"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin,
ja minusta oli sääli, että se loppuisi."
ja minusta oli sääli, että se loppuisi."
Arvostelukappale
Tässä on yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista. Maarit Verrosen varsin lyhyt, vain 177 sivuinen Hiljaiset joet oli pakko ahmia nopeasti. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teoksen Karsintavaihe ja minusta tuntuu, että Verrosesta on tulossa kovaa vauhtia yksi suosikkikirjailijoistani.
Koska olen dystopiakirjojen katastrofielokuvien iso fani, oli tämä maailmanlopun kuvaus täysosuma. Teoksen tunnelmassa on paljon samaa kuin Cormac McCarthyn Tiessä ja elokuvassa 2012. Teoksesta tuli myös mieleen Lars Wilderängin Tähtikirkas, Beth Revisin Across the Universe -sarja, Kass Morganin The 100 -kirjasarja ja sen pohjalta tehty tv-sarja sekä leffa The Day After Tomorrow.
Kirja kertoo todella lakonisesti ja melankolisesti tarinan visissäkymmenissä olevasta Lia-nimisestä naisesta, jolla on Suomen passi, mutta asuu maailman pahimman maan naapurissa. Hän rakastaa jokea ja meloo sitä pitkin tavaraa keräten ja saarissa teltassa yöpyen. Toisinaan hän vierailee kylässä, jossa asuu naapurimaasta paenneita ihmisiä, kuten kaksi vuotta aikaisemmin joukkoon liittyneet viisi lasta, kolmesta eri perheestä, jotka Lia pelasti hajonneelta lautalta. Lapset saavat uudet nimet, River, Heather, Stella, Frost ja Neve.
Koska olen dystopiakirjojen katastrofielokuvien iso fani, oli tämä maailmanlopun kuvaus täysosuma. Teoksen tunnelmassa on paljon samaa kuin Cormac McCarthyn Tiessä ja elokuvassa 2012. Teoksesta tuli myös mieleen Lars Wilderängin Tähtikirkas, Beth Revisin Across the Universe -sarja, Kass Morganin The 100 -kirjasarja ja sen pohjalta tehty tv-sarja sekä leffa The Day After Tomorrow.
Tehtiin se mitä ehdittiin. Olennaista oli, että mahdollisimman monilla säilyi mahdollisimman pitkään toivo selviytymisestä. (s. 118)
Kirja kertoo todella lakonisesti ja melankolisesti tarinan visissäkymmenissä olevasta Lia-nimisestä naisesta, jolla on Suomen passi, mutta asuu maailman pahimman maan naapurissa. Hän rakastaa jokea ja meloo sitä pitkin tavaraa keräten ja saarissa teltassa yöpyen. Toisinaan hän vierailee kylässä, jossa asuu naapurimaasta paenneita ihmisiä, kuten kaksi vuotta aikaisemmin joukkoon liittyneet viisi lasta, kolmesta eri perheestä, jotka Lia pelasti hajonneelta lautalta. Lapset saavat uudet nimet, River, Heather, Stella, Frost ja Neve.
Etelätaivaan outo kajo ei ollut aurinko. (s. 67)
Verronen menee heti asiaan. Maailmanloppu on kirjan ensimmäisen luvun kolmas sana. Lukija tietää siis jo tässä vaiheessa, millaiseen kirjaan on tarttunut. Aluksi syyt maailman tuhoutumiseen ovat epämääräisempiä ja ne tarkentuvat kirjan edetessä. Huolimatta alati pahenevista tuhoarvioista, teoksen selviytyjillä, Lialla ja lapsiviisikolla on alati eteenpäin vievää voimaa.
He tarttuvat kaikkiin pieniinkin toivon pilkahduksiin ja mahdollisuuksiin. Nomadin elämä on tuttua Lialle, joka kantaa kaikkiea maallista omaisuuttaan aina mukanaan ja lapsetkin ovat joutuneet tottumaan vähään, niinpä siinä missä tuhlailevaan yltäkyltäisyyteen tuudittautuneet ihmiset ovat pulassa, he pärjäävät vähemmällä, kunhan saavat vain olla yhdessä.
Nyt syynä maailmanloppuun ei ole sota tai ilmastonmuutos, zombievirus tai muukalaisten hyökkäys Maahan, vaan kosminen ryppy, jolta ei olisi mitenkään pystynyt suojautumaan. Mannerlaattojen rajoilla rakoilee, nukkuneetkin tulivuoret heräävät ja maa järisee lopulta yötä päivää. Onkin varsin raikasta lukea ihan uudentyyppisestä katastrofista.
Verronen kuljettaa tarinaa upeasti. Missään vaiheessa en arvannut mihin suuntaan tarinaa tuee kääntymään. Ja loppu oli yhtä yllätävä, mutta en olisi voinut toivoa parempaa huipennusta. Tätä voisi sanoa liki täydelliseksi lukukokemukseksi. Vaikka jotkin jonenkäänteet ovatkin hieman vaikeita uskoa, se ei haittaa tämäntyyppisessä tarinassa. Hiljaiset joet on vetävästi kirjoitettu selviytymistarina, todistus ihmisten sitkeydestä ja kyvystä aloittaa kaikki alusta. Lämmin suosittelu, lukekaa tämä!
He tarttuvat kaikkiin pieniinkin toivon pilkahduksiin ja mahdollisuuksiin. Nomadin elämä on tuttua Lialle, joka kantaa kaikkiea maallista omaisuuttaan aina mukanaan ja lapsetkin ovat joutuneet tottumaan vähään, niinpä siinä missä tuhlailevaan yltäkyltäisyyteen tuudittautuneet ihmiset ovat pulassa, he pärjäävät vähemmällä, kunhan saavat vain olla yhdessä.
Nyt syynä maailmanloppuun ei ole sota tai ilmastonmuutos, zombievirus tai muukalaisten hyökkäys Maahan, vaan kosminen ryppy, jolta ei olisi mitenkään pystynyt suojautumaan. Mannerlaattojen rajoilla rakoilee, nukkuneetkin tulivuoret heräävät ja maa järisee lopulta yötä päivää. Onkin varsin raikasta lukea ihan uudentyyppisestä katastrofista.
Kenelläkään ei enää voinut olla epäilystä siitä, että tässä oli tosi kyseessä. Vähintään viisi miljardia kuollutta oli varovainen arvio. (s. 65)
Verronen kuljettaa tarinaa upeasti. Missään vaiheessa en arvannut mihin suuntaan tarinaa tuee kääntymään. Ja loppu oli yhtä yllätävä, mutta en olisi voinut toivoa parempaa huipennusta. Tätä voisi sanoa liki täydelliseksi lukukokemukseksi. Vaikka jotkin jonenkäänteet ovatkin hieman vaikeita uskoa, se ei haittaa tämäntyyppisessä tarinassa. Hiljaiset joet on vetävästi kirjoitettu selviytymistarina, todistus ihmisten sitkeydestä ja kyvystä aloittaa kaikki alusta. Lämmin suosittelu, lukekaa tämä!
Arvosana:
Takakannesta:
Jokivarressa työkseen retkeilevä Lia seuraa kaikkien muiden ihmisten tavoin huolestuneena, miten ympäristö tuhoutuu pala palalta äkillisen kosmisen mullistuksen seurauksena. Hän poimii mukaansa viisi tielleen osunutta lasta, jotka kaipaavat aikuisen tukea mullistuvassa maailmassa.
Hiljaiset joet kertoo henkilöidensä tarinan lakonisesti, uskottavasti ja myötäelävästi. Rankasta aiheestaan huolimatta Maarit Verrosen romaanin sivut henkivät merkillistä toiveikkuutta ja uskoa ihmisen selviytymiseen.
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kauppalehti, Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Hemulin kirjahylly
