Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14 | Vonda N. McIntyre: Unikäärme

"Käärmeet, ihmiset eivätkä muutkaan eloonjääneet 

olleet vielä sopeutuneet maailmaan, sellaisena kuin se nyt oli."

   

    

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14, Helmet 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

  

Klassikkohaasteen kierrokselle 14, jota vetää tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija, halusin lukea taas naisen kirjoittaman scifiklassikon, vaikka tämä Vonda N. McIntyren Unikäärme onkin merkitty jostakin syystä mm. omassa kirjastossani fantasiaksi. Tätä oli todella miellyttävää lukea ja sivut kääntyivät kuin itsestään. Ei ihme, että kirja on saanut merkittävät Hugo, Nebula ja Locus -palkinnot. 

  

Kraatterit olivat niin suuria niitä oli niin laajalti, että niitä oli niin laajalti, että niillä saattoi olla vain yksi aiheuttaja: ydinräjähdykset. Itse sota oli loppunut jo kauan sitten ja jo melkein unohtunutkin, sillä se oli tuhonnut jokaisen, joka tiesi tai välitti siitä, miksi se oli käyty.

--

Tällaisissa paikoissa sodan jäljet olivat säilyneet - jotkut paljaina, jotkut näkymättöminä - Käärmeen aikaan asti. Ne pysyisivät siellä vuosisatoja hänen jälkeensäkin. (s. 57)

  

Unikäärme on mainio feministinen klassikko, joka sijoittuu postapokalyptiseen maailmaan. Ydinsodan jälkeen ihmiset ovat hajaantuneet pieniin vaeltaviin heimoihin tai sulkeutuneet omiin kaupunkeihinsa. Parantaja nimeltään Käärme kulkee eri ihmisryhmien luona, välillä ylittäen vaarallisia aavikoita ja hoitaa sairaita sekä rokottaa mm. jäykkäkouristusta vastaan. Kaikki eivät ole rokotemyönteisiä, mutta Käärme yrittää parhaansa mukaan saada heidätkin ymmärtämään rokottamisen hyödyt - kuinka ajankohtainen teema!

  

"Ao, kun minä rokotan toiset, annatko minun rokottaa sinutkin?" 

Keräilijä näytti epäilevältä. "Ryömiväiset, myrkyt, taikuus, noidat - ei, ei meitä varten." 

"Sitten minun täytyy viedä kaikki tuo roina keskelle keidasta ja upottaa se." 

"Tuhlausta!" keräilijä huusi. "Ei! Likaat veden? Häpäiset ammattini. Häpäiset itsesi." 

"Minusta tuntuu samalta, kun sinä et anna minun suojata sinua tauteja vastaan. Tuhlausta. Tarpeettomia kuolemia." (s. 84)

  

Kun Käärmeen tärkein apulainen, vaaleanvihreä pikkuruinen unikäärme nimeltään Ruoho tapetaan, alkaa kuumeinen seikkailu. Kukaan ei tiedä, kuinka unikäärmeet lisääntyvät, mutta eräässä kaupungissa on maan ulkopuolelta kotoisin olevia olentoja, joilla voisi olla niitä - nuo erikoislaatuiset käärmeet kun ovat nekin toisesta maailmasta. Parantajien ei tosin ole koskaan sallittu astua tuon suljetun kaupungin sisälle. Käärmeen on saatava Ruohon tilalle uusi unikäärme tai ei voi kutsua itseään enää parantajaksi, vaikka hänellä on myös albiinokobra Usva ja kalkkarokäärme Hiekka. Matkan aikana Käärme tapaa niin kauniita miehiä kuin itsekkäitäkin ihmisiä, hän harrastaa suostumuksellista seksiä ja adoptoi lapsen. Samaan aikaan eräs mies etsii häntä. Mies, josta Käärme uneksii.

   

Jossain mustan hiekan alla oli sileä, peräänantamaton pinta. Muinainen tie? Hän oli nähnyt jäännöksiä muualla, murentuvaa betonilihaa ja ruostuvia teräsluita paikoissa, joissa keräilijät eivät olleet vielä työskennelleet. (s. 214-215)

  

Unikäärmeen maailma on huima. Tässä on selkeän polyamorisia perheryhmiä, useamman aikuisen kumppanusliittoja. Ihmiset ovat kehittäneet kyvyn säädellä omaa lisääntymistään muuttamalla kehonsa osien lämpötilaa ja jopa abortoida ei-toivotun lapsen. Käärme on immuuni useimmille sairauksille ja syövälle, sekä käärmeiden puremille, minkä vuoksi hän - kuten parantajat lähes aina - on steriili. Parantajat adoptoivat lapsensa ja kutsuvat kaikkia joukossaan tasa-arvoisesti perheekseen. Ei ihme, että tämä on ollut Otherwise -retropalkintoehdokkaana.

  

Hänen kansansa, samoin kuin kaikki muut maan kansat, olivat liian itsekeskeisiä, liian sisäänpäinkääntyneitä. Ehkä se oli väistämätöntä, sillä heidän oli ollut pakko eristäytyä.

--

Maa oli väkisin eristetty muista maailmoista ja liian monet ihmisryhmät olivat omasta aloitteestaan eristäytyneet toisistaan. (s. 302-303)

  

Tämän ajattoman klassikon soisi olla tunnetumpikin. Pidin tästä enemmän kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crakesta (molemmissa on geenimanipulaatioita). Tässä on vahvaa #metoo-henkeä. Käärmeen päätös adoptoida tulipalossa loukkaantunut tyttö kaupungista, jonka ihmiset ovat tunnettuja kauneudestaan, syntyy halusta erottaa hänet holhoojastaan, joka on käyttänyt lasta hyväkseen. 

  

Käärme vihastui hiljalleen yhä enemmän, hän muuttui vaarallisen myrkylliseksi. Arpisella, loukkaantuneella ja pelästyneellä lapsella oli yhtä suuri oikeus lempeään seksuaaliseen nautintoon kuin kauniilla ja itseensä luottavilla ihmisilläkin - ehkä jopa suurempi oikeus. Melissaa oli kuitenkin vain arpeutettu, loukattu ja peloteltu lisää. Ja nöyryytetty. (s. 172)

  

Harmillisesti käännökseen on jäänyt paljon kirjoitusvirheitä ja osa sanoista puuttui osin tai kokonaan viimeisessä kolmanneksessa, mikä luultavimmin kertoo kiireestä. Unikäärmeen kansikuva olisi voinut olla kiinnostavampikin, sen kellastuneet värit eivät ole omaan makuuni. Tein kollaasin viidestä englanninkielisestä kansiversiosta, joista etenkin ensimmäinen vasemmalta olisi suosikkini kirjan uusintapainokselle.

  

  

     

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

     

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Fantastinen, aistillinen ja jännittävä seikkailuromaani. Upea nainen nimeltään Käärme auttaa kärsiviä ja sairaita. Hän tuo lohdun niillekin potilaille, jotka ovat jo parantavan avun ulottumattomissa.

  

Typerät ja pelokkaat ihmiset tappavat Käärmeen tärkeimmän apurin, unikäärmeen, jonka avulla ihminen voi voittaa kuolemanpelon ja valmistautua tuonpuoleiseen rauhallisin mielin. Valitettavasti parantajat eivät tiedä, miten nuo äärimmäisen harvinaiset ja arvokkaat käärmeet lisääntyvät. Käärmeen on pian löydettävä uusi unikäärme, muuten hän ei voi jatkaa parantajan ammattiaan. Tehtävä tuntuu mahdottomalta.

  

Käärme kohtaa matkallaan monia vaaroja, mutta onneksi hänen elämässään on myös intohimoa, hyvyyttä ja onnea.

  

Unikäärme on Vonda McIntyren vuonna 1978 kirjoittama romaani, joka on nykyään korotettu klassikon asemaan. Se on voittanut mm. Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Unikäärme on käännetty jo viidelletoista kielelle, nyt vihdoin siis myös suomeksi.

  

Yhdysvaltain Seattlessä asuva McIntyre on kirjoittanut 12 teosta. Myös hänen viimeisin romaaninsa Aurinko ja kuu palkittiin Nebulalla.  

  

Suomentanut: Paula Merjamaa 323 sivua, Like 2002
  
Alkuperäinen nimi: Dreamsnake (1978)
  
Teos on luettu myös täällä: Kiiltomato, Kirjavinkit, Taikakirjaimet

Lukupiirissä | Alastair Reynolds: Ikirouta

"Ylitimme aavemaisia kaupunkeja ja kyliä, joiden tyhjistä rakennuksista ei loistanut valoja. Maasto alkoi muuttua jäätyneemmäksi jokaisen lentämämme kilometrin myötä."

      

  

Lukuhaasteissa: Helmet 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

    

Vetämäni lukupiirin tammikuun kirjana oli Alastair Reynoldin pienoisromaani Ikirouta. Vuosi on käynnistynyt hyvin post-apokalyptisissä merkeissä, sillä tässäkin on maailmanloppu tekeillä hyönteisten kuoltua. Vuonna 2080 ihmiskunta on sukupuuton partaalla, eletään Tuhon jälkeistä aikaa. Päähenkilö on 70-vuotias opettaja, joka säälii viimeistä sukupolvea, lapsia jotka kärsivät pahan ruokapulan takia.

  

"Kaikki ovat sitä mieltä, ettei sillä ole enää merkitystä", minä sanoin. "Koulutuksella. Sillä, että niille tytöille ja pojille annettaisiin mahdollisuus. -- Mitä sitten, jos heillä ei ole muuta odotettavissa kuin hidas nääntyminen nälkään tai visiitti kiertäville eutanasiaklinikoille?" (s. 11)

  

On kehitelty suurin piirtein jesarilla ja paperiklemmareilla kasassa pysyvää teknologiaa, jolla voidaan lähettää muutamien valikoitujen yksilöiden tietoisuus ajassa taaksepäin. Projektin nimi on Ikirouta. Matkaajia eli "aikaan vajoavia" kutsutaan piloteiksi, sillä he ottavat kohdehenkilönsä kehon hallintaan ja suorittavat heille annettua tehtävää: hankkia siemenet, pelastaa tulevaisuus. Tästä tuli paljolti mieleen tv-sarja Travelers, jossa tulevaisuudesta lähetetään tajuntoja menneisyyden ihmisten ruumiisiin heidän kuolemahetkellään.

  

On puhetta horisontaalisesta geenien siirrosta, sattumanvaraisesta mutaatiosta, ehkä jostain tahallisesta, valloilleen karanneesta biologisesta aseesta, joka hyppii hyönteislajista toiseen. Sammuttaa niitä kuin tietokonevirus. -- Maatumisprosessit alkavat pettää -- Pölymyrskyjä, aavikoitumista, kansanvaelluksia. Yhteiskunnallisen järjestyksen asteittainen luhistuminen. -- aloimme kutsua sitä Tuhoksi: ekologiseksi ja biologiseksi katastrofiksi. (s. 98-99)

    

Reynolds esittelee hyvin minimalistisesti tulevaisuuden maailman sekä muutamat keskeiset hahmot. Ajassa liikutaan niin takaumien kuin menneen ja nykyhetken välillä tapahtuvien matkojenkin muodossa. Lukija saakin olla tarkkana, ettei aivan kokonaan mene sekaisin, mitä tapahtuu missäkin järjestyksessä. Lyhkäisessä teoksessa ei ole lukuja, eri ajoissa ja paikoissa pomppivat kappaleet on kuitenkin erotettu toisistaan. 

   

Kenkieni alla oleva muta ei ollut elotonta maata, se kuhisi kuumeisena täynnä mikro-organismeja. Nuo puut etäällä eivät olleet kivettyneitä keloja, ne olivat hirviömäisiä ja kauniita eläviä koneita, tehtaita, jotka oli rakennettu soluista ja nesteistä ja uskomattomasta, hienoviritetystä biomolekyylisestä kellokoneostosta. (s. 101)

  

Ikirouta oli erittäin hämmentävä lukukokemus, mutta ei niistä syistä kuin kirjaan tarttuessani luulin. Reynolds on puolisoni lempikirjailija ja hän on kertonut monien teosten aivotnyrjäyttävästä juonesta. Tässä ei ollut vaaraa siitä, vaikka tarkoituksellista kertomatta jättämistä (osittain kiitos käännöksen) ja pientä paradoksaalisuutta tarinassa sen aikamatkailuluonteen vuoksi ilmeneekin. Siinä mielessä siis kevyt ensitapaaminen Reynoldsin kanssa.

  

Nyt elossa on viimeinen sukupolvi, sen jälkeen kun Maailmanterveys otti käyttöön pakolliset sterilointiohjelmat. Oli lempeä teko olla tuomatta maailmaan lisää lapsia. (s. 103)

  

Isoin mitäs kummaa -kohta oli nimittäin suomalainen nainen nimeltään Antti. Pientä laiskuutta, ettei ole edes tarkistettu nimeä googlaamalla, eikä tässä ollut minusta mitään viitteitä sateenkaarikirjallisuudesta. Suomi mainittiin myös toiseen kertaan, sillä jossakin maassamme on kirjan mukaan siemenpankki, missä säilytetään geneettisesti muunneltuja siemeniä, jotka pölyttyvät tuulen avulla, eikä hyönteiskato siis estä ruoan kasvattamista. Maaperänkin tosin kommentoidaan olevan steriili, eikä siihen tarjota mitään ratkaisua.

  

Yksi naisista ojentautui puristamaan kättäni.

--

"Minä olen Antti", hän sanoi hieman murteellisella venäjän kielellä. "Alun perin Suomesta, ja olen yksi piloteista."

--

"Mutta sinun ei ollut määrä päätyä miehen ruumiiseen. Mikä hitto meni pieleen?" (s. 50 ja 93)

  

Käännös on paikoin tasoa - ja lainaan suoraan - purkillinen käärmeitä (jonka täytyy alkuteoksessa olla can of worms) eli aika pahoja anglismeja on tähän jäänyt. Eikä tarinan ideakaan aivan täysillä napannut mukaansa, vaikka aikamatkailusta ja maailmanloppukirjallisuudesta pidänkin. Luulen, että eniten hiersi se, että ratkaisuna ongelmiin on vain muutaman siemen sisältämä salkku, eikä estetä Tuhoa tapahtumasta alkujaankaan. Pidän alkuperäisestä kannesta enemmän kuin suomennoksesta.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Korjaa menneisyys. Pelasta nykyisyys. Pysäytä tulevaisuus.​

  

Vuosi 2080: ryhmä tiedemiehiä pelaa uhkapeliä ihmiskunnan tulevaisuudella. Tavoite on tehdä pieni muutos menneisyyteen globaalin katastrofin välttämiseksi ja jättää kirjoitettu historia koskemattomaksi.​

  

Vuosi 2028: nuori nainen menee rutiininomaiseen aivoleikkaukseen, jonka seurauksena hän alkaa kuulla päässään ääntä, jolla tuntuu olevan oma tahto ja tarkoitusperät.​

  

Suomentanut: Hannu Tervaharju, 153 sivua, Like 2020

   
Alkuperäinen nimi: Permafrost (2019)

  

Luettu myös täällä: Maailmankirjat, Kirjavinkit, Espoon Fantasia, Inkan maailma, Kirjattelua

Naistenviikko | Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

"Onko tämä meidän loppumme?"

     

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikko - Nimipäiväänsä 24.7. viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja, Helmet 2021: 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

  

Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet oli haastava teos luettavaksi paitsi aiheeltaan, myös rakenteeltaan. Korona-pandemia on tätä kirjoittaessani edelleen olemassa, vaikka rokottaminen onkin hyvässä vauhdissa. Kirjassa vuonna 2025 alkaa levitä miesten surmaksi kutsuttu virus, joka tappaa vain miehiä, mutta naisetkin ovat sen kantajia. Vain 10% maailman miehistä ja muista Y-kromosomin kantajista jää henkiin, ennen kuin rokote kehitetään.

  

En kestä tätä epävarmuutta, Kysymykset täyttävät pääni. -- Kuoleeko minun mieheni? Saavatko kaikki tartunnan? Löytyykö tautiin jokin parannuskeino? Kunka kauan sen kehittäminen kestää? Mitä jos sellaista ei tule? Mitä jos tämä ei lopu ikinä? Palaako maailma enää koskaan entiselleen? (s. 59)

     

Tapahtumia päästään katselemaan kymmenen naisen silmin aina vuoteen 2031 asti . Mukana on myös artikkeleita, blogitekstejä ja erään miehen päiväkirjamerkinnät. Näin runsaan hahmogallerian vuoksi oli pidettävä nimilistaa siitä, kuka kukin on. Parin pienemmässä roolissa olevan naisen, kuten Morvenin tarinaa olisi mielellään lukenut enemmänkin kuin muutaman muun, jotka pääsivät ääneen eniten.

  

Kirjan alkupuolella itkin, sillä oli niin helppoa samaistua siihen tunteeseen, jonka pandemia on synnyttänyt. Etenkin erään keskeisen henkilön puolison menettäminen herätti tunteita ja avasi kyynelhanat. Sehän olisi voinut olla aivan helposti omakin todellisuuteni. Onneksi tässä vaiheessa puoliso on saanut jo molemmat rokotteet ja syyskuun alussa saan itsekin toisen annoksen. Iäkäs äitini on myös rokotettu ja se jos mikä on positiivista.

  

Ensimmäistä kertaa elämässäni en odota innolla joulua. Miten voisinkaan, kun maailmanloppu näyttää tekevän tuloaan. Kaupat jatkavat toimintaansa kuin mitään ihmeellistä ei olisi meneillään. -- Mutta kotimme on niin täynnä pelkoa, että sen voi melkein nähdä valuvan ulos postiluukusta. (s. 54)

  

Kirjassa on jonkin verran feministisiä piirteitä: miesten kuoltua jää valtavasti tekemätöntä työtä. Monet alat ovat vahvasti miesvoittoisia, joten niitä paikkaamaan pitää kouluttaa naisia. "Poliisi, armeija, laivasto, palotoimi, ensihoitajat, turvallisuuspalvelut." Jopa rakkaus muuttuu: julkaistaan sovellus "yksisarvinen pandemianjälkeisessä maailmassa", jossa naiset etsivät rakkautta toisten naisten kanssa, vaikka eivät olisi koskaan olleet suhteessa saman sukupuolen edustajan kanssa tai kokeneet vetoa toisiin naisiin. Yhdessä olo tuo kuitenkin lohtua ja turvaa, moni löytääkin uuden tai ensimmäisen rakkauden tätä kautta.

Vaikka pidinkin kirjasta paljon ja se aiheutti voimakkaita reaktioita, en voinut välttyä ajattelemasta, kuinka teoksen feminismissä on samankaltainen pohjavire kuin Naomi Aldermanin romaanissa Voima. En ole kirjoittanut siitä blogissa, sillä en kokenut teosta lainkaan feministiseksi, enemmänkin se herätti minussa raivoa. Siinä naiset nimittäin alistavat miehet uudella voimallaan, eikä maailmaa voi mitenkään kuvata tasa-arvoiseksi. "En ole ikinä tuntenut oloani näin voimakkaaksi. Tältä kai miehistä aiemmin tuntui. Pelkkä fyysinen läsnäoloni riittää pakottamaan toisen ihmosen pakosalle. Ei ihme, että se tunne huumasi heidät."

  

Jäljelle jääneitä miehiä - tai sanotaan nyt osaa heistä - vaivaa outo kompleksi. He kuvittelevat olevansa jumalia vain siksi, että sattuvat lukeutumaan noihin "harvoihin ja valittuihin". Nähdessään vastaan tulevien naisten ilmeet he sekoittavat hämmästyksen ihastukseen. Mutta eivät he ole sen parempia vain siksi, että heitä on vähemmän. Olemme kaikki ihmisiä, olimmepa miehiä tai naisia, ja vaikka jokin perimän tai kohtalon oikku tekisi jonkun immuuniksi ja sallisi hänen jäädä henkiin, ei se tee hänestä muita parempaa. (s. 297)

  

Viimeisissä miehissä pieni prosentti miehiä on immuuneja ja joillakin se nousee päähän. Aivan kuin eloonjääminen olisi merkki siitä, että vain alfa-urokset selviytyvät. "Yksittäiset miehet pistävät silmään kuin mustetahra paperilla." Miehiä kuitenkin tarvitaan ihmiskunnan jatkuvuuden takaamiseksi, sillä toisin kuin Jan Salmisen Äidinmaassa, ei Sweeney-Bairdin luomassa maailmassa osata vielä hedelmöittää munasoluja naisten soluilla. 

  

Taudin luonteen vuoksi miehistä, joilla oli ennen (jos ei oikeasti, niin ainakin omasta mielestään) kaikki valta ja voima, on melkein yhdessä yössä tullut vähemmistö. "Olen huomannut, että kun nykyään tarkoitetaan ihmisiä, puhutaan "naisista". En tykkää siitä. -- se johtuu vain siitä, kun naiset ovat enemmistönä,"

  

Olen edelleen töissä kirjastossa. Minut yritettiin määrätä töihin hoitoapulaiseksi, ja ei millään pahalla, mutta minä sanoin, että kirjasto on tärkeämpi juttu. Jouduin vähän kampanjoimaan, mutta lopulta meillä oli yli 500 allekirjoitusta ihmisiltä, jotka sanoivat, että kirjaston täytyy pysyä auki, ja niin minun hoomani luokiteltiin "välttämättömäksi työksi" enkä joudu muihin tehtäviin. (s. 257)

    

Vapaaehtoisesti lapsettomana kirjan lapsikeskeisyys oli ajoittain hieman puuduttavaa. "Jumalauta että vihasin Susanin tapaisia naisia, joiden silmissä minun elämäni oli turhamaista ja merkityksetöntä ikään kuin olisin ravannut joka ilta jossain laittomissa reiveissä sillä välin kun hän raatoi äityden alttarilla kuin aliarvostettu äiti Teresa."

  

Etenkin yhden keskeisen hahmon kipuilu raskaaksi tulemisen vaikeuksien kanssa. Konsepti siitä, että vanhemmaksi valittaisiin vain tietyin kriteerein puolestaan oli sellainen, jonka soisin olevan oikeassakin maailmassa. Koska spermapankeissa on vain rajallinen määrä "kultaakin kalliimpia" siittiöitä, on harkittava tarkkaan, ketkä voivat saada mahdollisuuden raskauteen ja hedelmöityshoitoja ei saa kuin muutaman kierroksen. Joskin kirjassa asia ilmaistaan sivulla 333 virheellisesti päinvastoin: "Lasta toivovia naisia on paljon vähemmän kuin miehiä ja lahjoitettua spermaa. Asetelma ei tule koskaan olemaan reilu."

Pandemian alla alkunsa saaneet lapset tulevat maailmaan, jollaista heidän vanhempansa eivät olisi ikinä osanneet kuvitella. (s. 231)

  

Vaikka kirjailija sanoo alkupuheessaan, että on aloittanut kirjan kirjoittamisen jo 2018, on tätä viimeistelty vielä viime keväänä. Vaikuttaa siltä, että kirjaan on päätynyt paljon todellisen pandemian kuvastoa ja vaikka se tuokin tarinaan aitoutta, jää hampaankoloon kalvamaan epämääräinen ilmiöllä ratsastamisen tunne. "Maailmanlopulla ei kuulu rahastaa."

  

Parasta tässä muutoin niin synkässä kirjassa on sen loppupuolen tulevaisuusvisionti: on keksitty lääke endometrioosiin, valmistetaan naisten vartalon mukaisia varusteita esimerkiksi poliiseille ja palokuntalaisille, turvavyöt ja niskatuet sopeutuvat naisten mitojen mukaan minimoiden liikennekuolemia (joskin populaation pienentymisen takia vähentynyt autoilu muutoinkin tekee ajamisesta turvallisempaa), parempi ymmärrys naisten sydänkohtauksen oireisiin on vähentänyt kuolemia... Kunpa nämä kaikki olisivat omaakin todellisuuttamme.

  

"Ilmastonmuutos -- on kuulemma pysähtynyt ja muuttaa suuntaa nyt, kun puolet planeetasta on kuollut ja vienyt kuppaiset päästönsä mukanaan." (s. 308)

    

   

Arvosana:

            

Takakannesta:

Otteessaan pitävä kirjallinen trilleri taudista, joka muuttaa kaiken​

  

Skotlannissa alkaa levitä tappava virus, joka tarttuu vain miehiin. Viruksen löytänyt naislääkäri leimataan vainoharhaiseksi, kunnes häntä vähätelleet miehet sairastuvat itse. Pandemia leviää kulovalkean lailla ympäri maapallon ja kylvää tuhoa, vaikka naiset yrittävät yhä epätoivoisemmin suojella läheisiään. Kilpajuoksu aikaa vastaan kiihtyy huimiin kierroksiin, kun vain rokotteen kehittäminen voi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden.​

  

​Vain miehet kantavat virusta. Vain naiset voivat pelastaa meidät kaikki.

  

Suomentanut: Kirsi Luoma, 419 sivua, Like 2021

  

Alkuperäinen nimi: The End of Men (2016)

   

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu, Luetut.net, Kirsin Book Club, Lukupino, Kirjahilla

  

Samankaltaista luettavaa: Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi, Rob Ewing: The Last of Us, Jeff Long: Vuosi nolla, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Siri Kolu: Pelko ihmisessä, Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset, Jan Salmisen Äidinmaa

Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen (Themis-kansiot #3)

"- Kuvittele olevasi paikassa, joka tavallaan muistuttaa tätä, mutta jokainen pikku asia on sen verran erilainen, että tunnet olevasi idiootti. Kaikki on tuttua, mutta et tiedä miten käyttää oven kädensijoja tai vessaa. Et tiedä, piteletkö kädessäsi haarukkaa vai jonkinlaista ruuvimeisseliä. "

   

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Sylvain Neuvelin Themis-kansiot trilogain päätösosa Ei enempää kuin ihminen on kauniskantinen pettymys. Odotin kirjalta paljon enemmän ja siksi siitä postaaminen on venähtänyt pitkäksi. Onneksi olen nyt tammikuussa saanut siivottua työpöydän nurkalta pois näitä roikkuvia arvosteluja. 

   

- Sinä puhut tänne jäämisestä kuin se olisi vain yksi vaihtoehto muiden joukossa, niin kuin Ranskaan muttaaminen tai jotain. Ei se ole. Hän ei koskaan mene tanssiaisiin avaruusolentotyttökavereiden kanssa.  (s. 97)

    

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Uinuvat jättiläiset todella paljon, eikä Heräilevät jumalatkaan ollut huono. Tässä kolmannessa osassa ollaan suurelta osin toisella planeetalla, siellä, mistä jättirobotit ovat kotoisin. Themis-robotin sisällä toisen osan lopussa olleet tohtori Rose Frankin, robotin ohjaaja Vincent Couture ja hänen tyttärensä Eva Reyes sekä kenraali Eugene Govender päätyivät vahingossa ekteiksi kutsutun kansan luo, kun he kutsuivat kaikki Maassa olleet robotit takaisin. 

  

- Jos sanomasi on totta, sitten maailma on tullut hulluksi meidän poissa ollessamme. (s. 66)

  

Nelikko joutuu asumaan toisessa maailmassa yhdeksän vuotta, ennen kuin palaavat takaisin Maahan. Ektien Neuvosto ei halunnut kotiuttaa heitä, joten he pakenivat. Heidän poissa ollessaan asiat ovat kurjistuneet Maassa. Ne, joilla on eniten avaruusolentojen geenejä on kerätty leireille tarkoituksena tappaa heidät. Ihmiset kun ovat päätelleet, että jos jollakin on avaruusolentojen geenejä, hän on vaarallinen, sillä muukalaiset saattavat palata heidän takiaan viimeistelemään aloittamansa joukkomurhat. Vaikka puhdasverisiä on vain kourallinen ja eniten geenejä omaavat ohjaavat robottia. Nurinkurista, vai mitä! Erään hahmon syyttäessä ektejä murhaajiksi, miljoonien ihmisten tappajiksi, vastaa tohtori Franklin siihen: "- Niin mekin teemme."

  

- Nyt aikaansaannostamme käytetään viemään ihmisiltä perusoikedet, lietsomaan sotaa ja satuttamaan väkeä. En ole varma haluanko olla sellaisessa enää mukana. (s. 256)

  

"Väärien" geenien kantajien lisäksi leireille on kerätty tiettyjen uskontokuntien ja etnisten ryhmien edustajia. Touhu on mennyt siis varsinaiseksi holokaustin toistoksi. Yksi hahmo pohtiikin, että ihmisillä taitaa olla lyhyt muisti, kun toisen maailmasodan kauhut ovat heiltä unohtuneet. "Ei puolta maailmaa voi muuttaa pakolaisleiriksi" Ainoaa Maahan jäänyttä robottia, nimeltään Lapetus, on käytetty pakottamaan muita maita liittymään Yhdysvaltoihin. Ulkomaan kauppa on käytännössä kokonaan lakannut ja maiden täytyy tulla toimeen omavaraisesti. Kun Themis palatessaan laskeutuu Venäjälle, on selvää, että sitä halutaan käyttää vastustamaan Yhdysvaltojen asemaa maailman valtijaana.

    

- Kuvittele, että Cokis aikoo vallata kaiken, se ostaa jokaisen merkin jonka pystyy ja Pepsi on ainoa, johon sillä ei ole varaa. No niin, ehkä sinä pidät Dr Pepperistä ja haluaisi jatkaa sen juomista mutta et voi. Dr Pepperiä ei ole enää. On vain Cokis ja Pepsi. Jotkut hyväksyvät asian, mutta joillakin menee pidempi aika tottumiseen. Georgia esimerkiksi ei pystynyt luopumaan Fantasta. (s. 39)

   

Pidin todella paljon Evasta. Hän puolustaa Esat Ektissä niitä kansalaisia, joiden esi-vanhemmat ovat syntyneet muilla planeetoilla. Heillä kun ei ole samoja oikeuksia kuin muilla. Kirja alleviivaa hyvin vahvasti, kuinka eriarvoisuus ja rasismi ovat tyhmiä ja syntyvät vääristä olettamuksista. Vähempikin osoittaminen olisi riittänyt. Onneksi kirjassa on tasapainottamassa paljon populaarikulttuuriviittauksia. Löytyvät niin Fascape, Star Trek, Chewbacca, Nälkäpeli kuin The Walking Deadkin, jokainen hyvin humoristisessa yhteydessä. Kaiken lisäksi kirjassa ollaan hetken aikaa Suomessa! Nightwishkin mainitaan. 

  

Ihmiset täällä ovat niin tyhmiä, etteivät tajua vihaavansa kaltaisiaan. Kenties se minua ärsyttää. Typeryys. Inhoan sitä enemmän kuin pahuutta. (s. 188)

   

Vaikka kirjassa siis oli loistavia elementtejä, itse kerronta oli hieman köyhää. Tapahtumia oli loppujen lopuksi vähän ja kaiken yllä roikkui melankolinen tunnelma. Puolet kirjasta ikävöitiin takaisin Maahan ja toinen puoli kaivattiin takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Se ei silti ole ollenkaan huono lukukokemus, olisin vain halunnut tietää enemmän ekteistä (en vain heidän politiikastaan). Yksi hahmoista ihmettelee samaa, kuinka Vincent tutkijana ei ole ollenkaan innostunut ollessaan ensimmäisiä ihmisiä vieraassa maailmassa, hän vain haluaa palata takaisin, jotta Evan ei tarvitse viettää koko elämäänsä Maan ulkopuolella. 

  

- Nyt olen taas friikki. Yokits sentään, minut laitettiin lasipurkkiin, ihan kuin olisin epämuodostunut vauva friikkisirkuksessa. (s. 158)

  

Kun tein kirjasta pari päivää sitten muistiinpanoja, vertailin sitä mielessäni kirjabloggaajien klassikkohaasteen 10. kierrokselle lukemaani Octavia E. Butlerin Aamunkoittoon (josta tulee postaus 31.1.), havaitsin kirjoissa muutamia yhtäläisyyksia ja isoja eroja. Esimerkiksi ektit kieltäytyvät parantamasta erään ihmisen syöpää, koska eivät halua sekaantua muiden kansojen asioihin ja tulevaisuuteen. Butlerin kirjan oankalit puolestaan tulevat pelastamaan ihmiskunnan rippeet ja poistavat päähenkilöltä syövän sekä vaihtokauppaperiaatteella muokkaavat ihmisten perimää. 

   

Luulen, että yritin juuri silittää rottaa. -- Punainen ja pörröinen karvapallo. Niin kuin iso hamsteri, mutta punainen. -- Sillä pikkuotuksella ei ollut häntää ja sen pikkuruisia silmiä oli vaikea nähdä. Se oli vain polun yli vilahtava punainen pallo. -- turvallisuusvalvoja -- huusi joko minulle tai sille eläimelle -- huitoi pikku ystävääni pois. En usko olleeni vaarassa, mutta vartija katsoi minua samoin kuin äiti silloin kun söin madon muiden yllytyksestä tai kun pureksin auton latialta löytämääni purkkaa. (s. 98)

   

Themis-kansiot on kokonaiusuudessaan hyvin kiinnostava, etenkin koska sen luvut ovat kansioita, joissa vuorottelevat mm. päiväkirjamerkinnät, translitteroidut haastattelut ja uutiset. Ja onpa se varsin ajankohtainen, sillä kirjassa nousee kolmannen maailmansodan uhka. Harmillisesti sarjalle kävi samoin kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogialle. Kummatkin alkavat hyvin lupaavasti, mutta molemmissa kirja kirjalta  katosi jotain, mikä teki ensimmäisestä osasta erityisen. Hieman vastaava, mutta tasaisen hyvänä pysyvä sarja puolestaan on Lars Wilderängin Tähtitrilogia, jota voin kyllä suositella lämpimästi. 

   

- Ei ole mitään ongelmaa, Bodie. Kyse on vain siitä, että neljänkymmenenviiden sekunnin kuluttua sinua pyydetään aloittamaan kolmas maailmansota. (s. 171)

  

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Tuho uhkaa Maata trilogian huikeassa päätösosassa

  

Kymmenen vuotta Heräilevien jumalien tapahtumien jälkeen Rose Franklin palaa Maahan. Hänen järkytyksekseen koko planeetta on jälleen tuhon partaalla, ja konejättiläisten perinnöstä alkunsa saanut maailmanpalo uhkaa kaikkea elämää. Rose aikoo pelastaa Maan, mutta tuleeko hänestä vain nappula tuomiopäivän pelissä?

    

Suomentanut: Niina Kainulainen, 405 sivua, Like 2019

  

Alkuperäinen nimi:  Only Human - Book Three of the Themis Files (2018)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Uinuvat jättiläiset
• Heräilevät jumalat
• Ei enempää kuin ihminen

Esat Ektillä on vierailtu  myös täällä: Varkauden lehti, Kansan uutiset, Kirjavaras Rere, Kirjaimia

Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä

"Tässä paholaisen odotushuoneessa ei totisesti ole kunnon miehiä tungokseen asti."

   

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

   

Ørjan Nordhus Karlssonin useasta näkökulmasta kerrottu Yön ja päivän välissä oli yksi viime vuoden yllättäjistä ja päätyi parhaiden lukukokemusten joukkoon. Tartuin kirjaan vailla mitään muuta ennakkotietoa kuin mitä takakansi ja kustantamon sivu kirjasta kertoivat. Kyseessä on siis scifiteos, joka sijoittuu sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Voisinpa väittää teoksessa olevan aineksia kyberpunkiinkin.
 
Päähenkilö on haastavien tilanteiden kovaksi hioma, biotuunattu 33-vuotias Marko Eldfell. Hän on monien metsästämä sotilaskarkuri, joka yrittää vain elää elämäänsä mahdollisimman huomaamattomasti, mutta joutuu silti odottamattomiin tilanteisiin. Marko on todella kiinnostava hahmo. Pidin hänestä heti alusta alkaen, sillä vaikka hän saattaakin olla taistelujen arpeuttama, äkkiseltään pelottavalta vaikuttava ilmestys, hänessä on paljon pehmeitäkin puolia.
 

Sotilaalliset biosentriset sovellukset erottivat Markon ja ehkä non sata muuta miestä ja naista maailman muusta väestöstä. Biosovellukset oli kytketty suoraan hermostoon, ja ne sallivat hänen kasvattaa hetkellisesti jalka- ja käsivoimiaan, parantaa kognitiivisia kykyjään, tarkentaa pimeänäköään ja lisätä hapenottokykyään. (s. 12)

Takakansi sanoo sisällön olevan hengästyttävän vauhdikasta ja olen samaa mieltä. Paljoa ei olla paikallaan, vaan koko ajan mennään ja talla pohjassa. Mikä ei tällaisessa kirjassa haittaa ollenkaan. Mutta aivan päätöntä kohellusta tämä ei kuitenkaan ole. Toiminnalla on aina jokin syy (sekä seuraus) ja monet kohtaukset tuntuvat hyvin pelimäisiltä (kuten seuraavat kaksi lainausta osoittavat, joskin minusta tuntuu, että jälkimmäisen katkelman kuskilla tulisi olla käsissään ohjakset, ei suitset).
 

Hän tutki ruumiit. Saalis ei ollut hassumpi. Hän löysi gangstereilta kaksi konepistoolia, joista toinen oli ladattu panssaria läpäisevillä ammuksilla, neljä täyttä lipasta, käsikranaatin ja Snickersin. 

Kaikkein eniten hän ilahtui suklaapatukasta. (s. 88)

Tällaista tapahtuu vain elokuvissa. Marko nousi istumaan ja varisteli heiniä takistaan. Kärry, johon hän oli ikkunan läpi syöksyttyään niin odottamatta tipahtanut, keinahteli hieman sivusuunnassa, ja rautavahvisteiset pyörät iskivät kipinää katukivistä. Kuski nuokkui etukenossa suitset löysänä käsien välissä. Nukkuiko hän? Siltä vaikutti. Mutta hevonen tuntui tietävän, minne sen piti mennä. (s. 189)

   
Suomennos on loistava, kuten olen osannut alkaa Likeltä odottamaankin. Kirjan taidokkaan käännöksen takana on Aino Ahonen. Ilahduin mahdottomasti, kun huomasin, että tässä käytettiin sanaa drone suomentamattomana, sillä drooni on minusta aivan kauhea viralliseksi käännökseksi. Vain parissa kohtaa jäin miettimään käännöstä. Esimerkiksi viikatelanka ihmetytti, vaikka sanana se onkin loistava. Pohdin nimittäin, onko kyseessä siis razor wire -tyyppinen asia, vai ihan oma futuristinen juttunsa?
 
Teoksen kuvailut olivat todella hienoja. Muutamia suosikkejani: "Talossa oli hiljaista kuin viikinkihaudassa, ja yhtä tyhjää", "vartiotornit kyyhöttivät sisäänkäynnin päällä kuin kaksi lihavaa korppikotkaa", "hän oli luultavasti vain varjo muiden varjojen joukossa, mitätön nippeli isossa koneistossa", "nenä sojotti vasemmalle kuin haaksirikkoutunut laiva", "hikipisarat alkoivat tipahdella otsalta lattialle. Niiden jättämät vanat toivat Markolle mieleen etanaliman", "helvetillinen rytinä, kuin hulluksi tullut sirkkelisaha, leikkasi pois loput lauseesta".

   

Miehen iho oli vaaleansininen ja monin paikoin täysin läpinäkyvä. Kuin kovakuorinen korvameduusa. Verisuonet kiemurtelivat mutkikkaana verkostona kallon lasimaisen luuston päällä, ja sen alta Marko erotti harmaan aivoaineen. Tosin harmaa ei oikein riittänyt kuvaamaan sitä. Epätasaisella pinnalla tanssahteli pieniä valonvälähdyksiä, sähköisiä tulikärpäsiä.  (s. 168)

  

En löytänyt ainuttakaan blogipostausta tästä kirjasta, mikä on todella sääli. Kansikuva ei kieltämättä ole kaikkein houkuttelevin, mutta suosittelen todella lämpimästi tarttumaan tähän. Yön ja päivän välissä on minun vuoden 2019 luettujen kärkijoukkoa ja odotan mielenkiinnolla trilogian seuraavaa osaa! 

    

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Hengästyttävän vauhdikas ja ylistetty scifitrilogian aloitusosa

  

Sadan vuoden päästä eliitti hallitsee rautaisella otteella maailmaa, jossa muut elävät rikollisuuden ja köyhyyden kurimuksessa. Sotilasyksiköstään karannut Marko Eldfell pakenee takaa-ajajiaan henkensä edestä. Geenikokeiden seurauksena hänestä on tullut vaarallisen tehokas taistelukone. Mutta äärikykyjen aktivoiminen tekee hänestä myös haavoittuvan – liikkuvan maalin vihollistensa tähtäimeen.

   

Suomentanut: Aino Ahonen, 345 sivua, Like 2019

  

Alkuperäinen nimi: Huset mellom natt og dag (2014)

Mats Strandberg: Loppu

"Syyskuun 16. päivä kello 4:12 aamulla Ruotsin aikaa 

Foxworth komeetta puhkaisee Maan ilmakehän."

   

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, YA-haaste 2019: Pohjoismainen kirjailija

   

Mats Strandbergin teokset ovat kiinnittäneet huomioni aikaisemminkin, vaikken ole niihin ennen Loppua tutustunutkaan. Ristely on ollut pitkään lukulistalla (se sopisi hyvin vaikkapa Halloween-lukuhaasteeseen!) ja yhdessä Sara B. Elfgrenin kanssa kirjoittaman Engelsfors-sarjan ensimmäinen ja kolmas osa löytyvät omasta hyllystä, kiitos Helsingin kirjamessujen alelaarien (hyviä ehdokkaita ensi vuoden hyllynlämmittäjä-haasteeseen). 

  

Ehkä juuri kaaos on täsmällisin kuva ihmiskunnasta. (s. 418)

  

Parasta tässä lukukokemuksessa oli Strandbergin käyttämä kieli, viittaus Muumipeikko ja pystötähteen sekä ne useat kohdat, joissa hahmot keskustelevat ilmastonmuutoksesta ja ihmisyydestä. Loppua verrataan takakannessa Skamiin, mikä on hieman harhaanjohtavaa, ainoat yhtäläisyydet kun ovat skandinaavisuus ja se, että käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa ystävyys, bileet, uskonto, sydänsurut, homoseksuaalisuus, seksi sekä päihteet. Noin ympäripyöreät ja arkipäiväiset asiat tuskin riittävät ihan yhtäläisyysmerkin vetämiseen. 

  

Kuka haluaisi synnyttää tähän maailmaan lapsen? Ja kuka haluaisi odottaa lasta, joka ei ehdi syntyä? (s. 80)

  

Loppu on lopullisin maailmanloppua kuvaava teos, jonka olen lukenut. Siitä huolimatta se ei ole niin ahdistava, melankolinen tai surullinen kuin moni muu, kuten vaikkapa Cormac McCarthyn Tie tai Maarit Verrosen Hiljaiset joet. Maata kohti on tulossa kaiken elämän tuhoava komeetta (Extinction Level Event), jolle on annettu nimeksi Foxworth. Komeetan radan huomataan olevan törmäyskurssilla Maan kanssa vasta kolme kuukautta ennakkoon, joten mitään ei ole tehtävissä pelastumiseksi. Ei ammuta yhdinohjuksia tai lähetetä avaruusarkkia, jonne osa ihmisistä voitaisiin pelastaa. 

  

Planeettamme voi paremmin kuin aikoihin. Emme lähettele enää ruokaa ja tavaroita ja raaka-aineita pitkin poikin maapalloa. Tehtaat, jotka ennen nielivät sähköä ja sylkivät ulos saasteita, ihan kuin sadat tuhannet kakkaavat jättiläiset Lucindan sadussa, on nyt suljettu. Olemme lopettaneet lentämisen ja ajamme harvoin autolla, käytämme sähköä vain murto-osan siitä, mitä ennen. 

Olisimme ehkä pystyneet pelastamaan ympäristön, jos olisimme eläneet tällä tavalla jo aiemmin. 

Muutokseen vadittiin siis komeetta. (s. 111)

  

Teoksen tapahtumia seurataan Simonin ja Lucindan näkökulmista. Simon on minäkertoja, Lucindan osuudet päiväkirjamaisia vuodatuksia TellUs-sovellukseen. TellUsiin ladatut tekstit tallennetaan sateliittiin, jonka muistiin pakataan mahdollisimman paljon tietoa ihmisten historiasta, tieteestä ja kulttuureista. Tarina pyörii suurelta osin kolmannen hahmon, Tildan ympärillä. Tilda on paitsi Lucindan entinen paras ystävä sekä uintijoukkuetoveri, hän on myös Simonin tyttöystävä. Kun Tilda yllättäen kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, Simon ja Lucinda alkavat selvittää tapahtumia yhdessä.

  

Isä kutsuttiin ylimääräiseen työvuoroon. Sairaalassa pelätään, että kun torille kerääntyy tuhnansia ihmisiä, joilla on tarve purkaa sisällään vellovaa pelkoa ja ahdistusta ja vihaa, lopputulos on silkkaa Hieronymus Boschia. (s. 47)

  

Vaikka Simonin ja Lucindan "Lasse-Maijan etsivätoimiston leikkiminen" viekin suuren osan kirjasta, rivien väleissä pääsee myös näkemään maailmanlopun vaikutuksia. Huolimatta väistämättömästä tuhosta, ihmiset ovat harvinaisen rauhallisia odottaessaan kuolemaa. Toki löytyy komeettaskeptikkoja, itsemurhakultteja ja tyyppejä, joiden mielestä komeetta on rangaistus aborteista ja homoista kuin myös alkoholimyrkytyksiä, ilkivaltaa, murhia, raiskauksia ja tappeluita, mutta suurin osa ihmisistä on jollain tapaa hyväksynyt lähestyvän kuolemansa ja selviytyy päivästä toiseen, käy jopa töissä kuten ennenkin. Kadut ovat vain poikkeuksellisen tyhjiä ja näyttävät zombileffan lavasteilta.

  

Olisitpa nähnyt, miten taitavia olimme esimerkiksi sulkemaan silmämme ilmastonmuutokselta. Maapallo on syöksynyt kohti täytuhoa jo pitkän aikaa. (s. 20)

  

Simonilla on kaksi äitiä (dominicalainen Judette ja Stina, joka on pappi), Lucindalla ei yhtään. Hänen äitinsä on kuollut samaan syöpään, johon hän itsekin on sairastunut - Lucidan sanoin hänelle sattui tyhjä arpa geenilotossa. Syöpä ei kuitenkaan ehdi tappaa häntä ennen komeettaa, niinpä hän on lopettanut lääkityksen. Pidin Lucindasta paljon enemmän kuin Simonista. Joskin Simonillakin on hetkensä, kuten sanoessaan seuraavaa ilmastokriisistä: "Välillä mä ajattelen, että aikuiset jotenkin... pääsee nyt pälkähästä. nNiden ei ikinä tarvitse ottaa vastuuta siitä, että ne pani kaiken paskaksi." (s. 356)

  

Katsoin mainosjulisteita, jotka roikkuivat bussiasemalla ja hylättyjen kauppojen näyteikkunoissa. Niissä oli jotain makaaberia. Ne muistuttivat tulevaisuudesta, joka ei koskaan tule. Meille ei ole enää mitään hyötyä autokouluista, laihdutuslääkkeistä, kestotilauksista, ryppyvoiteista, eläkevakuutuksista. Ei tule joululomia eikä lomamatkoja. Julisteiden elokuvia ei koskaan tulla näyttämään elokuvateattereissa. (s. 268)

  

Odotin koko ajan mullistavaa loppua, että komeetta meneekin ohi tai että se paljastuu vaikkapa avaruusalukseksi, niin kuin eräässä tv-sarjassa, joka lopetettiin ärsyttävästi kesken, mutta ei, kaikki vaan loppuu. Mikä toisaalta on aika raikaskin tapa päättää kirja. Lukiessa tosin tuntui, ettei maailman tuhoutuminen juurikaan herättänyt vahvoja tunteita kenessäkään keskeisessä hahmossa, joten ehkä osan teoksen salapoliisijuonesta olisi voinut leikata pois ja lisätä hahmon, joka olisi kipuillut asian kanssa enemmän. Teoksen vahva kristillinen paatoksellisuus ei ollut ollenkaan minun juttuni. Siitä huolimatta tämä on oikein kelvonninen kirja niin nuorille kuin aikuisillekin.

  

Katselen maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Ne ovat merkki syksystä, joka ei koskaan tule. (s. 349)

  

Huvittavasti viimeaikaiset lukemani kirjat ovat ketjuttuneet tavalla tai toisella. Luin perätysten useamman ruotsalaisen teoksen (tämän lisäksi Henrik Fexeuksen Ontot ja Herman Geijerin Kriisit, katastrofit ja maailmanloput) ja niiden teemoissakin oli samoja piirteitä. Muutama teos Lopun jälkeen luin Helena Wariksen Konetrilogian päätösosan Jäänvartija, jossa, kuten Lopussakin, mainitaan Huippuvuorilla oleva Tuomiopäivän holvi, siemenpankki. Aina hauskaa havaita näitä pieniä yhtäläisyyksiä kirjoissa, joita on lukenut lyhyellä ajanjaksolla. 

  

On ihan sairasta olla rakastunut samaan aikaan kun odottaa maailmanloppua. (s. 367)

  

 

  

Arvosana:

              

Takakannesta:

Suloisen katkera maailmanlopun saaga teinisarja Skamin hengessä

Olet seitsemäntoistavuotias. On kaunis kesä. Mutta tiedät, että syksyllä kaikki on ohi. Tulee maailmanloppu. Miten kokonaisen elämän ehtii elää yhdessä ainoassa kesässä?

Nuortenromaani Loppu törmäyttää paitsi asteroidin ja maapallon, myös aikuisten ja nuorten maailmat.

  

Suomentanut: Sirje Niitepõld, 444 sivua, Like 2019
  
Alkuperäinen nimi: Slutet (2018)

  

Muita lukukokemuksia: Helsingin Sanomat, Kirjapöllön huhuiluja, Älä ota sitä niin vakavasti

Agustina Batzterrica: Rotukarja

"Ihminen on kaiken pahan alku ja juuri.

Teemme lopun itsestämme, olemme virus. 

  

Olemme kaikkein pahin vitsaus, tuhoamme planeettamme

ja himoitsemme toisiamme."

    

     

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Kirjankansibingo: Kotieläin

      

Agustina Bazterrican ajatuksia herättävä dystopia Rotukarja on varmasti ensimmäinen argentiinalainen teos, jonka olen lukenut. Ja huh, kuinka hieno teos tämä olikaan. Se kertoo paitsi yhteiskunnasta, jossa ihminen joko syö tai tulee syödyksi, siitä, kuinka vähän aikaa muutokseen tottuminen kesti, se paljastaa omankin aikamme lihateollisuuden kiemuroita ja näyttää, kuinka tärkeitä sanat ovat: ne voivat rakentaa, muokata ja tuhota maailmoja. 

   

Hän yritti vihata ihmiskuntaa, koska se on niin hento ja hauras, mutta siitä ei tullut mitään, koska kaikkien vihaaminen on sama kuin ei vihaisi ketään. (s. 89-90)

  

Eläimet saavat oudon viruksen, joka voi tappaa raapaisun kautta tai syömällä niiden lihaa. Niinpä niistä hankkiudutaan eroon, olivatpa nämä lemmikkejä tai talouseläimiä. Lintuja pelkäävät ihmiset kantavat sateenvarjoa aina ollessaan ulkona. Lihanhimoiset ihmiset alkavat tappamaan siirtolaisia ja kodittomia, kunnes ihmissyönnistä tehdään laillista. Erikoislihaksi kutsuttu pala homo sapiensia auttaa etäännyttämään faktan, että kyse kannibalismista, koska sehän olisi kauhistuttavaa. Ainoa ero on, ettei lihaksi kasvatettu yksilö puhu, sillä sen äänijänteet on poistettu. 

  

Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. (s. 16)

    

Päähenkilö, Marcos Tejo, oli töissä ennen siirtymäaikaa lihanpakkaamolla ja hän on siellä edelleen, vaikka teuraaksi ei menekään enää sikoja, nautoja ja hevosia, vaan ihmisiä. Aivan kuten ns. susilapset, jotka ovat kasvaneet ilman ihmiskontakteja, ovat rotukarjaksikin kutsutut ihmiset eläimen kaltaisia. Ne on vieroitettu emoistaan pieninä ja ne elävät erillään toisistaan, ja koska niiden kyky tuottaa ääniä on poistettu, ne voi kommunikoida keskenään tai kasvattamon ja teurastamon henkilökunnan kanssa. Joskin välillä Tejo on näkevinään päiksi kutsuttujen syötävien ihmisten katseessa ymmärrystä tai jopa älykkyyttä.

  

- Ihan kuin siinä kielletyssä leffassa, jonka lopussa ihmiset syövät tietämättä toisiaan. 

- Mikä leffa se on? 

- "Maailma vuonna jotain" tai vastaavaa. 

- Siinä syödään vihreitä keksejä, jotka on valmistettu jauhetuista ihmisistä. (s. 181)

  

Sanat ovat Tejolle tärkeitä. Hän analysoi jokaisen tapaamansa ihmisen sanoja, mitä ja miten näiden huulten väleistä tipahtelee, kuinka toisilla sanoilla pystyy hämärtämään maailman ja toiset ovat kuin nurkkaan kasautuneita, mätäneviä lehtiä. Hän ei usko, että eläimiin tarttunut virus on totta, vaan että se on kansainvälinen huijaus, jolla pyritään saadaan kuriin niin liikakansoittuminen, köyhyys,  työttämyys ja nälänhätä. Kasvisruokavaliosta on tehty mediassa oudoksuttavaa, puhutaan veganoideista, ja kuinka kasvisproteiini ei sisältäisi kaikkia välttämättömiä aminohappoja. 

   

Arvostettu eläintieteilijä oli kuollut sopivasti onnettomuudessa väitettyään eräässä arteikkelissaan, että virus oli lehitetty tarkoituksella. Hän uskoo, että kyseessä on lavastus, jonka tarkoituksena on karsia turhan suureksi paisunutta väkilukua. (s. 15)

   

Tejo ei itse syö lihaa ollenkaan. Hän on menettänyt vähän aikaisemmin lapsensa, jonka syntyminen oli ihme. Raskaus vaati lukuisia kalliita hoitoja onnistuakseen. Hänen vaimonsa särkyi sisäisesti kuoleman takia. Lisäksi Tejon Alzheimeria sairastava isä on vanhainkodissa. Tämä on ainoa syy, miksi mies on edelleen töissä lihanpakkaamolla - maksaakseen hoidon kustannukset. Hän kaipaa koiriaan, jotka joutui lopettamaan, jotta ne eivät joutuisi kärsimään hidasta kuolemaa tai kidutusta. Koti on vain talo, jossa nukutaan ja syödään, "särkyneiden sanojen ja seiniin kapseloituneiden hiljaisuuksien tyyssija, jonka murhetta tihkuvaa, pistävää ilmaa oli vaikea hengittää". Kun hän eräänä päivänä saa lahjaksi 20-vuotiaan EPS-naaraan, puhdasta sukupolvea oleva pään, jonka geenejä ei ole muunneltu kasvun nopeuttamiseksi, hänen maailmansa muuttuu. 

   

Hän katsoo naaraan polttoraudalla merkittyä otsaa. Siinä on omistamisen, arvon symboli. (s. 101) 

     

Bazterrican kuvaama maailma haastaa ajattelemaan omaa suhdettamme lihaan ja lihantuotannon eettisyyttä. Hätkähdyttävimpiä ihmisryhmiä ovat uskovaisten joukko, jotka uhraavat oman ruumiinsa ruoaksi toisille, vaikka liha, jolla on nimi on alempiarvoista sekä metsästysseura, missä ihmismetsästys on yksi viihteen muoto muiden joukossa. Kirjailijan kieli on omaa luokkaansa: tarkkaa, harkittua ja paikoin runollistakin. On ilo lukea näin hienoa kieltä, josta saamme kiittää myös kääntäjä Einari Aaltosta, jonka suomentamista teoksista olen aina pitänyt.

  

Taivaalla ei ole tähtiä. Yö on pilvinen. Kiiltomatojakaan ei näy. Aivan kuin koko maailma olisi sammuttanut valot ja mykistynyt. (s. 211)

 

   

Arvosana:

     

Takakannesta:

Armoton dystopia ihmisen kyvystä pettää itseään

  

Äkillinen virus iskee koko eläinkuntaan, ja kaikista elimistä on hankkiuduttava eroon. Vastatakseen ihmisten lihanhimoon ja hillitäkseen väestönkasvua hallitus tekee dramaattisen ratkaisun. Ihmiskunta jaetaan kahtia: niihin, jotka syövät, ja niihin, jotka syödään.

  

Marcos Tejo kouluttaa teurastajia Kriegin lihanpakkaamolla. Eräänä päivänä hän saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen. Pikkuhiljaa ulkoiset ja sisäiset paineet ajavat hänet umpikujaan, ja Tejo tekee epätoivoisen ratkaisun.

    

Suomentanut: Einari Aaltonen, 248 sivua, Like 2019

  

Alkuperäinen nimi: Cadáver exquisito (2017)

      

Kantaa ottavan teoksen ovat lukeneet myös: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kirjapöllön huhuiluja, Älä ota sitä niin vakavasti, Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta  

   

Samankaltaista luettavaa: JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja, Michel Faber: Lihaa ja verta, Margaret Atwood: Orjattaresi, Jan Salminen: Äidinmaa, Naomi Alderman. Voima