lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kesäkuun lukumaraton (päivittyvä postaus)

       
Kesän ensimmäisen lukumaratonin emäntänä on Sivujen välissä -blogin Hanna. Maraton starttaa omalta osaltani klo 22:00 Riina Mattilan Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailussa palkitulla esikoisromaanilla Järistyksiä.
   
 
Klo 0:00 Järistyksiä luettu, 151 sivua. Olin hieman pettynyt, ettei kirjan nimi ollut enteellinen sisällön suhteen. Ihan kiva. En saanut kosketusta hahmoista, joskin sivuhahmot olivat päähenkilö kiinnostavampia. Odotin kirjalta enemmän Minä, Simon, Homo Sapiensin kaltaista rakkaustarinaa, mutta sain enemmän Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Tyttösi sun vähemmän tunnetun serkun. Mattilan kieli oli puolestaan kiinnostavaa ja odotan mielenkiinnolla kirjailijan tulevia teoksia.
 
Maraton jatkuu klo 10:00 Alexandra Brackenin nuortendystopialla The Darkest Minds, jonka halusin lukea ennen elokuvaa, joka saa ensi-iltansa elokuussa.
 

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

"Rikoksen ratkaiseminen on kuin lankakerän selvittämistä."
  
   
Arvostelukappale
 
Lukuhaasteissa: Dekkariviikko kirjablogeissa
    
"Kerron sinulle nyt tarinan, joka ylittää villeimpienkin kuvitelmiesi rajat ja ällistyttää sinua kaikin mahdollisin tavoin." (s. 73)
  
Leonard Golbergin uutuusteos Sherlock Holmesin tytär houkutteli tarttumaan kauniilla kannellaan ja naisnäkökulmalla Lontoon rikoksiin. Tai niin luulin. Olin hieman pettynyt, että kertojana onkin tohtori Watsonin poika, John Watson nuorempi, joka on jatkanut isänsä viitoittamalla tiellä ja kouluttautunut lääkäriksi, eikä kuuluisan etsivän tytär, kuten nimestä voisi päätellä. 
  
Eräänä päivänä surupukuinen nainen tulee Watsonin puheille. Hän haluaa edesmenneen Sherlock Holmesin ystävänä tunnetun, jo eläkkeelle jääneen tohtorin ratkaisevan kuolemantapauksen, joka poliisin mielestä on itsemurha, mutta jota nainen pitää murhana. Kun Watson poikansa kanssa alkaa selvittää epäilyttävissä olosuhteissa tapahtunutta kuolemaa, ei kestä kauaa, kun ruumiita tulee lisääkin.
  
"Hän on älykäs ja uppiniskainen ja tekee ihan mitä lystää." (s. 33)
  
Mysteeriä tutkimassa on mukana myös Sherlock Holmesin tytär, jonka poika oli todistamassa ensimmäistä kuolemaa. Salatun tyttären äiti kuoli vähän synnytyksen jälkeen ja anonyymin adoption järjesti vanhempi Watson. Teoksen tyyli muistuttaa hieman alkuperäisiä Sherlock Holmes -tarinoita, ja teoksen keskiössä olevat henkilöt ovat vanhojen tuttujen lapsia. Käytännössä teos on siis Sherlock Holmes 2.0, sillä uusi sukupolvi ottaa vanhempiensa roolin tapahtumissa. 
  
"Kuka tuo rouva Blalock on?"
--
"Lontoon ensimmäinen naissalapoliisi."
(s. 57)
  
Tarina on harmillisen ennalta-arvattava. Pidin kyllä Holmesin tyttärestä, Joanna Blalockista, joka on älykäs, suorapuheinen ja saa helposti kiskottua miehistä tietoa, sillä nämä vähättelevät häntä sukupuolen takia. Ei ollut mitenkään vaikeaa päätellä, että leskirouva Blalock ja nuorempi John Watson mieltyvät toisiinsa. Olihan Joannan ensimmäinenkin mies John-niminen lääkäri. 
   
Hahmot ovat välillä äärimmäisen epäuskottavia. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa molemmat Watsonit ja Joanna, jolla on sairaanhoitajan koulutus, eivät  tunnista erästä lääketieteellistä työvälinettä, vaikka lukijalle se on ilmeinen. Myös teoksen käännös jättää hieman toivomisen varaa, osa sanavalinnoista tuntui hämentäviltä eikä kirjoitusvirheiltäkään ollut säästytty. 
  
"Mistä haalit kaiken tietosi?" 
"Kirjoista. Luen paljon", hän vastasi. (s. 172)
    
Ei siis aivan täydellinen lukukokemus, mutta onneksi teos on hyvin nopealukuinen. En ole suuri Sherlock Holmes -fani, joskin olen lukupiirissä lukenut Baskervillen koiran ja katsonut osan BBC:n uusimmasta Sherlock-tv-sarjasta. En siis osaa sanoa, mitä mieltä tosifanit ovat tällaisesta fanifiktiosta, joka jatkaa tunnettujen hahmojen tarinaa. Plussaa annan kuitenkin siitä, että Goldberg lisäsi Holmesin sukuhaaraan tyttären eikä poikaa. 
  
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Kiehtova murhamysteeri 1900-luvun alun Lontoossa
  
Lontoo 1914. Charles Harrelston kuolee hämärissä olosuhteissa ja Scotland Yard tulee tutkimuksissaan lopputulokseen, että kyseessä on tapaturma. Harrelstonin perhe ei tätä niele, vaan he pyytävät Sherlock Holmesin legendaarista apuria, tohtori John H. Watsonia, tutkimaan kuolemantapausta.
  
Iäkäs Watson lähtee yhdessä poikansa John Watson juniorin kanssa tapaamaan tapahtuman silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta Johnnie-poikaa. Teräväpäinen Joanna, joka ei myöskään usko kuolemaa itsemurhaksi, lähtee Watsonien mukaan jatkamaan tutkimuksia tapahtumapaikalle. Kolmikon löytäessä uusia johtolankoja heille käy pian selväksi, että kyseessä on murha. Murhaaja tuntuu kuitenkin olevan jatkuvasti askeleen edellä. Ehtivätkö he löytämään riittävät todisteet syyllisen kiinnisaamiseksi ennen kuin on liian myöhäistä?
     
Suomentanut: Marja Helanen, 329 sivua, Bazar 2018
    
Alkuperäinen nimiThe Daughter of Sherlock Holmes (2017)
     
Sarjassa ilmestyneet:
  • Sherlock Holmesin tytär (2018) | The Daughter of Sherlock Holmes (2017)
  • A Study in Treason (2018)

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (Ruth Galloway #3)

"Kaikki on ihan kuin jostain jännäristä."
  
   
Arvostelukappale
  
  
Kun olin saanut edellisen Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerin (Januksen kivi) luettua, halusin jatkoa heti perään. Niinpä pyysin Jyrkänteen reunalla arvostelukappaleena ja ahmaisen sen samantien kun paljastin kirjan postikuorestaan. Olin erityisen kiinnostunut sarjan tästä osasta, koska tällä kertaa ratkotaan toisen maailmansodan aikaisen joukkohaudan mysteeriä. 
    
Sea's End House kohoaa edessä harmaana harmaana taivasta vasten. Kirkkaine valoineen se näytti uivan esiin sumun kätköstä kuin jäävuorta kohti kiitävä tuhoon tuomittu valtamerilaiva. (s. 29-30)
   
Ruthin arkeologi kollegat ovat inventoimassa rapautuneita rantatörmiä, kun törmäävät yllätyksekseen esillä törröttävään luurankoon. He ilmoittavat löydöstä Ruthille, joka rientää paikalle tutkimaan jäänteitä. Vainajia onkin enemmän ja heidät päätetään kaivaa esille ja selvittää, miksi heidät on haudattu niin omituiseen paikkaan. Paikkakunnalla on aikoinaan ollut huhuja sakasalaisten hyökkäyksestä rannikolle ja herääkin kysymys, ovatko nämä miehet saksalaisia sotilaita, jotka on tapettu sodan aikana.
  
Brittiläisiä, maaseudulle sijoittuvia poliisi-sarjoja katsoessa tulee usein mieleen kysymys, kuinka niin pienillä paikkakunnilla voi tapahtua noin paljon rikoksia. Samaa ovat pohtineet monet Alan Bradleyn Flavia de Luce-sarjan lukijat. (Lisäksi murhien ratkominen ei ole erityisen turvallista puhaa, koska niitä tutkivat päätyvät joka kerta hengenvaaraan.) Jyrkänteen reunalla esittelee ihmisen Ruthin menneisyydestä, joka ihmettelee samaa. 

"Ja Norfolkissako tehdään paljon vakavia rikoksia?" Tatjana jatkaa edelleen huvittuneena. 
"Hämmästyttävän paljon", Ruth sanoo. (s. 123)
  
Vaikka rikos, jota forensinen arkeologi ja tuore äiti Ruth selvittää komisario Harry Nelsonin (mikä on muuten erittäin sopiva nimi poliisille) kanssa on sarjan tähän mennessä kiinnostavin, on sen tutkinta myös hieman epäsukottavaa. Tiedän, että dekkariteoksia ja rikos-sarjoja tehdään niin, että lukija/katsoja tajuaa tärkeitä johtolankoja tai peräti rakaisee rikoksen ennen poliisia ja kokee siitä tyydytystä, mutta muutama kohta tässä kirjassa sai minut pyörittelemään silmiäni ja sanomaan ääneen: "kuinka te ette muka tuota tajunneet jo aikaisemmin". 
  
Samoin ollakseen akateemisesti koulutettu tutkija, Ruth kysyy muutaman kerran liikaa "Mikä se on?". Toisaalta, hyvin älykkäillä ihmisillä on omat sokeat pisteensä, kuten Bones tv-sarjan (joka pohjaa Kathy Reichsin kirjoihin) Temperance Brennan osoittaa sosiaalisissa tilanteissa. Kävelytuoli pitäisi kuitenkin olla konseptina tuttu, vaikka ei lasten kanssa paljoa olisikaan tekemisissä. Yksi suosikkikohtaukseni tästä osasta sarjaa onkin, kun Ruth avaa lahjan ja ihmettelee sitä. Isona Doctor Who fanina en voinut olla hymähtämättä. 

Paketissa oli vaaleanpunaisella ruutukankaalla verhottu tuoli, joka oli kiinnitetty isoon, pyörälliseen alustaan. -- Kokonaisuus näytti levottomuutta herättävältä, kuin jonkin pinkkiruutuisen olennon hyökkäysasemalta. Ruthin mieleen välähti kohtaus, jossa Tohtori Kuka taistelee dalekien kanssa. Tuhotkaa, tuhotkaa. (s. 142) 
  
Sarjaa on suomennettu todella nopeassa tahdissa: kaksi kirjaa vuodessa, ja seuraava osa Käärmeen kirous tulee jo syksyllä. En malta odottaa, että saan sen käsiini. Iso plussa kustantajalle kääntäjän valinnasta, sillä Anna Lönnrothilla on arkeologian koulutus. 
   
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Mukava mutta omapäinen Ruth Galloway hurmaa jälleen sarjan kolmannessa mysteerissä.
  
Armoton meri kaivertaa Norfolkin rantoja vuodesta toiseen, ja kuin sattuman oikusta jyrkänteiden alta paljastuu luita. Poliisi kutsuu paikalle arkeologi Ruth Gallowayn, sillä ehkä kyseessä ei olekaan onnettomuus. Jäljet johtavat toiseen maailmansotaan, jolloin Britanniassa pelättiin natsi-Saksan maihinnousua. Mitä Norfolkissa tuolloin tapahtui ja miksi siitä yhä visusti vaietaan? Arvoitus vetää Ruthia vastustamattomasti puoleensa samalla kun äitiys ja pulmallinen suhde poliisi Harry Nelsoniin heittävät kapuloita rattaisiin
   
Suomentanut: Anna Lönnroth, 346 sivua, Tammi 2018
  
Alkuperäinen nimi: The House at Sea's End (2011)
  
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirsin kirjanurkka
     
Sarjassa ilmestyneet:
  
Samantyylisiä kirjoja: Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja, Nora Roberts: Menneisyyden vangit

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Elly Griffiths: Januksen kivi (Ruth Galloway #2)

"Ja hän aikoo nyt viettää kotona muutamia leppoisia päiviä
lueskellen luista, mädäntymisestä ja kuolemasta."
   
    
Arvostelukappale
  
    
Vaikka en ollut aivan täysin ihastunut Elly Griffithsin Ruth Galloway -myysteerien ensimmäisestä osasta, Risteyskohdat, ajattelin antaa sarjalle toisen mahdollisuuden. Januksen kivi ilmestyi jo syyskuussa ja kirja on siitä asti odottanut lukupinossa sopivaa lukufiilistä, joka tuli viimein. Eli esittelen sen dekkariviikon ensimmäisenä teoksena. Januksen kivessä on mielestäni todella kaunis kansi ja lukukokemuksenakin se peittosi ensimmäisen osan, jopa siinä määrin, että pyysin heti luettuani seuraavankin osan kustantajalta. 
  
Forensinen arkeologi Ruth, 40, on raskaana, kun saa kutsun tulla tutkimaan lapsen luurankoa, joka on löytynyt purettavan talon kivijalasta. Talolla on kirjava historia ja se on yhdessä vaiheessa ollut nunnien ylläpitämä orpokoti. Toisaalla on myös roomalaisen asuinpaikan kaivaus, josta on mainittu Time Teamissa, mikä on ihan oikea arkeologinen tv-sarja Briteissä. Ruth sukkuloi molempien kaivausten välillä joutuen jälleen rikollisen silmätikuksi ja hengenvaaraan.
   
Rikosta tutkivana osapuolena tavataan edellisen osan tapaan komisario Harry Nelson. Ruth ja Nelson ovat kuin Temperance Brennan eli Bones ja FBI agentti Seeley Booth tv-sarjasta Bones (joka perustuu Kathy Reichsin kirjasarjaan). Eli kemiaa kaksikon väliltä löytyy, vaikka he yrittävätkin kieltää tunteensa - onhan Nelson sentään naimisissa ja kahden teinitytön isä. Eräs tuttuni (koulutukseltaan arkeologi) pohti, että teoksessa on harvinaisen paljon suhteita naimisissa oleviin, mikä on minustakin aika mielenkiintoinen ratkaisu kirjoittajan osalta.
  
"Sinusta nimeksi pitäisi kai tulla Harry", Ruth sanoo. 
"Harryko? Ei. Sen helkkarin Harry Potterin jälkeen nimestä on tullut painajainen.
--
"Voisin kysyä Cathbadilta."
 
"Jessus. Hän kuitenkin ehdottaisi Jupiter Kuu Litutilliä tai jotain sellaista. Eikö lapselle voi antaa jotain normaalia nimeä? Niin kuin vaikka Tom." (s. 179)
  
Janus on roomalainen ovien ja kulkuväylien, alkujen ja loppujen kaksikasvoinen jumala. Tammikuu on nimetty hänen mukaansa monissa kielissä, kuten englannissa January.  Lapsi saattaa olla uhrattu Janukselle, mutta milloin hänet on haudattu selviää vasta kun luista on tehty radiohiiliajoitus. Kerronnassa vuorottelee lainauksia päiväkirjasta, jonka kirjoittaja kertoo, kuinka uhraa vanhoille jumalille. Kirjassa Nelson alaisineen tutkii, kuka tämä uhraaja on.
  
Ruth yrittää piilotella raskauttaan entistä löysempien vaatteiden alle ja tuskailee ylipainoaan (hän painaa n. 80kg). Rehellisesti sanottuna sain jo ensimmäisessä osassa tarpeekseni Ruthin itsensä ja hänen lähipiirinsä kommenteista Ruthin ulkomuotoon. Toivoin niin kovin, että kirjailija olisi tehnyt hänestä hieman itsevarmemman ja vähemmän pinnallisen tai painoasioita olisi pohdittu hieman eri näkökulmasta, mutta onneksi siihen ei kiinnitetty ihan niin paljon huomiota kuin ensimmäisessä osassa.
  
Ruthin vanhemmat ovat uskovaisia ja heistä se, että Ruth on hankkiutunut raskaaksi eikä ole naimisissa on katastrofi. Ruth pohtii, että sitten kun vanhempansa alkavat puhua jumalasta lapsenlapselleen, hän aikoo lisätä, että kyseessä on satu, ihan niin kuin Lumikkikin. Ruth itse ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, ja pystyinkin samaistumaan hänen ajatuksiinsa. 
  
Tasainen marskimaa on kadonnut yöhön, ja kilometrien matkalla ei näy muita valoja kuin hänen omat ajovalonsa. Onko muu maailma lakannut olemasta? Joskus tuntuu siltä. (s. 53)
  
Suosikkihahmoni sarjassa on ollut Cathbad, osa-aikainen druidi. Hän on hyvin eksentrinen henkilö, joka ilmestyy odottamatta juuri oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Ruthilla on Flint (suom. Piikivi) niminen kissa, joka kuuluu niin ikään suosikkeihini. Pidän myös paljon suolamarskista, jonka reunalla Ruth asuu kaukana sivistyksestä ja muista ihmisistä. Hänellä on vain kaksi naapuria, joskin toinen taloista on tyhjillään ja toinen kesämökki. 
  
Arvostan suuresti, että sarjan kääntäjäksi on valittu Anna Lönnroth, jolla on arkeologinen koulutus taustallaan. Olen itse opiskellut neljä vuotta arkeologiaa ja teoksessa kuvattu ammattisanasto on itselleni tuttua ja hyvin aidon tuntuista. Lisää Ruthin seikkailuista on luvassa keskiviikkona, jolloin julkaisen postauksen sarjan seuraavasta osasta, Jyrkänteen reunalla.
  
   
Arvosana:
    
Takakannesta:
Särmikäs suosikkiarkeologi uuden mysteerin äärellä
  
Hurmaavan brittidekkarisarjan toisessa osassa arkeologi Ruth Galloway tempautuu mukaan harvinaisen kiperään rikostutkintaan. Norwichilaisen talon purkutyömaalta on löytynyt lapsen luita, ja vieläpä kynnyksen alle haudattuina. Luita tutkiva Ruth tietää vallan mainiosti, että muinaiset roomalaiset hautasivat uhrinsa seinien ja kynnysten alle lepyttääkseen Janusta, kaksikasvoista jumalaa. Mutta talossa on toiminut myös katolinen lastenkoti, joten kuinka vanhoja luut ovatkaan?
  
Ruth Gallowayn vastaparilla, komisario Harry Nelsonilla, on oma näkemyksensä syyllisestä - niin kuin monista muistakin asioista. Pakkaa sekoittaa entisestään salaisuus, jota Ruth ei haluaisi paljastaa
   
Suomentanut: Anna Lönnroth, 335 sivua, Tammi 2017
  
Alkuperäinen nimi: The Janus Stone (2010)
  
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirsin kirjanurkka, Luetut.net, Kirja hyllyssä 
     
Sarjassa ilmestyneet:
  • Risteyskohdat
  • Januksen kivi
  • Jyrkänteen reunalla 
  • Käärmeen kirous (tulossa syyskuussa 2018)
  
Samantyylisiä kirjoja: Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, J.D. Robb: Kuoleman riitit ja Kuoleman enkeli

torstai 7. kesäkuuta 2018

Pride-viikon lukuhaaste (25.6.-1.7.2018)

 
Aloitin pari vuotta sitten Pride-viikon lukuhaasteen ja se on tulossa tänäkin vuonna. Kirjoitan tätä haasteen aloituspostausta Pori Jazz -kohun jälkeen ajatellen, että pride-kulkueet ja esimerkiksi tämä haaste ovat enemmän kuin tarpeeseen - edelleen. Twitterissä jo kommentoinkin, että lähipiirissäni on paljon LGBTI+ ihmisiä ja haluan tukea heitä ja antaa heidän äänilleen lisää kaikupohjaa. Olenkin tänä vuonna osallistumassa ensimmäistä kertaa pride-kulkueeseen, koska Ouluun saatiin oma Pride-viikko 16. –22. 7. 2018.
  
Haasteen tarkoituksena on nostaa esille LGBTI+ sateenkaarevuutta kirjallisuudessa. Haasteeseen saa lukea mitä vain, lasten kuvakirjoja, nuorten romaaneja, viihdettä, dekkareita, historiaa, tietoa... Yhden tai useamman kirjan, kunhan teoksessa on LGBTI+ hahmoja tai todellisia ihmisiä. Kirjojen lisäksi teeman kaikenlainen muukin käsittely on erittäin suotavaa. Haasteeseen voi osallistua kuka vain, ainoana vaatimuksena on ehdoton ei vihapuheelle. Kommentoi siis alle, jos olet kiinnostunut osallistumaan!

Sosiaalisessa mediassa voi käyttää aihetunnisteita #prideviikko ja #sateenkaarikirja
  
Tässä blogissani esiteltyjä sateenkaarikirjoja:
 

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (Normaali #2)

"Kaikki on erilaista.
En ollut suunnitellut, että kaikki olisi erilaista."
   
    
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Julkaistu vuonna 2017, Helmet 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 26. Lue kirja, jossa matkustetaan
  
Luin jokin aika sitten Holly Bournen Normaali-trilogian päätösosan Mitä tytön täytyy tehdä? ja ihastuin kirjailijan tyyliin ja tyttökolmikkoon, joista jokainen on yhden osan päähenkilönä. Niinpä ajattelin lukea kaksi edellistäkin kirjaa - hieman erikoisesti käänteisessä järjestyksessä. Kolmannessa osassa tutustuin Lottieen, joka saa tarpeekseen arkipäivän seksismistä. Ensimmäisessä osassa, joka odottelee jo lukupinossa, äänessä on Evie, jolla on OCD. Tässä toisessa osassa lukija pääsee punapäisen Amberin matkassa Englannista Kaliforniaan hänen matkustaessaan äitinsä luokse.
  
Vanhempien erottua Amber jäi asumaan Englantiin isänsä ja tämän uuden vaimon kanssa, eikä hän ole nähnyt äitiään kahteen vuoteen. Amber ei oikein tule toimeen äitipuolensa ja tämän pojan kanssa. Kesään on ladattuna paljon odotuksia äiti-tytär suhteen elvyttämiseen, mutta sitten kaikki meneekin pieleen, kuten teoksen nimestä voikin päätellä, mutta Mikä kaikki voi mennä pieleen? 
  
  
Jokaisen luvun alussa on esitetty muutama asia, jotka on tuomittu menenään pieleen. Amber työskentelee kesän ajan alkoholismin kanssa kamppailevan äitinsä ja tämän uuden miehen (jota Amber kutsuu perseleuka-Keviniksi) pitämällä leirikeskuksella pari vuotta itseään vanhempien nuorten kanssa. Hän tapaa ihastuttava Whinnien, Twilightin Jacobia vihaavan Russin (joka asuu reservaatissa) ja lähes liiankin täydellisen Kylen. Lisäksi ohjaajien joukossa on muiden muassa ärsyttävä Melody, joka saa Amberin feministisen hälytyskellon kilisemään. 
    
"Sillä oli MASSIIVINEN VAGINA." 
"Miksi sä aina karjut sanaa 'vagina'?"  
Se oli Kylen ääni. (s. 92)
  
Harry Potter on Amberin ja tämän äidin yhteinen juttu, mutta leirin aikana Amber huomaa kauhukseen, ettei äiti muista heidän hyviä yhteisiä hetkiään. Kamalinta kuitenkin on, että kun leirin ohjaajat ja lapset lajitellaan tupiin, on äiti poistanut Luihuisen ja korvannut sen Albuksen kaartilla, johon Amber uusine ystävineen lajitellaan. Ja Amber on aina halunnut kuulua Rohkelikkoon. 
  
Äiti ei ollut se fantasiahahmo, jonka näkemistä olin niin odottanut matkalla tänne. (s. 147)
      
Matka ei siis ole aivan sellainen kuin Amber olisi sen toivonut olevan, ja lupaus olla rakastumatta on myös rakoilemassa. Bourne kirjoittaa feminismistä ja alkoholismista tavalla, joka ei saarnaa, vaan antaa tilaa omalle ajattelulle. Kirja oli pakko ahmia ja siitä oli hieman surullista luopua viimeisen sivun jälkeen. Tästä olisi saanut pidemmänkin sarjan kuin vain kolme osaa. Onneksi minua odottaa vielä yksi osa ja lokakuussa ilmestyy vähän päälle 200 sivuinen ...ja onnellista uutta vuotta? minkä myötä hahmojen elämiin pääsee kurkistamaan vielä kerran. Iso suositus tälle raikkaalle sarjalle!
  
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
No niin, vietän kesän KALIFORNIASSA seuranani äiti, joka otti ja HYLKÄSI minut - ja taidan olla ihastumassa poikaan, joka takuulla SÄRKEE SYDÄMENI. Tämä on TUOMITTU MENEMÄÄN PIELEEN.
  
Amber kaipaa edes ripausta rakkautta. Hänen äitinsä ei vain ole koskaan ollut lämminsydäminen tapaus, ei edes ennen kuin jätti perheensä ja muutti Amerikkaan. Amber kuitenkin toivoo, että kesä hänen kanssaan voisi muuttaa kaiken.
  
Samalla kesäleirillä Amberin ja hänen äitinsä kanssa työskentelee myös fiksu, hauska ja suosittu Kyle, sydänten sarjamurskaaja. Voiko Amber, varsinainen cheerleaderin vastakohta, TODELLA ihastua prom kingiin? Moisesta ei ainakaan voi seurata mitään hyvää, kun kaikki muukin menee aina pieleen.
  
Suomentanut: Kristiina Vaara, 448 sivua, Gummerus 2017
 
Alkuperäinen nimi: How Hard Can Love Be? (2016)

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Toukokuun luetut

Lukumaratonilta 26.5.
    
Toukokuun parhaat lukuhetket vietin Holly Bournen Normaali-trilogian toisen osan, Mikä kaikki voi mennä pieleen, Elly Griffithsin Ruth Galloway-dekkarin Januksen kivi (aion lukea seuraavankin osan) sekä Sini Helmisen suomalaisesta mytologiasta ammentavan Veden vallassa nuortenkirjan parissa. Kirjabloggaajat lukumaratoonasivat 26.5. Itse luin neljä sarjakuvaa ja kaksi runoteosta lukupinosta. Niistä kirjoittelen jossain vaiheessa enemmänkin. Tällä hetkellä kesken on pari kirjaa (Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho ja Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen), mutta luen ensin parit dekkarit Dekkariviikolle (11.-17.6.) Mukaan teemaviikolle voi ilmoittautua edelleen täällä
  
Toukokuussa luin 18 kirjaa / 2759 sivua
  • Marjatta Kurenniemi: Höpösökärpänen
  • Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat
  • Marjatta Kurennimi: Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla
  • Sini Helminen: Veden vallassa
  • Anne Taintor: Onhan tässä palaustusoikeus?
  • Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan
  • Alice Beaven: Kelvottomia ohjeita pienten pilttien kasvatukseen
  • Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (bloggaus tulossa)
  • Neil Gaiman: Haustausmaan poika (bloggaus tulossa)
  • Siri Pettersen: Kupla (bloggaus tulossa)
  • toim. Johanna Rojola: Suffragaettien City (bloggaus tulossa)
  • Brian K. Vaughan &  Cliff Chiang: Paper Girls Volume 1 (bloggaus tulossa)
  • Ulla Donner: Spleenish (bloggaus tulossa)
  • Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama (bloggaus tulossa)
  • Heli Slunga: Orjan kirja (bloggaus tulossa)
  • Saima Harmaja: Sateen jälkeen (bloggaus tulossa)
  • Brian K. Vaughan &  Cliff Chiang: Paper Girls Volume 2 (bloggaus tulossa)
  • Elly Griffiths: Januksen kivi (bloggaus tulossa)
  
    
Kesäkuun lukupinossa:
  • Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
  • Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
  • Marjatta Kurenniemi: Puuhiset
  • Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
  • Elizabeth Peters: krokotiili hiekkasärkällä
  • Pia Tervo: Ruth

lauantai 26. toukokuuta 2018

Lukumaraton (päättynyt) + kooste

    
Onkin kulunut jo hetki aikaa edellisestä lukumaratonista. Lukupinoon on ehtinyt kertynyt paljon kiinnostavia, lyhyehköjä teoksia ja niinpä otinkin osaa Kaikkea kirjasta -blogin kevätlukumaratoniin. 
  
Maraton alkaa klo 20:00. Ensimmäisenä ajattelin tarttua Sufragettien city -nimiseen sarjakuvakokoelmaan.
  
  
Suffragettien city oli pienoinen pettymys, sivuja luettu 157. Klo 22:00 Seuraavaksi tartun toiseen sarjakuvaan, Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girlsin ensimmäiseen albumiin.


Klo 23:15 Paper Girls luettu ja tykätty. Muistuttaa tavallaan Stranger Thingsiä. Tätä on saatava lisää. Sivuja luettu yhteensä 301. Maraton jatkuu sarjakuvalinjalla, seuraavaksi vuorossa Spleenish.
 

Klo 12:00 Spleenish luettu, eikä se ollut ollenkaan minun juttuni. Toivottavasti Scandorama iskee enemmän. Eli tartun maratonin neljänteen sarjakuvaani. Luettuja sivuja 451.

 
Klo 14:00 Scandorama luettu. Sivuja yhteensä 515. Alku ja miljöö olivat kiinnostavat, mutta tarina ei oikein päässyt mihinkään. Klo 16:00 Maraton jatkuu ruokatauon jälkeen. Seuraavaksi lukupinosta houkutti Orjan kirja.

 
Klo 17:15 Orjan kirjassa oli monta kaunista riviä. Pitsi oli toistuvana motiivina äitiyden ja seksuaalisuuden kanssa. Miellyttävä kokemus kauniista kannesta alkaen. Ehdin lukea vielä ainakin yhden teoksen ja Saima Harmajan Sateen jälkeen huutelee kovasti "Lue minut!" Sitä siis seuraavaksi. Sivuja luettu tähän mennessä 596.

 
Klo 18:45 Päätän lukumaratonin tähän, sillä päätäni alkoi särkeä ja ajattelin vetäytyä loppuillaksi pimeään huoneeseen. Harmajan runot olivat sekä ihastuttavia (luontokuvaus) mutta osittain ne olivat väärälle kohderyhmälle (uskonnollisuus).
 
Maratonilla luetut teokset:

  • toim. Johanna Rojola: Suffragettien city (s. 157)
  • Brian K. Vaughan &  Cliff Chiang: Paper Girls Volume 1 (s. 144)
  • Ulla Donner: Spleenish (s. 150)
  • Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama (s. 64)
  • Heli Slunga: Orjan kirja (s. 81)
  • Saima Harmaja: Sateen jälkeen (s. 117)


Yhteenlaskettu sivumäärä: 713

perjantai 25. toukokuuta 2018

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä? (Normaali #3)

   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Nörttityttöjen blogissa 25.4.2018
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, YA-lukuhaaste: Kirjassa naiskertoja
  
Holly Bournen suuresti kehutussa, nuorille aikuisille suunnatussa Normaali-trilogiassa ovat aikaisemmin ilmestyneet Oonko ihan normaali? ja Mikä kaikki voi mennä pieleen? Molemmista julkaistiin suomennos viime vuonna. Ensimmäisessä osassa käsitellään Evie-nimisen nuoren naisen pakko-oireista häiriötä eli OCD:tä. Toisessa osassa ääneen pääsee saman kaveriporukan Amber, jonka äiti muuttaa Englannista Kaliforniaan. Vieraillessaan äitinsä luona Amber ihastuu koulun suosituimpaan poikaan.
  
Trilogian päättävässä osassa Mitä tytön täytyy tehdä? päähenkilönä on 17-vuotias Lottie, joka saa tarpeekseen seksismistä. Lottie päättää Evien ja Amberin kanssa perustamassaan feministisessä keskusteluryhmässä laittaa pystyyn kuukauden mittaisen Vagilantti-kampanjan, jonka aikana hän reagoi jokaiseen näkemäänsä seksistiseen tapaukseen. Lottie ei osaa projektin alussa arvata, kuinka raskasta huomion herättäminen onkaan. Varsinkin, kun hänen täytyisi samaan aikaan valmistautua Cambridgen yliopiston haastatteluun.
  
Käytän sanaa “ahmittava” usein kuvaamaan mukaansa tempaavaa kirjaa. Harvoin tuo ilmaisu kuitenkaan sopii yhtä hyvin lukukokemukseen kuin tällä kertaa. En ole lukenut (vielä) sarjan aiempia osia, mutta nämä pystyy onneksi lukemaan itsenäisinäkin teoksina. Upposin nuoren päähenkilön ajatusmaailmaan erittäin helposti. Olen feministi ja uskallan sanoa sen ääneen, niinpä lukeminen herätteli hyvin vahvoja ajatuksia ja tunteita. Sen lisäksi teos on erittäin onnistunut nuortenkirja, juuri sellainen lukuintoa ruokkiva, samaistuttava ja tekstiltään soljuva, mitä mielellään suosittelee luettavaksi.
  
“Miksi ‘rouva’?” jatkoin. “Tarkoitan että miehesi on syntynyt herraksi ja elää koko elämänsä herrana. Mutta sinä et. Ei, sinun täytyy julistaa kaikille, oletko naimisissa vai etkö ole. Yhteiskunta sanelee, että sinun täytyy muuttua neidistä ROUVAKSI. On 2000-luku ja silti eka asia, joka naisilta kysytään missä tahansa lomakkeessa on sivilisääty.” (s. 121)
  
Teos alkaa melko tavanomaisena päivänä. Lottie on riidellyt feminismistä vanhempiensa kanssa, jotka eivät ole varmoja, onko tyttärensä feministinen ryhmä hyvä harrastus Cambridgeen pääsemiseksi. Hetkeä myöhemmin, lyhyen matkan päässä kotoaan, Lottie kulkee raksamiesten pakettiauton ohitse ja kokee kylmääviä hetkiä miesten kertoessa mielipiteensä tytön ulkonäöstä ja estävät tämän kulkemista – tapahtuma on siis puhdasta seksuaalista häirintää ja perustuu lähes muuttamattomana kirjailijan itse kokemaan tapaukseen. Tuohtuneena tapahtuneesta Lottie päättää aloittaa projektin, joka paljastaa yhteiskunnan seksistiset epäkohdat.
  
“Näytät tosi seksikkältä tuossa punaisessa huulipunassa”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli niin inhottava, että minä sävähdin ja kavahdin.

Niin joo. Unohdin kertoa teille. Minulla oli punaista huulipunaa. ONKO TÄMÄ NYT MINUN SYYNI?
--
“Laitoit sitä erityisesti meitä varten, vai mitä muru? Me tykätään siitä. Me tykätään siitä kovasti. -- Ujot likat ei käytä tuollaista huulipunaa.”
(s. 9-10)
  
Projekti päätetään tallentaa videolle ja kuvaajaksi saadaan Will-niminen poika. Pian netissä julkaistut videot saavat niin paljon katsojia, että paikallislehteen tehdään haastattelu Lottiesta. Sen jälkeen aatemaailmastaan rohkeasti puhuva tyttö pääsee myös maanlaajuiseen televisio-ohjelmaan. Kaikki eivät kuitenkaan innostu Lottien ja hänen lähipiirinsä tempauksesta. Seksismiä kun paljastuu niin koulun henkilökunnan toiminnasta, äidinkielen kirjavalinnoista kuin ruokalan jukeboksin kappaleiden lyriikoista. Lottien suurin vastustaja on hänen lyhytaikainen ex-poikaystävä, joka masinoi vastakampanjan ja päätyy jopa mustamaalaamaan Lottien juorulehdessä.
  
“Yli kahdeksankymmentä prosenttia kirjoista, näytelmistä ja runoista, jotka meidän tulee lukea ovat miesten kirjoittamia. -- Mikä naisten kirjoituksissa oli vikana? Ei ollut kyse siitä, etteivätkö naiset olleet kirjoittaneet paljon. Eikö heidän kirjoittamansa ollut tarpeeksi fiksua? Ellei nainen ollut ollut kuollut kaksisataa vuotta? Eivätkö kirjat ole esseen arvoisia, jos kirjoituspöydän alla on istunut vagina? Mitä se kertoo meille -- Että naisten äänet, se mitä naisilla on sanottavana, sanat jotka he haluavat jättää jälkeensä – että ne ovat vain kaksikymmentäprosenttisesti tärkeitä?” (s. 119)
  
Lottie ei kuitenkaan luovuta, vaikka se onkin hyvin lähellä. Ystävien tuki auttaa häntä kestämään julkisen nöyryytyksen ja kuukauden päätyttyä hän on kuitenkin tehnyt jotain: rohkaissut muitakin naisia kertomaan omista kokemuksistaan ja vastustamaan systemaattista seksismiä, olipa kyseessä kuinka pieneltä tuntuva asia tahansa, kuten että miesten karvojen poistoon tarkoitettu välineistö on halvempaa kuin naisten vastaava. Opin kirjasta, kuinka Briteissä ibuprofeenin hinta vaihtelee pakkauksen värin mukaan. Kuukautiskipuja varten myytynä sama aine on nimittäin kalliimpaa ja pakkauskoko pienempi ilman mitään perusteltua syytä. Onneksi Suomessa kipulääkkeissä ei ole samaa ilmiötä.
  
“Miksi miesten on turvallista kävellä ympäriinsä pimeässä, mutta naisten ei? -- me pelätään aina niin paljon, että meidän kimppuun hyökätään tai että meidät raiskataan – kun tosiasia on, että tilastollisesti on paljon todennäköisempää tulla raiskatuksi omassa kodissaan.” (s. 270)
  
Teos pureutuu terävästi esimerkiksi siihen, kuinka naisten vartaloiden käsittely mediassa – photoshoppaaminen ja liian laihat mallit – johtaa siihen, että tytöille opetetaan jo nuorena heidän kehonsa olevan vääränlaisia ja “ongelmiin” myydään ratkaisuja, kuten selluliittivoidetta. Bourne ei kuitenkaan saarnaa hahmojensa kautta feminismistä, hän herättää lukijansa ajattelemaan itse. Etenkin näin #arkipäivänseksimi ja “#metoo -kampanjoiden aikakaudella teos on hyvin ajankohtainen. Teoksesta löytyy myös lämminhenkistä huumoria, joka keventää paikoin teemansa puolesta raskasta romaania.
  
Jos jäit kaipaamaan lisää samankaltaista luettavaa, Otavalta ilmestyy lokakuussa 2018 suomennos Jennifer Mathieun Moxiesta nimellä Näpit irti!
  
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Lottie on tympääntynyt. Hän on saanut tarpeekseen vanhempiensa painostuksesta Cambridge-opintoihin, huonojen asioiden tapahtumisesta hyville ihmisille ja ennen kaikkea siitä, mitä täytyy kestää vain siksi, että on tyttö. Niinpä Lottie päättää aloittaa kuukauden mittaisen projektin, jossa tekee näkyväksi jokaisen kohtaamansa seksismin ilmentymän. Nettivideokampanjan suosion kasvaessa Lottie joutuu kuitenkin huomaamaan, miten raskasta voi olla taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Ja jos hän ei saa edes projektin (ärsyttävän kuumaa) kuvaajaa uskomaan feminismiin, kuinka hän muka saisi vakuutettua muun maailman? Mitä tytön täytyy tehdä muuttaakseen sen, mitä tyttöydellä tarkoitetaan?
  
Suomentanut: Kristiina Vaara, 396 sivua, Gummerus 2018

Alkuperäinen nimi: What’s a Girl Gotta Do? (2016)

torstai 24. toukokuuta 2018

K.K. Alongi: Pakenijat (Kevätuhrit #3)

"He ovat kyllä varsinainen rikkinäisten sielujen kokoelma."
    
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: jatko-osa sarjaan
   
Pakenijat on K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian päättävä teos, joka jättää paljon kysymyksiä vastaamatta. Sarja kattaa kokonaisuudessaan noin kahden viikon ajanjakson alkaen siitä, kun kuolemanaalloksi kutsuttu tapahtuma tappoi kaikki aikuiset ja lapset, lukuunottamatta muutamaan nuorta. Kuuden keskeisen hahmon selviytymiskamppailusta on kerrottu heistä jokaisen näkökulmasta. Harmillisesti vain punkkarityttö Jade on täyteläinen ja sarjan aikana kehittyvä hahmo, muut ovat yksiulotteisia ja stereotyyppisiä: Susette on kaunis, Tomi urheilullinen, Sara heppatyttö, Ali somali ja Jesse tukeva nörttipoika, joka ei osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa. 
  
Maailma on mennyt pirstaleiksi, eikä Susette saa otetta sirpaleista, jotka leijuvat hänen ympärillään kuin särkynyt peili. (s. 26)
  
Pakenijat jatkaa suoraan siitä, mihin Ansassa jäi. Toivolan talo on palanut ja nuoret ovat pääosin selvinneet ulos ajoissa. Helikopteri laskeutuu niitylle ja oudot miehet kaappaavat mukaansa Jaden ja Alin. Jade herää hämärästä junavaunusta déjà vuna trilogian alkutilanteesta  ja päätyy sellimäiseen huoneeseen laitoksessa, missä kaikki puhuvat venäjää. On hieno ratkaisu laittaa teräväsanainen ja Alin ihonväriin takertuva Jade tilanteeseen, jossa ainoa ihminen, jonka hän tuntee ja johon voi luottaa on tuo samainen poika. Kokemus vaikuttaa Jadeen ja hänen ajatusmaailmaansa suuresti. 
  
Maailma on vielä enemmän sekaisin kuin Tomi on ajatellut. (s. 103)
  
Tarinaa seurataan vuoroin Suomeen jääneen ryhmän, vuoroin Jaden ja Alin näkökulmasta. Jo alussa on arvattavissa, että nuoret eivät tule olemaan erossa toisistaan pysyvästi, kiinnostavaa onkin, kuinka ja missä he tapaavat uudelleen. Kuolemanaalto on muuttanut osan ryhmän ulkopuolisista eloonjääneistä pojista järkeä vailla riehuviksi huligaaneiksi. Se on vaikuttanut myös Susetteenkin, joka pystyy yllättäen “kanavoimaan korkeampaa tietoa” ja tietämään asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää. Syytä tähän muutokseen ei kuitenkaan tarjota, mikä saa juonenkäänteen tuntumaan deus ex machina-tyyppiseltä ratkaisulta vaikeaan tilanteeseen.
   
Kuin hänen eteensä olisi auennut uusi ulottuvuus, josta hän ei aiemmin ollut tietoinen. Hänellä on myös outo tunne, kuin hän pystyisi melkein lukemaan muiden ajatuksia. (s. 221)
  
Pakenijat on inhorealistisin osa sarjasta, sillä alussa kuolleiden ruumiit ovat jatkuvasta hajoamisprosessista johtuen haisevia ja epämiellyttäviä katsella. Jade kuitenkin ottaa epätoivottua kontaktia erääseen vainajaan ja saa lukijankin kasvot vihertämään. Harmillisesti kerronnan taso ei kuitenkaan pysy yhtä korkealla ja uskottavana koko kirjan ajan, vaan välillä teos on Susetten sanoja lainaten: “kuin kasa pätkittyjä lankoja, ajatuksia, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa”. Liian moni juonen yksityiskohta unohdetaan tai jätetään vastaamatta ja ne vaikuttavat lukukokemukseen negatiivisesti. 
  
Kokiksen jälkeen tuntuu kuin hampaita kuorruttaisi ohut karva, ja hänen tekee mieli pisetä hampaat vielä enemmän. (s. 199)
  
Suuret kysymykset eivät saa vastausta, kuten mikä oli kuolemanaallon takana ja jos se tosiaan oli lähtöisin auringosta, miksi se tappoi kaikki muut, paitsi muutamat nuoret. Yksi hahmokin pohtii, että “Voi olla, että me ei koskaan saada selville, miksi juuri me jäätiin henkiin.” On erikoinen ratkaisu lopettaa sarja niin, että hahmot jäävät tyhjän päälle. Herää kysymys siitä, onko sarja alunperin tarkoitettu pidemmäksikin, sillä tarinalle tekisi hyvää, jos sitä jatkettaisiin vielä yhdellä osalla. 

   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Hämärä junavaunu on täynnä ihmisiä. Heitä makaa läjäpäin lattioilla ja penkeillä, nuoria tyttöjä ja poikia. Jade tuntee kuinka veri kohisee hänen päässään. Ei kai vain taas, hän ajattelee kauhuissaan. Ei kai vain taas.

Jade herää junavaunussa, jonka ikkunat on peitetty ulkopuolelta. Kauhukuvat historiankirjoista vilisevät hänen mielessään, kun hän tajuaa vaunun olevan täynnänuoria, kaikki matkalla kohti tuntematonta. Viimeinen asia, jonka Jade muistaa, on tulipalon hiillyttämä talonraunio ja helikopteri taivaalla. aikuiset ovat palanee, ja toistaiseksi se on kaikkea muuta kuin hyvä uutinen...
  
334 sivua, Otava 2018
    

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Dekkariviikko kirjablogeissa (11.-17.6.2018)

  
Perinteinen dekkariviikko on jälleen tulossa kesäkuussa. Kirjabloggaajat ovat ottaneet aikaisempina vuosina osaa tempaukseen lukemalla ja postaamalla dekkareista viikon aikana. Niin myös tälläkin kertaa. Kommentoi osallistumisestasi tähän postaukseen, niin listaan mukana olevat blogit. Yllä olevaa kuvaa saa käyttää teemaviikon julkaisuissa. Tervetuloa mukaan! 
  

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta (Sensored Reality #1)

"Tuntuu kuin purjehtisi painajaisessa. Dystopiasa.
Tämä on uponnut kaupunki."
  
  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.
   
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä
    
Ander Vacklinin ja Ja Aki Parhamaan kirjoittama Beta aloittaa uuden Sensored Reality -trilogian. On vuosi 2117 ja merenpinnan nousun takia maailma on muuttunut hyvin erinäköiseksi kuin se on tällä hetkellä. Ensimmäisessä osassa tavataan 16-vuotias Bug, oikealta nimeltään Minako Takeda. Hänen japanilainen isänsä on kuollut vähän aikaa sitten ja tyttö on kirjan alussa juuri muuttanut suomalaisen äitinsä kanssa Helsingin kaupunkisaareen.
  
Minua paleltaa. En olisi ikinä uskonut, että missään tällä lämpöhalvauksessa kituvalla planeetalla voisi olla syksyisinkin näin kylmää, ja talvikin on vasta tulossa. (s. 147)
  
Jo kirjan ulkoasu antaa vihjeen, millainen maailma teoksen sivuilta on löydettävissä. Teoksen takakansi nimittäin muistuttaa suuresti pelipakkausta. Dystooppinen teos vertautuu teemoiltaan sekä Ernest Clinen Ready Player Oneen että Piia Leinon Taivaaseen, joissa on yhdistävänä tekijänä pelaajan kehoon mukautuva aistimuksia välittävä pelipuku ja virtuaalimaailma sekä ilmastonmuutoksesta johtuvia pakolaisia ja slummikyliä. Betan maailmassa ilmastonmuutokseen on kuitenkin puututtu. Vaikka vedenpinta onkin korkealla ja Pohjois-Euroopan talvet ankaria Golf-virran pysähtymisen takia, on ilmakehässä happea enemmän kuin vuosisatoihin. Teoksen maailmassa käytetään vihreää teknologiaa, kulkuvälineitä, jotka pakokaasun sijaan muodostavatkin happea, mikä on johtanut muun muassa suurikokoisiin sudenkorentoihin ja ihmisten lisääntyneeseen aktiivisuuteen. 
  
"Hei", ääni sanoo. "Minä olen älyseinän mukana tuleva tekoälypohjainen avustajasi. Haluaisitko nimetä minut?" -- Äiti ehdottaa nimeksi Ada Lovelacea -- "Tällä nimellä juhlistamme tekniikan alan anaisia ja heidän osuuttaan tieteessä, tekniikassa ja matematiikassa." (s. 113-114)
  
Bug aloittaa uudessa koulussa ja tutustuu luokallaan oleviin Alvariin, Cosmoon ja Jadeen, joista viimeinen muistuttaa käyttäytymisensä puolesta hieman kaimaansa K.K. Alongin Kevätuhrit-sarjassa. Koulu ei kuitenkaan nuorta päähenkilöä kiinnosta, vaan hän uppoutuu mieluummin videopelien maailmoihin. Hänen äitinsä johtaa isoa pelifirmaa, missä kehitellään pelaamisen historian mullistavia uuden sukupolven konsoleita ja jotain, mistä Bug tietää vain nimen Next Level. Kun Bug päätyy puettavan konsolin Sensored Realityn betatestaajaksi, hänen maailmansa muodostuu siitä lähtien virtuaalisesta vuoden 1559 Japanista samuraineen ja ninjoineen. Peli saa Bugin kiinnostumaan isänpuoleisen kotimaansa historiasta ja koulun japanilaisen historian kurssille kirjoitteva esseekin syntyy kuin itsestään sen jälkeen. 
  
Koulumaailmassa ajatellaan, että videopelit katkaisevat yhteyden oikeaan maailmaan. Minulle pelit taas ovat tapa olla yhteydessä maailmaan ja oppia siitä. Ne tarjoavat toisia näkökulmia, toisia elämiä, historiaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia. (s. 31)
  
Tekijänoikeussivulla todetaan, että useimmat teoksessa mainittujen pelien nimet ovat kirjoittajien mielikuvituksen tuotetta. Harmillisesti suuri osa niistä tuntuu kuin satunnaisgeneraattorin luomilta viime vuosien suosituimpien pelien nimistä. Teknologia puolestaan tuntuu hyvin uskottavalta läpinäkyvine kännyköineen, sosiaalisen median sovelluksineen, cutscene-elokuvineen, älytapetteineen, tekoälyineen ja lisätyn todellisuuden silmäilmplantteineen. Tapahtumien sijoittaminen sata vuotta tulevaisuuteen on myös hyvä ratkaisu näiden edistysaskeleiden mahdollistamiseksi. Kiinnostavasti ihmiskunta on levinnyt Maan lisäksi levinnyt vilja-aittana toimivaan Merkuriukseen, kasvihuoneilmiöstään kesytettyyn Venukseen sekä Marsiin, jonka pinnalla käynnissä olevat rakennusprojektit ovat salattuja. 
  
Onneksi tuollaiset hahmot alkoivat kadota videopeleistä 2050-luvun tienoilla, kun tasa-arvoisemmin ajattelevien pelisuunnittelijoiden pelit pääsivät viimein kauppojen hyllyille. Pelien naiset eivät olleet vain teini-ikäisille pojille luotuja käsittämättömiä seksiobjekteja, isorintaisia naisia -- 2050-luvun tienoillapelien naisista tuli viimein todellisia. älykkäitä, osaavia, rohkeita ja nokkelia, sellaisia kuin naiset olivat olleet koko ihmiskunnan historian ajan. (s. 32-33)
      

Kirjailijat eivät kaada kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan, vaan sitä annostellaan sopivan kokoisina palasina pitkin teosta, olipa kyseessä sitten maantieteelliset, yhteiskunnalliset tai tekniset muutokset tai sodat. Kirjailijakaksikolla on sana hallussa muutamaa erikoisempaa kielikuvaa lukuunottamatta - huomaa hyvin, että molemmilla miehillä on taustallaan pitkä ura käsikirjoittajina. Etenkin Bugin kielenkäyttö tuntuu ikään ja aikaan sopivalta, hän esimerkiksi iskee silmää “kuin mikäkin keltatautinen emoji”. Vetävästi kirjoitettu teos kiihdyttää tahtiaan loppua kohden, minkä vuoksi teosta on vaikea laskea käsistään.
  
Vastustajani ovat ehkä käyttäneet minua nappulana heidän isommassa pelissään, mutta oheistuotteena he ovat muokanneet minusta vaarallisen vastustajan. (s. 311)
  
Kuten Ready Player Onen Wadella, on Bugillakin tehtävä suoritettavanaan virtuaalimaailmassa, mikä vaatii ihmishenkiä ennen kuin voittaja ratkeaa. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka jatko-osissa sukelletaan mysteereihin, joihin Bug törmää. Toinen osa, Glitch, on ilmoitettu julkaistavaksi keväällä 2019. Beta on kansainvälisen tason young adult-romaani ja sen käännösoikeudet omistavan Elina Ahlbäck Literary Agencyn lienee helppoa markkinoida teos myös Suomen ulkopuolelle. 

  
Arvosana:

     
Takakannesta:
ARKITODELLISUUDEN RAJOJA RIKKOVA SCIFI-DYSTOPIA
  
Oletko koskaan lentänyt lohikäärmeen selässä, pomppinut parkouria katolta toiselle tai iskenyt nyrkin samuraihaarniskan läpi?
  
Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.
  
Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin.
  
315 sivua, Tammi 2017