sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Lauri Otonkoski: Musta oli valkoinen

"Kupla on vedelle se mikä pisara ilmalle"
      
   
Lukuhaasteissa: Kirjankansibingo: Puu
  
Yle on jakanut vuodesta 1994 alkaen tunnustuksen kotimaiselle runoteokselle. Palkinto on tärkeä, sillä runot rajattiin pois Finlandia-palkinnon piiristä. Tanssiva karhu -palkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta ja Kirjabloggaajat ovat mukana kirjoittamassa palkittujen teosten lukukokemuksistaan. Postaussarja alkoi viime vuoden voittajasta, Lassi Hyvärisen teoksesta Tuuli ja kissa, jonka esittelin blogissani toukokuun alussa. Valitsin luettavakseni myös toisen runokokoelman, Lauri Otonkosken Musta oli valkoinen, joka sai palkinnon vuonna 1996, minkä lisäksi hänen kokoelmansa Olo on saanut palkinnon vuonna 2003. Tämä on ensikosketukseni Otonkosken tuotantoon. Teoksen kirjoitusajankohdaksi on ensimmäisillä sivuilla mainittu Grassina, Toscana syksy 1994.
         
Vieläkö maailmassa muistetaan, että yhteiskunnan menestys
on mitattava sen heikoimman ja suojattomimman yksilön
menestyksenä?
(s. 52)
      
Kuva © Riku-Ville Vaske
Kokoelman lukeminen oli hieman hämmentävää, sillä vapaamuotoisempi runous on minulle haastava genre. Sivut näyttivät aluksi vain sanahelinältä kuin tekoäly olisi ladellut satunnaisia sanoja pötköön. Runot kiihtyvät nollasta sataan sekunnissa ja saattavat tehdä äkkijarrutuksen tai muuntua kuin amfibinen ajoneuvo aivan toiseen elementtiin. 
  
Niin varhain niin kiire kuin synonyymi olisi syntynyt
ennen sanaa (s. 8)
   
Vaikka sanat aluksi vaikuttivat toisistaan eksyneiltä, löysin joukosta kauniita kielikuvia ja osuvia havaintoja maailmastamme. Kokoelma on unenomainen ja sirpaleinen kuumassa auringossa värähtelevä pysähdyskuva, joka vie ajatukset historiallisesti monikerrokselliseen Italiaan. Runossa Korvan kävelystä Otonkoski kirjoittaa: "Maiseman syvin sävel jatkui / yli kaikuvan keskiajan äyräiden". Kokoelma houkuttelee matkaamaan mukanaan kulttuurisesti rehevän eteläeurooppalaisen kaupungin kaduille, missä suomalainen kertojaääni kokee hatullisen unetonta yötä, harhautusten peilisolan ja nauttii grappaa.
     
Tämän päivän sensaatio on se,
että siinä missä pohjoinen Eurooppa on holvi,
ja eteläinen kupoli,
on Suomi pikemminkin töllin oloinen.
(s. 48-49)
    
   
     
Arvosana:
   
Takakannesta:
LÄMMÖN MUOTO
  
Päivän ollessa talttaa vaille Daavid. Ilta renessanssin muotoinen.
  
Yökin oli kaunis. Sinä olit kauniimpi. Syödessä ajateltiin
kaikille maailman lapsille lämpimät kaulaliinat.
  
Juuri tällaisista hetkistä, kaikessa kansalle,
        en mene mitään kertomaan!
   
MUSTA OLI VALKOINEN on Lauri Otonkosken neljäs runokokoelma. Hänen esikoisrunokokoelmansa MUTTA KUKAAN EI TIEDÄ ilmestyi vuonna 1990.
   
58 sivua, WSOY 1995

lauantai 29. kesäkuuta 2019

Kabi Nagata: My Lesbian Experience with Loneliness & Joakim Juvelén: Ugly Monsters

"By the way -- "being lazy" and "being unable to try" might look the same, but they're not."
    
   
Tämän vuoden Pride-lukuhaasteeni päättää kaksi sarjakuvateosta, joista ensimmäisenä esittelyssä Kabi Nagatan omaelämäkerrallinen My Lesbian Experience with Loneliness. Sarjakuvan päähenkilö sairastuu masennukseen ja ahmimishäiriöön, hän viiltelee itseään, pohtii haluaako miellyttää vanhempiaan vai toteuttaa unelma-ammanttinsa piirtäjänä ja olla sellainen aikuinen kuin itse haluaa olla. Hän on pettynyt koulussa opetettuun ihmisen anatomiaan ja seksuaalikasvatuksen tasoon, sillä hän ei esimerkksi tiennyt ennen kuin aikuisena mikä on immenkalvo. Hän tuntee vetoa naisiin, mutta ei ole koskaan tehnyt aloitetta, ennen kuin päättää ottaa yhteysttä seuralaispalveluun, josta teoksen kansikuvakohtausksin kertoo. Vaikka teos onkin hyvin intiimi ja ahdistava kuvaus kirjailijan elämästä, on siinä myös valoisia hetkiä sekä samaistuttavia kohtauksia. Vaaleanpunainen korosteväri luo kiinnostavia kontrasteja mustavalkoiseen sarjakuvaan.
   
   
Takakannesta:
The heart-rending autobiographical manga that’s taken the internet by storm!
   
My Lesbian Experience with Loneliness is an honest and heartfelt look at one young woman’s exploration of her sexuality, mental well-being, and growing up in our modern age. Told using expressive artwork that invokes both laughter and tears, this moving and highly entertaining single volume depicts not only the artist’s burgeoning sexuality, but many other personal aspects of her life that will resonate with readers.
    
Englanniksi kääntänyt: Jocelyne Allen, 143 sivua. Seven Seas 2017
     
Kirja luettu myös täällä: Kirjahilla, Todella vaiheessa
 
   
"Does masturbation make you gay?
I mean... You are touching yourself...
Isn't it kind of same-sex thing?
Well... if masturbation makes me even gayer, then I'm just gonna do it more!"
 
   
Toisena sarjakuvana on vuorossa Joakim Juvelénin Ugly Monsters. Teos koostuu yhdestä neljään ruudun stripeistä, sekä vaaleanpunaisella pohjalla olevista laululyriikkainspiroituneista kuvista. Vaikka tekijä on suomalainen, teoksen kieli on englantia. Siinä missä edellinen sarjakuva oli ahdistava kuvaus masennuksesta, tämä sisältää paljon huumoria. Antropomorfiset olennot ovat homoja, joista esimerkiksi yksi hahmo nimeltään Jojo kamppailee kummpaninsa Morrisin huomiosta puhelinta vastaan. Tämä nopealukuinen sarjis vertautui mielessäni hieman Alison Bechdelin Lepakkoelämään
   
    
Takakannesta:
Ugly Monsters on nettihitiksi noussut englanniksi julkaistu pikkutuhma ja humoristinen sarjakuva, jossa mörkökaverukset painiskelevat jokapäiväisten homogenren ongelmien parissa deittailun, itsetutkiskelun ja bilettämisen sekä kalsarimerkkien kyllästämässä maailmassa.
   
Siinä missä yksi ihmettelee housujensa sisältöä, toinen on perso roskaruualle ja miehille. Kolmas kiukuttelee, jotta saisi huomiota kännykkäriippuvaiselta poikaystävältään. Parikymppisiksi möröillä on liikaa ikää (hys, salaisuus), mutta se ei näy käytöksessä - asioita tehdään ja möläytellään sen enempää ajattelematta. Ronskin ulkokuoren alla sykkii kuitenkin lämmin, hyväntahtoinen mörkösydän.
    
96 sivua. Sammakko 2018

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Alex Gino: George

"What's up Gee-gee?"
   
It was such a short, little question, but she couldn't make her mouth form the sounds.
   
Mom, what if I'm a girl?
   
Someday, somehow, George would have to tell Mom that she was a girl. 
But this was not the day.
     
    
Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaasteKirjankansibingo: Vähintään viisi eri väriä
     
Mr Mitchell was her dad's name. It would be her brother Scott's name someday, but it would never be hers. (s. 42)
  
George on neljäsluokkalainen transtyttö, jonka perheessä on lisäksi äiti ja muutaman vuoden vanhempi veli Scott, isä on muuttanut pois ja asuu nykyään uuden vaimon kanssa. George on syntynyt pojan kehoon, jota ei koe omakseen. Yksin ollessaan hän kutsuu peilikuvaansa Melissaksi ja yrittää unohtaa sen, mitä hänen alushousuissaan on. Hänellä on pieni kassillinen roskiksesta pelastettuja tyttöjen lehtiä, joita hän katselee vessassa lukitun oven takana. Kuvissa on hymyileviä tyttöjä, joita Geroge kutsuu ystävikseen. Heillä kaikilla on sellainen keho, jonka George kokee omakseen. Hän miettii, mille huulipuna tuntuisi huulilla ja poikien suutelemisen ajatteleminen aiheuttaa kihelmöintiä.  
  
"My point is, it takes a special person to cry over a book. It shows compassion as well as imagination." Ms Undell patted George's shoulder. "Don't ever lose that, George, and I know you'll turn into a fine young man." 
That word man hit like a pile of rocks falling on George's skull. It was a hundred times worse than boy, and she couldn't breathe. (s. 17)
  
Luokan on tarkoitus esittää E.B. Whiten kirjaan Lotta ystäväni perustuvan näytelmän ja George haluaisi Lotan roolin. Opettaja on luvannut, että jokainen joka osallistuu koe-esiintymisiin saa roolin vähintään tarinan kertojaäänenä, mutta kaikkien poikien täytyy lukea Vilpurin repliikit ja tyttöjen Lotan. Harmiteltuaan asiaa George menee ystävänsä Kellyn kannustamana opettajan luokse ja esittää Vilpurin roolin sijaan Lotan vuorosanat. Hän tyrmistyy täysin, kun opettaja luulee hänen vitsailevan eikä ota tosissaan hänen haluaan oikeasti olla tuo viisas hämähäkki. 
  
Lopulta Kelly saa Lotan roolin, ja hän laatii juonen, jotta Georgekin pääsee osaksi kokemusta ja kertomaan näytelmän kautta äidilleen ja muille, että hän ei ole poika. Kelly on nimittäin ensimmäinen, joka saa kuulla Georgen mieltä painavista huolista. Ensin Kelly osoitti epämääräisesti Georgen kehon alaosaan ja tiedusteli, että onko hänellä tiedät-kyllä-mikä, mutta piti pian täysin normaalina, että George on tyttö, mitä väliä vaikka transsukupuolinen. 
  
While Mom made dinner, George headed upstairs to take a bath. She took of her shirt while the tub filled, waiting until the last possible moment to take off her pants and underwear. She immersed her body in the warm water and tried not to think about what was between her legs, but there it was, bobbing front of her. (s. 49-50)
  
Pidin kirjassa kaikkein eniten Georgen rehtorista, jonka huoneessa on juliste, jossa liehuu sateenkaarilippu seuraavan tekstin saattelemana: "Support safe spaces for gay, lesban, bisexual and transgender youth". rehtori myös sanoo Georgelle, että hänen ovensa on aina auki, jos tämä haluaa keskustella ja tämän äidille, että: "you can't control who your children are, but you can certainly support them, am I right?". Pidin myös paljon Kellystä ja hänen isästään, jotka keskustelevat paljon mm. feminismistä. Kun Georgen äiti löytää piilotellut lehdet ja ottaa ne pois on Kellyn reaktio:"But that's not fair!" ja Georgen vastaus: "Sometimes transgender people don't get rights." yksi teoksen merkittävimmistä hetkistä.
  
"It kind of makes sense. No offence, but you didn't make a very good boy." (s. 156) 
"You're one tough cookie. But the world isn't always good to people who are different. I just don't want to make your road any harder than it has to be." 
"Trying to be a boy is hard." (s. 187-188)
  
George on elämän makuinen kertomus translapsen näkökulmasta ja niistä vaikeuksista, kun nuoren iän takia aikuiset eivät heti usko, että George todellakin on tyttö. Äidin ei ole helppoa niellä poikansa kertovan sanoja, ja ensin hän argumentoikin ulkoisesti sukupuolta ilmaisevan biologian kautta. Hän hyväksyisi paljon helpommin sen, että George olisi homo, mutta taustalla saattaa olla myös huoli hyväksynnästä ja empatia lapsensa mahdollisesti tulevaisuudessa läpikäymien leikkausten ja hormonilääkitysten aiheuttamita kivusta. Ehdottomasti lukemisen (ja suomennoksen) arvoinen teos! Se on myös aiheuttanut kuohuntaa maailmalla, sillä aihepiirinsä vuoksi teos on päätynyt erinäisille kiellettyjen kirjojen listoille.
 
    
     
Arvosana:
   
Takakannesta:
When people look at George, they think they see a boy. But she knows she's not a boy. She knows she's a girl.
 
George thinks she'll have to keep this a secret forever. Then her (4th grade) teacher announces their class play is going to be "Charlotte's Web." George really, really, REALLY wants to play Charlotte. But the teacher says she can't even try out for the part ...because she's a boy.
   
With the help of her best friend, Kelly, George comes up with a plan. Not just so she can be Charlotte - but so everyone can know who she is, once and for all.
    
215 sivua. Scholastic 2015
   
Kirja luettu myös täällä: Lukulahnan luola
  
Samankaltaista luettavaa: David Walliams: Poika ja mekko, Meredith Russo: Tyttösi sun, Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Becki Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Riina Mattila: Järistyksiä, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli - Ei-binäärisiä ihmisiä

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Kuura Autere: Lohikäärme, jolla oli keltaiset varpaat

"- Meidän pienokaisellamme on ihana keho, se on vähän sekä 
tytön että pojan keho, eli intersukupuolinen keho, äiti vastasi.

Kaikki olivat ihastuksissaan.

- Se on hyvä keho, äiti lisäsi."
   
 
Arvostelukappale
 
Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaaste
  
Hyvää Pride-viikkoa! Kuura Autereen kirjoittama ja Tina Sarajärven kuvittama Lohikäärme, jolla oli keltaiset varpaat aloittaa Pride-viikon lukuhaasteeni. Se on ensimmäinen suomalainen lastenkirja, joka käsittelee intersukupuolisuutta ja se on tehty yhteistyössä Seta ry:n kanssa.
   
Äiti ja isä lohikäärme odottavat malttamattomasti, että heidän vauvansa kuoriutuisi. He pohtivat poikasen väritystä ja sukupuolta, mutta "olivat aivan varmoja, että se olisi ihana, olipa se millainen hyvänsä". Pitkän odotuksen päätteeksi munan kuori lopulta halkeaa. 
   
- Onko se tyttö vai poika vain nompi? kyseli pikkulohikäärmeen pienin serkku Ruuteli ihastuneesti.
--
Isälohikäärmettä nauratti. - Ruuteli on keksinyt aivan oman sanan. Tarkoitat varmaan nompilla muunsukupuolista lohikäärmettä eli sellaista lohikäärmettä, joka on vähän sekä tyttö että poika, tai sitten ihan omanlaistaan sukupuolta. Me emme voi vielä tietää, mitä sukupuolta lapsi on. Se selviää ajan myötä, kunhan pikkulohikäärme kasvaa niin isoksi, että osaa kertoa itse sen.
(s. 17)
   
Kaikkien ylllätykseksi poikanen puhaltaa savua niin suusta kuin sieraimistaan, vaikka yleensä pojat puhaltavat savua nenä kautta ja tytöt suusta. Poikanen on intersukupuolinen, eli vähän kumpaakin, mutta sen vanhemmat rakastavat sitä silti yhtä paljon. Pikkuinen Ruuteli kysyy, että mitä "jos sillä on kuitenkin paha olo siinä kehossa?" Ruutelille kerrotaan, että kun poikanen kasvaa isoksi, se voi mennä lohikäärmetohtorille, joka auttaa korjaamaan kehon sellaiseksi, että siinä on hyvä olla. 
  
Tämä värikkäästi kuvitettu kirja auttaa lasta lempeästi ymmärtämään erilaisuutta ja hyväksymään sen. Teoksen lopusta löytyy selitykset sanoille intersukupuolisuus ja muunsukupuolinen sekä kirjan tekijöiden terveiset aikuiselle lukijalle. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, milloin törmään intersukupuoliseen hahmoon nuortenkirjassa. 
  
     
Takakannesta:
Lohikäärme, jolla oli keltaiset varpaat kertoo sadunomaisesti intersukupuolisen pienokaisen syntymästä. Se on kertomus vanhempien rakkaudesta ja positiivisesta uteliaisuudesta syntymässä olevaa pienokaistaan kohtaan sekä yhteisön tuen merkityksestä perheen hyvinvoinnille. Satu on ensimmäinen suomenkielinen lastenkirja aiheesta. Aikuisille lukijoille kirja antaa mallin, miten puhua näistä tärkeistä aiheista lasten kanssa. Kirja on samalla tarpeellinen lisä kasvattajien ja hoiva-alan toimijoiden käyttöön.
   
30 sivua, Pieni Karhu 2019
    
Myös täällä on tutustuttu kirjaan: Lastenkirjahylly, Lastenkulttuurin vinkkari

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Lukupiirissä | Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

"On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies 
tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon."
   
    
Toukokuun lukupiirikirja
  
Lukuhaasteissa: Joka päivä on naistenpäivä, Helmet 2019: 6. Rakkausromaani, Pohjoinen lukuhaaste: 22. Kirja, joka on yli 100 vuotta vanha, Popsugar 2019: 5. A book with at least one million ratings on Goodreads, Kirjankansibingo: Romantiikka
  
"Luetteko todella mieluummin kuin pelaatte?" hän kysyi. "Sepä on varsin merkillinen maku." (s. 39)
  
Vetämäni lukupiirin näillä näkymin viimeisenä teoksena (järjestysnumeroltaan 67.) käsittelimme todellisen klassikon, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon. Yllätyin, kuinka sujuvaa kirjaa oli lukea ja kuinka paljon huumoria siinä oli, vaikka en voinutkaan olla vertaamatta tätä muutama vuosi sitten lukupiirissä käsiteltyyn Seth Grahame-Smithin alkuperäisteosta mukailevaan parodiaan Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, josta pidin todella paljon. 
  
"Kirjoista? Ei, olen varma, ettette koskaan lue samoja kirjoja - emmekä suhtaudu niihin samoin." 
"Olen pahoillani, että ajattelette niin. Mutta jos asianlaita on niin, ei meiltä pitäisi puuttua ainakaan keskustelunaiheita. Voimmehan verrata erilaisia mielipiteitämme." (s. 87)
  
Sain lukemani kirjakerhopainoksen teoksesta joitakin vuosia sitten isosiskoltani, kun hän osti kirjan itselleen kauniimmalla kannella. Nämä tv-sarja/leffakannelliset kirjat kieltämättä eivät useinkaan hivele esteettistä silmää. Eräs lukupiirini jäsenistä luki versiota, jossa oli kuvitusta ja alaviitteitä selittämässä joitakin teoksen ajankuvaan liittyviä seikkoja. Esimerkiksi miksi perheen vanhinta naimatonta tytärtä kutsutaan neiti [sukunimi] ja muita siskoja neiti [etunimi]. Se olisi voinut olla kiinnostava kokemus.
       
Elizabeth oli ihastuksissaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt paikkaa, jossa luonto oli niin runsasin käsin jaellut antimiaan ja missä luonnon työtä oli niin vähän turmeltu huonon maun keinotekoisilla aikaansaannoksilla. (s. 209)
  
Kaikki varmaan tietävät, mistä kirja kertoo: Bennetin perheessä on viisi tytärtä joista vanhin on jo melkein 23 ja nuorin 15: Jane, Elizabeth, Mary, Catherine (josta käytetään nimeä Kitty) ja Lydia, joiden äiti haluaisi heidät mahdollisimman pian naimisiin mahdollisimman rikkaan miehen kanssa. Asiaa ei tee yhtään helpommaksi se, että tyttärille ei ole mahdollista antaa myötäjäisiä. Onneksi naapuriin muuttaa potentiaalinen vapaa poikamies herra Bingley, jolle voisi naittaa yhden heistä. Herran Bingleyn mukana saapuu myös hänen ystävänsä, herra Darcy.
   
Vihdoin neiti Bingley ikävystyi kirjaansa, jonka oli valinnut vain siksi, että se oli toinen nide herra Darcyn kirjasta, haukotteli hartaasti ja julisti: "Miten hauskaa onkaan viettää iltaa tällä tavoin! Lukeminen on sentään parasta ajankulua. Kaikkeen muuhun kyllästyy pikemmin. Kun saan oman talon, olen suorastaan onneton, ellei siellä ole erinomaista kirjastoa." (s. 54)
   
Päähenkilö on Elizabeth (jota kutsuttiin sekaannuttavasti myös Elizaksi ja Lizzyksi), järkevin koko sisarparvesta. Häneen voi paikoin jopa samaistua, vaikka välillä tekisi mieli ravistella itse kutakin Bennetin tytöistä. Etenkin Lydia on aivan mahdoton. Kirjan voisi lyhyesti sanoa kertovan Elizabethin (ennakkoluulo) ja herra Darcyn (ylpeys) tapaamisesta ja alun nihkeyden jälkeen rakastumisesta toisiinsa. Elizabeth on isänsä suosikkilapsi ja Lydia äidin, sillä he ovat perineet kyseisen vanhemmat parhaimmat ja huonoimmat puolet. Vastavuoroisesti kyseiset tyttäret ovat toisen vanhemman inhokkeja samasta syystä.
  
Elizabeth jatkoi matkaansa yksin kiirehtien kärsimättömänä peltojen poikki, kiipeillen kiviaitojen yli ja hypähdellen lätäköiden yli. Hän saapui vihdoin Netherfieldiin jalat väsyneinä, sukat likaisina ja kasvot hehkuen ripeän kävelyn jälkeen. (s. 35)
  
Minuun herra Darcy ei vedonnut, kuten ei yksikään muukaan teoksen miehistä, joista etenkin herra Collins oli todella vastenmielinen (hän ei ole koskaan lukenut yhtään romaania, hän on "parempi kävelijä kuin lukumies" pikku kohteliaisuuksineen ja hän ei usko, kun nainen sanoo ei). Vain yhdessä kohdassa herra Darcy herätteli positiivisia tunteita, kun hän toteaa naiselta vaadittavien ominaisuuksien listan päätteeksi: "lisäksi jotain hyvin olennaista: hänen täytyy kehittää itseään lukemalla paljon." Eniten pidin herra Bennetistä, joka oli muutoin hyvin järkevä hahmo, mitä nyt ei ollut säästänyt tyttärilleen perintövaroja tai kouluttanut heitä, mutta hän nautti oman kirjastonsa rauhasta, kaukana hössöttävästä naislaumasta. 
    
Herra Bennet oli niin kummallisista ominaisuuksista kokoonpantu - hänessä oli purevaa huumoria, pidättyneisyyttä ja oikullisuutta - ettei hänen vaimonsa edes kahdenkymmenenkolmen vuoden kokemuksen perusteella ollut oppinut ymmärtämään hänen luonnettaan. Rouva Bennet itse oli suoravivaisempi. Hän oli nainen, jolla oli pienehköt älynlahjat, niukalti oppia ja epävakaa luonne. (s. 11)
   
Austen tuntuu kritisoivan aikalaisiaan. Olen aistivinani hänen halunsa saada tytöille tasa-arvoisen mahdollisuuden opiskella, ansaita rahaa, ja periä vanhempansa. Rivien välistä tuntuu huokuvan paheksuntaa kömpelöiden sosiaalisten kiemuroiden askelmerkkeistä. Hahmot tuntuvat karikatyyreiltä, joissa yksi luonteenpiirre korostuu, mutta ratkaisu toimii teoksessa varsin hyvin, sillä se luo kiinnostavia tilanteta. Vain Elizabeth tuntuu oikeasti täyteläiseltä hahmolta joka on enemmän kuin yksi ominaispiirre. 
   
Useammin kuin kerran Elizabeth puistossa vaeltaessaan odottamatta kohtasi herra Darcyn. Hänestä tuntui perin nurinkuriselta sellainen sattuma yksinäisellä metsätiellä, jossa muuten ei juuri kukaan koskaan liikkunut. Ja jottei sellainen sattuma uusiutuisi, hän varta vasten huomautti, että tie oli hänen mieluisi oleskelupaikkansa. Sen vuoksi olikin perin kummallista, että tapaaminen toistui. (s. 159-160)
  
Minun täytyy ehdottomasti jatkaa tutustumista Austenin tuotantoon, omaan hyllyyn onkin kotiutunut pari teosta, Kasvattitytön tarina ja Järki ja tunteet sekä Emma Tennantin kirjoittama Epäsäätyinen avioliitto, joka on jatko-osa Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, ja Karen Joy Fowlerin Jane Austen -lukupiiri.
 
         
Arvosana:
  
Takakannesta:
Englannin hilpein klassikko' Jane Austen (1775-1817) piirtää herkullisin vedoin näkyviin 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheen: sarkastista huumoria viljelevän, kohtaloonsa alistuneen isä Bennetin, hänen hössöttävän vaimonsa ja heidän viisi kaunista, naimaikäistä tytärtään. Kaiken keskustana on älykäs, nokkelasanainen, vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevä Elizabeth Bennet, jolle rakkaus valmistaa todellisen yllätyksen. 
   
Ylpeys ja ennakkoluulo on Jane Austenin pääteos. Kirjailijan ääni kaikuu tässä romaanissa yhtä raikkaana ja eloisana kuin teoksen ilmestymisaikoina, yli 180 vuotta sitten.
   
Romaanista valmistui v. 1995 BBC:n tuottama kuusiosainen televisiosarja.
   
Suomentanut: Sirkka-Liisa Norko-Turja, 371 sivua, Suuri suomalainen kirjakerho / WSOY 1996 (1. painos 1947, WSOY, suomennettu ensimmäisen kerran 1922)
  
Alkuperäinen nimi: Pride and Prejudice (1813)
  

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

"-Säälle tapahtui yhtä ja toista kummallista kaikkialla - mutta yhtäkkiä oli muodikasta 
olla välittämättä. Ihmiset elivät sisätiloissa, kulkivat niiden välit umpinaisissa 
ajoneuvoissa, ja hankkivat ulkoiluelämykset stimulanttien vahvistamina simulaatioina."
    
     
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
   
Kirkkaan selkeää on kolmas Maarit Verroselta lukemani teos. Olen aikaisemmin tutustunut hänen tuotannostaan Karsintavaiheeseen ja Hiljaisiin jokiin, joista viimeksi mainittu on suosikkini tähän mennessä. Kirkkaan selkeää on kirjoitettu heti Karsintavaiheen jälkeen ja käsittääkseni ne sijoittuvat samaan kuvitteelliseen tulevaisuuteen. Kirkkaan selkeää voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2011. 
    
Sanottiin, ettei maailmassa ollut kolmeensataan vuoteen ollut näin puhdasta ilmaa. Se johtui aurinkokennoenergian käytön lisääntymisestä muiden energiantuotantotapojen kustannuksella - kehitys, jonka lyhytaaltoisen säteilyn lisääntyminen oli tehnyt kannattavaksi. (s. 107)
  
Ilmastokatastrofin kourissa kärvistelevän maailman päähenkilönä tutustutaan Tiksu P nimiseen naiseen. Hän on saanut kuitattua sukunsa firman velat ja palauttaamaan itselleen neutraalin statuksen osallistumalla tositv-dokumenttiin, jonka aikana on käynyt lukuisissa operaatiossa, joissa hänen kehonsa pienennetään. Uusi keho vaatii totuttelua ja töitäkin pitäisi tehdä, mutta maailma on mennyt selaiseksi, että jopa kappaletyöt ovat kiven alla. 
   
Tiksu päätyy omituisia sääilmiöitä tutkivaan ryhmään, joka on sitä mieltä, että ilmiöt eivät ole luonnollisia. Pitkään ei sekään homma häntä työllistä, ja pian sen jälkeen hän metsästää mustalla statuksella varustettuja ihmisiä kuin kulkukissoja. Onneksi hänen ei kuitenkaan ole tarvinnut myydä itseään orjaksi. Verroselle tyypilliseen tapaan päähenkilö on hieman etäinen haahuilija, mutta tässä vaiheessa se ei enää tullut minulle yllätyksenä. 
   
- Heidän mielestään ei tarvitse välittää ihmisistä, luonnosta tai mistään muustakaan, paitsi rahasta, silloin kun edustaa firmaa. (s. 52)
   
Oli kiinnostavaa seurata Tiksun matkaa halki Euroopan ja maailman kauhistuttavaa tilaa voimistuneen säteilyn takia leviävine eläimistä ja kasveista autioine aavikoineen. Luontoa on jäljellä vain kupoleiden alle rakennetuissa eläintarhoissa, joiden ulkopuolella aitojen luonnonpuistojen annetaan kuolla pois tuottamattomina. Ostoskeskuksessakin asioidaan virtuaalimailmassa hallittavan robotin avulla, ainoita ihmiskontakteja tarjoavat stimulantteja pursuavat villit tanssisessiot.
   
Yksi teoksen suppean hahmojoukon naisista on selvästi vapaaehtoisesti lapseton, mutta yhteiskunta ei purematta niele senkaltaisia mielipiteitä. Niinpä ihmisen haaveet ja määräysvalta omasta kehosta ohitetaan:
   
Hän itki maailman ja ihmisten pahuutta ja sanoi, ettei halunnut tehdä lasta tuollaiseen maailmaan. (s. 52) 
Anne huomasi olevansa raskaana. Hän oli jo kuudelle kuukaudella, vaikka hänellä ei ollut muita oireita kuin lievää mielialan heittelyä. Ehkäisystä oli huolehdittu - mutta runsaat viisi kuukautta sitten oli tapahtunut jotakin, jonka Anne ja Svend uskoivat liittyvän asiaan. Anne oli käynyt gynekologilla. Vähän aiemmin Svend oli käynyt testavvana omalla lääkärillään jonkin perinnöllisen riskin takia, niin käyntikutsussa oli sanottu. Monien muiden näytteiden ohessa oli otettu spermanäyte. 
Siis keinohedelmöitys ja raskausoireet poistava täsmälääkitys. Sitä ei voinut todistaa. (s. 88)
    
Verrosen kerrontatyyli on verkkaista ja melankolista, hieman samanlaista kuin Cormac McCarthyn Tiessä. Henkilöt eivät kapinoi tilannetta vastaan (metsissä asuvia lahkolaisia, mustan statuksen ihmisiä ja siruttomia lukuunottamatta), mutta eivät anna täysin periksikään - he vain elävät niin kuin parhaiten pystyvät. 
   
Verronen ei selitä maailmaansa puhki. Ei siis ole aivan varmaa, kuinka tilanne on eskaloitunut näin pahaksi, mutta mystisen piilokoordinaattorin välihuomautukset antavat vihjeen, ettei muutos ole tapahtunut pelkästään vahingossa, vaan joku on kaiken takana ohjailemassa nappuloita pelilaudallaan. Teos on erittäin herättelevä uhkakuva siitä, millaiseksi maailmamme voi muuttua, jos emme pian ala omalla toiminnallamme vaikuttamaan sen tuhoutumisen hidastamiseen. 
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Kun Tiksu P ajautuu velkakierteeseen, hän päättää ottaa riskin ja suostuu muodonmuutokseen tosi-tv:ssä. Leikeltynä ja monta numeroa pienempänä Tiksu maksaa velkansa, saa paremman turvallisuustatuksen ja voi jälleen miettiä tulevaisuuttaan.
  
Päädyttyään yllättäen vanhan kuumailmapallon omistajaksi hän liittyy säätutkijoiden matkaan selvittämään, kuinka ilmastonmuutosta manipuloidaan. Tutkimukset kuitenkin lopetetaan, joten Tiksu eroaa värikkäästä seurueesta ja jatkaa palloineen matkaansa työttömäksi jääneen orjan, Janin, kanssa. He ajautuvat siruttomien jäljittäjiksi Etelä-Eurooppaan, paahtavan auringon, kuumuuden ja kulkutautien kiusaamiksi. Matkan varrella he kohtaavat siruttomia, toisia jäljittäjiä ja muita ihmisiä, joilla on omat erikoiset tapansa pysytellä hengissä.
  
Kirkkaan selkeää on havahduttava dystopia uhkakuvista, jotka odottavat meitä. Se tutkii ihmisen sopeutumiskyvyn rajoja tilanteessa, jossa yhteiskunnan kontrolli on tiukempi kuin koskaan, vaikka yksilö on yksinäisempi kun milloinkaan ennen. Se on vaellusromaani läpi autioituvan Euroopan, jossa ei tarvita enää fyysisiä kohtaamisia, riittää kun heilauttaa virtuaalihanskaa.
   
211 sivua, Tammi 2010 (2. painos)
     
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Savon Sanomat, Voima (Solja Kovero), Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjamielellä, Sallan lukupäiväkirja
   
Samankaltaista luettavaa: Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki, Anu Holopainen: Ihon alaiset, Cormac McCarthy: Tie, Helena Waris: Vedenkehrääjä, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Hugh Howey: Hiekka, Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset,  Piia Leino: Taivas 

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat (Flavia de Luce #10)

"Miten palsamoitu sormi oli löytänyt tiensä Surreyn hautausmaalle haudatun 
kuolleen naisen kädestä Buckshawiin ja keskelle hääkakkua? 
   
Tästä oli kehkeytymässä varsin mielenkiintoinen arvoitus."
     
   
Arvostelukappale
   
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien dekkariviikko, Helmet 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, Kirjankansibingo: Yö
  
Heti alkuun halua huomauttaa, että olen tyttö, jolla on keskivertoa paremmat aivot. (s. 9)
  
Alan Bradleyn luoman ihastuttavan mysteeerien ratkaisijan ja myrkkyjen asiantuntijan Flavia de Lucen seikkailut ovat saaneet jo kymmenennen osansa. Pikkuhiljaa sarjan ensimmäisten osien myötä hullaannuin aivan täysin tuon pikkuvanhan neidon persoonasta. Ja muutamassa viimeisimmässä sarjan osassa myös de Lucejen yleismies (hovimestari, autonkuljettaja, puutarhuri...) Dogger on saanut enemmän tilaa. 
   
Flavian ja Doggerin keskusteluhetket ovat aina olleet kiinnostavia, mutta nyt Flavia on perustanut Doggerin kanssa etsivätoimiston ja kaksikon terävät aivot ratkovat hyvin eriskummallisia tapahtumia, jotka eivät vaikuta mitenkään liittyvän toisiinsa. Flavian sisko Ophelia eli Feely on menossa naimisiin Dieterin kanssa. Hääkakkua leikatessa herkun keskeltä löytyy irti leikattu sormi. 
     
Brookwood ei ensinkään muistuttanut Highgaten hautausmaata, missä sammaloituneet, rapistuneet enkelit ja kallistuneet hautakivet olivat tehneet Kuolemasta taidetta. (s. 65)
  
Bishop's Laceyyn saapuu kaksi lähetystyöntekijää neidit Stonebrook ja Pursemaker, sillä pappilassa on joukko "vallatonta energiaa pursuavia nuorukaisia". Neidit osoittautuvatkin varsin erikoiseksi kaksikoksi - "Mutta Flavia-neiti, kun asiaa ajattelee tarkemmin, me kaikki olemme erikoisia." (s. 236) - ja Flavia haluaa ottaa selvää heidän aikeistaan. Tutkimusten tuoksinassa hän tapaa yhden kristillisen oulun opiskelijapojista, joka vaikuttuu nuoren päähenkiön itsenäisestä luonteesta. Teoksessa perehdytään kaiken muun lisäksi myös homeopatian saloihin.  
   
En tiedä, oletko koskaan avannut kuollutta rottaa, mutta minä voi kuvata tapahtumaa vain yhdellä sanalla: se on riemastuttavaa. (s. 273)
  
Flavialle vastatakseni: Olen avannut rotan. itseasiassa kaksikin. Kävin lukiossa valinnaisen biologian kurssin kahdesti, vain jotta olisin päässyt avamaan rotan uudelleen. Ensimmäisellä kerralla syksyllä koko luokka avasi rahoituksen puutteen takia yhdessä yhtä rottaa, kun taas keväällä jokainen pöytäryhmä sai oman rotan työstettäväkseen. 
   
Maija Heikinheimon käännös on jälleen timanttinen! Bradley käyttää varsin lennokkaita kielikuvia ja kertaakaan kirjan aikana ei tullut ajatusta, että kuinkahan tämä lause tai sana on mahtanut olla alkuperäiskielisessä teoksessa. Tässä oli muuten sama lastenloru, kuin Elly Griffithsin Korppikuninkaassa: "leppäkerttu, leppäkerttu, palaa jo kotiin"... 
  
"Huikkasin Daphne-neidille, mutta hän ei halua tulla teelle. Istuu nenä kiinni kirjassa. Kirjan nimi on Älyseos tai jotain sellaista, ja sen on kirjoittanut joku Joyce-niminen nainen. Ei kuulosta hyvältä. Mutta kuka minä olen arvostelemaan." (s. 92)
  
Tähän asti sarjan kirjoja on suomennettu kaksi vuodessa, yksi keväällä ja toinen syksyllä, kunnes julkaisutahti saatiin kiinni ja kymmenes osa ilmestyi vain hieman alkuperäisen jälkeen. Jatkosta ei ole vielä tietoa. Bradley oli ilmeisesti aluksi sopinut kirjoittavansa 10 osaa, yhden vuodessa (ja siihen nähden on ihan uskomatonta, kuinka tasokkaana sarja on pysynyt) ja kirjan viimeiset rivit ovatkin hyvin sen oloiset, että kirjailija hyvästelee Flavian ja Doggerin. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole oikeasti viimeinen teos, juuri kun kaksikko on perustanut etsivätoimistonsa. Jos lisää osia ei kuitenkaan saada, oli tämä kuitenkin hyvin onnistunut viimeinen osa, vaikka osa Flavian perheeseen liittyvistä arvoituksista on edelleen selvittämättä (Felicity-täti, sormeni osoittaa sinua).  
   
   
   
Arvosana:

  
Takakannesta:
Häähumua, kermakakkua ja irtileikattu sormi

Syksy on saapunut Bishop’s Laceyn kylään Englannin maaseudulla. Muutoksen tuulet puhaltavat Buckshawin kartanossa, jossa päämajaansa de Lucen perheen ohessa pitää Arthur Dogger & Associates -etsivätoimisto. Kesän väistymisestä huolimatta kylän tunnelma on aurinkoinen, sillä kaksitoistavuotiaan mestarikemisti Flavia de Lucen sisar Ophelia on viimein valmis astumaan avioliiton satamaan.

Hääseremonia ei kuitenkaan suju aivan perinteisen kaavan mukaan, sillä bestman katoaa kuin tuhka tuuleen ja häävieraiden huomion varastaa vihkimisen sijaan spontaani vatsastapuhujan esitys. Outojen sattumien ketju huipentuu, kun Ophelia iskee kakkulapionsa valtavaan hääkakkuun ja huomaa kermaherkun sisältä pilkottavan irtileikatun sormen.

Arvoituksellisia murhia rakastavalle Flavialle sormi on paljon kakkua herkullisempi tapaus, ja vasta perustettu etsivätoimisto ottaa kernaasti tapauksen ratkottavakseen. Ketä syyttävä sormi lopulta osoittaakaan?
   
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 363 sivua, Bazar 2019
    
Alkuperäinen nimiThe Golden Tresses of the Dead (2019)
  
Flavia de Luce on tuttu myös täällä:  KirjasähkökäyräKirjan vuoksi 
     
Sarjassa ilmestyneet:
  1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)
  2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010)
  3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011)
  4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011)
  5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013)
  6. Kuolleet linnut eivät laula (2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
  7. Nokisen tomumajan arvoitus (2017) / As Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
  8. Kolmasti naukui kirjava kissa (2018) / Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2016)
  9. On hieno paikka haudan povi (2018) / The Grave's a Fine and Private Place (2018)
  10. Kuolon kultaiset kiehkurat (2019) / The Golden Tresses of the Dead (2019)

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Elly Griffiths: Korppikuningas (Ruth Galloway #5)

"Nyt kaikkialla tuntuu vallitsevan yleinen masennus, 
joka kietoo sisäänsä jopa huvipuiston tähtikuvioidut julisteet."
   
    
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien dekkariviikko, Helmet 2019: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
   
Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerit ovat edenneet jo viidenteen suomennettuun osaansa ja seuraava on luvassa syyskuussa. Korppikuningas pyörii kuningas Arthurin legendan ympärillä, minkä vuoksi tämä taitaa nousta suosikikseni sarjasta tähän mennessä. Miljöö vaihtuu hetkellisesti, kun Ruth ja komisario Nelson molemmat päätyvät jälkimmäisen entiseen kotikaupunkiin Blackpooliin tutkimaan Ruthin opiskeluaikaisen ystävän epäilyttävää kuolemaa. 
 
Ruthin lisäksi vanhasta opiskelijaporukasta vain Dan - "kaikkien aikojen coolein arkeologi, University Collage Londonin Indiana Jones" (s. 13) - on jatkanut arkeologian parissa puuhastelua työkseen. Hän kuulee miehen kuolemasta heidän yhteiseltä ystävältään, joka on jäänyt vuosien mittaan etäiseksi.

Ruthista on mukava jutella luista ja teurastamisesta. (s. 45)

Korppikuningas sijoittuu vuoteen 2010, mutta siinä on hyvin ajankohtaisia teemoja. Esimerkiksi "valkoisen ylivallan mesoajat" ovat edelleen olemassa oleva vaiva. Valkoinen käsi -niminen järjestö on lähetellyt Pendlen yliopiston henkilökunnan tummaihoisille jäsenille loukkaavia viestejä, joissa on mm. ollut kuvia apinoista. Epäillään, että heillä olisi jotain tekemistä Danin kuoleman kanssa, sillä hän oli juutalainen.

Suurin osa hänen tapaamistaan uusnaseista on ollut niin tyhmiä, että käveleminen ja puhuminen samaan aikaan oli tuottanut heille vaikeuksia. (s. 86)

Ruth loukkaantuu, kun yliopiston historian laitoksen johtaja Clayton kuvaa forensista arkeologiaa ilmaisuksi, jolla houkutellaan teinityttöjä opiskelemaan alaa, vaikka kyseessä on oma tieteenalansa. Bones -tv-sarja on varmasti houkutellut monia opiskelemaan tuolle alalle. Yksi arkeologian opintojen aikainen tuttunikin tahtoi tuosta syystä arkeologiksi ja jatkaa valmistuttuaan maisteriksi jatko-opintoja ulkomailla, sillä forensista arkeologiaa ei opeteta Suomessa.

"Te forensiikan tytöt olette aina niin verenhimoisia." 
Tytöksi nimittäminen ärsyttää Ruthia. "Tuskinpa siellä verta on", hän sanoo viileästi. (s. 123)

Tämän kirjan kautta oli mielenkiintoista kuulla, että kelttimytologiassa on jumalhahmo nimeltään Bran eli Korppi. Game of Thronesissa (joka pohjaa siis George R.R. Martinin kirjasarjaan) on hahmo nimeltään Bran, jonka täytynee pohjata siihen. Martinhan on lainannut paljon oikean maailman elementtejä eeppiseen fantasiaansa. Opin myös, että Hadrianuksen muurilla on ilmeisesti ollut aikoinaan tummaihoisia roomalaisia sotilaita. Lisäksi Narnia -tarinat ja Doctor Who mainittiin! (Olin vähän aikaa sitten todella iloisesti yllättynyt, kun Hakekaa kätiössäkin katsottiin tv:stä kyseistä sarjaa.)

Kun Nelson palaa pienelle, vaaleanpunaiselle kotitalolleen, Ruthin auto on parkissa sen edessä. Auto on ujutettu aika tiukkaan taskuun. Eipä hassummin naiselta. (s. 191)
  
Vaikka Griffithsin kirjoja onkin todella sujuvaa ja nopeaa lukea, minulla jää aina hampaankoloon Ruthin painoon liittyvät kohdat, joita laskin tällä kertaa olevan ainakin 11. Hänellä on todella omituisia ajatuksia painostaan. "Ruth inhoaa hissejä. Tämä yksilö nytkyy ylöspäin niin hitaasti, että Ruth pelkää hänen ja Claytonin yhteispainon ylittävän sallitun rajan. -- Liian läski hissiin." (s. 145)

Oli myös todella outoa, kun Ruth saa uhkausviestejä, hän ei halua ensin kertoa niistä Nelsonille, koska "Hän on viime vuosina tavalla tai toisella tarvinnut Nelsonin apua melko lailla. Hän ei halua taas kerran esittää neitoa hädässä. Se ei kuitenkaan ole mairitteleva rooli yli kahdeksankymmentäkiloiselle naiselle." (s. 62)

On vaikea nähdä mitä muutakaan hyödyllistä kissat tekisivät sen lisäksi, että näyttävät söpöiltä ja tappavat hiiren silloin tällöin. (s. 156)
 
   
Arvosana:
     
Takakannesta:
Ruth Galloway tutkii murhaa noitien ja tarukuninkaiden mailla.
  
Suru-uutinen opiskeluaikaisen ystävän kuolemasta järkyttää arkeologi Ruth Gallowayta. Lisäksi Ruth saa tietää ystävänsä tehneen tärkeän löydön juuri ennen kohtalojkasta tulipaloa, ja hän tempautuu mukaan tapauksen tutkintaan. Oliko kuolema sittenkään onnettomuus? 
   
Selvittääkseen asian Ruth matkustaa Blackpoolin huvipuistokaupunkiin ja Pendlen mystisiin metsiin. Sellä käy ilmi. että löytö on saattanut kiinnostaa yllättävän vaarallisia piirejä. Oma hankaluutensa on siinäkin, että Blackpool on myös komisario Harry Nelsonin kotikaupunki, eivätkä Ruth ja Nelson pääse pakoon monimutkaista suhdettaan.
   
Suomentanut: Anna Lönnroth, 370 sivua, Tammi 2019
  
Alkuperäinen nimi: Dying Fall (2013)
   
Sarjassa ilmestyneet:
   
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Luetut.netKirja hyllyssä

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Elizabeth Acevedo: Runoilija X


"Pienet sanani 
tuntuvat tärkeiltä, tämän lyhyen hetken"
    
   
Arvostelukappale. Artikkelini on ilmestynyt Nörttityttöjen blogissa 14.3.2019
   
Nuorille suunnatut säeromaanit ovat kasvattaneet suosiotaan viime vuosina. Kirsti Kurosen Paha puuska (Karisto 2015) ja Pönttö (Karisto 2017) sekä Sarah Crossanin Yksi (suom. Kaisa Kattelus, S&S 2018) ovat viitoittaneet Suomessa tietä, jota myös helmikuussa ilmestynyt Elizabeth Acevedon Runoilija X kulkee. Acevedon päähenkilö on 15-vuotias newyorkilainen Xiomara, jonka sukujuuret ovat kirjailijan itsensä tavoin dominikaanisessa tasavallassa.
  
Jokin rinnassani räpiköi kuin lintu
jonka siipiä kahlitsee
 
tiukoista tiukin ote. (s. 74)
   
Xiomaran äiti on syvästi uskovainen katolilainen ja antanut sen mukaisen kasvatuksen lapsilleen, esimerkiksi että tamponeita käyttävät vain huonot naiset. Tyttären nimi ei kuitenkaan ole uskonnollinen, vaikka äiti olikin luullut sitä pyhimyksen nimeksi. Se tarkoittaa “se joka on sotaan valmis” ja Xiomara pitääkin kuvausta osuvana. Hänellä on kotiseutunsa kovaksi kasvattamana nahka, sillä aikaisin naisellisiin muotoihin kasvanut vartalo on herättänyt huomiota.
   
Joskus tuntuu että
            ainoa arvoni on hameen alla
 
eikä korvien välissä. (s. 20)
   
Amatsonin rakenteestaan huolimatta Xiomara kokee olevansa liian pieni kaikelle sille, mitä pitää sisällään. Hän saa kaksoisveljeltään Xavierilta muistikirjan, jotta hiljainen tyttö voi purkaa sinne ajatuksiaan. Ja Xiomara todellakin tekee näen, pukien sanansa runon vaatteisiin. Äidinkielenopettaja yrittää houkutella Xiomaraa mukaan lavarunouskerhoon. Vasta nähtyään tunnilla videon, jossa tummaihoinen nainen esittää runonsa, jossa kertoo millaista on “olla musta, olla nainen, miten kauneuskäsityksen mukaan hän ei ole kaunis”, Xiomara päättää lopulta käydä kokeilemassa. Tuon runoilijan sanat ovat koskettaneet häntä, saaneet tuntemaan tulleensa kuulluksi.
   
Sisälläni rakentuu runoja,
kuin olisin saanut lahjaksi laatikollisen vertauskuva-Legoja.
(s. 109)
   
Xiomara käy äitinsä mieliksi kirkossa ja valmistautuu uskonsa vahvistamiseen, vaikkei koekaan saavansa uskonnolta yhtä suurta sisältöä elämäänsä kuin äiti. Kyseenalaistaessaan liikaa asioita vahvistusopetuksessa isä Sean toteaa, ettei Xiomara taida olla vielä valmis, mutta ehkä seuraavana vuonna. Xiomara on kuitenkin valmis kokemaan, mitä tykkääminen on, vaikka äidin mielestä sellaiset asiat kuuluvatkin vasta avioliiton jälkeiseen elämään.
  
“Xiomara, sä näytät erilaiselta.
Ihan kuin sun sisälläs jotain olis liikahtanu.”
(s. 107)
   
Xiomara tutustuu koulussa biologian työpariinsa Amaniin ja päätyy jopa suutelemaan häntä. Hän ei ole kertonut äidilleen, ettei hänen tarvitse enää mennä kirkolle opiskelemaan, vaan käyttää yllättäen saadun vapaa-ajan  labraparinsa kanssa. Salainen suhde toimiikin jonkin aikaa, ennen kuin äiti sattuu samaan junaan Xiomaran kanssa ja näkee tämän pussailemassa poikaa. Äidistä kuoriutuu koston henki, joka pakottaa tyttärensä polvilleen riisipedille ja anelemaan armahdusta kotialttarin ääressä.
   
Jos kroppani olisi limupullo,

sitä olisi ravisteltu ja pudoteltu,

ja milloin tahansa se voisi pärskähtää auki

ja yllättää koko hemmetin maailman. (s. 111)
   
Muistikirjan sivuilla hän puhuu äidistä, uskonnosta ja pojista. Näiden runojen lukeminen ei ole ollenkaan vaivalloista, vaan ilmavia rivejä ahmii siinä missä romaaniakin. Kaunis kieli soljuu kevätpurojen voimalla ja tekstit kertovat eläväisesti nuoren naisen kipuilusta, kun äidin ja tyttären maailmat kolisevat vastakkain, hengästymisestä, kun rakkaus rymistelee elämään kuin metrojuna ja varovaisista askeleista, kun hänelle paljastuu, ettei veli koskaan toisikaan kylään tyttöä vaan pojan.
   
Veljeni syntyi hennoksi huiluksi:

vienoksi väreeksi, lempeäksi soinniksi.

Minä synnyin pyörremyrskyksi jota hän tarvitsi

nostamaan – ja paiskaamaan maahan – ne jotka häntä satuttivat. (s. 51)
   
Acevedo on palkittu runoilija, joka käsittelee teoksissaan rasismia, katolilaisuutta ja seksuaalisuutta. Näitä teemoja sivutaan myös Runoilija X:ssä, joiden lisäksi puhutaan myös koskemattomuudesta. Xiomaraa kähmitään koulun käytävällä, samankaltaisesti kuin päähenkilöä Jennifer Mathieun ya-romaanissa Näpit irti!, jonka arvostelin Nörttityttöjen blogiin.
   
Miten oudolta tuntuu muiden tuijotus

ja se kun kosketaan kuin yhteistä omaisuutta. (s. 225)
   
Voin rehellisesti suositella kokeilemaan tätä teosta ja muitakin säeromaaneja. Itse luin Runolija X:n kahdella istumalla. Xiomaran tarina vie mukanaan, kerronta on rentoa ja kuvailevaa. Loppupuolella sanat keräävät kierroksia ja äiti-tytär-suhde tulehtuu siihen tilanteeseen asti, että isä Seanin täytyy tulla väliensovittajaksi. Voisin kuvitella, että tähän kirjaan tarttuvat herkemmin sellaisetkin nuoret, joille normaalin romaanin lukeminen on haastavaa, koska tällainen rivitys muistuttaa paljon laululyriikoita.
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Xiomara Batista on aina pitänyt sanansa sisällään. Harlemin kaduilla kukaan ei kuuntele häntä, mutta kaikki kyllä näkevät hänet. Jotta epätoivottu huomio kohdistuisi minne tahansa paitsi hänen kehoonsa, Xiomara antaa nyrkkiensä puhua puolestaan. Raamatun sanomaa noudattavalle, ankaralle äidille hän ei voi uskoutua. Xiomaralla on kuitenkin paljon sanottavaa, ja hän vuodattaa turhautumisensa ja intohimonsa muistikirjan sivuille - erityisesti ihastuttuaan samalla kurssilla olevaan poikaan. Kun Xiomara saa kutsun koulun lavarunouskerhoon, hänelle tarjoutuu tilaisuus tulla kuulluksi. Mutta kykeneekö hän lausumaan ajatuksensa ääneen? 
  
Harlemin kaduille sijoittuva Runoilija X on suorasukainen ja uskalias säeromaani oman äänen löytämisestä ja omien mielipiteiden puolustamisesta. Sävähdyttävä New York Times -bestseller nostaa esiin ajankohtaisia teemoja, kuten rasismin, feminismin ja uskonnon. Teos on voittanut mm. arvostetun National Book Awardin.
     
Suomentanut: Leena Ojalatva, 368 sivua, Karisto 2019
  
Alkuperäinen nimi: The Poet X (2018)