskimiehen Anselmen, joka ei vaadi myötäjäisiä. Leskiä pidettiin hyvinä puolisoina, sukupuolesta riippumatta - etenkin, jos näillä ei ollut lapsia. Myös Cléantelle on etsitty vaimoa runsaan perinnön toivossa. Harpagon itsekin on suunnittelemassa häitä, sillä isä on - kuten poikakin - iskenyt silmänsä Marianeen, joka on kaino ja vähään tyytyväinen.

 
Harpagonia tunnuttiin yleisesti pidettävän saiturina ja vähän yksinkertaisena. Vaikka tämä olikin kova kaupantekijä, hänen suhtautumisensa rahaan oli vääristynyt. Hän ei tahdo kuluttaa rahaa mihinkään, ei hienoon juhlaruokaan, palvelijoiden vaatteisiin, hevosten ruokaan tai -kenkiin. Rakkaus Marianeenkin tuntuu vain sijoitukselta, sillä tämä tulee toimeen kasviksilla ja hedelmillä, eikä tarvitse kallista ohraa tai lihaa (melko terveellinen ruokavalio, itseasiassa). Mariane tuntuu näytelmän aidoimmalta hahmolta. Rakkaudessa puolestaan Élise tuntuu vilpittömimmältä, sillä hän ei välitä, vaikka Valérella ei ole hienoa sukunimeä.
 

Soppaa sekoittamaan mahtuu myös juonitteleva Frosine, jonka roolia lukupiiriläiset toivoivat suuremmaksi. Nyt hän jäi etäiseksi ja hämmentäväksi hahmoksi, jonka potentiaali hukkuu. Lopulta tarina päättyy suotuisasti kaikille hahmoille ja he saavat toisensa, vaikka matkaan tuleekin muttamia mutkia ja monet salaisuudet paljastuvat. Lukupiiriläiset toivoivat, että Moliére olisi kertonut enemmän Anselmen perheen taustoista, sillä se vaikutti mielenkiintoiselta, joskin ajankuvaan sopi, ettei kaikkea kerrottu eikä kaiken tarvinnut olla loogista.
   
Telenovellamaisen näytelmän tarina ei ole kovin uskottava, sillä siinä on liikaa sattumia ja tahallisia väärinymmärtämisiä, jotka muokkaavat juonta. Tämä rakenne on nimeltään Deus Ex Machina eli Wikipediaa lainatakseni: "yhtäkkinen ja epäuskottava juonenkäänne, jossa jokin tarinan ongelma ratkaistaan ulkopuolisella ja irrallisella tekijällä tai selityksellä". Saituriin tämä rakenne on vielä hyväksyttävissä, onhan näytelmä parodiaa.

 
Lukuvinkkinä voisin antaa, että älä lue teoksen alussa olevaa henkilöhahmoluetteloa, jos tahdot yllättyä lukiessasi spolaantumatta lopun käänteistä. Voin suositella tätä helppolukuista näytelmää kaikille näytelmäkammoisillekin. Moliére on onnistunut luomaan jotakin ajatonta ja hänen huomionsa ihmisluonnosta ovat edelleen päteviä.
  

Arvosana:

Teoksen esittely:

Saituri Harpagonin elämän tärkein arvo ja sisältö ovat raha ja omaisuus, niiden kartuttaminen ja säilyttäminen. Rahaa säästääkseen hän on valmis uhraamaan poikansa ja tyttärensä onnen, naittamaan nämä vastoin heidän tahtoaan. Yhden päivän aikana tilanteet muuttuvat nopeasti. Toivo ja epätoivo vaihtelevat, onnen saavuttaminen on hiuskarvan varassa. Lopun sovitus ei muuta ketään, mutta se voi muuttaa henkilöiden koko elämän. Molièren (1622-73) komedia Saituri esitettiin yleisölle ensimmäisen kerran vuonna 1668 Pariisissa.

  

Niin Saituri kuin muutkin Molièren klassistiset näytelmät pilkkaavat kärjekkäästi ihmisten inhimillisiä heikkouksia: tekopyhyyttä, kaksimoralismia, hienostelunhalua, luulosairautta ja ahneutta. Samat heikkoudet puhuttelevat meitä edelleen yhtä vahvasti kuin yli kolme vuosisataa sitten.

  

Suomentanut: Lauri Hirvensalo, 123 sivua, WSOY 1998 (6. painos)

    

Alkuperäinen nimi: L'Avare (1668)

   

Luettu myös täällä: Kaleidoscope, Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa

Toukokuun luetut

Toukokuu oli hiljainen. Sain luettua vain kaksi ohutta teosta (yht. 263 sivua), eli Molièren klassikkonäytelmän Saituri, lukupiirikirjana, sekä Tove Janssonin viidennen Muumi-kirjan: Vaarallinen juhannus, josta bloggauksen ajastan vasta juhannukseksi. Loppuvuonna haluaisin tutustua muihinkin Muumi-kirjoihin, etenkin näihin kahteen: Muumipeikko ja pystötähti ja Taikatalvi. 

   

Koskelan kirjasto, Oulu. © Niina Tolonen

   

Kesäkuu menee sukulaisten luona, huonolla nettiyhteydellä, eli hiljainen eläminen jatkunee heinäkuulle saakka. Bloggaamatta on vielä huhti/toukokuun vaihteessa loppuun lukemani Justin Croninin Linnake, jonka yritän saada valmiiksi ja ajastetuksi ennen kuin lähden.

  

Lukupiirini jatkaa toimintaansa kesällä. Kesäkuun kirjana on David Safierin Huono karma. Heinäkuussa tutkimme murhia Mma Ramotswen kanssa, sillä tuolloin luettavana on Alexander McCall Smithin Häähuumaa lauantaina. Elokuussa luemme runoja: Risto Rasan Metsän seinä on vain vihreä ovi ja Jenni Haukion Siellä minne kuuluisi vihreä ja maat.

 

Lukupinossa on nyt päälimmäisenä (graduteosten lisäksi) Kass Morganin The 100, johon samanniminen tv-sarja perustuu. Ajattelin haastaa itseni lukemaan ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti englanniksi, tähän asti ei-suomeksi lukemani teokset ovat aina liittyneet opintoihin. Tein teoksesta hankintapyynnön kirjastolle ja heti kun teos oli ilmestynyt tietokantaan varasin sen ja kirja saapui alle viikon päästä varaamisesta.