"Ei ole hauskaa palata takaisin kouluun kesäloman jälkeen."
Sain kirjasta arvostelukappaleen PDF-tiedostona suoraan kirjailijalta sähköpostiini.
Marian ilmestyskirja käsittelee vakavia teemoja: sairastumista, pyöräntuolin vangiksi jäämistä, ihmisten ennakkoluuloja ja negatiivista, alistuvaa asennetta. Haavisto kuvailee vakavasti sairastuneen ihmisen kohtaamia ennakkoluuloja niin peruskoulussa kuin sairaalassakin. Marian sairastumiseen ei löydetä syytä ja sitä pidetään vain mielen häiriönä. "On Marian itsensä vika, että hän sairastui"-asenne on yllättävän julma ja odottamaton. Luin kirjan yhden vuorokauden aikana - se lumosi minut raakudellaan, rakkaudellaan ja Marian selviytymisen voimalla. En voinut laskea tekstiä käsistäni.
Marian ilmestyskirja käsittelee vakavia teemoja: sairastumista, pyöräntuolin vangiksi jäämistä, ihmisten ennakkoluuloja ja negatiivista, alistuvaa asennetta. Haavisto kuvailee vakavasti sairastuneen ihmisen kohtaamia ennakkoluuloja niin peruskoulussa kuin sairaalassakin. Marian sairastumiseen ei löydetä syytä ja sitä pidetään vain mielen häiriönä. "On Marian itsensä vika, että hän sairastui"-asenne on yllättävän julma ja odottamaton. Luin kirjan yhden vuorokauden aikana - se lumosi minut raakudellaan, rakkaudellaan ja Marian selviytymisen voimalla. En voinut laskea tekstiä käsistäni.
Maria sairastuu 11-vuotiaana, ollessaan kesämökillä Turun saaristossa. Kouluun palaaminen on tavallistakin vaikeampa, sillä nyt hän ei voi sulautua joukkoon. Maria ei ole enää ihminen, hän on esine tai eläin. Hänelle ei puhuta suoraan, vaikka hänen aivonsa toimivat mutta jalkansa eivät. Mariasta voidaan puhua surkuttelevaan sävyyn, sillä pyörätuolissa istuva ihminen on kuuro. Äitikään ei ymmärrä. Marian on vaikea ystävystyä kokemustensa vuoksi ja eristäytyy ihmisistä.
Vain harvat pystyvät näkemään Marian persoonan pyärätuolin ohitse. Näille harvoille Maria kertoo itsestään ja piirroksistaan, joita hän tekee aina kuin vain käsissä riittää voimaa. Ensimmisenä Maria päästää lähelleen 12-vuotiaan Kikin, jonka veli Jaakko on myös pyörätuolissa. Myöhemmin, lukiossa hän tapaa Sinin, kärsivän taiteilijan ja taideopettaja Lyydin, joka jää tärkeäksi tukipylvääksi Marian elämässä huolimatta sairastamastaan nivelpsorista. Täysi-ikäistymisen kunniaksi Maria muuttaa kotoaan pieneen yksiöön - äidin vastusteluista huolimatta. Hän saa töitä Lyydin kautta, videoiden editoimista ja pakkaamista DVD:lle. Töissä hän kohtaa Teon, halvaantuneen punkkarin, joka näkee Marian, ei vain tuolia, jossa hän istuu.
Haavisto kirjoittaa taidokkaasti. Marian hahmo on ironinen. Hän on aito ja hänet voisi kuvitella kohtaavansa kadulla. Pystyin samaistumaan Mariaan mm. kammoksumalla puhelimessa puhumista. Juoni ei etene kronologisesti, vaan Marian elämästä nähdään kohtauksia takautumina. Ilmestyskirja aaltoilee halki hyvien ja hyvin huonojen aikojen. Marian sairaus kuuluu niihin mystisiin tapauksiin, joita tohtori House ratkoo tv:ssä, mutta Marian elämään ei ilmesty Hugh Laurieta. Viimeinen luku loppuu yllättäen, jättäen avoimeksi Marian tulevaisuuden. Edeltävät tapahtumat ovat kuitenkin olleet positiivia, joten uskon, että Maria tuli lopulta onnelliseksi.
Haavisto kertoo kirjan kotisivuilla omasta sairaudestaan, jolla on joitakin yhteisiä piirteitä Marian kanssa. Hän on kohdannut samoja ennakkoasenteita kuin Maria ja hän muutti Hollantiin saadakseen olla tasa-arvoinen ihminen. On uskomatonta, kuinka hän jaksaa santaa voimaa muille kokemustensa jälkeen. Tarina ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen, mutta Marian sairastuminen voisi tapahtua kenelle vain. Onhan tv:ssä tullut dokumenttiohjelmia ratkaisemattomista sairauksista.
Marian tarinaan en olisi välttämättä esim. kirjastossa törmätessäni tarttunut, joten olen kiitollinen Haavistolle, kun hän kysyi minulta, tahtoisinko kirjan lukea. Lukunäyte vakuutti minut astumaan ulos mukavuusaleeltani, sillä luen minä toisinaan muitakin kirjoja kuin scifiä ja fantasiaa. Suosittelen kirja siis myös muille, jotka uskaltavat avoimin mielin lähteä tarinan kuljettamiksi. Arvosanaa oli vaikea tälle teokselle vaikea antaa - kuinka näin realistinen kirja arvotetaan?
Haaviston teksti sain minut ajattelemaan omia kokemuksiani. En tunne ketään vakavasti sairastunutta, ainakaan Kelan määritelmien mukaan. Moni tuntematon sairaus kirjataan masentumisena tai muuna mielen terveyden ongelmana. Ja voi kyllä, tämän diagnoosin saaneita ihmisiä lähipiirissäni onkin, varmasti enemmän kuin ihmiset uskaltavat kertoakaan.
Olen usein miettinyt, että olisi mielenkiintoista päästä puhumaan psykologin tai psykiatrin kanssa, mutta pelkään, että nykystandardeilla minulle määrättäisiin jokin "voi paremmin"-lääke, ihan vain koska olen erilainen. Ei, minulla ei ole elämässäni mitään suurempia ongelmia, mutta minua on koulukiusattu koko peruskoulun ajan, sillä ajattelen asioita eritavoin kuin muut.
Olin keväällä 2008 töissä nuorten työpajoilla, ja työharjoitteluun kuului koulutuspsykologin tms. haastattelu. Hänen mielestään minun olisi syytä mennä lääkäriin, koska minulla on todennäköisesti lukihäiriö. Saman diagnoosin olin muutamaa vuotta aikaisemmin saanut opettaja-siskoiltani (jotka ovat 12- ja 18-vuotta minua vanhemmat). En uskonut itse tähän. Terveyskeskuslääkäri kirjoitti minulle lähetteen neurologille.
Kävin sitten saman vuoden syksyllä Ouluun, opiskelemaan muuttaessani neurologi-tädin luona, joka ei ollut paljoa minua vanhemman oloinen. Hänen mukaansa minulla ei ole lukihäiriötä vaan enemminkin jonkinlainen numeeriseen ja geometriseen hahmottamiseen liittyvä häiriö, joita ei ole kartoitettu riittävästi, jotta minun tapauksellani olisi nimeä.
Olen pärjännyt ihan hyvin elämässäni. Osaan kirjoittaa, lukea ja puhua. Vaikeuksia minulla on ollut lähinnä matematiikassa, digitaalisen kelloajan muuttamisessa analogiseksi (ja toisin päin) ja olen välillä hyvinkin ujo sosiaalisissa tilanteissa. Silti olen saanut elämääni rakkaan avopuolisoni. On todennäköisesti aiheellista ajatella, että jos "tilani" olisi tiedetty aiemmin, olisin voinut saada ylioppilaskirjoituksissa avustusta ja paremmat arvosanat, mutta pääsin lukion läpi - vaikka kirjoitinkin vahingossa ruotsin pitkänä ja englannin lyhyenä kielenä (kiitos hahmotushäiriöni).
Vain harvat pystyvät näkemään Marian persoonan pyärätuolin ohitse. Näille harvoille Maria kertoo itsestään ja piirroksistaan, joita hän tekee aina kuin vain käsissä riittää voimaa. Ensimmisenä Maria päästää lähelleen 12-vuotiaan Kikin, jonka veli Jaakko on myös pyörätuolissa. Myöhemmin, lukiossa hän tapaa Sinin, kärsivän taiteilijan ja taideopettaja Lyydin, joka jää tärkeäksi tukipylvääksi Marian elämässä huolimatta sairastamastaan nivelpsorista. Täysi-ikäistymisen kunniaksi Maria muuttaa kotoaan pieneen yksiöön - äidin vastusteluista huolimatta. Hän saa töitä Lyydin kautta, videoiden editoimista ja pakkaamista DVD:lle. Töissä hän kohtaa Teon, halvaantuneen punkkarin, joka näkee Marian, ei vain tuolia, jossa hän istuu.
Haavisto kirjoittaa taidokkaasti. Marian hahmo on ironinen. Hän on aito ja hänet voisi kuvitella kohtaavansa kadulla. Pystyin samaistumaan Mariaan mm. kammoksumalla puhelimessa puhumista. Juoni ei etene kronologisesti, vaan Marian elämästä nähdään kohtauksia takautumina. Ilmestyskirja aaltoilee halki hyvien ja hyvin huonojen aikojen. Marian sairaus kuuluu niihin mystisiin tapauksiin, joita tohtori House ratkoo tv:ssä, mutta Marian elämään ei ilmesty Hugh Laurieta. Viimeinen luku loppuu yllättäen, jättäen avoimeksi Marian tulevaisuuden. Edeltävät tapahtumat ovat kuitenkin olleet positiivia, joten uskon, että Maria tuli lopulta onnelliseksi.
Haavisto kertoo kirjan kotisivuilla omasta sairaudestaan, jolla on joitakin yhteisiä piirteitä Marian kanssa. Hän on kohdannut samoja ennakkoasenteita kuin Maria ja hän muutti Hollantiin saadakseen olla tasa-arvoinen ihminen. On uskomatonta, kuinka hän jaksaa santaa voimaa muille kokemustensa jälkeen. Tarina ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen, mutta Marian sairastuminen voisi tapahtua kenelle vain. Onhan tv:ssä tullut dokumenttiohjelmia ratkaisemattomista sairauksista.
Marian tarinaan en olisi välttämättä esim. kirjastossa törmätessäni tarttunut, joten olen kiitollinen Haavistolle, kun hän kysyi minulta, tahtoisinko kirjan lukea. Lukunäyte vakuutti minut astumaan ulos mukavuusaleeltani, sillä luen minä toisinaan muitakin kirjoja kuin scifiä ja fantasiaa. Suosittelen kirja siis myös muille, jotka uskaltavat avoimin mielin lähteä tarinan kuljettamiksi. Arvosanaa oli vaikea tälle teokselle vaikea antaa - kuinka näin realistinen kirja arvotetaan?
Arvosana:
Haaviston teksti sain minut ajattelemaan omia kokemuksiani. En tunne ketään vakavasti sairastunutta, ainakaan Kelan määritelmien mukaan. Moni tuntematon sairaus kirjataan masentumisena tai muuna mielen terveyden ongelmana. Ja voi kyllä, tämän diagnoosin saaneita ihmisiä lähipiirissäni onkin, varmasti enemmän kuin ihmiset uskaltavat kertoakaan.
Olen usein miettinyt, että olisi mielenkiintoista päästä puhumaan psykologin tai psykiatrin kanssa, mutta pelkään, että nykystandardeilla minulle määrättäisiin jokin "voi paremmin"-lääke, ihan vain koska olen erilainen. Ei, minulla ei ole elämässäni mitään suurempia ongelmia, mutta minua on koulukiusattu koko peruskoulun ajan, sillä ajattelen asioita eritavoin kuin muut.
Olin keväällä 2008 töissä nuorten työpajoilla, ja työharjoitteluun kuului koulutuspsykologin tms. haastattelu. Hänen mielestään minun olisi syytä mennä lääkäriin, koska minulla on todennäköisesti lukihäiriö. Saman diagnoosin olin muutamaa vuotta aikaisemmin saanut opettaja-siskoiltani (jotka ovat 12- ja 18-vuotta minua vanhemmat). En uskonut itse tähän. Terveyskeskuslääkäri kirjoitti minulle lähetteen neurologille.
Kävin sitten saman vuoden syksyllä Ouluun, opiskelemaan muuttaessani neurologi-tädin luona, joka ei ollut paljoa minua vanhemman oloinen. Hänen mukaansa minulla ei ole lukihäiriötä vaan enemminkin jonkinlainen numeeriseen ja geometriseen hahmottamiseen liittyvä häiriö, joita ei ole kartoitettu riittävästi, jotta minun tapauksellani olisi nimeä.
Olen pärjännyt ihan hyvin elämässäni. Osaan kirjoittaa, lukea ja puhua. Vaikeuksia minulla on ollut lähinnä matematiikassa, digitaalisen kelloajan muuttamisessa analogiseksi (ja toisin päin) ja olen välillä hyvinkin ujo sosiaalisissa tilanteissa. Silti olen saanut elämääni rakkaan avopuolisoni. On todennäköisesti aiheellista ajatella, että jos "tilani" olisi tiedetty aiemmin, olisin voinut saada ylioppilaskirjoituksissa avustusta ja paremmat arvosanat, mutta pääsin lukion läpi - vaikka kirjoitinkin vahingossa ruotsin pitkänä ja englannin lyhyenä kielenä (kiitos hahmotushäiriöni).
Tyylilaji: psykologiset romaanit
Samantyylisiä kirjoja:
229 sivua, Muruja 2011
Kiitos arvostelusta! Kiva, että pidit kirjasta noin paljon.
VastaaPoistaHyvin suurella osalla ihmisistähän on jonkinlaista sairautta tai vammaa. Harva vaan niistä puhuu, ellei niillä ole jotain selkeää nimeä (kuten lukihäiriö) tai jotain, mikä on helppo lyödä leikiksi (esim. "sekoitan aina vasemman ja oikean, heh"). Isälläni on lukihäiriö ja hyvin hän on elämässään ja urallaan pärjännyt ilman minkäänlaisia "sopeutuksia" (niitä tuskin hänen opiskeluaikanaan olikaan).
"Puhelinvamma" on tosi yleinen, mutta sitä on usein muiden vaikea ymmärtää. Miten niin on muka hankala soittaa puhelimella?
Joo, enpä minäkään noita oikeaa ja vasenta erota. Monet nauraa ja pitää tyhmänä sen takia. Muistan kun olin työkkärin "vaikeasti työllistettäville, ilman ammattikoukutusta" oleville nuorille suunnatulla kurssilla, johon kuului työharjoittelu. Oli aivan kauheaa tarttua puhelimeen ja soittaa tuntemattomalle. Monet tutut kuitenkin nykyään tietävät puhelinta kohtaan osoittamani epävarmuuden ja harvoin heidän kanssaan tarvitsee muuta kuin lähettää tekstiviestejä. Hoidan virastoasiat mieluiten netissä tai paikan päällä - vaikka silloin joutuisikin kohtaamaan sosiaalista kanssakäymistä. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on pienempi kuin inhoni puhelimessa puhumiseen.
Poista