Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

"Olen kiviä ja metsänlantaa, menen rikki ja pakosta rakennun uudestaan."

  

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Helmet: 41. Kirjassa syntyy lapsi

  

Linnea Kuuluvaisen esikoisteos Metsän peitto on kauniilla kielellä kirjoitettu, hämmentävä lukukokemus totalitaristisesta tulevaisuuden Suomesta sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Siinä on myös M. Night Shyamalanin The Happeningin elementtejä, kun vuosituhansia alistetussa asemassa ollut metsä iskee takaisin.

  

Metsä on tunkeutunut kaupunkiin ja haluaa tuhota kaiken ihmisen tekemän. (s. 82)

  

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä, ja niiden näkökulmahenkilönä vuorottelevat Ingrid vuonna 2084 ja Edla vuonna 2060. Edla oli hahmoista ainoa, josta oikeasti pidin ja jonka kohtalosta olin huolissani. Edlan perhe on menossa äänestämään uudesta pormestarista, kun metsä vyöryy Turkuun, vaikka kaupunki on ympäröity muurilla. Vain pieni osa ihmisistä pelastuu ja löytää itsensä turvakeskuksista, joista tulee heidän kotinsa pitkäksi aikaa. Turusta tulee totalitaristinen Valtio, jossa kansalaiset jaetaan kastijärjestelmän mukaisesti eriarvoisiin turvallisuusluokkiin yhdestä viiteen.

  

Edla, tahattomasti raskauduttuaan, kyseenalaistaa paljon nyt itseään Valtioksi kutsuvan alueen diktaattorimaisen pormestarin päätöksiä, kuten yhden lapsen politiikasta luopumista. Nurjistuman, niin kuin ihmiset kaiken mullistavaa tapahtumaa kutsuvat, jälkeen lapsia saavat tehdä vain he, jotka ovat lupaa hakeneet ja joiden perimä nähdään terveellisenä. Lasta ei enää useinkaan saada rakkausliitoissa, vaan Valtio valitsee sopivat sukusolun luovuttajat.

  

En minä tätä vauvaa halunnut, en minä sitä yksin sisälleni istuttanut. (s. 185)

  

Ingrid päätyy muurin ulkopuolelle tutkimusryhmän jäseneksi. Valtio lähettää aika ajoin testiryhmiä metsään, tarkkailemaan kuinka luonto on eheytynyt ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Metsälle on syötetty ruumiita lepyttelymielessä jo kahden vuosikymmenen ajan. Luonto kuvataan kollektiivisena, tietoisena olentona, joka kokee kipua, kun puiden oksia katkotaan ja se rankaisee, jos mättäältä kerää marjoja pyytämättä lupaa.

  

Kaikki on niin unenomaista, että en osaa varmaksi sanoa, olenko minä valveilla vai nukunko. (s. 191)

  

Maaginen realismi heittää lukijan oudon maiseman ääreen. On vaikea luottaa siihen, mitä Ingrid kertoo kokevansa. Ovatko tapahtumat todellisia, vai vaikuttaako Valtion hänelle antama metsänmaa-lääkitys tai hänen jatkuvasti syömänsä, lievästi myrkylliset suopursun lehdet havaintoihin? Onko oikeasti olemassa toinen, maagisen rajan tuolla puolen oleva metsä, jonne pääsevät vain harvat ja valitut? 

  

Suomalainen mytologia ja dystooppinen maailma tarjoavat vahvan ja hienosti toimivan kontrastin toisilleen. Edlan ja Indridin tarinat kietoutuvat toisiinsa hienosti kuin puiden juuret mullan alla ja lukija joutuu yllättymään moneen kertaan, miten Kuuluvainen kieputtaakaan tarinaa itsensä ympäri. Etenkin hahmojen käyttämä ajatusnauha-menetelmä saa rapsuttamaan kerran jos toisenkin ohimoa, sen verran hämmentävä se on. 

  

Toivon, että olisin syntynyt sata vuotta aikaisemmin, jotta olisin voinut olla käyttämässä maailmaa enkä pelastamassa sitä. (s. 110)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Mitä jos turmeltu luonto päättäisi puolustautua?
  
Maaginen esikoisromaani luontosuhteesta ja mielen järkkymisestä.
  
Ingrid ottaa äitinsä kuoleman jälkeen vastaan paikan Suopursu-nimisestä tutkimusryhmästä, jonka tehtävänä on kartoittaa olosuhteita Valtion muurien ulkopuolella. Lepyttelystä huolimatta metsä on yhä vihainen ja vaarallinen. Eripura alkaa itää ryhmäläisten mielissä.
  
Uhkaavaksi muuttunut luonto on ajanut ihmiset pieniin kaupunkiyhteisöihin vuosikymmeniä sitten. Yksi kaupungeista on Turku, jonka tilalle on perustettu tiukasti vartioitu Valtio. Sekasorron keskellä Edla joutuu eroon läheisistään.
  
Metsän peitto on kiehtova ja kielellisesti vangitseva romaani metsästä, joka kärkkyy ihmisiä, ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.

    
361 sivua, Gummerus 2024

   

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kuiske, Kirjallisia 

  

Samankaltaista luettavaa:

• Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
• Jeff VanderMeer: Hävitys
• Jemina Kuisma: Terra Antiqua
• Mia Myllymäki: Huomistarhuri
• Ilona Tomi: Muuria ei ole
• Tuomo Jäntti: Verso
• Johanna Laitila: Kanin hetkellä

Päätön kekripukki ja muita kammotuksia pyhäinpäivään

"Kekrinä ovat liikkeellä pahat ja hyvät henget."

  

  

Kreetta Onkelin kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittama Ahmattien yö - Kekriseikkailu on (nimensäkin mukaisesti) kirja Suomen versiosta sadonkorjuujuhlasta eli kekristä, jonka maailmallisia verrokkeja ovat samhain, Halloween ja Día de Muertos, joskin osittain perinteet menevät päällekkäin pyhäinpäivän kanssa. Kekrillä ei ole tiettyä päivämäärää, vaan sitä on vietetty eri puolilla Suomena hieman eri aikaan, 29.9.-6.11. riippuen siitä missä vaiheessa sato on saatu kerättyä talteen.

  

Kekri on jäänyt kaupallistuneemman serkkunsa Halloweenin jalkoihin, eikä juuri kukaan enää sitä muutenkaan vietä, kristinusko kun on harmillisen hyvin siivonnut nämä pakanalliset juhlapäivät ja pakkokäännyttänyt ne kirkkovuoteen sopiviksi. En silti kurtistele kulmiani Halloweenille, kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sama juhla vain hieman eri paketissa. Muistan jostakin yläasteelta tai lukiosta, siis vuosituhannen vaihteesta, että kekristä olisi ollut joskus ruokalan pöydillä infoa, mutta harva niitä taisi kuitenkaan lukea. 

  

Tämä todella lyhyt teos sisältää taidokkaan pääosin värillisen kuvituksen ja koheltavan tarinan kekriyöstä. Olisihan tässä voinut olla enemmänkin tuon perinteen avaamista, kekripukki kun ei tainnut edes uhata rikkovansa uunia. Lopussa on koko sivun mittainen inforuutu, eli se olisi mahtunut hyvin mukaan. 

   

Kauan sitten me ihmiset sepitimme itse omat tarinamme. Eräät parhaat kertomukset liittyivät kekriin. Kekriä vietetään myöhään syksyllä. Ojanpientareet ovat silloin kohmeisia ja aurinko näyttäytyy niukasti. Kaikista juhlista tuntuu olevan pitkä aika. (s. 5)

  

Ihastuttavan räväkkä goottimummo ottaa kolme lastenlastansa mukaan matkalle laittamaan mökin talvilepoon. Liisa (8), Kake (10) ja Tapsa (18), joka on juuri saanut kortin ja ajaa mummon 40-vuotta vanhaa autoa, ovat serkuksia. Lasten nimet tuntuivat jostakin syystä todella vanhanaikaisilta, epämuodikkaalla tavalla (nykyään tosin ei voi nimen perusteella olla varma, onko nimen kantaja kolme vai 83-vuotias). Mutta tunne ehkä johtuu siitä, että vuonna 1942 syntynyt isäni oli Kauko eli lempinimeltään Kake (äitini veli on myös samanniminen), Liisa puolestaan oli 1927 syntyneen mummoni nimi.

  

Miinustan kirjalta pisteitä siitä, että tässäkin lapsille suunnatussa teoksessa kommentoidaan ihmisten ulkonäköä negatiivisesti, kuten "huomiota herättävän lihava". Mummostakin joku ajattelee, että hän on "hurjannäköinen eukko", jolla on "violetiksi värjätyt pitkät sotkuiset hiukset, niin hirveästi meikkiä että kasvot näyttivät käsitetaiteelta" ja että "kauneus on katsojan silmissä". Huoh. Niin väsähtänyttä kommentoida ylipainoa ja vaihtoehtoisesti pukeutuvia ihmisiä, joilla on ei-luonnollinen hiusväri, tatuointeja tai lävistyksiä.

  

Pihalla oli suuri roihu, jonka ympärillä hyppeli ihmisiä kummallisesti liikehtien. Kakesta näytti selkeästi siltä, että kyseessä olivat pakanalliset menot. Noituutta! (s. 26)

  

Goodreadsissa kirjan arvostelleet kommentoivat, että juoni oli sekava tai turhan rönsyilevä, ja hahmoja oli liikaa. En ole itse samaa mieltä tästä. Auton sammuttua keskelle pimeää metsää, jokainen kyytiläinen menee omia teitään, kunnes lopussa löydetään taas yhteen Matkalla tavataan uusia hahmoja ja lopussa irrallisetkin osaset on kirjoitettu osaksi kokonaisuutta. Kekripukki ei kuitenkaan mielestäni ollut sukukartanon nykyisen omistajan pelätty isoisä, von Lapio vaan erehtyi luulemaan niin. Korjatkaa, jos olen väärässä.

  

Karikatyyrimäisen säästäväinen Visun perheen oli myös jäänyt joitakin vaivaamaan. Heillä kun on tapana syödä ruisleipää kuiviltaan, palanpainikkeena litran kannu yhdellä teepussilla maustettua teetä ja katsoa sen jälkeen kokkailuohjelmaa vatsat kurnien. Tämä oli tarkoitettu kaiketi vastapainoksi kekriyön mässäilylle, mutta itselle jäi kylmäävä fiilis, että perheen isä oli kammottava mies, joka piti vaimoaan ja lapsiaan pelolla hallinnassa, äidin pahoittelu yhden leivänmurun jäätyä lautaselle oli nimittäin aivan kohtuuttoman suurta tekoon nähden. Oli myös todella outoa, että vain isälle oli annettu etunimi. 

  

Marras tarkoittaa kuolemaa, ja yleisesti luullaan, että se ei ole oikea aika luonnosta nauttimiseen. Vaikka juuri loka-marraskuu on juhlan ja ilonpidon eli kekrin aikaa, kuten me nyt tiedämme. (s. 56)

  

En siis voi kauhean lämpimästi tätä kirjaa suositella, vaikka se kotoisasta sadonkorjuujuhlasta kertookin. Olisipa kiva, jos muutkin lastenkirjailijat tarttuisivat teemaan, esim. Magdalena Hai, Timo Parvela tai J.S. Meresmaa saisivat varmasti ammennettua paljonkin tästä mainion oudosta perinteestä. Törmäsin sattumalta kekriin jo kesällä, kun luin Mitja Mikael Malinin suomimytologiaa sateenkaarevasti käsittelevän sarjakuvan Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sille voin antaa ison suosituksen, vaikkei ehkä lapsille sopiva olekaan. 

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmattien yö on seikkailukirja kekriyöstä, jolloin aika on erilaista ja maailman rajat ohuet. Kouluikäisille ja vanhemmillekin tarkoitettu kirja kertoo kutkuttavan tarinan siitä, mitä kaikkea tapahtuu, kun serkukset Kake, Liisa ja Tapsa vauhdikkaine goottimummoineen kohtaavat eriskummallisia asioita suomalaisen maalaiskylän syksyisessä yössä. 

  

Kreetta Onkelin seikkailun on kuvittanut Jussi Kaakinen. Ahmattien yön julkaisija on Talonpoikaiskulttuurisäätiö, jonka tavoitteena on edistää uutta talonpoikaiskulttuuria, mihin kekrijuhlaperinteen tuominen nykypäivään osaltaan nivoutuu.

 

64 sivua, Maahenki kustannus 2013 / Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisuja 4

  

Kuvittanut: Jussi Kaakinen
   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Lastenkirjavuosi, Löytöretkellä Piilomaassa, Lastenkulttuuriblogi pienten taikapiiri

  

*****

   

"Yössä oli jotain vialla. Ulkona ei ollut katuvaloja, kuten odotin.

Ulkona oli pilkkopimeää. En myöskään kuullut yhtään sellaista ääntä, 

joita olisin kuvitellut yöhön: naapurin koiran haukkua, auton hurinaa pihatiellä. 

Yö oli hiljainen. Se tuntui pidättävän hengitystään."

   

   

Siri Kolun kirjoittaman ja Johanna Lumpeen kuvittaman Hereiset-trilogian ensimmäisen osan Yön salaisuus konsepti on todella mainio: öisin vanhemmat taistelevat yön olentoja vastaan, jotta heidän lapsensa saisivat nukkua rauhassa. Mutta mitä tapahtuu, kun tuo lapsi herää? Mitä jos sängyn alla oleva mörkö onkin totta? Mitä jos vanhemmat laittavatkin iltaisin, lasten mentyä nukkumaan pyörimään nauhoitteen normaaleista iltatoimista ja lähtevät sitten ulos hampaisiin asti aseistautuneina?

    

Puristava tunne kahdesta maailmasta palasi. 

– Se joka tietää, ei voi koskaan olla enää tietämättä. Hereiset ulkona tietävät sen. 

– Hereiset? 

– Ne, jotka ovat hereillä, äiti sanoi. – Ne, joiden takia meidän täytyy olla hereillä puolustamassa teitä. Hereiset ovat muuttaneet elämämme ja nyt myös sinun elämäsi. Me olemme hereillä ja valppaina koko ajan. Se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei vain öihin, vaan jokaiseen hetkeen, jonka elät.

--

Öisten taisteluiden takia tavallinen maailma näytti oudolta, kiepsahtaneelta. Supermarketin vilinä hämmensi. -- ymmärsin paremmin kaikkea sitä harmautta ja hitautta, joka lapsiperheaikuisia vaivasi. Jokainen perhe, jossa oli lapsia, eli kahta elämää: päiväelämää, jonka lapset kuvittelivat ainoaksi elämäksi, ja sitä öisten kauhujen elämää, jonka vasta nyt tiesin olevan olemassa. 

-- 

Huoneeni tuntui turvalliselta ja hassulta, niin kuin lavasteelta näytelmään, jonka nyt tiesin näytelmäksi. (s. 42-43, 84-85 ja 113-114)

  

Leo päätyy taistelemaan kammo-otuksia vastaan vanhempiensa rinnalla koulutuksenaan vain videopelit ja vanhempien ylläpitämä mörkökirjasto eli Muistiksi kutsuttu käsinkirjoitettu kokoelma havainnoista, mutta ei aivan ymmärrä miksi. Miksi hirvitykset kerääntyvät sellaisten talojen ympärille, missä on lapsia? Miksi osa perheistä linnoittautuu koteihinsa, eivätkä taistele vastaan? Miksi kaatuneiden inhotusten kehot katoavat aamun tullen? Miksi Leolla tuntuu olevan outo kyky, joka auttaa kamppailussa mörköjen kanssa? Mitä tehdä, kun paras kaveri tulee epäluuloiseksi Leon kotioloista? 

  

Otin sotanuijan käteeni ja tunsin itseni hirveän hölmöksi. Juuri tältä näyttäisin, jos minut sijoitettaisiin johonkin taisteluelokuvaan. Olisin se hölmö, joka seisoisi pökkelönä eikä uskaltaisi liikuttaa kädessään olevaa nuijaa.

--

Toivoin että harjoittelu olisi saanut minut tuntemaan itseni soturiksi. Niin ei käynyt.

--

Toivoin, että meillä olisi liekinheitin. Peleissä sellaisia löysi lojumasta tuosta vain, ne piti vain älytä napata mukaan. Todellisessa maailmassa liekinheittimiä ei ollut saatavilla lainkaan niin kätevästi. (s. 60 ja 118)

  

Kuvitus olisi voinut olla asteen verran hurjempikin (vrt. Kepler62, Maailman viimeiset tyypit), mutta tämä lienee suunnattu aavistuksen verran nuoremmille. Aineksia vieläkin kammottavampaan tarinaan olisi ollut ilman, että ikärajaa olisi tarvinnut edes nostaa. Esimerkiksi Liiskajasta on tehty liian koominen ollakseen oikeasti niin pelottava kuin millaisena sitä tulisi pitää. Leon äidistä tulee erittäin paljon mieleen The Walking Deadin Michonne, kummatkin nimittäin heiluttelevat itämaista miekkaa loppumatonta vihollislaumaa vastaan.

   

– Miksi Muisti on olemassa? -- Miksi tiedot [hereisistä] piti tallentaa? 

– Se on sinua ja Lumia varten -- aikanaan täytätte sen tyhjiä sivuja omilla havainnoillanne. Annatte Muistin eteenpäin omille lapsillenne, kun he heräävät.

--

He kertoivat minulle, olivat vain odottaneet hetkeä, jona joutuisivat paljastamaan meille totuuden. Ja jos minulla olisi aikanaan lapsia, tekisin sen vuorostani heille.

--

– Minun ja Lumin pitäisi antaa Muisti eteenpäin omille lapsillemme. Kirja on teidän tekemänne. Miksi te ette kuulleet hereisistä omilta vanhemmiltanne? (s. 100-101)

  

Hieman kyllä erikoista olettaa, että omat lapset koskaan hankkisivat itse lapsia, etenkään maailmaan jossa on hirviöitä... Tarina herättää koko joukon kysymyksiä, joihin ei vielä saada vastauksia ja jää kaiken lisäksi mainioon cliffhangeriin, mikä tarkoittaa, että seuraava osa on ehdottomasti luettava. Onneksi jatkoa on luvassa jo tammikuussa.  

    

Käry haisi mädille perunankuorille, turvonneille rotanvatsoille, vatsatautialkkareille, reppuun unohtuneelle viime kesän ahvenelle, napanöyhdälle ja muumion haudasta päälleelle vuosituhannen verran kypsyneelle pierulle. (s. 117)

  

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Kun sydänyön inhotukset hyökkäävät, Leo tarvitsee loputtomiin nokkeluutta ja rohkeutta. Videopelimäisen koukuttava kauhusarja alkaa.

  

Eräänä iltana 11-vuotiaalle Leolle paljastuu, että on olemassa kaksi ihan erilaista maailmaa: tuttu ja turvallinen päivämaailma ja yön kauhumaailma, jota hallitsevat hereiset, yön otukset. Joka yö Leon vanhemmat muuttuvat taistelijoiksi suojellakseen Leoa ja hänen pikkusisartaan Lumia hereisten hyökkäyksiltä. Ja kun totuus selviää Leolle, hänenkin on taisteltava Riikinkäärmettä, Kitaa ja muita pelottavia otuksia vastaan.

  

Leo ei voi paljastaa kauhuja Lumille tai Kirilille, parhaalle ystävälleen. Mutta miten säilyttää tällainen salaisuus?

  

174 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Johanna Lumme
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Yön salaisuus
• Aamun kauhut (tulossa tammikuussa 2023)

  Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin

Sateenkaarevaa spefiä

"Uuteen kirkkoon verrattuna entinen näytti ikivanhalta rauniolta. Villiviini peitti 

tiilimuurin kirkon takana, mikä soi rakennukselle tuuhean, varjoisan, vihreän taustan."

  

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa:  Helmet: 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää

  

Aiden Thomasin Hautausmaan pojat on ihana, top 3 vuoden parhaiden lukukokemusten joukossa. Tämä sopii hyvin esimerkiksi vetämääni Halloween-lukuhaasteeseen, joka tulee taas lokakuussa! Kuoleman ympärillä liikkuvasta teemastaan huolimatta tässä oli paljon huumoria. 

  

Päähenkilö Yadriel kuuluu taikavoimaisiin brujxeihin, jotka kykenevät aistimaan sairautta ja vammoja elävissä ihmisissä sekä näkemään kuolleiden henkiä. Mutta Yadriel sattuu olemaan transnuori sekä homo, mikä ei kitkatta sovi vanhoilliseen ja sukupuolittuneeseen latinx-kulttuuriin, jo pelkästään kieli muistuttaa koko ajan sukupuolittuneella sanastollaan, ettei Yadrielia ole vieläkään hyväksytty sellaisenaan osaksi yhteisöä. Perinteiden rikkominen koetaan rienaamisena.

  

"Ei ole mitenkään mahdollista, että teikäläisiä on ollut olemassa tuhansia vuosia ilman, että joukossa olisi ollut yhtäkään tyyppiä, ei mahdu tähän 'miehet ovat tällaisia, naiset ovat tällaisia' -paskaluokitteluun." (s. 201-202)

  

Hautausmaalla koko ikänsä asunut Yadriel päättää kapinoida perinteitä vastaan ja suorittaa itse pojan initiaatioriitin serkkunsa Maritzan avustuksella. Maritza on myös oman tiensä kulkija. Hän ei halua olla muiden naisten tapaan bjuja-parantaja, sillä ei vegaanina halua käyttää eläinten verta loitsuissa, vaan aikoo seurata isänsä jalanjälkiä ja takoa veitsiä brujoille. Veitsillä voi katkaista ihmisten maailmaan jääneen hengen liean, joka sitoo häntä johonkin esineeseen. Yadriel haluaa todistaa olevansa brujo ja kutsuu löytämäänsä pyhimyskoruun kiinnittyneen hengen vapauttaakseen tämän. Mutta tuo henki onkin poikkeuksellisen ärsyttävä - ja ehkä vähän ihanakin.

  

"Olet sietämätön --" 

"Jep, mutta minäpä luulen, että sinä vähän tykkäät siitä", Julian tokaisi ja kohautti huolettomasti olkiaan. (s. 226)

  

Pidin todella paljon Yadrielin, Maritzan ja Julianin dynamiikasta ja persoonallisuuksista. Maritza on aina pitämässä serkkunsa puolia ja Julian puolestaan saa mm. houkuteltua Yadrielin käyttämään ensimmäistä kertaa poikien vessaa. Yadrielin binderin käyttämisestä oli muutamaan kertaan puhetta. Minä olen sitä mieltä, että kuinka hyvä olisi, jos transnuorilla olisi mahdollisuus käyttää puberteetin pysäyttäviä lääkkeitä, jolloin välttyisi isolta osalta kehodysmorfiaa, eikä olisi tarvetta pitää noita puristavia, väärin käytettynä jopa vaarallisia apuvälineitä tai mennä korjausleikkauksiin, vaan voisi sitten, kun on valmis käydä läpi oikean sukupuolen puberteetin. 

  

Yadriel tunsi häntä kohtaan samanlaista vetoa, jota koiperhonen tuntee liekkejä kohtaan. Hänen huimapäistä charmiaan ja hätkähdyttävän komeita piirteitään. Julian oli tuskallisen kaunis, mutta samalla tavalla kuin ukkosmyrsky oli kaunis - villi, raju, sähköinen. (s. 291)

  

Oli paikoin todella raskasta lukea, kuinka Yadrielin isä ja mummi väärinsukupuolittavat, deadnameavat ja vähättelevät häntä. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, ja hänet nähdään viimein kokonaisena. Arvasin tarinan pahiksen puolessa välissä kirjaa, mutta vasta kun silmiini sattui Goodreadsissa arvostelu, jossa todettiin ympäripyöreästi, että lukija oli arvannut pahiksen aikaisessa vaiheessa. Onneksi tämä ei haitannut lukukokemusta. 

  

Kirja tulee jäämään hyllyni pysyväisasukiksi. Tässä on tosi kiinnostavia sanoja, kuten kalmotomu, oudokki, hyläkki, energiajuomapölly... Hautausmaan pojista tulee suuresti mieleen Coco-leffa, joka niin ikään tapahtuu Día de Muertosin aikaan. Tosi kiinnostavaa oppia tästä kulttuurista lisää, en esimerkiksi tiennyt niiden keltaisten kukkien, mitä Cocossakin näkyy paljon, olevan samettikukkia, joita äiti kasvatti lapsuudessani maalla asuessamme kesäkukiksi.

  

"Kumpi meistä on tämän käsikirjoituksen Tuhkimo?" 

Yadrielin suuta kuivasi, ja hänen oli vaikea puhua. "Minä olen hyvä haltiatar", hän onnistui raakkumaan. "Eli se taitaa tehdä sinusta kurpitsan." (s. 308)

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa. Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?

  
Suomentanut: Inka Parpola, 372 sivua, Karisto 2021
  
Alkuperäinen nimi: Cemetery Boys (2020)

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

   

*****

  

"Kasvihuonerakennus on näyttävä, metallikaari ja piikkimäiset kattokoristeet tuovat 

viktoriaanisen näköistä vanhahtavaa lumoa ja se nököttää kohosteisesti mäen päällä."

   

   

Arvostelukappale

  

Sini Helmisen Sysi jatkaa Lujaverinen-sarjaa. Hyvän kirjallisuuden tunnistaa siitä, että kirjaa on mahdoton laskea käsistään ja Sysi kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Luin kirjaa lähinnä nukkumaan mennessä ja puoliso ehti nukahtaa aina ensin, kun itse olin kykenemätön laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut vähintään 50 sivua kerrallaan. Helminen näpäyttää teoksessaan osuvasti huonosti tunnetuista kotimaisen kansanperinteen hengistä - onneksi viime vuosina on saatu kuulla vähän lisääkin meidän omasta mytologiasta kumpuavista hahmoista kirjallisuudessa.

  

Vaikuttaa siltä, että Samuel on rikkonut pelin sääntöjä ja on nyt offgame kuollut.

--

Samuelin kuolema ja ruumiin näkeminen on järkyttänyt muita pelaajia huomattavasti enemmän kuin minua ja Islaa, jotka molemmat olemme joutuneet tekemisiin vainajien kanssa niin monesti, että siitä on jo tullut arkea. Miten voi tottua johonkin sellaiseen, mihin kenenkään ei pitäisi? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? (s. 172 ja 185)

  

Pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa päästiin kurkistamaan myös Hallan näkökulmaan ja kuulemaan lisää kalmanväestä. Seela ja muut ensimmäisestä osasata tutut hahmot ovat toki edelleen mukana. Tällä kertaa isona juonena kirjassa on kuolleen opiskelijakaverin räyhähengeksi muuttunut henki - se haluaa kostoa ei omalle vaan poikaystävänsä kuolemalle. Toisena isona teemana tarinassa ovat ihmissuhteiden vaikeudet - joku on jatkuvasti mököttämässä, kun sukset menevät ristiin.

  

Joskus mietin, että sukupuoliroolit ovat kuin kalterit, ja että kaikkein surullisinta on se, että osaa niiden kahlehtimista pelottaa eniten häkin avoin ovi. (s. 65)

  

Teoksessa on ovelasti tiputeltu tekstin sekaan mainintoja ilmastonmuutoksen takia vetisiksi muuttuneista talvista, turhasta sähkönkulutuksesta, puhelimessa puhumisen ahdistavuudesta, ruokahävikistä ja kasvissyönnistä, seurustelukumppaneiden terminologiasta sekä vaikeudesta löytää itselleen oikealla merkillä varustettua vessaa ilman, että ne tuntuvat saarnaavilta. 

  

"Kauhean vaikeaa näitä nykyään ymmärtää..." 

"Ei mikään oo oikeastaan muuttunut, vaikka nyt onkin paremmin jutuille sanoja. Aina on ollut muitakin kuin vain miehiä ja naisia, vaikkei sulle varmaan ole niin koulussa opetettu. Ihmiset ei vaan suostu enää vääriin muotteihin." (s. 153)

  

Arvostan aina suunnattomasti, kun kirjailijat mainitsevat kohdullisten hahmojensa kuukautisista, tässä vieläpä kuukupin kanssa! Näin sekin osa ihmisten arjesta muuttuu normaaliksi, pieni teko kerrallaan - ajatella, että vielä 2020-luvulla kuukautiset ovat tabu aihe. Samaan hengenvetoon olen sitä mieltä, että toki jokainen saa päättää omista karvoistaan, mutta yhteiskunnan painostus naisoletettujen sileistä sääristä ja kainaloista on misogynististä (tämä yleisenä havaintona, ei kirjailijaan kohdistuen). 

  

Silloin, kun nuorempana joitakin kertoja höyläsin jalkojani (sekä vahingossa palasen sormenpäästäni), eivät takaisin kasvavat karvat todellakaan tuntuneet silkkisiltä, niin kuin Halla kuvaa Seelan jalkoja silittäessään, vaan ennemminkin kuin rautalangan pätkiltä - yksi syy, miksi en jaksanut touhua kovin pitkään. Tällä hetkellä vessan kaapista kylläkin löytyy Geisha shaver, sillä edelleen joskus tulee hetkiä, että koen epävarmuutta säärikarvoistani, mutta ainakin voin ajella ne vastuullisesti, jos tarvitsee. 

  

Ihannekuvani: kova, itsenäinen, nyrkit pystyssä niitä kusipäitä vastaan, jotka käyttävät privilegioitaan ahdisteluun ja perseilyyn. Ajattelin, että olen vegaani ja feministi, tiedostava, tiukkamoraalinen, mutta nyt sisälläni kaihertaa epävarmuus. (s. 191)

  

Arvasin pari isoa juonenkäännettä jo todella alussa, mutta lukukokemukseen sillä ei ollut merkitystä. Niin hienoa, kun larppaaminen on juonen kannalta isossa roolissa kirjassa! Suosikkilauseitani olivat "komeita pitkätukkaisia tyyppejä panssaripaidoissa" sekä "tässä mekossa on taskutkin" - voisipa tuo viimeksi mainittu olla todellisuutta fantasiakirjallisuuden ulkopuolellakin... Oli ihastuttavaa bongailla paikkoja (talvipuutarha, luonnontieteellinen museo) ja kulttuuriviittauksia, kuten Kuudes aisti, Carmina Burana, Good Omens, Karjupukki ja Doctor Who. 

  

Harpon vaatekaappini luo ja vedän oven auki. Seela rientää kurkistamaan sisään. 

"Vau! Sulla on täällä kokonainen Narnia." (s. 262)

  

Tuttuun tapaan Helminen kirjoittaa todella hauskoja ja luovia kielikuvia: vatsanpohjassa pistelee kuusenneulasia, suussa tuntuu kostean illan jälkeen kissanhiekkalaatikolta, muistisairasta kuvataan itsensä aaveeksi, ruumiiksi, jonka mieli on jo lähtenyt, katumus polttelee iholla kuin nokkoset... Kielellinen notkeus onkin Helmisen suurimpia vahvuuksia yhteiskunnallisten teemojen ja spefin elementtien pyörittelyn ohella. 

  

Tunnen itseni riikinkukoksi keskellä varisparvea. Onneksi kaupunkilaiset ovat enimmäkseen tottuneet kaikkeen, eivät räpäytä silmiään sateenkaari-irokeesille tai supersankaripuvulle. (s. 66)

  

Osaan ilmaisuista tuntui tosin lipsahtaneen käänteinen sana, esimerkiksi teipillä "vuorattu" bofferimiekka kuulostaa erikoiselta (vrt. takin vuori), ja itse olisinkin valinnut sanaksi "päällystetty". Ja tässä lauseessa en hahmotushäiriöisenä ymmärtänyt liikkuvia palikoita: "Äiti kolauttaa perässäni oven auki ja pakkasen löyhäys astuu sisään hänen mukanaan." Ovien auki kolauttaminen on tuttua jo Hurmeesta. Vain yhden oikean typon löysin sivulta 303: "Sellaiselta, jolla ei ole kumpakaakaan, mutta joka ei haluaisi menettää hyvää ystävää." Kirjan loppu saa odottamaan seuraavaa osaa, sillä sellaiseen cliffhangeriin se jää. 

  

Tunnelma ei voisi olla omituisempi, vaikka olisimme Hullun Hatuntekijän teekutsuilla. (s. 249-250)

     

Arvosana:

        

Takakannesta:

Dark academia kohtaa Beetlejuicen! Mustanhumoristinen Sysi sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. 

Hurmeesta tuttu salaperäinen Halla saa oman näkökulmansa esiin opiskelijapiirien hyytävissä tapahtumissa. Halla ja Seela ovat taiteentutkimuksen opiskelijoiden pikkujouluissa, kun yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Eivätkä oudot kuolemantapaukset jää siihen. Yksi manan majoille lähetetyistä ei jätä Seelaa ja Hallaa rauhaan, ja niinpä heidän on pakko alkaa selvittää, kuka opiskelijapiireissä liikkuva tappaja on. 

   

Soluttautuminen 20-luvun larppiin vaikuttaa ainoalta keinolta päästä murhaajan jäljille. Halla ja Seela jatkavat yhä salaa suhdettaan, vaikka tietävät liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Kalmanväki ei katso rajoja rikkovaa rakkautta hyvällä, eikä kiellettyjä tunteita ole helppo pitää kätkössä. 

Sysi tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani jatkaa Hurmeen (2021) aloittamaa Lujaverinen-trilogiaa. 

  

Sini Helminen (s. 1987) on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt myös kotimaiseen mytologiaan keskittynyt neliosainen nuortenfantasiasarja Väkiveriset. Silloin kun hän ei kirjoita romaaneja lohikäärmepehmo kainalossa, hän tanssii lindy hopia tai tubettaa YA-kirjoista.  

  
320 sivua, Myllylahti 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hurme
• Sysi

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Kehrääjä, Kirjoja ja kikatuksia

Lukupiirissä | Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

"Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. 

Metsästä tuli keijusia ja hyyhäärösiä ja hittolaisia. 

Otuksia, joilla ei ollut nimeä eikä juuri muotoakaan. 

Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina."

  

   

Lukupiirin toukokuun kirja

  

Luin Juhani Karilan Pienen hauen pyydystyksen jo helmikuussa, vaikka se oli lukupiirikirjana vasta toukokuussa. Varasin nimittäin kevään lukupiirin kirjat joulukuussa heti valintojen varmistuttua ja satuin saamaan teoksen helmikuussa, jolloin siihen oli Oulussa edelleen yli 200 varausta jälkeeni. Joku toinen olisi laittanut varauksen tauolle ja ajoittanut lukemisen lähemmäksi piirin virtuaalista kokoontumista, mutta en osannut odottaa jo 2019 ilmestyneen kirjan olevan edelleen noin suosittu. Kirjasta on myös otettu useita painoksia, mikä tietenkin on huimaa nykyaikana. 

- Oli kakarana aina nenä kiinni kirjassa. Senki pitäis olla huutomerkki muille, että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihminen luje niin palion. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. -- tieto kehkeyty sen päässä pimmeyen välineiksi. Kerranki ko muut lapset meni välitunnilla nurkkajaakkoa niin tämä yks luki jottain opusta keinussa ja talakkari tuli siihen ja kysy että mitä sinä lujet niin se mulukas talakkaria niin pahasti että se oli kusta housuunsa. (s. 108)

  

Onpa kirja käännetty puolaksikin, minkä lisäksi se sai Tähtifantasia -palkinnon ensimmäisenä kotimaisena kirjana. Säntömuutoksen myötä myös kotimainen kirjallisuus voi nykyään kilpailla tuosta palkinnosta, jonka raatiin kuulun tästä vuodesta eteenpäin. Lisäksi kirja on saanut Kalevi Jäntin, Jarkko Laine- ja Lappi-kirjallisuuspalkinnot. Kirjaan ei ole voinut olla törmäämättä kirjagramissa, Twitterin ja Facebookin kirjallisuusryhmissä.

  

Tyhjiä navettarakennuksia, jotka olivat kuin suunnattomien hyönteisten toukkavaiheen kuoria. (s. 103)

  

Tällaisesta hehkutuksesta ei kuitenkaan aina ole hyötyä kirjalle. Olen toki hyvin kiinnostunut hauki-ilmiöstä, kuinka spefiä lukemattomat ovat innoissaan hypettäneet teosta, vaikka tuskin olisivat siihen tarttuneet, jos se olisi luokiteltu kirjastossa fantasia-hyllyyn. Tarkka genre lienee suomikumma, kotoinen versiomme maagisesta realismista. Itsekään en ennen lukemista tiennyt kirjan sisältävän koko joukkoa suomalaisen kansanperinteen hahmoja ja muutakin yliluonnollista. Tieto olisi vamaan lisännyt ennakkokiinnostumistani.

  

Elinan johtamat soturit taivalsivat jonossa synkkinä kuin maapallon viimeiset eloonjääneet. Retkikunnan vierellä astui kuin kauko-ohjattuna heidän ainoa aseensa, ihmeellinen sekämetsän ylijäämästä kasattu olio, jonka iskukyky oli tuntematon. (s. 238)

  

Voisikin siis luulla, että spefiä lähes päivittäin lukevana olisin ihastunut kirjaan. No... en. Olen niitä harvoja, joille kirja oli vain ihan ok kolmen tähden lukukokemus. Ei kirjassa mitään suurta vikaa ollut, se ei vaan kolahtanut. Spefiin vähemmän perehtyneelle se varmaankin on huikean kekseliäs ja uutuuden viehätys voi korottaa kokemuksen eri sfääreihin, minulle tämä tarjosi vain muutamia yllätyksen hetkiä. Ennemminkin se oli hyvin hämmentävä teos, joka eteni hieman tahmeasti. 

  

Moukku-Olli sani, että ihmisen aika oli ohitse sellaisena kuin se nyt tunnettiin. Että vedet nousisivat ja sitten laskisivat, ja sitten nousisivat tuliset vedet. Maa muovautuisi kokonaan uudeksi. Muta virtaisi. Kanjonit avautuisivat ja kiehuisivat. 

- Vuoret ovat jo liikkeellä, Moukku-Olli sanoi. (s. 129)

  

Jos minulla ei olisi ollut varausjonon takia kovaa lukupaineitta, olisi voinut kirja jäädä keskenkin. Voin siitä huolimatta kyllä suositella kirjaa jos se vähänkään kiinnostaa. Monien lukijoiden mielestä on parasta olla tietämättä juonesta ja teoksen sisällöstä mitään, mutta minä olisin halunnut tietää siitä paljon enemmän ennen lukemstani. Salaperäinen hyssyttely kirjasta luo toki arvotuksellisen ilmapiirin lukukokemukseen, mutta vaarana on se, ettei kirja kolahdakaan itselle niin paljon kuin olisi halunnut. Tässä kohtaa kannattaakin miettiä, haluaako lukea tätä arviota enempää vai antaa teoksen vaikuttaa puhtaalta pöydältä. Annan kuitenkin tässä välissä emetofobiavaroituksen, eli kirjassa on loppupuolella kohtauksia, jotka saattavat aiheuttaa huonoa oloa. 

  

Äidin mukaan hauki oli suurlähettiläs, jolla oli valtuudet uida maailmasta toiseen ilman korvausta. Tämäkin yksilö oli saattanut vierailla sadoissa ulottuvuuksissa. Kokea todellisuuksia, jotka rikkoivat ihmiseltä tajunnan. (s. 87)

  

Päähenkilö on aika vanillaa. Elinan oli kirjailija ensin kirjoittanut mieheksi, mutta vaimonsa ehdotuksesta oli sitten vaihtanut sukupuolen naiseksi (kaiketi mieshahmon seikkailu oli ollut tylsä ja pakko kyllä myöntää, että vaihtaminen kannatti). Elinan on palattava Lappiin vanhalle kotitilalleen ja pyydystettävä eräästä lammesta hauki kesäkuun 18. päivään mennessä tai hän kuolee. Jäin kaipaamaan syvempiä hahmoja, niin kovin litteitä he olivat ja moni lappilainen kuvattiin stereotyyppisenä, liki pilapiirrosmaisena. Oma suosikkini on poliisi Janatuinen, joka jollakin tapaa muistuttaa minusta Snowpiercer-sarjan Bess Tilliä. 

  

Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autuius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa nää sammuttaa. (s. 7)

  

Lappi on villi ja myytit ovat vielä elossa, noh, jotenkuten. Olennot ovat käymässä harvinaisemmiksi ja ilmaston lämpeneminenkin on mukana kuviossa. "Uutisten mukaan helleaalto oli tauttinut koko maassa. Tutkijat varoittivat, että ensi vuosi saattaa olla entistä pahempi." Peijoonit ja vainajien henget, yöllinen olentojen kulkue muumaailmallisine kaijuineen, näkki ja Moukku-Olli ovat kirjan ehdottomasti parasta antia. Onkin kivaa nähdä, että kotimainen kirjallisuus on viime aikoina alkanut ammentamaan paikallisesta mytologiasta. Esim. Sini Helmisen tuotannossa on nähty paljon suomalaisia olentoja. 

  

Näkki -- kohosi vedestä hitaasti kuin laskuveden paljastama patsas. Se oli kaunis kuin kreikkalainen jumala. Elina tiesi, että se näytti mieheltä tai naiselta sen mukaan, ketä sen oli tarkoitus houkutella. -- Elina mietti, mistä johtui, että toisen maailman olennot olivat joko hirvittävän kauniita ja älykkäitä tai sitten uskomattoman rumia ja tyhmiä. (s. 37 ja 68)

    

Samastuin suuresti Elinan muistoihin, kannesta kanteen uskoa osattuun Valittujen Palojen lintukirjaan (luulenpa, että minulla oli mummolta saatuna sama, pöllökantinen kirja, joka on rähjääntynyt paljosta lukemisesta) ja kuinka häntä oli kiusattu koulussa. Pipo kiskaistiin päästä ja heitettiin pois (Elinan pihlajaan, minun alas pulkkamäkeä) ja joku poika tuo sen takaisin. Tukkaa piti leikata, kun sinne oli joku heittänyt tahmean palleron (Elinalla purkkaa, minulla sinitarraa). Voisi melkein luulla, että kirjailija olisi ollut samalla ala-asteella 90-luvulla kuin minä, mutta nämä tapaukset ovat aivan liian yleisiä ja uutisten perusteella tuntuvat vain pahentuvan (nettikiusaaminen, pahoinpitely). "Elina seisoi välitunnit pääovien vieressä mykkänä ja luoksepääsemättömänä ja oli siksi ihanteellinen maalitaulu."

  

- Mutta kuolleet ei ole samallaisia ko elävät. Niillä on omat valtakunnat ja hierarkiat ja neuvostot. Ne ylenee tai alenee tai saa uusia muotoja. Työtehtäviä. Kuolema itsessään ei tarkoita vielä mitään. Kuolemassa meikäläinen siirtyy toiseen yhteiskuntaan toisten lakien alaiseksi ja niitten lakien alla toimii vaihantatallous ja valluuttaa on sielu itte. Tuonpuoleisessa sielut on ko muovia jota saatana kierrättää. Ko tuonpuoleiseen huutaa ei ikinä tiiä mikä vastaa. Se jota haetaan saattaa olla osa jotaki muuta. (s. 115)

  

Teoksen kansi oli ainakin minulle haastava katsoa - violettiin taittava sininen ja oranssi luovat niin vahvan kontrastin, että silmiin sattui lukea takakannen tekstiä. (Ja jos olisin pystynyt lukemaan sen ennen kirjaan tutustumista, olisin saanut jo ennakkotietoa näkistä kumppaneineen, eikä tämä aines olisi päässyt yllättämään niin voimakkaasti.) Siksipä valitsin teoksen kirjagram-kuvaksi sisälehden version kansikuvan hauesta. Huvittavaa kyllä, keväällä tuli luettua vähän ajan sisällä muutama muukin teos, joissa oli violettia tai sinistä ja oranssia, Junji Iton Fragments of Horror, Robert C. O'Brienin Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Chris Rylanderin Gregin kohtalo ja Thomas Taylorin Gargantis.

  

Joskus minusta tuntuu, että maailma ei uppoa mereen tai aavikoidu vaan yksinkertaisesti soistuu. -- järvien ja valtamerienkin päälle suo levittäytyy kuin jokin vastenmielinen tauti niin, että kaloilta pimenee aurinko ja Afrikasta voi kävellä Amerikkaan yhtenäistä hyllyvää, tupasvillojen täyttämää nevaa pitkin -- ja uusi älykäs eliö liikkuu kosteuden yllä pitkillä, mekaanisilla jaloilla. (s. 9)

    

Arvosana:

    

Takakannesta:

Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin saattamaan loppuun sen, mikä on pantu alulle vuosia sitten.

  

Elina joutuu hyväksymään erakkomaisen äitinsä perinnön ja selvittämään suhdettaan lahjakkaaseen taiteilijaan. Lopulta hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kohdata niin ensirakkautensa kuin lampea vartioiva hirmuinen näkki.

  

Ylikonstaapeli Janatuinen on tullut pidättämään Elinan murhasta epäiltynä. Ennen epäillyn löytymistä hänen täytyy suoriutua onkireissusta peijoonin kanssa ja väkiyöstä – kuolleiden karnevaalista, josta kovaverisinkin noita ymmärtää pysyä erossa.

  

Jängillä vaeltaa tieteelle tuntemattomia olioita kuin ammoin käynnistettyjä koneita, joita kukaan ei osaa sammuttaa. Keittiöön murtautuu peikko, joka syö eilen tehdyn nakkikeiton. Vuosisatoja vanha riivaaja löytää uuden kodin kunnanjohtajasta. Ja lammessa keskellä suota asuu hauki, josta riippuu kaikki.

280 sivua, Siltala 2019

  

Luettu myös täällä: Kirjaluotsi, Kirsin kirjanurkka, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjavinkit, Kirjahullun päiväkirja

Eeppinen sarjakuvakimara (Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija, Alex Alice: Siegfried-trilogia & Marko Raassina: Kullervo)

    

Hyvää sarjakuvasunnuntaita! Tässä sarjakuvakimarassa (joka unohtui kesätöiden takia luonnoksiin) esittelen lyhyesti muutaman alkuvuoden aikana lukemani teoksen, aloittaen Janne Kukkosen fantasiasarjan loistavasta jatko-osasta Voro 2 - Tulikiven armeija. 

  

     

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kun pikkuvoro Lilja haluaa todistaa näpistelyn taitonsa. Edellisessä osassa herätetty myyttinen ja vaarallinen vastustaja kerää seuraajineen armeijaa - ihmisten maailma on vaarassa. 

  

   

Pidin todella paljon ensimmäisestäkin Vorosta ja tämä jatkaa sen viitoittamalla polulla. Elokuvalliset kuvakulmat, henkeäsalpaavat miljööt ja pikkutarkka viivatyöskentely vangitsevat lukijansa, ja tuhti sarjakuvaeeppos loppuu aivan liian pian. Toivon jatkoa mahdollisimman pian!

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Valloittava pikku voro on palannut!

  

Rämäpäinen Lilja ja hänen opettaja Seamus päätyvät valtakunnan mahtavimpien tahojen törmäyspisteeseen, jahdatessaan muinoin pirstoutunutta Talismaania. Tarujen mukaan sen kantaja voisi yksin komentaa historian tuhovoimaisinta sotajoukkoa, myyttistä Tulikiven Armeijaa, mutta voro ei suinkaan ole ainoa, joka tätä valtaa havittelee.

  

Luvassa on albumin täydeltä vauhtia ja vaaratilanteita!

  

Sarjan ensimmäinen osa voitti Sarjakuva-Finlandian vuonna 2016.

339 sivua, Like 2019

  

Myös täällä on  tempauduttu seikkailuun: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Sarjakuvaruutu

  

    

    

Alex Alicen Niebelungin sormus -oopperaan ja pohjoismaiseen mytologiaan pohjaava Siegfried -trilogia heärri vahvoja nostalgiaviboja. Mahdottoman upea kuvitus toi mieleen Tumman kristallin, Hobitin ja Tarun sormusten herrasta. Lisäksi teoksessa oli jotain samaa kuin Tarinassa vailla loppua, Hiidenpadassa ja Seikkailujen Camelotissa. Siegfriedit ovat eeppistä fantasiaa, jotka ansaitsevat heti paikkansa maineikkaiden klassikoiden joukossa. 

  

  

Nämä eeppiset kuvakulmat, runsas värimaailma ja elokuvamainen kerronta tekivät trilogian lukemisesta unohtumattoman. Odotan mielenkiinnolla kirjastosta varaamaani Sami Makkosen tulkintaa Kalevalasta, sillä luulen pitäväni siitä Siegfriedin tapaan. 

  

    

Arvosana:

  
Takakannesta:

Siegfried on kolmiosainen sarja, joka on saanut innoituksensa Richard Wagnerin oopperasta Nibelungin sormus. Tarina perustuu useisiin eri myytteihin ja jumaltaruihin, mm. skandinaaviseen Eddaan. Tuloksena on kiehtova ja eeppinen sarjakuva jumalista, jättiläisistä ja ihmisistä. Tarinan pääosasssa on nuori orpo Siegfried, joka on syntynyt kuolevaisen miehen ja valkyyrian rakkaudesta mutta kasvanut kääpiöiden ja susien parissa pimeässä metsässä. Hänen sijaisvanhempansa haluaisivat elää rauhassa, mutta Siegfried janoaa tietoa oikeista vanhemmistaan ja itsensä kaltaisista. Hän ei kuitenkaan tiedä, että ylijumala Odinilla on suunnitelmia hänen varalleen. Odin haluaa Siegfriedin taistelevan Reininkullan vartijaa, Fafnir-lohikäärmettä vastaan! 

  

Vuonna 1974 syntynyt ranskalainen Alex Alice toimii sekä sarjakuvapiirtäjänä että kuvittajana. Ensiprojekti oli neliosainen sarja Kolmas testamentti (Le Troisième Testament, 1997-2003), jonka Alice kuvitti itse ja kirjoitti yhteistyössä Zavier Dorisonin kanssa. Inkvisition aikainen 1400-luvun seikkailu sai viisiosaisen jatkon Julius, eri kirjoittajien kanssa. Vuonna 1997 Alice teki alkuperäistekstin konsolipelihahmon Tomb Raiderin sarjakuvaseikkailuun Dark Eons (1997). Patrick Pionin kuvittama teos vedettiin myynnistä kustantajan menetettyä julkaisuoikeudet.

      

Suomentanut: Anssi Rauhala, 3 x 75 sivua, Zoom Teufel 2017-2018

  

Alkuperäinen nimi: Siegfried, Tome 1 (2007), Siegfried, Tome 2: La Walkyrie (2010), Siegfried, Tome 3: Le Crépuscule des Dieux (2011)

  

Myös täällä on  tempauduttu seikkailuun: Suomen kuvalehti, Hyllyy (osa 1, osat 2 ja 3), Kirjavinkit, Voima (Jari Tamminen), Man Made Lifestyle

  

   

   

Marko Raassina on ottanut Kalevalasta tutun Kullervon haltuunsa persoonallisella tyylillä. Harmillisesti minulle se oli teoksen ainoa hyvä puoli. Teoksen huumori ei kolahtanut vaan jäin hieman vaivaantuneeksi lukemastani. En ole Kalevalaa koskaan lukenut kokonaisuudessaan, tiedän vain sen keskeiset kertomukset pääpiirteittäin. Olisikin kiinnostavaa joskus ottaa kansalliseeppoksemme luettavaksi. 

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Sarjakuvataiteilija Marko Raassina jatkaa erinomaisen vastaanoton saaneen Kalevala-sarjakuvakirjansa jälkeen työskentelyä saman aihepiirin parissa. Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon saaneen nuoren taiteilijan uuden sarjakuvateoksen aiheena on Kullervo.  

  

Raassinan Kalevalassa ja Kullervossa sankarit, antisankarit ja myyttiset olennot ovat kaikki persoonallisen näköisiä, yhtaikaa hiukan pelottavia, hellyttäviä ja huvittavia. Myös verbaalisesti lahjakkaan Raassinan tekstiä lukee hymynkare huulilla, koska hahmojen repliikeissä nykyinen lyhyen toteava arkipuhe sekoittuu varhaisten runonlaulajien viljelemään ironiseen huumoriin. 

  

Vaikka Kullervo kokee kaikissa elämänvaiheissaan kovia, ei Raassinan tulkinta muinaisesta tarinasta ole synkkyyden ylistystä, vaan visuaalisesti komeaa, moni-ilmeistä huumoria sisältävää ja oivalluksia tuottavaa kerrontaa.

      

71 sivua, WSOY 2003

  

Kullervo on luettu myös täällä: Kirjan pauloissa, Lukucorneri, Kirjojen keskellä