tiistai 10. toukokuuta 2011

Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta

Aloitin viimein pitkäaikaisen haaveen totetuttamisen: blogin, jossa voisin kirjoittaa lukemistani kirjoista. Käsityöblogiini olisi ollut liian sekavaa lisätä vielä tätä ominaisuutta. Samalla pääsen harjoittelemaan kirja-arviointien kirjoittamista. Kirjoitan nämä muistiinpanoiksi itselleni mutta myös teille, jotka tahdotte lukea erilaisia näkökulmia kirjoihin.


2010 ilmestynyt Ensimmäinen siirtokunta (trilogiansa ensimmäinen) on tälla hetkellä luettavana, joten täydennän tätä vähän puolen välin paremmalla puolen syntynyttä mielikuvaa, kunhan olen päässyt loppuun. Kirjassa on 845 sivua, joka tuntui kevyeltä, edellisen (Diana Gabaldon: Syysrummut) 1140 sivumäärän jälkeen.

Takakannesta: 

Trilleri tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta elää raakojen petojen armoilla. Yhdysvaltain armeija aloittaa 2010-luvulla vaarallisen kokeen. Joukko kuolemanrangaistuksen saaneita vankeja viedään huippusalaiseen tutkimuskeskukseen Coloradossa, missä tutkijat tartuttavat vankeihin uuden viruksen. Vangit saavat pian odotetut oireet: viruksenkantajasta tulee räjähtävällä nopeudella liikkuva olento. Vangit tulevat valonaroiksi ja elimistön toiminta hidastuu tavalla, joka viittaa eliniän radikaaliin pidentymiseen. Kokeen tulokset herättävät ansaittua levottomuutta. Tartunnan saaneet vangit ovat äärimmäisen vaarallisia, sillä mitään inhimillistä kontaktia heihin ei saada. ”Vampyyreistä” puhumista kuitenkin vältellään: virus antaa kantajalleen useita kiinnostavia ominaisuuksia, ja tuloksia pidetään tärkeinä edistysaskeleina. Lääketieteellisen läpimurron sijasta tutkimuskeskuksessa tapahtuu kuitenkin järkyttävä erehdys. Viruksenkantajat karkaavat ulkomaailmaan, eikä vastalääkettä virukselle ei ole. Apokalyptinen taistelu ylivoimaisten olentojen ja alakynteen joutuvien ihmisten välillä on alkanut. Amy Bellafonte, kuusivuotiaana tutkimuskeskukseen tuotu orpotyttö, on ihmiskunnan ainoa toivo. Jos viimeinenkin toivo kuihtuu, maailma kuuluu pedoille.


Kirjan kirjoitus tyyli on vähän erikoinen. Tämä syntyy tietenkin osittain suomentajan persoonan osallistuttua mukaan (joka käyttää samaa kieltä kuin vuonna -48 syntynyt äitini) ja koska amerikkalaiset ilmaisut eivät käänny kovin hyvin. Toisen puolen synnyttää kertojan vaihtuminen pitkin tarinaa, jopa lukujen sisällä. On virkistävää lukea eri näkökulmia asioista, mutta hahmojen lisääntyessä, täytyy olla tarkkana ja huomata ajoissa henkilön vaihtuneen (itselleni oli toisinaan vaikeaa hahmottaa kuka kukin oli, sukulaisuus suhteista puhumattakaan). Myös välissä olevat päiväkirja-muotoon kirjoitetut pätkät loivat vaihtelevuutta. Nuorempana tuli luettua paljonkin tähän formaattiin kirjoitettuja kirjoja (mm. Prinsessa päiväkirjat sekä Georgia Nicholsonin salatut elämät).

Olen aina ollut viehättynyt post-apokalyptisiin kuvauksiin, vaikka niihin enemmän leffoissa (mm. Resident Evil ja uudessa tv-sarjassa The Walking Dead) olenkin törmännyt. Tästähän on myös filmatisointi oikeudet myönnetty Ridley Scotille, odotan kyllä leffaa mielenkiinnolla, uskon että tarina toimii visuaalisesti paremmin kuin kirjallinen versio. Kirjan viimeisiin sataan sivuun liittyy muutamia käännekohtia tarinassa, jotka lisäsivät oman potkunsa tarinaan.

Toisinaan kirjaan olisi kaivannut karttoja helpottamaan paikkojen vaihtumisesta johtuvaa hämmennystä, mutta jos on varustettu riittävällä mielikuvituksella, ei putoa ainakaan täysin kärryiltä. Suurin osa paikoista on kuitenkin käsittääkseni (jossain muodossa) olemassa oikeastikin, eli viitseliäimmät voivat näpytellä lokaatioita vaikka Google Mapsiin. Välillä tuli varsin ärsyttävä tunne: "miksi tämä ja tämä on kirjoitettu näin? Itsehän olisin sanonut vaikka tällä tavalla". Makuasiat ovat makuasioita, mutta jos vertaan Eragonin saamaa palautetta huonosti kirjoitettuna kirjana (jota en kyllä yhtään allekirjoita, kolmatta osaa lukuunottamatta), en ymmärrä sitä suurta positiivista kohua, jonka kirja on saavuttanut. Ok, se on tavallaan ideana varsin tuore, käyttää vanhoja jo miljoonaan kertaan kerrottuja tarinoita pohjana ja lisää soppaan himan uuttakin, mutta teknisesti se ei top 10 listaan mene. Silti kirja oli pakko lukea loppuun asti ja meni parina iltana usean tunnin lukemiseksi yöunien kustannuksella, ja ehkä siksi kirjan tapahtumat tulivat myös uniini. Silti jokin puuttuu vielä, onko syynä sitten kirjan liiallinen elokuvakäsikirjoitus-maisuus vai katoaako kirjojen taika käännettäessä?

Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan jatko-osan ilmestymistä! Suosittelen sellaisille ihmisille, joiden mielestä Houkutus antaa liian imelän kuvan vampyyreistä.

Arvosana:

Tyylilaji: Scifi, kauhu, trilleri (Risingshadowssa, ks linkki alla, kirja on luokiteltu puhtaasti scifiksi, mutta puhuttaessa vampyyreista tai muista olennoista, on minusta sopivaa liittää kauhukin mukaan. Hyviä kauhukirjoja on muuten vaikea löytää, eikö vain?)

Samantyylisiä kirjoja: Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Vitsaus, Jeff Long: Vuosi nolla, Philip Reeve: Kävelevät koneet (Nämä täytyisi itsekin lukea jossain vaiheessa.)

Suomentanut Arto Schroderus. 845 sivua, WSOY 2010

Alkuperäinen nimi: The Passage. Vampyyri-trilogian ensimmäinen osa. 

Linkkejä - kirjasta muualla sanottua: Kirjavinkit, Savon Sanomat. Sivupiiri, Kirjamielellä, Aamunkajon lukukokemukset. Kirja löytyy myös Risingshadow:n tietokannasta, josta sen itsekin bongasin.

2 kommenttia:

  1. Onnea uudelle blogille! Ja mikä ihana aihe. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Karoliina! Aihe on tosiaankin ihana, mutta myös haastava. :)

    VastaaPoista