Kolme vuoden 2020 kovimmin kolahtanutta lukukokemusta

Vuosi 2020 piti sisällään kaikenlaista, paljon kivaa ja paljon sellaista, mitä ei välttämättä omana elinaikanaan osannut odottaa (kuten maailmanlaajuinen pandemia). Viimeksi mainitun takia upposinkin jopa aiempaa syvemmälle kirjojen maailmoihin, enhän voinut matkustella tai tavata ystäviäni ja perhettäni. Luin peräti kuusi viiden tähden teosta (edellisen kerran luin yhtä vaikuttavia teoksia vuonna 2018, kun tutustuin Holly Bournen Normaali-trilogiaan). Tässä siis yhteispostauksessa kolme kovinta kirjaa vuodelta 2020.

    

"- Se päivä, jolloin me kohtasimme…

Olen monta kertaa toivonut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.

- Niin minäkin, sanoi Mina.

- Ja siitä huolimatta se oli elämäni onnellisin päivä.

- Niin myös minun."

    

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (9.4.2020): "Miten käsittämättömän upea loppuhuipennus sarjalle! Annan kirjoille viisi tähteä todella, todella harvoin, mutta Tinasotamiehet ei voi mitenkään ansaita yhtään vähempää. Pidätin hengitystäni hahmojen puolesta, sillä niin mielettömään pyöritykseen he joutuvat. Kaikki palaset vain loksahtivat täydellisesti paikalleen.

  

Magiaa, upeita miljöitä, rakkauskertomus, jännittäviä takaa-ajokohtauksia ja maailmaa syventäviä tiedonmurusia, joita olin jäänyt kaipaamaan kahdessa edellisessä osassa. Tämä on vuoden tähän mennessä paras lukukokemus ja luulen, että se pysyykin sellaisena. Aplodit, silinterihatun nosto ja kumarrus sinulle, Anniina Mikama. Bravo!"

  

Kuten sanottua, on Tinasotamiehet sarjan kolmas osa (edelliset kaksi osaa ovat Taikuri ja taskuvaras ja Huijarin oppipoika). Näin ollen tässä postauksessa saattaa olla juonipaljastuksia aiemmista osista.

  

Sarjassa ollaan 1890-luvun Suomessa ja Englannissaa (keskimmäisessä osassa tosin miljöönä on  Puola kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin), mutta aivan täydellistä historiankirjamaista kuvaa ne eivät maalaa. Kirjailija ottaa (kuten lupa onkin) vapauksia ajoittamalla esimerkiksi liukuportaat hieman aikaisemmaksi keksinnöksi kuin ne ovat meidän tuntemassamme maailmassa.

  

Tämä täytyy muistaa, jos jää esimerkiksi pohtimaan, milloin vessapaperirullat tulivat arkikäyttöön Suomessa (tarkistin asian, 1900-luvun alussa ja ensimmäisenä niitä tuotti Nokian tehdas!) ja olivatko tuon ajan naiset todella korsettivastaisia, vai onko tämä nykynäkökulman vuotamista tekstiin. Vastaus lienee jossain puolimatkassa: osa varmasti käytti korsettia sen kummemmin ajattelematta, toiset taas vastustivat niitä, eiväthän ihmiset nykyäänkään ole massaa, jolla on vain yksi yhteinen tapa ajatella.

  

- E-en minä usko, että tarvitsen korsettia, yritti Mina estellä. Hän oli lukenut noista hirmuisista vaatekappaleista, joiden avulla englantilaisnaiset kuroivat uumansa niin kireälle, että heidän kylkiluunsa ja sisuskalunsa rusentuivat pysyvästi kasaan. 

- Mutta totta kai neiti tarvitsee korsetin! kiljaisi vaatturimestarin rouva. - Nykypäivänä ainoastaan palvelusväki kulkee ilman korsettia. -- ripein ottein kietoi korsetin Minan keskivartalon ympäri ja alkoi vähän kerrallaan vetää selkämyksen nauhoja kierämmälle. 

- Jo riittää! sanoi Mina. Hän sai hädin tuskin äänensä kuuluville, kun valaanluista rakennettu pakkopaita pusersi ilman hänen keuhkoistaan. -- - Minä rusennun hengiltä!  (s. 81-82)

  

Mina on entinen taskuvaras, taikuri-Tomin avustaja ja tähän palavasti rakastunut. Tom kuitenkin on toistuvasti torjunut Minan sanomalla, että tämä tulisi onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. “Voisit saada perheen. Minua ei ole luotu sellaiseen.” Mina kipuilee tämän kanssa ja yrittää ottaa etäisyyttä mieheen, mutta tuntuu, että tämä on kaikkialla. Kuinka hän voisi unohtaa yhteiset seikkailut?

  

Professori ja Tom saavat kutsun matkustaa Lontooseen ja Mina paitsi Tomin, myös Professorin avustajana pääsee myös mukaan. Suurkaupunki kuvataan eläväisenä, moninaisine äänineen ja hajuineen. Talot ovat kivihiilen polttamisen takia tummentuneet “säästämättä sen enempää halpoja vuokrataloja kuin palatsejakaan”. patsaatkin ovat noen mustaamia kuin “savupirtin saunatontut”.

  

Höyrykoneet jyskäsivät, myllynkivet jauhoivat viljaa, kehruukoneet kolkkasivat, telat ja vinssit vinkuivat kun kuormia lastattiin ja purettiin ja pyörät kolisivat mukulakiveä vasten. pillit vislasivat ja konepajojen piiput tupruttivat mustaa savua. 

- Voisi luulla, että käynnissä on sotaharjoitukset! Mina sanoi. - Ihan kuin koko kaupunki olisi liikkeellä. (s. 61)

  

Paitsi historiallista fiktiota, scifiä ja rakkautta, on kirjassa isossa roolissa myös kuningas Arthurin, Merlinin ja pyöreän pöydän ritareiden legenda. Mikama on onnistunut tuomaan taruun jotain uutta ja yllättävää, mikä toimii tarinan viitekehyksessä varsin mainiosti. Harvoin pääsee lukijana kokemaan vastaavaa ennalta-arvaamattomuutta.

  

- Bertie -- harrastaa Englannin vanhojen legendojen tutkimusta. Hän on vuosikausia yrittänyt todistaa, että kuningas Arthur ja tämän neuvonantaja, velho merlin olivat todellisia henkilöitä. (s. 18)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Maaginen seikkailu viktoriaanisessa Lontoossa

  

Palkitun Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosassa taikuri Tom ja hänen rakastettunsa Mina kohtaavat vaarallisimman vihollisensa kaukaa toisesta ajasta.

  

Tomin ja Minan nimet näyttävät hyvältä yhteisen taikashow’n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä?Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento.

  

397 sivua, WSOY 2020

  

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kosmoskynä, Oksan hyllyltä, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla, Kaamos kuutamolla

  

*****

  

"Armonvuosi ei enää ole tarina, myytti, jotakin, mikä tapahtuu sitten joskus.

Se tapahtuu nyt."

  

  

Arvostelukappale

  

Ensimmäiset reaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (22.5.2020): "Mikä kirja! Mikä mielettömän upea kirja! Tämä on jo toinen 5/5 tähden kirja tälle kevättä (se toinen oli siis Anniina Mikaman Tinasotamiehet ja vertailun vuoksi on sanottava, että näitä edeltävän kerran luin viiden tähden teoksen kaksi vuotta sitten). Olen aivan hurmioissani."

  

Kim Liggettin Armonvuosi on ahdistavan, mutta uskottavan kuuloinen kuvaus erään uskonnollisen, patriarkaalisen yhteisön vuodesta, jolloin tytöistä tulee naisia - hyvässä lykyssä vaimoja, huonossa työläisiä - jos he vain selviävät koettelemuksestaan. Yhteisössä uskotaan, että tyttöjen on vietettävä vuosi erillään muista, jotta heissä olevan magia pääsee vapautumaan, eikä voi enää vaikuttaa miehiin.

  

Meitä kutsutaan heikommaksi sukupuoleksi. -- Eevan syytä -- pojat saavat päättää kaikesta, enkä minä ymmärrä minkä vuoksi. -- Meillä kaikilla on aivot. Näen miesten ja naisten välillä vain muutamia eroavaisuuksia, mutta useimmat miehet tuntuvat ajattelevan juuri sillä erilaisella osallaan. (s. 22)

  

En ole aivan varma, onko kirjan maailma a) dystopiaa, jonnekin määrittelemättömään, taantuneeseen tulevaisuuteen sijoittuen, b) vaihtoehtohistoriallinen tarina, joka sijoittuu suunnilleen 1600-1700-luvun paikkeille vai c) kuvaus The Village -elokuvan kaltaisesta kulttiyhteisöstä, joka elää eristyksessä muusta maailmasta. Siitä, mitä yhteisön ulkopuolisessa maailmaasa on vain vähän kuvauksia.

  

En ole eläessäni kuullut kenenkään jääneen henkiin kertomaan tarinoita siitä, mitä on meidän maailmamme ulkopuolella. Miesten mukaan Garnerin piirikunta on utopia. Taivas maan päällä. Valhetta kukaties, mutta sitä ei käy kiistäminen, että perinteemme ja elämäntapamme ovat pitäneet meidät hengissä jo sukupolvien ajan. Ja jos miesten käsitys on totta, minua puistattaa ajatella, mikä meitä odottaisi metsien takana, vuorten ja tasankojen tuolla puolen. Kenties tuntemattoman pelko on se, mikä sitoo meidät tänne. (s. 73)

  

Armonvuosi on kuin sekoitus Nälkäpeliä ja Orjattaresi-romaania, johon teoksen mottolausekin viittaa. Isät kaupittelevat tyttäriään poikien isille kuin karjaa. On erityisen tärkeää saada tyttäret naitettua, sillä ilman huntua merkkinä avioliitosta sinä päivänä, kun armonvuoden tytöt lähtevät, tulee heistä työläisiä palatessaan. Tierneylle tämä tosin olisi ihanteellista, sillä hän ei halua joutua jonkun toisen komenneltavaksi vaan säilyttää itsenäisyytensä.

  

Kaikki eivät kuitenkaan naimisiin pääse, sillä poikia ja leskimiehiä on vähemmän kuin tyttöjä. Jos joku ei palaa kotiin eikä hänen ruumistaan löydetä, hänen nuoremman siskonsa joutuvat kärsimään rangaistuksen: karkotuksen laitamaille. Jokaisen tytön jalkapohjaan on poltettu syntymän hetkellä isän tunnus, niin että hänet tunnistettaisiin.

  

Hevoset on pyntätty koreiksi siinä missä meidätkin. ja mieleeni juolahtaa, että meidät taidetaan nähdäkin samalla tavalla… olemme vain kiimoihimme tulleita siitostammoja. (s. 36)

   

Naisten on pidettävä hiukset aina sidottuina. Palmikkonauhan väri kertoo heidän statuksensa. Nuorille tytöillä nauha on valkoinen, viattomuuden väri, armonvuoden tytöillä punainen, mikä viittaa vereen ja vaimoilla musta, mikä symboloi kuolemaa. Hiuksia ei myöskään saa leikata, paitsi jos aviomies päättää rangaista vaimoaan.

  

Hänen lanteensa ovat kapoiset, vuoteeseen vietäväksi hän kernaasti kelpaa, mutta synnyttäjäksi hänestä ei ole. On toki miehiä, jotka pitävät hauraista, särkyvistä asioista. 

He nauttivat päästessään särkemään niitä. (s. 47)

  

Tässä oli vain kaikki palaset paikallaan. Olin sitoutunut päähenkilöön ja jännitin hänen puolestaan aivan fyysisesti. Armonvuosi on sellainen teos, jonka haluaa ahmia mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan nauttia pienissä paloissa, jotta se riittäisi pidemmäksi aikaa. Myös sivuhenkilöt olivat todella hienosti kirjoitettuja. Vaikka teoksen naiset ovatkin hyvin alistettuja, pinnan alla kytee kapina. On puhetta vallantavoittelijasta, joka lietsoo muutoksen tuulia. 

  

Aiemmin uskoin, että olin löytänyt oman taikavoimani - että minulla oli kyky nähdä sellaista, mitä muut eivät nähneet - sellaista, mitä muut eivät edes mielessään tahtoneet myöntää todeksi. Mutta siihen ei tarvita taikavoimaa, riittää kun avaa silmänsä. 

Minun silmäni ovat auki. (s. 10)

  

Samaistuin paljon Tierneyhyn. Hän viettää mielellään aikaa metsissä, kiipeilee puissa eikä juurikaan välitä hienoista mekoista ja kaikki hänen ajatuksensa näkyvät hänen kasvoistaan. Hänellä on neljä sisarusta, pari vanhempaa, jo naimisissa olevaa siskoa ja kaksi pikkusiskoa, joille hän toivoisi parempaa tulevaisuutta.

  

Tierney sanoo olevansa lähimpänä isänsä kovasti kaipaamaa poikalasta. Minulla on kaksi isosiskoa (ja heillä molemmilla yksi tytär liki samoilla ikäeroilla kuin meillä siskoillakin) ja isä toivoi niin ikään kovasti poikaa. Niinpä hän, kuten Tierneynkin isä, opetti tyttärilleen poikamaisia taitoja. Ja aivan kuten Tierneyn äidin peukalo on vain tynkä, samoin minunkin äitini on menettänyt lähes koko sormen (tosin työtapaturman takia).

   

Pidän suuni visusti supussa, vaikka mieleni tekisi kirkua. Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki. Työläisten talossa elämäni kuuluu edelleen minulle. Ruumiini kuuluu minulle. (s. 17)

   

Tierney on huikea päähenkilö. ja yhteiskunta, jonka normeja vastaan hän käy aivan kamala. Feministisen fiktion saralla tämä päihittää kirkkaasti esimerkiksi Naomi Aldermanin äärimmäisen ahdistavan Voiman, jossa sorretut naiset kostavat miehille ja alentavat heidän koiraan alhaisemmaksi olennoksi, en vain voi mitenkään suositella ko. kirjaa. Vaikka paljoa ei tasa-arvo eteen kirjassa tehdä, on rivien väleissä ripaus toivoa.    

Naiset eivät saa kokoontua, heidän tulee rukoilla ääneen ja unetkin on kielletty, kaikki taikuuden pelon takia. Tierneyn äiti tietää tyttärensä unista, mutta kehottaa tätä pitämään kiinni niistä, sillä vain unet ovat oikeasti naisten omia. 

   

Elämä on jatkuvaa taistelua, jos joutuu alati kamppailemaan omaa luontoaan ja muiden ihmisten odotuksia vastaan. (s. 34)

  

Tämä sopii nuorille ja aikuislukijoille, jotka haluavat lukea kirjan, jossa on vahva, mutta samaistuttava päähenkilö, joka herättelee feministisiä ajatuksia, jotka kaipaavat romantiikkaa, mutta eivät liian valmiiksi pureskeltua tarinaa ja maailmaa. Asioita avattiin sopivasti, mutta jotain jätettiin myös arvailujen varaan lukijan täytettäväksi. En tiedä, kuinka itse selviäisin armonvuodesta, mutta herätti kyllä paljon ajatuksia ja tunteita. 

Huh, en voi sanoa kuin, että lukekaa tämä kirja! Erityisesti kirja sopii dystopioiden lukijoille, mutta koska kirja ei puhtaasti ole scifiä, sen pystyy lukemaan erittäin hyvin myös historiallisena teoksena, vaikka muutoin olisikin allerginen spefille.

  

Jännittävästi kaikissa näissä kolmessa oli korsettiin liittyvä kohtaus. Tierney reagoi kapistukseen näin: "Kun hän avaa korsetinnyörit haukon henkeä. Tekee melkein kipeää saada keuhkot täyteen ilmaa. Se muistuttaa minua vapaudesta, jonka olen menettänyt."

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

   

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

  

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 453 sivua, Tammi 2020

  

Alkuperäinen nimi: The Grace year (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tähtivaeltaja (Toni Jerrman), Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirjoihin kadonnut

  

*****

  

"Älä vain yritä väittää, että olet langennut charmiini", mies sanoi olkansa yli.

“Vakuutan, että mitään hyvää ei seuraisi välisestämme intohimisesta suhteesta.”

  

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta lainattuna Goodreadsista (14.11.2020): "Yleensä en tykkää kutsua kirjoja lukusukkuloiksi, mutta tämä Margaret Rogersonin Kirjojen tytär on ehdottomasti sellainen: ahmittava kirja, jonka sivut kääntyvät kuin itsestään, vaikka samaan aikaan haluaisi nautiskella kirjasta hitaasti ja pitkän aikaa.

  

Paikoin kirjassa tuli vastaan kliseisiä ja yliampuvia kohtia, mutta ne annettakoon anteeksi, sillä kirjan miljöö ja hahmot (niin pää- kuin sivurooleissakin olevat) olivat ihastuttavia persoonallisuuksia. Etenkin demonikissa on ehdoton ykkössuosikkini. Tämä tulee jäämään pysyväisasukkaaksi kirjahyllyyni."

  

On äärimmäisen harvinaista saada käsiinsä spefikirjaa, joka ei aloita sarjaa. Kirjojen tytär on kuitenkin tällainen. Neljän ja puolensadan sivun aikana kerrotaan erittäin täyteläisestä ja elävältä tuntuvasta fantasiamaailmasta kuitenkaan luetteloimatta ja jaarittelematta. Olisin tietenkin halunnut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin, mutta tämä hurmaava teos pystyy erittäin pätevästi seisomaan omilla jaloillaan. Kuka voisi olla rakastamatta maailmaa, missä on eläviä kirjoja!

  

Äänten sorina täytti kaikuvan tilan ja sitä katkoivat satunnaiset yskäisyt tai kuorsaukset. Useimmat näistä äänistä eivät kuuluneet sinikaapuisille kirjastonhoitajille, joita harppoi edestakaisin atriumin kaakelilattian poikki. Ne olivat peräisin loitsukirjoista, jotka mumisivat itsekseen hyllyissään. (s. 17)

  

Elisabeth on oppilaana yhdessä Suurista kirjastoista, Summershallissa. Hän haluaisi vartijaksi, korkeimman tason maagisten kirjojen vahdiksi, mutta hän voi hakea Kollegioon vasta vuoden päästä, kun täyttäisi seitsemäntoista. Tarina alkaa, kun kirjastoon tuodaan vaarallinen loitsukirja. Käynnistyy tapahtumien ketju, joka tempaisee Elisabethin pois kaikesta tutusta ja lisäksi häntä syytetään kamalasta teosta.

  

Finch ei ikinä uskoisi häntä, sillä mies ei halunnut uskoa. Elisabethin syyllisyys oli paras lahja, jonka hän oli koskaan saanut. Johtaja oli päättänyt rakastaa Elisabethia eikä häntä, ja lopultakin Finch oli saanut tilaisuuden rangaista tyttöä sen takia. (s. 50)

  

Nuori velho Nathaniel Thorn tulee hakemaan Elisabethin tuomittavaksi pääkaupungissa. Matkan aikana he oppivat paljon toisistaan. Elisabeth alkaa myös kyseenalaistaa hänelle opetettua tietoa velhoista. Hän ei kavahda nuoren miehen käyttämää magiaa, vaan pitää sitä peräti kauniina. Samoin aluksi pelottava velhokin alkaa näyttäytyä Elisabethin silmissä varsin komealta.

  

Hän oli oppinut melkein kaiken tietämänsä joko mestari Hargrovelta, joka ei ollut yli puoleen vuosisataan käynyt muualla kuin vessassa, tai kirjoista, joista monet olivat satoja vuosia ajastaan jäljessä. -- Nyt hän alkoi ihmetellä, kuinka monet niistä tarinoista olivat olleet täyttä valetta. (s. 87)

  

Kirjan luontokuvaus, ja kuvailu muutoinkin on ihanaa. Havainnot esimerkiksi ruskalehdistä ja patsaita pitkin kiemurtelevista murattiköynnöksistä ovat nautinnollisia ja tunnelmallista. Esimerkiksi tämä lainaus on jotenkin todella viehättävä: "Muuan mielikuva nousi Elisabethin mieleen kuin hukkunut aavemainen kukka, joka nousee esiin syvästä lammikosta."

  

Myös päähenkilöiden kemian kuvaaminen on hurmaavaa. On heti ensikohtaamisesta alkaen selvää, että näiden kahden välillä kihisee sähköinen lataus. Vaikka välillä Rogerson jääkin kuvailemaan Nathanielia hieman liian kioskipokkarimaisesti (kuten ulkoilman aistillisesti punaamia posket, joiden vaikutelmaa kyyninen katse lisäsi).

  

“Minua varoitettiin, että näkisin maaseudulla outoja asioita”, hän sanoi. “Mutta pitää tunnustaa, etten olisi ikinä uskonut löytäväni villiä kirjastonhoitajaa vaanimassa kirjapinojen keskellä.” (s. 31)

  

Minusta on hauskaa, kuinka teoksen suomennettu nimi viittaa Elisabethiin ja englanninkielinen Nathanieliin. Vaikka yleensä pidänkin suoraan käännetyistä tai kääntämättä jätetyistä teosnimistä, sopii tässä tapauksessa nimi kirjalle erittäin hienosti. Teoksessa on paljon samaa henkeä kuin Pottereissa. Tämä onkin erittäin potentiaalinen lohtukirja, jonka haluan lukea uudelleen.

  

Elisabethkin joutuu kohtaamaan korsetin. Hänen reaktionsa oli seuraavanlainen: "Hannah alkoi nyörittää korsettia selkäpuolelta ja Elisabethin henki salpautui. "Minä en pysty hengittämään", hän sanoi ja kynsi rintaansa. Hannah tarttui lujasti hänen käsiinsä ja painoi ne sivuille. "Se on muodinmukaista, neiti.""

    

En tiedä, onko Rogerson kirjoittanut muutakin, mutta jos on niin toivottavasti nekin käännettäisiin, jos ovat lähellekään näin hyviä. Suosittelen Kirjojen tytärtä kaikille fantasian lukijoille, jotka pitävät romantiikasta, vauhdikkaasta seikkailusta, elävistä kirjoista ja kissoista. Mutta muistakaa:

  

Kirjastot ovat kuitenkin vaarallisia paikkoja. (s. 21)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Elisabeth on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Hän on kasvanut yhdessä Austermeerin suurkirjastoista, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Elisabeth toivookin kohoavansa tulevaisuudessa näiden vaarallisten kirjojen vartijaksi.

  

Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan, Elisabeth vaikuttaa syylliseltä ja hänet kiidätetään pääkaupunkiin kuulemaan tuomionsa. Elisabethin ei auta kuin turvautua pelkäämäänsä velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan. Pian hän löytää itsensä keskeltä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 453 sivua, Karisto 2020

  

Alkuperäinen nimi: Sorcery of Thorns (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirjoihin kadonnut, Yksi luku vielä

Beth O'Leary: Kimppakämppä

"Meidän pitää muuten ehkä jossain vaiheessa alkaa vähän siivota pois näitä viestilappujamme. Asunto on kohta kuin Russell Crowell Kauniissa mielessä."

   

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa, Popsugar Reading Challenge: A book about or involving social media

   

En lue juuri koskaan chick litiä. Siksi olin itsekin yllättynyt, kun Beth O'Learyn Kimppakämppä kiinnitti huomioni. Yllätyin vielä isommin, kun tykkäsin lukemastani.  Ja tykkäsin paljon, täyden viiden tähden verran. Miksi tämä kolahti niin kovaa? Kimppakämppä ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, vaan siinä on myös tummempia sävyjä. Pidin todella paljon molemmista, täyteläiseltä tuntuvista näkökulmahahmoista. Ja näin koronavuotena kaipaa keveämpääkin kirjallisuutta, joka tarjoaa pakopaikan todellisuuden ahdistavuudesta.

Spoilerivaroitus! Käsittelen tässä postauksessa paljon yksityiskohtia kirjasta, etenkin ensimmäisiltä 50 sivulta. Jos et halua juonipaljastuksia ennen omaa lukukokemustasi, suosittelen lukemaan tämän postauksen vasta jälkeenpäin. 

   

Kaikki alkaa siitä, kun Tiffy eroaa pitkäaikaisesta poikaystävästään Justinista ja tarvitsee uuden asunnon. Hän on saanut asua miehen asunnossa, mutta kun tämä tuo sinne toisen naisen, Tiffyn mitta täyttyy ja hän pakkaa tavaransa kasaan. Riidan jälkeen Justin vaatii Tiffyä maksamaan vuokran siltä ajalta, kun hän eron jälkeen asui asunnossa. Niinpä uuden kämpän tulee olla todella halpa. Halpaa asuntoa vaan ei Lontoosta niin helposti löydä. Niinpä kun Tiffy näkee Graigslistissa ilmoituksen vuokrattavasta sängystä, hän päättää hakea paikkaa sen erikoisesta luonteesta huolimatta.

  

Asunto (ja makuuhuone/vuode) yhteiskäytössä 27-vuotiaan saattohoitajan kanssa, joka tekee pelkästään yövuoroja ja on poissa viikonloput. Paikalla asunnossa vain ma-pe klo 9-18. Muun ajan asunto on kokonaan hakijan käytössä. Loistokämppä yhdeksästä viiteen -työläiselle. (s. 14)

  

Tiffy on käsityö- ja harrastekirjoihin keskittyneen kustantamon kustannustoimittaja, eli hänen palkkansa on pieni. Leon, sängyn vuokraaja, on saattohoitaja, joka tekee pelkästään yövuoroja, sillä niistä saa parempaa palkkaa. Viikonlopuista saisi vielä enemmän, mutta ne hän on luvannut viettää tyttöystävänsä kanssa. Leon tarvitsee lisää rahaa maksaakseen veljensä asianajajalle. Tämä on joutunut vankilaan rikoksesta, jota ei tehnyt, vaikka kukaan muu kuin leon ei tunnukaan miestä uskovan. 

Näin ollen Tiffy voi olla asunnossa öisin ja Leon päivisin, eikä heidän tarvitse koskaan tavata. Tästä Leonin tyttöystävä pitää huolen. Tiffy levittää erittäin kirjavan ja runsaan omaisuutensa Leonin pienen asunnon neliöihin. Ensimmäisenä päivänä hän näkee Leonin sängyn alla jätesäkillisen käsin neulottuja huiveja, jotka mies on saanut saattokodin potilaalta. Tiffyn mielessä säkki on merkki siitä, Että Leon on sarjamurhaaja. Kunnes säkin päälle ilmestyy vähän myöhemmin post-it -lappu, jossa lukee "kirpparille".

  

"Puhuitko sinä tästä Leonin kanssa?" Mo kysyy -- "Siis siitä, että tuot tänne kaikki tavarasi?" 

Kurtistan kumia. Totta kai tuon tänne kaikki tavarani! Ei kai nyt sellaisesta tarvitse edes keskustella? Mnä muutan tänne, joten myös minun tavarani muuttavat. Minne minä ne muka olisin vienyt? Tämä on vakituinen osoitteeni. (s. 50)

  

Tuo viesti aloittaa muistilapuilla käydyn kirjeenvaihdon asunnon jakavien ihmisten välillä. Pikkuhiljaa Leon oppii tuntemaan Tiffyn, joka käyttää tyksinkertaisenkin asian selittämiseen enemmän sanoja kuin on tarpeen. Leon on askeettinen ja harkitsee sananasa tarkkaan. Eräs hänen kollegoistaan vitsaileekin, että Leonilla on käytössään vain rajallinen määrä sanoja päivässä eikä hän siksi tykkää tuhlata niitä. Myös Leonin osuudet kirjasta ovat hyvin töksähteleviä siinä missä Tiffyn rönsyilee. Pidin todella paljon tästä tyylierosta, joka sai hahmot heräämään eloon kirjan sivuilla.

Totta kai olen utelias ja googlaan hänet. -- Olen helpottunut todetessani, että hän ei ole lainkaan minun tyyppiäni -- Leonilla on vaaleanruskea iho ja paksut, kiharat hiukset, sen verran pitkät, että hän on työntänyt ne korvien taakse, ja hän on aivan liian laiha minun makuuni. Pelkkää pitkää raajaa, teinipoikatyyppiä. Hän näyttää kuitenkin ihan mukavalta -- vaikka toisaalta kuka tahansa alkaa näyttää kirvesmurhaajalta, jos sillä silmällä katsoo. (s. 24)

Oppiessaan tuntemaan Tiffyn Leon myös tajuaa, kuinka rikki nainen on päättyneen suhteensa takia ja kuinka kamala tuo mies hänelle on ollut. Hän on manipuloinut Tiffyä pikku hiljaa niin, ettei tämä enää pysty luottamaan omiin muistoihinsa tai ajatteluprosesseihinsa. Leonin tyttöystävä Kay kutsuu Tiffyä "elämää suuremmaksi" ja boheemiksi, mikä tavallaan pitää paikansa, onhan Tiffy varsin värikäs ja räiskyvä persoona. Kay-kielessä ensin mainittu tosin tarkoittaa ylipainoista ihmistä, vaikka minulle ei Tiffystä synny tällaista mielikuvaa, korkeintaan hän on hieman kurvikas. Kay tosin ei alunperinkään pitänyt ajatuksesta, että joku vieras nainen jakaa asunnon Leonin kanssa, mikä varmasti vaikuttaa hänen näkemykseensä.

  

Tiffy on pitkä ja hän saa kuulla siitä aivan liian usein, etenkin miehiltä. Moni lyhyempi mies on sanonut, ettei voisi seurustella naisen kanssa, joka on itseään pidempi, vaikka Tiffylle pituus ei merkitsee mitään puolin tai toisin. Hän käyttääkin tällaista kommentointia suodattimena jättää kyseiset tyypit omaan arvoonsa. Minulla on kaksi isosiskoa, jotka ovat kummatkin pidempiä kuin minä, toinen on 180cm ja toinen vähän lyhyempi. He ovat saaneet niin ikään kuulla pituudestaan, ja niin ikään enimmäkseen miehiltä. Itse olen "vain" 168cm ja koen itseni lyhyeksi heidän vierellään, vaikka olenkin keskimittainen suomalainen nainen.

Vuosien mittaan olen vähän väsynyt siihenkin, miten ihmiset aina ylistävät "mittojani". -- Minne tahansa menen, ehdin hädin tuskin astua sisään huoneeseen, kun joku jo ilmoittaa minulle avuliaasti, että olen naiseksi erittäin pitkä. 

-- 

Joitakuita se tuntuu ärsyttävän niin kuin haluaisin tarkoituksella viedä enemmän tilaa kuin minun on lupa, jotkut taas kokevat sen uhkana, etenkin ne tyypit, jotka ovat tottuneet katsomaan alaspäin naispuolisia petikumppaneitaan (s. 61-62)

  

Vaikka teos on melko pitkä, sen ahmii nopeasti. Alkupuoli pohjustaa hahmoja hitaalla, mutta silti kiinnostavalla kerronnalla usean kuukauden ajalta (vuokrasopimus tehtiin poleksi vuodeksi) ja loppupuolella tapahtuu enemmän lyhyessä ajassa. Kuten kunnon chick litiin kuuluu, päättyy teos onnellisesti kaikkien keskeisten hahmojen osalta. Siksi voinkin suositella erittäin lämpimästi tätä kirjaa joululahjaksi tai lomalukemiseksi ja muutoinkin genrestä pitävälle. Tai kuten omalla kohdallani voidaan todeta, myös genreä vierastavakin pitää tästä. 

  

"Kuule", hän sanoo sitten, "oletko koskaan odottanut jonkin kirjan lukemista niin kiihkeästi, ettet lopulta pystykään lukemaan sitä?" 

"No ihan varmasti! Minulle käy niin koko ajan. Jos minulla olisi hiukkaakaan itsehillintää, en olisi ikipäivänä kyennyt lukemaan viimeistä Harry Potteria. Odotus oli yhtä tuskaa. Jos se ei ylläkään muiden osien tasolle? Jos se ei olekaan sitä mitä toivon?" (s. 237)

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Voiko toiseen rakastua pelkkien Post-it-lappujen perusteella?
  
Tiffy ja Leon nukkuvat samassa sängyssä. He eivät ole koskaan tavanneet. Hauska, suloinen romaani rakkaudesta, ystävyydestä ja elämän yllätyksellisyydestä.
   
Hätä kämppiksen keksii! Kustannustoimittaja Tiffy on vailla asuntoa sikamaisen kalliissa Lontoossa. Yöhoitaja Leonilla on yhden makuuhuoneen asunto ja kova tarve rahalle. He päätyvät loistavaan ratkaisuun, jota heidän ystävänsä pitävät hulluna: Tiffy nukkuu sängyssä yöt ja Leon päivät, eikä heidän tarvitse edes tavata toisiaan.
   
Mutta kun yhteiseloon sotkeutuu romanttisia tunteita, menneisyyden traumoja ja vankilassa väärin perustein istuvia veljiä, kämppikset kohtaavat hankalampia haasteita kuin toisen pesemättömät tiskit keittiön altaassa.
   
Beth O'Leary opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta yliopistossa ja työskenteli sittemmin kustantamossa lastenkirjallisuuden parissa. Hän kirjoitti Kimppakämpän junassa matkoillaan töihin Lontoon keskustaan ja takaisin kotiin sen laitamille. Nykyään hän kirjoittaa romaaneja kokopäiväisesti.

   

Suomentanut: Taina Wallin, 445 sivua, WSOY 2020

Alkuperäinen nimi: The Flatshare (2019)

    

Muita lukukokemuksia: Bibbidi Bobbidi Book, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain, Kirjakaapin kummitus, Kartanon kruunaamaton lukija, Kaiken ei tarvitse olla totta, Paljon melua kirjoista, Annelin lukuvinkit

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan, 
unien ja taikuuden valtakuntaan."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Marko Suomen YA-haaste

    

Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin. 

   

Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)

 
Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.

   

Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.
   

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä. 

– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän. 

– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä. 

– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)

  

Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.  

   

Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.

 

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla. 

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)

      

Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin Morgensternin Yösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee  tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).

 

Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!

 

Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.

  

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

  

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.

    

411 sivua, WSOY 2018

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Mikaman esikoisteos on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjapöllön huhuiluja, Muissa maailmoissa, Kirjoihin kadonnut, Todella vaiheessa 

Claudia Gray: A Million Worlds With You (Firebird #3)

"But just because something's been damaged doesn't mean it's ruined."

   

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Claudia Grayn Firebird-trilogia on yksi viime vuosien suosikkisarjojani. Tämän päätösosan, A Million Worlds With You luin jo elokuussa, mutta teoksesta postaaminen on jäänyt roikkumaan. Oli nimittäin todella vaikea päästää irti tästä. Kun tartuin ensimmäiseen osaan vuonna 2015, en osannut etukäteen aavistaa, millaisen tunteiden vuoristoradan sarja synnyttäisikään. Vaikka kolmas osa ei ihan kaikilta osin ollut yhtä hyvä kuin kaksi aikaisempaa, oli loppu onneksi kuitenkin tyydyttävä. Olisin kyllä voinut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin. Toivottavasti sarja ilmestyisi joskus suomeksikin!

  

The Firebirds may look like crazy-complicated steampunk lockets, but they're the most powerful and miraculous scientific creations since the atomic bomb. (s. 12)

  

Tähän asti tapahtunutta: Margueriten vanhemmat ovat neroja, jotka keksivät laitteen, jonka avulla pystyy matkaamaan rinnakkaisiin maailmoihin eli "kvanttitodellisuuksiin". Kun Firebirdin aktivoi, matkaajan ruumis muuttuu näkymättömäksi ja se jää jälkeen mielen asettuessa toisen universumin minän kehoon. Näin ollen matkata voi vain niin maailmoihin, josta löytyy oma vastine. Jos kuolee toismaailmallisessa kehossaan, kuolee myös omassa todellisuudessaan. 

  

There had to be more ethical ways of travelling through the worlds, ways that wouldn't endanger or violate our other selves. (s. 10)

  

Margueriten vanhempien kanssa työskentelee nuori tutkija, Paul, kunnes Margueriten isän yllättäen kuolee ja syylliseksi epäillään Paulia. Murha on kuitenkin lavastusta ja isä edelleen hengissä. Paulin minuus kuitenkin sen seurauksesta hajoaa osiin ja Margueriten täytyy kerätä ne kasaan matkustamalla rinnakkaismaailmasta toiseen, koska rakastaa häntä. Uudelleen kasattu mieli on kuitenkin rikkoutunut ja Paul ei halua Margueriten rakkautta suojellakseen tätä epävaakalta itseltään. 

  

You aren't broken. You only have new scars, and I would always love you despite any scars. Wouldn't you love me if I were scarred, or sad, or hurting. (s. 335)

  

Nyt maailmat ovat luhistumassa, sillä toisen universumin Margueriten vanhemmat yrittävät saada kasaan maailmojen välisen matkailun aikana kuolleen vanhemman tyttärensä sirpaleet. Tämä onnistuu vain tuhoamalla ne universumit, joihin hänen sirpaleensa ovat hajaantuneet. Päähenkilö-Margueriten on pysäytettävä ilkeä minänsä ja estettävä lukemattomien ihmisten pois pyyhkiytyminen. 

  

"Pringles? Like the potato chips?" 

"Yes," he said earnestly. "They're very good." 

"I know. I've had Pringles. I mean, obviously. But this is the first time anyone's used them as part of a cosmological theory." (s. 310)

  

Sarjassa parasta on ollut matkustaminen muihin todellisuuksiin, joissa jokin on mennyt hieman eri polkua kuin omassa maailmassamme (Margueriten kotiuniversumi on myös eri kuin tämä jossa me elämme). Esimerkiksi tässä osassa Marguerite päätyy Maata kiertävälle avaruusasemalle, 1980-lukulaiseen Moskovaan ja rinnakkaismaailmaan, jonka teknologinen taso muistuttaa 1800-lukua ja hänen vanhempiensa tutkimuksen kohteena onkin Egyptin arkeologia. 

"Which dimension is the Berkeleyverse?" 

"Yours." 

"But -" My first impulse is to say something like, but my world is the real one, which makes no sense. Everyone's dimension is as true and valid as any other. No one universe is the center. (s. 182)

    

Suosittelen lämpimästi tähän sarjaan tutustumista. Pidän todella paljon eri miljöistä, joihin Marguerite heitetään ja joiden pelisäännöt hänen täytyy omaksua hyvin nopeasti. Myös hänen järkkymätön rakkautensa Pauliin on ihastuttavaa, eikä ollenkaan siirappista. Ja mitkä mielettömän upeat kannet tällä sarjalla on! 

  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

A million universes. A million dangers. One destiny.

  

The fate of the multiverse rests in Marguerite Caine’s hands. Marguerite has been at the center of a cross-dimensional feud since she first traveled to another universe using her parents’ invention, the Firebird. Only now has she learned the true plans of the evil Triad Corporation—and that those plans could spell doom for dozens or hundreds of universes, each facing total annihilation.

  

Paul Markov has always been at Marguerite’s side, but Triad’s last attack has left him a changed man—angry and shadowed by tragedy. He struggles to overcome the damage done to him, but despite Marguerite’s efforts to help, Paul may never be the same again.

  

So it’s up to Marguerite alone to stop the destruction of the multiverse. Billions of lives are at stake. The risks have never been higher. And Triad has unleashed its ultimate weapon: another dimension’s Marguerite—wicked, psychologically twisted, and always one step ahead.

  

In the conclusion to Claudia Gray’s Firebird trilogy, fate and family will be questioned, loves will be won and lost, and the multiverse will be forever changed. It’s a battle of the Marguerites…and only one can win.

  

419 s. Harper Teen 2016

   

Sarjassa ilmestyneet:

• A Thousand Pieces of You (2014)
• Ten Thousand Skies Above You (2015)
• A Million Worlds with You (2016)

    

Myös näissä blogeissa on matkattu rinnakkaisulottuvuuksiin: Kirjapöllön huhuiluja

Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin

"Minusta tuntuu, että ymmärrän nyt, miten erilaista on rakastaa jotakuta kaukaa 

kuin rakastaa ihmistä lähellään. Kun katsoo toista lähietäisyydeltä, 

näkee hänet sellaisena kuin hän oikeasti on, 

mutta samalla näyttää hänelle myös oman todellisen minänsä."

  

    

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan

  

Näin Jenny Hanin YA-romaanin Pojille, joita joskus rakastin pohjalta tehdyn Netflix-elokuvan ennen kuin luin kirjan. Erityisen kokemuksesta tekee se, että katsoin sen siskoni ja hänen tyttärensä kanssa. Asumme niin kaukana toisistamme, että tuollaisia hetkiä ei tule liian usein. Kun kirja sitten yllättäen ilmestyi suomeksi vuoden vaihteessa, varasin sen heti kirjastosta. Kirjalla ja elokuvalla on jälleen paljon eroavuuksia, joten kirjan lukeminen ei tuntunut tylsältä ja ennalta-arvattavalta. Kirjan englanninkielinen kansi oli hyvin tuttu Instagramista, tuntuu, että ihan kaikki ovat lukeneet sen, enkä yhtään ihmettele - tämä on nimittäin ihana ja ahmin sen parissa erässä. 

    

Päähenkilö, Lara Jean Song Covey on 16-vuotias ja sisarsarjan keskimmäinen. Hänen isosiskonsa Margot on kaksi vuotta vanhempi ja pikkusisko Kitty (Katherine) vasta yhdeksän. Heidän äitinsä on kuollut kuusi vuotta aiemmin, eikä Kitty enää muista häntä kuin siskojensa kertoman kautta. Toisin kuin YA-kirjoissa yleensä, ei äiti kuollut sairauteen vaan hän iski päänsä kotona. Margot on ottanut äidin roolin, mutta muuttaa nyt Skotlantiin opiskelemaan antropologiaa ja sysää Lara Jeanille enemmän vastuuta perheestä. Isä on gynekologi ja synnytyslääkäri ja siksi paljon poissa kotoa. 

Song on meidän kaikkien välinimi, ja näytämmekin enemmän Songin kuin Coveyn siskoksilta, enemmän korealaisilta kuin amerikkalaisilta. (s. 18)

     

Lara Jean on kirjoittanut viisi rakkauskirjettä. Ne eivät ole aivan tavallisia kirjeitä, sillä hän kirjoittaa sellaisen aina hyvästellessään kunkin rakkautensa. Yksi kirjeistä on osoitettu naapurinpoika Joshille, joka on myös Margotin ex-poikaystävä. Eräänä päivänä hän huomaa äidiltään saamassa vintage-hattulaatikossa säilyttämiensä kirjeiden kadonneen. Jotenkin ne ovat päätyneet postilaatikkoon ja tapahtumien vyöry käynnistyy. Lara Jeanin tasainen arki muuttuu parisuhdeleikiksi yhden kirjeen saajan, Peterin kanssa, joka haluaa tehdä ex-tyttöystävänsä mustasukkaiseksi. Mutta leikki muuttuu jossain vaiheessa todeksi, eikä Lara Jean osaa enää erottaa mitä on totta ja mikä valhetta.

  

Joillekin lukijoille Lara Jean on tuntunut ikäisekseen naiivilta, mutta minä olin itse ihan samanlainen tai vieläkin lapsenomaisempi ollessani lukiossa. Esimerkiksi seurustelin ensimmäisen kerran vasta päälle parikymppisenä (nykyisen aviopuolison kanssa), nuorempana olisin vain juossut karkuun, jos joku poika olisi yrittänyt puhua minulle. 

  

Peter näyttää aivan joltakin menneen maailman hurmurilta. Hän voisi olla uljas sotilas Ensimmäisestä maailmansodasta; niin komea, että joku tyttö odottaisi hänen paluutaan rintamalta, odottaisi vaikka ikuisesti. Tai hänet voisi nähdä punaisessa, 50-luvun opiskelijapuserossa avo-Corvetten ratissa matkalla hakemaan heilaansa jive-tansseista. Peterin ulkonäkö sopisi paremmin menneseen aikaan kuin nykypäivään. (s. 47)

  

Samastuin Lara Jeaniin monessa kohdassa. Esimerkiksi olen itsekin kirjoittanut rakkauskirjeitä pojille, ensimmäisen ala-asteella, pari lukiossa ja yhden jäähyväiskirjeen, jossa kerroin pitkäaikaiselle ihastukseni kohteelle, että minulla oli nuorempana häntä kohtaan paljon tunteita, mutta tahdon nyt päästää niistä irti, jotta voin jatkaa elämääni enkä jämähtää yksipuoliseen ihastukseen. Kirjoittaminen oli todella vapauttavaa, mutta viestin lähettäminen olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä. 

  

Lara Jean on Harry Potter -fani ja oli ihastuttavaa lukea lukuisia kirjallisuusvittauksia. Esimerkiksi hän pukeutuu Halloweenina Cho Changiksi, koska ei halua kenenkään kysyvän ketä hän esittää. Tunnettuja aasialaisia hahmoja ei vain ole paljoa (ainakaan mangan ja animen ulkopuolella). Kohta sai pohtimaan kiintiöitä: joissakin tv-sarja ja leffagenreissä kun on usein kiintiö-nainen, kiintiö-tummaihoinen, kiintiö-latino, kiintiö-aasialainen, kiintiö-sateenkaareva jne. Minusta on todella inhottavaa, että jonkin hahmon näyttelijä on valittu vain kiintiöiden takia, ei vaikkapa taitojen tai persoonan takia. Olisipa eri etnisyyksien, sukupuolien, kansallisuuksien, seksuaalisuuksien ja uskontojen edustajien määrä orgaanisemmin määräytyvää, slice of life tyylisesti. 

  

"Jokus vain on surullinen olo, eikä sitä voi selittää." 

Kitty kallistaa päätään. "PMS?" 

Lasken päivät viime kuukautisistani. "Ei. Ei se ole PMS. Tytöt voivat olla surullisia muutenkin kuin kuukautisten takia." (s. 365)

  

Käännökseen oli jäänyt pari kohtaa, joita jäin ihmettelemään. Kuka on Manda? Lara Jean mainitsee nimen vain kerran sivulla 151 ja luulen, että kyseessä on kirjoitusvirhe tai kieliasua tarkistettaessa Margot on vahingossa automaattisesti korjattu väärin. Toinen on selvempi aivopieru, sillä lasten kesäleirillä on tuskin henkivartijoita (engl. bodyguard) vaan uimavalvojia (engl. lifeguard). Ihmettelen myös, miksi Scrabble kääntyy aina ristisanapeliksi ja smoresit paahdettaviksi vaahtokarkkikekseiksi?

  

Luin ihmisten kommentteja kirjan lopusta. Osalle se oli ollut ärsyttävän avoin, mutta minusta se oli ihan täydelinnen. En siis ole ollenkaan avointen loppujen ystävä, mutta tällä kertaa loppu oli niin sopiva tälle tarinalle, tulevaisuuteen suuntautuva, söpö, täynnä lupauksia - ja se saa odottamaan, että trilogian toinen osa suomennettaisiin mahdollisimman pian. Suosittelen tätä romanttisten tarinoiden ystäville, ja koska tämä ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, myös sellaisille lukijoille, jotka eivät yleensä pidä rakkausgenrestä.  

  

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kuusitoistavuotias Lara Jean Song säilyttää kirjoittamiaan rakkauskirjeitä äidiltä saadussa hatturasiassa. Yksi jokaiselle pojalle, johon Lara on elämänsä aikana ihastunut. Viisi Kirjettä, joihin Lara on vuodattanut kaikki tunteensa. Kirjeitä ei ole tarkoitettu kenenkään silmille, mutta eräänä päivänä joku lähettää ne eteenpäin. Yhtäkkiä Laran rakkauselämä ei olekaan enää mielikuvitusta vaan pelkkää sotkua.

   

Suomentanut: Antti Hulkkonen, 371 sivua, Sanoma Media 2018

  

Alkuperäinen nimi: To All the Boys I've Loved Before (2014)
  

Myös näissä blogeissa on löydetty Jenny Hanin trilogian ensimmäinen osa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Tarinoiden syvyydet, Kirjapöllön huhuiluja, Tylypahkan kirjasto, Sivujen välissä, Kirjojen keskellä

    
Sarjassa ilmestynyt:

• Pojille joita joskus rakastin (2018) / To All the Boys I've Loved Before (2014)
• P.S. I Still Love You (2015)
• Always and Forever, Lara Jean (2017)

  

Samankaltaista luettavaa: Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?, Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää, Jennifer Mathieu: Näpit irti!, Isabel Abedi: Lucian, Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Meredith Russo: Tyttösi sun

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

"Kun lukee hyviä kirjoja, huonojen lukemisesta menee ilo."

   

  

Kun Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ilmestyi 2010, huomasin kyllä teoksen kauniin kannen ja erikoisen nimen, mutten vielä silloin lisännyt sitä lukulistalle. Teoksen pohjalta ilmestyi elokuva tämän vuoden toukokuussa, ja katsottuani trailerin kiinnostuin lukemaan kirjan. Se tapahtui jo elokuussa, lukukokemuksesta postaaminen on vain vähän venähtänyt. Voin sanoa, että kannatti viimein lukea tämä. Se nimittäin on kirjavuoteni kohokohtia. Pidin ajankuvasta, miljööstä, hahmoista ja tyylistä. Suureksi yllätyksekseni tämä romaani on kirjoitettu kokonaan kirjeenvaihtona (kansikuva on siis vihje), mikä olikin alun hämmennyksen jälkeen hieno tapa kertoa tämä tarina.

 

Riensin kotiin, syöksyin portaat ylös ja paiskasin oven auki ja näin Robin istuvan kirjahyllyni edessä matalalla jakkaralla pahvilaatikoiden keskellä. Hän sulki juuri viimeistä laatikkoa liimanauhalla ja narulla. Laatikoita oli kahdeksan - kahdeksan laatikollista minun kirjojani oli suljettu vietäväksi kellariin! -- Siihen ei ollut sanoja! En pystynyt kauhistukseltani puhumaan. -- Minä pystyin vain kirkumaan: "Kuinka sinä uskallat! Mitä sinä olet TEHNYT?! Pane minun kirjani takaisin!" (s. 32-33)

   

Vuoteen 1946 sijoittuvan tarinan keskeinen henkilö on kolmekymmentäkaksivuotias kirjailija Juliet Ashton, joka kirjoitti sodan aikana palstaa lehteen ja etsii nyt aihetta uuteen kirjalliseen koitokseen. Sattumalta hän saa kirjeen Guernseyn saarella asuvalta mieheltä ja päätyy kirjoittamaan tälle useammin kuin kerran. Juliet saa kuulla saarella sodan aikana perustetusta kirjallisesta piiristä, joka piti osallistujiensa mielenterveyden edes jossain määrin kasassa - kiitos kirjojen ja keskustelun niiden ympärillä. Juliet päätyy matkustamaan Gurneseylle ja löytää sieltä tarinan lisäksi paljon muutakin.

 
Teos oli muodostaan huolimatta todella nopealukuinen. Se on kenties valoisin toisen maailmansodan jälkeen sijoittuva tarina, jonka olen lukenut. Vaikka sodan merkit ovat maisemassa ja ihmisissä edelleen näkyvissä, toivo, uusi alku ja rakkaus luovat sille hurmaavaa vastapainoa. Se on ylistyslaulu kirjallisuudelle ja täydellistä luettavaa romantiikan ystäville. Nyt haluan nähdä elokuvankin, vaikka luulen, että versiot ovat aika kaukana toisistaan. Tässä on jotain samaa kuin Jennifer Worthin Hakekaa kätilö! -muistelmissa ja Ylellä pyörineessä tv-sarjassa Muukalaiset keskellämme.

Olenko liian nirso? En halua naimisiin vain jotta olisin naimisissa. En osaa kuvitellakaan mitään yksinäisempää kuin viettää loppuelämä jonkun sellaisen vierellä kenen kanssa ei voi puhua, tai vielä pahempaa, jonkun sellaisen kenen kanssa ei voi olla hiljaa. (s. 14)

  

Teos on Mary Ann Shafferin esikoinen, jota hän ei kuitenkaan elinaikanaan ehtinyt kirjoittaa loppuun. Tarinan viimeistelyn teki hänen sisarentyttärensä Annie Barrows.
  

  
Arvosana:

           

Takakannesta:

Lontoo 1946. Kirjailijatar Juliet Ashton on etsimässä aihetta seuraavalle teokselleen, kun hän saa kirjeen tuntemattomalta mieheltä Guernseyn Kanaalisaarelta. Dawsey Adams on saanut käsiinsä kirjan, jonka sisäkanteen on kirjoitettu Julietin nimi. Hän kertoo kuuluvansa kirjalliseen piiriin, joka syntyi Guernseyn saksalaismiehityksen aikana, kun joukko saarelaisia jäi salaisen porsaspaisti-illallisen päätteeksi kiinni ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta. Juliet kirjoittaa ensin Dawseylle, sitten muillekin kirjallisuuspiirin jäsenille. Kirjeiden kautta hän saa kuulla hätkähdyttäviä ja lumoavia tarinoita Guernseystä ja sen omaperäisistä asukkaista. Kun Juliet vihdoin päättää matkustaa saarelle, hän ei ainoastaan löydä aihetta kirjalleen, vaan paljon enemmän.

  

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 298 sivua, Otava 2010

Alkuperäinen nimi: The Gurnsey Literary and Potato Peel Pie Society (2008)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Tuntematon lukija, Kirjanurkkaus, Ei vain mustaa valkoisella, P.S. Rakastan kirjoja, Kirjakaapin avain