Sivut

torstai 28. marraskuuta 2013

Kjell Westö: Kangastus 38

"Aamupäivä oli unista laatua, sumuinen ja kostea."
  
     
Sain teoksen itselleni Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksen ja Oulun pääkirjaston yhteistyönä järjestämää Finlandia-ehdokkaiden esittelytilaisuutta varten.
 
Kangastus 38 on ensimmäinen kokonaan lukemani Westön teos. Minulla on Westön kanssa ei-niin-hyvä suhde: Yritin lukea Leijat Helsingin yllä lukiossa äidinkielen kurssille, mutta hommasta ei tullut mitään. Näin ollen tartuin minulle osoitettuun teokseen varsin pitkin hampain. Lupasin työryhmälle, että luen teoksen, mutta en liian myötäkarvaisesti. Ilman tuota esittelytilaisuutta en olisi kirjaan koskaan tullut tarttuneeksi.
 
Teosta on luettu paljon, siitä on kirjoitettu runsaasti eri lehtiin ja blogeihin - jopa ennen Finlandia-ehdokkuuden julistamista, kukapa ei tuntisi Westötä. Westö sai Finlandia-palkinnon teoksellaan Missä kuljimme kerran (2006), joka päättyy vuoteen 1938. Westö kertoi jossain haastattelussaan, että oli tahtonut palata tuohon vuoteen vielä myöhemmin.
 
Mitä kangastus teoksen nimessä sitten tarkoittaa? Minulle se heijastelee epävarmuutta: teoksessa eletään vuotta 1938, kahden sodan, menneen ja tulevan välissä, tyyntä myrskyn edellä. Toisaalta se kertoo myös ihmisten halusta paeta todellisuutta ja unelmoida Onnelasta, jokapäiväisestä onnellisesta arjesta. Tai kuten aivan teoksen lopussa sanotaan:
 
Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta. Mikään ei ollut aivan todellista, kaikki mihin hän ryhtyi jäi viimeistelemättä. (s. 325)
 
Teoksessa vuorottelevat valo ja pimeys. Pimeys etenkin ihmisissä. Yksi tkeskeisistä sanomista kerrotaan rouva Wiikin suulla, on itsestäänselvyytenä pidetty seikka, oikeudenmukaisuus. Se ei kuitenkaan mene näin, oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus. Teoksessa toisaalta juutalaisten ja toisaalta Suomen vuoden 1918 sisällissodan punaisten kohtelu vankileirreillä rinnastuvat. ”Uusi sota alkoi jo aikoja sitten. Ja nyt alkaa lopputaistelu. The war to end all wars.”
 
Kirjailijalla on taito kuvata luontoa, runoilija tausta näkyy. Westön teksti on välillä kuin pilvimaalarin mestariteos, hänen sanansa piirtävät muodot ja värit taivaalle. Hänen historiallinen Helsinkinsä on kuvattu tarkasti ja aistikkaasti: kaupungin sykkeen haistaa, maistaa ja tuntee lukiessaan. Henkilöhahmot ovat persoonallisia ja todellisen tuntuisia kaikkine salaisuuksineen ja vastoinkäymisineen.
 
Päähenkilöinä seurataan kahdeksan kuukauden ajan asianajaja Claes ”Klabben” Thunea ja hänen konttoristiaan, rouva Milja Matilda Wiikiä. Thune on yksi Keskiviikkokerhon perustajajäsenistä. Kyseessä on herrasseura, joka kokoontuu kerran kuukaudessa keskustelemaan päivän politiikasta ja juomaan ihan vähän liikaa miestä vahvempia. Tyypillistä Westön veljenporukkaa siis.
 
Vaimo Gabi on jättänyt Thunen hänen parhaan ystävänsä takia, joka on myös kerhoveli. Kiusallisia tilanteita syntyy siis usein. Rouva Wiik on teoksen mielenkiintoisin hahmo, sillä hänellä on monta eri persoonaa tai roolia: järjestelmällinen ja hillitty konttoristi, elokuvista nauttiva Matilda ja valkoisten vankileirillä traumatisoitunut Miljaneiti, jonka kertomus teoksessa muistuttaa paljon Anne Frankia.
 
Silti jotain jää puuttumaan. Teos jättää jälkeensä sekavia ajatuksia. Kerronta on varsin juonetonta, kuin kokoelma tuokiokuvauksia. Olisin kaivannut teokseen enemmän punaista lankaa, mutta toisaalta tämä piirre tekee teoksesta hyvin inhimillisen: eihän meilläkään ole elämässämme mitään suurta käsikirjoitusta, jota noudatamme, vaan toisinaan kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta. Westöllä on selkeästi halu saada ihmiset puhumaan hänen romaanissaan esittämistä asioista.
 
Esittelytilaisuudessa luin lukunäytteen sivuilta 90–91. Tähän mennessä tapahtunutta: Thune on laivassa palamassa Suomeen lyhyen Ruotsissa viettämänsä hermolevon jälkeen. Irtioton takana on mm. avioero vaimostaan ja tämän kirjoittama eroottinen novellikokoelma. Thune näkee taivaaalla tummia pilviä, jotka vaikuttavat enteellisiltä.
 
He elivät merkillisiä aikoja, Sodat ja konfliktit kasautuivat, maanalaiset kommunistit punoivat salajuonia ja säikyttelivät isosisko Ullan ja hänen Sigurdinsa kaltaisia kansalaisia, ja eräänä aamuna pari viikkoa sitten Thune oli nähnyt neljän nuoren mustatakkisen miehen tekevän Hitler-tervehdyksen Uuden ylioppilastalon edessä.
 
Joinakin päivinä kevätvalo tuntui häviävan, ikään kuin ihmiskunnalle ie suotaisi enää uutta kesää. Silloin Thune saattoi tuntea itsensä tuskallisen hyödyttömäksi, kuin Chaplinin kulkuti Nykyajassa, tai kuin hänet olisi suistunut Jules Verne -laitteeseen joka oli vienyt hänet aikakauteen johon hän ei kuulunut, aikakauteen joka ei arvostanut mitään muuta kuin fyysisiä suorituksia. Aikaan, joka vaati sokeaa miehuullisuutta joka ikiseltä. (s. 90)
 
Loppupohdintoja:
 
Minusta aiheen valinta on aika kalasteleva, kun teokseen isketään sota (edes viitekehykseksi) ja heilutellaan natsi-korttia niin ollaan jännän äärellä. Miljan leirikokemuksilla ei kuitenkaan mässäillä (liikaa). Milja Matilda Wiikin kolmea persoonaa on korostettu ehkä liiankin selvästi, lukija olisi tajunnut särkyneen henkilöhahmon vähemmälläkin osoittelulla. Kangastuksia on teoksessa toistuvasti, melkein alleviivaavan paljon. Teos päättyy hieman liian ennalta arvattavasti, olisin halunnut enemmän yllättävyyttä.
 
Veikkaukseni Finlandia-palkinnon voittajasta: Teoksista olen Westön lisäksi lukenut Leena Krohnin Hotel Sapiensin, josta teen kirjallisuuden kandiani. Lukematta muita minusta tuntuu, että tämän vuoden ehdokkaista Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme tavoittelee vahvasti asemaansa voittajana. Voittaja ilmoitetaan 3.12.2013
 
Westön teos on ensimmäinen lukemani, jossa suomennos on tehty käsikirjoituksesta. Yleensä en kiinnitä huomiota kieliopillisiin asioihin, mutta nyt minun silmääni tarttui yksi suomennoksen heikkous: pilkutus! Kuten asiaa demonstroin kirjallisille tuttavilleni, pilkut on kuin haulikolla ammuttu, vähän sinne sun tänne, ilman mitään logiikkaa.
 
Minulle teos oli hyvin intertekstuaalinen, merkityksessään "mitä itse olen lukenut aikaisemmin". Tällaisia kirjallisia viittauksia, tai tyylin samankaltaisuuksia voisin väittää löytyvän Anne Frankin päiväkirjan lisäksi Joycen Dublinilaisista ja Mannin Kuolemasta Venetsiassa.
   
Arvosana:
     
    
Takakannesta:
Tungetteleva silmäys. Pala toisen sielua. Pari minuuttia pimeydessä. Mennyttä ajatellessaan Matilda yritti todistaa itselleen, ettei sitä ollut tapahtunut, että hän kuvitteli olemattomia. Mikään ei auttanut: kaikki oli kirjoitettu hänen ihoonsa.

Menneisyyden muistot piinaavat 1930-luvun helsinkiläisessä kohtalotarinassa.
 
Asiasanat: Helsinki, suomenruotsalaisuus, natsit, ajankuvaus, mielenterveyden ongelmat, avioero, Finlandia-ehdokkuus
  
Samantyylisiä kirjoja: 
      
Suomentanut (käsikirjoituksesta): Liisa Ryömä, 330 sivua, Otava 2013
      
Alkuperäinen nimi: Hägring 38 (2013)
    

Haastatteluja:

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista lukea tästä vähän vähemmänkin tykkäävä arvio. Itse tykkäsin paljon, mutta minusta(kin) kirja oli hieman turhan varma. Odotin yllätyksellisempää loppua tai edes käännettä. Ja pilkutus ei häirinnyt varsinaista lukemistani, mutta kun jälkikäteen kirjoitin pari sitaattia ylös, niin sitten minäkin kiinnitin siihen huomiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin jo aluksi vastahankainen Westölle, vaikka lopussa olikin hieman pakko antaa jotain positiivista myönnytystä. Tätä teosta on kutsuttu kirjalijan parhaaksi, ehkä siksikin, kun teos on kirjoitettu poikkeavan lyhyen ajanjakson tapahtumista, ei useiden sukupolvien ajan. Nautin noista pilvi-kuvailuista. jotka runollisudessaan kolahtivat. Totesinkin yhdessä keskustelussa, että Westön olisi pitänyt jäädä runoilijaksi.

      Kun pohdin pilkutusasiaa graduseminaari-tuttujen kanssa, esitettiin, että pilkutus saattaa olla toteutettu taiteellisista syistä kieliopin vastaisesti. Minusta tuntuu, että pilkkujen paikka ei välttämättä ole suomentajalle ollut niin tärkeää, joukossa oli paljon tilanteita, joissa käytettiin hengähdystauko-pilkkua. Pahiten kuitenkin ärsytti pilkku kuin-sanan edessä ja sen puuttuminen kun-sanan edestä.

      Poista