sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Elokuun lukumaraton (4.8.2018)

   
Viimeistä viedään, sillä kahden viikon päästä on elokuun lukumaraton, kesän maratoneista viimeinen. Nyt on vielä hyvin aikaa suunnitella lukupinoja. Voit ilmoittaa osallistumisestasi tämän postauksen kommentteihin. Tervetuloa mukaan!
  
Kertauksena lukumaratonin ohjeistus:
  • Maratonissa luetaan 24 tunnin ajan. Voit pitää taukoja (kuten syödä ja nukkua), mutta ne lasketaan mukaan kokonaisaikaan. 
  • Lukea saa mitä vain, niin romaaneja, novelleja, runoja, näytelmiä, lastenkirjallisuutta, tietoteoksia kuin sarjakuvaa. Kirjaa ylös lukemasi teokset ja niiden sivumäärä tai äänikirjoista kuunneltu aika. 
  • Maratoonaamisen voi aloittaa jo perjantain 3.8. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 5.8. (esim. perjantaista klo 17.00 lauantaihin klo 17.00), kunhan osa maratonista sijoittuu lauantaille 4.8.
  • Maratonista voi halutessaan blogata etukäteen, päivittää kuulumisia sen kuluessa ja tehdä koosteen jälkikäteen. Voit esimerkiksi esitellä lukupinoa, kertoa tunnelmista, uusista ideoista ja hyvistä lukuvinkeistä. 
  • Maratonin lopuksi ilmoita lukemasi teokset, sivumäärä/kuunneltu aika tai linkitetä oma koosteesi 4.8. julkaistavaan maratonia kokoavaan postaukseen tässä blogissa.
  • Voit osallistua myös ilman blogia (kuten Instagramissa tai Twitterissä) ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivumäärät kommenteissa.
  • Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton ja maratonpostauksissa voi käyttää kumpaa vain kuvaa tästä postauksesta. 
  
  
Lukumaratonilla mukana ovat:

torstai 19. heinäkuuta 2018

Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!

"Vitut muista. Tässä minä olen. Tällainen minä olen."
   
   
Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste | 19.7. nimipäivät: Sari, Saara, Sara, Sarita, Salla ja Salli, YA-lukuhaaste: Julkaistu vuonna 2018, Kirjankansibingo kesälle 2018: Kukkia
  
Tämä postaus ilmestyy osana Tammen järjestämää blogirinkiä. 
  
Mikä on blogirinki? Kustantaja on ottanut yhteyttä muutamiin kirjabloggaajiin, jotka saavat kirjan ennakkoon PDF-tiedostona. Kirjan luettuaan bloggaajat kirjoittavat siitä omalla tyylillään postauksen lähellä sen ilmestymisaikaa. Näin lisätään kiinnostusta kirjaa kohtaan. Viime vuonna blogiringissä julkaistiin postauksia Elina Rouhiaisen Muistojenlukijasta ja aiemmin tänä vuonna Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan romaanista Beta. Kun minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua 16.7. ilmestyneen Salla Simukan kääntö-novellikokoelman Sammuta valot! / Sytytä valot! blogirinkiin, olin heti mukana. Ringissä on lisäksi mukana ainakin Luetaanko tämä? -blogin Kia.
   
Oli kiinnostavaa lukea ensimmäistä kertaa kirja PDF-tiedostona puhelimen ruudulta. Novellikokoelmana se onnistui hyvin, mutta täysimittainen romaani olisi saattanut olla haastavampi. Simukalta olen aikaisemmin lukenut dystopiaromaani parin Jäljellä ja Toisaalla, sekä ihastuttavan, klassikkosatujen jälanjäljissä kulkevan Sisarlan. Kokoelman Sammuta valot! (77 sivua) -puolella on julkaistu kauheita tarinoita ja Sytytä valot! (66 sivua) -puolella kauniita, kummallakin puolella on kymmenen novellia.

Luin Sytytä valot!-puolen ensin ja pidin sen novelleista enemmän. Etenkin Ariel, Sama kude meissä ja Koru olivat mieleisiäni. Sammuta valot!-puolen tarinat olivat todellakin kauheita, ainakin sen suhteen, mitä hahmot joutuivat kokemaan. Mukaan mahtuu niin kauhua, inhoa kuin sääliäkin herättäviä lyhyitä kohtaloita. Teoksen aloittava Sammuta valot! -novelli ja Huvipuisto olivat sen puolen ainoat tekstit, josta pidin. Novellikokoelmille tyypilliseen tapaan kaikki tekstit eivät sovi kaikille lukijoille, mutta harvoin yhdeltä kirjailijalta saa luettavakseen näin erilaisia tekstejä. 
    
  
Muutama teksteistä muodostaa novelliparin, mutta suurin osa käsittelee samaa teemaa kahdella hyvinkin paljon toisistaan eroavalla tavalla. Tekstien genret liukuvat satujen uudelleen kerronnasta realistiseen nuoren elämän kuvaukseen ja aina spefin leikkikentille. Monessa novellissa päähenkilö on sateenkaareva, mikä oli minusta erittäin hienoa, etenkin kun se ei noussut novelleissa keskeiseksi, vaan niissä oli aina jokin muu koukku. Näin sateenkaarevuus tuntui luontevalta, ei itse tarkoitukselta. Hauskasti yhdessä tarinassa mainittiin Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasen käsi, jonka luin vähän aikaa sitten. 
  
En käy läpi jokaista novellia, vaan keskityn niihin, jotka puhuttelivat eniten. Aloitan kokoelman viimeisestä novellista Koru. Korun maailma on dystooppinen ja se muistuttaa hieman Cecelia Ahernin Viallista ja toi mieleen Veronica Rothin Outolintu-sarjasta tutut Osattomat sekä tv-sarja Black Mirrorin teknologiset kauhukuvat. Päähenkilö on 17-vuotias poika, joka herättyään huomaa saaneena Korun, kaulassa roikkuvan merkin, joka tekee hänestä muiden kuin kaltaistensa silmissä Näkymättömän. Poika ei tiedä syytä, miksi hänestä tehtiin Näkymätön, mutta joutuu huomaamaan, kuinka täydellisesti yhteiskunta sulkee hänet ulkopuolelle ja pohtimaan omaa asennettaan tätä hyljeksittyjen ihmisten joukkoa kohtaan. Tämän novellin maailmassa olisin voinut olla pitempäänkin selvittämässä syitä, jotka johtivat maailman tähän pisteeseen, että osa kansalaisista täytyy eritellä alimpaan kastiin.
  
Nyt vasta käsitin sen, että Näkymättömät olivat todella olemattomia. Me emme saaneet koulutusta. Meillä ei ollut rahaa. Emme päässet kirjastoihin emmekä sairaaloihin. Emme voineet mennä naimisiin tai hankkia lapsia. Emme matkustaa. Emme kirjoittaa kirjoja tai mielipidekirjoituksia tai pitää blogia. Koru esti kaiken. Se oli merkki, joka sulki kaikki ovet ja mahdollisuudet. (s. 71-72)
  
Samoin Sammuta valot! on dystopiaa. Sen maailmassa on ollut jokin tapahtuma, kenties kolmas maailmansota, jonka seurauksesta maan päällä on liian vaarallista elää myrkyllisen ilman takia. Niinpä ihmiset ovat sulkeutuneet kerrostaloihin ja näkevät muita ihmisiä vain kellarin kautta yhdistävien tunneleiden avulla. Kellariin ja sitä kautta kahteen lähimpään kerrostaloon pääsee vasta 15 vuotiaana ja pidemmälle 18-vuotiaana. Tarina tuo mieleen Dmitri Gluhovskin Metro 2033Hugh Howeyn Siilon ja M.R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö -romaanit. Simukka on onnistunut tuomaan lyhyeen tarinaansa mielenkiintoisen loppukäänteen, joka ei pureskele valmiiksi, mitä viimeisen rivin jälkeen tapahtuu.
  
Kun laskeuma tuli kaksikymmentä vuotta sitten, kukaan ei osannut ennakoida sitä tai varautua siihen. Kaikki olivat tottuneet kulkemaan paikasta toiseen maan pinnalla. Pitkään kuviteltiin, että kunhan varoaikaa olisi kulunut tarpeeksi kauan, ulos voisi taas mennä aivan normaalisti. Kun viikot muuttuivat kuukausiksi ja ilma muuttui yhä myrkyllisemmäksi, myös tavalliset ihmiset alkoivat ymmärtää sen, minkä tutkijat olivat tienneet jo pidempään: ulos ei voisi mennä enää koskaan. (s. 8)
  
Sytytä valot!-puolen Ariel kertoo pojasta, joka haluaa esiintyä koulun kykypäivänä pukeutuneena Dieneyn pieni merenneito-dragiin. Sama kude meissä puolestaan esittelee hahmon, joka kuluneen viikon ajan on viettänyt aikaa ihastuksensa kanssa - unissaan. Molemmat heistä esitetään tavalla, mikä kertoo etteivät he halua tulla määritellyksi binäärisen sukupuolijaon kautta, vaan valita oman tapansa olla ihmisiä. Mutta mitä tapahtuukaan, kun käy ilmi, että he todella keskustelivat jaetussa unessa?
    
Kaikki alkoi, kun näin ensimmäisen kerran RuPaul's Drag Racea. Tai ei, totta kai kaikki alkoi jo paljon aiemmin. Kaikki alkoi aidin satiiniyöpaidasta, jonka puin päälleni nelivuotiaana. Tai isosiskon korkokengistä, joita kokeilin salaa seitsemänvuotiaana. Tai omilla viikkorahoillani ostamastani rihkamatiarasta, jota en ikinä koskaan missään käyttänyt julkisesti ja jonka piilotin kauimmaiseksi vaatelaatikkoon. 
Mistä kukaan muka tietää, mistä kaikki alkoi. Ei ole yhtä merkittävää hetkeä. Minä olen ollut aina sellainen, että minua kiehtoo tylli ja pitsi ja hörhelöt ja kimallus ja glitter ja kaikki se, joka on sallittua vain tytöille ja naisille. 
Ja drag queeneille. Sen opin katsomalla RuPaul's Drag Racea. (s. 22)
  
Huvipuisto on yksi ennakkoon eniten odottamia tarinoita, sillä mitä kaikkea huvipusto miljöönä tarjoaakaan tarinalle. Enkä joutunut pettymään. Päin vastoin, pääsin jopa yllättymään juonenkäänteistä. Lähimmäksi vertauskohdaksi tulee mieleen R.L. Stinen Goosebumps ja The Nightmare Room -kirjojen tarinat, joissa arkipäiväinen muuttuu yliluonnolliseksi. 
  
Suurimmat pettymykset koin luettuani Välähdyksiä, Osuman ja Kengät. Kumpikaan versio Välähdyksistä ei säväyttänyt, vaan koin molemmat hyvin melankolisina, ja että päähenkilöä kohdellaan väärin kummassakin tarinassa. Toisessa kerrotaan onnettomasta parisuhteesta, joka on päättymässä ja toisessa väärin perustein syytetystä nuoresta. Sammuta valot!-puolella olikin paljon vastaavia kohtaloita, joissa päähenkilö joutuu kokemaan alistamista tai väkivaltaa. Symppasin suuresti hahmoja, jotka olivat näissä tarinoissa uhreina. Tekstit ovatkin hyviä keskustelun herättäjiä.
  
Tämä novellikokoelma olisi oivallinen teos yläasteen ja lukion äidinkielenkursseilla. Kokoelma sisältää 20 tekstiä ja ne voisi käydä läpi ryhmän kanssa niin, että jokainen lukee yhden ja vuoropuhelevat tekstit lukevat voisivat yhdessä käydä läpi yhtäläisyyksiä ja eroja lukemistaan teksteistä. Ja on tämä ihan mainio kokoelma nuorille, nuorille aikuisille ja ihan aikuisillekin. Ainakin itse löysin helmiä näistä teksteistä.
 
     
Arvosana:
   
Takakannesta:
Salla Simukan odotettu ja oivaltava kertomuskokoelma Sammuta valot! / Sytytä valot! sisältää pieniä kauheita ja kauniita tarinoita nuorten elämästä.
  
Miksi kellariin saa mennä vasta 15-vuotiaana? Mitä Koiranpääpuistossa on tapahtunut? Kuka vierailee öisin Klaran eristyshuoneessa? Särkyykö ensirakkauden lumous, jos siitä kertoo rakkauden kohteelle vuosien jälkeen? 
  
Kääntökirja Sammuta valot! / Sytytä valot! on uudenlainen kokoelma, jonka tarinat peilaavat toisiaan hätkähdyttävillä ja riemastuttavilla tavoilla. Simukan tekstit liikkuvat kauhusta romantiikkaan ja scifistä realismiin. Tämä teos on harvinainen herkku nuorille, aikuisille ja nuorille aikuisille.
  
232 sivua, Tammi 2018

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Lars Wilderäng: Tähtisade (Tähtikirkas #2)

"Tervetuloa helvettiin, hän ajatteli."
    
   
Arvostelukappale
   
Luin Lars Wildrängin scifisarjan ensimmäisen osan Tähtikirkas tammikuussa ja jäin janoamaan lisää. Tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, teitä on varoitettu. Tähtisade ei aivan täysin vastannut toiveitani, sillä se etenee dystopiasta täysiveriseen scifiin ja keskittyy suurelta osin sotimiseen. Ei minulla ole mitään hc-scifiä vastaan, mutta jotenkin valittu tyyli ei ollut aivan mieluinen tarinan kannalta. 
  
Apokalyptisen tuhon kynsissä kärvistelevä Ruotsi on toisessa osassa kymmenen vuoden takaista historiaa, vaikka uuden maailmanjärjestyksen ensimmäisiin vuosiin viitataankin alkupuolen takaumissa, ja elämä on saanut vakiintuneempia uria, kuten edellinen kirja jo vihjaisikin viimeisillä sivuillaan. Maailma näyttää hieman keskiaikaiselta, yksinkertaisella sähköelektroniikalla höystettynä. Aivan kuin tämä ei riittäisi, astuvat modernin, meille niin tutun elämäntyylin tuhoajat esiin varjoista. 
  
-- taivas räjähti kimaltavaksi tähtisateeksi. 
Niityn, metsän ja kukkuloiden yläpuolella kimallus muuttui tähtipölypileksi, joka auringonvalon säteiden leikkiessä sen joukossa alkoi pudota maata kohti. pilvi pimensi pian päivänvalon, ja päivä muuttui lhes iltahämäräksi -- (s. 317)
  
Nanomiiteiksi kutsutut minikokoiset, elektroniikan tuhonneet koneet ovat nimittäin maapallon ulkopuolisen elämänmuodon kehittämiä. Nuo olennot ovat päättäneet muuttaa maailmamme rahaa tuottavaksi matkailukohteeksi ja viljelysmaaksi. Sitä ennen ihmiset on kuitenkin pyyhittävä pois, jättäen korkeintaan muutamia yksilöitä kuriositeetiksi tai metsästettäväksi.
  
Muukalaisten ajatuksenjuoksu on harmillisesti hieman liian ihmismäistä, esimerkiksi sanojen drooni ja populaarikulttuuri käyttäminen tuntuu väärältä olennoille, joita selviytyjät kutsuvat kentaureiksi. Ja kyseisestä matreriaalista ne ovatkin ammentaneet paljon tietoaan ihmisyydestä, mytologioistamme ja peloistamme ja luovat nanomiittien avulla niin zombeja kuin vampyyrejä.  
  
Anna ei voinut olla naurahtamatta. Zombeja ja vampyyrejä. Kentaurien hykkäyksessä oli tietynlaista humoristisuutta, joka oli lähes ihaltavaa. (s. 411)
    
Vaikka kirjailija astuu hieman harhapolulle, on toinenkin osa erittäin jouhevaa luettavaa. En vain voinut olla tuskastumatta kliseiden viljelyyn, vaikka välillä naurahtelin sen tarkoituksenmukaisuudelle, kuten yksi Anna, teoksen monista hahmoista edellä olevassa lainauksessa. 
  
Tästä lähdökohdasta ponnistetaan siis kohti sarjan päätösosaa, vastuksena ei ole vain muukalaisia ja näiden muokkaamia selviytyjiä epäkuolleiden armeijana, vaan lisäksi rajalliset voimavarat niin sotilaiden kuin aseiden määrässä. En osaa yhtään ennustaa, mihin suuntaan tarina etenee ja tulenko pitämään siitä. Odotan silti mielenkiinnolla kuinka Wilderäng taputtelee tarinansa kasaan, ja mikä trilogian keskiarvosanaksi muodostuu. Toivon, että yllätyksiä riittäisi vielä Tähtipölyyn joka ilmestyy lokakuussa. 
  
Arvosana:
         
Takakannesta:
Uudessa maailmassa elektroniikka on enää muisto. On kulunut kymmenen vuotta Sammutuksesta, ja ihmiset ovat löytäneet uudet keinot selvitä. Bohusläänissä jokapäiväinen elämä alkaa asettua uomiinsa maaherra Gustaf Silverbanen rautaisessa otteessa.
  
Myöhään eräänä iltana kun lapsenpäästäjä Lena Svensson on palaamassa kotiinsa, hän näkee metsässä jotain mahdotonta. Ihmiskunta on vielä suuremman uhan edessä. Kaikki läntisen Ruotsin joukot pitää koota nopeasti, ja tutkimusjohtaja Anna Ljungberg yrittää pikavauhtia päästä perille uudesta, tuntemattomasta vihollisesta.
  
Tähtisade jatkaa Tähtikirkkaan aloittamaa scifitrilogiaa, joka on ollut kotimaassaan Ruotsissa valtava menestys.
   
Suomentanut: Sirpa Parviainen, 463 sivua, Jalava 2018

Alkuperäinen nimiStjärnfall (2015)
    
Muita lukukokemuksia: Kirjanmerkkinä lentolippu
    
Samankaltaista luettavaa: Rick Yancey: 5. aalto-trilogia, Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Hugh Howey: Siirros, Douglas Preston: Isku, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Mid-Year Book Freak Out tag

    
Tämän tagin olen nähnyt ainakin Varjokirjojen YouTube-kanavalla sekä Unelmien aika -blogissa ja halusin itsekin vastata näihin lukemiseen liittyviin kysymyksiin. Tein tagikuvan ja käänsin kysymykset itse. 
 
  
1. Paras kirja, jonka olet tähän mennessä vuotta lukenut?
  
Vaikuttavin teos on ollut Holly Bournen Normaali-trilogian päätösosa Mitä tytön täytyy tehdä? Harvinainen 5/5 lukukokemus. Myös Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet sekä Liv Strömquistin Kielletty hedelmä olivat ravisuttavia. 
  
2. Paras jatko-osa, jonka olet lukenut vuonna 2018?
  
Tähän sopisi käytännössä sama teos kuin edellä, mutta koska aloitin trilogian käänteisessä järjestyksessä, ensimmäisenä kosketuksenani sarjaan se ei mielestäni sovi jatko-osaksi. Vastaankin siis Alan Bradleyn Kolmasti naukui kirjava kissa, joka mullistaa Flavian elämän jatko-osien kannalta merkittävästi.
  
3. Uutuusteos, jota et ole vielä lukenut, mutta jonka haluat lukea?
  
Näitä on lukupinossa huutelemassa muutama, esim. Ernest Clinen Armada, Sylvain neuvelin Heräilevät jumalat ja Annina Mikaman Taikuri ja taskuvaras odottelevat lukupinossa. 
  
4. Mitä syksyllä julkaistavaa kirjaa odotat eniten?
  
Top 5 eniten odottamani ovat Cecelia Ahernin Täydellinen, Alan Bradleyn On hieno paikka haudan povi, Stephanie Garberin Valenda, Jennifer Mathieun Näpit irti! sekä Timo Parvelan ja & Pasi Pitkäsen Kepler62 - Uusi maailma: Kaksi heimoa. Eli siis sarjojen jatko-osia, paitsi Mathieun teos. 
  
5. Mihin kirjaan olet pettynyt eniten?
  
Muutamia pettymyksiä on mahtunut luettujen joukkoon, näistä on vaikea sanoa mikä oli suurin: K.K. Alongiin Pakenijat (hahmot jäivät pahasti tyhjän päälle, eikä kaikkia juonilankoja solmittu yhteen), Leonard Goldbergin Sherlock Holmesin tytär (kaunis kakku, mutta silkkoa sisältä), JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja (alku oli hervoton, mutta taika raukesi loppupuolella teosta), Anne Leinosen Noitakirja (päähenkilön tyhmät ratkaisut ihmetyttävät) ja Madeleine L'Englen Hyppy ajassa (olin odottanut aivan toisenlaista teosta).
 
     
6. Mikä kirja on yllättänyt eniten? 
Ernest Clinen Ready Player One yllätti isosti. Olin luullut, ettei se olisi kirja minun makuuni, mutta pidinkin siitä todella paljon.
 
7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?
 
Holly Bourne on nimi, jonka pidän mielessä tulevaisuudessakin, sen verran paljon olen pitänyt Normaali-trilogiasta. Onneksi on vielä sarjan ensimmäinen osa kesälukupinossa odottamassa. Lisäksi loppuvuodesta on tulossa vielä lyhyt teos, jossa päästään kurkistamaan tyttökolmikon elämiin. 
 
    
8. Viimeisin kirjallinen ihastuksen kohteesi?
  
Ihastun aika harvoin hahmoihin, mutta joskus tulee kohdalle sellainen, joka kolahtaa. Tällä hetkellä ehkä eniten tällainen on Tarkastaja Akane Tsunemori -mangasarjan Shinya Kogami. 
  
9. Uusin suosikkihahmosi?
  
Pidin paljon Jessica Townsendin Morrrigan Korpista (Nevermoor - Morriganin koetukset). Myös Cecelia Ahernin Celestine (Viallinen), Holly Bournen tyttökolmikko, etenkin Lottie (Mitä tytön täytyy tehdä?) sekä Anders Vacklinin Aki Parhamaan Bug (Beta) ovat olleet hahmoja, joissa on ollut sitä jotain. Ehkäpä heitä kaikkia yhdistää jonkinlainen joukosta erottumisen tai sisäisen vahvuuden kaltainen ominaisuus, mistä pidän. 
  
10. Mikä kirja sai sinut itkemään?
  
Kissatarinat saavat silmänurkkani kostumaan. Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit kosketti. Patrick Nessin Hirviön kutsu oli myös paikoin herkistävä lukukokemus. 
  
11. Mistä tänä vuonna näkemästäsi kirjaan pohjaavasta elokuvasta olet pitänyt eniten?
  
Olen nähnyt viime aikoina parikin leffaa, jotka pohjaavat kirjaan, 2016 ensi-iltansa saaneen Neiti Peregrinen kodin eriskummallisille lapsille. Se oli visuaalisesti näyttävä teos, mutta harmittelin päätöstä muuttaa päähenkilötytön voima toiseen. Uudemmista leffoista Love, Simon (jonka kävin katsomassa Hannan kirjokansi -blogin kirjoittajan kanssa paikallisessa leffateatterissa) oli kiva, vaikka erosikin mielestäni liikaa alkuteoksesta muutamissa tärkeissä kohdissa. Loppuvuoden leffoista odotan kovasti 3.8. tulevaa The Darkest Mindsia, samoin joulun seutuun tulevaa Mortal Engineä. Toivottavasti sekin tulee levitykseen Suomessa. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on muuten tulossa Netflixiin 10.8. ja olen ajatellut lukea sen kirjana sitä ennen. 
      
12. Mistä tänä vuonna kirjoittamastasi kirja-arvostelusta tai postauksesta pidät eniten?
  
Hmm... En olekaan koskaan ajatellutkaan tätä (helpompaa olisi valita suosikki Instagramiin jakamistani kirjakuvista). Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on yksi postaus, jonka kirjoittamiseen meni paljon enemmän aikaa kuin keskimääräisesti, ja se on myös harvinaisen pitkä blogini historiassa. Minna Canthin Agnesista kirjoittamani postaus on mielestäni kiva, teos herätti paljon ajatuksia. Lukuviikkon "Mun tarina" -postaus Sylvia Louise Engdahlin Lumottaresta, jonka luin ensimmäisen kerran lukiossa, oli myös sellainen, jota pidän paljon mm. herättämänsä nostalgian ansiosta.
   
    
13. Kaunein kirja, jonka olet ostanut tänä vuonna?
  
En ole ostanut yhtään kirjaa tänä vuonna, mutta lukemistani kirjoista kauneimpia ovat olleet Alan Bradleyn Kolmasti naukui kirjava kissa, K.K. Alongin Pakenijat, Heli Slungan Orjan kirja, Elly Griffithsin Januksen kivi ja Leonard Goldbergin Sherlock Holmesin tytär.  Minulla on tämän otannan perusteella aika erikoinen estetiikka. :D 
  
14. Mitkä kirjat on pakko lukea vuoden loppuun mennessä?
    
Minulla on henkilökohtaisena haasteena lukea enemmän scifin klassikoita ja feminististä scifiä. Niinpä lukupinosta löyvytä mm. Joanna Russin Naisten planeetta, Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan ja Arkadi ja Boris Strugatskin Stalker - Huviretki tienpientarelle. Haasteita varten luettavana on niiden lisäksi YA-kirjallisuutta, sarjakuvia, lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoita sekä runoja. Myös hyllynlämmittäjäpinosta olisi tarkoitus muutama teos lukea. 

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Heinäkuun lukumaraton (päättynyt)

   
Heinäkuun lukumaratonia emännöi Unelmien aika -blogin Katriina. Lukumaratonit ovat oivia lukupinon madaltajia, niinpä olen mukana jälleen. 
  
Maraton alkaa klo 22:00
  
Ensimmäisenä luen loppuun kesken olevan Lars Wilderrängin Tähtikirkas -trilogian toisen osan, Tähtisade sivulta 321 eteenpäin. 
   
  
Klo 2:00 Tähtisade luettu. Saldoon merkitään ylös 142 sivua. Seuraavaksi luettavana sarjakuvaa à la Brian K. Vaughanin Paper Girls 3
   
 
Klo 3:00 Sivuja luettu yhteensä 270. Paper Girlsien maailma menee aina vain eriskummallisemmaksi. On ollut aivan erilainen sarja kuin kuvittelin, mutta hyvin vaughanmainen, hyvällä tavalla. Illan viimeisenä kirjana tartun Dennis-Pierre Filippin ja Silvio Cambonin steampunk-sarjakuvaan Mikki ja hukkunut meri.

 
Sivuja luettu 330. Mikin steampunk-seikkailu oli hengästyttävän kaunis, suosikkini kyseisen pallokorvan pitkältä uralta. Lukumaraton jatkuu klo 12: 00 Arto Lapin runoteoksella Lumiputous. Häneltä aiemmin lukemani Kärpäshäiriö ihastutti, toivottavasti tässä kokoelmassa on samaa tunnelmaa.


Klo 15:00 Sivuja luettu 420. Lumiputous ei ollut aivan yhtä tasapainoinen kokoelma kuin Kärpäshäiriö, mutta monta kaunista, ajatuksia herättävää runoa ja metaforaa teoksesta sain runovihkon sivuille. Seiraavaksi mangaa, Ukamin Gabriel Dropoutin ensimmäisen osan parissa.

 
Klo 17: 00 Sivuja luettu 568. Lisää mangaa, eli Hikaru Miyoshin Tarkastaja Akane Tsunemori -sarjan kolmas osa.

  
Klo 19:00 Päätän maratonin tähän, silmät eivät jaksa tällä kertaa enempää. Sivuja kertyi 807. 

torstai 5. heinäkuuta 2018

Kesäkuun luetut

Kesäkuun muistoja: 1) Metsätähdet kukkivat, 2) Kävimme mieheni kanssa pitkästä aikaa leffatreffeillä, Jurasic World - Kaatunut valtakunta, 3) Lukupiirimiitti Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungista, 4) Kirpparisaalista: ikikalenteri ja sievät tekokukat, 5) Arvostelujen kirjoittamista Tähtivaeltajan seuraavaan numeroon (Siri pettersenin Kupla ja Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään), 6) Postcrossingista saamani kissakortti, joka kolahti luukusta samana päivänä, kun tuli täyteen 7 vuotta kyseisen harrastuksen parissa.
    
Kesäkuu oli vähän hitaamman lukemisen aikaa. Emännöin ja osallistuin niin Dekkariviikon kuin Pride-viikon lukuhaasteisiin. Parhaat hetket kuitenkin vietin englanninkielisen nuortendystopian The Darkest Minds parissa. Kirjan pohjalta tehty elokuva tulee elokuussa. Suosittelen tutustumaan teoksen maailmaan, jos se ei vielä ole tuttu, minulle kirja nimittäin oli 4/5 lukukokemus. Teoksen loppupuolella oli muutama kohtaus, jotka olisin toivonut menevän hieman eri tavalla, aivan kuten Veronica Rothin Outolintu -trilogian päätöosassa Uskollinen. Teoksessa oli myös jotain samaa kuin Elina Rouhiaisen Muistojenlukijassa
   
Luettujen lisäksi aloitin kolme kirjaa, jotka jäivät kesken. Kirjoittelin jo toukokuussa luetusta Siri Pettersenin Kuplasta ja kesäkuun viimeisinä päivinä loppuun lukemastani Matt Haigin teoksesta Kuinka aika pysäytetään seuraavaan Tähtivaeltajaan eli numeroon 3/2018. Tekstejäni löytyy myös jo kahdesta aiemmin tänä vuonna ilmestyneestä Tähtivaeltajasta.  Kuun vaihteen ajan työn alla oli sangen haastava lukupiirikirja, Ursula K. le Guinin Pimeyden vasen käsi, jonka sain luettua vasta piirin tapaamista edeltävänä iltana. Tiukoille siis meni. Tein myös teoksen pohjalta pisimmät muistiinpanot koskaan, peräti 40 normaaliruudutettya A4-sivua... 
  
Kesäkuu: (6 kirjaa, 2010 sivua)
 
  
Heinäkuun lukupinossa on tällä kertaa paljon vaihtoehtoja riippuen siitä, mikä sattuu kiinnostamaan kesän kuumuudessa. Scifiä löytyy ainakin paljon. Osa teoksista saattaisi tulla luetuksi seuraavassa jo lukumaratonissa (7.7.), jota emännöi Unelmien aika -blogin Katriina.  
  • Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä
  • Claudia Gray: A Million Worlds With You
  • Maija Haavisto: Perhonen vatsassa
  • Teri Hall: The Line
  • (toim.) J.S. Meresmaa: 
    Steampunk International
  • P.Z. Reizin: Onnen algoritmi
  • Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
  • Sheri S. Tepper: Naisten planeetta
  • Lars Wilderäng: Tähtisade

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Pride-viikon koontipostaus


       
Pride-viikko on tämän haasteen muodossa tulossa päätökseen ja onkin aika koota kaikki luetut kirjat ja muut teemaan liittyvät postaukset. Linkkaa oma koosteesi tai kommentoi lukemasi ja/tai postausten linkit alle.
  

Kiitos kaikille mukana olleille!



Vinkkilistoja ja muita teemaa käsitteleviä postauksia:

Luettuja teoksia:
   

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Lukupiirissä | Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

"Katsotko tätä saarta ja uskot näkeväsi totuuden asioista?"
   
   
Toukokuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaaste, Spefi-haaste: 23. Kirja, joka on voittanut Kuvastaja-palkinnon, Kirjoja ulapalta ‒ merellinen lukuhaasteKirjankansibingo kesälle 2018: Kaupunki

Pride-viikon lukuhaasteen tarkoituksena on nostaa esille kirjallisuutta, jossa esiintyy sukupuoleltaan ja/tai seksuaalisuudeltaan sateenkaarevia hahmoja.
  
Luin Emmi Itärannan Teemestarin kirjan viitisen vuotta sitten ja vaikutuin teoksen kielestä ja maailmasta. Olinkin iloinen, kun Itärannalta ilmestyi pari vuotta myöhemmin toinen teos. Se sijoittuu aivan toiseen maailmaan, vaikka Teemestarin kirja päättyikin niin, että siihen olisi voinut kirjoittaa jatkoakin. En ole tullut lukeneeksi Kudottujen kujien kaupunkia aikaisemmin, sillä se on samana vuonna ilmestyneen Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävän kanssa niitä harvoja teoksia, joista en saanut pyytämääni arvostelukappaletta - ehkä Postin surullisen kuuluisan pakettien hukkaamiskyvyn takia. Teoksilla on myös muutamia kiinnostavia samankaltaisuuksia, kuten sijoittuminen saarelle.
   
Olen lainannut kirjan ainakin kerran aikaisemmin, mutta palautin sen koskaan siihen kertaakaan tarttumatta - se jäi sivuun tuoreempien tai sillä hetkellä kiinnostavampien teosten noustessa lukupinoissa sen ohitse. Niinpä ehdotinkin lopulta teosta vetämäni lukupiirin näillä näkymin viimeiseen kevätlistaan ja siitä tuli toukokuun kirja. Viimeinen lukupiiriteos se ei kuitenkaan ole, sillä tapaamme vielä kolme kertaa kesän aikana. 
  
Päättelen hänet naiseksi, sillä en ole nähnyt yhtään miespuolista vartijaa. Hänen ruumiinrakenteensa on kuitenkin rotevalla tavalla kulmikas, ja hänen kasvonsa näyttävät sukupuolettomilta.
--
"Kun katsot minua", Ila sanoo, "mitä näet?"
 
"En tiedä", sanon. 
"Ei tiennyt se kätilökään, joka auttoi minut maailmaan. -- Tiedätkö, mitä saarella tehdään niille vastasyntyneille, joita ei osata nimetä suoralta kädeltä mieheksi tai naiseksi?" -- "Jos et ole ennen nähnyt kaltaistani, se ei johdu siitä, ettei meitä syntyisi tähän maailmaan -- se johtuu siitäm ettei meidän anneta elää." (s. 207 ja 284-285)
  
Kudottujen kujien kaupungin päähenkilönä on Eliana-niminen nuori kutojanainen. Tarina nytkähtää käyntiin, kun hän on menossa kutomaan seinäseittiä Seittien Taloon ja verilammikossa makaava tuntematon nainen kiinnittää hänen huomionsa. Nainen on vaiennettu, hänen kielensä on leikattu pois, mikä herättää paljon kysymyksiä. Mitä hän ei saanut kertoa? Myöhemmin ilmenee, että hänen nimensä on Valeria ja naisten kohtalot solmiintuvat yhteen - he rakastuvat toisiinsa. Elianalla on oma osansa saaren kohtalossa, linkkinä menneen ja tulevan välillä. Teoksen kiinnostavin henkilö on kuitenkin intersukupuolinen Ila. Teos sopiikin hyvin Pride-viikon lukutempaukseen
  
Olen sisältä sulaa lasia ja pieniä liekkejä -- minulla on kaikki menetettävänä, nostan käteni hänen niskaansa ja suutelen htäntä. -- Hitaasti, histaasti hän ohjaa kättäni, ja opettelemme kumpikin sellaista, mitä emme vielä osaa. (s. 158)
  
Teoksen maailma on hyvin ahdistava, sillä ihmisillä on hyvin vähän mahdollisuuksia valintoja. Saarella on muutamia Tietojen Taloja, kuten Seittien Talo, jonne pääsevät vain naiset ja Sanojen Talo, jonne pääsevät vain miehet - kuinkas muutenkaan. Taloihin on kuitenkin rajattu pääsy ja muita ammattivaihtoehtoja on mainittu vain vähän, esimerkiksi parantaja, kalastaja ja tatuoija. Eliana ja hänen Sanojen Taloon päässyt veljensä ovat monien sukupolvien ajalta, jotka ovat muuta kuin merenkulkijoita ja kalastajia.
  
Oli kamalaa lukea yhteisöstä, jossa naisille ei opeteta lukemisen ja kirjoittamisen taitoja. Eliana oli oppinut taidon vahingossa. Myös se, ettei Seittien Talossa saa luoda uutta oli outoa ja yhteen muottiin pakottavaa. Siellä on kyllä aiemmin valmistettu värikkäitä kuvakudoksia, mutta jostain syystä niiden tekeminen on nykyään kielletty - eikä vain siksi, että silkkilevä on kuollut sukupuuttoon satoja vuosi sitten - ja kutojat saavat tehdä vain seinäseittien ennalta määrättyä kuviota. 
  
Ne ovat painajan kasvot, joihin valo ei koskaan osu ja joiden piirteitä en milloinkaan erota. Ne katsovat suoraan minuun, ja niiden nimi on pimeys. (s. 140)
  
Saarella on muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin ollut sairaus nimeltään Unirutto, johon sairastuneet on poltettu roviolla. Nyt tuo mystinen sairaus on Neuvoston mukaan tulossa takaisin ja kaikkia unia näkeviä pidetään sairastuneina ja heidät lähetetään Tahrattujen Taloon. Unia paljon näkevänä olisin ollut varmaan ensimmäisenä pois passitettavien joukossa, toisin kuin Eliana, joka kapinoi hiljaa sääntöä vastaan ja pystyy unissaan kontrolloimaan niiden maailmaa. 
   
Vangitut ihmisparat pakotetaan työskentelemään epäinhimillisissä olosuhteissa ainoana tavoitteenaan kerätä arvokasta materiaalia, jota käytetään väriaineen tekemiseen ja myydään mantereella. Tästä tulee mieleen Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogia. Unissa monet ihmiset kohtaavat painaja-riivaajan. Lukupiirissä keskustelimme, että painaja-kuvaukset tuntuivat pohjaavan unihalvaukseen, josta osallistujilla ei ollut omaa kokemusta, mutta jokainen tunsi jonkun, joka sai näitä kohtauksia välillä.
  
Ne ovat painajan kasvot, joihin valo ei koskaan osu ja joiden piirteitä en milloinkaan erota. Ne katsovat suoraan minuun, ja niiden nimi on pimeys. (s. 140)
      
Ensimmäinen ajatukseni kirjan viimeisen rivin jälkeen oli pienoinen pettymys, johon toisaalta olin osannut varautua. Olin kuullut monilta, että he pitivät joko Teemestarin kirjasta tai Kudottujen kujien kupungista, mutta eivät molemmista. Minä kallistuin ensin mainitun suuntaan. Kudottujen kujien kaupungissa oli kyllä edellisen teoksen tapaan kauniin runollista kieltä, mutta myös keskeneräisyyden tunnetta. Kummassakin teoksessa on nimittäin paljon aukkoja ja kertomattomia asioita, joita minä ja lukupiiriläiseni jäivät kaipaamaan täytettäviksi sanoilla.
  
Juonellisesti Teemestarin kirja tuntuu lisäksi eheämmältä, mutta se voi johtua osittain siitä, että luin kirjan niin kauan aikaa sitten, enkä voi aivan rehellisesti vertailla teoksia keskenään. Myös genren osalta se maistui minulle paremmin, sillä vaikka fantasia olikin yläaste- ja lukioikäisenä lempigenreni, on minun nykyään vaikeaa nauttia fantasiateosten lukemisesta - en silti lakkaa yrittämästä. Itärannan luoma maailma oli ilahduttavan realistista fantasiaa, joka ei yrittänyt kikkailla nimillä, joissa käytetään suomalaisittain harvinaisempia kirjaimia kuten f, q, x ja z. 
    
Mutta tätä varten Lasilehto on. Täällä ei säilytetä jäänteitä. Kun tuhkat lähtevät Tulen Talosta, ne sirotellaan mereen. Saarela on myös toinen kalmisto, paikka, jossa useimmat ihmiset nykyisin kävivät. Olen kuullut, että siellä kuolleet on suljettu tummiin lasiarkkuihin, joiden kansien läpi heidän piirteensä saattaa selvästi nähdä. Heidän ruumiinsa on käsitelty siten, että ne näyttävät elämän pysähtyneeltä kuvalta vielä vuosikymmenien jälkeen. Omaiset käyvät tapaamassa heitä ja puhumassa heille, ja vastassaan heillä on vaitonainen tuijotus, joka katsoo heitä muuttumattomana ja silti kokonaan toisena. (s. 73)

Eksotiikkaa kuitenkin löytyy, teoksessa on niin laulumeduusoja, Kutoja-Neitsyt -mytologiaa ja Puhtaan Unen Talon propagandaa. Tulen tuoman valon sijaan teoksessa käytetään loistelevää lasiastioissa, mikä on hieno keksintö. Levä välillä nukahtaa ja sammuu, ja sitä on heiluteltava, jotta se hehkuisi taas. Mielenkiintoisesti eräs hahmo käyttää mikroskooppia, joita on todellisessa maailmassa ollut jo useita vuosisatoja, eli se ei ole aivan niin iso immersion rikkoja kuin aluksi koin, mutta silti erikoinen ratkaisu, sillä muuta teknologiaa ei ilmagondilien ja vesilennättimen lisäksi ole mainittu.
  
Tuulet ja sateet ovat kuluttaneet kivikaaren ulkopinnan sileäksi, mutta sisäpuolella saattaa yhä erottaa himmeitä jälkiä hahmoista, jotka porttiin on kerran kaiverrettu. Niiden muoto ei ole ihmisen, vaan vanhempi, vieraampii. Erotan enemmän kuin kaksi raajaa, ja jotakin, mikä voisi olla lankojen verkosto tai ainoastaan ajan ja sään hanpaanjälkiä jäkälän peittämässä kivessä. (s. 71)
  
Tapahtumapaikka on keskellä merta sijaitseva saari, joka kärsii toistuvista tulvista. Itäranta ei todellakaan tuhlaa rivejä saaren, sen ympäristön ja sijainnin kuvailuun. Jossain on manner, jonne osa uneksijoista on karkotettu ja missä ainakin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin asui osa saaren asukkaista, jotka palasivat saarelle kerran vuodessa, vuositatuoinnin ottamista varten. Minulle saari kuvastui kreikalais-tyyppisen kulttuurin raunioiden päälle asettuneen myöhemmän uudisasukkaiden joukon kotina. 
  
"Vettä on paljon ja maata vähän", sanon. "Jotkin meret ovat liian suuria laivojen ylittää. -- Kaikkialla ei ole samanlaista kuin saarella. On paikkoja, joissa ihmisillä on lupa uneksi vapaasti." (s. 308)
  
Saarella on paljon salaisuuksia ja mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen enemmän niitä paljastuu. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista kohtauksista liittyy seremoniaan nimeltään Sanojen Tuhkaus. Se herättää ajattelemaan, mahdetaanko hitoriaa kirjoittaa samalla uudelleen kuten George Orwellin teoksessa Vuonna 1984
  
He kantavat kirstut tuhkauskentän laidalle ja avaavat ne. Kirstut ovat täynnä kuluneisiin nahkakansiin sidottuja sanoja.  
Nämä ovat Kuolleita Koodekseja: niiden paperi on liian vanhaa ja haurasta käännettäväksi. Kirjurit ovat huolella kopioineet niiden sanat vahvalle, tuoreelle paperille kuluneen vuoden aikana, jotta niiden sisältö ei katoaisi. Kun niiden paino jättää saaren keskitalven savuna, vuosi on valmis kääntymään ja uusi kasvu alkamaan. (s. 125)
  
Joidenkin mielestä teoksella on dystooppisiakin ulottuvuuksia, sillä kuvailtu maailma natisee murtumispisteessä sisäisten ja ulkoisten voimien mitellessä voimiaan. Minulle teos on kuitenkin puhtaasti fantasiaa, sillä dystopia tarkoittaa epätoivottua tulevaisuutta ja en usko, että teoksessa kuvattu maailma olisi Teemestarin kirjan tavoin omamme mutta vuosikymmenien tai satojen päässä. Neuvoston hallitsema totalitaarinen yhteiskuntajärjestys ja ekologinen katastrofi eivät riitä tekemään tästä dystopiaa. Saahan teos saa välillä jopa Taru sormusten herrasta -tyylisiä vivahteita:
  
Korventava silmä hehkuu ylläni -- Näen pupillissa Tornin huipulla loimottavan auringon, joka tuijottaa takaisin minuun punaisena ja valmiina polttamaan maailman tuhkaksi. (s. 217)
  
Teoksen loppu tuntuu keuhean kiirehdityltä ja vähemmän ajatuksen kanssa kirjoitetulta. Asioita alkaa tapahtumaan päätä huimaavaan tahtiin ja kirjailija unohtaa ne vähäisimmätkin selitykset, mitä muun teoksen aikana on tarjoitu lukijalle. Silti olen tyytyväinen siihen, että olen nyt viimein saanut luettua tämän lukulistoilla pitkään keikkuneen teoksen. 
  
Palaan varmasti lukemaan tulevia Itärannan teoksia, vaikka tähän mennessä ilmestyneista romaaneista ensimmäinen oli hitti ja toinen, jos ei aivan kokonaan huti, niin silti prantamisen varaa jäi. Itärannan ekofeminismi, siis huoli luonnon tilasta ja naisen asemasta ovat kiinnostavia ja hänessä on vähän samaa kuin China Miévillessä, joka kirjoittaa jokaisen teoksensa eri tyylillä ja eri genreen. Nähtäväksi jää mitä saamme häneltä seuraavaksi!
 
     
Arvosana:
   
Takakannesta:
Toistuvien tulvien piinaamalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta vieraan nuoren naisen, jolta on leikattu kieli. Puhekyvyttömän naisen ihoon on kuitenkin kirjoitettu nimi. Elianan nimi. Tulvien pahetessa myös aiemmin tuntematon sairaus on alkanut vaivata niin kasveja, eläimiä kuin ihmisiäkin.

Saarta hallitseva neuvosto ei suostu tekemään mitään asian korjaamiseksi, mutta Eliana alkaa ymmärtää, että mykän naisen kutoma seinävaate kertoo tarinaa siitä, mitä tälle on tapahtunut ja kuinka Eliana liittyy koko saaren kohtaloon. Eliana joutuu toimimaan äärimmäisen varovaisesti, sillä hän kantaa mukanaan salaisuutta, jonka paljastuminen veisi hänet vääjäämättä Tahrattujen Taloon, josta ei ole paluuta: hän näkee unia.

Kudottujen kujien kaupunki on esikoisteoksellaan maailmanmainetta niittäneen Emmi Itärannan toinen romaani. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman joka on meillekin totta.
  
335 sivua, Teos 2015
     
  
Samankaltaista luettavaa: Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia, Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä, Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kuparisaari-trilogia, Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Riina Mattila: Järistyksiä

"Miltä tuntui olla neljätoista ja tajuta,
että haaveilemasi rakkaus oli kielletty neljällä matereella?"
   
   
Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaaste, YA-lukuhaaste: Lyhyt kirja
    
Pride-viikon lukuhaasteen tarkoituksena on nostaa esille kirjallisuutta, jossa esiintyy sukupuoleltaan ja/tai seksuaalisuudeltaan sateenkaarevia hahmoja.
 
Korkkaan Pride-viikon lukuhaasteen Riina Mattilan lyhyellä, young adult -teoksella Järistyksiä, jota minulle suositeltiin Twitterissä. Teos tuli toiseksi WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa ja se julkaistiin aluksi vain e-kirjana. Onkin kiva, että siitä tuli myös paperiversio kaltaisilleni lukijoille, joilla ei ole käytettävissä lukulaitetta.
 
Harmillisesti Järistyksiä ei ollut lukukokemuksena minulle nimensä veroinen. Yhtenä syynä se, etten oppinut tuntemaan teoksen hahmoja riittävästi, jotta olisin solminut heihin kovin syviä tunnesiteitä. Kirja on paitsi sateenkaareva kertomus oman itsen löytämisestä, myös teos rakkaudesta ja sen voimasta. Minulle asti tämä voima ei harmillisesti kuitenkaan ylettynyt täydellä teholla.
 
Tyttö, poika, ooksä transu vai tahallas ruma, keinuessa se kaikki unohtuu ja pikkukiviä ahmineet tennarinpohjat uskaltavat kurottaa niin korkealle, että niiden rikkinäisyys katoaa näkyvistä. (s. 13)
  
Kirjan päähenkilönä tavataan muunsukupuolinen Eelia, joka esittelee itsensä näin: "Moi mä olen Eelia, sukupuoleton ja kotoisin pesäpallokauoungista". Ymmärrän hyvin, mitä Eelia tarkoittaa "pesäpallokaupungilla". Asuin itse 13 vuotta maalla, ja koulussamme oli erittäin tärkeää osata pelata pesistä ja minä en osannut, mikä teki minusta joukosta erottuvan ja viimeisenä joukkueeseen valittavan. Pesäpallokaupungeissa - tai pikkukylissä - ei saa olla millään tavalla erilainen.

Seitsemäntoista vuotta valeasun sisällä sai riittää. (s. 135)

Eelia pääsee taidepainotteiseen lukioon, tuttavallisesti Vällyyn, joka tarjoaa myös majoituksen lukukausien aikana. Eelia tapaa koulun vapauttavassa ilmapiirissä Isla-nimisen tytön, joka on lesbo. Pohjoisesta tullut Isla tuntuu minusta Eeliaa kiinnostavammalta hahmolta, tyttö esimerkiksi julisti vuotta aikaisemmin terveystiedon opettajalleen ettei voisi vastata tämän antamaan tehtävään, jossa tytöille oli jaettu siniset ja pojille punaiset laput, joihin olisi pitänyt kirjoittaa, mitä toivoi seurustelukumppaniltaan kysymättä, minkä värisen lapun kukin haluaa, vaan tehnyt heteronormatiivisen olettamuksen.

Neljänsadan kilometrin päässä kotoa kaappini ovi uskalsi tipahtaa saranoiltaan. -- Ensimmäistä kertaa uskalsin katsoa peiliin ja tuijottaa silmiin ihmistä, joka näytti minulta. Ei tytöltä pojan vaatteissa, ei hämmentävän netimäiseltä pojalta, ainoastaan Eelialta vaan(s. 28)

Mattila kuvaa uskottavasti sitä tunnetta, millaista on olla erilainen, etenkin tuntea olevansa erilainen kuin biologinen keho antaisi olettaa. Kuinka oikea sana saa aikaa järistyksiä, kun saa tietää, ettei ole yksin erilaisuutensa kanssa, vaan monet muutkin kokevat samaa, "Kun vaatteiden alla oli koko ajan jotenkin väärä olo, ei sitä osannut muille selittää". Eelian vanhemmat ovat hyvin konservatiivisia, eivätkä he ymmärrä tai edes halua ymmärtää Eeliaa ja tämän kamppailua, vaan varoittavat, ettei tämä sekoittaisi pikkuveljensä päätä "ristiinpukeutumisellaan", sillä heidän mielestään ei ole normaalia erottua joukosta ja että yksikin "epänormaali" lapsi taloudessa riittää.
 
"Sun mutsi on kasvanut jossain pensaassa, missä elää sen luulojen mukaan pelkkiä kivoja heterolapsia. Joku päivä se pensas kaadetaan ja se jää yksin se ajatustensa kanssa." (s. 65)
    
Toivoin teoksen olevan yhtä koukuttava kuin Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens, mutta en saanut aivan sitä mitä odotin. Se kertoo kuitenkin tärkeän sanoman ihmisyyden moninaisuudesta ja suosittelenkin teosta esimerkiksi edellä mainitun Simonin, Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Meredith Russon Tyttösi sun kanssa lukupakettina avartamaan näkökulmia yläasteen sekä lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille.
 
Ihan sama ootko sä lintu vai kala vai dinosaurus, kunhan sä vaan oot sä. (s. 59)
  
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailun 2. palkinto
  
WSOY:n kirjoituskilpailussa palkittu esikoisromaani kertoo rohkeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi, tarpeesta tulla kohdatuksi sellaisena kuin todella on.
  
Eelia ei tunne olevansa tyttö eikä poika, eikä sitä katsota hyvällä hänen pienessä kotikaupungissaan. Sitten löytyy lukio muualta, löytyy yhteisö, jossa voi vihdoin antaa kuorien murtua ja maan järistä. Löytyy omia ihmisiä, jotka auttavat näkemään maailman kaikissa väreissä. Löytyy rakkaus, jota kohti on vain uskallettava ottaa se ensimmäinen askel. Än yy tee nyt.
  
"Kilpailun toiselle sijalle sijoitimme tekstin, joka kuvaa rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkkuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen omassa vatsanpohjassaan saakka." - Salla Simukka, kilpailuraadin jäsen
  
151 sivua, WSOY 2018

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

"Minä haluan nähdä elämää", Eikku sanoi. 
"Haluan pidellä sitä käsissäni. 
Haluan jättää jalanjälkeni aution saaren hiekkaan"
  
     
Tunnelmamusiikkia: The Danny Elfman Tim Burton 25th Anniversary Music Box Suite, Simon & Garfunkel: The Sound of Silence, Gary Jules: Mad World, Woodkid: Run Boy Run, Jeremy Messersmith: A Girl, A Boy, and a Graveyard, Delta Rae: Dance In The Graveyards
  
Minulla on ristiriitaisia kokemuksia Neil Gaimanin teoksista. Coraline on hieno teos, jonka olen lukenut useampaan otteeseen, kun Tähtisumua on puolestaan elokuvana alkuteosta onnistuneempi. Hautausmaan poika menee johonkin puoliväliin. Kiinnostava idea, mutta jäin kaipaamaan sitä kuuluisaa "jotain". Lukukokemus jäi siis vain ihan ok-tasolle, vaikka ideassa olisi ollut potentiaalia enempäänkin. Vähän siis sama ongelma kuin Gaimanin yhdessä Terry Pratchettin kanssa kirjoittamassa Hyvä enteitä -teoksessa. 
     
Krakovassa, Wawelin kukkulalla, on luolia, joita kutsutaan Lohikäärmeen pesäksi ammoin kuolleen lohikäärmeen mukaan. Nämä ovat ne luolat, jotka turistit tuntevat. Luolien alla on toisia luolia, joita turistit eivät tunne ja joihin he eivät kuunaan pääse tutustumaankaan. Ne ulottuvat syvälle maan sisään, ja niissä on asukkaita. (s. 231)
  
Hautausmaan poika alkaa murhasta. Jack-niminen murhaaja tappaa päähenkilön vanhemmat ja isosiskon, mutta vaippaikäinen sankarimme pääsee taapertamaan karkuun. Hän päätyy vanhalle, luonnonsuojelualueeksi muutetulle hautausmaalle, jonne vuosisatojen aikana haudattujen ihmisten haamut ottavat pojan suojaansa. Hautausmaa on ihastuttava, mielikuvitusta ruokkiva ja seikkailuihin houkutteleva miljöö!
   
Lapseton Owensin pariskunta ottaa pojan kasvatettavaksensa ja he antavat hänelle uuden nimen, Ei-Kukaan Owens, lyhyemmin Eikku. Hänet nimetään kunniakuolleeksi ja häntä koulutetaan vuosien ajan heidän kaltaisekseen. Niinpä hän saa mm. kyvyn olla näkymätön. Vanhempien lisäksi Eikulla on holhooja, salaperäinen Silas, joka pystyy poistumaan hautausmaalta ja hankkimaan pojalle ruokaa ja vaatteita, joita tämä elävänä lapsena tarvitsee.
    
"Toivoin, että olisi täällä. Että voisin hyvästellä." 
"Minä olen aina täällä." 
"Mutta ethän sinä ole kuollut, ethän, Ei-Kukaan Owens?" 
"En tietenkään." 
"Et sinä voi pysytellä täällä loppuikääsi, vai voitko? Jonain päivänä sinä kasvat isoksi, ja sinun on pakko mennä asumaan ulkomaailmaan." (s. 62)
  
Perusjuonessa on vähän samaa kuin Harry Pottereissa: on olemassa ennustus lapsesta, joka tulee muuttamaan maailman. Jokamiesten ryhmä ei pidä muutoksesta, vaan lapsi yritetään tappaa, mikä väistämättä johtaa siihen, että ennustus toteutuu. Eikku on turvassa ainoastaan ollessaan hautausmaalla, sillä hänen epäonnistunut murhansa odottaa edelleen tekijäänsä, mutta poika haluaa kaikesta huolimatta mennä kouluun, mihin vainajat suostuvat pitkin hampain, sillä ulkomaailma on siihen tottumattomalle haastava. Eikku joutuukin useampaan seikkailuun, joista kiinnostavin tapahtuu toisessa maailmassa. 
  
Jokaisella hautausmaalla on yksi hauta, joka kuuluu guuleille. Jos vaellatte riittävän kauan millä hyvänsä hautausmaalla, löydätte sen - se on vedensyömä ja se pullottaa, sen kivi on säröillyt tai lohjennut, sen ympärillä rehottaa ruokkoamatonta ruohoa tai pistävänhajuisia rikkaruohoja, ja kun sen luo tulee, aistii siitä huokuvan hylkäämisen tunteen. Se saattaa olla muita hautakiviä vanhempi, ja kiveen kaiverrettua nimeä on usein mahdoton lukea. -- Mikäli hautausmaalla on hauta, joka näyttää siltä kuin se olisi joutunut vähäpätöisten vandaalien tuhon kohteeksi, se on guuliportti. Jos hauta saa teidät tuntemaan, että olisitte mieluiten jossain muualla, se on guuliportti. (s. 64)
  
Kirjassa on kuvitusta ja vain kahdeksan pitkää lukua, joiden väleissä aika kuluu vuosien harppauksissa, kunnes Eikku on viisitoistavuotias. Teoksen saa englanninkielisenä myös Chris Riddellin kuvittamana, joka on varmasti kiinnostavampi kuin tämä suomennetussa versiossa oleva Dave McKeanin. Haamujen ja guulien lisäksi kirjassa esitellään koko joukko muitakin kiinnostavia olentoja, kuten druidien ajoilta peräisin oleva Hurmeleikki, Jumalan koira ja pimeänkaidat. 
    
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
”Tämän lapsen kasvattamiseen tarvitaan enemmän kuin pari hyväsydämistä sielua. Siihen tarvitaan”, Silas sanoi, ”koko hautuumaa.”
  
Ei-Kukaan ”Eikku” on ihan tavallinen poika. Paitsi, että hän asuu vanhassa haudassa ja hänelle on myönnetty kunniakuolleen arvo. Aaveet suojelevat orvoksi jäänyttä poikaa kaikkialla vaanivilta jokamiehiltä.
  
Hautausmaalla kasvaneelle Eikulle aaveet ovat tutumpia kuin pitsa tai koulunkäynti. Hän ei aina muista, että kalmisto kätkee sisäänsä myös karmivia asioita.
  
Elävien pitää kuitenkin elää eikä viettää koko elämäänsä hautausmaalla. Onnistuuko Eikku aaveilta oppimillaan taidoilla kukistamaan julmat Jack-jokamiehet? Ja miten hän pärjää hautausmaan muurien ulkopuolella – ilman aaveiden apua?
  
Suomentanut: Inka Parpola, 299 sivua, Otava 2009
 
Kuvittanut: Dave McKean
 
Alkuperäinen nimi: The Graveyard book (2008)
  
Samankaltaista luettavaa: Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between, Patrick Ness: Hirviön kutsu, Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa