lauantai 29. elokuuta 2020

Kirjabloggaajien kesälukumaraton 29.8.2020 (päättynyt)

      
Kesän toinen lukumaraton käynnistyy omalta osaltani tänään lauantaina 29.8.2020 klo 19:30. Edellisen maratonin tavoin luen nytkin pitkälti sarjakuvaa, niin saan kuun lopussa päättyvään Sarjishaasteeseen vielä muutaman rastin. 
  
Ensimmäisenä kirjana on Rino Mizuhon magasarjan Maaginen suklaapuoti 17 osa. Kirjan kuvausrekvisiitaksi sopivat mainiosti söpöt Doris-keksit, joita en olekaan ostanut pitkään, pitkään aikaan. Maratonilla saa kuitenkin vähän herkutella. 
  
  
Klo 21:00 sivuja luettu 167. Olipas kiva palata Maagisen suklaapuodin maailmaan. Nämä ovat yhtä aikaa söpöjä ja kauhistuttavia. Koulutyttöjä, jotka kipuilevat ystävyyssuhteissaan, haikailevat poikien perään ja sijoittuvat hyvä-paha -akselilla aina jompaan kumpaan ääripäähän. Hyville käy kuitenkin lopussa aina hyvin ja paha saa palkkansa, joskus hyvinkin hurjilla tavoin. Sarjan 18. osa ilmestyy 11.9.
  
Seuraavaksi luen Instagramista bongaamani lukuvinkin, Jen Wangin The Prince and the Dressmaker,  eli sarjakuvalinjalla jatketaan.  
  
    
Klo 22:45 sivuja kasassa 444. Ah, kuinka hyvä sarjakuva tuo The Prince and the dressmaker olikaan. Siinä on vähän samaa kuin Prinssissä ja kerjäläispojassa. Päähenkilöt ovat teini-ikäisiä, ompelijatar ja poika, joka haluaa pukeutua mekoon. Mitä siitä, että onkin kruununprinssi. Pidin todella paljon piirrosjäljestä ja hahmoista. Tunnelma on koko sarjiksen ajan hyvin elokuvamainen ja tunnelma tiivistyy loppua kohden. Tätä kehtaa suositella luettavaksi!
  
Seuraavaksi lukupinosta poimin antologian Flight - Volume one.
  
    
Klo 1:00 sivuja luettu 652. Tämä 24 sarjakuvaa sisältävä antologia ei ollut aivan niin hyvä kuin toivoin upean kannen ja teeman tiimoilta. Muutama kiva sarjis joukkoon mahtui, hauskasti myös yksi lyhäri Jen Wangilta! 
   
Seuraavaksi vuorossa iltapalaa, seuranaan yksi kuuluisista sarjakuvakissiosta, eli Juan Díaz Canalesin ja Juanjo Guarnidon Blacksad - Kissa varjoisilta kujilta
  
    
Klo 1:45 sivuja saldossa 700. John Blacksad muistuttaa paljon Fablesin Bigby Wolfia. Antropomorfinen kissa, jossa eläimellisyyttä oli oikeastaan vain kasvojenpiirteissä. Nämä ovat todellakin aikuisten sarjakuvia. Blacksad kun saa tutkittavakseen ex-tyttöystävänsä murhan ja paljasta pintaakin löytyy. Kiehtovia kuvakulmia ja film noir henkeä. Täytyy lukea lisääkin näitä.
  
Vielä ehtii aloittaa yhden ennen nukkumaan menoa. Pinossa eniten huhuili Marjane Satrapin Persepolis, joka on ollut harmillisen pitkään lukematta. 
  
    
Sunnuntaina klo 12:00 sivuja luettu 855. Miksi en ole lukenut tätä aikaisemmin?! Ravisutteleva, raivostuttava ja surullinen. Noilla kolmella sanalla voisin tiivistää lukukokemukseni. Kamalaa, mitä Iranissa on tapahtunut vain vähän ennen syntymääni ja en tiennyt tästä mitään. Romaanit ja sarjakuva ovat selvästi minun tapani oppia maailmanhistoriasta, ei oppikirjoista päivämääriä pänttäämällä. Nyt on lainattava Persepolis 2, joka jatkaa Marjanen tarinaa. Pakko suositella tätä, lukekaa!
  
Seuraavaksi lukupinosta valikoitui kovan luokankassikko, Art Spiegelmanin Maus I-II.
  
     
Klo 14:00 sivuja kasassa 1150. Olipas tämä Maus myös todella vaikuttava lukukokemus. Vaikka olenkin  lukenut my fair share toisen maailmansodan kauheuksia ruotivia romaaneja, tässä oli silti omanlaisensa ote. Muistelmamaisuus, hahmojen piirtäminen eläiminä, jatkuva pakoilu... Esimerkiksi Anne Frankin päiväkirjassa kerrotaan kyllä, kuinka perhe muutamine läheisineen piilottelee, mutta Spiegelmanin vanhemmat perheineen vaihtavat piilopaikkaa moneen kertaan, jäävät kiinni, rakentavat uuden piilokolon ghetossakina asuessaan. Lopulta tie vie kuitenkin Auschwitziin. 
  
Tämäkin sarjakuvaklassikko on kulkenut useammin kuin kerran kotiin kirjastosta ja palautunut kansia avaamatta. Ehkä aika ei vaan silloin ollut oikea, mutta nyt oli. Kiehtovasti Spiegelman myös tuo sarjikseen metatason: hän haastattelee isäänsä ja kertoo tekevänsä tämän kertoman pohjalta sarjakuvan. Kärsimys, joka ei millään ollut loppua ja muut järisyttävät kokemukset muokkasivat Spiegelmanin isästä hyvin haastavan persoonan. Suomennoksessa taivutettiin sanoja todella oudosti, vaikka nämä on suomennettu 1990-luvun alussa. 
    
Vielä ehtii lukemaan, jatketaan klassikkolinjalla, Alan Mooren V niin kuin verikosto on seuraavana. Instagram tosin alkoi reistailemaan enkä saa kuvia jaettua. Mausin sain, mutta kuvan teksti katosi. Puoliso huikkasi, että nyt on jokin globaali ongelma, että monet muutkin sivustot ovat alhaalla tai toimivat puoliteholla. Jospa pian korjaantuisi. 
  
    
Klo 18:00 sivuja luettu 1436. V niin kuin verikosto on elokuvana minulle hyvinkin tuttu. Kävin katsomassa sen aikoinaan teatterissa ja sittemmin tallenteenakin useaan kertaa, sillä se kuuluu suosikkileffoihini. Sarjakuvaan tarttumisessa kuitenkin kesti vuosia. Onneksi olen sen nyt viimein lukenut ja pääsin hämmästelemään, kuinka uskollinen elokuva olikaan alkuteokselle. 
  
Tehtiin puolison kanssa pizzaa päiväruoaksi ja se oli niin hyvää! (Minun puolikkaassani oli kanaa, auraa, persikkaa ja suikaleiksi leikattua pepperonia sekä tietysti pohjalla tomaattikasiketta ja päällä juustoa.) Nyt onkin hyvä jatkaa vielä maratonin luultavasti viimeiseen teokseen eli Sami Makkosen Kalevala - Sampo vuorossa seuraavaksi.
  
  
19:30 Maraton päättyy. Sivuja kertyi tällä kertaa 1578. Pidin tästä toisesta osasta Kalevala-sarjakuvia hieman enemmän kuin ensimmäisestä. Silti ei piirrostyyli ole aivan makuuni, puhumattakaan siitä todella vaikeasta kippuraisesta fontista, mitä Väinämöisen loitsinnassa on käytetty. En edes yrittänyt lukea sitä, ohitin vain kaikki ne puhekuplat. 
   
Todella mainioita klassikoita (ja tulevia sellaisia) oli tällä kertaa lukemistossa. Top 3 parhaat lukukokemukset olivat Persepolis, The prince and the Dressmaker ja Maaginen suklaapuoti 17. Sanoisin, että ehkä yksi parhaista lukumaratoneista, noin sisällön puolesta. Sarjakuvat sopivat kyllä tällaiseen tempaukseen loistavasti (missä toki yksittäisenkin teoksen lukeminen, nyt vain oli kiva saada suoritettua sarjishaasteeseen kohtia). Toivottavasti joku innostuu järjestämään lukumaratoneja syksylläkin! 

Cressida Cowell: Noitakuningas herää (Taikuuden aika #1)

"Tämä on kertomus nuoresta velhopojasta ja soturitytöstä, 
jotka oli jo syntymästään saakka opetettu vihaamaan toisiaan kuin ruttoa."
  
    
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, Popsugar Reading Challenge: A book by an author who has written more than 20 books
  
Ajan kääntäminen taaksepäin ja toisten tilanteisiin eläytyminen ovat asioita, jotka edellyttävät taikavoimaa nimeltä mielikuvitus. (s. 113)
  
Cressida Cowellin tunnetuin kirjasarja lienee Näin koulutat lohikäärmeesi, josta on tehty useita elokuvia ja tv-sarjakin. Tämän uuden Taikuuden aika -sarjan filmatisointioikeudet on niin ikään myyty. Sen pohjalta arvelin saavani kiinnostavan tarinan. Noitakuningas herää ei kuitenkaan ollut aivan niin hyvä kuin toivoin. Vain ihan kiva fantasiaseikkailu Britteinsaarilla, ennen kuin niitä alettiin kutsua niin. 
  
Muinoin oli taikuutta.  
Siitä on hyvin, hyvin kauan: niihin aikoihin Britteinsaaret eivät vielä tienneert olevansa Britteinsaaret ja taikuus eli synkissä metsissä. (s. 11)
  
    
Jättiläisen kasvot olivat täynnä uurteita ja naurunkureita, jotka muistuttivat vanhaan karttaan painettuja mutkittelevia polkuja, ja sen katse oli viisas ja kiltti. (s. 97)
  
Ensimmäinen osa esittelee kaksi päähenkilöä, Velhokuninkaan pojan Xarin (äännetään Tsaar) ja soturikuningattaren tyttären Toiveen. Xarilla ei ole vielä 13-vuotiaanakaan puhjennut taikavoimia, mikä on hänen isälleen suuri häpeä. En pitänyt kauheasti Xarista (hän oli itse asiassa hyvin ärsyttävä), Toive sen sijaan oli paljon kiinnostavampi hahmo (hänellä vaikuttaa olevan lukihäiriö, eikä sen kanssa kamppailevia hahmoja tule liian usein vastaan kirjallisuudessa). "Aina kun minä yritän lukea tai kirjoittaa, kirjaimet alkavat pomppia sinne tänne", Toive puolustautui. "Ne poukkoilevat päässäni, ja unohdan niiden oikean järjestyksen."
    
"Ja vaikka Xar onkin pöyhkeä, ärsyttävä ja tosi täynnä itseään -", Toive aloitti. 
"Niinhän minä olen", Xar myönsi ylpeänä. (s. 209)
    
Teos on kirjailijan itsensä kuvittama ja kuvitusta löytyy runsaasti etenkin alkupuolella kirjaa. Cowellin tyyli on hyvin luonnosmainen ja viivat ovat välillä hyvin hentoja ja kulkevat villisti sinne tänne. Teksti on vauhdikasta ja (pääosin) helppolukuista ja kuvien ansiosta tekstiä on vähemmän kuin sivumäärä antaa olettaa. Pari kertaa jäin kyllä ihmettelemään joitakin lauseita kuten: "maailman vastenmielisin katku tunki Xarin sieraimiin. Siitä tuli mieleen lahoava ruumis, pilaantuneet munat ja vähintään kuukauden mädäntynyt kalmo jonka jalat ja kainalot lemusivat kuolemalta". Kirjassa puhutaan keijukutreista, mikä tarkoittaa nukkuessa takkuuntuneita hiuksia. Tuo sana menee kyllä käyttöön!
  
"Pidän sinusta ja tiedän, että tarkoitat hyvää, mutta jos rehellisiä ollaan, sinulla ei ole ystäviä, koska olet niin omituinen, eivätkä soturit pidä oudoista hiippareista. yrittäisit olla vähän tavallisempi." (s. 56)
     
Kuten voi arvata Xar ja Toive tapaavat ja joutuvat kyseenalaistamaan vanhempiensa heille syöttämiä ajatuksia, kuten syövätkö jättiläiset todella ihmisiä. "Oliko sotureiden käsitys taikuudesta ja taikaolennoista sitenkin vääristynyt? Oliko muitakin tapoja hahmottaa maailmaa kuin se, mihin he olivat tottuneet?"
  
Xar oli aina uhonnut tekevänsä vihollisesta selvää saman tien. 
Helppohan se oli uhota. 
Mutta olisi kokonaan eri asia tappaa lihaa ja verta oleva ikätoveri, joka seisoi hänen edessään ja pelkäsi kuollakseen uhmakkuudestaan huolimatta. (s. 92)
   
    
Arvosana:
         
Takakannesta:
Velhopoika ja soturityttö lyöttäytyvät yhteen nitistääkseen pahuuden voimat. Jännittävä, hauska fantasiasarja alkaa.
  
Velhokuninkaan kuopus Xar aiheuttaa heimolleen harmaita hiuksia: pojalla ei ole taikavoimia, ja hän kapinoi isäänsä vastaan. Toive on soturikuningattaren tytär, joka puolestaan hallitsee taikuuden, vaikka taikuus onkin soturiheimossa ankarasti kiellettyä. Taikavoimiensa vuoksi hän joutuu jatkuvasti kommelluksiin.
  
Velhot ja soturit ovat vanhastaan perivihollisia, mutta Xar ja Toive sattuvat tutustumaan toisiinsa. Heidän on pakko yhdistää voimansa kun ilmenee, että julma noitakuningas kätyreineen uhkaa sekä velhojen että sotureiden heimoa.
   
Suomentanut: Peikko Pitkänen, 391 sivua, Otava 2020
  
Alkuperäinen nimi: The Wizards of Once (2017)

keskiviikko 26. elokuuta 2020

Brian Selznick: Wonderstruck

"If you ever lost", his mom had said -- "just find the North Star and it will lead you home."
    
     
Lukuhaasteissa: Popsugar Reading Challenge: A book set in the 1920s
  
En muista enää, kuinka päädyin toukokuussa lukemaan yhden version Harry Pottereiden kansien kuvituksistakin tehneen Brian Selznickin Wonderstruckin (joka on hauskasti julkaistu minun syntymäpäivänäni vuonna, jolloin aloitin kirjabloggaamisen eli 13.9.2011). Minulla on hyvin hämärä mielikuva, että kirja tuli vastaan ehkä kirjasomessa tai jollakin Goodreadsin listalla, mutta jokin tuonkaltainen sai minut varaamaan teoksen kirjastoon. Selznickin kynästä on myös kirja Hugo Gabret, joka on filmatisoitukin.
  
He discovered a small blue book, it's covers soft and creased with age. On the front, the title was stamped in black letters: WONDERSTRUCK. (s. 95)
  
Sain varausta noutaessani yllättyä, kuinka mahdottoman painavasta kirjasta on kyse. Punnitsin sen keittiövaa'alla ja en yhtään ihmetellyt, kun digitaalinäyttö kertoi kirjan painoksi 1,3kg. Siis aivan kunnollinen käsipaino kyseessä. R.I.P. ranteet! Paino johtuu kirjan pituudesta (640 sivua), joka puolestaan koostui hyvin suurelta osin kuvista. Tekstiä koko teoksessa kun on vain 180 sivua. 
  
  
Kirjalla on kaksi näkökulmahenkilöä, joista toisen tarina kerrotaan tekstillä, toisen kuvilla. Kuvin seurataan 1920-luvulla eläneen kuuron tytön tarinaa. Rose kaipaa äitiään, joka on kuuluisa näyttelijä eikä jaksa kovin usein käydä tytärtään katsomassa. 
  
Because his mom was the town librarian, Ben was used to being surrounded by quotes from books. (s. 22)
  
Tekstillä kerrotaan 1970-luvulla elävän pojan tarina. Hänen äitinsä on kuollut kolme kuukautta aikaisemmin onnettomuudessa ja poika asuu nykyään tätinsä perheen kanssa. Toinen Benin korvista on ollut syntymästä asti kuuro ja ollessaan puhelimessa ukonilmalla, hän menettää kuulon hyvästäkin korvasta. Hän oli etsimässä vanhasta kotitalostaan vihjeitä isästä, jota ei ole koskaan tavannut, ja josta äiti ei koskaan puhunut mitään. 
  
Ben missed the cluttered coziness of his house - the little tables, mismatched chairs, old clocks, quotes his mom had carefully clipped and taped to the refrigerator, prints of her favorite artwork, rusted cogs and wheels and other interesting things Ben had scavenged on their walks around the lake and in town, their prized moose antler found along the Gunflint Trail, and ofcourse all of their books, which spilled out of the bookcases and were stacked in piles around the house. (s. 19)
  
Ben karkaa sairaalasta ja matkustaa New Yorkiin, jossa hän on päätellyt isänsä asuvan. Isossa kaupungissa hän joutuu myös isoihin seikkailuihin. Hänen rahansa varastetaan ja koska hän on vasta vähän aikaisemmin menettänyt kuulon kokonaan, hän ei osaa liikkua siellä turvallisesti. Onneksi museossa hän tapaa Jamien, jonka kanssa ystävystyy. 
  
The world was full of wonders. (s. 609)
  
Kahden eri ajassa eläneen kuuron lapsen tarinan lisäksi kirjassa sivutaan museoiden syntyä ihmeiden kabineteista nykyiseen muotoonsa kuin sitä murrosta, jolloin ääni syrjäytti mykkäelokuvat. Mielenkiintoisinta kirjassa olivat Benin äidin ammatti, kuinka hän sen ansiosta tapasi Benin isän, miehen ammatti museon kuraattorina ja Benin halu kerätä luonnosta löytämiään aarteita rasiaan. Oli myös kiinnostavaa lukea Benin museon piilohuoneessa vietetyistä öistä. Itse tarina tuntui kuitenkin hieman köykäiseltä ja kuvilla kikkailu meni juonen edelle. Esimerkiksi moni aukeamista meni "hukkaan" - kirjaimellisestikin, kun Selznickin piirrokset ikään kuin zoomasivat suden silmään ruutu kerrallaan. 
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Ben and Rose secretly wish for better lives. Ben longs for the father he has never known. Rose dreams of a mysterious actress whose life she chronicles in a scrapbook. When Ben discovers a puzzling clue in his mother's room and Rose reads an enticing headline in the newspaper, both children set out alone on desperate quests to find what they are missing.
  
Set fifty years apart, these two independent stories - Ben's told in words, Rose's in pictures - weave back and forth in symmetry.
   
640 sivua, Scholastic Press 2011
    
Kirja on luettu myös näissä blogeissa: Hurja hassu lukija, Todella vaiheessa

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Luola

"Suunnitelmallinen ja laskelmoitu pahuus on pelottavampaa kuin mikään muu."
  
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa
  
Vaikka Bjørn Sortlandin ja Timo Parvelan vuoroin kirjoittaman ja Pasi Pitkäsen kuvittaman Kepler62 -kirjasarjan toisen kauden neljäs osa Luola onkin yksi kirjasyksyni 2020 eniten odotetuista teoksista, olin hyvin varautunut siihen tarttuessani. Porkkanan lukukokemukseeni sain siitä, että toisella puolen Suomea asuva isosiskoni lainasi kirjan samaan aikaan kanssani ja sain ruksittua Helmet haasteesta kohdan 19 suoritetuksi. 
  
Meidän oli tarkoitus paeta sotia, aseita, energiakriisejä, nälkää ja ympäristötuhoja ja rakentaa yhteiskunta, kokonainen uusi maailma - täysin ilman aikuisia. (s. 20)
  
Kepler62-sarja on siitä hieno, että teoksia on ilmestynyt yleensä kaksi vuodessa - mikä toimii siis hyvin lapsilukijoiden koukuttajana ja lahjavinkkinä. Lisäksi kirjasarja on muuttunut ankeammaksi lukijoiden varttuessa, jos siis sarjaa on lukenut ilmestymistahdissa eivätkä nämä uudemma välttämättä sovi saman ikäisille kuin sarjan alkupuolen teokset. Ensimmäisen kauden kirjat olivat vähän lyhyempiä kuin nämä toisen kauden kirjat ja ne ensimmäiset kuusi teosta olivat tasalatuisempia. Suuret ääripäät ovat muodostuneet etenkin toisen kauden tunnusmerkiksi. Olen nimittäin huomannut tässä vuosien varrella, että Sortlandin kirjat ovat Parvelan kirjoittamia heikompia. 
  
- Sun isä tekee aseita ja myy niitä. Sen takia teillä on niin iso talo ja luistelukenttä ja lentokone ja ties mitä. Se myy aseita pahoille ihmisille. Se myy aseita kansoille, jotka käy sotaa. Ihmisille, jotka ampuu lapsia ja naisia ja mitä vain. Äiti sanoo, että sun isä on paha. 
-- 
Tunsin itseni ääliöksi. Täydelliseksi ääliöksi. En ollut miettinyt, miksi meillä oli varaa niin isoon taloon -- ja kaikkeen. Mikä idiootti. (s. 31)
  
Etenkin toisen kauden toinen teos Saari oli Kepler62 -sarjan pohjakosketus, vain kahden tähden arvoinen esitys. Sen heikkoutena oli Sortlandin luotsaaman sykeän Marien muuttuminen verenhimoiseksi kostonhengeksi, joka etsii jumalaa leikkivää asetehtailija-isäänsä aikomuksenaan tappaa tämä. Homma jatkuu tässä neljännessä osassa ihan samalla nuotilla. Verta, suolenpätkiä ja räjähdyksiä riittää, mutta jotenkin tunkkaisen oloisesti. Mitään ei oikeastaan tapahdu kirjan aikana.
  
- Tämä sydän voi pelastaa maailman, äiti kuiskasi. - Kun näyttää siltä, että kaikki tuhoutuu, tämä koru kätkee sisälleen salaisuuden. Vain sinä pystyt avaamaan sen. Pidä siitä hyvää huolta. 
Mutta missä minun sydämeni on nyt? Minä petin äidin, en pitänyt korusta riittävän hyvää huolta. (s. 24)
  
Hankalaan asemaan kirja päätyi myös sen vuoksi, että edellinen osa, Kuiskaajien kaupunki on ollut koko sarjan paras osa. Luolan loppupuolella tapahtuu juonenkäänne, joka muuttaa koko sarjan suuntaa, mutta ei välttämättä parempaan. Aika näyttää kuinka tuota juonta lähdetään kuljettamaan. Onneksi seuraava osa on taas Parvelan kirjoittama ja pääsen veljesten Arin ja Jonin matkaan. Nuo hahmot kun ovat paljon täyteläisempiä, puhumattakaan salaperäisestä X:stä, jolla mielelläni korvaisin Marien kokonaan. Minulla on jo arveluita siitä, mitä seuraavaksi saattaisi tapahtua. Odotan siis mielenkiinnolla lokakuussa ilmestyvää Gaiaa.
  
   
Arvosana:
     
Takakannesta:
Luola vie Kepler62-lukijat seikkailuun maan alle!
  
Bjørn Sortlandin, Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen huippusuosittu, kansainvälinen kirjasarja Kepler62 kuvaa tuntemattomalle planeetalle asettuneiden uudisraivaajalasten elämää. Uusi maailma on sarjan toinen tuotantokausi, jossa ovat ilmestyneet: Kaksi heimoa, Saari ja Kuiskaajien kaupunki.
  
Elämä Kepler 62 e -planeetalla ei ole turvallista ennen kuin lapset ovat selvittäneet asetehtailija Vallvikin kohtalon ja estäneet hänen pelottavat suunnitelmansa. Tehtävä lankeaa Marielle, joka tietää isänsä majailevan tulivuoren alle muodostuneessa pohjattomassa luolastossa. Marie laskeutuu yksin pimeyden sydämeen ja kohtaa maan alla lukuisia vaaroja. Samalla hän tekee matkaa sisimpäänsä: Mariella on ollut isän lisäksi myös äiti, ja hän alkaa muistaa lapsuudestaan onnellisiakin hetkiä. Voittaako hyvä sittenkin pahan?
     
Suomentanut: Outi Menna, 195 sivua, WSOY 2020
 
Alkuperäinen nimi: Grotta (2020)
   
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

Sarjassa ilmestyneet:
  
Ensimmäinen kausi:

Toinen kausi - Uusi maailma:

torstai 20. elokuuta 2020

Martin Widmark & Ola Skogäng: Ruusun salaisuus

"Vain sinä joka tunnet minut hyvin olet voinut löytää tämän kirjeen.
Henkeni on uhattuna, ja myös perheeni on vaarassa!"
      
      
Ruusun salaisuus on Lasse-Maijan etsivätoimisto-sarjasta tunnetun Martin Widmarkin kirjoittama ja  Ola Skogängin sarjakuvamaisesti kuvittama Da Vinci -koodin veroinen seikkailu. 
  
  
On ensimmäinen jouluaatto sen jälkeen, kun Stefanin äiti on kuollut. Virallisesti tämän sanotaan tehneen itsemurhan, eivätkä isä ja poika ole osanneet puhua tunteistaan tai ajatuksistaan, joita asia heissä herättää. Heidän pitäisi lisäksi olla iloisia, kun ensimmäinen maailmasota on juuri päättynyt. Alku on siis hyvin synkkä. 
  
Stefan oli kaksitoistavuotias, mutta hänestä tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, kun hän oli viimeksi leikkinyt niin kuin nuo pojat nyt. Hän aavisti, ettei hänen elämänsä tulisi koskaan palaamaan yhtä huolettomaksi kuin se oli ollut ennen äidin kuolemaa. (s. 39)
  
Pian Stefan saa kuitenkin käsiinsä vihjeen, ettei äidin kuolema olisikaan niin yksiselitteinen. Hän lukee äidin vain muutamaa viikkoa aiemmin kirjoittaman kirjeen, jossa hän suunnittelee perhelomaa Lontoossa, mutta tuntuu olevan peloissaan. Kirjeen loppuun on piirretty on kaunis ruusu, jonka sisälle piiloutuu salaisuus. Stefan seuraa edesmenneen äidin jättämiä leivänmurusia ja saa selville, että äiti on yrittänyt paljastaa kauhean ihmiskokeen. Ja sitten joku alkaa seuraamaan Stefaniakin.
  
Hänestä tuntui kuin hän olisi salakuunnellut keskustelua, joka ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen. Hän työnsi kirjeen takaisin kuoreen, mutta vetäisi sen saman tien uudestaan esiin. 
Hänen olisi pakko saada tietää lisää! Äidin kuolemaan liittyi niin paljon kysymyksiä. (s. 29)
  
    
Tekstin ja kuvituksen vuorottelu tekee kirjan otteesta raikkaan. Äidin kirjeet on kirjoitettu kursiivikaunolla, joka saattaa olla joillekin lukijoille haastavaa. En suosittelisi kirjaa aivan herkimmille lukijoille. Kirja sopineekin parhaiten 12-15-vuotiaille.
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Martin Widmarkin uusi seikkailukertomus on huippujännittävä yhdistelmä sarjakuvakerrontaa ja lastenromaania.
  
On vuosi 1918, ja Stefan ja hänen isänsä viettävät joulua ensimmäistä kertaa kahden kesken. Äidin poismeno on jättänyt monia kysymyksiä, joihin Stefanin on löydettävä vastaus. Hän lukee salaa kirjeen, jonka äiti on kirjoittanut juuri ennen kuolemaansa. Äiti kuulostaa siinä pelokkaalta. Yritys, jolle hän työskentelee, tuntuu pitävän häntä silmällä. Kirjeen lopussa on kuva ruususta, jonka terälehdillä kiemurtelee pienen pieniä kirjaimia. Äidin arvoituksellinen viesti johdattaa Stefanin ulos talvisen Tukholman kaduille etsimään uusia vihjeitä. Vähitellen Stefan tajuaa, että joku on hänen kannoillaan. Johtolanka johtolangalta hän alkaa ymmärtää, että hänen takaa-ajajansa on vastuussa myös hänen äitinsä kuolemasta...
    
Martin Widmarkin kirjoittama ja Ola Skogängin upeasti kuvittama lastenromaani sopii kaikille, jotka ovat lukeneet Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjat ja kaipaavat jotakin piirun verran jännempää!
  
Suomentanut: Outi Menna, 128 sivua, Tammi 2018
    
Alkuperäinen nimi: I rosens mitt (2017)

Kuvittanut: Ola Skogäng
      
Johtolankojen perässä on kuljettu myös täällä: Lastenkirjavuosi, Luetaanko tämä?, LastenkirjahyllyKirjakaapin avain
  
Samankaltaista luettavaa: Eva Frantz: Osasto 23

maanantai 17. elokuuta 2020

Jyri Paretskoi: K15 - Muutoksia

"– Ei mun tarvii esittää jotain, mitä mä en oikeasti ole.
– Ei niin. Sä oot hyvä just noin."
      
    
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirjan päähenkilö on poika   
   
Olen lukenut kaikki Jyri Paretskoin K15-sarjan osat, vaikka se alkoikin varsin heikosti. Ensimmäisen osan jälkeen seuraava sarjasta postaamani osa oli vasta neljäs eli Lupauksia. Tämä viides osa eli Muutoksia on tähän mennessä ilmestyneen sarjan paras osa, vaikka alkupuoli tässä lyhkäisessä teoksessa onkin aika toisteista jahkaamista. 
  
– Mä haluan päästä pussailemaan ja hiplailemaan! Nyt! Heti! 
– Me on taidettu avata melkoinen Pandoran lipas, Niko sanoi (s. 60)
  
Sarjassa on tavattu kolme näkökulmahenkilöä, Roni, hänen paras kaverinsa Niko sekä tämän tyttöystävä Sara, joista Roni on ollut äänessä jo kolmessa kirjassa (osissa 1, 4 ja 5). Kirjoissa käsitellään yleensä varsin lyhyessä ajassa välillä hieman epäuskottavaksikin paisuvia tapahtumaketjuja.
  
– Mä inhoan niitä videoita, joissa kysellään, että paljonko jonkun outfit maksaa, Sara sanoi. -- – Voiko olla mitään pinnallisempaa ja typerämpää kuin leuhkia jollain vaatteiden kalleudella, Sara tuhahti. (s. 32)
  
Kirja alkaa siitä, että eräänä aamuna Roni päättää hylätä seksirobottihaaveensa ja haluaakin oikean tyttöystävän. Nyt heti. Hän ei ymmärrä, kun Niko ja Sara kysyvät, onko hän ihastunut kehenkään - mitä tekemistä sillä muka on minkään kanssa. Roni saa oppia, ettei tyttöystävää voi tilata netistä tai poimia kuin irtokarkkeja, vaan hänen täytyy mennä juttelemaan tytöille, pyytää vaikka kahville. Mutta mistä tietää, kuka tykkää kahvista, eihän se näy päällepäin?
      
– Mä tykkään maitokahvista, Roni sanoi ja yritti näyttää mahdollisimman hurmaavalta. – Mun mielestä musta kahvi on liian mustaa, mutta maitokahvi on just täydellistä. 
– Siis mitä vittua? Ai eikö mun ihonväri vai miellytä? Kuunnelkaa, mitä rasistista paskaa toi ääliö tossa mökeltää! 
– Ei kun kahvista mä vaan puhuin, Roni sanoi häkeltyneenä -- – Mun mielestä sä oot hyvän värinen just ton värisenä kuin sä oot. (s. 29)
   
Uuden serkkunsa (joka sattuu olemaan myös hänen kiusaajansa, tai nyt siis entinen sellainen) avulla hän pääsee pussailemaan tytön kanssa, vaikka sekään ei ihan putkeen mene. Tai no, jos putkella tarkoitetaan stondista, niin sen kyllä Roni suorittaa ihan mallikkaasti. 
    
Kivikova stondis oli iloinen asia, mutta ei sitä kaikkien tarvinnut nähdä. (s. 21)
  
Kirjan loppupuolella puhuttaan Ronin munankasvatusprojektista ja hän pyytää naapurissa asuvan Marissan luokseen katsomaan sitä. He ovat leikkineen samaan aikaan pihan hiekkalaatikolla, mutta eivät sittemmin ole olleet puheväleissä. Roni huomaa, että Marissa onkin aika söpö ja minusta oli ihanaa lukea kaksikon keskusteluista. 
  
– Sä oot vähän outo, mutta niin oon mäkin, joten eipä siinä mitään. (s. 36)
    
Nämä K15-sarjan kirjat ovat todella lyhkäisiä, koska ne on suunnattu erityisesti yläasteikäisille helpoiksi luettaviksi. Lisäksi sisällöstä löytyy paljon nuorille tuttua elämää ja räväkkää kielenkäyttöä,  sillä tällainen reaalimaailmaan sijoittuva teos kaiketi nähdään helpoimpana kahlata loppuun asti. Paljon lukevalle näissä ei paljoa hastetta ole, mutta kiva, että vähemmän lukevillekin kirjoitetaan teoksia. 
  
   
Arvosana:
    
Takakannesta:
Huumoria, suoraa puhetta ja ystävyyttä. Suuren suosion saavuttaneen sarjan viides osa.
  
Haavesuhde kaukaiseen seksirobottiin ei riitä enää Ronille, joka unelmoi oikeasta tyttöystävästä. Yritykset lähestyä kiinnostavia kandidaatteja tyssäävät kuitenkin seinään. Eihän hän osaa edes pussailla!
  
Alkaa suuri muodonmuutos tavallisesta Ronista unelmien mieheksi. Aikaa on kuitenkin vähän, sillä myös Ronin kärsivällinen munan hautominen tuottaa pian tulosta.
    
83 sivua, Otava 2020
  
Sarjassa ilmestyneet:

perjantai 14. elokuuta 2020

Marja Aho: Puunhalaaja

"Vain harvat ihmiset tajusivat, kuinka kallisarvoisia metsät olivat. 
Metsiä täytyi alkaa suojella toden teolla, ennen kuin oli liian myöhäistä."
    
     
Lukuhaasteissa:  Ya-lukuhaaste: Kirjan kannessa on jokin kasvi 
  
Luin vähän aikaa sitten Marja Ahon Loukuttajan ja paloin sen jälkeen halusta lukea sen melko itsenäisen jatko-osan Puunhalaaja mahdollisimman pian. Viimein elokuun alussa ehdin tarttumaan tähän kauniskantiseen teokseen, jonka kävin kuvaamassa Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, kuinka muuten kuin saniaisten joukossa. Puunhalaaja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn, kun puut heräävät aina siihen, kun ne valmistautuvat seuraavaan talveen. 
  
Vaahteroiden latvat leimusivat oranssinpunaisina ja keltaiset koivut täplittivät rantaa. -- Puista irronneet lehdet lipuivat punaisina pursina alajuoksuun ja nousivat keltaisina lyhtyinä syyskuun taivaalle. (s. 127)
  
Vaikka olen ollut Loukuttajan Usvan tavoin koulukiusattu ja pyöräkkä teini, samastuin silti enemmän Puunhalaajan kipakkaan ja sanavalmiiseen Unnaan. Unna halaa puita rentoutuakseen (pitäisikin kokeilla sitä) ja kirjoittaa runoja (aivan kuten minäkin). Metsät puineen ja luonto ylipäätään ovat minulle rakkaita, niin itseisarvona kuin paikkana mennä ja inspiraation lähteenä. Teoksen loppu sai minut itkemään, mihin vain harva kirja on pystynyt. Ahon kieli on riemukkaan ilotulittelevaa ja hänen luontokuvauksensa maalaa kauniita maisemia. 
  
– Luonto on täynnä salaisia, minikokoisia maailmoja. Sammalia ja jäkäliä kuvatessani mä olen löytänyt kivien ja lahopuiden päältä kokonaisia rinnakkaistodellisuuksia, joissa kasvaa minimetsiä. (s. 73)
  
Unnan persoona ei ole kaikkein ihanin, hän tiuskii, tuhahtelee ja tekee äkkinäisiä johtopäätöksiä. Hänenherkästi syttyvä luonteenlaatunsa voi ainakin osittain johtua turhautumisesta siihen, kuinka vähän ihmiset arvostavat metsiä, vaikka ei se oikeutakaan tällaista käytöstä yhtään enempää. Unna kuitenkin pehmenee hieman kirjan aikana, kun hän tekee pari väärää tulkintaa.
   
– Saatpa nähdä, että joskus kuiskaus kuuluu kauemmas kuin huuto (s. 131)
  
Unnan kodin lähellä on Rantalehto, satumaisen lumoava pieni metsä, jonka vanhojed puiden varjossa Unna kirjoittaa vihreitä ajatuksiaan aina mukanaan kantamaansa vihkoon ja missä hänen parhaat ystävänsä, kuten voimapuu, ikiaikainen mänty kasvavat. Kun eräänä päivänä puihin on kiinnitetty punaista nauhaa hakkuiden merkiksi, Unnan raivo roihahtaa kuin tulivuori ja hän aloittaa yhden naisen ristiretkensä puolustessaan paitsi puu-ystäviään, myös eläinten oikeutta asua kelopuissa ja vuosikymmenten aikana kaivetuissa pesäkoloissaan. 
  
Nauhan taakse jäivät myös tiheä vatukko, josta Unna poimi kesäisin vadelmia, ja tutut naavapartaiset kuusivanhukset, jotka terävine latvoineen muodostivat lehdon hämyisään kolkkaan juhlavan katedraalin. (s. 9)
  
Kuvia kotialbumistani.
  
Unna katsoi ylös ja näki valtavan puun siluetin kurkottavan korkealle kohti taivaita. Puun latvus oli leveä kuin jättimäinen haikaranpesä ja sen vahvat oksat piirtyivät vihreinä viuhkoina sinistä taivasta vasten. (s. 17)
  
Metsässä Unna tapaa myös punatukkaisen huppari-poika Konstan, johon tutustuminen käynnistyy varsin värikkäästi. Myöhemmin Unna oppii tuntemaan Konstan paremmin ja saa kuulla, että tämä on luontokuvaaja, potentiaalinen hengenheimolainen, ehkä jopa sielunkumppani. Ryppyjä kuitenkin mahtuu matkalle, kuten voi temperamenttiselta Unnalta odottaakin.
   
– Mä olen kuvannut siellä melkein kaikki eläimet -- – Paitsi en hirveä, enkä kettua. 
Unna katseli poikaa mietteliäänä ja sanoi sitten: – Tule joku kerta meille uudestaan, niin voit kuvata toisen niistä. 
-- 
– Voinko mä tulla heti huomenna? 
-- 
– Mitä täällä siis on?  
Unna katseli häntä huvittuneena. Poikaa näytti melkein pelottavan.  
– Lohikäärmeitä, Unna vastasi.  
Poika naurahti hermostuneesti.  
– Sen mä melkein voisin kyllä uskoakin. En yhtään ihmettelisi, vaikka sulla olis niitä täällä jemmassa. (s. 32-36)
  
Patsi Rantalehdon pelastamiseen ja poika-ongelmiin, kirjassa keskitytään myös metsään laitonta kaatopaikkaa kasanneeseen törppöön. Unna saa Konstasa oivallisen taisteluparin ja tasapainottajan helposti läikähteleville tunteillensa.  
  
– Kohta täällä on Himalajan kokoinen luvaton jätekasa, eikä kukaan tee mitään! -- – Mä en halua elää sellaisessa maailmassa, jossa metsässä törmää polkupyöränraatoihin ja vessanpyttyihin. (s. 48 ja 58)
  
Olisin mielelläni lukenut Unnan runoja. Kirja olisi saanut täydet 5/5, jos Unna ei olisi välillä mennyt hieman liian korkealle asteelle puidenpalvonnassaan. Osa hänen puheistaan kun oli sellaista materiaalia, jota kirjastosta voisi löytää lähinnä rajatieto-osastolta. En myöskään arvostanut, että Unnan löytöeläintaloa pyörittävän äidin miesystävä Ii-Pee kommentoi, että Unna jää vanhaksi piiaksi äksyilynsä takia. Ei kovin modernia tuollainen ajatusmaailma. Tästä huolimatta voin helposti suositella tätä kirjaa luettavaksi, jos sen aihepiirit kiinnostavat. Täsäkään kirjasta ei ole kukaan muu blogannut. 
  
Unna ei voinut käsittää, miksi niin moni ihminen väheksyi puita. Miksi suuri osa luonnontilaisista metsistä oli hävitetty? Metsistä tehtiin tasapäistä keinotekoista puupeltoa, jossa puut kasvoivat etäällä toisistaan, suorarunkoisina tupsupäinä kuin vessaharjat. (s. 19)
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Unnan keväinen koiranulkoilutusretki kodin lähellä sijaitsevassa lehdossa päättyy järkytykseen. Metsä on merkitty punaisin hakkuunauhoin. Lehdon tiheälatvuksiset lehtipuut, persoonalliset pahkapuupökkelöt ja Unnan oma voimapuu, kilpikaarnainen ikihonka, on merkitty kaadettaviksi.
  
Tulisieluisen Unnan silmittömän vihan saavat kokea kaikki, kun hän päättää estää hänelle rakkaan metsän ja puuystäviensä kaadon. Hän käyttää kaikki keinot, niin lailliset kuin laittomatkin, suojellakseen metsää moottorisahoilta ja metsätyökoneilta. 
  
Lehdossa hänen edesottamuksiaan seuraa salaperäinen nuori poika, Konsta. Hän kertoo Unnalle kuusikkoon piilotetusta luvattomasta jätekasasta ja Unna löytää pian itsensä selvittämästä ympäristörikosta, johon Konstan naapuri näyttää sekaantuneen. Unna joutuu kuitenkin epäilemään Konstan tarkoitusperiä, kun hän löytää tämän kamerasta salaa otettuja kuvia itsestään.
  
151 sivua, Atrain & Nord 2019

torstai 13. elokuuta 2020

Kirjabloggaajien kesälukumaraton osa 2 (29.8.2020)

     
Heinä-elokuun vaihteessa järjestettiin kirjabloggaajien kesän 2020 ensimmäinen lukumaraton jolla ainakin itse sain tehtyä kiitettävän loven lukupinoihin. Aivan kaikkia maratonille valitsemiani kirjoja en kuitenkaan ehtinyt lukemaaan ja onnistuin jo lainaamaan kirjastosta lisää maratonkelpoisia teoksia, lähinnä sarjakuvia Sarjishaasteeseen. Niinpä tulikin mieleeni, että maratonin voisi järjestää uudelleen ennen kesän loppua eli elokuun viimeisenä viikonloppuna. 
  
Lukumaratonin säännöt
  • Lue ja/tai kuuntele kirjoja 24 tunnin ajan. Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan (romaanit, tietokirjat, sarjakuvat, lastenkijat, runot, äänikirjat jne).
  • Maratonin voi aloittaa perjantain 28.8. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 30.8. (esim. perjantaista klo 17.00 lauantaihin klo 17.00), pääasia, että ainakin osa lukemisesta/kuuntelusta ajoittuu varsinaiseen maratonpäivään eli lauantaihin 29.8.
  • Maratoniin saa sisältyä taukoja, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. Muista syödä ja levätä riittävästi, jotta lukuilo säilyy!
  • Maratonista voi blogata etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Postauksissa voi esimerkiksi kertoa lukusuunnitelmista, tunnelmista ja hyvistä lukuvinkeistä.
  • Maratonin lopuksi voi tehdä koontipostauksen, jossa kerrotaan luettu sivumäärä ja kuunnellut tunnit ja minuutit sekä luetut kirjat. Koontipostauksen linkin voi ilmoittaa tämän postauksen kommenttilaatikkoon.
  • Osallistua voi myös sometilin (Instagram, Twitter jne.) kautta
  • Lukumaratoniin voi osallistua myös ilman blogia tai sometiliä, ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivumäärät kommenteissa.
  • Seuraa halutessasi muiden lukumaratonia ja nauti tunnelmasta.
  • Lukumaratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton.
  • Muista hyvä luku- ja kuuntelufiilis, maraton ei ole kilpailua vaan lupa upota kirjojen maailmoihin! 
    
Tervetuloa mukaan lukumaratonille!

  
Maratonille osallistuvat:

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Tove Jansson: Taikurin hattu

"Tällä tavoin he löysivät Taikurin hatun ja veivät sen mukanaan kotiin aavistamatta, että he sen avulla muuttivat Muumilaakson kaikenlaisten taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi."
    
   
  
Lukuhaasteissa: Klassikkokesä
  
Huomasin vähän aikaa sitten kalenteria selatessani, että Tove Janssonille ehdotettu ensimmäinen liputuspäivä on tulossa 9.8. Halusin juhlistaa päivää lukemalla jonkin muumikirjan ja sattumalta lukupinostani löytyi Taikurin hattu, jonka oli lainannut kirjastosta yhtenä ehdokkaana Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. 
  
Ulkona oli elokuisen pimeää, ja puutarha oli täynnä samentinmustia varjoja. Metsä suhisi synkästi ja kiiltomadot olivat liikkeellä taskulamppuineen. (s. 115)
  
Olen lukenut näitä Muumi-kirjoja hyvin epäjärjestelmällisesti, noin kirjan vuodessa. Aloitin sarjan Muumilaakson marraskuusta, joka oli 2013 perustamani lukupiirin ensimmäinen teos. Taikurin hatun jälkeen ovat lukematta enää Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Tätä osaa olen säästellyt, vaikka kaksi kolmesta etukäteen kaikkein kiinnostavimmaksi arvelemaani teosta luin jo aikoja sitten, nimittäin Vaarallisen juhannuksen sekä Muumipeikko ja pyrstötähden. Nämä kolme kirjaa sisältävät suuren osan lempijaksoistani Muumilaakson tarinoista. Ja pari pelottavintakin, kuten sen, kun Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, Mörkö esittäytyy ja kirjan nimikkohahmo taikuri tulee mustalla pantterillaan ratsastaen Muumilaaksoon.
  
 Eikö kukaan usko minua? parahti Muumipeikko. –Äiti, katso minua tarkkaan, täytyyhän sinun tuntea oma muumilapsesi! (s. 32)
    
Kirjana Taikurin hatttu sisältää viisi lukua, mutta animaatiossa tarina jakaantuu n. 12 jaksoon. Ensimmäiset kahdeksan osaa (Kevät saapuu muumilaaksoon, Taikurin hattu, Hylky rannalla, Tervetuloa Hattivattien saarelle, Hattivattien salaisuudet, Tiuhti ja Viuhti, Arvoituksellinen matkalaukku, Taikuri ja kuningasrubiini) ottavat vähemmän vapauksia tarinan suhteen kuin osat 18-21 (Trooppiset taikasiemenet, Viidakko, Muumipeikko pelastaa tiikerit, Nuuskamuikkunen lähtee etelään), joista nuo viidakko-teemaiset pohjaavat yhteen kirjan luvuista, mutta ovat lisänneet paljon kaikkea kiinnostavaa tarinaan. Lisäksi osa tapahtumista taitaa olla ripoteltu yksittäisiin jasoihin sinne tänne, muistelen, että jättiläismäisen kalan pyydystäminenkin olisi animaatiossa nähty. 
    
– Uskallatteko kuunnella, jos kerron kauhean jutun? kysyi Nuuskamuikkunen. -- – Maailman lopussa on huimaavan korkea vuori. Se on musta kuin noki ja sileä kuin silkki. -- kaikkein korkeimmalla huipulla on Taikurin talo. (s. 87)
  
Tämä onkin muumikirjojen ja animaation ero. Tarina on periaatteessa molemmissa sama, mutta kummassakin on omia yksityiskohtia, jotka eroavatusein suurestikin toisistaan. Isoin ero on hahmoissa. Kuka tulee missäkin vaiheessa mukaan (kirjoissa hahmoja tulee jokaisessa osassa lisää, eli kaikki keskeisetkään hahmot eivät tunne toisiaan alusta saakka). Taikurin hatussa tutustutaan tietenkin Tiuhtiin ja Viuhtiin, Mörköön ja Taikuriin. Yllätyin, kun Mörkö yllättäen puhui ja Hemuli oli niin usein mukana seikkailuissa, sillä animaatiossa hän on vain pienessä sivuroolissa. 
  
Tätä jokea pitkin he olivat purjehtineet aikoinaan monia merkillisiä elämyksiä kohti, ja jokaisella matkalla he olivat löytäneet uusia ystäviä ja vieneet heidät mukanaan kotiin Muumilaaksoon. Muumipeikon isä ja äiti ottivat kaikki heidät tuttavansa vastaan yhtä rauhallisesti. Sisään tuotiin vain uusia vuoteita ja ruokapöytää suurennettiin. Niin Muumitalosta oli tullut hulinatalo, missä jokainen teki mitä päähän pälkähti eikä kukaan pitänyt murhaita huomisesta. (s. 11)
  
Taikurin hatussa seurataan muumien ja heidän ystäviensä elämää ensilumen laskeutumisesta kevään ensimmäiseen päivään ja aina syksyn alkuun. Paljon ehtii siinä ajassa tapahtua. Yllätyin myös siitä, että Nuuskamuikkunen nukkuu talviunta! Kirjassa on myös paljon asioita, joita ei tyypillisesti lastenkirjoissa kohtaa. Muumipappa kastelee tupakan taimia ja laittaa boolia (kirjasta löytyy siihen myös resepti!) ja Muumipeikko pelaa Nuuskamuikkusen kanssa pokeria. Erikoisesti Muumipeikko leikkii Taikurinhatusta kasvaneessa viidakossa Tarzania ja puhuu englantia. Tämä ei jotenkin tuntunut sopivan mielikuvaani Muumilaaksosta, samoin uutissähkeen lähettäminen Muumimamman kadonneesta käsilaukusta vaikutti kummalliselta. 
  
Nuuskamuikkunen -- näperteli kaislaveneitä, jotka laski purjehtimaan virran mukana. 
 Minne ne menevät? kysyi Muumipeikko. 
 Sellaiseen paikkaan, missä minä en ole, Nuuskamuikkunen sanoi.
--
 Minulla on suunnitelma. Mutta siinä ei voi olla kahta, ymmärräthän. 
– Sinä aiot lähteä. 
Nuuskamuikkunen nyökkäsi.
--
– Milloin sinä lähdet? Muumipeikko kysyi. 
– Nyt heti! Nuuskamuikkunen sanoi. -- Hän hyppäsi alas sillankaiteelta ja nuuhki aamuilmaa. Oli hyvä vaelluspäivä. (s. 127)
  
Muumimammasta tuli tässä kirjassa suosikkihahmoni. Esimerkiksi hän teke aamupalaksi pannukakkua (ja edellisen päivän puuro jää syömättä), hän pyytää Muumipeikkoa ystävineen asumaan muutaman päivän luolassa, koska on kuuma ja he vain riitelevät, eikä hän jaksa katsoa heitä. Tällä aikaa mamma vetäytyy päiväunille, "sillä hänestä mikään ei ollut mukavampaa kuin nukahtaminen sateen ropinaan". 
  
Muumimamma juoksutti hänelle heti pannukakkua ja hilloa suuren lautasen. -- Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhen vaarallinen. (s. 146)
    
Muumikirjat:
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Muumipeikko ja hänen ystävänsä löytävät vuoren huipulta korkean mustan hatun. He vievät sen kotiin aavistamatta, että hatun takia Muumilaakso muuttuu taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi.
  
Outoja pilviä liikkuu taivaalla; yhtäkkiä Muumipeikko on kummituseläin. Joudutaan hattivattien kammottavaan piiritykseen, ja muumitalosta tulee viidakko.
  
Muumimamma saa takaisin käsilaukkunsa, hän järjestää suuren ilojuhlan, ja Muumilaaksoon saapuu - taikuri.
  
Suomentanut: Laila Järvinen, 153 sivua, WSOY 2018 (tarkistettu suomennos, 1. painos 1958)
    
Alkuperäinen nimi: Trollkarlens hatt (1948)

Kuvittanut: Tove Jansson