"Suoraan sanoen esi-isillämme ei tunnu olevan aihetta kerskailuun. He jättivät
meille sodat ja pilatun planeetan, he eivät selvästikään välittäneet vähääkään
siitä, mitä tapahtuu heidän jälkeensä tuleville ihmisille. "
Haasteissa: Uudelleen luettua
Olen jo pitkään halunnut lukea Suzanne Collinsin nuorten dystopioiden genressä jo klassikon asemaan nousseen Nälkäpeli-trilogian uudelleen. Löysin kirjat omaan hyllyyn kirpparilta edullisina pokkariversioina, ja vaikka aluksi olin ajatellut lukevani nyt vain ensimmäisen osan, huomasin ahmivani joulunalusviikolla koko sarjan.
Nähtyäni teosten pohjalta tehdyt elokuvasovitukset lukemisten välissä, olin kiinnostunut erityisesti kolmannen osan, Matkijanärhen uudelleen lukemisesta. En pitänyt siitä ensimmäisellä lukukerralla, mutta elokuvaversio avasi aivan uudenlaisia näkökulmia, mitä en ollut huomannut aiemmin. En siis ollut kauhean yllättynyt, kun nostin Goodreadsissa teokselle aiemmin antamani arvosanan kahdesta ja puolesta neljään.
Pormestari kertoo Panemista, maasta joka nousi Pohjois-Amerikaksi kutsutun paikan tuhkasta. Hän puhuu katastrofeista, kuivuudesta, myrskyistä, tulipaloista ja tulvivista meristä, jotka hautasivat alleen ison osan maata, hän puhuu kauheasta sodasta joka tuhosi melkein kaiken. Niiden jälkeen syntyi Panem, jossa on upea pääkaupunki Capitol ja kolmetoista vyöhykettä. -- Sitten koitti synkkä aika, jolloin vyöhykkeet nousivat Capitolia vastaan. Kaksitoista vyöhykettä kukistettiin ja kolmastoista pyyhkäistiin maan tasalle. Valtiopetoksen jälkeen saimme uudet lait ja Nälkäpelin vuosittaiseksi muistutukseksi siitä, että synkät aja eivät saa toistua.
Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset. Kaikkien kahdentoista vyöhykkeen täytyy luovuttaa peliin yksi tyttö ja yksi poika. -- Kaksikymmentäneljä tribuuttia suljetaan valtavalle areenalle -- Kilpailijat taistelevat keskenään kuolemaan asti -- Viimeinen tribuutti on voittaja. Capitol vie lapset vyöhykkeiltämme ja pakottaa heidät tappamaan toisiaan yleisön silmien edessä - se on Capitolin tapa muistuttaa meille, että olemme heidän armoillaan. (s. 24, Nälkäpeli)
Tällä lukukerralla maailma oli jo tuttu, mutta hahmot ja paikat saivat maustetta elokuvista (jotka katsoin jouluaattona uudelleen, kun olin lukenut koko trilogian). Keskityin aiempaa enemmän miljöön kuvaukseen ja Katnissin kokemuksiin, jotka muokkaavat häntä koko trilogian ajan. Kuten hän itse toteaa: "Tunnen olevani taikinaa, jota vaivataan ja muotoillaan kerran toisensa jälkeen." (s. 180, Vihan liekit).
Katniss herättää vahingossa kapinan liekin ja joutuu sen takia toistuvasti eri valtapelaajien nappulaksi. Presidentti Snow on yksi näistä pelaajista, mutta saa toiminnallaan lopulta liekehtivän tytön vain ruokkimaan kapinallisten tulta. Lopulta Katniss nousee koko vastarantaliikkeen kasvoiksi, vaikka on areenan tapahtumien haavoittama niin fyysisesti kuin henkisestikin.
On uskomatonta kuinka normaalilta minut on saatu näyttämään ulkoapäin, vaikka olen sisäisesti täysin tuhoutunut. (s. 339, Matkijanärhi)
Kirjoista toinen osa herätti vähiten uusia ajatuksia, vaikka se on sarjan sivumääräisesti pisin. Sen pohjalta tehty elokuva on mielestäni uskollisin alkuperäisteokselle. Päätösosa puolestaan on lyhyin, mutta sisällöltään täyteläisin osa. Se etenee aiempia osia hitaammin, ei vain toimintakohtauksesta toiseen (vaikka toki niitäkin löytyy), paljastaen maailmasta sen syvyyden - löysin esimerkiksi viittauksen dystopian klassikkoon Fahrenheit 451. Kokonaisuudessaan erittäin hyvä uudelleenlukukokemus.
Katniss tajuaa maailmansa hienorakenteisen verkoston, jossa näkymättömät langat kytkevät kaiken toisiinsa, päätyen lopulta jonkun vaikutusvaltaisen ihmisen käsiin. Ei olekaan ihme, että hän haluaa katkaista itseensä liitoksissa olevat marionettinarut. Jännittävästi en edellisellä kerralla pitänyt teosten poliittisesta sisällöstä ja tällä kertaa se oli suorastaan niiden parasta antia. Aika selkeästi muuttaa ihmistä joiltakin osin.
Minä pilasin hänen sadistisen Nälkäpelinsä, sain Capitolin vaikuttamaan naurettavalta ja horjutin presidentin valta-asemaa. -- Järjestelmän täytyy olla hyvin hauras, jos kourallinen marjoja voi kaataa sen. (s. 25 ja 29, Vihan liekit)
Edellisellä lukukerralla olin enemmän team Galen kannattaja, mutta nyt näin hänen kapinan muuttaman hahmonsa pelottavana ja ihmisyytensä kadottaneena. Hänestä tuli aivan yhtä julma kuin Capitolin pelinrakentajista. Niinpä team Peeta tuntuikin yllättävän hyvältä vaihdoehdolta. Ovathan Katniss ja hän kokeneet niin paljon yhdessä ja pystyvät tukemaan toisiaan niin hyvinä kuin heikkoinakin aikoina.
En tarvitse selviytyäkseni Galen tulta, jota ruokitaan raivolla ja vihalla. Minulla on riittävästi tulta omasta takaa. Minä tarvitsen keväisen voikukan. Kirkasta keltaista, joka merkitsee uudelleensyntymää eikä tuhoa. Lupauksen siitä, että elämä voi jatkua, olivatpa menetyksemme kuinka kipeitä tahansa. (s. 358, Matkijanärhi)
