Klassikkohaaste osa 1 | William Golding: Kärpästen herra

"Meidän on laadittava sääntöjä ja noudatettava niitä. Emmehän me ole villi-ihmisiä. 
Me olemme englantilaisia, ja englantilaiset ovat aina etevämpiä kaikessa."

    

   

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 25. A book you were supposed to read in school but didn’t, I Spy: 21. Animal/Insect

Tunnelmamusiikkia: Ulf Söderberg: Vargskymning, Tom Holkenbong: Water (Mad Max: Fury Road -soundtrack)

    

Kun Reader, why did I marry him? -blogin Omppu esitteli klassikkohaasteen, olin aluksi ajatellut lukevani L.M. Mongomeryn Pienen runotytön. Se kuitenkin tuli vastaani jo aikaisemmin, sillä se nousi lukupiirini kuukauden kirjaksi jo maaliskuussa. Pikainen ajatusten uudelleen kelaus ja löysin kirjahyllystäni täydellisen teoksen haasteeseen.

  

Tätä teosta minulle on joskus suositeltu dystooppisena, nimittäin kirjallisuuden Nobelillakin vuonna 1983 palkitun William Goldingin tunnetuin romaani, Kärpästen herra. Kyseisen pokkaripainoksen sain siskoltani, kun hänen poikansa oli hankkinut teoksen lukion äidinkielen kurssia varten. Koska itse en kyseistä teosta ole koskaan koulussa lukenut, ajattelin ottaa vahingon nyt takaisin.

     

Kärpästen herra on todellinen klassikko, niin monta eri painosta siitä on julkaistu suomessakin. Teoksesta on tehty useampia elokuvasovituksiakin. Ensimmäinen, alkuperäisteosta hyvin uskollisesti noudattava versio on Peter Brookin ohjaama mustavalko-elokuva vuodelta 1963. Vuoden 1990 Harry Hookin ohjaamassa versiossa on puolestaan otettu jonkin verran vapauksia tarinan suhteen. Katsottuani tuon uudemman leffan löysin kyllä pitkälti saman perustarinan siitä, vaikka joissakin yksityistyiskohdissa selkeitä eroavuuksiakin oli. 

  

Aloittaessani teoksen, minulla ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa teoksesn sisällöstä, Olikin siis täydellinen yllätys, että tässäkin teoksessa liikutaan toisen maailmansodan ajassa, johon sijoittuvia romaaneja olen viimeaikoina lukenut useammankin. Kaikki alkaa siitä, kun koulupoikia kuljettava lentokone putoaa Tyynellämerellä ja henkiinjääneet pojat pelastautuvat läheiselle, asumattomalle saarelle. 

  

He tottuivat pain uuteen elämäntahtiin, joka noudatti auringon hidasta kiertoa aamusta iltaan ja nopeati pimenevään yöhön. (s. 72)

  

Aluksi kaikki sujuu hyvin: pojat valitsevat johtajan joukostaan, kutsuvat merestä löydetyn torvisimpukan avulla kokouksia koolle, päättävät yleisistä säännöistä, rakentavat majoja, syövät hedelmiä ja pitävät yllä merkkitulta heitä etsiviä aluksia varten. Kaikki on kuin vain yhtä pitkittynyttä eväsretkeä. Pian rymän jäsenten välillä syntyy kuitenkin riitaa, joka jakaa pojat kahteen heimoon. Toista ryhmää johtaa äänestyksellä valittu Ralph, toista entinen kuoronjohtaja ja metsästäjänä kunnostautunut Jack Merridew.

    

Minä pelkään. Meitä itseämme. (s. 204)

    

Tilanteet eskaloituvat nopeasti ja ilman valvovaa auktoriteettia pojat villiintyvät enenevässä määrin ja unohtavat olevansa sivistyneitä englantilaisia. Metsästyksen nostattama verenhimo, leirinuotiolla kerrotut kummitustarinat ja pimeydenpelko synnyttävät mielikuvituksellisen, viidakossa elävän pedon, jonka vuoksi lopulta aiheutuu kahden pojan kuolema. Lopulta vain Ralph uskoo pelastukseen ja yrittää saada muutkin huolehtimaan tulesta huonoin tuloksin. Kohtaus, johon Kärpästen herra päättyy on hyvin perinteikäs ja ennalta-arvattava, mutta juurikin siksi niin vaikuttava. 

  

Pidin suuresti Goldingin ja suomentajan yhteistyössä syntyneestä kuvailevasta kielestä, jossa kookospähkinät muistuttavat pääkalloja, käsiä kahlitsevat sivistyksen rauniot ja puusta toiseen tuulen siivillä hypähtelevä tuliorava luovat eläviä mielikuvia. Alkuasetelma ja teoksen makaaberit kuvaukset olivat lukukokemuksen parasta antia, sillä välillä pakkomielteinen roikkuminen samoissa asioissa oli puuduttavaa. Kurkistus ihmismielen pimeälle puolelle ja kulttuurin kariseminen poikien yltä samaa tahtia kuin vaatteet repeytyivät ja likaantuivat antoivat kuitenkin riittävästi potkua jatkaa lyhyehkö klassikko loppuun saakka,

  

Me olemme kaikki kuin tuuliajolla ja asiat käyvät yhä kurjemmiksi. (s. 120)

  

Triviaa: Teoksessa on paljon samaa kuin tv-sarjassa Lost sekä Tom Hanksin tähdittämässä leffassa -Cast Away - Tuuliajolla. 

    

BINGO! Ensimmäinen bingoni koskaan näissä haasteissa. Jonossa olevista bloggauksista on pian tulossa vielä lisää rasteja. Viidennen viivan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingon ruudukon vasempaan pystyriviin toi Kärpästen herran heimotaiteellinen kansi ABSTRAKTILLA KUVIOLLAAN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

     

   

Arvosana:   

 
Takakannesta:

Toisen maailmansodan aikana joukko englantilaisia koulupoikia pelastuu alasammutusta lentokoneesta autiolle Tyynen meren saarelle. Kun sivistyksen pinta alkaa murentua, hyvinkasvatetut koulupojat muuttuvat villi-ihmisiksi, joiden maailmaa hallitsevat väkivalta ja pelko. 

  

Sir William Goldingin klassinen romaani ilmestyi vuonna 1954 ja on Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saaneen kirjailijan tuotannon huippu.

  

Alkuperäinen nimi: Lord of the Flies (1954), Suom. Juhana Perkki, 224 s. Seven/Otava 2000 (1. suomenkielinen painos 1960)

Ihmisen pimeästä puolesta on kirjoitettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjaneidon tornihuone, Todella vaiheessa, Villasukka kirjahyllyssä, Oksan hyllyllä, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja: Daniel Defoe: Robinson Crusoe, Jules Verne: Salaperäinen saari, Terry Pratchett: Valtio, James Dashner: Maze Runner - Labyrintti

Kolmen kirjan haaste

Dysphoria blogin Heidi heitti minua haasteella, joka on kiertänyt monissa seuraamissani blogeissa. Salaisesti toivoin saavani tämän haasteen ja sieltähän se sitten napsahtikin, kiitos vain Heidi! ♥ Kyseessä on siis kolme kirjaa-haaste, jossa tarkoituksena on nostaa jo blogatuista teoksista ne kolme, jotka haluaisit lukea uudelleen. Oletin homman olevan vaikea ja vaativan ankaraa pähkäilyä, mutta paperille kirjatun listan ja muutaman yliviivattujen teosnimien jälkeen sain lopulta aika nopeasti muodostettua tiukan kärkikolmikon. Jonain toisena päivänä olisin ehkä valinnut toiset teokset, tänään päädyin näihin. 

  

Muutama hyvä ja uusinnan arvoinen teos jäi tältä top-listalta kuitenkin pois. Luen itseasiassa hyvin harvoin mitään kirjoja uudestaan. Viimeisten viiden vuoden aikana olen lukenut jo aiemmin tuttuja teoksia noin yhden vuodessa (mukaan lukien mm. Gabaldonin Muukalainen, Thompsonin Uusi Eeden ja bloggaamattomista Garth Nixin Lirael). ja ottaen huomioon kuinka paljon olen ehtinyt lukemaan ala-asteikäisestä saakka, kyseessä on hyvin pieni otanta ja vain ne parhaat lukukokemukset, joihin tahtoo palata uudelleen. 

  

Joitakin kirjoja ei voi lukea uudelleen - ei siksi, että ne olisivat niin huonoja vaan päin vastoin. Erinomaisia lukukokemuksia ei tahdo pilata (vaikka kertaakaan uusintaluennassa ei näin ole päässyt vielä käymään) ja toisaalta mieleenpainuvimmat teokset säilyvät muistikuvissa liian terävästi. Uusintaluettavaksi valitsen lähinnä yläaste- ja lukioikäisenä ensimmäistä kertaa lukemiani, vaikutuksen jättäneitä teoksia, sillä niitä voi melko huoletta lukea, ajan myötä niistä alkavat pienet yksityiskohdat jo haalistumaan. Tälläkin hetkellä lukupinossa odottelee uusintakierrosta kaksi ennen blogin aloittamista luettua teosta, Susan Pricen Sterkarmin poika ja Bernard Becketin Genesis.

  

Mutta nyt niihin valintoihini. Liitän kansikuvien alle katkelman lukutunnelmistani, milloin olen kyseisestä teoksesta bloganut sekä joitain perusteluita valinnoilleni. Dystopiapainotteisesti mennään: 

  

  

1. Ann Aguirre: Enclave (9.4.2015) ☆☆☆☆½

    

Luin Enclaven aloittaman trilogian vasta tuokio sitten loppuun, mutta kolmannen osan, Horden kansien sulkeutumisen jälkeen teki mieleni lukea ensimmäinen osa uusin silmin. Ihastuttava, suorastaan juovuttava kokemus! 

   

Enclaven kuvaama maailma on todella kiehtova ja täynnä vaarallisia tilanteita, jotka saavat sykkeen nousemaan. Kun soppaan lisätään epäillys vanhimpien uskottavuudesta ja heidän tavastaan käyttää voimakasta asemaansa, on Aguirre keittänyt kasaan oikein toimivan, viihdyttävän seikkailun. Jännite päähenkilöparin välillä on toisaalta tuttu, toisaalta kiehtovan erilainen heidän maailmaansa muokkaavien sääntöjen takia. Kolmiodraamayritelmät ovat hieman väsyttäviä, mutta muutoin teos toimii kuin päiväuni, vaikka se ei maalaakaan kovin kaunista kuvaa. Voinkin siis suositella Enclavea kaikille dystopioihin hurahtaneille. Teos päättyy niin kutkuttavan kiehtovasti, että on pakko saada jatko-osatkin pian luettavaksi.

  

   

2. Suzanne Collins: Nälkäpeli (24.1.2012) ☆☆☆☆

   

Nälkäpeleistä tehtiin tosiaan elokuvasovitukset, jotka nostivat teokset aivan uudelle tasolle. Olin hieman pettynyt toiseen ja kolmanteen teokseen, mutta valkokankaalla niihin on puhallettu aivan uutta henkeä. Hymähtelen tyytyväisenä ohjaajien tekemille ratkaisuille. Ensimmäinen teos on trilogian ainoa, jonka halua lukea uudelleen. Kentien viimeisen elokuvan, Matkijanärhen toisen osan jälkeen palaan vielä fiilistelemään tätä dystopia-buumin alkupään teosta. Harvalla kirjasarjalla on myöskään näin näkyvää symbolia!

   

Olin aluksi vähän vastarannan kiiski Nälkäpelin suhteen. Samanlaista vastustusta on kohdannut mm. Harry Potter. -- Viime vuonna kirja nousi taas kaikkien huulille (ja blogien sivuille) kiitos sen pohjalta tekeillä olevan leffan trailerin perusteella, joka inspiroi minutkin lukemaan kirjan. Lisäksi Risingshadow:ssa sattui olemaan lukupiirissä juurikin tämä jo kulttiteoksen maineen saavuttanut kirja. -- Olen lukenut jonkin verran dystopia-kirjoja, mutta tämä on yksi parhaista kuvauksista. Ei ehkä realistisin, mutta vähintäänkin nerokas. Synkkä, ahdistava, paikoin kuvottava (lapset tappamassa toisiaan). Tosi-tv:tä ihmisten hengillä, tämä on jo suorastaan röyhkeää!

   

3. Philip Reeve: Kävelevät koneet (19.6.2011) ☆☆☆☆

    

Siskontyttöni luki kesän aikana näitä Kävelevät koneet-sarjan teoksia innoissaan ja heräsipä tämä vanha suola janottamaan minuakin. Ensimmäisen kerran lainasin Reeven koko sarjan keväällä 2008, mutta niiden lukeminen jäi yliopistojen pääsykokeiden vuoksi toiselle sijalle. Niinpä kun opiskelupaikka napsahti ja olin pari vuotta ehtinyt peruskursseja käydä syntyi tilaa lukujärjestykseen mm. lukemiselle. Palasin siis tämän sarjan pariin ja nautin koko kvartetin kolmen kuukauden sisällä. 

   

Jo pitkään olen tätä kirjaa halunnut lukea ja huomattuani sen suorastaan odottavan minua kirjaston hyllyllä, olihan se pakko lainata. Ihastuin heti jo ensi sivuilla kirjoittajan/kääntäjän tyyliin -- Nokkelaa kieltä, joka ei huuda "nuortenkirja" joka sanallaan -- Tällainenko maailmasta tulee meidän jälkeemme? Sotien runtelema, jossa kaupungit noudattavat omanlaista kieroutunutta darwinismiaan: syö tai tule syödyksi. Kirjoittaja on sekoittanut soppaan mytologioita ja nippelitietoja meidän ajastamme onnistuen nerokkaasti sivistämään ohimennen sekä herättämään kysymyksiä omista elintavoistamme. -- Kirja piti hallussaan koko ajan, saaden lukijan haukkomaan teatraalisesti henkeään - ylittäen kaikki jo valmiiksikin korkeat odotukset joita minulla kirjasta oli. Hahmot ovat yllättävän syvällisiä, lue kirja jos et usko!

    

Haastan lukukokemuksiaan nostalgisoimaan seuraavat kolme bloggaajaa:

• Kirjaneito - Kirjaneidon tornihuoneesta
• Notkopeikko - Notko, se lukeva peikko -blogista 
• Kata - Blogista Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Lastenkirjalauantai: Katherine Paterson: Silta salaiseen maahan

"Siellä aivan puron rantatöyräällä oli vanha villiomenapuu, 

johon joku oli ammoin ripustanut köyden.

  

He heilauttivat itsensä vuoron perään köyden varassa rotkon yli."

  

  

Katherine Patersonin syrjäiseen Pohjois-Amerikan maalaiskylään sijoittuvassa teoksessa Silta salaiseen maahan seurataan 10-vuotiasta Jesse Aaronsia. Teoksen teemoja ovat varhaisteinien koululaisarki, lasten osallistuminen maatilan töihin, suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan ja suuren menetyksen käsitteleminen.

  

Jess haluaa olla koulunsa nopein juoksija, koska saisi edes sillä tavoin kaipaamaansa huomiota. Kuorma-autoa ajava ja perheen leivässä pitävä isä ei nimittäin arvosta poikansa piirtämisharrastusta, tai ehdi muutoinkaan huomioimaan tätä, vaikka Jess on viisilapsisen köyhän perheen ainoa poika. Keskimmäisenä syntyneen pojan nuoremmat siskot ovat Joyce Ann ja May Belle, vanhemmat Ellie ja Brenda. Rahaongelmista huolimatta vanhimmat siskot haluaisivat jatkuvasti uusia vaatteita, etenkin pääsiäiskirkkoon.

  

Eräänä päivänä harjoitellessaan juoksemista laitumella Jess kohtaa naapuriin vasta muuttaneen poikatyttö Leslien, ja alun hankaluuksien jälkeen heistä tulee hyviä ystäviä. Paljon lukevalla Lesliellä on vilkas mielikuvitus ja hän keksii kaksikolle ihan oman maailman. 

  

"Me tarvitaan paikka", Leslie sanoi, "paikka vain meitä varten. Se olisi niin salainen ettei me kerrottaisi kenellekään koko maailmassa siitä."

--

"Se voisi olla kokonainen salainen maa", hän jatkoi, "ja me molemmat oltaisiin sen hallitsijoita."

--

"Se voisi olla lumottu maa niin kuin Narnia ja sinne pääsisi vain heilauttamalla itsensä puron yli tällä taikaköydellä." (s. 47)

  

Leslie lainaa Jessille kaikki Narnia-kirjansa, jotta tämä osaisi käyttäytyä hallitsijan tavoin sekä oppisi kuinka eläimiä ja puita tulee suojella. Koulussa lyhyttukkainen ja housuihin pukeutuva tyttö herättää huomiota, etenkin kun tämä on luonnostaan erittäin hyvä juoksija jättäen pojat nielemään pölyä. Jessien kanssa Terabithiassa hän on kuitenkin hienostuneesti käyttäytyvä kuningatar, joka ei pelkää tarttua miekkaan puolustaakseen valtakuntaansa.

  

Leslien vanhemmat, joita tämä kutsuu etunimillä, ovat kirjailijoita ja luonnonsuojelijoita. Talo, johon perhe muuttaa on yleensä äkillisesti köyhtyneiden perheiden väliaikainen etappi, mutta taiteelliset vanhemmat etsivät maaseudun helmasta pakopaikkaa kaupungin melusta. He tahtovat tarjota Leslielle paremman kasvuympäristön.
  
Leslien vanhempien lisäksi, koulun musiikinopettaja neiti Edmunds on hippi ja siksi useimpien lasten sekä  heidän vanhempiensa kyseenalaistama. Vaikka Vietnamin sota on jo päättynyt, pidetään rauhansuosijaa edelleen outolintuna. Leslien lisäksi neiti Edmunds on ainoa, jonka kanssa Jess pystyy keskustelemaan tietäen tulevansa ymmärretyksi. Molemmat naiset olivatkin suosikkihahmojani tässä kyyneleet  esiin nostattavassa teoksessa.
  
Hahmojen lisäksi teoksen vahvuutena on Jessin kasvutarina, sillä poika saa teoksen aikana paljon rohkeutta ja itseluottamusta. Arvostan myös suuresti 1970-luvun lastenkirjoja, joissa on tuotu esille luonnonsuojeluun liittyviä näkökulmia tuputtamatta näkökulmia kuitenkaan liian voimakkaasti. Patersonin tapa esittää lasten elämissä olevia ongelmakohtia on voimaannuttava - mielikuvituksen voima on rahaa suurempi. 

  

Teoksesta on tehty kaksi elokuvaversiota, vuosina 1985 ja 2007. Ensimmäinen versio ei kuitenkaan seurannut alkuteosta uskollisesti. Uudemmassa Jesseä esittää Nälkäpeleistäkin tuttu Josh Hutcherson ja Leslienä nähdään nuorta Carrie Bradshawtakin esittänyt AnnaSophia Robb. Sen tuottajana ja toisena käsikirjoittaja toimi kirjailijan poika David Paterson. Olen nähnyt vain uudemman version, jota voin myös suositella lämpimästi.

  

Wikipedia kertoo että kirjan idea syntyi Patersonin David-pojan parhaan ystävän kuoltua kahdeksanvuotiaana salaman iskusta.

    

Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta löytyy ruutu PIIRROSKUVA johon tämänkertainen teos mainioisti sopii. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

    

   

Takakannesta:

Kun Leslie Burke ilmestyy Lark Greekin kouluun, hänen outo pukeutumisensa ja harrastuksensa herättävät huomiota syrjäisen seudun asukkaissa. Ja vaikka Jess Aaronsin mieltä aluksi kirveleekin, että tyttö voittaa hänet juoksemisessa, hän ja Leslie ystävystyvät. Ystävyyden myötä Jessin elämässä alkaa uusi vaihe. Leslie tuntee lukemattomia mielikuvitusta kiehtovia tarinoita, ja hän keksii Terabithian, heidän salaisen valtakuntansa, johon ei muilla ole pääsyä. Salaisessa maassa Jess Leslien avulla oppii monia asioita, jotka auttavat häntä paitsi selviytymään vaikeuksistaan, myös siitä kauheasta onnettomuudesta, joka äkkiarvaamatta järkyttää hänen koko maailmansa. 

  

Katherine Paterson, tunnettu amerikkalainen lasten- ja nuortenkirjailija, on saanut kirjastaan arvostetun Newbery-mitalin vuonna 1978.

  

Alkuperäinen nimi: Bridge to Terabithia (1977), Suom. Laila Ojasen johtama Tampereen kieli-instituutin 2. kurssin työryhmä 1979 (Kari Kinnunen, Tiina Mustonen, Pirjo Naskali, Riitta Oittinen, Sinikka Saaristo, Helena Soljama), 144 s. WSOY

    

Kuvitus: Donna Diamond
 

Terabithiaan on matkattu myös täällä: Risingshadow, Tarinoiden syvyydet, Kirjatontun kertoilut, viidesluokkalaisen kokemuksia teoksesta: Rauman norssi

Ann Aguirre: Horde

"You plan to save the world."

     

       

Tunnelmamusiikkia: Imagine Dragons: Warriors,  Two Steps From Hell: Black Blades, 1000 Ships of Underworld, Undying Love, Audiomachine: Tree of Life, When it All Falls Down, Being Alive, The Origin of the Species, Wars of Faith, Doom Unit: Killing Time

  

Tiedätte varmaankin sen hyvän, mutta tyhjän tunteen, joka tulee, kun on lukenut loppuun erittäin vaikuttavan teoksen tai sarjan loppuun? En muista olenko koskaan lukenut kokonaista sarjaa näin tiiviissä tahdissa tai milloin viimeksi olen saanut viimeisen sivun jälkeen tuon mainitsemani olotilan. Edes Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (jota muuten povaan vuoden parhaaksi lukukokemukseksi, ainakin 2015 ilmestyneiden teosten kategoriassa) ei yltänyt tuon tuntemuksen herättelijäksi. 

  

Ann Aguirren Razorland-trilogia on yksinkertaisesti sellainen, joka pyyhkäisee jalat alta - useammin kuin kerran. Luin trilogian aloittavan teoksen Enclave huhtikuun alussa ja toisen osan Outpost saman kuun lopussa. Kolmatta osaa, Hordea, ei Suomen kirjastoissa kuitenkaan ollut, vaan tein siitä kaukovarauksen. Teoksesta tehtiin samalla myös hakintapyyntö Oulun kaupunginkirjastolle. 

  

No, niin kuin aikaisemmin kerroin, kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta sain teoksen lopulta ja luin sen parissa illassa. En halunnut ahmia Hordea liian nopeasti, vaikka se edeltäjiään tuhdimpi onkin, vaan yritin pitkittää lukukokemusta edes hieman. Horde pääsi yllättämään lopputaistelun käänteissä, eikä kyyneleiltäkään vältytty. Siinäkin jälleen yksi harvinainen reaktio. Edellisen kerran silmänurkkani kostui John Greenen Tähtiin kirjoitetun virheen aikana tammikuussa. 

  

Outpost päättyi siihen, että mutattien lauma on ympäröinyt rauhaisasti eläneen Salvationin yhteisön ja Deucen joukkioineen (sis. Fade, Stalker, Tegan) on haettava apua lähimmästä aseistautuneesta yhteisöstä. Aikaisempien osien tapaan suunnitelma kuulostaa suoraviivaisemmalta ja ongelmattomammalta kuin se toteutuessaan on. Matka joutomaan halki ei olisi mitään ilman verenvuodatuksta ja yhä älykkäämmiksi käyvät mutantit hyökkäävätkin toistuvasti ihmiskunnan viimeisten selviytyjien kimppuun. Deucen mielessä alkaa kehittyä suunnitelma olentojen lopulliseksi tuhoamiseksi. 

  

They no longer killed indiscriminately out of endless hunger, which meant this was more than conflict over territory. 

This was war. (s. 48) 

  

Toisin kuin aikaisemmin, Horde kuvaa tapahtumia pitkältä aikaväliltä, eikä kaikkia siirtymiä paikasta toiseen kuvata tarkasti. Silti kerronta etenee lähes puoleen väliin kirjaa suhteellisen hitaasti. Loppupuoli onkin vastapainoksi silkkaa toimintaa vailla hengähdystaukoja. Teos pursuaa eeppisiä joukkokohtauksia ja olisikin vallan hienoa,jos teoksesta joskus tehtäisiin elokuva. Materiaalia ainakin riittäisi yllin kyllin ihokarvoja nostattaviin kohtauksiin. 

   

Nerves fluttered in my stomach. This was the real beginning of our resistance. I felt it in my blood and bones, but it could also end before it began. Talking had never been my specialty; I was good with weapons, not words. (s. 139)

   

Yllä olevassa lainauksessa lienee jotain tuttua Matkijanärheen tutustuneille? Hordekin sopii hyvin naistenviikon teemaan, onhan tässäkin naisen kirjoittamassa teoksessa naispäähenkilö. Verrattuna esimerksi kahteen muuhun kolmiodraamaisen YA-dystopian sankarittareen, Katnissiin (Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia) ja Trisiin (Veronica Roth: Outolintu-trilogia), Deuce on näistä se, joka sopii nostettavaksi kapinan keulakuvaksi. Tai ainakin itse ottaisin hänet vierelleni eturintamalle taistelemaan. Kaikissa uhrautuvissa sankarittarissa toki on potkua, mutta Deuce on tästä kolmikosta se, joka ei pelkää haavoittua, muittei myöskään epäröi haavoittaa. 

     

People go about their lives, trying to be small, hoping the freaks will kill someone else, attack another town. How long does avoidance work until the whole world is drowning in blood? Somebody has to draw the line. And if not me, who? (s. 191)

   

Joutomaan ja mutanttien kovaksi keittämä Deuce on kuitenkin löytänyt itsestään myös sen pehmeämmän, naisellisemman puolen, jota Enklaavissa hänestä yritettiin kitkeä pois. Deucen ja Faden rakkaus tuntuu myös uskottavammalta kuin Katniss-Peeta tai Tris-Neljä kuviot. Rankat tilanteet ovat hitsanneet Deucen ja Faden yhteen, he tukevat ja täydentävät toisiaan kaikessa.

    

Suosittelen kokemaan Razorlandin vaaroja täynnä olevan maailman omakohtaisesti, sillä nyt näyttää siltä, että tästä tuli heilahtaen paras YA-trilogia, jonka olen lukenut. Toisin kuin lukuisissa muissa genresarjojen jatko-osissa, tämän kanssa en huomannut samanlaista notkahdusta tai lässähdystä verrattuna ensimmäiseen teokseen, niin kuin olen tottunut huomaamaan aiemmin. Minun täytyy ehkä harkita myös ns. väliosien eli varsinaisten teosten julkaisujen välissä ilmestyneiden, muihin hahmoihin keskittyvien novellien lukemista.

  

Erityisen sitaattilainauksen manninnan saa pätkä, joka sopii tähän uutiseen: "I had no interest in more of his warm beer, which smelled like pis." (s. 159) 

  

P.S. Hordessa on yllättävä Harry Potter-viittaus!

Hordella pääsen Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa viivaamaan ylitse kohdan KASVI. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

  

Arvosana:

 
Etulieppeestä:

The epic conclusion to the USA Today bestselling trilogy.

  

The horde is coming.

  

Salvation is surrounded, monsters at the gates, and this time, they’re not going away. When Deuce, Fade, Stalker and Tegan set out, the odds are against them. But the odds have been stacked against Deuce from the moment she was born. She might not be a Huntress anymore, but she doesn’t run. With her knives in hand and her companions at her side, she will not falter, whether fighting for her life or Fade’s love.

  

Ahead, the battle of a lifetime awaits. Freaks are everywhere, attacking settlements, setting up scouts, perimeters, and patrols. There hasn’t been a war like this in centuries, and humans have forgotten how to stand and fight. Unless Deuce can lead them.

  

This time, however, more than the fate of a single enclave or outpost hangs in the balance. This time, Deuce carries the banner for the survival of all humanity.

     

Samantyylisiä kirjoja: Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Veronica Roth: Outolintu-trilogia, Cormac McCarthy: Tie

418 s. Feiwel and Friends 2013

Kirjailijan kotisivut

Sarjassa ilmestyneet:

• Enclave
• Oupost
• Horde

Naistenviikon kirjana Jennifer Worthin Hakekaa kätilö!

"Vastoin odotuksiani St. Raymundin kätilöissä viettämistäni vuosista 
tuli elämäni merkittävin kokemus."

   

   

Lukuhaasteissa: Naistenviikko kirjablogeissa, Goodreads 50: 26. A memoir
   

Naistenviikko, 18.-24.7., on siitä erikoinen, että sen jokaisena päivänä vietetään naisten nimipäiviä. Viikko on myös verrattuna harvinaisen sateinen. Teema innoitti Kulttuuripohdintoja blogia pitävän Tuijatan, joka käynnisti haasteen, jossa kuluvan viikon aikana luetaan ja blogataan kirjoja, joissa naiseus tai tyttöys tulee tavalla tai toisella esille. Aloitin oman viikkoni postaamalla lauantaina Anni Mannisesta. Keskiviikkona tulee vielä postaus teoksesta, jonka päähenkilö tyttöä sukupuolensa vuoksi vähätellään toistuvasti, mutta joka ottaa tehtäväkseen todistaa epäilijöidensä ajattelumallin vääräksi.

   

Nyt kuitenkin asiaan, eli siihen teokseen, jonka halusin nostaa omalta osaltani teemaviikon keskeiseksi eli Jennifer Worthin omaelämäkertaan, Hakekaa kätilö! Kyseessä on ensimmäinen lukemani elämäkerta, ja yllätyin positiivisesti siitä, että teos olikin kirjoitettu romaanin keinoin. Henkilöt olivat jo tuttuja BBC:n saman nimisestä, vuonna 2012 alkaneesta tv-sarjasta, joka saa viidennen kautensa ensi vuonna.

Worth kertoo ajastaan Lontoon East Endissä sijainneessa nunnien pitämässä kätilöpalvelussa 1950-luvulla. Kaupunki oli tuolloin edelleen suurelta osin raunioina toisen maailmansodan jälkeen, mikä loi mielenkiintoisia, usein vaarallisiakin tilanteita. Sataman ja vilkkaasti liikennöidyn tieverkoston sokkeloissa asui ihmisiä purkutuomion saaneissa taloissa, ja koska raskauden ehkäisy yleistyi vasta 1960-luvulla, oli monissa perheissä jopa 13 lasta.

Naiset synnyttivät kotonaan, äitiensä, naapureidensa tai muiden tuntemiensa naisten avulla. Kätilöpalveluiden yleistyessä lasten ja äitien kuolleisuus laski koulutuksen ja hygieniatason parantuessa. Slummien elinolot eivät kuitenkaan aina, jos koskaan, vastanneet ihannetta.

Worth on ripotellut näkemiensä tilanteiden väleihin tietoja ajankuvasta, naisen asemasta ja lääketieteen kehityksestä, verraten niitä nykyaikaan. Vaikka tietoa henkilökohtaisten tapahtumien lisäksi tulee paljon, oli minusta erittäin kiinnostavaa lukea etenkin naisten aseman parantumisesta. 

Miksi kätilöt eivät ole yhteiskunnan sankarittaria, jollaisia heidän kuuluisi olla? Miksi kätilöillä on niin matala profiili? Kaikkien tulisi ylistää heitä taivaisiin. Mutta niin ei ole. He kantavat mittaamattoman suurta vastuuta. Heidän taitonsa ja tietonsa ovat vertaansa vailla. Mutta silti heitä pidetään itsestäänselvyyksinä - ja usein jätetään huomiotta. (s. 31)

Worth kertoo anatomisesti hyvin tarkasti erilaisista synnytyksistä ja gynekologisista tarkastuksista, joita oli suorittamassa. Nämä kuvaukset eivät paljoa jätä arvailujen varaan, joten on todettava, ettei teos sovi herkimmille lukijoille. Myös alueella suuresti vaikuttaneesta prostituutiosta kertoessaan Worth ei kaunistele näkemäänsä.
   
Vastapainona ihmisyyden raadolliselle ja rumalle puolella, Worth kuvaa myös Nonnatus Housen nunnien elämää. Sisaret Julienne, Evangeline ja Monica Joan ovat kaikki suuria ja mielenkiintoisia persoonia, jotka kukin yllättävät lukijan mitä erikoisemmilla tavoin. Kätilöharjoittelijoista kiehtovin on suurikokoinen Chummy, joka hylkäsi yläluokkaisen perheensä tullakseen lähetystyöntekijäksi. Chummyä tv-sarjassa näyttelee loistava Miranda Hart. 

Jennifer Worth, tyttönimeltään Lee, kuoli vuonna 2011.

Muistelmat ovat ilmestyneet kolmessa osassa ja aion ehdottomasti lukea kaksi seuraavaakin osaa:

• Hakekaa kätilö! (2012) - Call the Midwife (2003)
• Hakekaa kätilö! 2 - Kaupungin varjoissa (2014) - Shadows of the Workhouse (2005)
• Hakekaa kätilö! 3 - Jäähyväiset nunnille (2015) - Farewell to the East End (2009)

  

Hakekaa kätilö sopii kauniisti Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa kohtaan VALOKUVA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  

   

Arvosana:

Takakannesta:

On puoli kolme aamuyöllä! Vääntäydyn puoliunessa virka-asuuni. Miksi minä ikinä ryhdyin tähän? Minun on täytynyt olla hullu! Kadunko valintaani? En koskaan enkä milloinkaan.

Jennifer Worth kertoo hauskasti ja liikuttavasti ajastaan kätilönä ja aluesairaanhoitajana nunnien äitiyshuollossa 1950-luvun Lontoon East Endissä. Cable Streetin ilotalot, Krayn gangsteriveljekset ja pommien tuhoamilla alueilla notkuvat tenunlipittäjät ovat osa maailmaa, johon 22-vuotias nuori nainen astuu. Lapsia syntyy slummioloissa, mutta aurinko paistaa myös köyhille.

Värikkääseen tositarinaan pohjautuva BBC:n menestyssarja alkaa YLE TV1:ssä helmikuussa 2013.

Samantyylisiä kirjoja: James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

     

Suomentanut: Eija Tervonen, 415 sivua, Otava 2012

    

Alkuperäinen nimi: Call the Midwife - A True Story of the East End in the 1950's (2002)

   

Naisen asema ja synnyttämisen historia ovat herättäneet ajatuksia mm. täällä: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Lukujonossa, Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä

Lastenkirjalauantai: Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen

"Hänestä ei suinkaan tulisi paha ja ruma väkäleuka, vaan todella ihastuttava nuori noitanainen, jolla olisi hulmuava punainen tukka, pitkä vihreä puku ja nimenä Adelhaid."

    

Hänhän ei ollut haltijatyyppiä, vaalea ja sinisilmäinen kuten äiti, ei myöskään Yön kuningatartyyppiä, komea ja mustatukkainen kuten äidin työkaveri Mirja Aaltonen. Sen sijaan hän, Adelhaid, kulkisi esimerkiksi sananjalkojen keskellä ja saisi ne kukkimaan juhannusyönä... Ja silloin kaikki salatut luonnonvoimat olisivat valloillaan. (s. 11)

Suomentajanakin tunnetun Marja-Leena Mikkolan lastenromaani Anni Manninen kertoo samannimisestä, pian koulun aloittavasta tytöstä, joka toivoo isona olevansa noita. Hän puhuu eläinten kanssa ja tahtoisi oppia keittämään parantavia salvoja rouva Muttisen avulla.

- Ei tämä mitään taikajuomaa ole, Muttiska sanoi. - Tämä on luonnon omaa valmistetta jolla minä voin lääkitä eläinten haavoja. Ja ehkä jopa joidenkin ihmistenkin... Ei taikuutta ole, lapskulta. On vain äärimmäistä herkkyyttä, läpinäkyvyyttä. (s. 67)

Annin ja hänen isoveljensä Lassen köyhä äiti on töissä tehtaassa, joskus pitkiäkin päiviä. He asuvat tehtaan työläisille tarkoitetussa, halvassa ja ahtaassa vuokra-asunnossa. Perheen isä lähti jokin aika sitten kaatamaan puita pohjoiseen, mutta ei ole palannut kotiin muiden miesten kanssa. Tästä juoruilevat naapurit löytävät ehtymättömän piikittelyn aiheen.

Eläimet ovat Annille läheisempiä kuin pihapiirin lapset. Ne ovat kuitenkin muuttamassa pois läheisen joen ympäristöstä, sillä tehdas on saastuttanut veden. Kaupunki tunkeutuu liian lähelle, yksi niistä sanoo. Muttiska on sekaantunut salaperäisiin "yöhommiin", joista Annille ei kerrota. Hän kuitenkin pääsee mukaan auttamaan eläimiä vaarallisessa hankkeessa paremman elintilan saamiseksi. Annin tulee myös etsiä veden suojelija, itse Luontoäiti.

Mikkolan teos on hyvin ekokriittinen ja se opettaa lapsille luonnonsuojelua. Nautin eniten hänen maalailevista luontokuvauksistaan, joita Kaarina Kailan herkkä kuvitus tukee kauniisti, sekä niistä unenomaisista kohtauksista, joissa tavataan muiden muassa niin lumoava Suoprinssi, jaaritteleva sumuhevonen kuin kruunupäinen suur-sammakko. Muuttolinnuissa asuvat ja syksyllä etelään matkaavat ihmisten sielut oli yksi kauneimpia kuvauksia.

Hidastempoinen teos ei varmaan jokaiselle nykylapselle maistu, mutta uskoisin etenkin 1970-luvulla syntyneiden aikuisten saavan teoksen ajankuvasta nostalgiaa. Tarinassa on myös paljon viittauksia satuklassikoihin ja niitä oli hauskaa bongata.

 
Kansikuvansa lisäksi Anni Manninen sopii myös teemaltaan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa kohtaan LUONTO. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
  

Takakannesta:

Anni Manninen on punatukkainen ja vihreäsilmäinen pieni tyttö, ja hyvin erikoinen ihminen. Jo viisivuotiaana hän tiesi mikä hänestä isona tulisi: noita. Ja sitä paitsi aivan harvinaisen kaunis ja lumoava noita.

Marja-Leena Mikkola on kirjoittanut täysin valloittavan lastenromaanin jossa on paljon asiaakin, mutta ennenkaikkea aitoa ja innostaavaa mielikuvituksellisuutta.

Bratislavan kansainvälisen kuvituskilpailun palkinto 1979.

Samankaltaisia teoksia: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, John Masefield: Keskiyön kansaa, Richard Adams: Ruohometsän kansa, Katherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla & Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

190 s. Otava 2000 (4. painos, 1. painos 1977)

  

Kuvitus: Kaarina Kaila

Anni-noidasta on kirjoitettu myös täällä: Risingshadow, Luettua elämää, 

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista. 

Innokkaana lukutoukkana lähdin toki mukaan ja otinkin kuvia kahden kirjaston luona.

Ensimmäisessä kuvassa seison Oulun pääkirjaston edustalla, kauniiden kesäkelien puutteessa vesisateessa.

Onneksi kelit parantuivat lähempänä haastepäivää. Maanantaina oli ihana, aurinkoinen päivä ja pääsin kuvauttamaan itseni myös läheisen Kaijonharjun kirjaston, tai oikeastaan paikalle tunnusomaisen apinapatsaan edessä. Laajemmassa kuvassa näkyvät kirjastokyltin vandalisoidut kirjaimet.

Otin kuvia myös kirjaston sisältä. Niissä näkyvät lukusali ja siellä oleva poistohylly, aikuisten puoli (viimesenä) sekä lasten- ja nuorten puolet.

Apinapatsas on oikealta nimeltään Tiedonjano. Sen tekijänä on Raimo Metsänheimo. Pronssista valettu veistos on seisonut kirjaston edessä vuodesta 1987 saakka. Apinan lukemassa teoksessa lukee "Elämä". Veistoksesta inspiroituneena valitsin kuvausrekvisiitaksi Bernard Becketin Genesiksen.

Kirjakuva päivässä -haasteessa elokuulta 2014 kirjaston kyltti on vielä kokonainen. Toivottavasti tempauksen myötä kirjastojen käyttö ja niiden saama tuki nousisivat keskustelun aiheeksi. Minusta olisi myös tärkeää saada kirjaston logoon uudet kirjaimet, vaikka se vaatisikin kolehtin keräämistä paikallisilta.

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Flavia de Luce #1)

"Tämä ei ollut Grimmin satu: tämä oli kertomus Flavia de Lucesta."

      

Ulos astuessani näin että aamun hopeinen kajo oli loihtinut puutarhasta taianomaisen paikan: muurin yli kurkistava kapea valokaista syvensi varjoja ensisestään. Kaiken yllä lepäsi kimmeltävä kaste, ja tokkopa olisin yllättynyt, vaikka yksisarvinen olisi astellut ruusupensaan takaa ja yrittänyt painaa pään syliini. (s. 35-36)

  

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 10. A mystery or thriller, Reading the Rainbow: Vihreä

Dekkarit ovat minulle vähemmän tuttu genre, mutta ajattelin haastaa itseni jo ihan Nettilukutoukkien kesälukuteemavalintojen vuoksi ja mennä kokeilemaan kepillä jäätä - onhan murhien ratkominen mitä perinteisin kesällä luettava kirjallisuuden laji. Piiraan maku makea on ollut ilmestymisestään saakka lukulistallani ja saatuani sen Kirjavälityksen kiertueen Oulun tapahtumassa viime vuonna, nousi se lukulistallani useaamman pykälän korkeammalle. Tarkoitus oli saada bloggaus ulos jo dekkariviikolla, mutta syystä tai toisesta en ehtinyt lukea kirjaa loppuun ennen kuin lukumaratonissa.

  

Alan Bradleyn luoma 11-vuotias, hurmaavan pikkuvanha Flavia de Luce on kertakaikkiaan ihastuttava nuori neiti. Samastuin häneen hieman, sillä olin itsekin lapsena hyvin tarkkaavainen ja innostunut tukimaan asioita - joskaan sen yhtä aikuismaisen intohimoisesti kuin Flavia. Hänellä on käytössään erään aikaisemman de Luce-suvun edustajan jälkeensä jättämä laboratorio-siipi, jossa tyttö tekee parhaansa ansaitakseen suloisen myrkynkeittäjän tittelin.

  

Flavia elää sukunsa vanhassa kartanossa isänsä ja kahden siskonsa Daphnen (13) ja Ophelian (17) kanssa. Lisäksi talouteen kuuluu Dogger, yleismies, joka sodassa kokemiensa kauhujen vuoksi on päätynyt puutarhuriksi. Heidän luonaan käy myös kylässä asuva rouva Muller, joka laittaa ruokaa ja siivoaa, Daphne haluaa isona kirjailijaksi ja lukee paljon klassikoita, kuten Dickensiä. Hän kerää erityisen "säväyttäviä ilmauksia" ylös vihkoon. Vaikka Flavian välit sikoihinsa eivät olekaan lämpimät, pidin silti Daphnesta, hänen lukuharrastuneisuutensa vuoksi. 

  

Tapahtumat käynnistyvät hyvin mielenkiintoisesti Flavian ollessa sidottuna komerossa. Teoksen ensimmäinen lausekin on hyvin mahtipontinen: "Pimeys komerossa oli mustaa kuin kuivunut veri." (s. 9). Pian kodin portailta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki ja kurkkupenkissä makaa punatukkainen mies, jonka viimeinen sana on vale. Flavia ei voi vastustaa kiusausta tutkia näitä outoja tapahtumia, selvittää pohjia myöten muuikalaisen ja tämän murhaajan henkilöllisyydet. 

   

Inhottavan kasteisen kurkunvihreyden ja tummien lehtikasvien keskellä näkyi ihmisen naama. Se olisi hvin voinut olla sellainen taruolento, joka on puoliksi kasvi, puoliksi ihminen. (s. 36)

       

Tutkimuksesta ei tule helppo, mutta Flavialla on hyvä asenne vastoinkäymisiin: esteet ovat vain haasteita, jotka täytyy ratkaista. Ainoa ylittämätön este Flavian elämässä on hänen sukupuolensa,jonka vuoksi ihmiset tekevät hänestä ajankuvaan kuuluvia, mutta täysin perusteettomia esioletuksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu ja monen juonen käänteet olivat täysin yllättäviä. 

    

Piiraan maku makea muistuttaa klassista Agatha Christie -romaania (vaikka olenkin tuolta dekkarikirjallisuuden kruunatulta kuningattarelta lukenut vain Eikä yksikään pelastunut). Häneen jopa viitataan teoksessa: "ihan niin kuin jossain Agatha Christien kirjasa. Joku, ehkä jopa kirjailijatar Christie itse. kirjoittaisi aiheesta salapoliisiromaanin." (s. 327) Myös Sherlock Holmes mainitaan. Teoksessa on paljon samaa kuin suuresti nauttimassani Mari Strachanin esikoisromaanissa Hiljaisuus soi h-mollissa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan molempiin! Murhamysteerin lisäksi Bradleyn teos tarjoilee kauniisti kirjoitettuja kuvauksia.

   

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa tällä kertaa bibliofiilin unelma: "Seisoessani siinä kirjaston ulkopuolella Cow Lanella ajattelin, että taivaassa kirjasto on varmasti auki vuorokauden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa." (s. 65)

   

Sarjasta suomennettu jatkoakin (Kuolema ei ole lasten leikkiä, 2014) ja lisää tulossa elokuussa 2015 (Hopeisen hummerihaarukan tapaus). Englanniksi Flavia de Luce-sarjaa on ilmestynyt tähän mennessä yhteensä jo seitsemän osaa. 

    

Bradleyn teoksen myöstä saan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingoon kohdan MAISEMA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

    

    

Arvosana:

 
Takakannesta:

Saammeko esitellä: Flavia de Luce. Harrastelijasalapoliisi. Mestarimyrkyttäjä. Ikää vasta... ette kyllä ikinä usko. 

  

Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salakähmäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.

  

Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Kun Flavia kohtaa kurkkupenkissä kuolleen miehen,on selvää että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin vanijapiiraasta?

Moninkertaisesti palkittu Piiraan maku makea  aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista.
  

Samantyylisiä kirjoja: Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

    

Alkuperäinen nimi: Sweetness at the Bottom of the Pie (2009), Suom. Maija Paavilainen, 389 s. Bazar 2014

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Kuolema ei ole lasten leikkiä (2015)
• Hopeisen hummerihaarukan tapaus (ilmestyy elokuussa 2015)

Flaviaan on ihastuttu mm. täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Hurja, hassu lukija, Lumiomena, Cats and books and me, Ja kaikkea muuta, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyllä

Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

"Suomessa ei ole yhtä paljon noitia kuin Norjassa", hän sanoi.

"Olen varma etten törmää noitaan", vastasin.

"Toivon tosiaankin että et", isoäiti sanoi. "Koska suomalaiset noidat ovat 

ehkä koko maailman ilkeimpiä."

     

   

Kuka pelkää noitia on jo toinen Roald Dahlini tänä vuonna (ja aina kun luen Dahlia, en voi olla hymyilemättä sille tosiasialle, että me jaamme saman syntymäpäivän). Toukokuussa luin nimittäin Matildan ja ihastuin. Kolmas kosketukseni Dahlin tuotantoon vakuuttaa, mutta aivan eri syistä kuin Jali ja suklaatehdas, vaikka karkeilla on nytkin merkittävä asema. Sen verran hurjasta seikkailusta kuitenkin on kyse, ettei se sovi perheen pienimmille. Huumoriakaan ei onneksi ole unohdettu, vaikka se ei olekaan yhtä ilmeistä kuin kahdessa aiemmin lukemassani teoksessa.

  

Noidat ovat aina olleet mielestäni mielenkiintoisia hahmoja niin fiktiivisessä kuin historiallisessakin kirjallisuudessa. Kaikki noidat ovat naisia, Dahlin noidat eroavat kuitenkin perinteisistä satujen noidista merkittävästi varsinkin ulkonäöltään. Päällisin puolen he näyttävät aivan tavallisilta naisilta, jotka käyvät aivan tavallisissa töissä, mutta heidän ovelan valeasunsa alta paljastuu kauhea totuus: he ovat kokonaan toinen laji, joka on vain soluttautunut joukkoomme.

  

"[N]oidat eivät itseasiassa ole naisia. He näyttävät naisilta. He puhuvat kuin naiset. ja he osaavat käyttäytyä kuin naiset. Mutta tosi asiassa he kuuluvat aivan eri eläinlajiin. he ovat paholaisia ihmisten muodossa. Siksi heillä on kissan kynnet ja kaljut päät ja kummalliset nenät ja oudot silmät, ja tämä kaikki heidän on kätkettävä niin hyvin kuin ne osaavat. (s. 31)

Tarkkasilmäisimmät voivat kiinnittää huomiota seuraaviin seikkoihin: 

1. Oikea noita käyttää aina käsineitä, sillä heillä on tavallisten kynsien sijaan kissankynnet.
2. Noidat ovat täysin kaljuja, joten he käyttävät peruukkeja. Tämä kuitenkin johtaa päänahan kutinaan ja noidat raapivatkin päätään usein.
3. Noidilla ei ole varpaita, vaan heidän jalateränsä ovat tylpät. Koska noidat kuitenkin käyttävät kapeakärkisiä korkokenkiä, he usein ontuvat.
4. Noitien sieraimet ovat hieman suuremmat kuin tavallisilla ihmisillä. Niiden reunat myös punoittavat hieman. Noidilla on hyvä hajuaisti, jonka avulla he paikallistavat saaliinsa.
5. Oikean noidan silmissä tanssivat tuli ja jää.
6. Noitien sylki on sinistä ja he käyttävät sitä kirjoittaessaan musteena.

  

Norja synkkine metsineen ja jäisine vuorineen on juuri se paikka mistä noidat ovat kotoisin. (s. 12)

  

Noitia löytyy kaikkialta maailmasta, paikoin hyvinkin sankoin joukoin (etenkin Norjassa), ja vaikka heidän lukumääränsä onkin vähenemässä, ei ole olemassa maata, jossa noitia ei olisi. Kaikki saman maan noidat tuntevat toisensa, ja he eivät saa pitää yhteyttä toisten maiden noitiin. Maasta riippuen noidilla on hieman toisistaan poikkeavia tapoja. Kerran vuodessa kunkin maan noidat kokoontuvat ylinoidan johdolla ja hän antaa palautetta menneestä vuodesta sekä kertoo viimeisimmän sotasuunnitelman.

  

Teoksessa kuvatut noidat ovat hyvin epämiellyttäviä, suorastaan puistattavan kammottavia. Etenkin ylinoita on äärimmäisen kauhistuttava. Mikä sitten tekee noidista niin vastaansanomattoman inhottavia? Epä-ihmismäisen ulkomuodon lisäksi noidilla on yksi ominiaspiirre, joka erottaa heidät tavallisista kansalaisista: he vihaavat lapsia, jotka heidän mielestään haisevat aivan koirankikkaroilta. He ovat omistautuneet lasten liiskaamiseen, muussaamiseen ja kaiken kaikkiseen tuhoamiseen. Etenkin ylinoita on erittäin omistautunut tähän tehtävään ja kehittelee mitä monimutkaisempia juonia lasten päänmenoksi. 

  

Päähenkilönä seurataan seitsemän vuotiasta poikaa, jota ei nimetä. Hänen alkujaan norjalaiset, mutta Suomessa (alkuperäisteoksessa Englannissa) asuvat ja työskentelevät vanhempansa kuolevat auto-onnettomuudessa ja poika päätyy isoäidin hoitoon. Muori ei olekaan tavallinen vanhus vaan eläkkeelle jäänut noitofiili, jonka tehtävänä on ollut taistella noita kammottavia olentoja vastaan. Sankarimme sattuu kuitenkin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja kuulee ylinoidan hirviömäisen kupletin juonen ja tekee isoäitinsä kanssa kaikkensa tehdäkseen sen tyhjäksi. 

  

Dahlin teosta on kritisoitu naisvihamielisyyttä synnyttävänä, mutta sitä on sanottu myös epätavallisena lähteenä feminismille, sillä teos haastaa katsomaan naisia pintaa syvemmälle.  Minulle tämä varsin hurja lasten teos vertautuu Michel Faberin aikuisten scifi-romaaniin Lihaa ja verta, jossa myös on naiseksi verhoutunut muukalainen, joka saalistaa ihmisiä. 

  

Kuka pelkää noitia-teoksesta on tehty myös elokuvaversio vuonna 1990.

   

Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta voin Dahlin teoksen myötä vetää ylitse kohdan MONTA HENKILÖÄ. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

       

Dahlin tuotannosta olen lukenut:

• Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 1964)
• Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
• Matilda (Matilda, 1988)

Muuta tuotantoa:

• Jaakko ja jättipersikka (James and the Giant Peach, 1961)
• Jali ja lasihissi (Charlie and the Great Glass Elevator, 1971)
• Iso kiltti jätti (Big Friendly Giant, 1982)
• Tynkätyiset (The Minpins, 1991)

     

Arvosana:   

      
Takakannesta:

Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. Oikeat noidat eivät lentele ympäriinsä luudanvarsilla. Ne eivät edes pukeudu mustaan viittaan ja hatuntötteröön. Ne ovat kurjia, viekkaita ja iljettäviä olentoja, jotka pukeutuvat tavallisiksi herttaisiksi rouviksi. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maan päällä. Joten mistä voit tietää, kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva?

Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville, sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin lapsia ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken tarvittavan: se paljastaa hurjia salaisuuksia, kuvaa hiuksianostattavia kauhuja ja esittelee todellisen sankarin - vanhan viisaan isoäidin - ja kaameamman joukon ilkeitä, kammottavia ja vastenmielisiä noitia kuin voit kuvitella.

Kuka pelkää noitia sai ilmestyessään vuonna 1983 lastenkirjallisuuden arvostetuimman palkinnon, Whitebread-palkinnon.

  

Alkuperäinen nimi: The Witches (1983), Suom. Sami Parkkinen, 224 s. Art House 2008 (6. painos, 1. suomenkielinen painos 1990)

  

Kuvitus: Quentin Blake

Noidat ovat herättäneet pelkoa myös täällä: Risingshadow, Le Masque Rouge, Hurja hassu lukija, Ajatuksia kirjamaasta, Kirjojen keskellä