maanantai 10. joulukuuta 2018

Lukupiirissä | Sally Green: Puoliksi paha

"Mitä sinä oikein tavoittelet?"
  
"Oikeutta olla oma itseni."
    
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja, Marraskuun lukupiirikirja
   
Siskon tytär suositteli Sally Greenin Puoliksi pahaa. Kirja on ollut minulla lainassa häneltä varmaan jo pari vuotta, mutta sain sen luettua vasta nyt. Ehdotin sitä lukupiirilleni ja se päätyi marraskuun teokseksi. Jo heti alussa tajusin, että kirjasta pitäminen tulee olemaan haastavaa, sillä ensimmäiset parisenkymmentä sivua on kirjoitettu sinä-passiivissa. Epämiellyttävä tunne ei ravistunut missään vaiheessa lukukokemuksesta. Päähenkilö Nathania seurataan kirjassa noin kahdeksanvuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi. En oppinut missään vaiheessa pitämään hänestä tai sympatisoimaan hänen kohtaloaan. 
   
"Minua on pidetty häkissä melkein kaksi vuotta. Minua on hakattu ja kidutettu, enkä ole saanut tavata perheenjäseniäni, jotka ovat valkoisia noitia. Mitä ´hyvää´ siinä on?" (s. 208)
  
Nathanilla on kahdeksan ja viisi vuotta vanhemmat siskot Jessica ja Deborah sekä kaksi vuotta vanhempi veli Arran. Jessica inhoaa Nathania sydämensä pohjalta, mutta kaksi muuta sisarusta ovat Nathanille ystävällisiä. He asuvat mumminsa, äidin äidin kanssa. Äiti on kuollut Nathanin ollessa pieni hieman epämääräisissä olosuhteissa. Kansitaiteen lisäksi parhaat kohdat kirjassa ovat, kun Nathan keskustelee mummonsa, Arranin tai Deborahin kanssa. 
  
Nathania on syntymästään asti arvosteltu isänsä, mustan noidan Marcusin takia. Neuvosto on asettanut hänelle tiukat säännöt "valkoisten noitien turvallisuuden" nimissä. Ihan niin kuin nuoresta pojasta olisi paljoakaan vaaraa koulutettuja, vahvoja noitia vastaan. Kokemansa kohtelun jälkeen hänen pitäisi lisäksi olla valkoisten noitien puolella. Ei vaadi suurta päättelykykyä, että Nathan ei ole kauhean innoissaan tästä. 
  
Valkoisten noitien turvallisuuden takaamiseksi on päätetty, että sekaveriset (V 0,5 / M 0,5) eivät enää saa poistua kotoaan ilman neuvoston etukäteen antamaa lupaa. (s. 86)
  
Kirja on aivan liian selvästi Harry Pottereista inspiroitunut halpakopio. Englantiin sijoittuvassa romaanissa on valkoisia ja mustia noitia ja Nathan on puoliksi kumpaakin. Hän on siis sekaverinen eli valkoisten noitien mielestä puoliksi paha. Ei sillä, että valkoisetkaan noidat kauhean hyviä asioita voimillaan tekisivät. Valkoisia noitia suojelemaan on perustettu neuvosto, joka on kuin Luihuisten ylläpitämä Taikaministeriö, sillä he halveksivat puoliverisiä, jotka ovat puoliksi valkoisia, puoliksi nurjia. Nurjat ovat ei-taikovia ihmisiä, kuten J.K. Rowlingin taikamaailmassa jästit. 
   
Alaikäistä noitaa kutsutaan noitaseksi, joka saa aikuistumisseremoniassa 17-vuotissyntymäpäivänään kolme lahjaa ja juo sukulaisen, yleensä äidin tai isän verta. Seremonian jälkeen paljastuu ennemmin tai myöhemmin, mikä on kenenkin voima. Suurin osa miehistä saa heikon voiman. Neuvoston voimakkaimmista valkoisista noidista kouluttamat metsästäjät, jotka jahtaavat Englannin ja Euroopan mustia noitia, ovat melkein kaikki naisia. 
  
Sen lisäksi, että tarina ei vienyt mukanaan, suomennoskin jätti toivomisen varaa, kuka nykypäivän teini sanoisi koskaan "kessuttelevansa"? Kirja on maailmalla ja Suomessakin herättänyt paljon keskustelua. Kirjan käännösoikeuksia nimittäin myytiin jo ennen kuin se oli edes ilmestynyt.  Kate Atkinsonin nimissä on kanteen laitettu markkinointitarkoituksessa lausahdus "Uusi Nälkäpeli, uskoisin." Tälle vertaukselle ei löydy  minulta paljoakaan ymmärrystä. Puoliksi paha on urbaania fantasiaa ja Nälkäpeli dystopiaa, jonka suosio on aivan ilmiömäinen, ei lähelläkään Puoliksi pahan saavuttamaa. Ainoa yhdistävä tekijä on kohderyhmä eli young adult-luokittelu. 
  
Oletko sinä lukenut Puoliksi pahan? Mitä ajatuksia se herätti? Paraneeko sarja myöhemmissä osissaan? Kommenttiboksiin saa jättää viestiä.
    
Arvosana:
         

Takakannesta:
Kuvittele, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa, mutta parannut nopeasti – jopa noidaksi. Alat voida pahoin, jos et pääse ulos pimeän ajaksi. Vihaat valkoisia noitia, mutta rakastat Annalisea, vaikka hän on yksi heistä. Olet joutunut virumaan häkissä neljätoistavuotiaasta saakka. Sinun pitäisi paeta ja löytää Mercury, musta noita joka syö pikkupoikia. Sinulla on aikaa siihen asti, kunnes täytät seitsemäntoista vuotta. Helppo nakki.

Sally Greenin esikoisromaani Puoliksi paha on henkeäsalpaava tarina erään pojan selviytymiskamppailusta. Ihmisten keskuudessa elävässä salaisessa noitayhteisössä mustia ja valkoisia noitia yhdistää vain yksi asia: pelko poikaa kohtaan, joka kuuluu molemmille puolille ja ei kummallekaan. Englantilaisen perheenäidin omaksi ilokseen kirjoittaman Puoliksi pahan käsikirjoitus aiheutti sensaatiomaisen kuhinan kansainvälisessä kirjamaailmassa, ja sen käännösoikeudet myytiin yli 40 kielelle jo ennen teoksen ilmestymistä. Puoliksi paha on trilogian avausosa, ja siitä on tulossa myös elokuva.
   
Suomentanut: Sari Kumpulainen, 378 sivua, Gummerus 2014
Alkuperäinen nimi: Half Bad (2014)
  
Sarjassa ilmestyneet: 
  • Puoliksi paha (2014)
  • Puoliksi villi (2015)
  • Puoliksi poissa (2016)
    

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Lars Wilderäng: Tähtipöly (Tähtitrilogia #3)

"Koko ihmisrotu on pyyhitty täydellisesti maailmankartalta."
  
  
Arvostelukappale
  
Lars Wilderängin Tähtitrilogia on ollut kirjavuoden suosikkejani. Tämä postaus käsittelee sarjan kahta edellistä osaa ja sisältää siten joitakin juonipaljastuksia. Ensimmäinen osa, Tähtikirkas oli koukuttava lukukokemus, jonka ahmin innoissani. Ruotsiin sijoittuva dystopia/post-apokalyptinen teos toi maailman lähemmäksi omaani, sillä moni asia oli niin tuttua. Olinkin hieman pettynyt, kun luin Tähtisateen ja se vei tarinaa suuntaan, joka sai sen näyttämään b-luokan kauhuleffalta. Niinpä tartuin trilogian päätösosaan hieman varautuneena, mutta varovaisen toiveikkaana. Ja tällä kertaa tarina vei mukaansa ensimmäisen osan tapaan ja niputti sarjan avoimet juonilangat onnistuneesti yhteen. Sarja sai ansaitsemansa lopun ja voin suositella lämpimästi tutustumaan tähän toiminnantäytteiseen lukusukkulaan.
  
Nollaus ei ollut ahmaissut pelkästään teknologiaa vaan myös värit. Kaikki muuttui nykyisin harmahtavaksi tai likaisen ruskeaksi, missä määrin siis oli edes ehjä. (s. 186)
  
Aiempien osien tapaan, Tähtipölyn tapahtumat kerrotaan useiden henkilöiden näkökulmasta. Joukkoon liittyy myös uusia kasvoja ja heidän menneisyydestään kerrotaan lyhyiden takaumien kautta aina Sammutuksen ajasta muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin. Sammutukseksi kutsutaan sitä hetkeä, kun kaikki sähkölaitteet lakkasivat toimimasta. Tuon kaaoksen takana olivat nanomiiteiksi kutsutut minikokoiset robotit, joiden alkuperä on maapallon ulkopuolinen. Toisessa osassa nuo nanomiitit lähettäjät tulevat Maahan tarkoituksenaan puhdistaa se ihmisistä ja hyötyä maasta taloudellisesti. Puhdistaminen aloitetaan tähtipölyllä, joka muuttaa suuren osan selviytyjistä zombeiksi ja nyt pienentynyt jäljelle jääneiden joukko joutuu taistelemaan epäkuolleita vastaan.
  
Hän voisi pystyttää heidän eteensä lihamuurin, mutta Marstrandinsaarella oli tuhansittain zombeja. Luodeilla sai ostettua lisää aikaa, mutta niitä ei ollut niin paljon, että niillä olisi ostettu ikuinen elämä. (s. 42)
  
Tässä osassa päästään näkemään myös Ruotsin lähimaita ja niiden tilannetta, kun keskeisistä hahmoista muutama lähtee hakemaan apua zombikaaokseen. Avun saaminen taistelussa muukalaisia vastaan näyttää kuitenkin aika toivottomalta, mutta sinnikkyyttä ei ainakaan puutu. Kuinka voittaa ylivoimainen vihollinen, jolla on hallussaan teknologiaa, joka ylittää ihmiskunnan parhaatkin saavutukset ja käytössä on vain vähän jousta ja nuolia edistyneempiä aseita? Onneksi Filipillä on saari, jonne zombit eivät pääse, mutta talvi on tulossa. 
  
Heitä on pakostakin enemmän, vaikka yhtä elävää ihmistä kohti tallustikin varmastu satakunta zombia. (s. 322)
  
Kirjan loppu yllätti täysin, mutta hyvällä tavalla. Mahtavaa, että joku kirjailija uskaltaa kirjoittaa tällaisen loppunäytöksen. Suosikkihahmojani olivat tällä kertaa Jocke ja Anna, jonka miessuhteet muistuttavat harvinaisen paljon erästä tiettyä kahdeksanjalkaista. Sarja sopii lukijalle, joka pitää dystopioista, maailmanlopuista ja scifistä, mutta myös lukijalle, jolla ei ole aiemaa kokemusta kyseisistä genreistä. Pohjimmiltaan sarjassa on nimittäin kyse selviytymisestä, kuinka ihmisten täytyy luottaa toisiinsa hengissä pysyäkseen ja kuinka ihmiskunta rakentaa uuden maailman vanhan raunioille. 
  
Arvosana:
          
Takakannesta:
  
Sivilisaatio, joka on rakennettu hitaasti kymmenen vuotta Sammutuksen jälkeen, sinnittelee henkitoreissaan. Vastustaja on ylivoimainen, ja se on ollut vähällä tuhota koko läntisen Ruotsin sotajoukot.
  
Muutama harva selviytyjä on kerääntynyt Carlstenin linnoitukseen. He ovat loukussa kuin rotat, vihamielisen piirityksen keskellä. Täytyy olla keino pysäyttää kammottava vihollinen – heidän on yritettävä, vaikka se jäisi heidän viimeiseksi teokseen. Mutta miten paeta piirityksestä? Onko jossain vielä muita selviytyjiä? Ja onko maailmasta edes mitään jäljellä, pelastettavissa?
  
Lars Wilderäng on kirjoittanut aiemmin nopeatempoisia trillereitä, mutta Tähtitrilogian myötä hänen suosionsa räjähti. Hän kirjoittaa myös Cornucopia?-blogia, joka on Ruotsin luetuimpia talous-, politiikka- ja ympäristöblogeja. Tähtipöly päättää Tähtitrilogian, jonka aiemmat osat ovat Tähtikirkas ja Tähtisade.
  
Suomentanut: Sirpa Parviainen, 342 sivua, Jalava 2018
  
Alkuperäinen nimi: Stjärndamm (2016)
  
Sarjassa ilmestyneet: 
  
Samankaltaista luettavaa: Ernest Cline: Armada, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Rick Yancey: 5. aalto-trilogia, Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Max Brooks: Sukupolvi Z, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Douglas Preston: Isku, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus, John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

maanantai 3. joulukuuta 2018

Marraskuun luetut ja joulukuun suunnitelmia

Kuvia Instagram-tililtäni. Grindelwaldin rikokset -leffa oli toiminnallinen ja viihdyttävä,
mutta herätti paljon kysymyksiä mm. Potter-kaanonista. Hyvä treffileffa puolison kanssa.
  
Marraskuu oli hyvin kirjallinen, sillä luin 22 teosta (joista varsinaisia romaaneja oli viisi), joista kertyi yhteensä 4866 sivua. Otin osaa jo perinteeksi muodostuneeseen 30 sivua päivässä -lukuhaasteeseen. Sen ja sarjakuvahaasteen loppukirin (15 sarjakuvateosta!) avulla sain luettua kuukauden aikana enemmän kirjoja kuin kertaakaan aikaisemmin blogini historiassa. Parhaat lukukokemukset olivat lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandia -ehdokkaana ollut Kolmas sisar, Mummo -sarjakuvien viides albumi, ruotsalaisen postapokalyptisen trilogian mallikkaasti paketoinut Tähtipöly, The Walking Dead -sarjan 14 albumi ja unenomaisen kaunis Noki

  • Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous 
  • Magdalena Hai: Kolmas sisar 
  • Sally Green: Puoliksi paha
  • Robert Kirkman: The Walking Dead - Book 14
  • Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio 
  • Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key 2 - Head Games 
  • J.P. Ahonen: Belzebubs 
  • Mika Lietzén: 1986 
  • Jaakko Ahonen: Pikku närhi 
  • Ines Lukkanen: Taidevandalismi
  • Risto Isomäki: Viiden meren kansa
  • Kei Sanbe: Poissa - Erased 1
  • Madeleine Rosca: Hollow Fields 1
  • Anni Nykänen: Mummo 5
  • Mikko A. Jeskanen: Perkele – Myytillisiä tarinoita
  • Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen: Revi se 
  • Hikaru Miyoshi: Tarkastaja Akane Tsunemori 4-6
  • Arina Tanemura: Prinsessa Sakura 3
  • Lars Wilderäng: Tähtipöly
  • Sirkku Tuomela: Noki
  
Luen parhaillaan Johanna Sinisalon Iron Sky -leffan maailmaan sijoittuva Renaten tarinaa. Siitä ja Isomäen kirjasta on tulossa arvosteluni Tähtivaeltajaan 1/2019. Kirjoitin vähän aikaa sitten Enorannan ja Hain lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaista Risingshadow -artikkelit, ja ne ilmestyvät ehkä tämän viikon aikana. Onnea Siiri Enoranta palkinnosta! 
  
Joulukuussa pyörii kirjabloggaajien joulukalenteri, ensimmäinen luukku ilmestyi Hyllytontun höpinöitä -blogissa ja sieltä löytyy lista blogeista, jotka ovat mukana. Kirjakultin kanavalle ilmetyy uusia videoita vähintään kerran viikossa. Tavoitteenani on saattaa loppuun Reader why did I marry him? -blogin runohaaste, lukupinosta löytyy jo kaksi kirjaston varauksista saapunutta teosta. 
  
  
Joulukuun lukupinossa ovat:
  • Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta?
  • Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun
  • Amanda Lovelace: Tässä prinsessa pelastaa itsensä 
  • Philip Reeve: Mortal Engines
  • Elina Salminen: Koska tuuli kuiskii
  • Arkadi & Boris Strugatski: Stalker - Huviretki tienpientarelle

lauantai 1. joulukuuta 2018

Sarjakuvahaasteen kooste

  
Hurja hassu lukija emännöi tammikuusta marraskuun loppuun kestävää sarjakuva-lukuhaastetta. Koska luen muutoinkin sarjakuvia (vaikka kaikista lukemistani en postaakaan) osallistuin heti mukaan. Yllätyin, kuinka paljon lopulta luinkaan sarjakuvia haasteen innoittamana. Lopulliseksi saldoksi tuli 62! Otin marraskuussa vielä loppukirin ja luin 15 teosta samalla, kun osallistuin kuukauden klassikkohaasteeseen, jossa luetaan 30 sivua päivässä. Kiitos haasteen vetämisestä Jassulle, tätä oli tosi kivaa suorittaa.
  
Top 10 suosikkini:
  1. J.P. Ahonen: Belzebubs 
  2. Dennis-Pierre Filippi & Silvio Cambon: Mikki ja hukkunut meri
  3. Robert Kirkman: The Walking Dead - Book 14
  4. Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet
  5. Anni Nykänen: Mummo 5
  6. Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
  7. Sirkku Tuomela: Noki
  8. Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls Volume 1- 3 
  9. Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga - Seitsemäs kirja
  10. Kore Yamazaki: Velhon morsian 4-7
  
Kaikki lukemani sarjakuvat teoksen nimen mukaisessa järjestyksessä:   

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Kevään 2019 tulevia kirjoja

    
Kun kirjabloggaaja saa käsiinsä tulevien kirjojen katalogin, se on kuin avaisi joulukonvehtirasian marraskuussa: voi poimia ne parhaat yksilöt ennakkoon. Tähän postaukseen olen koonnut keväällä ilmestyvistä teoksista kiinnostavimpia. Täydennän listaa tarvitaessa, sillä ihan kaikkien seuraamieni kustantamoiden katalogit eivät vielä ole ehtineet ilmestyä. Mitä kirjoja Sinä odotat eniten? Kustantamon nimet ovat linkkejä katalogeihin.
  
Art House:
  • Herman Geijer: Kriisit, katastrofit ja maailmanloput (toukokuu)
  
Bazar:
  • Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat (toukokuu)
 
Gummerus:
  • Naomi Alderman: Voima (tammikuu)
  • Sally Green: Savuvarkaat (tammikuu)
  • Sarah J. Maas: Throne of Glass - Varjojen kuningas (helmikuu)
  • Douglas Preston & Lincoln Child: Kaksi hautaa (huhtikuu)
  • Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi (tammikuu)
 
Jalava:
  • Henrik Fexeus: Viimeinen illuusio 1 - Menetetyt (tammikuu)
 
Karisto:
  • Elizabeth Acevedo: Runoilija X (tammikuu)
  • Philip Reeve: Mortal Engines - Kävelevät koneet (tammikuu)
  • V.E. Schwab: Magian syvempi sävy (maaliskuu)
  • Petri Tamminen & Valpuri Kerttula: Kun kohtaat avaruusolennon (maaliskuu)
 
Like:
  • Janne Kukkonen: Voro - Tulikiven armeija (maaliskuu)
  • Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen (helmikuu)
  
  • Sini Helminen: Maan povessa (helmikuu)
  • Anu Holopainen: Kauhukännykkä (helmikuu)
    
  • Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Korkeuksiin (helmikuu)
  • Noora Kunnas & Teemu Juhani: Salamanterin terttu ja minimerirosvot (maaliskuu)
  • Jenni Pääskysaari: Hetki ennen kuin maailma muuttui (huhtikuu)
  • Mila Teräs: Kadonnut kaupunki (Salainen kirjasto 2, helmikuu)
  • Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (huhtikuu)
  • Nonna Wasiljeff: Tomupoika (helmikuu)
    
  • André Aciman: Kutsu minua nimelläsi (maaliskuu)
  • Elly Griffiths: Korppikuningas (maaliskuu)
  • Riina ja Sami Kaarla: Täältä tullaan lemmikit! - Pet Agents 1 (maaliskuu)
  • Essi Kummu & Marika Maijala: Puhelias Elias - Häätanssit (toukokuu)
  • Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (tammikuu)
  • Pasi Pitkänen: Hirviöturnajaiset (maaliskuu)
  • J.K. Rowling: Ihmeotukset: Grindewaldin rikokset (joulukuu 2018)
  • Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch - Sensored Reality 2 (huhtikuu)
  • Nicola Yoon: Aurinko = tähti (maaliskuu)
   
  • Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? (helmikuu)
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit (helmikuu)
  • Clive Cusler: Merenpinta nousee (maaliskuu)
  • Elise Gravel: Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta (helmikuu)
  • Kristin Hannah: Satakieli (tammikuu)
  • Anniina Mikama: Huijarin oppipoika (maaliskuu)
  • Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (tammikuu)
  • Nic Stone: Kolme on parillinen luku (toukokuu)
  
   
Top 10 odotetuimmat:
  1. Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat
  2. Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit 
  3. Kristin Hannah: Satakieli 
  4. Sini Helminen: Maan povessa
  5. Janne Kukkonen: Voro - Tulikiven armeija 
  6. Jenni Pääskysaari: Hetki ennen kuin maailma muuttui
  7. V.E. Schwab: Magian syvempi sävy
  8. Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus 
  9. Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch - Sensored Reality 2
  10. Nicola Yoon: Aurinko = tähti

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Ehkä parhaat Helsingin kirjamessut - messuraportti (viimein)

  
Osallistuin neljättä kertaa Helsingin kirjamessuille, jotka tänä vuonna olivat 25.-28.10. Kuten aiempinakin vuosina, sain messuille bloggaajapassin, kiitos! Olin poikkeuksellisesti messuilla vain torstaita lauantaihin, sillä olin ostanut edulliset lentoliput ja lento Helsingistä Ouluun oli aikaisin sunnuntaiaamuna. Tapahtumaraporttini tulee pienellä viiveellä, kiitos messuilta (tai lennoilta) nappaamani ärhäkämmän hengitystie-infektion takia, joka kaatoi minut kuumeisena sängynpohjalle ja nyt viimein alkaa olo tuntua paremmalta.
  
Kuten otsikko kertookin jo, pidin tämän vuoden messuista erityisen paljon. Messut uudistuivat, koska tapahtumaohjaaja vaihtui. Ronja Salmi astui isoihin saappaisiin ja onnistui ainakin minusta tehtävässään upeasti. Messuilla tehtiin kävijäennätys (yli 85 000!) ja pidin paitsi hienosti päivitetystä lastenalueesta (josta Luetaanko tämä -blogin Kia teki videon Kirjakultin kanavalle), myös messujen valoisammasta asettelusta. Käytävät tuntuivat leveämmiltä ja tila oli otettu paremmin haltuun. Minua tosin välillä Kallio-lavan ohjelmaa kuunnellessa harmitti lasten alueelta liian kovalla soiva musiikki, joka meinasi peittää alleen kaiken muun. 
  
  
Lavojen nimeäminen Helsingin kaupunginosien mukaan kirjailijoiden sijaan oli minulle pitkälti yhdentekevää. Mieheni tokaisikin valituksiin, joita somessa näin (Helsinki-keskeisyys, muualta tulevat eivät tiedä alueiden persoonallisuuksia jne.), että sama vaikka lavat olisi nimetty A, B, C jne. ja olen tästä samaa mieltä. Kyllähän lavoista tavallaan näki, millaisena alueena kutakin aluetta pidetään, Punavuori on hipstereille, Töölössä on mattolaituri... Eikä tällainen mielikuvamarkkinointi haittaa minua, vaikka se ei olisikaan kaikille itsestään selvää. Isompi miinus minulle oli oikeiden tuolien puuttuminen. 
  
Kuuntelin ohjelmaa vain kolmella eri lavalla ja niinpä en voi kommentoida kuin niiden osalta. Punavuoressa oli aivan ihanat tuolit, joita takapuoleni ja selkäni kaipasi Töölössä (kuormalavoista tehdyt, matoilla peitellyt istuinrivit, lisäksi muutama metallijakkara) ja KirjaKallion lavalla (FatBoyta, kuormalavoja ja puisia jakkaroita). Vaikka en olekaan vasta kuin vähän päälle kolmekymppinen, niin useamman puolituntia kestävän ohjelman kuunteleminen putkeen jakkaralla tai kuormalavalla nököttäen - puhumattakaan lattialla istumisesta - ei tehnyt hyvää alaselälleni, joka oli venyttelystä huolimatta iltaisin superkipeä. 
  
Sitä paitsi epätavallisilla istumisjärjestelyillä menetetään todella paljon tilan potentiaalia. Kallion FatBoyt ovat hyvä lisä, joka houkuttelee nuoria kuuntelemaan juuri heille suunnattua ohjelmaa, mutta kun ohjelmaa kuuntelee parikin sataa ihmistä useista eri ikäryhmistä, tavalliset penkkirivit mahduttaisivat samaan lattiapinta-alaan niin paljon enemmän ihmisiä, kuin kuormalavat. Siispä toiveeni: ei kiitos kuormalavoja enää ensi vuonna!
  
  
Torstai 25.10.
  
Torstaina olin messuilla koko päivän, klo 11:30-18:30. Tarkoitus oli olla tuntia pidempään, mutta väsytti liikaa, niinpä vetäydyimme puolisoni kanssa anoppilaan nukkumaan. Kuten kaikkina vuosina, KirjaKallion lavalla on eniten minua kiinnostavaa ohjelmaa, torstaina kävinkin kuuntelemassa Kallion lukiolaisten järjestämään ohjelmaa peräti kuusi kertaa, Punavuoressa neljä ja Töölössä kaksi. Käyn tässä postauksessa läpi kiinnostavimmat keskustelut.
  
Anders Vacklin oli edustamassa kirjailijakaksikkoa Vacklin-Parhamaa Sensored Reality-sarjan ensimmäisen osan Beta tiimoilta. Sarjan toinen osa Glitch ilmestyy huhtikuussa 2019. Vacklin kertoi olevansa intohimoinen Assassin's Greed -pelaaja ja kirjan ideakin syntyi sitä kautta. Hän on halunnut teoksella rikkoa pelaajastereotypioita, etenkin naisiin kohdistuvia. Koska naispelaajat ja -pelihahmot saavat edelleen kauheasti lokavettä niskaansa, niin otan kyllä mielelläni vastaan tällaisen hyväksyntää henkivän teoksen, Vacklin totesi myös olevansa feministi. Vacklin kertoi lukeneensa Ernest Clinen teoksen Ready Player One ennen Betan kirjoittamista ja kieltämättä romaanin vaikutus näkyy. 
  
Beta pohjaa lyhytnäytelmään ja koska idean paisuttaminen täyspitkäksi elokuvaksi olisi vaatinut miljoonabudjetin, idea taipui romaaniksi, jolloin maailman kanssa pystyi leikittelemään paremmin. Saadakseen uskottavuutta teoksen taistelukohtauksiin, oli Vacklin käynyt aasialaisten kamppailulajien peruskursseilla. Ihan yhtä paljon panostusta ei teoksessa esiintyvien kuvitteelisten pelien nimeämisten kanssa oltu tehty. Kirjoitin arvistelussani: "Harmillisesti suuri osa nimistä tuntuu keinotekoisilta, aivan kuin satunnaisgeneraattorin viime vuosien suosituimpien pelien nimistä luomilta." Ja sainkin kuulla, että näin asia todellakin on.
  
  
Kallio-lavan ensimmäinen paneeli oli teemalla Ilmasto muuttuu - meidän pitäisi. Ilmastonmuutos on nyt kuuma aihe, monessakin merkityksessä. Panelistitkin totesivat, ettei kyseessä ole enää "jääkarhuasia" vaan se tulee iholle suomalaisillakin, viittauksena viime kesän superhelteisiin. Teeman toivottiin olevan seuraavien vaalien aikana esillä, ja täysi-ikäisten kansalaisten toivottiin reagoivan ja äänestävän ilmastoasioita esille nostavia ehdokkaita. Myös alaikäisillä koettiin olevan vaikutusvaltaa. 
  
Aivan kuten JP Koskisen teoksessa Matilda pelastaa maailman sain huomata, panilistien mukaan lapset ja nuoret ovat kierrätys- ja ympäsristöasioissa vanhempiaan valveutuneempia ja häpeilevän, jos perheessä ei kierrätetä tai kulutetaan tarpeettomasti ympäröivää luontoa ja resusseja. Muutosten koettiinkin olevan vaikeaa aikuisille, etenkin yli nelikymppisille poliitikoille, jotka ovat "housut kintuissa ilmastonmuutoksen kanssa"
  
Vihreiden arvojen kriittinen massa on lähestymässä eli riittävän moni tekee niin paljon, että asiasta tulee uusi normi. Eräs panelisteista totesi, että vaikka downshiftaisi oman kulutuksensa ja hiilijalanjäkensä nollaan, pelkkä elossa oleminen on suomalaisella päästöjä tuottavaa. Joka vuosihan uutisoidaan, kuinka Suomi on kuluttanut koko vuoden uusiutuvat lunnonvarat jo kevättalvella. Kannattaa kuitenkin miettiä omia valintojaan, vaikka "ei halua ottaa itseään hengiltä". 
  
Panelistit pohtivat, millainen on hyvinvointiyhteiskunta. Se ei perustu taloudelliseen kasvuun vaan perheen yhdessäoloon, hyvään mielenterveyteen ja muuhun aineettomaan. Ihmisten mielenkiinnon ylläpitäminen ympäristöteemoissa koettiin haasteeksi. Tempauksilla ja kampanjoilla, kuten Earth Hour ja lihaton lokakuu saadaan hetkellisesti huomiota, mutta pitkäaikaisia muutoksia ei ole vielä saavutettu.
 
  
Johanna Sinisalo haastatteli mm. Auringon ydintä englanniksi, tsekiksi ja latviaksi kääntänyttä naista. Oli kiva kuulla miten teoksia oli käännetty kuhunkin kulttuurin sopivaksi. Haastattelu tehtiin muuten kokonaan suomeksi ja kääntäjillä oli ihanat aksentit. Keskustelussa kävi ilmi, että kääntäjä lukee kirjan tarkemmin kuin kirjailija tai kustannustoimittaja (ja joskus vasta käännettäessä huomataan virheitä, jotka eivät ole aikaisemmin tarttuneet silmään), sillä kääntäminen ei ole mekaanista vaan luovaa ja kääntäjä kirjoittaa koko teoksen uudelleen. Kääntäjät kiittelivät Sinisaloa siitä, että hän oli vastaillut kääntäjien kysymyksiin niin tiiviisti, sillä osa kirjailijoista ei ole ollut ollenkaan mukana teoksensa käännöstyössä.
 
Kääntäjät kertoivat, kuinka heidän oli pitänyt käyttää luovuutta Suomi-spesifien asioiden kanssa. esimerkiksi lastenloru "ABC, kissa kävelee" oli vaihdettu Bob Dylanin laululyyrikkaan "Build a Ladder to the Stars" kappaleesta Forever Young. Yhden hahmon nimi oli myös pitänyt vaihtaa. Teoksessa Ennen päivänlakua ei voi on änkyttävä mies nimeltään Hämäläinen eli "Hämä-hämäläinen", jota kiusataan hieman samalta kuulostavan hämä-hämähäkki -laulun takia, hahmo viittaa myös Pessi ja Illusia -teoksen ristilukkiin. Käännöksessä hahmosta tehtiin Petteri Parkkinen, jolloin hämähäkkiviittaus kohdistetaan Spidermaniin (Peter Parker).
 
 
Esko Valtaoja haastatteli Maarit Verrosta, jonka romaani Hiljaiset joet on yksi kirjavuoteni kohokohtia. Kyseessä on Valtaojan sanoin täydellinen maailmanloppu, kuulas ja rauhallisen toteavasti kirjoitettu. Teoksen hahmot ottavat maailmanlopun omakseen, eikä Valtaoja ollut aikaisemmmin lukenut vastaavaa, mutta vertasi teosta muutaman vuoden takaiseen kehuttuun Neal Stephensonin teokseen Seveneves.. Verronen oli halunnut välttää scifin pahimpia kliseitä, eikä hän miellä itseään scifin kirjoittajaksi. Valtaoja ihmetteli teoksen harvinaista väkivallattomuutta, kuinka muodollisesti dystooppinen teos on lopussa myös utopiaa, ja hän koki teoksen kritiikkinä nykymaailmaa kohtaan.
 
"En tiedä mistä tämä toivo tuli." - Maarit Verronen
 
 
Perjantai 26.10.
 
Kävin kuuntelemassa, kun KirjaKallion lukiolaiset haastattelivat Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä -teoksen tekijöitä Pii Anttosta, Kimmo Lustia ja Kaisu Tervosta. Keskustelu olikin todella kiinnostavaa. Sain kuulla, että muunsukupuolisia vanhempia ei ole paljoa, tietokirjassa henkilökohtainen ote sekä sarjakuvia. Keskustelussa nostettiin esiin ihmisoikeuksien vastainen translaki ja kuinka poliittinen tahto sen muuttamiseksi jumittaa.
 
"Sukupuoli on harmillinen kuriositeetti, johon ihmiset kiinnittävät ihan liikaa huomiota." - Pii Anttonen
 
 
Minulla oli mukana matkalukemisen Terhi Tarkiaisen esikoisteos Pure mua ja niinpä kävin myös kuuntelemassa kirjailijan haastattelun. Sain myös nimmarin kappaleeseeni! En ollut ehtinyt lukea kirjaa aivan loppuun asti ja olinkin pudota tuoliltani, kun kuulin, että teos aloittaa sarjan! Kirja on kaleidoskooppimainen sekoitus chik litiä, vampyyrejä ja Suomen sisällissotaa höytettynä ihmisoikeuksilla - ja yllätyin kuinka paljon tästä tykkäsin. Filemon ja Hande tulivat kuuntelemaan ohjelmaa kanssani ja Hande jopa osti kirjan itselleen kommenttieni perusteella.

"Tästähän tämä vasta alkaa!" - Terhi Tarkiainen

Kirjasta ehdin toivottavasti kirjoittamaan pian postauksen, mutta sen verran voin sanoa, että jos yhtään kiinnostaa niin lue ihmeessä. Tarkiainen on Buffyn fani. Hän harmitteli, kuinka vähän aikuisille on vampyyrikirjoja (Ward ja Mustan tikarin verljeskunta mainittiin, mutta Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjaa ei). Hän halusi poimia mytologioista vain itseä kiinnostavimmat piirteet ja ehkä tuoda jotain uuttakin vampyyrilegendaan. Hänen vampeillaan ei esimerkiksi ole kulmahampaita, vaan ihan normaalit ihmishampaat.
 
 
Lauantai 27.10.
 
Toinen KirjaKallion paneeleista, joita kuuntelin oli Mitä jos teiniangsti ei lopu. Yllä olevassa kuvassa vasemmassa reunassa istuu koomikko Iikka Kivi, joka sanoi, että "Suomessa mielenterveysongelmia vähätellään, kuitataan angstina, normaalina". Tällä hän tarkoitti sitä, että oikeat, vakavatkin mielenterveyden häiriöt koetaan esimerkiksi nuoren vanhempien, ystävien ja opettajien toimesta normaaleina, eikä apua tarjota ja ehkä ajatellaan kuin mielenterveyden ongelmat olisivat kuin vesirokko, että kaikkihan sen saavat joskus.
 
Panelistit olivat toisaalta yhtä mieltä siitä, että nykyään mielenterveydestä puhutaan paljon enemmän ja monilla tavoilla, eikä sairastuminen ole enää tabu tai stigmatisoiva. Nuoret tietävät enemmän mielenterveydestä ja osaavat hakea apua ja kertovat kavereillekin aikaisemmin, kun asiat menevät huonosti. Nuorten oireilulle nähtiin myös ukopuolisia lähteitä, kuten ilmastonmuutoksen myötä epävarma tulevaisuus. Nuorten koettiin kuitenkin olevan rakentamassa parempaa maailmaa nähtyään aikaisempien sukupolvien virheet.
 
Mielenterveysongelmien kanssa painiskelevien jako tyttöihin ja poikiin koettiin ongelmallisena. Poikien ei ole sallittu tuntea tiettyjä tunteita ja heidän huono käytöksensä hyväksytään helpommin "pojat on poikia"-tyyliin syvempiä syitä tutkimatta. Panelistit toivoivatkin, että nähtäisiin kuinka sukupuolesta riippumatta nuoria ahdistaa ihan yhtä paljon vaikka tavat ilmaista huonoa oloa eroavatkin.
 
Loppupuolella panelistit keskustelivat sote-uudistuksesta, kuinka haastavaksi avun hakeminen on tehty, kun ei ole 112-tyyppistä tiettyä numeroa minne soittaa, kun ahdistaa (Sekaisin-chatti tosin tiedetään laajalti), yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus vaikuttaa hoidon saamiseen, koska hyvätuloiset voivat mennä yksityispuolelle. Panelistit toivoivat, että ihmiset oppisivat itsemyötätuntoa ja että huipulle pyrkiminen ei välttämättä tee onnelliseksi.
 
Panelistit kehuivat, kuinka esimerkiksi YouTuben isot nimet kertovat avoimesti mielenterveyden ongelmistaan. Yksi heistä on Sita Salminen (kuvassa kolmas oikealta). Olen ollut Sitan kanssa samoilla kirjallisuuden kursseilla ja on ollut hienoa nähdä kuinka hän on tehnyt uraa Tubessa.
 
 
Kuulin Anu Holopaisen uusimmasta teoksesta Sydänhengitystä Hel-YA:ssa ja kiinnostuneena pyysin siitä arvostelukappaleen. Kirja kertoo Tiirasta, joka tulee vahingossa raskaaksi ja haluaa abortin. Tästäkin pitäisi lähiaikoina kirjoittaa blogiin. Holopainen kertoi, että halusi kirjoittaa nuorille abortista kaunistelematta ja kiihkottomasti, niin kuin asiat ovat. Hän sanoi inhoavansa sanaa "mukavuusabortti", sillä eihän abortissa ole mitään mukavaa sillä hetkellä, kun sen tekee (paitsi, että ei ole enää raskaana).
 
Kiitos Timo Soinin, aborttikeskustelu on nyt varsin tulehtunutta, mutta Suomessa on edelleen ihmisoikeus päättää omasta kehostaan ja raskautumisestaan. Olen vapaaehtoisesti lapseton eli vela sekä feministi ja olen iloinen, että saan edelleen pitää kohdun itselläni välittämättä mokomista käppäukoista. Abortista puhutaan aivan liian vähän, onhan se varsin yksityinen kokemus. Suomessa tehdään vuosittain 9000 aborttia. Eniten abortteja tehdään pienten lasten äideille, ei teineille, niin kuin yleisesti luullaan. Holopaisen piti etsiä kirjaansa varten vertaiskokemuksia anonyymeiltä keskustelupalsoitoilta, sillä abortin tekijää kritisoidaan edelleen niin paljon.
 
 
Myös näitä nuortenkirjailijoita kävin kuuntelemassa: ylärivillä 1) Sini Helminen (oik.), 2) Salla Simukka (vas.), 3) Elina Pitkäkangas (oik.), alarivillä 4) Elina Rouhiainen (vas.), 5) Nonna Wasiljeff (vas.) ja Anniina Mikama (vas.). Monet heistä olin nähnyt jo Hel-YA:ssa, josta kirjoitin raportin Nörttityttöjen blogiin. Niinpä en tässä käy sen tarkemmin läpi puhuttua, mutta mainitaan pari tulevaa kirjaa: Helmisen Väkiveriset -kirjasarjan päätöosa Maan povessa sekä Wasiljeffin Tomupoika ilmestyvät helmikuussa 2019 ja Mikakaman toinen teos Huijarin oppipoika maaliskuussa.
 
Parasta messuilla on lavaohjelmien lisäksi kahden euron kirjat ja tietysti bloggaajatuttujen tapaaminen. Minun kirjaostossaaliini on useasta eri kahden euron kirjojen myyntipisteestä, mutta en enää muita mikä mistäkin. Johanna Sinisalon Iron Sky - Renaaten tarinasta olen kirjoittamassa Tähtivaeltajaan 1/2019. Alemmassa kuvassa muut messuostokseni. Sulkakynä Alnilamilta, pinssit Hensingin Science Fiction seuran kojusta, kirjamerkki Sammakko-kustannuksen osastolta ja vanhan hyönteiskirjan sivut (tauluiksi) muistaakseni Runebergin antikvariaatista.
 

maanantai 5. marraskuuta 2018

Lokakuun luetut, kuulumisia ja marraskuun lukusuunnitelmia

   
Lokakuu on lempikuukausiani, yhtenä syynä kuukauden loppuhuipentumana oleva Halloween! Sen vuoksi olen nyt muutamana vuonna järjestänyt teeman mukaisen lukuhaasteen, jonka koontipostaus löytyy täältä. Lokakuussa julkaistiin yhden projektin tuloksia, jossa itsekin olen mukana tekemässä ja toisena alkuperäisenä ideoijana. Nimittäin kirjabloggaajien yhteinen YouTube-kanava nimeltään Kirjakultti. Siellä on julkaistu jo kuusi videota ja uusia suunnitellaan koko ajan. Tervetuloa seuraamaan kirjamaailman kuulumisia sielläkin.
  
Blogi on elänyt marraskuun ekat päivät hiljaiseloa, sillä nappasin Helsingin kirjamessuilta jonkin todella ärhäkän hengitystieinfektion, joka alkaa nyt viimein näyttämään lannistumisen merkkejä. Kyllästyttää tämä kipeily, kun edellista coniruttoa podin koko syyskuun. Niinpä kooste messuilta tulee vasta lähipäivinä. Bloggaamattomien pinokin on taas kasvanut, vaikka välillä ei olekaan jaksanut lukea - osa päivistä kun on mennyt kuumeisena nukkuen. Mutta jospa marraskuun viileys puhdistaisi ilmaa ja virkistäisi myös tämän bloggaajan.
  
Lokakuussa luin 11 kirjaa (2326 sivua). Näistä parhaat lukuhetket tarjosivat Hiljaiset joet, yksi koko kirjavuoteni kohokohdista, pettämätön Flavia de Luce teoksessa On hieno paikka haudan povi ja yllättävän koukuttava Pure mua. Parista Halloween-haasteeseen lukemastani kirjasta tulen kirjoittamaan vielä marraskuun puolella, mutta teemat sopinevat myös vuoden pimeimpään aikaan.
  
Kaikki lokakuussa lukemani kirjat: 
  • Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi
  • Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner
  • Maarit Verronen: Hiljaiset joet
  • Elly Griffiths: Käärmeen kirous
  • Helena Waris: Vedenkehrääjä 
  • Mila Teräs & Silja-Maria Wihersaari: Hotelli Hämärä ja kummituspurkki 
  • Juha-Pekka Koskinen & Miranda Koskinen: Hallava hevonen 
  • Chris Riddell: Ada Gootti ja synkeä sinfonia 
  • Terhi Tarkiainen: Pure mua 
  • Anu Holopainen: Sydänhengitystä 
  • Joe Hill & Gabriel Rodríguez: Welcome to Lovecraft (Locke & Key #1)
    
Marraskuussa on tavalliseen tapaan tarjolla kaksi tempausta - NaNoWriMo (National Novel Writing Month), jonka aikana on tarkoitus kirjoittaa kirja. Vielä en ole omaa teostani tältä vuodelta päässyt aloittamaan, mutta kunhan saan voimat takaisin, niin alan työstää tekstiä. Pohdin, josko tänä vuonna olisi aika zombie-maailmanlopussa selviytymiselle. Toinen on lukuhaaste, jota kirjailija Karo Hämäläinen on yleensä vetänyt, mutta joka ei tänä vuonna ole sitä pystynyt itse ohjaamaan. Onneksi siihen saatiin toinen ihminen luomaan Facebookiin tapahtuma. Tarkoituksena on siis lukea 30 sivua päivittäin. 
  
Minulle 30 sivua ei ole tuottanut ongelmia, ja olenkin nyt menossa jo toisen kirjan parissa. Luin lokakuun viimeisinä päivinä aloittamani Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirouksen loppuun ja aloitin Magdalena Hain Kolmannen sisaren. Fantasiapainotteisesti on siis menty. Loppukuukauden lukupino näyttää myös herkulliselta. Joukossa on niin lukupiirikirja (Puoliksi paha), kuin arvostelukappaleita paitsi omassa blogissa käsiteltäväksi myös kritisoitavaksi Risingshadowlle ja Tähtivaeltajaan 1/2019. 
  
Marraskuun lukupinossa:
  • Stephanie Garber: Valenda
  • Sally Green: Puoliksi paha
  • J. S. Meresmaa, Teresa Myllymäki, M. A. Tyrskyluoto (toim.): Sirkus Synkkä
  • Elina Rouhiainen: Aistienvartija
  • Johanna Sinisalo: Renaten tarina
  • Lars Wilderäng: Tähtipöly
  

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Halloween lukuhaasteen koonti

  
Lokakuu on tulossa loppuunsa ja on aika kerätä kaikki Halloween lukuhaasteessa luetut kirjat yhteen postaukseen. Luin itse kahdeksan kirjaa, kolme lastenkirjaa, kaksi dekkaria, yhden vampyyriromaanin, yhden maailmanlopun kertomuksen ja yhden sarjakuvan. Anu Holopaisen Sydänhengitystä sopisi tavallaan mukaan, sillä aivan kuten teoksen päähenkilö, olen itsekin vapaaehtoisesti lapseton, jonka kamalin painajainen on kaksi viivaa raskaustestissä. Jätin sen kuitenkin ulkopuolelle. 
  
Näistä lukemistani parhaat kokemukset olivat Hiljaiset joet, joka on yksi parhaista koko vuoden aikana lukemistani kirjoista, viimeisin suomennettu Flavia de Luce -dekkari On hieno paikka haudan povi sekä yllättävän monipuolinen Pure mua, johon sain kirjailijan nimmarin Helsingin kirjamessuilla. Pari suunnittelemaani jäi lukematta, kiitos kauhean messuflunssan, jonka nappasin kotiin viemisiksi.  Kuvitettu Azkabanin vanki oli tarkoitus ehtiä lukemaan, mutta se siirtyy nyt ensi kuulle. Samaisesta syystä lasten halloweenkirjakimara jää myöhemmin postattavaksi.
  
  • Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi
  • Maarit Verronen: Hiljaiset joet
  • Elly Griffiths: Käärmeen kirous
  • Mila Teräs & Silja-Maria Wihersaari: Hotelli Hämärä ja kummituspurkki 
  • Juha-Pekka Koskinen & Miranda Koskinen: Hallava hevonen 
  • Chris Riddell: Ada Gootti ja synkeä sinfonia 
  • Terhi Tarkiainen: Pure mua
  • Joe Hill & Gabriel Rodríguez: Welcome to Lovecraft (Locke & Key #1)
     
  
Kommentoi lukemasi tämän postauksen kommentteihin tai linkkaa koosteeseesi, niin poimin kirjat vinkkilistaksi. Kiitos haasteeseen osallistuneille!

Haasteeseen luettua:

torstai 25. lokakuuta 2018

Elly Griffiths: Käärmeen kirous (Ruth Galloway #4)

"Kuinkahan monta luurankoa Smithien kaapista vielä vierähtääkään?"
  
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Halloween -lukuhaaste
  
Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa ja seuraava, Korppikuningas ilmestyy ensi keväänä. Yllätyin positiivisesti, että Halloween-lukuhaasteeseen mukaan ottamani Käärmeen kirous itse asiassa sijoittuu osin Halloweenin aikaan (valitsin kirjan haasteeseen kansikuvan, nimen ja sen oranssin värin takia). Pakko aina kehua näitä kansia, tässäkin niin kaunis. Erottuvat edukseen kliseisten dekkarikansien joukosta. 
  
Tarina alkaa 31.10.2009. On löydetty vanha luuranko, jonka arvellaan kuuluneen piispa Augustinelle. Ruth kutsutaan tutkimaan luita museolle, mutta tutkimus viivästyy, kun yksi museon työntekijä kuolee yllättäen. Piispan kerrotaan kironneen luunsa ja yllättäen moni luiden kanssa tekemisissä oleva sairastuu tai kuolee oudosti. Lisäksi erän järjestö on vaatinut museon varastossa olevien aboriginaalien luiden palauttamista kotimaahansa uhkailemalla käärmeen kirouksella. Ja yksi jos toinenkin käärme tarinassa tosiaan esiintyykin.

Vasta limukäytävää pitkin rynnistäessään Ruth huomaa, että pimeyden voimat ovat vallanneet marketin. Luudanvarret ja noitakattilat kamppailevat hyllytilasta muovikurpitsojen ja pimeässä hohtavien vapyyrihampaiden kanssa. Katosta roikkuu lepakoita. (s. 9-10)
    
Minua harmittaa, että Nelson ei saanut lapsena harrastaa ratsastamista, koska hänen isänsä mielestä se on tyttöjen juttu, niinpä hän tukahdutti haaveensa ja alkoi harrastaa jalkapalloa, niin kuin isänsä toivoi. Olisiko Nelson ollut mukavampi ihmisenä, jos hän olisi saanut tehdä mitä oikeasti halusi? Sarjan kiinnostavin hahmo on ehdottomasti druidi Cathbad, oikealta nimeltään Michael Mallone, joka osaa hämmentävästi olla aina oikeassa paikassa, kun häntä tarvitaan. Myös Ruthin naapuriin muuttava Bob on hauska uusi tuttavuus ja Max, pari kirjaa aiemmin tavattu Ruthin arkeologikollega tavataan jälleen. 
  
Harmillisesti kirjailija jatkaa Ruthin painon nälvimistä. Laskin montako kertaa Ruthin koko tai paino mainitaan naureskellen tai hänen itse itseensä kohdistamana ilkeilynä, sain lopputulokseksi 10. Painolla vitsailu ei ole hyvä huumoria, etenkin kun maininnat ovat tällaisia: 
  
Millaista on olla sängyssä niin läskin kanssa? (s. 85) 
Aiemmin hän pystyi unohtamaan tämän ollessaan Michellen kanssa, mutta nyt Ruth kummittelee mielessä kaiken aikaa kuin elefantti olohuoneessa. Nelson hymyilee itsekseen aavistuksen verran. Ruthia ilmaus varmaan huvittaisi. (s. 138)
  
Painoon liittyvien ongelmien lisäksi muutama hahmo teoksessa kommentoi muita seksistisesti tai rasistisesti, mutta näitä teemoja käsitellään onnistuneemmin, sillä joku toinen hahmo joko kommentoi tai ajattelee edes itsekseen, ettei sellainen käyttäytyminen ole ok. Yksi hahmo on myös homofoobinen, eikä hänen poikansa ole voinut olla avoimesti suhteessa ihmisten kanssa, joista hän oikeasti piti. Mutta näin oikeasti punaista vasta tämän lauseen kohdalla: "joka on selvästi miehestä naiseksi muuttunut transseksuaali" (s. 146), sillä minusta se on epäkunnioittavaa ja väärin ilmaistu. Vielä yhtenä teemana näiden kaikkien lisäksi ovat eläinten oikeudet ja ryhmittymä, joka yrittää radikaalein teoin vaikuttaa esimerkiksi eläinkokeisiin.
  
Isovaarilla oli kai teoria, että abot olivat vähän eri sortin väkeä, että he olivat luolamiesten sukua. (s. 104)
"Ja asenteet siihen aikaan -" 
"Ovat täsmälleen samat kuin nykyisin", Bob puuskahtaa. "Danforth Smithin kaltaisille miehille mustat eivät ole ihmisiä. -- Olemme eläimiä. Vähemmän kuin eläimiä." (s. 127) 
  
Käännöksessä oli muutamia sanoja, jotka olisivat sopineet paremmin 70-vuotiaan äitini suuhun kuin vuonna 2018 suomennettuun, nykyaikaan sijoittuvaan romaaniin. Esimerkiksi olla liesussa, pullikoida, sirkkua ja tukka länässä. Muutama muukin erikoinen sanavalinta oli teokseen päässyt, kuten massuttaa (mussuttaa tai maiskuttaa), pilkkiä (nuokkua), tössiä (tyriä, sössiä). Parissa kohdassa mietin uskottavuutta. Onko vuoden vanhalle yksinhuoltajan lapselle normaalia kaivata niin kovasti isää, joka ei ole missään vaiheessa ollut osa lapsen elämää, että kutsuu kaikkia miehiä isäkseen? Epäilin myös Ruthin hahmotuskykyä, sillä minusta K-kirjain on aina oikein päin, ellei siitä tee jotenkin mahdottoman koukeroista: 
  
"Yritin kaivertaa perunaan K:n mutta se meni pieleen. En tajunnut, että kirjain pitää tehdä peilikuvana, jotta leima tulee oikein päin." (s. 206) 
  
Griffithsin teokset eivät ole raskasta luettavaa, vaan ne ovat genrensä kevytsarjalaisia. Murhilla ei mässäillä, vaan tunnelma on lähempänä chick litiä. Kirjasarjalla alkaa olla myös yhdessä asiassa samankaltaisuutta Grayn Anatomian kanssa, että kaikki menevät sänkyyn kaikkien kanssa. Nähtäväksi jää, kuka lämmittää Ruthin sänkyä seuraavassa kirjassa. Nämä dekkarit sopivatkin lukijalle, joka haluaa viihtyä kirjan parissa, sillä ajoittaisesta höttöisyydestään huolimatta, ja vaikka muutamia juonenkäänteitä matkan varrella voi toisinaan ennakoida (niin kävi minulle tämän kanssa), lopullista ratkaisua ja rikollisia on joka kerta ollut yhtä vaikeaa arvata etukäteen. Kirjoja suomennetaan puolen vuoden välein, joten seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa pitkään. 
  
Arvosana:
  

Takakannesta:
Salaperäinen kuolema museossa.
  
Elly Griffiths hurmaa jännitystä, tunnelmallisia brittimaisemia ja ihmissuhdesolmuja sisältävillä murhamysteereillään, sankarina terävä arkeologi Ruth Galloway.
  
Suosikkiarkeologi Ruth Galloway palaa lukijoiden iloksi Elly Griffithsin uudessa mysteerissä, jossa kohtaavat unohdetut luut, muinainen kirous ja tosielämän rikollisuus.
  
Arkeologi Ruth Gallowayn työpäivä saa kylmäävän käänteen, kun museosta löytyy ruumis. Tapausta tutkimaan kutsutaan komisario Harry Nelson, jota kohtaan Ruthilla on kovin ristiriitaisia tunteita. Museota vaaditaan palauttamaan aboriginaalien luiden kokoelma takaisin Australiaan tai Suuren käärmeen kirous tuhoaisi heidät. Kun seuraa toinen salaperäinen kuolema, Ruth joutuu kysymään itseltään, onko kyse todella kirouksesta vai onko tapahtumille sittenkin looginen selitys. Kunnes kirous uhkaa muuttaa kaiken myös Ruthin henkilökohtaisessa elämässä, ja hänen on pakko löytää ratkaisu.
   
Suomentanut: Anna Lönnroth, 329 sivua, Tammi 2018
  
Alkuperäinen nimi: A Room Full of Bones (2012)
  
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä

     
Sarjassa ilmestyneet:

tiistai 23. lokakuuta 2018

Lukupiirissä | Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner

"Jätteiden keruusta ja hävityksestä oli sodan jälkeen tullut yksi Maan 
tärkeimmistä elinkeinoista. Koko planeetta oli alkanut muuttua roskaksi ja 
jotta planeetta olisi pidetty asmiskelpoisena jäljellä olevalle väestölle, roska oli 
kuljetettava pois silloin tällöin... tai kuten Buster Ystävällinen halusi julistaa, 
Maa kuolisi - ei radioaktiivisen pölyn vaan - ryönäkerroksen alle."
      
  
Olen aiemmin lukenut Philip K. Dickiltä  Oraakkelin kirjan, mutta minun on ollut  jo kauan tarkoitus lukea häneltä tämä varsin tunnettu scifiromaani. Niinpä ehdotin kyseistä klassikkoa lukupiirilleni luettavaksi. Palkkionmetsästäjä on taipunut filmatisoinniksi Harrison Fordin tähdittämänä nimellä Blade Runner (1982), joka on saanut jatko-osankin Blade Runner 2049 (2017).  Alkuperäisen leffan olen nähnyt, uutta en, mutta aika kaukana tuntuivat olevan kirjan ja elokuvan versiot.
     
Kirja on yhdenpäivänromaani, joka tapahtuu tammikuun 3. vuonna 2021. Teoksen Maa on pahasti saastunut Lopullisen Maailmansodan jälkeen ja hyvin harvaan asuttu. Ihmiskunta on levittäytynyt siirtokuntiin, jokainen kolonisti saa palkintona omaan käyttötarkoitukseen personoidun androidin. Suurin osa Maahan jääneistä on poikkeavia eli ihmisiä, joiden DNA on säteilyn muuttamaa ja joiden älykkyysosamäärä on sen seurauksesta laskenut, eikä heillä siksi ole mahdollisuutta lähteä. 
  
Iskulause, jota julisteet, tv-mainokset ja hallituksen mainoskirjeet nykyisin rummuttivat kuului: "Emigroidu tai degeneroidu!" (s. 10-11)
  
Palkkionmetsästäjä Rick Deckardin tehtävänä on etsiä ja lopettaa vialliset androidit eli lyhyemmin andit. Ne ovat paenneet siirtokunnista ja luoneet itselleen identiteetin ihmisinä. Siis kunnollinen "koneen kummitus" -tarina. Deckard pitää andeja koneina, vailla mitään inhimillistä ja pystyy lopettamaan ne vailla omantunnontuskia. Andit saivat alkunsa sodan aikana käytetyn synteettisen vapaustaistelijan pohjalta ja niiden tuotekehittely jatkuu edelleen. Viimeisimpänä markkinoille on tullut ylivoimaisesti aiemmat mallit päihittävä Nexus-6 aivoyksikkö.
  
En tiedä miksi androideista piti tehdä niin ihmisenkaltaisia, että vain luuydintesti paljastaa sadan prosentin varmuudella andin ihmisestä. Mitä tarkoitusta niin täydellinen samankaltaisuus palvelee? Deckard ja muut palkkionmetsästäjät testaavat potentiaaliset androidit Voigt-Kampff -empatiatestin asteikkoa käyttäen. Sen heikkoutena on, että ihmiset, joilla on alikehittynyt empatiakyky tai skitsofrenia rekisteröityvät testissä andeiksi ja heidät on voitu poistaa vahinossa.  
  
Lisäksi kukaan ei nykyisin muistanut miksi sota oli syttynyt tai kuka, jos kukaan, sen oli voittanut. Pöly, joka oli saastuttanut suurimman osan planeetan pinnasta ei ollut ollut peräisin mistään maasta eikä kukaan, ei edes sodan aikainen vihollinen, ollut suunnitellut sitä. (s. 15)
  
Lopullisen Maailmansodan tai L.M.S.:n jälkeen on ollut rikollista olla omistamatta eläintä, ja edelleen eläimettömyyttä pidetään epämoraalisena ja epäempaattisena. Lisäksi eläimen koko ja harvinaisuus ovat statustekijöitä. Niinpä monet, joilla ei ole varaa aitoon eläimeen omistaa sähköisen kopion - joskin on epäkohteliasta kysyä, onko jonkun eläin aito vai ei. Deckardillakin on ollut alunperin elävä eläin, mutta se kuoli. Niinpä nykyinen eläin on sähkölammas, mikä masentaa Deckardia. Hänen peruspalkkansa ei riitä uuden eläimen ostamiseen, mutta andin nappaamisesta saa tonnin kappaleelta. Niinpä, kun poliisilaitoksen johtava palkkionmetsästäjä loukkaantuu kesken tehtävän, saa kakkosmies Deckard tilaisuuden suorittaa sen loppuun.
  
Hän muisti kuinka hänen lapsuudessaan oli havaittu että laji toisensa jälkeen oli kuollut sukupuuttoon ja kuinka sanomalehdet olivat kertoneet siitä päivittäin - ketuista yhtenä aamuna, mäyristä seuraavana, kunnes ihmiset olivat lakanneet lukemasta loputtomia eläinten kuolinilmoituksia. (s. 33-34)
  
Maa on niin saastunut, että käytännössä kaikkien yhä terveiden tulisi muuttaa sieltä pois. Deckard käy säännöllisesti testeissä, jotka kertovat, onko säteily alkanut vaikuttaa häneen. Lisäksi mies käyttää patentoitua säteilysuojattua kalukukkaroa, jotta hänen sukusolunsa eivät mutatoituisi. Yhdellä hahmolla on ollut lapsena erikoisia kykyjä, mutta paikallinen laki on kieltänyt sellaisen ja viranomaiset ovat "ilman hänen vanhempiensa suostumusta pommittaneet hänen aivoihinsa muodostunutta nystyrää -- radioaktiivisen koboltin avulla". Tästä tarinan rönsystä olisin kuullut mielelläni enemmänkin. Jäin miettimään, oliko kyky ollut hänellä luonnostaan vai säteilyn aiheuttamana.
  
Teoksessa on pari seksististä kohtaa, jotka saivat minun näkemään punaista. Romaanin maailmassa käytetään Penfieldin mielialanninta, joka aiheuttaa kohteelleen keinotekoisia tunteita. Deckard on puolisonsa kanssa, kunnes keskustelu on päättyä riitaan. Mies pohtii, pitäisikö hänen valita thalaminen vaimennus, mikä poistaisi hänen raivonsa vai thalaminen kiihotus, mikä saisi hänet tarpeeksi raivoihinsa, jotta hän voittaisi riidan. Lopulta "Konsolin luona hän valitsi 594:n miehen ylivoimaiseen viisauteen myöntymisen kaikissa asioissa." Toisessa todetaan, että useimmat naiset, nuoretkin, pitävät ruoanlaitosta, koska se on vaisto. Seuraava katkelmakin oli aika kauhea (Deckardn vaimo ei pidä miehensä työstä):
  
Kirottu nainen, hän sanoi itsekseen. Mitä hyötyä siitä on että minä vaarannan henkeni? Hän ei piittaa siitä omistammeko me strutsin tai emme; mikään ei mene läpi. Kunpa olisin hankkiutunut eroon hänestä kaksi vuotta sitten kun harkitsimme eroa. Minä voin edelleen tehdä sen, hän muistutti itseään. (s. 69)
  
Postauksen motossakin mainittu Buster Ystävällinen ja Hänen Ystävälliset Ystävänsä on vähän Ray Bradburyn Fahrenheit 451:ssäkin leikitellyn tv-viihde = ystävät ilmiön kanssa. Hienosti aikaansa edellä molemmat kirjailijat ovat tavallaan ennustaneet YouTuben, jossa ihmiset seuraavat jopa toisella puolen maailmaa asuvaa ihmistä, kommentoivat tälle ja ovat heidän seuraajinaan yhtä isoa "perhettä".
  
Mielialantimen ja andien lisäksi muita teoksessa mainittuja teknologiailmiöitä ovat mm. leijuautot ja ihmisten mielet fuusioiva empatialaatikko, jonka kahvoihin tarttumalla ihmiset voivat kokea yhdessä uskonnollisen johtajansa Wilbur Mercerin kärsimykseen. Minä en ymmärtänyt kyseisen uskonnon periaatetta ollenkaan: Mercer kiipeää ikuisesti vuoren rinnettä, jonkun heitellessä häntä kivillä. Fuusioituneet ihmiset saavat fyysisiä haavoja noista kivistä.  
    
"On joka tapauksessa riski murtautua vapaaksi ja tulla tänne Maahan, missä meitä ei pidetä edes eläiminä. Missä jokaista matoa ja puutäitä pidetään arvokkaampana kuin meitä kaikkia yhteensä." (s. 88)
   
Deckardilla on monimutkainen suhde androideihin ja sähköeläimiin. Hän mm. toteaa, että on nähnyt useimmilla andeilla enemmän elämänhalua ja eloisuutta kuin vaimollaan ja hän vihaa sähkölammastaan, josta on huolehdittava kuin se olisi oikea, "esineen tyranniaa", hän ajattelee. Sähköeläimillä ja andeilla on paljon samaa: keinolammas ei tajua Deckardin olevan olemassa, samoin kuin androiditkaan eivät arvosta toisten olemassaoloa. Silti Deckard pitää joitakin naispuolisia androideja kauniina, ja ihmettelee tuntemustaan, koska tietää älyllisesti andien olevan koneita, mutta reagoi näihin silti fyysisesti. 
  
Palkkionmetsästäjä on merkittävä teos androideja ja keinoälyä käsittelevässä genressä yhdessä sellaisten tekijöiden kuin Isaac Asimovin tuotannon kanssa. Etenkin kun puhutaan ihmisen ja koneen eroista (sekä samankaltaisuuksista). Myöhemmät teokset kumartavaksin näiden edelläkävijöiden suuntaan, kun puhutaan esimerkiksi I, Robot -elokuvasta (2004), Jaakko Markus Seppälän romaanista Lemen (2015) ja Detroit: Become Human -pelistä (2018). 

"Valitse 888", Rick sanoi -- "Halu katsella televisiota riippumatta siitä mitä sieltä tulee." (s. 9)
   
Kauhean sulavaliikkeinen lukukokemus se ei kuitenkaan ole, sillä olen kerran aikaisemmin aloittanut teoksen ja pääsin vain sivulle 50 asti. Nytkin sain kirjan luettua vain lukupiirin takia, minkä lisäksi kirja piti vielä lukea parissa päivässä, kun huomasin eräpäivän olevan jo nurkan takana ja kirjasta oli vielä varauksiakin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen tämän klassikon viimein lukenut. Teos kaipaisis uuden painoksen paremmalla kansikuvalla ja uudella suomennoksella. Nimeksikin voisi tällä kertaa laittaa: "Näkevätkö androidit unta sähkölampaista?" nykyisen, hieman persoonattoman ammattinimikkeen sijaan. (Tosin alkuperäisen, nerokkaan nimen voi ymmärtää nukkumisen lisäksi myös haaveiluna.)

Arvosana:

  
Takakannesta:
Rick Deckardin tehtävänä on metsästää karanneita androideja, keinotekoisia ihmisiä. Niiden erottaminen oikeista ihmisistä on vaikeaa ja ne eivät halua joutua palkkionmetsästäjien tuhottaviksi.
  
Deckard on aikaisemmin tuhonnut androidit liikoja kyselemättä, mutta palkkionmetsästäjällekin voi tulla tunnonvaivoja...
  
Philip K. Dick oli eräs aikamme arvostetuimmista tieteiskirjailijoista. Hän sai Hugo-palkinnon v.uonna 1983. Palkkionmetsästäjä on hänen tunnetuin romaaninsa, jonka pohjalta on tehty menestyselokuva Blade Runner.
   
Suomentanut: Kari Nenonen, 169 sivua, Jalava 1989
    
Alkuperäinen nimiDo Androids Dream of Electric Sheep (1968)
  
Tämän klassikon ovat lukeneet myös:  Aikakone 1/1990 (P.A. Manninen), Hurja hassu lukija, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tahaton lueskelija