Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito

 Oli neidolla punapaula

  

  
Takakannesta:
Vauraan Sarmatian tähystäjäneito, 17-vuotias Amaya, matkustaa kolkolle Khalkoksen saarelle osallistuakseen valtiollisiin hautajaisiin. Oppaakseen suloinen Amaya saa hallitsijahuoneen töykeän neuvonantajan, Miroslavin, joka tutustuttaa Amayan saaren kummallisuuksiin, mm. Korkeaan Puolisoon, jolla on outoja harrastuksia ja kaksi eriskummallista poikaa. Mutta kun Amaya on edustusvelvollisuutensa hoitanut ja valmis palaamaan kotiin, selviää, että Khalkoksen hovilla on neidon varalle pahaenteinen, pelottava suunnitelma, joka muuttaa Amayan elämän peruuttamattomasti…
    

Katso kirjailijoiden mielenkiintoinen video Tähystäjäneidon kirjoittamisesta!
    

Videolla kerrotaan myös hauskoja faktoja mm. nimien taustoista,
esim. Khalkos tarkoittaa kuparia kreikaksi ja Niccolum nikkeliä
sekä siitä kuinka tämä kirja on syntynyt NaNoWriMo-projektina.

     

Mielellään ei kirjoita negatiivista palautetta (peikkoneito pohtii muuten blogissaan kirjoittamisen vaikeudesta, miksi joistakin kirjoista on hankala sanoa mitään), mutta jokin tässä kirjassa jäi ikävästi hampaankoloon.
 
Marjis esitteli kirjan vähän aikaa sitten ja vaikka kirjan lukeminen omalta osaltani oli tuolloin vielä kesken, pessimistisyyteni voi huomata tuolloisesta lausahduksestani "kirja ei lumoa". Eikä lumonnut täydellisesti lopussakaan. Kirja tökki pitkin matkaa.

Ensinnäkin nimet: Sarmantian tähystäjäneidon Amayan sisko Sznesana kuulostaa lähinnä niistämiseltä, ja heidän vanhempansa Ruorinainen Blagorodna ja Perämies Neofit Haralampijee Toinen (leikillisesti mielessäni isää kutsuinkin nimellä Uusikunto Haarat Lammessa, Jee!). Sisarusten hevoset ovat Samsia ja Lento. Myönnettäköön, että minun ja ystäväni pöytälaatikkoromaanissa (jota ajattelin jatkaa nyt marraskuussa Nanowrimossa) on hevonen nimeltään Lehmus - vaikka muiden hevosilla kovin fantastinen nimi onkin - mutta se vain tökkää outoutena silmään.

Khalkoksen kansa härkineen esiintyy minulle kääpiöitä muistuttavana kaivoskansana (tämä on plussaa), khalkoslaiset miesten nimet ovat miellyttävästi jotensakin venäläisiä: Miroslav Kostov, Suuri isä Roman, Filipov... Pääkaupunki kuulostaa kreikkalaiselle: Niccolum (arkeologin opiskelijana arvostan tätä). Amayjan esiliina, matroona Krasimira on hämmentävä hahmo. Aluksi häntä pitää jäyhänä ja ankarana, mutta tämä huikentelee pitkin tarinaa kuin keväinen varsa, varsin K-18 tyyliin. Tämäkin oli yksi kirjan outouksista. Se on luokiteltu nuorten kirjaksi, mutta lukiessa tuntuu kuin se olisi pikkulasten ja aikuistenkirjan sekoitus ja tätä ei nuortenkirja mielestäni suinkaan tarkoita.

Kaikki juonenkäänteet, joilla yritettiin saada aikaiseksi sykähdyttäviä mullistuksia aiheuttivat lähinnä hervotonta hihitystä "ei hyvänen aika, oliko se pakko kirjoittaa noin"-tyyliin. Jotenkin tätä kirjaa oli vaikea ottaa vakavasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole tarkoituksellinen huumori. Juoni oli paikoin hyvinkin ennalta arvattavaa, jotain pystyi jo heti alussa päättelemään lopun suhteen, välillä tuli hetkiä, jolloin ihmettelin kirjailijoiden valintoja heitellä hahmojansa epäloogisiin, jopa turhiin käänteisiin. Pääsin kuitenkin yllättymään pariin otteeseen, joskaan aina en positiivisesti (toisinaan tämä tosin johtui tapahtumista, ei siitä kuinka ne oli kirjoitettu).

Takakansi kertoo, kuinka kirja käsittelee Amayan kasvua tytöstä naiseksi. Tämä ei kuitenkaan minusta pidä täysin paikkaansa, sillä kirjan alussa Amaya on kuin pikkulapsi ja kirjan lopussa - no, todetaan vaikka kypsempi. Muutos tapahtuu lähes ilman välivaiheita. Olisin kaivannut enemmän aiheen avointa käsittelyä: kasvutarina jää nykyisellään sivulauseiden ja rivinväleistä tehtävien tulkintojen varaan. Toinen suuri teema kirjassa on valtapeli - kuinka ihminen on vain nappula pelilaudalla, kun puhutaan valtakunnan tason politiikasta. Amaya saa huomata, kuinka hänen rakkainpansa tarjoavat ihmistä kuin syöttöporsasta, vain sen vuoksi miten tämä ele voi lähentää kahta kansaa: sortajaa ja sorrettua. Tähystäjäneito kertoo rakkaudenkaipuisesta teinistä, joka joutuu kokemaan hyvinkin omakohtaisesti maailman julmuuden ja sen, kuinka omat tunteet täytyy tukahduttaa ja haudata suuremman hyvän vuoksi.

Tarinaa on vaikea sanoa onnelliseksi. Toivon jatko-osien olevan vähän keveämpiä. Amayaa käy sääliksi, ehkä hänelle jatkossa suodaan helpompaa elämää. Nyt oltiin syvällisten ja tärkeiden asioiden kanssa tekemisissä ja tämä seikka harmittaa huonosti kirjoitetuissa kohdissa. Tätä toivon myös khalkidien puolesta: naisia pidetään lehmän kaltaisina, lukemaan oppimattomina ja naiset ovat hyväksyneet tämän eivätkä edes vaadi muutosta. Hovi on perin tyypilliseen tapaan täynnä outoja persoonia (Korkea puoliso Lilyana ja hänen peruukkikokoelmansa) ja sen lailliset että rahalliset päätökset eivät saa kansan myönnytystä. Suosikkihahmoni oli Miroslav, joka pyrkii olemaan korrekti ja kuiva, mutta joutuukin myöntämään itsestään asioita, joita ei tiennyt hänelle olevan mahdollisia

En tiedä miksi minun kokemukseni tästä kirjasta on niin pakkasen puolella, suosittelen jokaista kiinnostunutta kirjan lukemaan, sillä on potentiaalia, joka tosin ainakin minulla jää valitettavan kehnon kirjoittamisen peittoon.

Arvosana:

   
Tyylilaji: fantasia, nuoret,

     
Samantyylisiä kirjoja: -
      

237 sivua, Karisto 2011 - Kuparisaari-trilogia I
     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjamielellä, Sivupiiri, Saran kirjat,
  
Kirjoittajien kotisivut: Grafomania, Terhi Rannelan työ- ja matkapäiväkirja,
 
Tähystäjäneidon kotisivut: Kuparisaari
  
Arvostelukappale. Kirjan Risingshadow arvosteluni näette täältä.
Arvostelu on ilmestynyt myös Oulun yliopiston kulttuuritieteiden opiskelijoiden Kultu ry:n ainejärjestölehdessä: Kultisti - kevät 2012.