Minna Canth: Ihmisen kuvia (toim. Minna Maijala)

"Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, 

yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät."

  

    

Minna Canth -lukuhaaste täyttää tänä vuonna 10 vuotta eli kyseessä on haasteen 11. kierros.  Voitin Minna Maijalan toimittaman kokoelman Minna Canthin novelleja, Ihmisen kuvia, Minnan juhlavuoden arvonnasta. Muistin omistavani teoksen viimein nyt #minullaoncanthia-haasteen juhlavuoden tiimoilta ja kaivelin sen kirjakokoelmastani luettavaksi. Osan novelleista olen lukenut aikaisemmin (niihin linkit alla) ja tämän vuoden postausta varten valitsin kaksi uutta tutustuttavaksi. 

  

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. (s. 41)

  

Kuolevan lapsen tarinan perusidea on tuttu Minna & miehet -sarjakuvasta. Olen kirjoittanut siitä pääsiäisen 2023 lukumaratonin koontipostauksessa seuraavaa (luin tuolloin toisen Canthin tuotantoon pohjaavan sarjakuvan, Välittäjä, jonka esikuvana on ollut Kauppa-Lopo): "Kuoleva lapsi onkin ainoa tuon kokoelman sarjakuva, jonka muistan, ja josta olen Goodreadsissa kommentoinut." Enkä siis lyhyessä kommentissani paljoa tuota sarjisantologiaa kehu, sillä mainitsen siinä vain, että tähän novelliin pohjaava tarina tuntui noudattavan parhaiten Canthin alkuteosta, vaikken sitä entuudestaan tuntenut. Nyt olikin siis kiinnostavaa paikata tuo aukko sivistyksestäni. Novellina Kuoleva lapsi on vain kymmenen sivua pitkä, eli sen lukaisee todella nopsaan. Sisällöltään teksti ei, kuten nimikin vihjaa, ole kuitenkaan kepeää viihdettä. 

  

- Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.  (s. 46)

  

Kuoleva lapsi on seitsemänvuotias Eevi, joka sairastaa hivutustautia eli mikä ilmeisimmin googlaamisen perusteella tarkoittaa tuberkuloosia tai sitten se on vain yleisilmaus kaikille riuduttaville sairauksille. Eevi sairastui tulirokkoon ollessaan vasta kaksivuotias ja lääkäri sanoi, ettei häntä kannata hoitaa, koska kuolo tulee hänet kuitenkin pian korjaamaan. Toisin kävi ja nyt tyttöraasu on vuosien kärsimisen jälkeen viimein pääsemässä rauhaan. Hänen surkastunut kehonsa muistuttaa häntä-joka-jääköön-nimeämättä ja en tässä mene siihen kuvaukseen, millaista kehogorea Minna on kirjoittanut. Siis todellista kauhuleffamateriaalia, mutta voi, niin niin rehellistä ja uskottavaa, koska tätä tapahtui aikoinaan oikeasti ja tapahtuu edelleenkin. Samaan aikaan siis todella tuttua Minnaa, mutta myös niin odottamatonta ällöttävyydessään. Eli todellakin sisältövaroitus, jos aiot tämän novellin lukea!

  

He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta edestakaisin värähteli. (s. 124)

  

Ystävykset on näistä kahdesta hieman pidempi novelli, mutta sekin vain 16 sivua. Se kertoo kahdesta ystävyksestä, Siiristä ja Sannista, jotka ovat erottamattomat. Heidän ystävyytensä saa särön, kun eräiden tanssiaisten aikaan herra Körner kiinnostuu Sannista. Siiri, joka ei koskaan halua mennä naimisiin, kokee tämän heidän ystävyytensä pettämiseksi. Lienee ylitulkintaa, mutta minulle tästä syntyi sellainen mielikuva, että Siiri ei pitänyt Sannista vain ystävänä, vaan että hänen rakkautensa on syvempää laatua. Kerrotaanhan Siirin kainostelevan toista sukupuolta ja hän suutelee Sannia pariinkin kertaan tulkintani mukaan suoraan suulle, ei poskelle. Olisikin hauskaa tietää, onko muilla lukijoilla tullut tästä LGBTIQA+ fiiliksiä. (Tässäpä oivallinen pohja Canth-fanifiktiolle: "minulla ei ole huulia enää... hän panee ne murskaksi..."!)

  

Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia, eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi, kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. -- Sanni ei rakastanut häntä niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. -- antanut hänelle koko sydämmensä. (s. 127-128)

  

Loppuun tuttuun tapaa muutamia poimintoja vanhoista ilmaisuista:

- "kävertyneiden ohkaisten luiden päällä"

- "oli hapiasti syönyt velliään"

- "yhdessä selvitelleet järkeään"

- kuvertti = kirjekuori

- "vilu ruumista pöyristeli"

Sisällysluettelo:

• Lukijalle
• Minna Maijala: Canthin kirjalliset ihmiskokeet
• Kuoleva lapsi (1887)
• Epäluulo (1891)
• Lääkäri (1981-82)
• Ystävykset (1890)
• Agnes (1892)
• Kauppias Roller (1887)
• Missä onni? (1895)
• Hullu suutari (ajoittamaton)
• Eräänä sunnuntaina (1888)
• Canthin tuotanto

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

    

Takakannesta:

Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.

  

Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.

  

Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi, Kirjakaapin avain

  

Minna Canthin tuotantoa:

   

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

"Olen kiviä ja metsänlantaa, menen rikki ja pakosta rakennun uudestaan."

  

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Helmet: 41. Kirjassa syntyy lapsi

  

Linnea Kuuluvaisen esikoisteos Metsän peitto on kauniilla kielellä kirjoitettu, hämmentävä lukukokemus totalitaristisesta tulevaisuuden Suomesta sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Siinä on myös M. Night Shyamalanin The Happeningin elementtejä, kun vuosituhansia alistetussa asemassa ollut metsä iskee takaisin.

  

Metsä on tunkeutunut kaupunkiin ja haluaa tuhota kaiken ihmisen tekemän. (s. 82)

  

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä, ja niiden näkökulmahenkilönä vuorottelevat Ingrid vuonna 2084 ja Edla vuonna 2060. Edla oli hahmoista ainoa, josta oikeasti pidin ja jonka kohtalosta olin huolissani. Edlan perhe on menossa äänestämään uudesta pormestarista, kun metsä vyöryy Turkuun, vaikka kaupunki on ympäröity muurilla. Vain pieni osa ihmisistä pelastuu ja löytää itsensä turvakeskuksista, joista tulee heidän kotinsa pitkäksi aikaa. Turusta tulee totalitaristinen Valtio, jossa kansalaiset jaetaan kastijärjestelmän mukaisesti eriarvoisiin turvallisuusluokkiin yhdestä viiteen.

  

Edla, tahattomasti raskauduttuaan, kyseenalaistaa paljon nyt itseään Valtioksi kutsuvan alueen diktaattorimaisen pormestarin päätöksiä, kuten yhden lapsen politiikasta luopumista. Nurjistuman, niin kuin ihmiset kaiken mullistavaa tapahtumaa kutsuvat, jälkeen lapsia saavat tehdä vain he, jotka ovat lupaa hakeneet ja joiden perimä nähdään terveellisenä. Lasta ei enää useinkaan saada rakkausliitoissa, vaan Valtio valitsee sopivat sukusolun luovuttajat.

  

En minä tätä vauvaa halunnut, en minä sitä yksin sisälleni istuttanut. (s. 185)

  

Ingrid päätyy muurin ulkopuolelle tutkimusryhmän jäseneksi. Valtio lähettää aika ajoin testiryhmiä metsään, tarkkailemaan kuinka luonto on eheytynyt ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Metsälle on syötetty ruumiita lepyttelymielessä jo kahden vuosikymmenen ajan. Luonto kuvataan kollektiivisena, tietoisena olentona, joka kokee kipua, kun puiden oksia katkotaan ja se rankaisee, jos mättäältä kerää marjoja pyytämättä lupaa.

  

Kaikki on niin unenomaista, että en osaa varmaksi sanoa, olenko minä valveilla vai nukunko. (s. 191)

  

Maaginen realismi heittää lukijan oudon maiseman ääreen. On vaikea luottaa siihen, mitä Ingrid kertoo kokevansa. Ovatko tapahtumat todellisia, vai vaikuttaako Valtion hänelle antama metsänmaa-lääkitys tai hänen jatkuvasti syömänsä, lievästi myrkylliset suopursun lehdet havaintoihin? Onko oikeasti olemassa toinen, maagisen rajan tuolla puolen oleva metsä, jonne pääsevät vain harvat ja valitut? 

  

Suomalainen mytologia ja dystooppinen maailma tarjoavat vahvan ja hienosti toimivan kontrastin toisilleen. Edlan ja Indridin tarinat kietoutuvat toisiinsa hienosti kuin puiden juuret mullan alla ja lukija joutuu yllättymään moneen kertaan, miten Kuuluvainen kieputtaakaan tarinaa itsensä ympäri. Etenkin hahmojen käyttämä ajatusnauha-menetelmä saa rapsuttamaan kerran jos toisenkin ohimoa, sen verran hämmentävä se on. 

  

Toivon, että olisin syntynyt sata vuotta aikaisemmin, jotta olisin voinut olla käyttämässä maailmaa enkä pelastamassa sitä. (s. 110)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Mitä jos turmeltu luonto päättäisi puolustautua?
  
Maaginen esikoisromaani luontosuhteesta ja mielen järkkymisestä.
  
Ingrid ottaa äitinsä kuoleman jälkeen vastaan paikan Suopursu-nimisestä tutkimusryhmästä, jonka tehtävänä on kartoittaa olosuhteita Valtion muurien ulkopuolella. Lepyttelystä huolimatta metsä on yhä vihainen ja vaarallinen. Eripura alkaa itää ryhmäläisten mielissä.
  
Uhkaavaksi muuttunut luonto on ajanut ihmiset pieniin kaupunkiyhteisöihin vuosikymmeniä sitten. Yksi kaupungeista on Turku, jonka tilalle on perustettu tiukasti vartioitu Valtio. Sekasorron keskellä Edla joutuu eroon läheisistään.
  
Metsän peitto on kiehtova ja kielellisesti vangitseva romaani metsästä, joka kärkkyy ihmisiä, ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.

    
361 sivua, Gummerus 2024

   

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kuiske, Kirjallisia 

  

Samankaltaista luettavaa:

• Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
• Jeff VanderMeer: Hävitys
• Jemina Kuisma: Terra Antiqua
• Mia Myllymäki: Huomistarhuri
• Ilona Tomi: Muuria ei ole
• Tuomo Jäntti: Verso
• Johanna Laitila: Kanin hetkellä

Naistenviikko | Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

"Toisin sanoen on esitettävä tavalliseksi ihmiseksi kutsuttua mielikuvaa, joka meillä kaikilla on sisällämme. Samoin konbinissa kaikki näyttelevät myyjäksi kutsuttua kuvitteellista olentoa."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 20.7. viettävät Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta, Ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoittamat kirjat- lukuhaaste, Helmet 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva 

  

Olipahan erikoinen kirja. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun olin lukenut Sayaka Muratan Lähikaupan naisen. Tulee vähän mieleen Han Kangin Vegetaristi. En kokenut kirjaa humoristisena, pikemminkin surullisena ja ahdistavanakin, sillä päähenkilön tapaa elää kyseenalaistettiin jatkuvasti. 

  

Keiko on ollut lähikaupassa töissä 18 vuotta ja on nyt 36-vuotias. Tuon ikäisen osa-aikatyössä käyminen ja sinkkuus herättää suuresti kummastusta kaikissa ihmisissä, koska "epätavallisten ihmisten tuomitseminen on tavallisten ihmisten harrastus". Keikon pitäisi siis olla naimisissa ja tehdä lapsia tai kokopäivätyössä, koska niin yhteiskunta odottaa hänen tekevän. Keiko kertoo, että päivä, jolloin lähikauppa aukesi ja hänestä tuli myyjä, hän syntyi uudelleen, pääsi viimein osaksi maailmaa.

Uuden päivän alku. Aika, jolloin maailma avaa silmänsä ja yhteiskunnan rattaat alkavat pyöriä. Minustakin tulee jälleen yksi noista rattaista. Kuljen eteenpäin muiden mukana. Olen osa toimiva yhteiskuntaa pyöriessäni rattaan lailla tämän aamuksi kutsutun ajan halki. (s. 9-10)

  

Minusta tuntuu, että Keikolla on autismikirjon erityispiirteitä, sillä hän joutuu toisia matkimalla ja rooleja ottamalla olemaan "normaali", minkä lisäksi hänellä on aika erikoisiakin ajatuksia. Hän toteaa olleensa hieman omituinen lapsi, jota eivät kiinnostaneet lelut ja namit. Hän ei myöskään pidä veden maustamista tarpeellisena, niinpä hän nauttii keitetyn veden sellaisenaan, ilman teepussia. 

Vauva alkoi itkeä. Sisareni kiirehti keinuttelemaan ja rauhoittelemaan sitä. Katselin veistä, jolla olimme jakaneet leivoksen kahtia. Olisi niin helppo saada vauva kerrasta hiljaiseksi. Mikä hässäkkä mokomasta. (s. 50)

  

Minun kävi sääliksi Keikoa, jota kaikki halusivat olla muuttamassa. Hänen siskonsa pyytää itkien Keikoa parantumaan omituisuudestaan, menemään terapiaan, vaikka jos tällä todellakin on autismi, lieväkin, niin ei tästä voi parantua, voi vaan opetella elämään sen tuomien haasteiden kanssa. Lisäksi Keiko vaikuttaa oevan aseksuaali.

Olin taitava matkiman meille takahuoneessa näytettyä videota ja kouluttajan antamaa mallia. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut minulle, millaisia normaali ilme ja ääni olivat. (s. 18)

  

Vielä erikoisempi hahmo kuin Keiko on eräs vain vähän aikaa konbinissa työskentelevä mies, jonka kanssa Keiko vähän aikaa asuu, jotta näyttäisi yhteiskunnan silmissä tavallisemmalta. Miehen lempipuheenaihe on, kuinka nykyaika on vain valeasuun verhoutunut kivikausi ja kuinka kauneimmat naiset parveilevat parhaan metsästäjän ympärillä. Hän haukkuu kaikki konbinin työntekijät pohjasakaksi. Keikonkin hän haukkuu nuhraantuneeksi, käytetyksi tavaraksi, vaikka olisi neitsyt, hän ei saisi erektiota Keikon kanssa ja että tämän kohtu taitaa olla jo rapistunut. 

Kielellisesti Muratan teos ei herätä vahvoja ajatuksia, mutta pariin otteeseen löysin lauseita, jotka soljuvat runomaisesti (kuten "Kuljin läpi laulukaskaan tyhjän kuoren kaltaisen maailman") sekä lauseita, jotka herättivät vain kummastusta (kuten jatkuvasti toistettu lausahdus sillan alle kuolemisesta).
   

Saatoin tuntea, miten naiskaksikon kohdut moukuivat yhteen ääneen. (s. 34)

 

  
Arvosana:

        

Takakannesta:

Keiko on 36-vuotias. Hänellä ei ole koskaan ollut poikaystävää, ja hän on ollut töissä samassa tokiolaisessa lähikaupassa 18 vuotta. Hänen perheensä toivoo, että hän löytäisi kunnon työn. Ystävät kummastelevat, miksi hän ei mene naimisiin. Mutta Keiko itse tietää, mikä hänet tekee onnelliseksi. Lähikaupasta ja sen joka päivä toistuvista askareista hän on löytänyt rauhan ja elämänsä tarkoituksen.

  

Lähipiirille ei kuitenkaan kelpaa, että naimaton nainen tyytyy täyttämään kaupan hyllyjä. Paine kasvaa löytää uusi työ – ja vielä pahempaa, aviomies – jolloin Keikon täytyy turvautua epätoivoisiin tekoihin.

  

Lähikaupan nainen on yllättävä ja tarkka kuvaus nyky-Japanista, sen työkulttuurista ja sopeutumispaineista. Kirja on niin kuin sen päähenkilö Keiko: omituinen/erikoinen/kummallinen ja rakastettava.

    

Suomentanut: Raisa Porrasmaa, 126 sivua, Gummerus 2020

  

Alkuperäinen nimi: Konbini ningen (2016)

   

Kirja on luettu myös täällä: Kulttuuritoimitus, Adventurista, Bibbidi Bobbidi Book, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Kirsin Book Club,  Kirjamies, Kirjavinkit, Kirjahilla 

Minna Canth: Hanna

"Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu hiuskarvan nenässä."

      

  

Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste, Helmet 2020: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä, Popsugar Reading Challenge: A bildungsroman 

   

Minna Canth on vuosien mittaan kasvattanut arvostustaan silmissäni. Kun olin puoli elämää sitten hänen mukaansa nimetyssä lukiossa, en todellakaan tiennyt paljoa tuosta merkittävästä ihmisestä, joka tähänkin asti on ainoa suomalainen nainen, jolla on liputuspäivä (tosin, vähän aikaa sitten suositettiin viimein liputtamaan myös Tove Janssonille - mahtavaa!). Hieman oli vain lukuimu kateissa, johtuen ainakin osittain tästä koronan aiheuttamasta maailmantilasta. 

   

Olen haastanut kirjabloggareita ja muita paljon lukevia juhlistamaan Canthia syntymäpäivänsä seutuun jo kuuden vuoden ajan. Siinä ajassa olen ehtinyt lukemaan jo useamman teoksen Minnan tuotannosta. Tällä kertaa valitsin luettavakseni Hannan, jota puolen välin tienoilla lukiessani kutsuin eräässä Twitter-keskustelussa 1800-luvun lopun young adult-kirjallisuudeksi ja vertasin Jane Austeniin. Tässä kun on paljon puhetta yhteiskunnan jäseniltään velvoittamista tavoista ja nuorten tyttöjen avioliittohaaveista. 

  

Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta mitään. (s. 179)

  

Vaikka nimikkohahmon isä onkin alkoholisti, tässä tarinassa ei ollut aivan samanlainen toivottoman melankolinen tunnelma kuin monissa Canthilta aiemmin lukemassani tuotannossa. Juoppo isä yrittää naittaa n. 17-vuotiaan Hanna-raukan rikkaalle ryyppykaverilleen, mutta fiksuna nuorena naisena hän ei taivu vaan valitsee mieluummin vaikka sitten vanhanpiian elämän. Hannahan on kyllä katsellut poikia sillä silmällä, etenkin erästä Woldemaria (joka meinasi useampaan kertaan vääntyä mielessäni Voldemortiksi) ja päätyy jopa salakihloihin. 

   

Olikohan muilla tytöillä onnellinen kotielämä. Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. taikka tiesivätkö ylipäätään maailmassa surua ja huolta olevankaan? (s. 164)

  

Rakkauteen tulee kuitenkin ryppyjä, kun mies löytää toisen. Rivien välejä tulkitsemalla Hannalle olisi voinut kyseisen suhteen jatkuessa tapahtua kamalampaakin kuin tulla korvatuksi toisella. Hannalla on pari masentunutta hetkeä ja hän jopa pohtii itsemurhaa, mikä on varmaankin ollut todella rohkea teema ilmestymisaikanaan. Hän kuitenkin vaikuttaa lopulta tulevan sinuiksi itsensä ja tulevaisuutensa kanssa, vaikka avoimesti päättyvänä lukijalle jääkin paljon tilaa tehdä tulkintoja tarinasta.

   

Hannan kasvukipuilu lapsesta nuoreksi naiseksi johtuu isolta osin yhteiskunnan jäykkyydestä ja isän käyttäytymisestä. Canth tuntuu kritisoivan paljonkin näitä seikkoja. Hän myös paljastaa aikalaisasenteita omaa sukupuoltaan kohtaan. Esimerkiksi parissa kohtaa puhutaan siitä, kuinka naisen älykkyys on miestä vähäisempää, eikä heille siis kannata opettaa esimerkiksi logiikkaa ja filosofiaa. Naiset kun ovat vain nuorena miesten viihdyttäjiä ja vanhoina heidän palvelijoitaan, "vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan". 

  

Huomasin muistiinpanoja tehdessäni, kuinka helposti tästä pystyy irrottamaan lauseita kontekstistaan muuttaen niiden merkityksiä toisiksi (esim. "veri taas lensi poskille") ja saisipa tästä helposti kirjoitettua fanifiktiota, jossa Hanna valitsisi puolisokseen esimerkiksi parhaan kaverinsa Olgan. Pienoisromaanin parhaat hetken kun vietettiin kesällä, jolloin Hanna ja pari muuta tyttöä lähetettiin koko loman ajaksi maaseudulle nauttimaan raikkaasta ilmasta. Ja kun vapautta on normaalia enemmän, tytöt muuttuivat suorastaan villikoiksi.

  

Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi siinä luona ja katseli. (s. 176)

  

Tämä on Canthilta lukemistani teoksista sisältänyt eniten hankalia sanoja ja lauseita, joista en kaikista saanut täyttä selvyyttä. Se tekikin kirjan lukemisesta varsin hidasta. Mariaagi-peli jäi arvoitukseksi, mutta asiayhteydestä sai usein kiinni kontekstin, salvetti on lautasliina, talriikki lautanen ja karotti matala kulho, förkelinkin pystyi parhaan mukaan selittämään esiliinaksi eli nuorten naisten siveyden perään katsovaksi vanhemmaksi naisihmiseksi. Mielenkiintoisesti on kieli kirjoittamisajankohdan ja nykyhetken välillä muuttnut, enää kun ei esimerkiksi silmälaseja kutsuta lasisilmiksi. 

   

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvonpäivää!

#minullaoncanthia

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan teini-iästä aikuisuuteen.

  

Hanna kamppailee ajan ihanteiden ja omien unelmien sekä vanhempien toiveiden välissä. Veli elää kepää elämänvaihetta, kun sisar jo kantaa vastuuta isästään. Hanna kohtaa myös raskaita sydänsuruja. Hannan kihlattu meneekin naimisiin hänen hyvän ystävänsä kanssa, toinen sulhasehdokas on isän esittelemä juoppo ja salakihlaus papiksi opiskelevan nuoren miehen kanssa päättyy traagisesti.

   

192 sivua (kokoelmateoksen sivut 137-329), Gummerus 2007 (3. painos, Hanna on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1886)

   

Kirja luettu myös täällä: Tuntematon lukija, Tarukirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaisa Reetta T., Luettua ja maistettua, Kirjavinkit, Kirjakaapinkummitus, Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Saran kirjat

  

Minna Canthin tuotantoa:

  

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Nora Roberts: Toinen koitos (Valitun aikakirjat #2)

"Hän näki välähdyksiä tulevasta ja tiesi, että maailma liekehtisi ja vuotaisi verta. "

 

     

Arvostelukappale

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

   

Nora Robertsin Valitun aikakirjat -sarjan aloittanut Ensimmäinen vuosi oli sekoitus maailmanloppua ja fantasiaa. Sarjan toinen osa, Toinen koitos menee paljon vahvemmin fantasian suuntaan, sillä edeltävän kirjan tapahtumista on aikaa jo 13 vuotta. On jälleenrakennettu yhteisöjä ja Surman kauhut ovat monille jo kaukaista menneisyyttä tai tapahtunut ennen heidän syntymäänsä. On kuitenkin tullut aika ennustusten Valitun aloittaa koulutuksensa, jonka jälkeen on koottava armeija pimeyden voimien kukistamiseksi. 

    

"Aika kuluu nopeasti ja hän pärjää varmasti mainiosti. Sehän on niin kuin velhojen sisäoppilaitos ja hän tietää jo paljon enemmän kuin Harry Potter." (s. 48-49)

  

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, sillä fantasiaelementit tuntuivat istuvan maailmaan paremmin. Valittu on ensimmäisessä kirjassa keskeisen hahmon tytär. Kerronnassa keskitytään pitkälti hänen kaksi vuotta kestävään koulutukseensa ja kasvuun tuona aikana. Fallon Swift -nimisen tytön täytyy suorittaa koulutuksensa aikana erilaisia tehtäviä, joiden aikana hänen tulee voittaa muinaisten olentojen luottamus. Hän tosin tuntuvat onnistuvan hieman liian helpon oloisesti.

    

Usein hän suri sitä, mikä hänestä oli määrä tulla. Jokin häntä ja hänen vanhempiaan suurempi voima määräsi hänen kohtalostaan. Hän suri sitä, että joutuisi jättämään perheensä ja kotinsa. (s. 28)

  

Hahmot edellisessä osassa olivat enimmäkseen pari-kolmekymppisiä, kun taas tämä jatko-osa keskittyy heidän teini-ikäisiin lapsiinsa. Niinpä sarja sopii myös YA-kirjallisuuden luikijoille. Fallon on melko kliseinen hahmo, mutta se ei haittaa, sillä tällaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa antaa enemmän anteeksi pieniä ennalta-arvattavuuksia ja stereotypioita. Pituudestaan huolimatta kirja on nopealukuinen ja juoni rullaa helposti eteenpäin. Voin siis suositella esimerkiksi kesälomalukemistoon tätä sarjaa, joka tavoittaa samaa tunnelmaa kuin pari vuotta ennen blogin perustamista Robertsilta lukemani Kuuden piiri -sarja (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso). 

  

"Kun me pari vuotta kaupungin asuttamisen jälkeen äänestimme pakollisen kierrätyksen ja kompostoinnin puolesta, jotkut reagoivat kuin olisimme kannattaneet orjuutta. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja nyt kaikki kierrättävät." (s. 405)

  

Fallonin tähtihetkiä ovat, kun hän tapaa samhainina kuolleen isänsä (kohtaus, jonka aikana myönnän itkeneeni) ja se, kun hänen yli tuhatvuotisesta unestaan herännyt opettajansa kysyy Fallonin vuodoista. Fallon huudahtaa tuohtuneena, kuinka hänen äitinsä oli oikeassa siitä, että jos nainen on vähänkään poissa tolaltaan, miehet olettavat sen johtuvan kuukautisista. 

"Miesten olisi hyvä olla hiljaa siihen asti kunnes alkavat itse joka kuukausi vuotaa ja kärsiä kivuista. " (s. 116)

Isoin miinus sarjassa ovat olleet loitsut, joiden sisältö tuntuu kuin emo-teinin riimittelyiltä. Lisäksi kohottelin pariinkin kertaan kulmakarvoja hyvin voimallisesti. Esimerkiksi tämä oli täysin tarpeeton kohta ja aiheutti vain ällötystä: "paita oli myös äidin vanha, ja sen alla kohosivat tytölle kasvaneet rinnannupukat niin kuin Lana niitä kutsui. Simon ei halunnut ajatella asiaa." Toinen kohta kuvaa suudelmaa, jollaista en itse kyllä mielelläni kokisi: "vaikersi mielihyvästä, kun Duncanin kieli lipoi hänen omaansa".

  

"Kolmen kehässä tieto virtaa, luottamus kun rakentaa siltaa. Olemme sinun lapsiasi", hän sanoi, kun heidän verensä sekoittuivat ja alkoivat hehkua kuumana. "Olemme niin kuin on kirjoitettu. Yksi, kaksi, kolme, kolme, kaksi, yksi. Jaetulla tiedolla täytetyksi. Lahjani virtaa sisaruksiin. Sillä näin tahdon, tapahtukoon niin." (s. 409)

  

Kuten sarjan päätösosan nimi Viimeinen taistelu lupailee, on suurin osa rähinästä säästelty kolmanteen kirjaan. Odotan mielenkiinnolla millaisen lopetuksen Roberts sarjalleen antaa. Toivottavasti taistelua kuitenkin on oikeasti tulossa, eikä tämä sorru samaan kuin Stephenie Meyerin Aamunkoitto, jossa koko kirjan ajan kasvanut jännite lysähtää kasaan kuin liian aikaisin uunista otettu kohokas. En siis pidä väkivallasta, mutta esimerkiksi eeppiseen fantasiaan kuuluu hurmeinen kamppailu. 

  

Valon Kummat ja Mustat Kummat, hyvät ja pahat ihmiset, kaikki taistelivat verisellä, ruumiiden täyttämällä tantereella. (s. 43)

     

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Fallon Swift viettää pian kolmetoistavuotissyntymäpäiviään rauhaisalla maatilalla. Seesteisyys on kuitenkin vain silmänlumetta. Hänellä ei ole kokemusta siitä, millainen maailma oli ennen Surmaa, kulkutautia, joka vei miljardeja ihmisiä. Surman jälkeisessä ajassa matkustaminen on vaarallista, sillä fanaattiset Puhtauden Soturit etsivät seuraavaa uhriaan. Fallonilla on lahja, ja juuri hänenkaltaisiaan Soturit vainoavat.

   

Fallonin todellista luontoa ei voi loputtomiin pitää salassa. Hän on Valittu. Kouluttautumalla ja harjoittelemalla hänestä on tulossa se, joksi hänen kuuluu tulla. Ja kun aika on kypsä, hän tarttuu miekkaan ehjän maailman puolesta ja taistelee

      

Suomentanut: Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen, 444 sivua, Gummerus 2019

  

Alkuperäinen nimi: Of Blood and Bone (2018)

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Ensimmäinen vuosi
• Toinen koitos 
• Viimeinen taistelu (tulossa helmikuussa 2020)

Cecelia Ahern: Täydellinen (Viallinen #2)

"Kaksi viallista taitaa siis tehdä yhden täydellisen", 
Carrick sanoo, ja minä kikatan.

     

   

"En minä ole mikään sankari! Olen vain tyttö, joka teki sen mitä piti oikeana. Missään, mitä minä olen tehnyt, ei ole ollut mitään sankarillista!" (s. 183)

  

Cecelia Ahernin Täydellinen on teosparin toinen osa, jonka luin jo viime vuoden syyskuussa. Ensimmäinen osa Viallinen esitteli yhteiskunnan, jossa Kilta määrittelee, onko ihminen täydellinen vai viallinen. Vikoja ovat muiden muassa valehtelu, varastaminen ja epälojaalius Kiltaa kohtaan. Ainoa viallinen, jolle minusta on melkein oikeutettua antaa polttomerkintä, on eräs lääkäri, joka kirjoitti rokottamisen vastaisia lehtisiä ja sai merkin kieleensä. Täydellinen on kertomus pakomatkasta, kytevästä kapinasta, rakkaudesta ja sen asian myöntämisestä, että kaikilla on vikoja, eikä niillä yleensä ole isossa kuvassa merkitystä.

 
Celestine oli täydellinen, kunnes auttoi bussissa vanhaa miestä. Mies oli tuomittu vialliseksi. Niinpä Celestinekin joutui oikeuden eteen tuomittavaksi, muttei suostunut katumaan tekoaan, koska koki miehen auttamisen oikeutetuksi. Niinpä hän joutuu kantamaan kehossaan polttomerkintää, koska yhteiskunnan sääntöjen mielestä hän teki huonon päätöksen. Eikä vain yhtä merkintää vaan peräti kuusi, enemmän kuin kukaan on koskaan saanut. Tuomari Crevan yrittää tehdä Celestinestä esimerkin, mutta rangaistus kääntyy miestä vastaan, kun ihmiset alkavatkin epäillä systeemiä tukea pienestä teosta niin raskaasti rangaistun tyttöä.

Suurin osa viallisista on koulutettuja, arvostettuja kansalaisia. He eivät ole rikollisia, he eivät ole syyllistyneet mihinkään laittomaan. He ovat tehneet moraalisia tai eettisiä päätöksiä, joita yhteiskunta ei pidä soveliaina, ja heidät on polttomerkitty niiden vuoksi. Eräänlaista järjestäytynyttä julkista häpäisemistä se on. (s. 23)

Polttomerkintöjen tarkoituksena ei ole muuttaa viallista, vaan yhteiskunnan suhtautumista vialliseen. Aivan kuten Salla Simukan novellissa Koru (kokoelmasta Sammuta valot! / Sytytä valot!), merkitty ihminen muuttuu näkymättömäksi tai alemman luokan kansalaiseksi. Vialliselta viedään suurin osa ihmisoikeuksista ja elämän ylellisyyksistä.

Celestinessä on paljon samaa kuin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian Katnississa. Molemmat ovat nuoria naisia, joista tulee tahtomattaan nappuloita eri valtaapitävien pelilaudalla. Molempien harteille asetellaan kapinallisen johtohahmon viittaa, eikä kumpikaan oikeasti suunnitellut vastustavasa vallitsevaa systeemiä. Molemmilla on myös elämässään kaksi poikaa, joista heidän täytyy valita toinen. En pitänyt Katnissin valinnasta, vaikka olenkin teossarjan toisella lukukerralla ymmärtänyt sen paremmin, mutta poika, jonka kanssa Celestine päätyy olemaan on mieleiseni.

"Teetpä siis mitä tahansa, pysy kaukana Fergusista ja Lorcanista, he haluavat vain yhtä asiaa." Hän katsoo minua tietävän näköisenä. 

"Niin, joo, seksiä." 

"Ei", Mona purskahtaa nauruun. "Kunpa haluaisivatkin. Ei", hän vakavoituu, "vallankumousta." (s. 69)

  

Täydellisen suurin vika on sen ennalta-arvattavuus. Melkein huusin parissa kohtaa Celestinelle, joka ei vaan tajunnut. Pidin Viallisesta niin paljon ja halusin pitää tästäkin, mutta jäin kaipaamaan enemmän tai eri tavalla kerrottuna. Ei tämä huonoin dystopiasarjan jatko-/päätösosa ollut, mutta tarinan maailma olisi ansannut parempaa. Tarina pääsee loistamaan vasta loppupuolella, kun vialliset pakotetaan pukeutumaan punaiseen heijastellen Margaret Atwoodin klassikoksi noussutta teosta Orjattaresi.
 
Toivottavasti Ahern kirjoittaa jatkossakin nuortenkirjoja, sillä pidän hänen tyylistään kirjoittaa vaikka ensi askeleet dystopian puolella olivatkin vähän haparoivia. Suosittelen silti tämän teosparin lukemista senkin vuoksi, että dystopioista löytyy paljon yksittäisiä teoksia sekä trilogioita, mutta kahden kirjan mittaisia tarinoita ei kovinkaan montaa (mieleen tule vain pari kotimaisa Siri Kolun Pelko ihmisessä ja Ihmisen puolella sekä Salla Simukan Jäljellä ja Toisaalla).

  

Se, että joutuu sonnustautumaan yhdenmukaiseen asuun, on yksinkertaisesti halventavaa. He ovat riistäneet meiltä yksilöllisyytemme, ainutkertaisuutemme. He ovat julistaneet meille, että meitä ei saa erotella toisistamme, meillä ei ole väliä, olemme merkityksettömiä. Olemme pelkkiä numeroita, epätäydellisyyksien armeija. (s. 303)

  

Arvosana:

    
Takakannesta:

Celestine North on Viallinen.
 
Hän on elänyt kuin aave siitä lähtien kun tuomari Crevan julisti hänet kansakunnan suurimmaksi uhaksi. Celestine luottaa järkähtämättä vain Carrickiin, toiseen Vialliseen, ja yhdessä he ovat painuneet maan alle.
 
Celestinellä on hallussaan tietoa, joka voi romahduttaa koko valtajärjestelmän. Sen huipulla on niitä, jotka ovat valmiita melkoisiin tekoihin, jotta salaisuus ei tule yleiseen tietoisuuteen. Lopulta Celestine ajetaan nurkkaan ja tuomari Crevan saa yliotteen. Celestinen täytyy tehdä päätös: pelastaako vain itsensä vai kaikki Vialliset.
 
Täydellinen päättää Viallisessa alkaneen huikean YA-tarinan, jossa liikuttavana voimana ovat oikeat ja väärät teot

     

Suomentanut: Sirpa Parviainen, 421 sivua, Gummerus 2018

  

Alkuperäinen nimi: Perfect (2017)

    
Sarjassa ilmestynyt:

• Viallinen (2018) / Flawed (2016)
• Täydellinen (2018) / Perfect (2017)

   

Myös täällä on noustu vastustamaan Kiltaa: Kansan Uutiset, Kirjapöllön huhuiluja, Expelliarmus, Unelmien aika

    

Samankaltaista luettavaa: Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa, Neal Shusterman: Unwind, Salla Simukka Koru (novelli kokoelmasta Sammuta valot! / Sytytä valot!), Ally Condie: Rajalla, Suzanne Collins: Matkijanärhi, Rick Yancey: Ääretön meri, Veronica Roth: Kapinallinen

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi (Valitun aikakirjat #1)

"Ihmiskunta on kuollut.
Minä seison sen mätänevän ruumiin päällä ja olen olemassa."

     

   

Arvostelukappale

     

Nora Robertsin apokalyptinen romaani Ensimmäinen vuosi herätti huomioni kevään kirjojen katalogissa kauniilla kannellaan. Olen kyseisen stockikuvan nähnyt aiemminkin, mutta sen pelkistetty tyyli sopii hyvin tälle kirjalle. Minun suhteeni Robertsin tuotantoon on kahtia jakautunut: joistakin teoksista olen pitänyt todella paljon, mutta toiset ovat jättäneet kaipaamaan ei vain enempää, vaan paljon paremmin kirjoitettua maailmaa ja hahmoja.

  

Minä en ymmärrä tätä maailmaa. En tiedä, miten siinä pitäisi elää. (s. 147)

    

Olen lukenut Robertsilta useammankin kirjan, realistisimpana Menneisyyden vangit, mutta tutumpia ovat hänen spefielementtejä sisältävät teokset, kuten lukiossa suuresti pitämäni Kuuden piiri -sarja (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso), hänen J.D. Robb -salanimellä kirjoittamansa viihdyttävät futuristiset Eve Dallas -dekkarit (blogissa juttua kahdesta viimeisestä suomennoksesta Kuolema ovella ja Kuoleman salaliitto) sekä kahta edellämainittua jäljittelevä O'Dwyerin serkukset -sarjan ensimmäinen osa Varjojen ratsu, joka on varsinainen pohjakosketus. Minulla onkin teoria, että Nora Roberts on työryhmä Karolyn Keenen ja Erin Hunterin tapaan. Sen verran paljon häneltä ilmestyy koko ajan uusia ja toisteisia kirjoja. 

   

"Ehkä ne säilyvät yhtä pitkään kuin Twinkiesit." 

Rachel naurahti. "Zombieland. Mahtava elokuva. Lohdullista ajatella, että niin huonosti kuin asiat ovatkin, ainakaan zombit eivät ole vallanneet maapalloa." (s. 293)

  

Olin siis hieman varautunut tarttuessani tähän kirjaan. En halunnut kohottaa ennakko-odotuksia kovin korkealle, toivoin ainoastaan viihdyttävää lukukokemusta ja siihen tämä kirja pystyi vastaamaan. Kokonaisuus on hyvin Robertsille tyypillinen: noloja, kliseisiä kuvauksia, mutta myös taidokkaampaa tarinan kuljetusta ja kiinnostavia, realistisia miljöökuvailuja. 

  

"Uskoakseni kyse on tasapainosta. Meille on annettu enemmän tai kykymme ovat nousseet pintaan, jotta voisimme rakentaa maailman uudelleen ja tehdä siitä valoisamman. Ystävällisemmän ja suvaitsevamman." (s. 236)

  

Olin positiivisesti yllättynyt hahmojen selviytymisen ja sivistyneen yhteiskunnan tuhon kuvauksista, mutta naurahtelin epäuskoisena jo niin nähtyjen hahmokuvailujen ja kömpelöiden romanttisten juonikaarien takia, puhumattakaan, että keskeiset hahmot saavat eeppisiä supersankareiden voimia. Mukana on myös ylikäytetty juoniväline eli ennustuksia ja naiivin kömpelöitä loitsuja, joiden lukeminen aiheutti lähinnä myötähäpeää. 

  

Nyt, ajan syntymän ja kuoleman välisenä hetkenä, heräävät niin pimeyden kuin valon voimat horroksestaan. Ne käyvät veriseen taisteluun. Kun salama iskee ja äiti kärsii lapsivuoteella, syntyy valittu, joka tartuu miekkaan. Moni menettää henkensä, ja sinä olet heistä ensimmäinen. Sota kestää pitkään, eikä sen loppua näy. (s. 15)

  

Ensimmäinen vuosi kertoo vuodesta, kun erään muinaisen skotlantilaisen kivikehän suojaus murtuu ja pahan voimat pääsevät valloilleen. Surmaksi nimetty tauti tappaa suuren osan maailman ihmisistä, ja jäljelle jääneet, Tuatha De'Danannin perilliset saavat erikoisia voimia tai menettävät järkensä. Kerronnassa seurataan muutamaa joukkoa näkökulmahenkilöä vaihdellen. Lopulta ryhmät yhdistyvät, mutta selviytyminen muuttuneessa maailmassa ei ole helppoa. Valon puolella olevat immuunit, olipa näillä kykyjä tai ei, perustavat oman uuden yhteisön, mutta onnea ei kestä kauhean pitkään. Parasta teoksessa onkin sen melankolinen tunnelma.

  

Hän tarkisti aina muutaman supistuksen jälkeen, näkyikö lasta, ja pohti, pystyisikö hän tämän jälkeen enää koskaan harrastamaan kenenkään naisen kanssa seksiä. 

-- 

"Tiedän, että sinuun sattuu. En tajua, minkä takia sen täytyy sattua niin paljon. paska systeemi, mutta palkinto on jo lähellä." (s. 394-395)

  

Guilty pleasure tyyliin on kyllä luettava sarjan toinenkin osa Toinen koitos, joka ilmestyy jo syksyllä vaikka ensimmäinen osa ei ihan täysin lumonnutkaan. Onhan se nyt nähtävä mihin luvattu messiaalinen pelastaja pystyy. Oletan nimittäin, että luvassa on hyppy ajassa eteenpäin. Ja kuten sanottua, tämä oli hyvin viihdyttävä kirja, eli jos tarttuu teokseen vailla ennakko-odotuksia, tai pitää Robertsin tyylistä, tämän lukee ahmien.

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuva kertomus, jonka ainekset ovat toivo ja kaaos, hyvä ja paha.

  

Sitä kutsutaan Surmaksi – kulkutautia, joka alkaa levitä Skotlannin maaseudulta eräänä kylmänä uudenvuodenaattona. Viruksessa on jotain selittämätöntä. Miljardit sairastuvat ja menehtyvät, mutta on myös selviytyjiä ja heidän joukossaan niitä, joissa syntyy uudenlaisia kykyjä.

  

Newyorkilainen kokki Lana pystyy liikuttelemaan tavaroita ja ihmisiä tahdonvoimalla. Fred osaa loihtia valoa pimeyteen. Jonah, ensihoitaja, näkee välähdyksiä tulevaisuudesta. Katie synnyttää kaksoset, joiden hän uskoo pystyvän ihmeellisiin tekoihin.

  

Mutta Surma vaikuttaa ihmisiin myös päinvastaisella tavalla, ja valon rinnalla nousee synkkiä voimia. Kun viranomaiset alkavat pidättää sairaudelle immuuneja tutkimuksia varten, Lana, Katie ja muut pakenevat New Yorkista löytääkseen turvapaikan. Vaikka maailma ympärillä tuhoutuisi, heillä on toisensa.

  

Loppu on tullut. On uuden alun aika.

      

Suomentanut: Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen, 404 sivua, Gummerus 2019

  

Alkuperäinen nimi: Year One (2017)
  

Luettu  myös täällä: Siniset helmet, Kirjahilla

Samankaltaista luettavaa: Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät, K.K. Alongi: Kevätuhrit

Minna Canth: Lehtori Hellmanin vaimo

"Selma olisi tahtonut vaipua maan alle, 

taikka paeta pois, tuhansien peninkulmien päähän."

    

   
Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste, Joka päivä on naistenpäivä

   

Minna Canthin ajattomat ja edelleen ajankohtaiset teokset herättävät ajattelemaan. Tarkoitukseni oli tätä juhlavuoden haastekierrosta varten lukea Hanna, mutta aikataulukiireiden takia päädyin lukemaan kokoelmateoksesta novellin Lehtori Hellmanin vaimo. Saatan kuitenkin lukea myös Hannan vielä tämän vuoden aikana. Novellissa on jotain samaa kuin viime vuonn lukemassani Agnesissa. 

    

Selma Varén ja Anni Kemppainen ovat ystäviä, "toverit sanoivat Selmaa kiintotähdeksi ja Annia hänen kiertolaisekseen." He käyvät seminaarissa, missä heitä opettavat uskonnossa lehtori Hellman ja luonnontieteissä lehtori Korner. Annin mielestä lehtori Hellman on iskenyt silmänsä Selmaan ja kun ystävä saa mieheltä kosintakirjeen, Anni pitää Selmaa onnen myyränä. Parin yhteiselo ei kuitenkaan kovin onnekasta ole. Lehtori Hellmanin nimi on varsin enteellinen, ainakin hänen suustansa päästelemät asiat suututtivat minua suunnattomasti.

     

"Naiskysymys on noita nykyajan sairausoireita, ei muuta. Sen, niin kuin kaikkien muidenkin 'uusien aatteiden' juurena on ihmisluonnon itsekkyys, joka hävyttömällä rohkeudella puhkee ilmi nykyaikaan -- Mutta kaikista surkuteltavin on juuri naiskysymys, sillä se hävittää perhe-elämän ja turmelee koko naissuvun. Hävittää naisilta sen, mikä heissä juuri on kaunista ja hyvää, heidän nöyryytensä, heidän siveytensä ja heidän ihanteellisen katsantotapansa.

--

Mitä ovat nuo naisasian intoilijat? Luonnostaan poikenneita epäsikiöitä, purevia, pistäviä, pahansisuisia, jotka kynsin hampain pyrkivät valtaan. Oikeuksia, sanovat, inhimillisiä oikeuksia? -- Ei, valtaa he tahtovat, ainoastaan valtaa. Oikeudet heillä kyllä jo on, luonnosta mukaisesti he saavat kehittyä, vaimon ja äidin tehtävää pidetään arvossa kaikissa kristillisissä yhteiskunnissa, he ovat olleet siveyden vartijoita, elämän puhtauden esikuvia. Mutta nyt he tahtovat siitä kaikesta pois. Tahtovat tulla samanlaisiksi kuin miehet. Ei kukaan tyydy olemaan varjossa, hiljaisessa nöyryydessä kasvattamaan lapsiaan ja olemaan miehensä apuna, elämän toverina." (s. 389-390)

  

Siis anteeksi mitä? Ensinnäkin tuo pätkä sopisi hyvin pienin muutoksin joidenkin nykyihmistenkin suuhun heidän kritisoidessaan feminismiä ja tasa-arvoista kohtelua ajavia ihmisiä. Toisekseen, kun lukee pariin kertaan tuon argumentoinnin, sehän ajaa itsensä pussiin: korvaa sana nainen sanalla mies, ja se näyttää aivan naurettavalta ja samaan aikaan harmillisen todenmukaiselta kuvaukselta paitsi 1800-luvun lopun Suomesta niin paikoin myös nykyhetkestäkin. Väittäisin esimerkiksi presidentti Trumpin twiittien olevan aika samanlaista soopaa. 

   

Lehtori Hellman myös vähättelee Selmaa. Nuori vaimo ei osaa kokemattomuuttaan hoitaa taloutta ja haluaisi neuvoja joltain perehtyneemmältä. Hän osti keittokirjankin, mutta miehen mielestä "se taito on hänellä ja luonnossa. Ei muuta kuin tarttuu kiinni vain." Lehtori Hellman kutsuu Selmaa pikku eukkosekseen ja muijaksi, eikä huomaa sanojensa vaikutuksia, vaikka Selma itkeskelee ruokapöydässä. Kun Selma huomaa, ettei Aarnold taidakaan rakastaa häntä, hän masentuu. Canthin kuvaus masennuksesta kuulostaa erittäin aidolta. 

    

Mieli painui alas, tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämelle. Se tappoi kaiken elämänhalun ja toivon ja ilon. -- Illat olivat pitkiä, huoneet autioita, hiljaisuus painava, ilma tukahduttava. Ja ajatukset kävivät raskaiksi kuin lyijy. Hän ei muistanut enää, miltä iloisuus tuntuikaan. (s. 424-425)

    

Pienen ilon pilkahduksen Selma-rouvan elämään tuo muisto oman tarinan kertomisesta. Hän kertoi sepittämänsä rakkaustarinan seminaaritovereilleen edellisenä syksynä ja siitä innostuneena hän koettaa kirjoittaa uuden novellin. "Se ilta oli hauskimpia mitä hänellä moneen aikaan oli ollut." Kun Aarnold tulee kotiin. Selma näyttää kirjoitustyönsä tälle ja vaikka illalla mies onkin antanut vinkkejä tarinaan, seuraavana aamuna hän naureskelee vaimolleen ja kehottaa häntä heittämään työn roskakoppaan, silllä eihän perheenäidillä ole aikaa moisiin höpötyksiin. Luulen, että Canth on hyödyntänyt teoksessa paitsi aikailaistensa mielipiteitä, myös suoraan itseensä kohdistettuja lauseita ja mielipidekirjoituksia.  

   

Eipä aikaakaan, kun Selma on raskaana. Aarnold julistaa, että esikoislapsen tulisi olla poika ja hänet nimettäisiin isoisänsä mukaan Kalleksi. Tyttölasta mies ei kaipaa, nimeksi voisi laittaa vaikka Anna Liisa, mutta paljoa ajatusta hän ei moiseen uhraa. Selmasta Kalle on ruma ja arkipäiväinen nimi ja epäilee ettei voisi rakastaa Kalle-nimistä lasta. Raskaus on riutuvalle Selmalle raskas ja synnytys vie hänet hautaan. "Suljettu oli lyhyt elämän kirja."

  

Minua harmittaa, kuinka paljon Selma kuuntelee miehensä mielipiteitä, eikä pidä ollenkaan puoliaan. Canth on todennäköisesti tarkoittanut teoksensa ajatuksien herättäjäksi, näyttäääkseen niin aikailaisilleen kuin myöhemmillekin naisille, että mihin lammasmaisuus voi johtaa. Hurjan rohkea nainen tuo Canthimme, moni kun lienee tällaisista teoksista joutunut istumaan vankilaan. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Minna Canthin tuotantoon! Ollappa aikakone, niin kävisin moikkaamassa häntä ja kiittämässä kahvikupposen äärellä niin teoksistaan kuin kuolemattomista lausahduksistaan, kuten: "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta elämää".

  

Suosikkisitaattini kirjasta on sivulta 385: "Enimmiten hän kertoi heille noita romantiikan aikuisia, Marlittin, Emilie Flyggare-Carlénin ym. romaaneja, sillä ne olivat jännittävämpiä ja niissä oli enemmän mielikuvitusta. Uudempaa realistista kirjallisuutta hän ei kärsinyt, niissä oli liian paljon kuivaa, jokapäiväistä todellisuutta, ja sitähän oli jo elämässäkin yltäkyllin, mitä sitä enää kirjoista etsiä. -- Kaunokirjallisuuden tuli olla kaunista, ihanteellista, sen tuli viedä heitä tosielämästä pois uinailujen maailmaan, jossa voisivat haaveilla vapaasti suloisessa hurmauksessa."

  

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lehtori Hellmanin vaimo on novelli naisesta, joka on avioliitossaan syrjitty ja voimaton, täysin itsekkään ja idioottimaisen aviomiehensä varjossa. Tämä naisen aseman epäkohtiin pureutuva teos kuvaa terävästi aikansa oloja ja ylemmän keskiluokan henkistä köyhyyttä.

  

Kokoelmateos (sis. Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan ja Lehtori Hellmanin vaimo s. 379-441) 441 sivua, Gummerus 2007 (3. painos)

   

Novelli on luettu myös täällä: Jeenin kirjablogi, Kirkkonummen kirjasto vinkkaa

   

Minna Canthin tuotantoa:

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin Vaimo (1890)
• Agnes (1892)