Marraskuun luetut + katsaus menneeseen vuoteen

Joulukuu on jo ovella. On siis aika koostaa marraskuu ja silmäillä kulunutta kirjavuotta.

     

Marraskuussa luin neljä teosta eli 1187 sivua. Luettavanani on parhaillaan Magdalena Hain Susikuningatar, joskin jäljellä on enää alle sata sivua. Täytyy siis valmistautua jättämään haikeat jäähyväiset tuolle ihmeelliselle maailmalle. Bloggaus tulee vasta ensi kuun puolella. Muita bloggaamattomia yritän ottaa myös kiinni, kuten kesän lukupiirissä käsitellyt runoteokset (Rasa & Haukio). 

    

Joulukuulle luettavien pinoon on kertynyt muutamia teoksia, joiden joukossa mm. Tove Janssonin Taikatalvi, Robert Kirkmanin The Walking Dead-sarjakuvaa ja dystopiaa "toisella kotimaisella" eli Beth Revisin Shades of Earth, Across the Universe-trilogian suomentamaton päätösosa. Joulukuu pitää sisällään myös esimerkiksi kuukauden lukupiirikirjan, Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä kirjabloggareiden joulukalenteriluukku.

   

Vuonna 2014 olen lukenut 15 767 sivua, joka hahmottuu helpommin, jos lukua ajattelee 52 kirjana, yksi/viikko. Tavoitteekseni asetin 10 000 sivua, 50 kirjaa, eli ylitin itseni. Joukossa tosin on useampia sarjakuvia, seitsemän itseasiassa, niin suomalaista (Tunnel Ground, Mummo) kuin myös japanilaista (Neiti Koume, tiikerinraita). Eikä tässä ynnäyksessä tosiaan ole vielä joulukuuta mukana! Toivottavasti lomalla ehdin lukemaan muutaman kirjan. 

  

Alla kuukausikohtainen jakauma:

    

Tammikuu: (4 kirjaa, 1263 sivua)

• Aino Kallas: Sudenmorsian
• Hugh Howey: Siilo
• Antti Tuomainen: Parantaja
• Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

 
Helmikuu: (9 kirjaa, 2970 sivua)

• Siri Kolu: PI - Pelko ihmisessä
• Dmitri Gluhovski: Metro 2033
• Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa
• Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa
• Veronica Roth: Outolintu
• Jonna Ruuska: Kuovin huuto
• Johanna Sinisalo: Auringon ydin
• Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa
• Grumpy Cat: Yrmeä kirja 

   
Maaliskuu: (9 kirjaa, 2436 sivua)

• Natsumi Hoshino: Neiti Koume, tiikeriraita 1
• Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus
• Johanna Sinisalo: Enkelten verta
• Leena Krohn: Datura
• Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär
• Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
• Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita - Puuseppä
• Topi Koivisto & Tapio Miettinen: Tunnel Ground - Maanalainen aamunkoitto
• Markus Zusak: Kirjavaras

 
Huhtikuu: (9 kirjaa, 3530 sivua)

• Natsumi Hoshino: Neiti Koume, tiikeriraita 2 ja 3
• Maarit Verronen: Karsintavaihe
• Jeff Long: Vuosi nolla
• Risto Isomäki: Herääminen
• Johan Harstad: Darlah: 172 tuntia Kuussa
• J.D. Robb: Kuoleman salaliitto
• Jan Salminen: Äidinmaa
• Justin Cronin: Linnake 

 
Toukokuu: (2 kirjaa, 263 sivua)

• Molière: Saituri
• Tove Jansson: Vaarallinen juhannus 

 
Kesäkuu: (4 kirjaa, 788 sivua)

• Risto Rasa; Metsän seinä on vain vihreä ovi
• Jenni Haukio: Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata
• David Safier: Huono karma
• Kass Morgan: The 100

 
Heinäkuu: (3 kirjaa, 1102 sivua)

• Veronica Roth: Kapinallinen
• Veronica Rossi: Yhä sininen taivas
• Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua

 
Elokuu: (2 kirja, 816 sivua)

• Cassandea Clare: Luukaupunki
• Nora Roberts: Varjojen ratsu

 
Syyskuu: (2 kirjaa, 442 sivua)

• Natsumi Hoshino: Neiti Koume, tiikeriraita 4 ja 5

Lokakuu: (4 kirjaa, 900 sivua)

• Steven Hall: Haiteksti
• Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit
• Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita - Ritari
• Anni Nykänen: Mummo 3

Marraskuu: (5 kirjaa, 1673 sivua)

• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
• Hugh Howey: Siirros
• Siri Kolu: IP - Ihmisen puolella
• Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
• Magdalena Hai: Susikuningatar

Kevään 2015 odotetuimmat uutuudet

Kustantamoiden katalogeja on tupsahdellut viime aikoina oikealta ja vasemmalta. Listasin alle 15 kiinnostavaa kirjaa.

  

1. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (helmikuu, Gummerus)
2. Margaret Atwood: Uusi maa (maaliskuu, Otava)
3. Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (tammikuu, Bazar)
4. Roald Dahl: Tynkätyiset (2. painos, maaliskuu, Art House)
5. Patricia Harman: Hope Riverin kätilö (elokuu, Bazar)
6. Anu Holopainen: Ihon alaiset (maaliskuu, Karisto)
7. Esa Mäkinen: Totuuskuutio (helmikuu, Otava)
8. Veronica Roth: Uskollinen (tammikuu, Otava)
9. Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki (maaliskuu, Otava)
10. Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (tammikuu, Gummerus)
11. Katariina Souri: Valkoinen varjo (tammikuu, Tammi)
12. Jaakko Markus Seppälä: Lemen (tammikuu, Like)
13. Hanna Tuuri: Ranta (maaliskuu, Otava)
14. Maya van Wagenen: Suosittu - Vintage-viisautta nykyajan nörteille, omaelämäkerta (huhtikuu, Karisto)
15. Rick Yancey: Ääretön meri (tammikuu, WSOY)

Näistä eniten kuitenkin odotan seuraavia viittä:

• Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
• Anu Holopainen: Ihon alaiset
• Veronica Roth: Uskollinen
• Jaakko Markus Seppälä: Lemen
• Rick Yancey: Ääretön meri

  

Mietin myös joulukuun ja ensi vuoden lukulistaa, jolta löytyvät mm. seuraavat:

1. Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@
2. James Frey & Nils Johnson-Shelton: Endgame - Loppupeli
3. Cornelia Funke: Reckless 2 - Veljeni peloton
4. Mary Hoffman: Stravaganza - Miekkojen kaupunki
5. John Greene: Tähtiin kirjoitettu virhe - Luettu
6. Risto Isomäki; Kurganin varjot - Luettu
7. Tove Jansson: Taikatalvi
8. Robert Kirkman: The Walking Dead (sarjakuvakirja 1) - Luettu
9. Theo Lawrence: Pimeä sydän 
10. Sarah Lotz: Kolme
11. Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina - Luettu
12. Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti
13. Beth Revis: Shades of Earth - Luettu
14. Angie Sage: Tuli
15. Helena Waris: Vuori

Hugh Howey: Siirros

 "Tämä ei ollut maailmanloppu. Tämä oli jonkin muun alku."

   

         

Arvostelukappale.

Tunnelmamusiikkia: Les Friction: World on Fire, Imagine Dragons: Warriors

   

Inhimillisen elämän pitkässä historiassa oli keksitty keino tuhota ihmiskunta täydellisesti. Ja samanaikaisesti ihmisille oli annettu mahdollisuus unohtaa, että niin oli tapahtunut. (s. 7)

     

Hugh Howeyn Siirros on esiosa Siilolle. Siirroksen alkuperäinen nimi Shift voidaan suomentaa niin vuoroksi kuin siirtymäksi ja tässä piilee sanaleikki: teoksessa sen voi tulkita tarkoittavan niin exodusta, ihmiskunnan vetäytymistä  maan alle ja uuden maailmanjärjestyksen ensimmäisiä vuosia kuin myös siilojen elämää rytmittäviä työvuoroja. Tosin olen samaa mieltä Notko-peikon kanssa siitä, että Vuoro olisi ollut ehkä lopulta tenhoavampi käännös, vaikka ei minusta Siirroksessakaan sinällään vikaa ole. Kuten aikaisemmin, myös tällä teoksella on paperisen takkinsa alla kaunis piilokansi, josta kuva alempana.

   

Ja sitten oli rutiini, puuduttava rutiini. Sillä tavalla mieli kastroitiin, piinaamalla toimistotyöläisia tylsyydellä -- Kukaan ei ollut oikeasti hereillä, kukaan ei ollut oikeasti elossa. Se oli varmaan tarkoituskin. (s. 61)

     

Koska kyseessä on siilojen historiikki, ei Siirros ole yhtä eheä kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Se tarjoaa kuitenkin lisätietoa janoavalle lukijalle kerroksittain paljon purtavaa. Teos on mielenkiintoinen, palapelimainen katsaus tapahtumiin, jotka johtivat uudenlaiseen maailmanjärjestykseen - aina 300 vuotta myöhempään nykyhetkeen. Rikkonaisuus on toisaalta eri yhteyksissä toistuva tehokeino, jonka toimivuuden lukija tajuaa vasta luettuaan teoksen loppuun ja alkaessaan yhdistellä lukemastaan kokonaisuutta. 

  

Koittaisiko joskus päivä, jona maan alle suljetut ihmiset pääsisivät vapaaksi? (s. 388)

     

   

Teoksen keskeisenä henkilönä seurataan toisaalla Troy-nimistä, pakkasesta sulatettua miestä, toisaalla Donald Keeneä, joka on tietämättään joutunut osalliseksi salaiseen suurhankkeeseen. Ennen kuin Donaldista tuli kongressiedustaja, hän opiskeli muutaman vuoden ajan arkkitehdiksi.  On vuosi 2049 ja eräs Donaldin opiskeluaikoina tekemä projektiluonnos on jotenkin päätynyt senaattori Paul Thurmanin haltuun ja mies vaatii Donaldia jatkamaan tuon omituisen rakennuksen työstämisen parissa. 

  

Pian maan alle kaivetaan satoja metrejä syviä kuopia, jonne yhden Amerikan suurimman rakennuskompleksin perustukset valetaan. Toiminta verhotaan väittämällä, että rakenne toimisi valmistuessaan ydinjätteen loppusijoituspaikkana. Todellisuudessa paikalle rakennetaan siiloja, kaikkiaan 50. Mikä ajoi ihmiset maan alle, siitä Siirroksessa tehdään selvää. 

       

Mitä he oikeastaan tiesivät maailmasta siilojen lisäksi? Ja mistä oikein kumpusi tämä hinku mennä ulos ottamaan siitä selvää? (s. 411)

    

Ei Siirroksessa kuitenkaan koko ajan vellota menneisyydessä, vaan välillä viitataan tapahtumiin, jotka mainittiin myös Siilossa. Teoksen lopussa saadaan kiinni myös se aikalinja, johon edellinen teos päättyi ja lukija tapaa jälleen tutut hahmot, Julesin, Lucasin ja Solon. Jos minulle lukijana annettaisiin lupa valita, mistä Siirroksessa olisin halunnut lukea, niin teoksessa olisi jatkettu Julesin tarinaa, vaikka siilojen syntytarina oli sekin osa Howeyn luoman universumin ymmärtämistä. Ehkä historian olisi voinut tiivistää vaikka puoleen ja jatkaa sitten siitä, mihin Siilossa jäätiin.

  

Siilojen suljetussa, kontrolloidussa ympäristössä ei tunneta yksilöllisyyttä tai persoonallisuutta. Joukosta erottuminen on vaarallista. Ihmisillä ei esimerkiksi ole muodikkaita vaatteita vaan kaikki pukeutuvat haalareihin, joiden väri kertoo toisille miltä kerrostasolta kukin on kotoisin. Toisin sanoen eri ammattiryhmillä on kullakin oma värikoodinsa. Aivan täysin kaikesta inhimillisyydestä riisuttuja eivät siilojen asukkaat kuitenkaan ole.

   

Haalarin väri kertoi kaiken. Ihmiset kuvittelivat saavansa selville yhdellä vilkaisulla, kuka kukin oli. (s. 321)

  

Siirros on Siiloa ahdistavampi lukukokemus, joka avaa silmät näkemään salaliittoteorioita nykyajassamme. Muutama vuosi sitten esimerkiksi uutisoitiin kovasti siiloa muistuttavasta, maan alle rakennetusta maailmanlopun suojasta. Sen verran koukuttavan maailman Howey on krijoittanut, että jäin janoamaan lisää. Trilogian päätösosa Dust ilmestyi 2013, joten suomennos saattaisi tulla jo ensi kesänä tai syksynä. Sitä odottamaan siis, jos ei englanniksi tahdo lukea. Tälläkään kertaa teosta ei voi suositella ahtaanpaikankammoiselle, mutta dystopian ja Siilon faneille Siirros on must read.

     

Arvosana:

  

Takakannesta:

"Siilon saagan toinen osa saa kuristavalla otteellaan tuntemaan suljetun paikan kammoa. 
Ihmiskunta on pakotettu maan alle ja ihmisille pakkosyötetään lääkkeitä, 
jotta he unohtaisivat mitä heidän rakkaimmilleen on tapahtunut." - Express

   

Donald Keene saa vastuulleen salaperäisten maanalaisten siilojen rakennuttamisen. Kun ilmakehä tuhoutuu, ihmiset ajetaan siiloihin, joissa todellisuus hämärtyy. Vähitellen karmiva totuus alkaa paljastua.

  

Siilon saagan itsenäinen toinen osa Siirros sijoittuu Siiloa edeltäville vuosisadoille ja valaisee maanalaisen maailman alkuhetkiä.

      

Samantyylisiä kirjoja: Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta & Linnake, Leena Krohn: Hotel Sapiens, Siri Kolu: Pelko ihmisessä, Kat Falls: Veden alla, 
   
Alkuperäinen nimi: Shift (2013), Suom. Einari Aaltonen, 527 s. Like 2014
   
Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, 

Nora Roberts: Varjojen ratsu

"Cowboy, merirosvo ja villin heimon hevosmies. Miten oli mahdollista, että kolme hänen suurinta fantasiaansa oli voitu sovittaa yhteen mieheen?"

   

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

    

Nora Roberts on tullut tunnetuksi keveiden rakkaus- ja viihderomaanien kirjoittajana.Varjojen ratsu on sitä itseään, eli Robertsin mainstream-kirjallisuutta höystettynä ripauksella noituutta. Kyseessä on O'Dwyerin serkut -trilogian avausosa, jolla on useampia selkeitä yhtymäkohtia kirjailijan joitakin vuosia sitten suomennettuun Kuuden piiri -trilogiaan. Suurimpana erotuksena sarjojen välillä lienee kuitenkin laadun heikkeneminen. Siinä missä Kuuden piiri onnistui menestyksekkäästi viihdyttämään lukijaa ja pitämään jännitystä yllä, on O'Dwyerin serkusten tie jo sarjan avausosassa varsin kliseinen, ennustettava ja puuduttavaa luettavaa.

  

Varjojen ratsun päähenkilönä seurataan Iona Sheehania, joka muuttaa Amerikasta takaisin alkukotiinsa, maagiseen Irlantiin. Iona on jättänyt taakseen niin kotinsa, vanhempansa kuin työnsä hevosten parissa, mutta Irlanti antaa naiselle parastaan. Muutamassa viikossa hän löytää uuden perheen, työn, unelmiensa hevosen ja elämänsä rakkauden. Mayon kreivikunnassa Iona tapaa kaksi serkkuaan ja saa kuulla sukunsa tarinan.

  

Suvun esiäiti, hämärän noita Sorcha, on satoja vuosia aikaisemmin antanut lapsilleen verenperintönä arvokkaan lahjan. Jokaisessa sukupolvessa syntyy magian haltijoita, joiden apuna ovat ikoniset eläinkumppanit haukka, koira ja hevonen. Kolmikon täytyy kohdata pahuus; jäänne Cabhan-nimisestä miehestä, joka himoitsi Sorchaa ja etenkin tämän väkeviä voimia. 

  

Hahmot ovat paperinohuita kopioita kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Iona rakastuu Boyle McGrathiin, joka muistuttaa paljon Robertsin J. D. Robbin nimellä kirjoittaman futuristisen Eve Dallas -dekkarisarjan miespäähenkilöä, Roarkea, joka sattumalta on myöskin irlantilainen ja kuumaverinen mies. 

  

Varjojen ratsu on hyvin kaavamainen, hyvän ja pahan taistelua kuvaava teos, joka paljon lukeneelle voi tuntua hyvinkin tutulta. Romaanilla on kuitenkin annettavanaan kaunis miljöö: Irlanti, vahvimmillaan se on alun 1200-luvun kuvailussa. Keskinkertaisen juonenkuljetuksen lisäksi kirjan kieli on kömpelöä. Teoksen saaman englanninkielisen palautteen perusteella vikaa on jo alkuperäiskielisessä tekstissä, ei niinkään suomentajan panoksessa. Esimerkiksi loitsuja kutsutaan tempuiksi, mikä latistaa magian taiteena lähinnä sirkuksen silmänkääntäjien tasolle.

  

Rakkaustarina on hyvin epäuskottava ja siirappinen, mutta toiminee hyvin päiväunimaista haaveilua halajavalle lukijalle. Suoraan teoksesta lainattuna, on seksi niin kuumaa, että "jäänapakin sulaisi". Jos etsii nopealukuista viihdekirjallisuutta, Varjojen ratsu on oivallinen valinta. Vaativa lukija tosin jää kaipaamaan sitä paljon rummutettua magiaa ja jalat alta vievää rakkautta, sillä näiltä osin teos jättää kylmäksi. 

    

Arvosana:

      

Takakannesta:     

"Maapallon menestykseimmän romaanikirjailijan upouuden romanttisen trilogian avaus." 

- Washington Post

  

Iona Sheenan jättää rohkeasti taakseen koko siihenastisen elämänsä Baltimoressa. Hän lähtee Mayon kreivikuntaan Irlantiin etsimään juuriaan, seikkailua ja ennen kaikkea vastauksia siihen, kuinka hän itse oikein kytkytyy sukunsa myyttiseen historiaan. Ionan kaukaiset serkut Connor ja Branna O'Dwyer ottavat hänet avosylin vastaan, ja pian hän löytää myös työpaikan ratsastuksenopettajana. Hevosten kanssa Iona on todellinen luonnonlahjakkuus, mutta onnistuisiko hän kesyttämään myös tallin kuumaverisen omistajan Boyle McGrathin, joka vetoaa kaikkiin Ionan heikkouksiin.

  

Iona tuntee viimein tullensa kotiin, mutta hän ei tiedä, että serkut ovat odottaneet häntä jo kauan. Heidän laillaan iona on perinyt esiäitinsä Sorchan väkevän noitavoiman. Muinainen paha voima vannoo yhä kostoa, ja heidän kolmen on nyt yhdistettävä voimansa taistelussa toivon ja rakkauden puolesta.

     

Samantyylisiä kirjoja: Nora Roberts: Kuuden piiri-trilogia (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso)

Alkuperäinen nimi: Dark Witch (2013), Suom. Päivi Pouttu-Deliére, 373 s. Gummerus 2014

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Le Maque Rouge, Kirjamaailma, Saraseenin maailma,

Lukupiirissä | Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

"Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, 

ja aina onkin, paitsi linnut"

  

  

Tunnelmamusiikkia: Sheb Wooley: The Purple people Eater
Teoksesta lukupiiriblogissamme.

    

Kurt Vonnegutin klassikkoteos Teurastamo 5 lienee kaikille tuttu ainakin nimenä. Ehdotin teosta lukupiirimme kirjaksi ja tartuin siihen ilman mitään ennakokäsitystä, tajuamatta millaista teosta pitelinkään käsissäni. Teurastamo 5 saa kiistatta vuoden erikoisimman ja hämmentävimmän opuksen leiman - mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Takakannessa ei turhaan sanota, että kyseessä on kirja "jota on miltei mahdoton määritellä". 

   

Syksyn lukuohjelmamme on ollut kovin erikoisten kirjojen leimaama. Edelliset kaksi (Steven Hallin Haiteksti ja  Seth Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit) ovat olleet myös minun ehdottamiani ja jollakin tapaa Vonnegutin ja Hallin teokset ovat herättäneet minussa lukijana vähän samanlaisia ihmetyksen tunteita. 

Koska kyseessä on kouluissa luettava klassikko, pyrin seuraavaksi kertomaan mahdollisimman vähä-informatiivisesti teoksesta.

   

Odotin teoksen nimen ja takakanen perusteella perinteisempää, rakaa sotakertomusta. Toki tämäkin taso teoksessa on, mutta yllätyksenäni löysin ohuen pokkarin kansien välistä myös spefiä aikamatkustuksen ja avaruuden muukalaisten muodossa. Dresdenin pommitus mainittiin teoksen esittelyssä ja tähän väliin on pakko mainita, että kannattaa muuten vierailla siellä, jos Saksassa matkaa. Pysähdyin kaupunkiin vuonna 2011 road tripillä Berliinistä Auschwitchiin. Eritäin kaunis kaupunki ja yksi monista Euroopan kulttuurikaupungeista, jotka sodan jälkeen on rakennettu uudelleen. Joskus täytyy vierailla siellä vielä uudelleen paremmalla ajalla. 

      

   

Teoksen päähenkilönä seurataan Billy Pilgrim nimistä miestä. Alussa tosin tuntuu siltä kuin Vonnegut olisi kirjoittanut itsensä romaaniin sotakirjaa kirjoittavaksi mieheksi, jonka kautta Billyn tarina kerrotaan. Kerronta ei etene puhtaasti lineaarisesti vaan välillä lukija pääsee poukkoilemaan ajassa (ja paikassa) Billyn trippailessa aikamatkustajana omassa elämässään (vrt. leffa Perhosvaikutus). Teoksen aluksi irralliselta tuntuva nimikin selvenee kirjan lukemalla. 

  

Erikoisen juonenkuljetustekniikan lisäksi Vonnegut on leikitellyt kielikuvilla. Tekstistä löytyy mm. Coca-Cola pullon muotoinen mies sekä kuunvalon ja pimeyden seepraviiruittama käytävä (vrt. Hall: tiikerinraitainen valo). Lisäksi vadelmapunaisella lumella vilahtaa sivuhahmona Prinsessa niminen saksanpaimenkoira, joka ei osaa sotaleikkejä. Kaunein (ja samalla kauhein) kielikuva on kuitenkin maantasalle pommitetun Dresdenin vertaaminen Kuun pintaan. 

    

Vonnegutilla on erikoinen suhtautuminen uskontoon. Esimerkiksi Jeesus on useimpien teoksen sotilaiden mielestä mätä. Vonnegut kuvasi itseään sanoilla skeptikko, vapaa-ajattelija, humanisti, unitaariuniversalisti, agnostikko ja ateisti. Hän ei uskonut yliluonnolliseen ja piti uskontojen pariin hakeutuvia ihmisiä yksinäisinä. Vaikka hän kielsikin Jeesuksen jumalallisuuden, hän ihaili tämän sanomaa Vuorisaarnassa. (lähde: Wikipedia, vapaa käännös minun) Alla myös eräs mielenkiintoinen lainaus, joka paljastaa mieleestäni aika paljon kirjoittajasta. 

  

Tykki päästi repivän äänen, kuin Jumalan kaikkivaltiaan housujen etuhalkiosta olisi vetoketju auennut. (s. 37)

  

Tämän jumalanpilkan lisäksi ihmetystä herättivät myös vihreät tralfamadorelaiset, joiden aikakäsitystä voisi verrata Scrödingerin kissaan. He eivät ymmärrä kuolemaa, sillä voivat katsoa yksilön elämää kuvasarjana alusta loppuun, jokaista hetkeä. Kukaan ei siis oikeasti kuole, vaikka lakkaakin olemasta, sillä hänen elämäsä ei katoa minnkeään. Tralfamadorelaisilta Billy opii sanonnan "niin se käy", joka teoksessa ilmaistaan aina jonkun kuoleman jälkeen. Paljon eivät ole asiat muuttuneet teoksen julkaisemisesta. Billy todistaa, kun kriitikot kiistelevät siitä, onko romaani kuollut. (Kirjojen suurena rakastajana ja lukijana toivon, että näin ei ainakaan omana elinaikana tapahtuisi, mutta varmaan sitten joskus voi vaan todeta: "Niin se käy".) 

     

Taiteilijan näkemys tralfamadorelaisesta

Olen kirjoittanut nyt sotakirjani valmiiksi. Seuraava jonka kirjoitan tulee olemaan hauska. Tämä on epäonnistunut, ja sen oli pakko olla, koska se on kirjoitettu suolapatsaalla. Se alkaa näin: 

Kuulkaapas: Billy Pilgrim on joutunut ajasta irralleen. 

Se päättyy näin: Pyy-tii-huiit? (s. 27)

Teurastamo 5:stä on myös vuonna 1972 valmistunut, samanniminen elokuvaversio.

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Kurt Vonnegut on tunnetuimpia amerikkalaisia nykykirjailijoita. Hänen viiltävä satiirinsa on muodostunut jo käsitteeksi ja sen kohteeksi ovat joutuneet vuorollaan niin amerikkalainen yhteiskunta, tiedemaailma kuin rahakin. Teurastamo 5:ssä Vonnegut kuvaa järjettömyyksistä suurinta - sotaa.

   

Romaanin perusaiheena on dredenin pommitus helmikuussa 1945, joukkotuho, jonka todistajaksi kirjailija itse sotavankina joutui. Teurastamo 5 on kuitenkin paljon muutakin kuin kuvaus noista kauhunhetkistä. Se on kirja, jonka laatua on melkein mahdotonta määritellä. Siinä tosi ja fantasia, kauhu ja komuukka sekoittuvat ainutkertaisella tavalla.

  

Alkuperäinen nimi: Slaughterhouse Five, ot The Children's Crusade (1969), Suom. Juhani Jaskari, 1. painos 1970, 190 s., Tammi 2004 (6. painos)

     

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Kiiltomato, Eniten minua kiinnostaa tie, Kujerruksia, Oota, mä luen tän eka loppuun, Onko kaunosieluista kyborkeiksi

    

Samantyylisiä kirjoja: Markus Zusak: Kirjavaras, H. G. Wells: Aikakone, Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia, Douglas Adams: Linnunradankäsikirja liftareille

Veronica Rossi: Yhä sininen taivas

"Miksei hän voinut herätä ja viettää yhtä päivää - yhtä ainutta päivää - 

ilman, että hänen täytyi paeta tai taistella tai menettää joku?"

   

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

  

Veronica Rossin dystopiatrilogian päättävä Yhä sininen taivas on eeppisiä muotoja saava kertomus selviytymisestä, rakkaudesta ja sankaruudesta. Rossi jatkaa kahdesta aikaisemmasta teoksesta tutulla tyylillä jakaen puheenvuoroja molemmille päähenkilöille, niin Arialle kuin Perryllekin.

  

Punaisena riehuvat eetterimyrskyt repivät taivasta, sytyttävät metsät ja maat tuleen ja ajavat paljaan taivaan alla asuvat ihmiset pakoon luoliin. Modernitkaan rakenteet eivät estä tappavaa eetteriä tunkeutumasta ihmisten asumuksiin, vaan se ajaa jäljelle jääneet ja virtuaalimaailmoista lohtua hakeneet, maan alla asuneet ihmiset tukeutumaan ulkopuolisten "villien" apuun ja läheisten rakkauteen.

  

Vuorovetisten johtajana Perryllä on vastuu heimonsa, pelastamiensa "myyrien" ja rakastamansa Arian kohtalosta. Jäädäkö evakkoluolan turvaan vaiko kohdata joukkojaan kasvattava vihollinen, Sable. Vihollinen ei ole yksin, sillä myyrien kaupungin Haaveen johtaja Hess on liittoutunut Sablen kanssa ja hylännyt suuren osan kaupungin asukkaista taakseen.

  

Nyt Sablella on paitsi koordinaatit Yhä siniseen, edelleen viheriään ja eetterin koskemattomaan maailman kolkkaan, myös kuljetusaluksia, sotilaita ja Cinder, poika, joka voi pelastaa kaikki. Cinder pystyy hallitsemaan eetteriä, joskin oman hyvinvointinsa uhalla. Sable uhkaa pakottaa Cinderin pelastamaan omat heimolaisensa, mutta Perryllä on suunnitelma pojan vapauttamiseksi.

  

Rossi on koko trilogian ajan lupaillut pelastusta. Uutta alkua Eedenin kaltaisessa luvatussa maassa ei voi saavuttaa ilman uhrauksia, ja kirjassa annetaankin jäähyväiset useammallekin hahmolle. Hyvä niin, sillä liian onnellinen ja veretön loppu olisi turhan siirappinen muutoin varsin synkkiäkin teemoja sisältäneelle sarjalle. Etenkin tätä päätösosaa leimaa tumma ja melankolinen tunnelma.

  

Aivan aikaisempien teosten tasolle ei kuitenkaan kerronnassa päästä kuin ajoittain. Yhä sininen taivas olisi kaivannut vielä viimeistä hiomista tai jotain mahtipontisempaa, sillä nyt kirjan loppupuoli painuu kasaan kuin huonosti paistettu kohokas. Tästä huolimatta kirja on kuitenkin sujuvaa luettavaa eikä lukemista voi lopettaa kerran aloitettuaan.

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Tunnelma eetteritaivaan alla tihentyy. Aikaa pelolle ei ole. 

   

Dystopiatrilogian jännitävä päätösosa käynnistää kuumeisen kilpajuoksun kohti merentakaista turvapaikkaa. Perryä tuleva mittelö ei pelota, mutta heimon uusille tulokkaille ulkomaailma on arvaamattomia vaaroja täynnä. Eetterimuurien lisäksi Perryllä on vastassaan leppymätön Roar, jota painaa suru ja katkeruus Livin kohtalosta. Onnistuakseen huimassa suunnitelmassaan Perry ja Aria tarvitsevat kaapatun Cinderin poikkeuksellisia kykyjä. Mahdottomalta tuntuvan pelastustehtävän panoksena on koko heimon tulevaisuus: löytävätkö he ystävänsä ja onko myytinen paratiisi sittenkin pelkkää legendaa? 

   

Bestsellerlistoja tykittäneen sarjan aikaisemmat osat Paljaan taivaan alla (2012) ja Halki ikiyön (2013) valloittivat genren ystävät ikää ja kansallisuutta katsomatta. Ekologisen katastrofin näyttämöksi muutuneessa maailmassa tuli on irti ja tunteet räjähdysherkkiä. Virtuaalikulissien romahdettua selviytymistaistelussa vallitsevat uudet säännöt eikä aikaa pelolle ole. 

   
Suomentanut: Inka Parpola, 366 s. WSOY 2014
  
Alkuperäinen nimi: Into the Still Blue (2014)
   
Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Kirjaneidon tornihuone, Tarinoiden syvyydet
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Paljaan taivaan alla
• Halki ikiyön
• Yhä sininen taivas

Lukupiirissä | Steven Hall: Haiteksti

"Tämän rikkinäisen maailman halkeamat levisivät jalkojeni alla"

     

      

Steven Hallin teos Haiteksti on paljon muutakin kuin kirja. Se on sanallista ja kuvallista taidetta. Aina kun puhutaan taiteesta, nousee esiin kysymys voiko tätä täysin ymmärtää ja onko se edes pakollista. Haitekstiä on nimittäin vaikeaa, ellei paikoin jopa mahdotonta yrittää ymmärtää. Hall kuljettaa kertomusta eteenpäin sanoista muodostuneiden kuvien avulla ja eräässä kohdassa kirjailija on käyttänyt tällä tavoin dramaattisesti (Tappajahain jalanjäljissä) lähestyvän hain kuvaamiseen 40 sivua.  

      

  

Teos oli syyskuussa lukupiirikirjanamme ja odotimme vetäjäkollegoideni kanssa innokkaina vilkasta keskustelua kirjasta muiden osallistujien kesken. Paikalle ei kuitenkaan kerennyt yksikään piiriläisistä. Emme siis harmiksemme päässeet keskustelemaan tämän monitasoisen teoksen synnyttämistä tulkinnoista (muutoin kuin keskekenämme), sillä jokaisella lukijalla on erityisesti tästä teoksesta puhuttaessa oma näkemyksensä tapahtumista, sanomatta jättämisestä ja pintatason alla kuplivista monimerkityksellisistä tulkinnoista.

    

Hallilla on erikoinen tapa kirjoittaa. Hän on pyrkinyt kirjoittamaan jokaisen lauseen epätyypillisellä tavalla, esimerkiksi päähenkilön (Eric Sanderson) psykiatrin silmiä kuvataan strontiuminharmaiksi. Sanoilla kikkaileminen on varmasti ollut raskasta paitsi lukijalle niin myös suomentajalle. Tyyliin tottuminen vei aikaa, mutta kun teokseen kuvitteli päässeensä sisälle, siihen tottui tai oli keskittänyt huomionsa siihen mitä sanottiin, eikä siihen kuinka sen sanominen tapahtui. Onko kirjailijan tarkoituksena olla vain tekotaiteellinen vai onko Hall kirjoittajana todellakin näin pikkutarkka ja sanallisesti lahjakas?

  

Sisuskalut tuntuivat kaninkoloon roiskaistuilta teurasjätteiltä. (s. 141)

  

Poimin Hallilta (tai no, itseasiassa suomentaja Kaijamari Sivilliltä) monta todella hauskaa sanaa ja ilmaisua, joita olen alkanut viljelemään puheissani teoksen luettuani. Tällaisia ovat esimerkiksi elämiskone, kellokoneistomaailma, flunssapuuroaivot, tiikerinraitainen valo, päivänkakkaroiden hammasrattaat, epätila, kesän loppumisen kyyryyn painama kottarainen...

  

Mihin voisin verrata jotain näinkin omanlaistaan kirjallista luomusta? Teos on hyvin elokuvamainen ja jos leffa Memento (2000) ja tv-sarja Dr. Who ovat tuttuja, voi saada vihjeen siitä mitä kansien välistä voi löytää. Magdalena Hai lienee Suomen tunnetuin kryptozoologi, ja hänen sivuillaan vierailleet varmaan tietävät sanan/tutkimussuuntauksen. Hallin teoksessa on useita kryptozoologia lajeja kuten heletrobi, luxofaagi, tikittävä remora, ludoviciaani ja univinkki. Hall on muuten lainannut teoksessaan mm. Haruki Murakamia  

     

    

Haiteksti on jännittävä, ihmisen psyykeä koetteleva ja paikoin varsin makaaberikin kertomus. Yksi mielenkiintoisimpia olentoja teoksessa oli Mr. Nobody, joka on kuin suoraan jostain Tim Burtonin luomasta, kiehtovista maailmasta. En muista milloin olisin viimeksi kirjaa lukiessani säikähtänyt niin paljon kuin lukiessani Mr. Nobodysta. Olin yliopiston ruokalassa lukemassa kirjaa kaikessa rauhassani, kunnes yllättäen joku tarttuu kylkeeni ja sanoo Hello. Kiljaisin ääneen rakkaan avomieheni tullessa tervehtimään minua. Hallin teksti oli ryöminyt ihoni alle.

     

Tunsin kihelmöivää kauhua, sellaista joka suntyy kun tajuaa jonkin kamaluuden koko laajuuden - jos on vaikka vaarallisesti eksyksissä tai on tehnyt hirvittävän virheen - ja todellinen tilanne hiipii takaraivoon kuin mikäkin pantomiimi Dracula. (s. 10-11)

  

Harmillisen usein toistuvat lyöntivirheet pistivät silmääni (liian pitkä välilyönti, näppäimistön vierekkäinen kirjain) ja myös muutamat erikoiset käännöspäätökset. Esimerkiksi miesluukkujen kannet jäi tökkimään. Oliko kyseessä tosiaan kuvaillun kaltainen rakenne vaiko kenties viemärin kansi = manhole cover?

Lukupiirikeskustelusta jäi mieleen yksi hauska kohtaus. Olin lukenut aamulla, ennen lukupiirin kokoontuista Helsingin Sanomissa olleen kritiikin Hallin teoksesta ja esitin piiriläisille siellä olleen havainnon: teoksessa on hahmo nimeltään Mycroft Ward (viitannee muuten Arthur Conan Dolen hahmoon Mycroft Holmesiin) ja kriitikko toteaa: "Eric tapaa Mycroft Wardin, kaiken yksipäistämiseen tähtäävän kauhistuksen. Sitä vastustaa vanhojen tekstien vuoren sisään rakennetussa labyrintissä asuva kirjastonpitäjä, joka vapauttaa maailmaan sanaviruksia. Microsoft Word, anybody?"

  

Kaiken kaikkiaan Haiteksti on jotakin hyvin erilaista. Kielellistä akrobatiaa, sanojen voimaa ja muistin menettämisen pelkoa. Suosittelen teosta rohkealle ja ennakkoluulottomalle lukijalle, sillä luettuasi Hallin romaanin, olen varma, että jokin muuttuu sisälläsi, tai ainakin se antaa paljon ajattelemisen aiheita.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Eric Sanderson on hädissään. hän on menettänyt täysin muistinsa. Psykiatri kertoo, että sen on aiheuttanut rakkaan ihmisen järkyttävä poismeno, ja vakuuttaa, että hoito auttaa. Eric saa salaperäisiä kirjeitä, joita psykiatri kieltää avaamasta. Kiellosta huolimatta hän lukee kirjeitä, joissa väitetään, ettei psykiatri voi auttaa häntä jäljittämään menneisyyttään. Kirjeiden neuvoilla hän sen sijaan pystyisi voittamaan vaarat, joihin hän joutuisi. Eric saa tietää salakirjoitetuista teksteistä, jotka hänen on selvitettävä, ja muistia ahmivasta haista, jota vastaan hänen on taisteltava. Hänen tarkoin hallittu elämänsä muuttuu hurjaksi pakomatkaksi, joka ylittää arkitodellisuuden rajat.

  
Suomentanut: Kaijamari Sivill, 448 sivua, WSOY 2007
  

Alkuperäinen nimi: The Raw Shark text (2007) 

     

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Maailman kirjat, Satun luetut

Vilkas postiperjantai

Perjantaina tuli useampia kirjapaketteja, sekä arvostelukappaleita että synttärilahjana siskoltani. Oli kuin pienen joulun tunnelmaa ilmassa. 

    

   

Arvostelupinossa ovat siis:

• Magdalena Hai: Susikuningatar
• Hugh Howey: Siirros
• Siri Kolu: IP - Ihmisen puolella
• Theo Lawrence: Pimeä sydän
• Sarah Lotz: Kolme

  

Siskoltani sain:

• Max Brooks: Wolrd War Z
• Charlaine Harris: A Touch of Dead
• Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa