Sivut

maanantai 29. lokakuuta 2012

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Vihan liekit

"Tähtää korkeammalle"
 
 
Nälkäpeli osa 2 luettu ja tunnelmat ovat vielä varsin sekavat. Luin ensimmäisen osan viime vuoden joulukuussa ja välissä tuli katsottua siitä tehty elokuvakin (ja nyt näen hahmot aina sen näköisinä kuin heidät elokuvassa esitettiin). Luin  Vihan liekit heti Pandemoniumin perään ja jotenkin nyt en päässyt tuolle samalle intensiiviyden tasolle kuin olisin toivonut. 
  
Edellisessä kirjassa Katniss ja Peeta voittivat nälkäpelin yhdessä, presidentti Snown suureksi harmiksi. Vihan liekeissä "rakastuneen" kaksikon mukaan hypätään vähän ennen suurta, kaikki vyöhykkeet kattavaa kiertuetta. Pääsin vihdoin näkemään vähän lisää muista vyöhykkeistä, vaikka kuvaukset eivät kovin pitkiä olleetkaan. On 75. vuosi, kun Nälkäpelejä järjestetään ja 25 vuoden välein järjestetään tavallisesta poikkeava reality show. Tänä vuonna Snowlla on todella suuri kunnia kertoa, että edessä on kaikkien aikojen peli.  
  
Pinnan alla kuplii kapina. Sen keskiössä ovat niin Katniss kuin matkijalinnutkin (tämän varmaan arvaa kuka vain, joka tietää trilogian viimeisen osan nimen). Lukiessani tulin itsekin kapinalliseksi Capitolia ja sen edustamiia arvoja kohtaan. Esimerkiksi juhlissa on tapana syödä itsensä aivan täyteen, ottaa pieni sievä juoma, jonka jälkeen mennään vessaan "tyhjennykseen" ja sitten onkin taas hyvä jatkaa. Collins on tämän idean saanut antiikin roomalaisilta, kuten myös mykistetyt avoxit (vox = ääni, avox = ilman ääntä), jotka ovat rangaistuksen saaneita ihmisiä, käytännössä orjia.
  
Pystyn ajattelemaan vain keittiönpöytämme ääressä seisovia kuihtuneitalapsia, joiden vanhemmat eivät voi noudattaa äidin määräyksiä. Enemmän ruokaa. Nyt kun olemme rikkaita, äiti antaa heille ruokaa mukaan. Mutta entisinä aikoina meillä ei useinkaan ollut mitään annettavaa, eikä mikään apu olisi muutenkaan enää pelastanut lasta. Ja Capitolissa käydään oksentamassa, jotta voitaisiin syödä taas lisää mahan täydeltä. Täällä ei oksenneta siksi, että mieli tai ruumis voi huonosti, ei siksi että on syöty pilaantunutta ruokaa. Täällä oksennetaan siksi, että juhlissa kaikki tekevät niin. Se kuuluu asiaan. Se on osa ilonpitoa. (s.92)
  
Vihan liekit eivät poltelleet. Teos on toki nopealukuinen ja ahmin tämän pienen tiiliskiven kahdella lukukerralla, mutta jotenkin kirjailija ei saavuttanut samaa tunnelmaa kuin sarjan aloitusosassa. Vihan liekeillä on omat hetkensä, mutta en päässyt aivan yhtä syvälle maailmaan kuin aikaisemmin. Ehkä vika on liiallisessa politiikassa, jota tihkuu rivien välistä. Teoksessa on pitkiä jaksoja, jolloin kerronnassa tapahtuu hidastumista, juoni ei etene. Välillä mopo puolestaan karkaa käsistä, eikä tapahtumien kulussa pysy mukana tai niihin ei synny voimakasta tunnesidettä. Asiat vain heitetään lukijan kasvoille ilman tarkennuksia. 
  
Nautin kapinan pienten vihjeiden metsästämisestä, Katnissin tunteiden ruotimisesta ja Peetan herkkyydestä. Suosittelen kirjaa nuorille suunnattua dystopiaa lukeville, sillä pienellä varoituksella, että teos sisältää jonkin verran väkivaltaa.

Arvosana:
 
Takakannesta:
EDESSÄ ON KAIKKIEN AIKOJEN PELI…

Nälkäpeli on ohi, mutta kärsimys ei. Juuri ennen koko maan kattavaa voitonkiertuetta, jolle voittajapari pakotetaan, presidentti Snow tekee epämiellyttävän vierailun Katnissin kotiin. Hän syyttää tyttöä siitä, että hänen käytöksensä pelissä yllyttää ihmisiä kapinaan. Lisäksi hän on saanut vihiä, että Katnissin ja Peetan suhde olikin tekaistu. Voiko heidän kihlautumisensa yleisön edessä vielä pelastaa tilanteen?

Yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin tulevaisuuteen sijoittuva Nälkäpeli-trilogia on ollut jymymenestys sekä Suomessa että maailmalla.
   
Suomentanut: Helene Bützow, 412 sivua, WSOY 2011 (pokkaripainos)
   
Alkuperäinen nimi: Catching Fire (2009)

Sarjassa ilmestynyt:

  • Nälkäpeli (2008) / The Hunger Games (2008)
  • Vihan liekit (2010) / Catching Fire (2009)
  • Matkijanärhi (2010) / Mockingjay (2010)
   
  
Samantyylisiä kirjoja: Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa, Ally Condie: Rajalla, Stephenie Meyer: Uusikuu, Ray Bradbury: Fahrenheit 451, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Annika Luther: Kodittomien kaupunki, Meg Rosoff: Poikkeustila, Maggie Stiefvater: Ikuisuus

7 kommenttia:

  1. Tuntuu että olen ainoa joka tykkäsi Vihan liekeistä ehkä enemmänkin kuin aloitusosasta... :D

    Olen kyllä ehdottoman samaa mieltä sen puutteista, mutta itse tykkäsin niin paljon uusista hahmoista (erityisesti aikaisempien nälkäpelien voittajista) että kirja jäi mieleen kiinnostavampana kuin ensimmäinen osa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katselin Risingshadown lukijakommentteja ja siellä taisi olla vain yksi, joka ei pitänyt tästä ensimmäistä osaa enemmän. Kaikki muut ovat siis sitä mieltä, että jatko-osa toimi paremmin. Minäkin pidin uusista hahmoista, vaikka heistä ei paljoa päässytkään näkemään, jäivät vähän harmittava pinnallisiksi.

      Poista
  2. Minä en tykännyt tästä kakkososasta. Samanlaisia ajatuksia tästä kirjasta kuin sinulla noin muutenkin. Ykkösessä oli sitä jotain, särmää, tästä se jäi puuttumaan. Enpä ole jaksanut innostua kolmososan lukemisesta, vaikka on jo aikaa Vihan liekeistä. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luen kolmannen sitten kun sattuu kohdalleni kirjastossa. Jäi kyllä vähän eltaantunut maku suuhun tästä kirjasta.

      Poista
  3. Heh, ja minä taas tykkäsin siitä, että politiikkaa oli lisää! Hitaampi kerronta ei haittaa lainkaan, jos teoksessa käsitellään eriarvoisuuden kaltaisia suuriakin teemoja. Erityisesti arvostan sitä, että tällaisia teemoja uskalletaan ottaa mukaan myös nuorille suunnatuissa kirjoissa. Käsittely oli toki aika pintapuolista, mutta silti. Pelkkä kohellusmainen toiminta ei aina jaksa kiinnostaa, ja toisinaan väsyn dystopioissa tapahtuvaan jatkuvaan juoksenteluun. Todellinen pelottavuus löytyy ihan muualta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Politiikka ei minua haitannut esim. Pandemoniumissa lainkaan, tässä se vain tuli jotenkin väkinäisesti. Eriarvoisuuden kösittely on minustakin arvokasta ja sen kuvailu olikin teoksen parasta antia. Nuorille ei tarvitse lässyttää, muttei myöskään läväyttää maailman kaikkia kauheuksia naamalle. Pintapuolisuus teki tästä sarjan aloitusosaa nihkeämmin lämpenevän (arvosanani kuitenkin kertoo, että ei kirja ihan huonoimmatas päästä ollut). Päätöntä juoksentelua en arvosta, ja mm. Magdalena Hain loistava steampunkteos Kerjäläisprinsessa oli siinä kategoriassa, jossa mennään koko ajan, eikä lukijalle jää montaakaan hengähdystaukoa. Vihan liekeissä olevan juonen hidastumat olivat minusta äärimmilleen venytettyjä, enkä pystynyt kuvittelemaan, mitä ne lopulta palvelivat. Itse Nälkäpelin osuus kun kirjasta jäi niin lyhyeksi ja nopeasti käsitellyksi. Kuten kirjoitin, jäin kaipaamaan muiden vyöhykkeiden kuvaamista, ne olivat kirjan kantava voima.

      Poista
  4. Minä olen itse asiassa sitä mieltä, että kauheudet saa juurikin läväyttää naamalle, ja mieluusti! Ja Pandemoniumissa taas ei ollut minun makuuni oikeastaan ollenkaan politiikkaa. Asioita ei selitetty lainkaan, niillä ei ollut taustoja, eikä dystopiselle tilanteelle tarjottu juuri minkäänlaisia syitä. Pelkkä "ilkeä hallitus" sitä mitenkään selittämättä tapaa jäädä vähän tyhjäksi. Itse kaipaisin kai dystopioiltani tiettyä rajuutta ja raakuutta, niin että dystopisuus tosiaan tuntuisi. Mutta voi toki olla, että näitä piirteitä kannattaa etsiä jostakin muualta kuin yhdysvaltalaisista nuortenkirjoista... :)

    VastaaPoista