Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

"Jonakin päivänä, jos selviytyisimme hengissä, kertoisimme tarinoita siitä, 

millaista Maassa oli muinoin ollut."

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 4.4.2021.
 

Ei palavia rakennuksia eikä katkenneita siltoja, ei vääntynyttä metallia eikä kärventynyttä maanpintaa, ei perustuksiltaan irtoavia taloja. Kukaan ei ollut vahingoittunut. Kukaan ei ollut kuollut. Alkuvaiheessaan katastrofi oli melkein näkymätön. (s. 18)

    
Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika kertoo elokuvamaisesti katastrofista sen tapahtumahetkellä. Kirjan tapahtumissa on paljon samaa kuin koronapandemiassa, tyhjeneviä kauppojen hyllyjä ihmisten rynnätessä hamstraamaan varmuusvarastoja, taisteluväsymystä jatkuvan varuillaolon takia, koulusta puuttuvia oppilaita, outo sairaus. “Todelliset katastrofit ovat aina erilaisia - mahdottomia kuvitella, yllättäviä, tuntemattomia.”
   

Ennen pitkää ruokakaupat olivat tyhjillään, hyllyt paljaina kuin kalutut kananluut. (s. 10)

    
Tarinan päähenkilö on 23-vuotias Julia, mutta tapahtumat sijoittuvat aikaan, kun hän oli vasta kaksitoista, eikä hänen nykyhetkestään saada tietää paljoa. Maapallon pyörimisliike alkaa yhtäkkiä hidastua ja vuorokausi pitenee aluksi vain vähän, mutta vääjäämättä päivä päivältä lisää. Kertojalla on tapana viitata usein myöhemmin tuleviin tapahtumiin esimerkiksi toteamalla, kuinka vähän he osasivat katastrofin alussa kuvitella millaiseksi elämä muodostuisi, kun kaikki menee pieleen. Ennakoinnit paljastavat, että pahempaa on tulossa. Selitystä hidastumiselle ei kuitenkaan tarjota.
   

Minun mielestäni tämä planeetta on ollut jo kauan poissa tasapainosta, ja koko tämä juttu on sen keino korjata virheet. (s. 89)

    
Kirjassa spekuloidaan, mitä hidastumiseksi kutsuttu ilmiö aiheuttaa luonnolle ja ihmisille, mutta erityisesti keskiössä on Julian perhe. Ulkoisen kriisin lisäksi ilmenee myös perheen sisäisiä ongelmia. Isä käy työpaikan sijaan salaa naapurissa asuvan pianonsoiton opettajan luona. Äiti sairastuu painovoimatautiin, täyttää kaapit säilykkeitä ja kynttilöitä. Isoisä muistelee nuoruuttaan ja yrittää pelastaa poikansa perheen salaisella suunnitelmallaan. Julia on ihastunut poikaan, joka lähtee samalta bussipysäkiltä kouluun, mutta ei uskalla tutustua tähän - ei ainakaan ennen kuin hänen käsityksensä ympäröivästä maailmasta muuttuu.
     

Murhien ja muiden väkivaltarikosten määrä lisääntyi jyrkästi hidastumisen alkua seuranneina päivinä ja viikkoina. Ilmassa oli jotakin. Näytti siltä kuin hidastuminen olisi hidastanut myös arvostelukykyämme, poistanut estoja. (s. 50)

     
Haastavat ajat saavat Julian elämään täysillä. Kun kasvit ja eläimet kärsivät muuttuneen vuorokausirytmin takia, hän kukoistaa. Hänen parhaan ystävänsä perhe muuttaa muiden mormonien tavoin odottamaan maailmanloppua ja Jeesuksen toista tulemista, jota ei kuitenkaan ala kuulua. Kouluun palattuaan Hanna ei enää halua olla Julian kanssa. Juliasta tulee hylkiö, joka viettää ruokavälitunnit kirjastossa, joka koulun sattuessa pimeään aikaan on kuin akvaario, jonka valo paljastaa kaikki oudot kalat. Onneksi rullalautapoika vie Julian mukanaan seikkailuihin.
   

Niin monta outoa ilmiötä kuin sinä vuonna koimmekin, ehkä mikään ei yllättänyt minua enemmän kuin kuulla tuo pieni kysymys Seth Moranon suusta: "Tuletko mukaan?" (s. 216)

   
Kirjan nimi viittaa paitsi niihin muutoksiin, joita Maan pyörimisen hidastuminen, painovoiman lisääntyminen ja aurinkomyrskyt aiheuttavat, myös niihin muutoksiin joita teini-iän kynnyksellä oleva Julia kokee. Hän ostaa ensimmäiset rintaliivit, alkaa ajella säärikarvojaan ja saa ensisuudelmansa. Yhden kesän ajan kaikki on täydellistä, vaikka samaan aikaan kaikki tuhoutuu.
   

Välillemme oli äkkiä syntynyt yhdysside, sellainen joka on mahdollinen vain nuorille tai vaaran uhkaamille. (s. 250)

    
Ihmeiden aika vertautuu kevyesti mm. Maarit Verrosen Hiljaisiin jokiin ja Mats Strandbergin Loppuun. Kirjan kansikuva on hieman harhaanjohtava suurine kukkineen, sillä niitä ei löydy teoksesta. Teoksen kieli on hyvin kaunista, vaikuttavin lause on sen viimeinen, me olimme täällä. 

  

Seth ja minä pohdimme monesti pitkään, miltä maaima näyttäisi ihmisten kadottua. Kuulimme että kaikki muovi kestäisi pitempään kuin mikään muu, joten kuvittelimme katuni taloja hajonneina lukuun ottamatta PVC-putkia ja Legoja, Tupperware-kulhoja ja rantasankoja, tietokonesiruja ja kännyköitä ja partahöyliä. Kaikenlaisten pullojen röykkiöt kohoaisivat kaiken muun yli, niiden etiketit haalistuisivat vuyosikymmenien mittaan ja muovi halkeilisi räikeän, elottoman auringon alla. (s. 288)

  

Arvosana:

     

Takakannesta: 

Pysäyttävä tarina katastrofista ja selviytymisestä, kasvusta ja muutoksesta.
 
Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika on henkeäsalpaava muotokuva ihmisistä, jotka yrittävät löytää tien eteenpäin alati muuttuvassa maailmassa
 
Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.
 
Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.

  

Suomentanut: Pirkko Biström, 299 sivua, Bazar 2020

    
Alkuperäinen nimi: The Age of Miracles (2012)

     
Teoksesta muualla sanottua: Kirjapöllön huhuiluja, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjarouvan elämää, Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkösähkökäyrä. Hemulin kirjahylly, Annelin lukuvinkit, Kirjanvuoksi

Erika Vik: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2)

"Sinun nimesi ei ole Aleia.

Sinä olet jotakin muuta."

    

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 14.9.2018.

Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste, Helmet 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

  

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia aloitti kotimaisen fantasiaepookin, joka yhdistelee genren perinteiseen kuvastoon steampunkkia ja westerniä varsin onnistuneesti. Siinä, missä ensimmäinen osa sarjaa esittelee maailmaa matkakertomuksen muodossa, Seleesian näkijä tuntuu ylipitkältä roadtripiltä. Hahmot ovat jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen ja missään vaiheessa ei ehditä vetää kovinkaan montaa hengenvetoa ennen kuin lähdetään taas tien päälle jalan, hevosen selässä, vaunuissa, laivalla tai zeppeliinillä.

  

Matkan puolivälissä he ohittivat kaupungin, jonka nimi oli Mariath. Joen korkeilla töyräillä kohosi veistoksellisia huviloita, jotka oli koristeltu hienopiirteisin hehkumarmorikauverruksin. (s. 493)

   

Aleia on nuori nainen, joka on unohtanut menneisyytensä. Hän heräsi seleesimies Corildonin luona. Mies otti hänet suojatikseen ja saatuaan vihiä Aleian lumouksesta kaksikko teki ensimmäisen kirjan mittaisen matkan koko Dwyrin mantereen halki. Toinen osa alkaa laivasta, joka vie päähenkilöitä Seleesiaan, joka ei ole saari, niin kuin jotkut vähättelevät, vaan kokonainen toinen manner. Siellä levoton vaeltaminen jatkuu.

    

Niin paljon oli muuttunut lyhyessä ajassa. Ja Aleiasta tuntui, ettei vähiten hän itse. (s. 498)

  

Aleian lumous on epätavallinen ja vaarallinen kaikille, jotka siitä tietävät. Naisen perässä on useampi henkilö ja kaikilla ei välttämättä ole hyviä aikeita häntä kohtaan. Kehen Aleian pitäisi luottaa ilman muistojaan? Seleesian näkijä esittelee Corildonin perheen ja sen värikkäät henkilöt. Teoksen nimessä mainittu näkijä on Corildonin äiti, jolta toivotaan vastauksia Aleian erikoiseen tilanteeseen. Tuttujakin hahmoja, kuten Esme, Arata Erren ja Mateo nähdään lyhyissä välähdyksissä, mutta pääpaino on Seleesiassa.

  

"Kuka minä olen?" Aleia kuiskasi. Sanat maistuivat tomulta hänen suussaan. (s. 553)

Corildonin perhe kuuluu kuumaveriseen sukuun, eli kaikki sen jäsenet omaavat vahvan toisen pulssin. Pulssi antaa osalle seleeseistä kyvyn manipuloida esimerkiksi vettä, tuulta tai tulta. Tämän kyvyn sekä erikoisten silmiensä vuoksi seleesejä kutsutaan pilkkaavasti demoneiksi. Seleesit ovat kovin salamyhkäisiä pulssistaan ja se on omiaan ruokkimaan epäluuloa ja huhuja kykyjen ympärillä.

  

"Miksi nuo seleesit nyppivät ruohonkorsia?" 

"Koska niitä pureskellessa tulee hupsu olo."
--
"Onko se vähän kuin kissanminttu teille?" 

"Ei kissavitsejä täällä, se on loukkaavaa." 

"Anteeksi, en tiennyt." (s. 74)

  

Seleesian näkijä syventää seleesien kulttuuria. Historiaa, uskomuksia ja tapoja on ripoteltu tekstin joukkoon luontevasti kaatamatta kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan. Seleesit esimerkiksi kutsuvat läheisiään hellittelynimillä. Hahmot onkin helppo sekoittaa toisiinsa tai ajatella eri henkilöiksi, sillä välillä heitä kutsutaan koko nimellä, välillä hellitellen. Esimerkiksi Corildonin nuorin sisko on nimeltään Tiranja, mutta kaikki kutsuvat häntä Tigraniksi.

  

"Tässä on pohjimmiltaan kyse todellisen tiedon ja oletuksiin perustuvien tunneperäisten uskomusten välisestä ristiriidasta. Kyse on myyttien murtamisesta, eikä se kosketa pelkästään ihmisten ja tulilintujen käsityksiä vaan myös meitä." (s. 375)

  

Monilla hahmoilla on monimutkaisia suhteita. Esme tapaa miehen, joka saa hänet unohtamaan Corildoniin liittyvät haaveet. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä saa tietää naisen olevan kuuluisa Tammihovin diiva? Corildon on vältellyt perhettään kauan, mutta halu auttaa Aleiaa lähentää hänen välejään vanhempiin ja sisaruksiin. Ja Aleian sydän sykkii jo Mateolle, tai niin hän ainakin vakuuttelee eräälle hahmolle, joka yllättäen suutelee häntä.

  

"Tämä kaveri kuulemma näytti siltä kuin olisi juuri nähnyt kalmojen nousevan haudoistaan ja vaeltavan pitkin pääkatua." (s. 579)

  

Toisten osien kirouksena on hyvin usein hahmottomuus. Se vaivaa Seleesian näkijääkin. Tarina, maailma ja sen hahmot on jo alustettu ensimmäisessä osassa ja matka päättyy vasta viimeisessä osassa. Mitään lopullista ei vielä voi tapahtua ja draaman kaari jääkin vajaaksi, sillä tarina on suurelta osin puuduttavan tasainen rakentaen hiljalleen jännitettä seuraavaan teokseen. Siitä huolimatta Seleesian näkijä on kuitenkin kokonaisuutena kohtalaisen viihdyttävää luettavaa. Fantasiatrilogioille epätyypillisesti suuri taistelu saa alkunsa jo toisessa osassa, kun seleesien pahimmat vastustajat, tulilinnut, palaavat.

  

Näytti siltä, että Matius oli aikeissa ampua savukkeen pään irti. -- Kun Matius painoi liipasimesta aseen suusta leiskahti pitkä liekki. (s. 254)

  

Välillä teos onnahtelee kielellisesti. Vikin sanonnat ja luontoon liittyvät sanavalinnat osaavat ihastuttaa runollisuudellaan, mutta mukaan mahtuu myös vähemmän onnistunutta kuvailua. Esimerkiksi verbi tussahdella löytyy ainakin kolme kertaa varsin lyhyessä ajassa. Tekstiin on jäänyt pari anakronismia tai muutoin ehkä hieman huonosti teoksen maailmaan sopivia asioita. Tuuletusikkuna ja aseen näköinen tupakansytytin eivät välttämättä lisää immersiota Kaksosaurinkojen maailmaan. Uskon, että kirjailijan tyyli kehittyy jokaisen teoksen myötä, joten odotan mielenkiinnolla Vikin jatkossakin kirjoittamia romaaneja.

  

Nyt kaikki saisivat tietää hänen kauhean salaisuutensa. Että hän oli hyödytön yksilö, vääränlainen, kaikin mahdollisin tavoin. -- eikä hän edes siirtäisi sukunsa kuumaa verta seuraavaan sukupolveen. Koska eihän se ollut mitenkään mahdollista sellaisessa suhteessa, josta hän unelmoi. (s. 329)

  

On ihastuttavaa löytää sateenkaarevia hahmoja spefistäkin. Vikin molemmissa teoksissa esitellään hahmoja, jotka eivät sijoitu cis-heterolokeroo,n vaan haluavat jotain muuta kuin viktoriaanisesta kuvastosta ammentava yhteiskunta sanelee niin sanotuksi normaaliksi. Kotimaiset kirjailijat ovatkin kantaneet kortensa hienosti kekoon tällä saralla. Esimerkiksi Emmi Itäranta, Siiri Enoranta ja J.S. Meresmaa tunnetaan hahmoistaan, jotka edustavat hyvin laajaa skaalaa ihmisyyden eri osapuolista.

    

"Toiseudelle, joka asuu vartalosi äärien sisäpuolella, ei ole kielessämme tarpeeksi osuvaa sanaa", Parsifal huokasi. "Siksi jatkamme sen kutsumista lumoukseksi. Sinä, parahin neiti Aleia, olet kuin koteloitunut perhosen toukka. Olento sisälläsi on yhtä kanssasi samalla lailla kuin varjosi. Sinua se ei vahingoita. Ongelma on, että me emme tiedä millainen perhonen sinusta lopulta kuoriutuu ja koska se tapahtuu." (s. 293)

  

Trilogian viimeinen osa, Nefrin tytär, ilmestyy lokakuussa ja sen harteille on sälytetty paljon. Koko sarjan ideana tuntuu olevan selvittää, kuka Aleia oikeastaan on ja mitä seleeseille käy maailmassa, joka on lähes kokonaan heitä vastaan. Yksi keskeinen teema teoksissa onkin erilaisuuden hyväksyntä.

  

"Ajat muuttuvat, ja meidän on muututtava niiden mukana." (s. 461)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

  

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

  

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta.

  

613 sivua, Gummerus 2017

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Nörttitytöt, Carry on Reading, Hurja hassu lukija, Lukujonossa, Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestynyt: 

• Hän sanoi nimekseen Aleia (2017)
• Seleesian näkijä (2017)
• Nefrin tytär (syyskuussa 2018)

K.K. Alongi: Pakenijat (Kevätuhrit #3)

"He ovat kyllä varsinainen rikkinäisten sielujen kokoelma."

    

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Jatko-osa sarjaan

   

Pakenijat on K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian päättävä teos, joka jättää paljon kysymyksiä vastaamatta. Sarja kattaa kokonaisuudessaan noin kahden viikon ajanjakson alkaen siitä, kun kuolemanaalloksi kutsuttu tapahtuma tappoi kaikki aikuiset ja lapset, lukuunottamatta muutamaan nuorta. Kuuden keskeisen hahmon selviytymiskamppailusta on kerrottu heistä jokaisen näkökulmasta. Harmillisesti vain punkkarityttö Jade on täyteläinen ja sarjan aikana kehittyvä hahmo, muut ovat yksiulotteisia ja stereotyyppisiä: Susette on kaunis, Tomi urheilullinen, Sara heppatyttö, Ali somali ja Jesse tukeva nörttipoika, joka ei osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa. 

  

Maailma on mennyt pirstaleiksi, eikä Susette saa otetta sirpaleista, jotka leijuvat hänen ympärillään kuin särkynyt peili. (s. 26)

  

Pakenijat jatkaa suoraan siitä, mihin Ansassa jäi. Toivolan talo on palanut ja nuoret ovat pääosin selvinneet ulos ajoissa. Helikopteri laskeutuu niitylle ja oudot miehet kaappaavat mukaansa Jaden ja Alin. Jade herää hämärästä junavaunusta déjà vuna trilogian alkutilanteesta  ja päätyy sellimäiseen huoneeseen laitoksessa, missä kaikki puhuvat venäjää. On hieno ratkaisu laittaa teräväsanainen ja Alin ihonväriin takertuva Jade tilanteeseen, jossa ainoa ihminen, jonka hän tuntee ja johon voi luottaa on tuo samainen poika. Kokemus vaikuttaa Jadeen ja hänen ajatusmaailmaansa suuresti. 

  

Maailma on vielä enemmän sekaisin kuin Tomi on ajatellut. (s. 103)

  

Tarinaa seurataan vuoroin Suomeen jääneen ryhmän, vuoroin Jaden ja Alin näkökulmasta. Jo alussa on arvattavissa, että nuoret eivät tule olemaan erossa toisistaan pysyvästi, kiinnostavaa onkin, kuinka ja missä he tapaavat uudelleen. Kuolemanaalto on muuttanut osan ryhmän ulkopuolisista eloonjääneistä pojista järkeä vailla riehuviksi huligaaneiksi. Se on vaikuttanut myös Susetteenkin, joka pystyy yllättäen “kanavoimaan korkeampaa tietoa” ja tietämään asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää. Syytä tähän muutokseen ei kuitenkaan tarjota, mikä saa juonenkäänteen tuntumaan deus ex machina-tyyppiseltä ratkaisulta vaikeaan tilanteeseen.

   

Kuin hänen eteensä olisi auennut uusi ulottuvuus, josta hän ei aiemmin ollut tietoinen. Hänellä on myös outo tunne, kuin hän pystyisi melkein lukemaan muiden ajatuksia. (s. 221)

  

Pakenijat on inhorealistisin osa sarjasta, sillä alussa kuolleiden ruumiit ovat jatkuvasta hajoamisprosessista johtuen haisevia ja epämiellyttäviä katsella. Jade kuitenkin ottaa epätoivottua kontaktia erääseen vainajaan ja saa lukijankin kasvot vihertämään. Harmillisesti kerronnan taso ei kuitenkaan pysy yhtä korkealla ja uskottavana koko kirjan ajan, vaan välillä teos on Susetten sanoja lainaten: “kuin kasa pätkittyjä lankoja, ajatuksia, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa”. Liian moni juonen yksityiskohta unohdetaan tai jätetään vastaamatta ja ne vaikuttavat lukukokemukseen negatiivisesti. 

  

Kokiksen jälkeen tuntuu kuin hampaita kuorruttaisi ohut karva, ja hänen tekee mieli pisetä hampaat vielä enemmän. (s. 199)

  

Suuret kysymykset eivät saa vastausta, kuten mikä oli kuolemanaallon takana ja jos se tosiaan oli lähtöisin auringosta, miksi se tappoi kaikki muut, paitsi muutamat nuoret. Yksi hahmokin pohtii, että “Voi olla, että me ei koskaan saada selville, miksi juuri me jäätiin henkiin.” On erikoinen ratkaisu lopettaa sarja niin, että hahmot jäävät tyhjän päälle. Herää kysymys siitä, onko sarja alunperin tarkoitettu pidemmäksikin, sillä tarinalle tekisi hyvää, jos sitä jatkettaisiin vielä yhdellä osalla. 

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Hämärä junavaunu on täynnä ihmisiä. Heitä makaa läjäpäin lattioilla ja penkeillä, nuoria tyttöjä ja poikia. Jade tuntee kuinka veri kohisee hänen päässään. Ei kai vain taas, hän ajattelee kauhuissaan. Ei kai vain taas.

Jade herää junavaunussa, jonka ikkunat on peitetty ulkopuolelta. Kauhukuvat historiankirjoista vilisevät hänen mielessään, kun hän tajuaa vaunun olevan täynnänuoria, kaikki matkalla kohti tuntematonta. Viimeinen asia, jonka Jade muistaa, on tulipalon hiillyttämä talonraunio ja helikopteri taivaalla. aikuiset ovat palanee, ja toistaiseksi se on kaikkea muuta kuin hyvä uutinen...

  

334 sivua, Otava 2018

    

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhiluja, Rakkaudesta kirjoihin

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta (Sensored Reality #1)

"Tuntuu kuin purjehtisi painajaisessa. Dystopiasa.

Tämä on uponnut kaupunki."

  

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.

   
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä
    

Ander Vacklinin ja Ja Aki Parhamaan kirjoittama Beta aloittaa uuden Sensored Reality -trilogian. On vuosi 2117 ja merenpinnan nousun takia maailma on muuttunut hyvin erinäköiseksi kuin se on tällä hetkellä. Ensimmäisessä osassa tavataan 16-vuotias Bug, oikealta nimeltään Minako Takeda. Hänen japanilainen isänsä on kuollut vähän aikaa sitten ja tyttö on kirjan alussa juuri muuttanut suomalaisen äitinsä kanssa Helsingin kaupunkisaareen.

  

Minua paleltaa. En olisi ikinä uskonut, että missään tällä lämpöhalvauksessa kituvalla planeetalla voisi olla syksyisinkin näin kylmää, ja talvikin on vasta tulossa. (s. 147)

  

Jo kirjan ulkoasu antaa vihjeen, millainen maailma teoksen sivuilta on löydettävissä. Teoksen takakansi nimittäin muistuttaa suuresti pelipakkausta. Dystooppinen teos vertautuu teemoiltaan sekä Ernest Clinen Ready Player Oneen että Piia Leinon Taivaaseen, joissa on yhdistävänä tekijänä pelaajan kehoon mukautuva aistimuksia välittävä pelipuku ja virtuaalimaailma sekä ilmastonmuutoksesta johtuvia pakolaisia ja slummikyliä. Betan maailmassa ilmastonmuutokseen on kuitenkin puututtu. Vaikka vedenpinta onkin korkealla ja Pohjois-Euroopan talvet ankaria Golf-virran pysähtymisen takia, on ilmakehässä happea enemmän kuin vuosisatoihin. Teoksen maailmassa käytetään vihreää teknologiaa, kulkuvälineitä, jotka pakokaasun sijaan muodostavatkin happea, mikä on johtanut muun muassa suurikokoisiin sudenkorentoihin ja ihmisten lisääntyneeseen aktiivisuuteen. 

  

"Hei", ääni sanoo. "Minä olen älyseinän mukana tuleva tekoälypohjainen avustajasi. Haluaisitko nimetä minut?" -- Äiti ehdottaa nimeksi Ada Lovelacea -- "Tällä nimellä juhlistamme tekniikan alan anaisia ja heidän osuuttaan tieteessä, tekniikassa ja matematiikassa." (s. 113-114)

  

Bug aloittaa uudessa koulussa ja tutustuu luokallaan oleviin Alvariin, Cosmoon ja Jadeen, joista viimeinen muistuttaa käyttäytymisensä puolesta hieman kaimaansa K.K. Alongin Kevätuhrit-sarjassa. Koulu ei kuitenkaan nuorta päähenkilöä kiinnosta, vaan hän uppoutuu mieluummin videopelien maailmoihin. Hänen äitinsä johtaa isoa pelifirmaa, missä kehitellään pelaamisen historian mullistavia uuden sukupolven konsoleita ja jotain, mistä Bug tietää vain nimen Next Level. Kun Bug päätyy puettavan konsolin Sensored Realityn betatestaajaksi, hänen maailmansa muodostuu siitä lähtien virtuaalisesta vuoden 1559 Japanista samuraineen ja ninjoineen. Peli saa Bugin kiinnostumaan isänpuoleisen kotimaansa historiasta ja koulun japanilaisen historian kurssille kirjoitteva esseekin syntyy kuin itsestään sen jälkeen. 

  

Koulumaailmassa ajatellaan, että videopelit katkaisevat yhteyden oikeaan maailmaan. Minulle pelit taas ovat tapa olla yhteydessä maailmaan ja oppia siitä. Ne tarjoavat toisia näkökulmia, toisia elämiä, historiaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia. (s. 31)

  

Tekijänoikeussivulla todetaan, että useimmat teoksessa mainittujen pelien nimet ovat kirjoittajien mielikuvituksen tuotetta. Harmillisesti suuri osa niistä tuntuu kuin satunnaisgeneraattorin luomilta viime vuosien suosituimpien pelien nimistä. Teknologia puolestaan tuntuu hyvin uskottavalta läpinäkyvine kännyköineen, sosiaalisen median sovelluksineen, cutscene-elokuvineen, älytapetteineen, tekoälyineen ja lisätyn todellisuuden silmäilmplantteineen. Tapahtumien sijoittaminen sata vuotta tulevaisuuteen on myös hyvä ratkaisu näiden edistysaskeleiden mahdollistamiseksi. Kiinnostavasti ihmiskunta on levinnyt Maan lisäksi levinnyt vilja-aittana toimivaan Merkuriukseen, kasvihuoneilmiöstään kesytettyyn Venukseen sekä Marsiin, jonka pinnalla käynnissä olevat rakennusprojektit ovat salattuja. 

  

Onneksi tuollaiset hahmot alkoivat kadota videopeleistä 2050-luvun tienoilla, kun tasa-arvoisemmin ajattelevien pelisuunnittelijoiden pelit pääsivät viimein kauppojen hyllyille. Pelien naiset eivät olleet vain teini-ikäisille pojille luotuja käsittämättömiä seksiobjekteja, isorintaisia naisia -- 2050-luvun tienoillapelien naisista tuli viimein todellisia. älykkäitä, osaavia, rohkeita ja nokkelia, sellaisia kuin naiset olivat olleet koko ihmiskunnan historian ajan. (s. 32-33)

      

Kirjailijat eivät kaada kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan, vaan sitä annostellaan sopivan kokoisina palasina pitkin teosta, olipa kyseessä sitten maantieteelliset, yhteiskunnalliset tai tekniset muutokset tai sodat. Kirjailijakaksikolla on sana hallussa muutamaa erikoisempaa kielikuvaa lukuunottamatta - huomaa hyvin, että molemmilla miehillä on taustallaan pitkä ura käsikirjoittajina. Etenkin Bugin kielenkäyttö tuntuu ikään ja aikaan sopivalta, hän esimerkiksi iskee silmää “kuin mikäkin keltatautinen emoji”. Vetävästi kirjoitettu teos kiihdyttää tahtiaan loppua kohden, minkä vuoksi teosta on vaikea laskea käsistään.

  

Vastustajani ovat ehkä käyttäneet minua nappulana heidän isommassa pelissään, mutta oheistuotteena he ovat muokanneet minusta vaarallisen vastustajan. (s. 311)

  

Kuten Ready Player Onen Wadella, on Bugillakin tehtävä suoritettavanaan virtuaalimaailmassa, mikä vaatii ihmishenkiä ennen kuin voittaja ratkeaa. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka jatko-osissa sukelletaan mysteereihin, joihin Bug törmää. Toinen osa, Glitch, on ilmoitettu julkaistavaksi keväällä 2019. Beta on kansainvälisen tason young adult-romaani ja sen käännösoikeudet omistavan Elina Ahlbäck Literary Agencyn lienee helppoa markkinoida teos myös Suomen ulkopuolelle. 

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

ARKITODELLISUUDEN RAJOJA RIKKOVA SCIFI-DYSTOPIA

  

Oletko koskaan lentänyt lohikäärmeen selässä, pomppinut parkouria katolta toiselle tai iskenyt nyrkin samuraihaarniskan läpi?

  

Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.

  

Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin.

  

315 sivua, Tammi 2017

    

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Carry on reading, Neverendingly, Sivujen välissä, Level up!, Teatterinna

Anne Leinonen: Noitakirja

"Ei sitä joka päivä päässyt tutkimaan rinnakkaismaailmaa."

   

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.

  

Anne Leinosen Noitakirja on jälkimmäinen puolikas kirjaparista, jonka ensimmäinen osa Kirjanoita ilmestyi vuosi sitten. Teos jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisen kirjan lopussa jäi: Auran tätinä esiintynyt noita Selma on kaapannut aineettomaksi muuttuvan poikansa Pyryn mukanaan Helsinkiin. Aura ei pysty seuraamaan kaksikkoa, koska noita on sulkenut kaikki todellisuusaukot Helbyn ja Helsingin todellisuuksien välillä. Auran on kuitenkin löydettävä polku maailmasta toiseen, sillä tytön tehtäväksi tulee pelastaa paitsi rakastamansa poika, myös koko Helby. 

    

Meidän omat ajatuksemme rakentavat tätä maailmaa. (s. 37)

    

Reitti löytyy Nuuksion aarniometsästä, joka on Helbyn puolella joutunut kirjataikuuden kohteeksi ja muuttunut Robert Holdstockin Alkumetsän vaikutuksesta vaaralliseksi. Leinonen on lainannut sanamagiaan katkelmia monista muistakin teoksista aina William Shakespearen Myrskystä Aino Kallaksen Suden morsiameen ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan. Kotimainen kirjallisuus on läsnä vahvasti, sillä tekstin sekaan on pudoteltu lainausten lisäksi myös yksittäisiä sanoja, jotka liitetään tiettyihin kirjailijoihin, esim. Pahanukke viittaa Magdalena Haihin ja mifongit J. S. Meresmaahan. 

  

Peilistä häntä tuijotti totinen nuori nainen. Polkkatukka oli takussa. Toinen suupieli osoitti ylöspäin: ikuisesti virneessä, kuten se oli ollut Auran lapsuudesta saakka, mutta hymy ei noussut silmiin saakka. (s. 61)

  

Siinä missä Kirjanoidan lukeminen on palkitsevaa uuteen miljööseen tutustumisessa, ei Noitakirja tarjoa yhtä vahvaa maailman tai hahmojen välisten suhteiden kuvaamista. Aura yrittää luottaa ystäväänsä Silkeen senkin jälkeen, kun paljastui, että Miron lumous saattoi heidät alunperin yhteen. Aura toistelee jokaisessa käänteessä, kuinka hän uskoo, että ystävyys on aitoa, vaikka se syntyikin poikkeuksellisissa olosuhteissa. 

    

- Voitko syödä minun puolestani?
- Sinulle kuuluva varavatsa unohtui kotiin. (s. 57)

  

Teos olisi kaivannut lisää kustannustoimittamista, mitä ilman moni kirja nykyään valitettavasti jää. Teksti on välillä hyvin tökkivää ja tarpeettoman toistelevaa. Uskottavuuden taso vaihtelee, eikä tarina pääse soljumaan, mikä johtaa siihen ettei kirjan koko potentiaalia ole hyödynnetty. Lukija saattaa ihmetellä vaikkapa sitä, kuinka “Tuoksut kantautuivat Auran silmiin voimakkaina”. Harmillisesti tekstiin on jäänyt paitsi muutamia kirjoitusvirheitä, osa lainausten sivunumeroista ei pidä paikkaansa, minkä lisäksi Ray Bradburyn klassikko Fahrenheit 451 on kirjoitettu sekä tekstissä että viittausluettelossa virheellisesti 491:ksi. 

  

Kaiken yllä oli autioitumisen ja vaaran tuntu. taivaalla pilvien takana oli oranssi hehku. (s. 163)

  

Monet sanavalinnat ovat erikoisia, vanhahtavia tai nuorten suuhun sopimattomia. Esimerkiksi, Silke “riputtelee” silmäluomiaan ja kun Aura kiroilee, hänet on kirjoitettu sanomaan “hemminki soikoon”, eikä se tunnu sopivalta edes rinnakkaistodellisuudesta tulevalle 17-vuotiaalle, jonka ajankuva on meidän maailmaamme vastaava. Helsingissä Aura näkee joukon paikallisia, jotka ovat juoneet liikaa “ilojuomaa”, mikä tuntuu Auran ikäiselle melko erikoiselle kiertoilmaisulle alkoholista puhuttaessa. Nuortenkirjassa voi rohkeasti käyttää oikeitakin kirosanoja tai viitata humaltuneisiin aikuisiin, sillä lukijakunta on kyllä kuullut sanastoa jo oikeassa elämässä. 

  

Tämä oli Auran tarina, sellainen todellisuus, jollaiseksi hän halusi maailman palauttaa. (s. 217)

  

Kuten fantasialle on varsin tyypillistä, myös Noitakirja päättyy eeppiseen lopputaisteluun. Leinonen tarjoaa itse asiassa kaksi taistelua, yhden Menetettyjen unelmien talolla ja toisen Helbyn herruudesta. Aura saa lopussa kaikkien himoitseman Noitakirjan käsiinsä ja pystyy muokkaamaan Helbyn todellisuutta. Onkin varsin kiehtova ja ennalta-arvaamaton ratkaisu, ettei tyttö luo maailmasta sellaista paikkaa, jossa pystyy elämään yhdessä rakastamiensa ihmisten kanssa, vaan eristää itsensä toiseen todellisuuteen. Tämä jättää potentiaalisen aukon jatko-osille.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Jokainen kirja kantaa sisällään taikuuden kipinän.

  

Aura on löytänyt kirjojen taikuuden, ja se on mullistanut hänen maailmansa: väkevä noituus tuo mukanaan ison vastuun.

  

Mahtava noita Selma on siepannut Pyryn mukaansa Helbystä Helsinkiin. Auran on seurattava heitä kulkemalla halki Nuuksion epävakaan erämaan, missä oma mielikuvitus on pahin vihollinen.

  

Helsingissä löytyy liittolaisia yllättäviltä tahoilta, mutta koska kaupunki on täynnä kirjoja, himoitun loitsukirjan, Noitakirjan, löytäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Ja samaan aikaan Helby on vaarassa tuhoutua...

  

Loitsu kerrallaan Auran voima kasvaa, mutta voiko taika peitota kaikki?

  

Atorox-palkittu Anne Leinonen on kirjoittanut urbaanin fantasiateosparin. Noitakirja päättää tarinan, jonka Kirjanoita aloitti.

    

223 sivua, WSOY 2018

    

Muita lukukokemuksia: Kirsin kirjanurkka

Cecelia Ahern: Viallinen (Viallinen #1)

"Miksen minä ole ajatellut näitä asioita koskaan ennen?"

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.

   

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Oma suosikkigenre, Prinsessoja ja astronautteja -kukuhaaste ♀ Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja, Spefi-lukuhaaste: 15. Spefikirja, jonka pääosassa on nainen, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 57. Lue kirja, joka on suunnattu nuorille / nuorille aikuisille, Helmet 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

  

Viallinen on chick lit -teoksillaan maailman maineeseen nousseen Cecelia Ahernin ensimmäinen virallisesti young adult -genreen luokiteltu romaani. Ahernin tuotannosta on kuitenkin aiemminkin suomennettu teos, jonka voisi hyvin laskea nuortenkirjaksi. 2010 ilmestynyt Mitä huominen tuo tullessaan, kertoi 16-vuotiaasta Tamarasta, joka saa käsiinsä tulevaisuuden paljastavan kirjan. Dystopia-sarjan aloittavan Viallisen päähenkilönä tavataan 17-vuotias Celestine North. 

  

Olen aina ajatellut viallisten olevan meitä vähäpätöisempiä, enkä voi uskoa, että olen myöntänyt sen itselleni. (s. 61)

  

Viallisen maailmassa on käytössä eri pelisäännöt kuin tuntemassamme todellisuudessa. Celestine on yhteiskunnan määritelmän mukaan täydellinen. Hän saa hyviä arvosanoja koulussa, hän noudattaa lakeja ja välttelee viallisia kuin heillä olisi tarttuva tauti. Kun eräänä päivänä koulumatkalla bussiin nousee vanha mies, jolla on viallisen hihanauha, toimii Celestinen moraalinen kompassi yhteiskunnan sääntöjä vastaan. 

    

Bussissa on kaksi istuinta viallisille, sillä sääntöjen mukaan viallisia ei saa olla vierekkäin kolmea tai useampaa kerrallaan. tarkoitus on estää mellakoita, joita puhkesi alkuaikoina, kun viallisten rangaistukset otettiin käyttöön. (s. 53)

  

Vanhus saa pahan yskänkohtauksen ja Celestine pelkää hänen kuolevan. Kun kukaan ei halua auttaa miestä, tyttö nousee paikaltaan ja tekee jotain mahdotonta. Viallisia ei saa avustaa, mutta tilanne on Celestinestä sellainen, ettei tuota sääntöä tulisi noudattaa aivan niin kirjaimellisesti, onhan kyseessä ihmisen henki. Yllätyksekseen tyttö joutuukin itse Killan tuomioistuimen eteen, missä punnitaan, onko hän tekonsa takia viallinen vai rikollinen.

  

Tämä on täysin epäloogista. Eikö meillä ole lainkaan myötätuntoa tätä ihmistä kohtaan. Emmekö me aio auttaa häntä, viis siitä, onko hän viallinen tai ei? (s. 66)

  

Viallisten kohtelu muistuttaa suuresti tummaihoisten tai juutalaisten kokemaa syrjintää hihanauhoineen ja kokoontumiskieltoineen; heitä pidetään toisen luokan kansalaisina. Viallisuutta ei voi piilottaa, sillä jokainen tuomittu saa polttomerkinnän yhteen viidestä mahdollisesta kohdasta keholla, riippuen rikkeen laadusta. Lisäksi viallisten tulee noudattaa niukkaa ruokavaliota ja elämää, josta kaikki ylellisyys on karsittu pois. 

   

"Jos minä olisin niin suuri sankari, se vanha mies olisi nyt elossa. Kukaan ei tunnu välittävän siitä tosiasiasta, että tässä kuoli ihminen. Hän kuoli, koska koko bussilastillinen ihmisiä kieltäytyi auttamasta häntä. Pidänkö minä itseäni sankarina? En. Minä epäonnistuin." (s. 218-219)

  

Celestine kasvaa teoksen aikana paljon. Alussa hän on hieman sietämätön sanakirjamäärittelyineen ja siskolleen ilkeilyn takia, mutta kohtelu, jota hän kirjan edetessä joutuu kokemaan saa hänet näkemään itsensä ja yhteiskunnan uudessa valossa. Celestine tunnetaan kaikkialla mediamyllytyksen myötä. Hänen oikeudenkäyntinsä jakaa ihmiset kahteen leiriin, joista toiset pitävät häntä sankarina, toiset roistona. Nuoresta päähenkilöstä tulee Katnissin tavoin pelinappula kahden vastakkaisen puolen valtataistelussa. 

  

Jos minä olen se, joka he sanovat minun olevan, niin kumpaa puolta minun pitäisi uskoa? Minusta tuntuu, että kummallakaan puolella ei tunneta minua alkuunkaan. (s. 120)

  

Kirjan maailma on pelottavan uskottava. Ei tarvitse mennä kauaksi historiassa, kun viallisten kohtelua vastaavaa tapahtui todellisessakin maailmassa. Lisäksi viime aikoina voimistunut äärioikeistolainen liikehdintä saa toivomaan, ettei teoksen kaltainen yhteiskuntajärjestelmä tule koskaan toteutumaan. Vaikka teos on paikoin ennalta-arvattava, poikkeuksellisesti odotusten mukaisesti menevät juonenkäänteet eivät kliseisyydestään huolimatta turhauta vaan ne tukevat lukijan toiveita.

    

"Kerro tänään oikeudessa totuus, Celestine. Ja jos sinulle sanotaan, että olet viallinen, niin kanna sitten polttomerkkiä kunniamerkin tavoin. -- Sinulla on mahdollisuus saa aikaan muutos. -- Sinä toimit vaistosi varassa, sen mukaan mikä tuntui oikealta, ja olet innoittanut ihimisiä." (s. 123)

  

Viallinen vertautuu nuortendystopian isoihin nimiin Nälkäpeliin ja Outolintuun höystettynä Harper Leen klassikolla Kuin surmaisi satakielen, mutta siinä on nyansseja jotka tuovat mieleen niin Angie Thomasin teoksen Viha jonka kylvät kuin The Orville tv-sarjan jakson “Majority Rule”, jossa esitetty yhteiskunta on täydellinen demokratia ja kaikesta äänestetään sosiaalisen median kanavissa - myös siitä, onko joku ihminen syyllistynyt rikokseen vai ei. 

  

Se johtuu polttomerkeistä, ja tiedän sen. Ne tekevät minusta tavallaan vähemmän ihmisen muihin verrattuna. (s. 358)

  

Ensimmäinen osa päättyy todella koukuttavaan cliffhangeriin. Onneksi sarja saa jatkoa jo heinäkuussa, kun toisen osan käännös Täydellinen ilmestyy.

    

      

Arvosana:

    

Takakannesta: 
  

"Minä en voi olla viallinen.

Minähän olen täydelinen."

   

Seitsemäntoistavuotiaan Celestine Northin elämä on kaikin puolin täydellistä. Hän on suosittu koulussa, hän on esimerkillinen tytär, ja hänen poikaystävänsä on arvostetun perheen poika, joka saa sydämen läpättämään.

   

Mutta sitten Celestine rikkoo sääntöä, jota ei missään nimessä saa rikkoa, ja sillä on mullistavat seuraukset. Häntä uhkaa tuomio - ja leima, joka sulkee hänet yhteisön ulkopuolelle. 

    

Rohkaiseva YA-fantasia Viallinen sijoittuu maailmaan, jossa palkitaan täydellisyydestä ja rangaistaan virheistä. Siellä Celestine uskaltaa ottaa kantaa siitäkin huolimatta, että hyvällä teolla on kova hinta.

   

”Koukuttaa välittömästi, nopeatempoinen... Napakymppi.” – Heat

     
Suomentanut: Terhi Leskinen, 426 sivua, Gummerus 2018

    
Alkuperäinen nimi: Flawed (2016)

     
Teoksesta muualla sanottua: Tylypahkan kirjasto, Unelmien aika, Kirjapöllön huhuiluja

   

Samankaltaista luettavaa: Scott Westerfeld: Uglies, Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Neal Shusterman: Unwind, Lois Lowry: The Giver, 

Helena Waris: Linnunsitoja (Konetrilogia #1)

"Jokin noiden pienien, rohkeiden lintujen kiiltävissä silmissä puhuttelee sisintäni."

   

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 7.3.2018.

  

Dystopiatrilogian aloittava nuorten aikuisten romaani Linnunsitoja on Helena Wariksen kuudes teos. Waris osoittaa, että  jo 170 sivua riittää moniulotteisen maailman luomiseen. Hän jättää paljon lukijan varaan, eikä selitä auki kaikkea. Harmillisesti jotkin lopun juonenkäänteet arvaa jo varsin alussa, etenkin jos dystopioiden tapa kertoa tarinaa on lukijalle tuttu. Silti kirja tarjoaa lukijalle myös jotakin genrelle uutta ja yllättävää.

  

Tuijotan tihkusateista maisemaa; punaisia kallioita ja pallolatvaisiksi kasvaneita mäntyjä, jotka hallitsevat autioitunutta saaristoa. Rannoilla on veden alla jääneitä betonilaitureita ja saunarakennusten perustuksia, jälkiä ihmisten perääntymisestä meren noustessa. 

Vesi ei kuitenkaan ole niin korkealla kuin olen luullut. Jos meri olisi viisi metriä ylempänä, kuten Maharin kuilussa on uskoteltu, koko saaristo olisi upoksissa. (s. 20)

  

Kirjan maailma on ilmastonmuutoksen kourissa. Ihmiset asuvat Kuiluissa, joita hallitsee Kone. Kuilujen ilmasto on kontrolloitu, mutta niiden ulkopuolella sää voi vaihdella nopeastikin. Itämantereella on useita Koneiden valvomia Kuiluja, vain Ammabar-niminen manner on kieltäytynyt niistä. Kone päättää hallituksen sijaan kaikesta, ja vaikka sen rakentajat halusivat muutoksen viimein tuovan tasa-arvon kaikkialle, ovat Koneen ohjelmoijat pystyneet silti manipuloimaan sen päätöksiä.

  

Päähenkilönä seurataan nuorta naista, Zemiä, jonka veli kuuluu Koneita vastustavaan ryhmään. Hän on järjestänyt kuljetuksen itselleen ja siskolleen kapinallisten luokse majakkasaarelle, mutta ilmoittaa viime hetkellä jäävänsä vielä Maharin Kuiluun hoitamaan asioita. Veljen tilalle tulee tämän ystävä Thom, jota Zemi kutsuu “tylsäksi jurottajaksi”. Saarella hän kuitenkin tutustuu ennakkoasenteistaan huolimatta Thomiin sekä muihin vastarintalaisiin.

  

– Kyyhkyt ovat ainoa viestintäkeino, jota Kone ei hallinnoi -- – Täysin sensuroimaton tiedotusjärjestelmä, josta ei jää mitään jälkeä. (s. 52)

  

Teoksen nimi viittaa viestikyyhkyihin, joita saarella asuvat kapinalliset käyttävät. Lintujen kuljettamat viestit ovat ainoa Koneen valvonnan kiertävä tapa viestiä vastarinnan eri solujen välillä. Tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos, sillä Koneen häiriösignaali voimistuu ja uhkaa sekoittaa lintujen biologisen kompassin. Koko teoksen ajan pohjavireenä on ajatus luottamuksesta. Zemin täytyy voittaa vastarinnan luottamus, vaikka hän ei olekaan täysin rehellinen menneisyydestään. Jännitteet luovat kiinnostavia tilanteita hahmojen välille.

  

Waris kertoi Helsingin kirjamessuilla 2017, että teoksen maailmassa hän kuuluisi konevastaisiin. Hän halusi tuoda kirjassaan isovelimäisen Koneen näkyväksi, sillä jo tällä hetkellä esimerkiksi Google seuraa jokaista netissä kulkevan liikettä, älypuhelimista ja GPS-paikannuksesta puhumattakaan. Hän kertoi myös, että jokaisella trilogian osalla on  eri kertojaääni, vaikka tuttuja hahmoja on muissakin osissa. Seuraava osa tulee sijoittumaan Ammabariin.

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Vapaus on hauraiden linnunsiipien varassa.

  

"Näihin lintuihin sidotuissa viesteissä me olemme Koneitten saavuttamattomissa. Se tekee meistäkin vapaita."

  

Helikopteri vie Zemin keskelle merta, majakkasaarelle, jonne Valtion, Kuilujen ja Koneiden valvovat silmät eivät yllä. Saari on vastarintaliikkeen tukikohta, eikä kenenkään ole pakko kertoa, miksi on siellä tai mistä on tullut. Majakan huipulla on kyyhkyslakka. Kyyhkyt kuljettavat viestejä meren yli, ne ovat ainoa viestintäkeino, jota Kone ei hallinnoi. Vain lintujen avulla vastarintaliike pysyy elossa.

  

170 sivua, Otava 2017

    

Muita lukukokemuksia: Keskisuomalainen, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukufiilis

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

"Kirjat tekivät hänet onnelliseksi, siispä hän luki."

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 2.3.2018.

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa, Spefi-lukuhaaste 33. Spefikirja, joka on suunnattu nuorille aikuisille (YA), Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 38. Lue kirja, jossa luetaan kirjoja

   

Kaikki Kiurun rakastamat asiat olivat sellaisia, joita yleisesti pidettiin hyödyttöminä. Hän rakasti kirjoja, neulomista, leipomista, mankelointia ja silittämistä, sanaristikoiden täyttöä ja isoja teekuppeja. (s. 168)

  

Muistojenlukija aloittaa Susiraja -sarjan kirjoittajana tunnetun Elina Rouhiaisen uuden Väki -trilogian. Syksyllä lukion aloittava Kiuru on aina pystynyt näkemään toisten ihmisten muistot lintuina. Hän voi ottaa muiston kiinni, upota siihen tai vapauttaa sen, jolloin ihminen unohtaa kyseisen muiston. Kun hän nappaa ajattelemattomasti erään pojan muiston, hän joutuu kohtaamaan paljon isompia seurauksia kuin oli teollaan kuvitellut olevan.

Kissa oli äidin, mutta Kiuru oli saanut valita sille nimen. Toisin kuin Hermionen kissa, heidän Koukkujalkansa oli kermanvärinen. (s. 30)

Kiurun maailma on aina tapahtunut kirjojen sivujen välissä, kunnes hän tapaa kesäloman aikana Shangri-Laksi nimetyllä Vuosaaren syrjäisellä alueella asuvat romanialaiset veljekset Dain ja Nelun sekä aromanttisen, muunsukupuolisen Bollywoodin. Hän saa viimein vastauksia oudolle kyvylleen ja viettää aikaa kerrankin todellisessa maailmassa tehden niitä asioita joista on aiemmin vain lukenut, jopa lain harmaalle alueelle astuen.

Hän pakkasi virkattuun laukkuunsa avaimien, puhelimen ja lompakon lisäksi kirjan ("Sä ja sun turvakirja", Samuel olisi sanonut). (s. 32)

Lapsuudesta asti ystävänä olleella Samuelilla on myös voimia, mutta toisin kuin Kiuru, hän pystyy lukemaan ajatuksia. Suomen lyhyen kesän aikana viisikko tutustuu toisiinsa ja erilaisiin kykyihinsä. Nuoret ihastuvat, rakastuvat ja rikkovat sydämiä. Kesän loppuminen ja tulevat muutokset pelottavat Kiurua, kunnes yllättävän petoksen vuoksi hänenkin täytyy paeta ulkomaille. Salaperäinen Väki-niminen ryhmä nimittäin etsii kykyjä omaavia ihmisiä omia tarkoitusperiään varten.

Kiuru oli aina rakastanut syksyä. Neuleita, isoja teemukeja ja uutuus-kirjoja. Sadetta, jonka takia ei tarvinnut edes teeskennellä haluavansa tehdä muuta kuin olla kotona ja lukea kirjaa. (s. 353)

Muistojenlukija on hillitysti rakennettu, nuorille suunnattu urbaanin fantasian teos, joka ammentaa inspiraatiota suomalaisesta kansanperinteestä. Esimerkiksi päähenkilön nimi, Kiuru, löytyy suomalaisesta mytologiasta sielulintuna. Helsinki on kuvattu aidosti ja elävästi, eivätkä hahmojen voimat nouse liian korostettuina esille. Voimista kerrotaan lopulta hyvin vähän ja niihin varmasti palataan syvemmin sarjan myöhemmissä osissa.

Kiuru ei halunnut jakaa asioita tuntemattomien ihmisten kanssa. Hän ei halunnut jakaa edes lukukokemuksiaan muille, sillä hänestä oli aina tuntunut, että ne olivat jotain hyvin yksityistä. (s. 98)

Harmillisesti kerronta ei aina ole teknisesti loppuun asti hiottua. Etenkin toistuvat kuvailut, kuten “Kiuru kuuli itsensä sanovan”, ja tapahtumien etukäteen kertominen lausahduksella “Kiuru ei vielä tiennyt että...” tarttuvat helposti tarkemmin lukijan seulaan. Vaikka hahmojen sanotaankin puhuvan enimmäkseen englantia, on kirjailija valinnut kirjoituskieleksi suomen, muutamien englanninkielisten fraasien lisäksi. Välillä voikin olla vaikeaa muistaa, millä kielellä kukin hahmo eri tilanteissa puhuu.

Suomi on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin vapaa maa -- Kaikki täällä on hyvin säänneltyä ja kaikkien halutaan olevan samanlaisia. Kukaan ei saa olla huonompi kuin muut, mutta ei myöskään parempi. (s. 153)

Rouhiainen on esitellyt kiitettävän erilaisia hahmoja. Monenlaiset varallisuuden tasot, kansalaisuudet, kulttuurit ja romanttisuuden muodot pääsevät esille luontevasti. Kiurun äiti on sukunsa hylännyt romani ja isä pätkätyötä tekevä lintututkija. Samuelin vanhemmat ovat puolestaan skaalan toisesta päästä hienoine taloineen ja veneineen. Lisäksi itähelsinkiläisen talon vallannut kirjava joukko on suurelta osin yhteiskunnan reunoilla asuvia tai paperittomia vaeltajia.

Kiuru ei olisi jaksanut alkaa selittää asiaa isälle, mutta Bollywoodin takia hänen oli yritettävä. "Bollywood ei ole tyttö. Se on queer." (s. 241)

Nähtäväksi jää, kuinka tarina tulee jatkumaan. Vastaamattomia kysymyksiä jäi vielä useita, kuten mikä on Väki ja kuinka osa ihmisistä saa erikoisia kykyjä. Olisi kiinnostavaa, jos jatko-osissa pääsisi lukemaan esimerkiksi Dain näkökulmasta. Takakansi ainakin lupaa, että sarjassa tullaan liikkumaan ympäri Eurooppaa.

  

Arvosana:

  

  
Takakannesta:

16-vuotiaalla Kiurulla on salaisuus: hän pystyy napsimaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja haaviin. Kun hän sattumalta törmää samankaltaisia kykyjä omaaviin romaniveljeksiin ja intialaistaustaiseen genderqueeriin, Kiurulle avautuu aivan uusi todellisuus. Pian vallatussa talossa hengailevaan porukkaan liittyy myös Kiurun lapsuudenystävä Samuel, johon Kiuru on ollut jo pitkään ihastunut. Mitä paremmin Kiuru oppii tuntemaan uudet ystävänsä, sitä ristiriitaisemmaksi hänen suhtautumisensa käy. Mutta kun railo syntyy, se syntyykin yllättävään kohtaan. Vähitellen Väen salaisuudet alkavat paljastua, ja pian Kiuru tajuaa joutuvansa pakenemaan henkensä edestä.

  

Muistojenlukija avaa ympäri Eurooppaa liikkuvan Väki-trilogian, jonka ensimmäinen osa sijoittuu Itä-Helsinkiin ja avaa näkymän Suomessa oleskelevien paperittomien siirtolaisten elämään. Neliosaisella Susiraja-sarjallaan debytoinut Rouhiainen vakuuttaa uudella tarinamaailmallaan, joka nivoo yhteen realismia, urbaania fantasiaa ja nykyeurooppalaista kiertolaisuutta. 

  

387 sivua, Tammi 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Sivujen välissä, Villasukka kirjahyllyssä, Luetaanko tämä?, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja, Normandiani

Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät

"Jälleen uusi upea kevätpäivä sivilisaation tuhoutumisen jälkeen."

   

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
  

Elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Chris Weitzin nuortendystopia Kaaoksen päivät aloittaa The Young World -trilogian, joka muistuttaa paljon vuosituhannen vaihteen nuortensarjaa Klaani (The Tribe), sillä on myös muutamia yhtymäkohtia The Walking Deadiin ja K. K. Alongin kirjoittamaan kotimaiseen post-apokalyptiseen Kevätuhrit -sarjaan. Tosin siinä missä Alongin toinen teos Ansassa epäonnistuu, Weitzin tarinankerronta, juonenkuljetus, eriääniset hahmot ja yksityiskohtainen miljöön rakentelu onnistuu erittäin hyvin.

Todellisuudessa apokalypsi on syvältä. Täällä haisee pahalle, eikä meillä ole edes maagisia voimia tai mitään muutakaan siistiä, ei lentäviä skeittejä eikä mitään. (s. 58)

  

Kuten vertauskohteista voi jo päätellä, kertoo Kaaoksen päivät tämän hetken maailmasta sillä erotuksella, että kaikki aikuiset ovat kuolleet selittämättömästi kaksi vuotta aiemmin. Lisäksi myös pikkulapset ovat kuolleet ja jäljellä on vain hormoniensa suojelemia teinejä. Kaikki nuoret ovat kuitenkin taudinkantajia ja he kuolevat heti kun elimistöltään aikuistuvat, 18 ikävuoden paikkeilla.

  

Miljöönä on New York. Tapahtumia seurataan vuorotellen kahden nuoren, Jeffersonin ja Donnan näkökulmista. Weitz on onnistunut erinomaisesti luomaan kaksi toisistaan selvästi eroavaa, uskottavaa ääntä, minkä lisäksi erilaiset fontit kertovat, kumpi kertoja on kyseessä. Ja varsinkin Donnan kielenkäyttö on hyvin värikästä ja ironista, mikä tekee hahmosta hyvin mielenkiintoisen ja moniulotteisen.

Heti Tapahtumien jälkeen kaikki vain räiskivät aseilla ympäriinsä niin kuin jossain toimintaleffassa. Kesti hetken ennen kuin tajusimme, että kukaan ei valmista meille enää lisää luoteja. (s. 127)

  

Weitz on luonut nuorillensa kiinnostavan yhteiskuntarakenteen. Jeffersonin veli on Washington Square Parkin heimon johtaja, joka täyttää teoksen alkusivuilla 18 ja kuolee. Jefferson perii generalissimon tittelin ja ryhmän aivojen, Brainboxin ehdotuksesta kokoaa ryhmän, jonka tarkoituksena on hakea isosta kirjastosta tutkimusraportti, joka saattaa selittää, miksi kaikki muut kuolivat. Matkan aikana kohdataan muita selviytyjäryhmiä, joista osa on vihamielisiä, osa hieman vinksahtaneita ja loput vain hukassa.

Me todella toteutetaan sisäistä friikkiämme täysin rinnoin. Olisipa siistiä, jos kaikki olisi olleet yhtä vapautuneita jo ennen maailmanloppua. (s. 38-39)

  

Kerronta on hyvin elokuvamaista, joka sopii tämäntyyppiseen kirjallisuuteen hyvin. Huomaa, että Weitz on käyttänyt ohjaajan uralla kerryttämiään taitoja. Weitz on panostanut teoksen yksityiskohtaisuuteen, sillä esimerkiksi jokainen ase on nimetty täsmällisesti ja New Yorkin kuuluisien maamerkkien, museoiden ja puistojen kuvaus tuntuu niin tarkalta, että teosta voisi paikoin käyttää karttana.

  

Nuorten asenne maailmanloppuun on ihastuttavan ironinen ja tekstissä vilisee paljon kirjallisia ja populaarikulttuurisia viittauksia Mad Maxista Taruun sormusten herrasta ja Twilightista Resident Eviliin. Donna muotoilee asian ytimekkäästi: ”Tämä on niinku Kärpästen herra meets Nälkäpeli.” Dystopiabuumin hiljentyessä nähtäväksi jää, suomennetaanko sarjan kahta seuraavaa osaa The New Order (2015) ja The Revival (2016). Outi Järvinen on ainakin tehnyt hyvää työtä käännöksessä.

Miksi, oi miksi koko maailma haluaa leikkiä kanssani Mad Maxia? (s. 12)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Piinaavan jännittävää toimintaa

Räjähdysmäisesti levinnyt tauti on tappanut kaikki aikuiset ja lapset, vain nuoret ovat jäljellä. New Yorkissa arkipäivää ovat myrkkysavu, tulipalot ja raivohullut sekopäät, jotka eivät enää välitä mistään.

  

Selviytyjät ovat kerääntyneet heimoihin. Washington Squaren rauhallisessa leirissä ruoka ja lääkkeett ovatkäymässä vähiin. Kun yksi heimon jäsenistä löytää taudin nujertamisen jäljille, Jefferson, vastentahtoinen johtaja, ja Donna, tyttö jota hän rakastaa, johdattavat retkikunnan vaaralliselle matkalle kohti tuntematonta keskikaupunkia, jossa vallitsevat väkivaltaiset lait...

  

Suomentanut: Outi Järvinen, 316 sivua, Otava 2017

Alkuperäinen nimi: The Young World (2014)

    

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie