Suloinen lastenkirjatrio

"Heinikko oli ylikasvanutta ja omenapuiden ikivanhat oksat muhkuraisia kuin noidan sormet. 

Kaikki näytti unohdetulta, vähän rähjäiseltä ja aavemaiselta."

   

  

Arvostelukappale

Tuutikki Tolosen ihastuttavan Agnes ja varjo ikkunassa -kirjan yllä leijuu haikea tunnelma, sillä sarja päättyy tähän. Olisin mielelläni lukenut vaikka toiset kolme kirjaa näistä hahmoista, mutta ymmärrän, että kirjasarjoja, etenkin lapsille ja nuorille suunnattuja, on nykyään hankalaa saada myydyksi jos ne ovat vähänkään pidempiä. Kakkososan orastavat ihastumisetkaan eivät tässä pääse jatkumaan, kun Alex on koko kesän urheiluleireillä. 

Rauhalan vintti oli täynnä tavaraa: laatikoita, matka-arkkuja, suksia, kelkkoja, vanhoja huonekaluja. Kiinnostavia, outoja, kauan sitten unohtuneita esineitä, joista kaikista Agnes ja Pulla eivät edes tienneet, mihin niitä oli joskus käytetty. (s. 87)

Agnes ja Pulla puolestaan osallistuvat valokuvauskurssille. Agnes näkee ja kuulee toisinaan huvilan kummituksen, jota kiinnostavat niin kamerat kuin samaan aikaan kokoontuvan piirustuskurssin tehtävät. Olipas kiva viimein tietää lisää Hugosta, Agnesin isoisoenosta. 

  

  

"Etkö sinä  muuten halua tutustua heihin?" 

"Ai isän uuteen perheeseen ja perheystäviin? Miksi ihmeessä haluaisin? Minusts he voivat olla keskenään. Sitä paitsi olisi varmasti tosi outoa, jos minä yhtäkkiä ilmestyisin sinne kuin joku haamu isän menneisyydestä ja isän pitäisi selitellä kaikille, kuka minä olen", Agnes puuskahti.

--

"Tiedät ihan hyvin, että minä en halua tavata isän uutta perhettä sen takia, että minusta isällä ei pitäisi olla uutta perhettä. Hänellä oli jo ihan hyvä perhe, mutta sitten hän päättikin yhtäkkiä perustaa uuden. Samalla logiikalla minäkin voin varmaan päättää, että vaikka minulla oli joskus ihan kiva isä, ei ole enää. Sen pituinen se." (s. 82-84)

Agnesin isä yrittää viritellä yhteyksiä tyttäreensä ehdottamalla, että voisi tulla Suomeen uuden vaimonsa Patrician ja heidän vauvansa Klementin kanssa. Agnes ei lämpene ehdotuksille tutustua "Mandariiniin" niin kuin uutta pikkuveljeään kutsuu. Edelleenkään en tykkää tästä pakotetusta suhteiden solmimisesta sukulaisiin. Itsekään en riemusta kiljahdellen ottanut vastaan äidin miesystäviä ollessani 15-vuotias...

Tuntui kuin he olisivat astuneet kokonaan toiseen aikaan kaukana kaupungista ja autoista. Pysähtynyt rauha ympäröi vanhoja, sammaloituneita hautakiviä ja metallisia ristejä. -- Tämä oli ollut yksi hänen lempipaikkojaan, kun he olivat asuneet Helsingissä. (s. 153)

Ripaus yliluonnollista tuo mukavan mausteen muutoin leppoisaan kirjasarjaan.

  

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Palkittu mysteerisarja jatkuu! Alakouluikäisten Agnes-kirjat liikkuvat kutkuttavasti yliluonnollisen ja tavallisen arjen välimaastossa.

  

Agnes ja äiti ovat muuttaneet salaperäiseen huvilaansa, jossa järjestetään kesäleirejä. Yhtäkkiä kuvataideleirin piirustuspinoon ilmestyy töitä, joita kukaan ei tunnista omakseen. Agnesin kameraan tallentuu outo varjo, aivan kuin joku seisoisi tyhjän huoneen ikkunassa. Onko Rauhalan huvilalla lisää salaisuuksia kerrottavanaan?

    

168 sivua, WSOY 2022

  

Kuvittanut: Kati Vuorento

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Agnes ja unien avain
• Agnes ja huvilan salaisuus
• Agnes ja varjo ikkunassa

  

Luettu myös täällä: Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba, Eva Frantz: Osasto 23 ja Ruukin salaisuus

  

*****

 

"En ollut koskaan kokenut missään mitään sellaista. 

Maailma ympärilläni oli mennyt sekaisin. Kaikki oli outoa."

 

   

Arvostelukappale

   

Hilkka Liitsolan Kajo-sarjan kolmas kirja Uuden alun kajo on helppo jakaa kolmeen 50 sivun mittaiseen osioon. Ensimmäisessä kehitellään orpokodin lasten pelastamissuunnitelmaa, toisessa rakennetaan kuumailmapallo (hahmot itseasiassa keksivät sen) ja kolmannessa merirosvot Kajo etunenässä lähtevät pelastamaan hänen ystäviään. Pelastusoperaation yhteydessä Kajo kumppaneineen levittää kaupunkiin lentolehtisiä, joissa kerrotaan, etteivät asukkaille kerrotut asiat merirosvoista pidä paikkaansa.

  

– Luultavasti useimmat eivät ole valmiita totuuteen, mutta jotkut saattavat uskoa. Ja niihinkin, jotka eivät usko, saatetaan kylvää epäilyksen siemen. Ja epäilyksen siemen voi lopulta itää uteliaisuudeksi, joka voi versoa kyseenalaistamiseksi, josta voi kasvaa halu vaatia vastauksia. (s. 95)

  

Tämä tuntui kovasti sarjan päätösosalta, mutta vallan onnistuneelta sellaiselta. Kaikki avoimet langanpäät saatiin nyt solmittua. Arrrja ja Riki eivät olleet aivan yhtä ärsyttäviä kuin aikaisemmin, mikä teki heistä paljon pidettävämpiä. Tämä oli nopealukuinen ja ilti taikaa, mikä teki sarjan ensimmäisestä osasta niin mainion, ei aivan löytynyt tästä. 

  

Arvosana:

Takakannesta:

Odotettu jatko-osa!
  
Kajo rakastaa Merenkiitäjä-alusta mutta tuntee olonsa välillä surulliseksi. Kajo ikävöi ystäviään, jotka jäivät Korkeamuuri-nimiseen orpokotiin. Muutkin merirosvolaivan asukkaat miettivät lapsia, jotka Kajo jätti taakseen. Siksipä hurjat piraatit päättävät pelastaa heidät.
  
Sieppaukseen tarvitaan niin kuumailmapalloa, huimapäistä rohkeutta kuin orpokodin lapsille kirjoitettuja salaisia viestejäkin. Onnistuvatko he kaikessa tässä?
  
Karibianmeren merirosvoaikaan sijoittuvat seikkailut sopivat alakouluikäisille joko ihan itse tai aikuisen ääneen lukemana.

  
154 sivua, Mäkelä 2023

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
• Kajonsaari
• Uuden alun kajo

    

Samankaltaista luettavaa: Sari Peltoniemi: Täältä minä karkaan

  

*****

"– Ilmassa on hieman synkkyyttä ja harhoja.

Pimeän kuun tuomat myrskytuulet ulvovat varjoissa."

        

   

Cristal Snow'n luoman hurmaavan Penni Pähkinäsydämen seikkailut jatkuvat. Tällä kertaa keijukylään iskee pelottava mörkökuume, josta kukaan aikuisista ei halua jostakin syystä kertoa mitään. "- Pää täynnä kysymyksiä, eikä kukaan järkevä aikuinen anna minkäänlaista vastausta. Ehkä pitää kysyä joltain, joka on hieman järjetön, Penni pohti."

  

– On asioita, joista on vaikea puhua, joten ne halutaan unohtaa ja ne haudataan piiloon sinne, mihin katoavat pienet kolikot, kotiavaimet ja toinen sukka. -- Ehkä on teidän tehtävänne muistuttaa. Herättää kylä unesta. 

--

Kirjaston korkeimmalla oksistolla on piilossa kirjoja, joita ei enää lainata. Niitä ei saa lukea. Jotkin niistä on piilotettu tarkoituksella, toiset taas on aika unohtanut. Mutta älkää kuunnelko varjojen vietteleviä kuiskauksia. Pysykää aurinkoisella puolella ja löydätte varmasti sen, mikä on tarkoitus löytää, joten onnea... (s. 60)

  

Mörkökuume on "ikävä ja raskas tauti, joka muuttaa keijukaisen räkäiseksi ja kurjaksi pieneksi mörrimöykyksi", mutta onneksi se kestää viikon. Tai niin ainakin aikuiset sanovat ennen kuin vaihtavat puheenaihetta. Penni yrittää ottaa asioista selvää katsomalla maailman laajimman sanankirjan M-kirjaimen kohdalta, mutta sivu, jossa taudista pitäisi löytyä tietoa, onkin revitty irti.

  

Pähkinä sydänten talo oli täynnä kirjoja. Annelie rakasti lukemista yhtä paljon kuin tyttärensäkin, ja koska isä Pähkinäsydän oli velhouden professori, riitti lukemista aina, kun sitä vain halusi löytää. (s. 41)

  

Kirja alkaa prologilla, jonka Snow on avannut loistavasti ihan pieniäkin lukijoita varten selosteella "eli ei ihan vielä ensimmäinen luku", jossa tavataan viisivuotias Penni. Pennillä on epäkaveri ja vihahenkilö, Hilda Siukku. Hän on kateellinen, kun Hilda on saanut roolin hörhiäisriehan kimalaiskuningattarena - ja joka vuosi sen jälkeenkin, jos viisi vuotta putkeen. Lukija kuitenkin symppaa huonokäytösistä Hildaa, kun tämän kotioloista kuullaan lisää.

  

Pennin kävi sääliksi Hildaa. Hän tunsi paljon aikuisia, jotka eivät pitäneet lapsista, kuten kirjastonhoitaja Venla Pippurin, mutta hän ei voinut kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi, jos hänen oma äitinsä ei pitäisi hänestä. (s. 96)

  

Syksy on saapunut Tuulenpesän metsään, purot pulisevat iloisesti ja puiden lehdet ovat alkaneet vaihtaa väriään auringonlaskun oranssiksi ja pirteän keltaiseksi. Syksy on lempivuodenaikani, joten olin aivan fiiliksissä tästä luontokuvailusta, jota Snow on kirjaan sisällyttänyt. Tämä oli paikoin tosi jännittäväkin, kun keijulapset muuttuvat sairauden myötä möröiksi (vrt. kun Muumipeikko muuttui kummituseläimeksi). 

  

– Minä olen lapsi. Minulla on oikeus olla joskus kiukkuinen ja kinastella, ja kateuttakin saan tuntea. (s. 170)

  

Tämä oli jopa ensimmäistä osaa parempi. Snow kirjoittaa ihastuttavan räiskyvästi pienen keijulapsen elämästä. Esimerkiksi lause "nenässäni asuvat aivastukset eivät pidä pölystä" oli aivan huikea. Sellaista materiaalia, jonka voin poimia omaan kielenkäyttöön. Pidän valtavasti hänen tavastaan kirjoittaa jotkin sanat kaksinkertaisesti, kahdella synonyymillä, kuten liemisoppa, tiukukello ja kurkkurööri. Ainoa haastava sana oli kretonki puhuttaessa mekosta. 

  

– Ei minun mahassani ollutkaan mitään vikaa, Hilda uikutti ja nousi ylös pöntöltä. Hänen takamuksestaan roikkui jotain ylimääräistä. 

– Voihan pökäle, Penni tokaisi. 

– Älä muuta sano. Pyllyssäni on kiinni väkäpäinen mörönhäntä! (s. 122)

  

Aivan kuten Jessica Townsendin Onttorokkoa lukiessani, tästäkin tulee korona flash backeja, etenkin kun yhdessä kohdassa puhutaan käsien pesemisestä taudin leviämisen estämiseksi. Lisäksi kirjassa on selkeä viittaus ilmastonmuutokseen, sillä lentotunnilla käsitellään tuulenpuuskia, "jotka olivat tänä syksynä rajumpia kuin aikaisemmin". Tästä oli Turun Sanomissa artikkelikin, mutta se on tyhmästi maksumuurin takana. Siis oikeasti, voisivatko nämä lasten- ja nuortenkirjallisuusartikkelit olla vapaasti luettavissa, niin harvoin niitä lehdissä nykyään on!

  

Rousku oli Pennin pörröinen lelutoukka, jonka hän oli saanut äidiltään aivan vauvana. Se eksyi ajoittain Pennin viereen. Erityisesti silloin, kun häntä vaivasi jokin asia. Muutenhan Penni oli mielestään liian iso keijuntölliäinen unikavereille. (s. 39)

  

Voi Penni, koskaan ei ei ole liian vanha unikavereille, terveisin kohta 36-vuotias, jonka kainalossa on joka yö pinkki fennekkikettu (vuoden vanhana saamani nalle jäi jokunen auringonkierto sitten eläkkeelle). Kirjan takakannesta ja keskeltä tarinaakin löytyy Spotify-koodi Pennin Jytkypolkalle, En olekaan koskaan ennen nähnyt tätä käytettävän kirjoissa. Heräsi heti ajatus, kuinka hienoa olisi, jos YA teoksissakin olisi vastaavasti linkit musiikkeihin, jotka mainitaan tekstissä, mutta en tiedä kuinka tekijänoikeudet tässä menisivät.

  

– Me vihaamme suolaisia korvalurjuksia! Kauheita pieniä matosia, jotka luikertelevat sisään korvakäytävään ja jäävät sinne ikuisesti lallattamaan inhottavia, tarttuvia laulujaan! (s. 178)

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kun sydän on suuri, siihen mahtuu äärettömästi rakkautta...
  
Lukijat ja kriitikot hurmannut lastenromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku saa jatkoa tarinassa, jossa keijuystävykset selvittävät salaperäistä mörkömysteeriä.
  
Pienen peukalon kokoinen keiju Penni Pähkinäsydän on ollut aina varma, että hänen epäkaveristaan Hilda Siukusta tulee aikuisena mörkö. Kun Tuulenpesän metsässä puhkeaa mörkökuume, Pennistä vaikuttaa siltä, että Hildakin on saanut tartunnan. Mutta miksi eriskummallista tautia ympäröi salaisuuksien verho?
  
Romaani on toinen osa kirjasarjaa, jossa seurataan Pennin ja hänen ystäviensä elämää Tuulenpesän metsässä. Seikkailun ja jännityksen lisäksi kirjoissa uppoudutaan nuoren keijun elämän käännekohtiin.
  
186 sivua, Tammi 2021

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
• Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
• Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus (ilmestyy lokakuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Luova ruho

Fantastinen kotimainen kolmikko

"Talo tuntui katselevan heitä ystävällisesti lokakuisesta hämäryydestä."

    

  

Arvostelukappale

  

Mörkövahti-sarjastaan tutun Tuutikki Tolosen Agnes ja unien avain oli ihastuttava, mutta tämä sarjan toinen osa Agnes ja huvilan salaisuus oli vieläkin parempi. 

  

Hän -- juoksi salin läpi saniaisten, peikonlehtien ja varjoihin jäävien huonekalujen ohi. -- Hän tassutteli hiljaa omalle salaiselle ovelleen, avasi sen ja pujahti sisälle. (s. 11)

  

Agnesin perimää vanhaa huvilaa remontoidaan asuttavaan kuntoon. Pulla ja Agnes selvittelevät Agnesin isomummin lapsuutta, etsivät hänen päiväkirjoissaan mainitsemaa Ruusuhuonetta ja löytävät merkkejä jostakusta toisesta, jonka nimi alkaa E-kirjaimella. Remonttiryhmä löytää tapettien alta piilotetun kaapin täynnä astioita ja vähän myöhemmin palvelijoiden portaikon.

  

Oli tuskastuttavaa haluta niin kovasti tutustua johonkuhun, joka oli jo kuollut. -- Hänellä oli kyllä valtava pahvilaatikollinen isomummin päiväkirjoja, mutta se ei ollut sama asia kuin puhua isomummin kanssa, kuulla hänen äänensä oikeasti. (s. 30-32)

  

Agnesin isä kertoo pysäyttävän uutisen: hänelle syntyy keväällä pikkusisarus. Tyttö ei halua olla tulokkaan kanssa missään tekemisissä (ja minusta hänellä on täysi oikeus siihen, miksi kenenkään olisi pakko osallistua kenenkään toisen elämään, olipa tämä kuinka läheistä sukua tahansa). Tilanteessa on jotain samaa kuin Riikka Ala-Harjan Ebba-sarjassa. 

  

"Saanko sanoa vielä tämän ihan viimeisen asian: Sinä olet sen vauvan isosisko, vaikka asuisitkin eri maassa. Ja mikään tässä ei ole sen vauvan syytä." (s. 90-91)

  

Huvilan palvelijoiden salaportaikossa kuuluu askeleita ja huoneissa leijuu kesäkukkien tuoksu, vaikka on jo myöhäinen syksy. Kirja on ihana sekoitus nykyhetkeä ja historiaa, salapoliisiromaania ja sydämellistä kummitustarinaa. Aikuisenakin sai olla jännittämässä, mitä seuraavaksi paljastuu. Kiusaaja-Alexista paljastuu myös uusia puolia.

   

"Luulitko sinä, ettei minua kiinnosta mikään muu kuin koripallo?"

--

"Oikeasti Alex, enhän minä tiedä sinusta paljon mitään. Ehkä ainoa asia, jonka minä sinusta tiedän, on se, että olit viime kesänä inhottava Pullalle ja vähän minullekin."

--

Agnesille tuli kummallinen olo. Oliko hän ollut liian tyly? -- Agnes puristi suunsa kiinni, koska sieltä livahti näköjään vain kaikkea hullua tänään. (s. 68)

  

Herkkävireinen tarina historian (menneen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1932) ja nykyhetken vuoropuhelusta. Kati Vuorennon kuvitus on tässä erittäin onnistunut. Pakko mainita vielä erityinen suosikkisanani tarinasta: pölykohtaus! "Mikä on pölykohtaus?" Agnes kysyi. "Et halua tietää", Pulla sanoi.

  

"Aitoa 1930-luvun ilmaa", Pulla sanoi ja köhi hieman. "Aika pölyistä, mutta tuntuu muuten yllättävän samanlaiselta kuin nykyilma." (s. 75)

    

Nuo pikkukuvat, jotka oli aseteltu tekstin lomaan toivat kirjaan paljon herkkyyttä.

Agnesin lukupesä-säkkituoli kelpaisi kyllä minullekin!

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Maagista realismia lapsille Mörkövahdin tekijältä!

  

Kansainvälistäkin kiinnostusta herättänyt Agnes-sarja jatkuu uudella mysteerillä. Mörkövahti-kirjoista tunnetun Tuutikki Tolosen lastenromaaneja on myyty jo yli 25 maahan.

  

Alakouluikäisille suunnattu Agnes-sarja liikkuu kutkuttavasti yliluonnollisen ja tavallisen arjen välimaastossa. Agnes on perinyt äitinsä kanssa vanhan huvilan, johon liittyy jotain selittämätöntä. Huoneissa leijailee olemattomien kukkien tuoksua ja pianon kansi on aamuisin auki, vaikkei kukaan soita sitä. Ja miksi yläkertaan johtavista portaita kuuluu askeleita?

  

186 sivua, WSOY 2021

  

Kuvittanut: Kati Vuorento

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Agnes ja unien avain
• Agnes ja huvilan salaisuus
• Agnes ja varjo ikkunassa (ilmestyy toukokuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Kirjoihin kadonnut, Kirjakaapin avain, Maaseudun tulevaisuus

  

Samankaltaista luettavaa: Eva Frantz: Ruukin salaisuus

  

*****

  

"- Miksi meitä sanotaan Pähkinäsydämiksi?

- Siksi, että meillä on pähkinän kokoinen sydän.

- Mutta eikös pähkinän kokoinen sydän ole hirvittävän suuri näin pienelle keijulle?

- Se on myös hyvin herkkä. Se särkyy kovin helposti. Sydän on siitä mielenkiitoinen kapistus,

että vaikka se vahingossa särkyisi, se korjaantuu ajan myötä yleensä melko ennalleen."

    

  

Arvostelukappale

  

Cristal Snow on kirjoittanut taidokkaasti klassisia satuja muistuttavan, mutta modernin tarinan 10-vuotiaasta keijutytöstä, Penni Pähkinäsydämestä, jonka naapuriin tulee kesän ajaksi uusi poika, Markka Meritähti. Markka käy Pennin hermoille syistä, joita tyttökään ei itse ymmärrä. "Tuo inhottava keijunnulikka sai Pennissä aikaan aivan kummallisia tuntemuksia."

  

Penni oli vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara. (s. 7)

  

Penni päättää puuttua asiaan kavereidensa Lianan ja Viliinan kanssa ja leipoo kadotuskakun, jolla saisi pojan katoamaan elämästään - samaisella kakulla mummo oli kuulemma kadotuttanut liikaa tyrniolutta juovan puolisonsa. Mutta kesän aikana, kun hän tutustuu poikaan, ei tämä niin kamala olekaan. Silti kakku päätyy pojalle ja Penni joutuu kantamaan tekonsa seuraukset.

  

- Tästä hetkestä alkaen -- julistan sodan kaikkia keljuja kollikeijuja, etenkin Markka Meritähteä, vastaan. (s. 35)

  

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku on niin ikään Kati Vuorennon söpösti kuvittama ja täynnä ihanaa kielellistä ilotulitusta! Voisin nostaa tähän kymmeniä esimerkkejä, mutta tässä vähän maistiaisia: kirpalo, sosiolooginen psykomogia, non appelsiino, ompeluvemputin, sittiäisen pyllypaukut, asityyli-lyyli-mäistä happoa, ökkömötti, epäkaveri ja vihahenkilö... 

  

Henrietta oli muutenkin hyvin epätavallinen keijumummo -- Henrietta ei -- erityisesti pitänyt halailusta tai pienten keijupalleroiden sylissä pitämisestä. Hän inhosi keijulasten itkua, pikku jalkojen tömistelyä ja liian kimeää naurua. -- jos se olisi hänestä kiinni, kaikki keijut pysyisivät näkymättöminä ainakin kahteenkymmeneenensimmäiseen keijuvuoteensa asti. (s. 69)

  

Odotan mielenkiinnolla mihin Pennin seikkailut vievät seuraavaksi, joko hän saa lentoluvan ja voi luopua maitosiivistään. Suosittelen todellakin ottamaan tämän kirjan luettavaksi. Kustantajan ikäsuositus tälle on 7+, mutta luulen, että pikkuisen nuoremmatkin viihtyvät, jos heille lukee Pennin tarinan.

  

Jos pidätelty nauru ei pääse pakenemaan suun kautta, se saattaa karata myös takamuksesta. (s. 92)

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kun sydän on suuri, se myös särkyy helposti…

  

Cristal Snow on luonut kokonaisen taikauniversumin, jollaisia tulee vastaan harvoin! Herkkävireinen ja lämpimän humoristinen lastenromaani ensi-ihastuksesta tempaa lukijansa keijujen kiehtovaan maailmaan. Tällä reseptillä ei voi epäonnistua!

  

Pienen peukalon kokoinen keijuipana Penni Pähkinäsydän närkästyy, kun hänen naapuriinsa muuttaa kesäksi kaikkitietävä keijupoika Markka Meritähti. Penni julistaa ystäviensä kanssa sodan sietämätöntä pojankloppia vastaan, ja he alkavat leipoa kadotuskakkua tämän pään menoksi. Resepti ei ole helppo, vaan taikataikinaan tarvitaan niin Markan hiuksia, naurua kuin kyyneleitäkin. Kun kakku lopulta valmistuu, Penni ei olekaan enää varma, miksi pojan täytyy kadota…

  

Snow'n esikoisromaani aloittaa kirjasarjan, jossa seurataan Pennin ja hänen ystäviensä elämää Tuulenpesän metsässä. Seikkailun ja jännityksen lisäksi kirjoissa uppoudutaan nuoren keijun elämän käännekohtiin. 

  

188 sivua, Tammi 2020

  

Kuvittanut: Kati Vuorento

  

Sarjassa ilmestyneet: 

• Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
• Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous 

  

Luettu myös täällä: Luetaanko tämä?. Lastenkirjahylly, Luova ruho, Kirjokansi, Kirjoihin kadonnut, Big mamas home

  

*****

  

"-Valkea on kuin vettä, paitsi että se on valoa. Säilytämme sitä astioissa kaapissa, 

kunnes pimeän tullen se otetaan esiin. On olemassa eräs... kone, joka valmistaa sitä. 

Kutsumme sitä Valkeantuojaksi. Nyt se on varastettu."

   

  

Elina Rouhiaisen kirjoittamassa ja Kaisa Rannan kuvittamassa Valkeantuojassa on upea maailma, fantastisia eläimiä (kuten säihkyoravia ja karhupuhveleita), mieletön nelivärikuvitus ja jännittävä seikkailu. Teos on todella tasapainoinen paketti, joka saa janoamaan lisää Nelimaan tarinoita. Tämä hieman Hayao Miyazakin mielikuvituksellisia maailmoja muistuttava fantasia tarjosi yhden vuoden 2021 parhaista lukukokemuksista.

  

Nelimaassa asuu kolme kansaa, sanstelaiset, suomuskalaiset ja vaarroslaiset. Joskus muinoin kansoja oli vielä neljäskin, mutta nykyisin kömsteläiset ovat kadonneet. Lisää tietoa löytyy Nelimaan tarinoiden kotisivuilta. Tässä sarjan aloittavassa kirjassa päähenkilö on 13-vuotias samstelainen Taaro. Sain tarinasta sellaisen käsityksen, että jatko-osissa näkökulmahenkilö saattaisi vaihtua. Taaro nimittäin tapaa seikkailunsa aikana muiden kansojen nuoria.

  

Kaikki sanstelaiset lähtivät kolmetoistavuotiaana etsimään omaa kumpastaan eli eläintä, josta tulisi kumppani koko loppuelämän ajaksi -- Matka piti suorittaa yksin, eikä sille ollut ennalta määrättyä reittiä.

-- 

Taaro mietti, millaisen eläimen hän saisi. Linnun niin kuin isä, vai jotain suurempaa niin kuin äiti. Oli tietenkin myös kolmas vaihtoehto: mikään eläin ei hyväksyisi häntä kumppanikseen. 

Taaro tiesi, että se oli harvinaista. (s. 5-7)

  

     

Puut olivat vanhoja ja aluskasvillisuus runsasta, paksut sammalmättäät suorastaan kutsuivat heittäytymään niille. -- Siellä täällä maassa oli kaatuneita puita, joiden pinnalla kasvoi sieniä. (s. 41)

  

Pidin erityisesti kumpas-ideasta: "Kumpas ei ole -- lemmikki. Eläin ja ihminen ovat tasa-arvoisessa asemassa eikä kumpikaan omista toista" ja Vaarroksen teknologiasta, jonka alkuperä on unohdettu, eikä uusia koneita voida rakentaa. Kadonnut Kömsten kansa oli omiaan kutkuttamaan mielikuvitusta. Tarinan yllä roikkuu sodan uhka - kuinka ajankohtaista! "Vuorilla laulettiin yhä lauluja menneistä taisteluista, joissa oli menetetty paljon henkiä. Äidin mukaan niin tehtiin, koska tapahtumien ei haluttu toistuvan enää koskaan." 

    

En malta odottaa, että pääsen lukemaan, kuinka tarina jatkuu! 

  

Auringon yhä tehdessä nousuaan he kiisivät kohti pohjoista, kohti kotia. Ja kaikkia niitä seikkailuja, joita heillä oli vielä edessään. (s. 133)

  

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Nelimaan tarinat – uuden lasten fantasiakirjasarjan jännittävä aloitus

  

Nelimaassa sijaitsee neljä herttuakuntaa, joiden kansat ovat hyvin erilaisia. Nelimaan rauhasta pitää huolen kansojen välinen sopimus, ja kaikki elävät omilla kunnaillaan omien tapojensa mukaan – aina tähän asti.

  

Sarjan aloitusosa Valkeantuoja on kiehtova ja omaperäisesti kuvitettu fantasiatarina Nelimaan lapsista, jotka joutuvat yhdistämään voimansa, jotta herttuakunnat eivät nousisi toisiaan vastaan.

  

Vaahkalinnan Valkeantuoja on varastettu. Ilman sitä herttuakunta uhkaa jäädä pimeyteen.

  

Joku on rikkonut Nelimaan kansojen sopimusta ja nyt valtakunnan rauha on uhattuna. Saako Vaahkalinna enää koskaan valoa? Ja mitä tekemistä Huojuvalla tornilla ja rosvojoukolla on asian kanssa?

  

136 sivua, Minerva 2021

  

Kuvittanut: Kaisa Ranta 

 

Luettu myös täällä: Siniset helmet, IBBY Finland, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin

Lastenkirjoja Halloweeniin

  

Joskus tulee vastaan kirjoja, jotka muistuttavat paljon jotakin toista kirjaa hyvällä tavalla tai tavalla, joka saa pohtimaan, onko samankaltaisuutta jopa liikaa, vaikkei kyseessä varsinainen plagiaatti olisikaan. Joskus vain käy niin, että kaksi ihmistä eri puolilla maailmaa, eri aikoina sattuvat keksimään saman asian. Tämä postaus sisältää muutamia sisältöpaljastuksia käsitellyistä kirjoista. 

    

"MITÄ HYÖTYÄ SUN SIIVISTÄ ON JOS ET VOI KÄYTTÄÄ NIITÄ?" Floora kysyi. 

"Ne ovat oikeastaan vain koriste", Amelia sanoi huokaisten. (s. 99)

  

Laura Ellen Andersonin Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot kertoo 10-vuotiaasta vampyyritytöstä, jonka paras ystävä on pompahteleva lemmikkikurpitsa Pursku. Kun Amelian kouluun tulee vampyyrikuninkaan poika Tangine, on tuo ystävyyssuhde vaarassa. Tanginen äiti katosi pojan ollessa pieni, eikä isä vietä juuri ollenkaan aikaa poikansa kanssa, sillä hän yrittää löytää vaimonsa. Joka on keiju. 

  

Amelia huokaisi. Jossain tuon synkän, läpimädän pojan sisällä oli pakko piillä edes HITUNEN kiltteyttä. (s. 154)

  

Tangine on siis puoliksi vampyyri ja puoliksi keiju. Hän on yksinäinen, sillä ainoat sosiaaliset kontaktit hänen elämässään ovat olleet muumiopalvelijat. Kun hän näkee koulussa Amelian ja Purskun läheisen suhteen, hän haluaa kokea samaa ja vaatii Purskun itselleen. Kuninkaan poikana kukaan ei uskalla vastustaa häntä. 

  

Amelia ja hänen ystävänsä lukivat mielellään tarinoita Valon olennoista: kauhistuttavan kimaltavista yksisarvisista (Yösydämen asukkaat pelkäsivät kimallusta kuollakseen), julmista kimmeltävistä keijuista sekä suloisista, pörröisistä enkelikisuista, jotka kylvivät tuhoa. Niistä riitti painajaisia joka päivän uniin. -- Yösydämen asukkaat eivät uskaltaneet astua jalallaan ulos ennen pimeän tuloa, jos ei ollut aivan pakko. (s. 43)

  

Tarina kuitenkin päättyy vauhdikkaiden käänteiden jälkeen onnellisesti. Kirjassa on opetuksena, kuinka ystävien kanssa tulee käyttäytyä ja kuinka opetetut oletukset toisista voivat olla hyvin virheellisiä. Moninaiset ällöt ruokalajit (maistuisiko esimerkiksi kainalohikipirtelö, varvashilloke tai löyhkäävällä mädällä täytetyt tuulihatut?) ja Amelian vanhempien käyttämät vinksahtaneet hellittelysanat toisistaan (kuten "rakkain röyhtäykseni", "pahankurinen pikku pieruseni" ja "senkin höpsö räkämakkara") tuovat huumoria kerrontaan. Kirjan alkupuolella rikotaan muutama vampyyreihin liittyvä myytti samaan tapaan kuin Sari Luhtasen vähän vanhemmille suunnatussa Isadella-sarjassa. 

  

Toisin kuin usein luullaan, vampyyrit eivät oikeasti juo pelkkää verta. Se saa hengityksen löyhkäämään kauhealta! (s. 18)

   

Amelia Kulmurissa ja Isadora Kuussa on hyvin samankaltainen kuvitus.

  

Harriet Muncasterin Isadora Kuu menee kouluun aloittaa sarjan, joka kertoo Isadorasta, joka on puoliksi vapyyri ja puoliksi keiju. Hänen paras ystävänsä on taialla eloon herätetty pehmolelu Pinkki-pupu, joka pompahtelee Isadoran kanssa kaikkialle, jopa kouluun. Isadora kokeilee ensin keijuille ja sitten vampyyreille tarkoitettua koulua ja kokee, ettei sovi kumpaankaan. Niinpä hän lopussa kertoo, että haluaa mennä ihmisten kouluun, vanhempien vastusteluista huolimatta. Toisin kuin Amelia, Isadora osaa lentää. Sydämellinen kertomus siitä, kuinka aluksi näyttää siltä, ettei sovi minnekään, mutta löytää lopulta oman paikan,

  

Isä oli istumassa pöydän ääressä ja joi punaista erikoismehuaan. Minusta se on ällöttävää. Minä en pidä punaisesta ruoasta, etenkään tomaateista. Tiedän, että isän erikoismehussa on tomaattia. (s. 13)

    

Sarjasta suomennettiin samaan aikaan sen kolmas osa Isadora Kuu retkeilee. Siinä Isadoran perhe menee rannalle. Turhamainen vampyyri-isä on pakannut matkalaukullisen kauneudenhoitotarvikkeita ja suvussa satojen vuosien ajan kulkeneen hopeisen, jalokivin koristellun kamman, joka tietysti katoaa. Isadora oli laittanut sen koristeeksi hiekkalinnaansa ja unohtanut sinne. Kampa päätyy merenneitoprinsessan haltuun ja hän on valmis luopumaan siitä vain jos Isadora antaa Pinkki-pupun hänelle. Myös merenneitoprinsessa on yksinäinen. Tarinan teemana on rehellisyys. Sarjasta ilmstyvät seuraavaksi osat 4: Isadora Kuu viettää syntymäpäivää ja 2: Isadora Kuu menee balettiin.

  

Äkkiä en halunnut enää puhua lomista. Etenkään omastani. Olin myös ollut merenrannalla, mutta siellä tapahtui outoja juttuja... sellaisia asioita, joita ei luultavasti tapahdu ihmisten lomilla. (s. 12)

   

Amelia Kulmurin kuvitus on mustavalkoista, Isadora Kuussa on lisäksi tehostevärinä vaaleanpunaista.

    

Pompahteleva paras ystävä, joka on totuttu näkemään elottomana esineenä, yksinäinen kuninkaallisen perheen lapsi, joka vaatii tuon sidekickin itselleen, päähenkilön isä on vampyyrikreivi ja molemmista kirjoista löytyy myös puolikeiju-vampyyri... Aika paljon samoja teemoja näissä. Hyvin erilaisia nämä kirjat toki tarinaltaan ovat, mutta sisältävät jännittävästi samanlaisia aineksia. Molemmat kirjasarjat ovat myös kirjoittajan itse kuvittamia.

  

Yhtäkkiä muistin, mitä isä oli kertonut tähdistä taivaalla: kuinka jokainen niistä on erilainen mutta silti kaikki ovat yhtä kauniita, ja minä ajattelin, että ehkä ei haittaa, jos olen hieman erilainen. Erilainen voi olla kaunis. (s. 102-104)

  

Nämä sopivat hyvin 7-11-vuotiaille lukijoille Barbara Cantinin Mortinan, Magdalena Hain Painajaispuodin ja Chris Riddellin Ada Gootin kanssa. 

      

*****

  

Laura Ellen Anderson: Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot 

* Saatu arvostelukappaleena kustantamosta *

Suomentanut: Sarianna Silvonen, 218 sivua, Kumma-kustannus 2020

Alkuteos: Amelia Fang and the Barbaric Ball (2017)

Arvosana: ⭐⭐⭐½

Kirja on luettu myös täällä: Lähiömutsi, Luetaanko tämä?

  

Harriet Muncaster: Isadora Kuu menee kouluun

Suomentanut: Maarit Varpu, 124 sivua, Aurinko kustannus

Alkuteos: Isadora Moon Goes to School (2016)

Arvosana: ⭐⭐⭐⭐

Kirja on luettu myös täällä: Hemulin kirjahylly

Harriet Muncaster: Isadora Kuu retkeilee

Suomentanut: Maarit Varpu, 128 sivua, Aurinko kustannus

Alkuteos: Isadora Moon Goes Camping (2016)

Arvosana: ⭐⭐⭐

Nora Roberts: Toinen koitos (Valitun aikakirjat #2)

"Hän näki välähdyksiä tulevasta ja tiesi, että maailma liekehtisi ja vuotaisi verta. "

 

     

Arvostelukappale

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

   

Nora Robertsin Valitun aikakirjat -sarjan aloittanut Ensimmäinen vuosi oli sekoitus maailmanloppua ja fantasiaa. Sarjan toinen osa, Toinen koitos menee paljon vahvemmin fantasian suuntaan, sillä edeltävän kirjan tapahtumista on aikaa jo 13 vuotta. On jälleenrakennettu yhteisöjä ja Surman kauhut ovat monille jo kaukaista menneisyyttä tai tapahtunut ennen heidän syntymäänsä. On kuitenkin tullut aika ennustusten Valitun aloittaa koulutuksensa, jonka jälkeen on koottava armeija pimeyden voimien kukistamiseksi. 

    

"Aika kuluu nopeasti ja hän pärjää varmasti mainiosti. Sehän on niin kuin velhojen sisäoppilaitos ja hän tietää jo paljon enemmän kuin Harry Potter." (s. 48-49)

  

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, sillä fantasiaelementit tuntuivat istuvan maailmaan paremmin. Valittu on ensimmäisessä kirjassa keskeisen hahmon tytär. Kerronnassa keskitytään pitkälti hänen kaksi vuotta kestävään koulutukseensa ja kasvuun tuona aikana. Fallon Swift -nimisen tytön täytyy suorittaa koulutuksensa aikana erilaisia tehtäviä, joiden aikana hänen tulee voittaa muinaisten olentojen luottamus. Hän tosin tuntuvat onnistuvan hieman liian helpon oloisesti.

    

Usein hän suri sitä, mikä hänestä oli määrä tulla. Jokin häntä ja hänen vanhempiaan suurempi voima määräsi hänen kohtalostaan. Hän suri sitä, että joutuisi jättämään perheensä ja kotinsa. (s. 28)

  

Hahmot edellisessä osassa olivat enimmäkseen pari-kolmekymppisiä, kun taas tämä jatko-osa keskittyy heidän teini-ikäisiin lapsiinsa. Niinpä sarja sopii myös YA-kirjallisuuden luikijoille. Fallon on melko kliseinen hahmo, mutta se ei haittaa, sillä tällaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa antaa enemmän anteeksi pieniä ennalta-arvattavuuksia ja stereotypioita. Pituudestaan huolimatta kirja on nopealukuinen ja juoni rullaa helposti eteenpäin. Voin siis suositella esimerkiksi kesälomalukemistoon tätä sarjaa, joka tavoittaa samaa tunnelmaa kuin pari vuotta ennen blogin perustamista Robertsilta lukemani Kuuden piiri -sarja (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso). 

  

"Kun me pari vuotta kaupungin asuttamisen jälkeen äänestimme pakollisen kierrätyksen ja kompostoinnin puolesta, jotkut reagoivat kuin olisimme kannattaneet orjuutta. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja nyt kaikki kierrättävät." (s. 405)

  

Fallonin tähtihetkiä ovat, kun hän tapaa samhainina kuolleen isänsä (kohtaus, jonka aikana myönnän itkeneeni) ja se, kun hänen yli tuhatvuotisesta unestaan herännyt opettajansa kysyy Fallonin vuodoista. Fallon huudahtaa tuohtuneena, kuinka hänen äitinsä oli oikeassa siitä, että jos nainen on vähänkään poissa tolaltaan, miehet olettavat sen johtuvan kuukautisista. 

"Miesten olisi hyvä olla hiljaa siihen asti kunnes alkavat itse joka kuukausi vuotaa ja kärsiä kivuista. " (s. 116)

Isoin miinus sarjassa ovat olleet loitsut, joiden sisältö tuntuu kuin emo-teinin riimittelyiltä. Lisäksi kohottelin pariinkin kertaan kulmakarvoja hyvin voimallisesti. Esimerkiksi tämä oli täysin tarpeeton kohta ja aiheutti vain ällötystä: "paita oli myös äidin vanha, ja sen alla kohosivat tytölle kasvaneet rinnannupukat niin kuin Lana niitä kutsui. Simon ei halunnut ajatella asiaa." Toinen kohta kuvaa suudelmaa, jollaista en itse kyllä mielelläni kokisi: "vaikersi mielihyvästä, kun Duncanin kieli lipoi hänen omaansa".

  

"Kolmen kehässä tieto virtaa, luottamus kun rakentaa siltaa. Olemme sinun lapsiasi", hän sanoi, kun heidän verensä sekoittuivat ja alkoivat hehkua kuumana. "Olemme niin kuin on kirjoitettu. Yksi, kaksi, kolme, kolme, kaksi, yksi. Jaetulla tiedolla täytetyksi. Lahjani virtaa sisaruksiin. Sillä näin tahdon, tapahtukoon niin." (s. 409)

  

Kuten sarjan päätösosan nimi Viimeinen taistelu lupailee, on suurin osa rähinästä säästelty kolmanteen kirjaan. Odotan mielenkiinnolla millaisen lopetuksen Roberts sarjalleen antaa. Toivottavasti taistelua kuitenkin on oikeasti tulossa, eikä tämä sorru samaan kuin Stephenie Meyerin Aamunkoitto, jossa koko kirjan ajan kasvanut jännite lysähtää kasaan kuin liian aikaisin uunista otettu kohokas. En siis pidä väkivallasta, mutta esimerkiksi eeppiseen fantasiaan kuuluu hurmeinen kamppailu. 

  

Valon Kummat ja Mustat Kummat, hyvät ja pahat ihmiset, kaikki taistelivat verisellä, ruumiiden täyttämällä tantereella. (s. 43)

     

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Fallon Swift viettää pian kolmetoistavuotissyntymäpäiviään rauhaisalla maatilalla. Seesteisyys on kuitenkin vain silmänlumetta. Hänellä ei ole kokemusta siitä, millainen maailma oli ennen Surmaa, kulkutautia, joka vei miljardeja ihmisiä. Surman jälkeisessä ajassa matkustaminen on vaarallista, sillä fanaattiset Puhtauden Soturit etsivät seuraavaa uhriaan. Fallonilla on lahja, ja juuri hänenkaltaisiaan Soturit vainoavat.

   

Fallonin todellista luontoa ei voi loputtomiin pitää salassa. Hän on Valittu. Kouluttautumalla ja harjoittelemalla hänestä on tulossa se, joksi hänen kuuluu tulla. Ja kun aika on kypsä, hän tarttuu miekkaan ehjän maailman puolesta ja taistelee

      

Suomentanut: Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen, 444 sivua, Gummerus 2019

  

Alkuperäinen nimi: Of Blood and Bone (2018)

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Ensimmäinen vuosi
• Toinen koitos 
• Viimeinen taistelu (tulossa helmikuussa 2020)

Lastenkirjalauantai: J.M. Barrie: Peter Pan

"Minä olen nuoruus, minä olen ilo."

   

    
Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita, Lapsuuteni kirjasuosikit

  

Peter Panin tarina on lapsuuteni ehdottomia suosikkeja. Isosiskoni luki sitä minulle ennen kuin osasin vielä lukea itse ja muistan edelleen ne hetket ennen nukkumaan menoa, kun sisko luki tarinaa (jälleen kerran) ja nukahtamaisillaan hänen katseensa hyppi riviltä toiselle ja huomautin, että "ei se tarina noin mene, lue oikein!". Osaan edelleen juonen etu- ja takaperin ulkoa ja myös Disneyn versio on hyvin tuttu. Suosikki filmatisointini on kuitenkin Robin Willimsin tähdittämä Hook - Kapteeni Koukku (1991), jossa Peter Pan on kasvanut aikuiseksi.

  

En ole kuitenkaan koskaan itse lukenut tätä J.M. Barrien luomaa klassikkosatua ja siitä onkin pitkään ollut tarjolla vain erilaisia mukaelmia ja lyhennelmiä, ennen kuin Art House julkaisi 2007 ensimmäisen kerran tarinan alkuperäisestä versiostaan. Niinpä minun oli pakko etsiä käsiini juuri tuo painos ja lukea se viimein omin silmin. Peterin fantasian värittämää maailmaa on kuvittanut moni taiteilija ja tämän version kuvituksesta vastaa Petri Hiltunen. Kuvitustyylistä tulee hieman mieleen Wendy ja Richard Pinin Elfquest-sarjakuva.

  

  

Teoksen alussa kerrotaan Peter Panin monenkirjavasta käännöshistoriasta ja siitä, kuinka tarina syntyi. Se muistuttaa J.R.R. Tolkienin Hobitin ja C.S. Lewisin Narnian syntyhistorioita. Kun Barrien avioliitto päättyi eroon, hän otti kuolleen ystävänsä viisi lasta kasvateikseen. Hän kertoi lapsille satua Peteristä, joka ilmestyi näytelmänä 1904 ja kirjana 1911. Näytelmällisyyttä on jäänyt tarinaan niin yleisemmin tunnelmanluonnin tasolla kuin niissä muutamissa kohdissa kun lukijaa puhutellaan yleisönä. Olen kuullut myös, että Peterin hahmo olisi syntynyt Barrien pikkuveljen kuoltua. Tällaisen kokemuksen jälkeen onkin loogista, että hän loi hahmon, joka ei koskaan vanhene.

  

Mehän olemmekin pelkkiä sivustakatsojia. Kukaan ei kaipaa meitä. Jäädään siis tänne yleisöksi ja puhutaan ilkeitä siinä toivossa, että ainakin joku pahoittaa mielensä. (s. 218)

    

Tarina lienee kaikille tuttu jossain muodossaan. Sen keskiössä ovat Darlingin perheen lapset, Wendy, John ja Michael. Vaikka perheen isä on pankkialalla, ovat he hyvin köyhiä. Ihminen välissä -blogissa on syystäkin verrattu lasten seikkailuja P.L. Traversin Maija Poppaseen. Lastenhoitajaksi niiskuttavan Maijan sijaan tulee Nana-koira ja sen kanssa koulumatkatkin sujuvat hyvin, kunnes Peter lennähtää Kaukamaasta Raikulin kanssa, joka oli "pikkuriikkisen rehevä keijuksi". (s. 39)

  

Poikakeijut ovat punertavia ja tyttökeijut valkoisia, ja sitten on vielä pikkuruisia sinisiä keijuja, jotka eivät tiedä vielä, kumpia ovat. (s. 232)

  

Sari Karhulahden käännöksen Kaukamaa ja Raikuli tuntuivat todella oudoilta vakiintuneiden Mikä-Mikä-Maan ja Helinän sijaan. Teoksen hahmojen nimet ovat vuosien saatossa saaneetkin monia erilaisia versiota. Ensimmäisessä suomennoksessa Peter on Pekka Poikanen, Helinä Helikello, Kapteeni Koukku puolestaan tunnettiin nimellä Janne Koukkunen ja lapset ovat olleet milloin Vendi, Jukka ja Mikael, milloin Leena, Jukka ja Mikko. 

  

Peter on siis poika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi. Hän asuu Kaukamaassa, josta jokainen lapsi näkee unta. Eräänä iltana Darlingin lasten mentyä nukkumaan hän sattuu astumaan heidän ikkunastaan sisälle, tupsauttaa lasten päälle keijupölyä ja opettaa heidät lentämään mukanaan unien satusaarelle. Saarella asuu myös joukko "punanahkoja" sekä merirosvoja kapteeninaan kauhistuttava Koukku. Koukku on saanut lisänimensä toisen kätensä tilalla olevasta koukusta. Kaukamaasta tulee ainakin nimenä mieleen Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion Kaukaisuuden maa ja Koukusta ritari Kaamo. 

  

Peterillä on seuranaan kadonneiden poikien joukko, Töräys, Nokka, Hujoppi, Kutri ja Kaksoset. Wendystä tulee poikien äiti, joka korjaa heidän vaatteensa, tekee ruokaa ja kertoo iltasatuja. Tyttöjä ei saarella ole "intiaaniprinsessa" Tiikerinliljan ja Wendyn lisäksi. Tämä johtuu siitä, että pojat putoavat helpommin vaunuistaan ja lastenhoitaja ei nosta heitä ajoissa takaisin, jolloin he joutuvat hukkaan ja tytöt puolestaan ovat varovaisempia, eivätkä putoa vaunuista.

  

Olen kuullut tulkintoja, joiden mukaan Peter olisi kuoleman enkeli, joka noutaa sairaat ja kuolevat lapset taivaaseen eli Mikä-Mikä-Maahan. Teoriaa on perusteltu sillä, etteivät lapset vanhene Peterin luona. Kirjassa kuitenkin todetaan selvästi, että poikien lukumäärä vaihtelee, koska heitä kuolee taisteluissa "punanahkoja" ja merirosvoja vastaan ja Peter myös karkottaa liian vanhaksi kasvaneet pojat. 

    

Wendyllä on ollut unensa Kaukamaassa emon hylkäämä sudenpentu lemmikkinään ja kun Wendy saapuu saarelle, etsii se tytön heti ja pysyy hänen perässään kuin varjo. Tätä yksityiskohtaa en toisista versioista muista. Onkin harmi, jos tällainen hieno tarinan murunen on jätetty muista kokonaan pois. Sudenpentu kylläkin unohdetaan tarinassa aika nopeasti, sillä lopussa, kun merirosvot saavat lapset kiinni, olisin itse kirjoittanut suden puolustamaan Wendyä. 

  

Eniten teoksessa häiritsi aikalaisasenne niin kutsuttua pikkaraisheimoa kohtaan. Tekstissä vilahtelee ilmaisuja kuten "jalo villi" ja heidän vastakkainasettelunsa "sivistyneiden ihmisten" kanssa. Myös yksi kohta Raikulin kanssa aiheutti kulmien kohottelua, sillä sen sanotaan olevan tarkka maineestaan ja pitävän kotinsa verhot aina kiinni, kun se pukeutui tai riisuutui. Myös maininta katukeijuista hämmensi. Lapsilukija tai kuuntelija tuskin niinkään näihin kiinnittää huomiota. 

  

Myös naisen asema on ajankuvan mukainen. Wendy voi olla vain äiti, eikä hän osallistu mukaan taisteluun, vaikka Tiikerinlilja onkin heimonsa paras soturi. Barrie kirjoittaa loppupuolella, että hänen oli tarkoitus puhua Darlingin perheen äidistä kauniisti, mutta hänestä tämä on "väheksyttävä olento" ja "liian lauhkea". 

  

Muutoin matkani Mikä-Mikä-Maahan oli nostalginen. Tätä versiota suosittelen kuitenkin enemmän aikuislukijalle. Modernimmat tulkinnat ehkä vievät Peterin tarinan kaummaksi yli satavuotisesta alkuperästään, mutta ovat nykylapselle varmaankin mieleisempiä. Haluaisinpa nähdä vielä joskus version, jossa Wendyllä ja tytöillä ylipäätään on tärkeämpiä rooleja ja susikin nousisi tärkeämmäksi hahmoksi. Nyt sillä ei ollut edes nimeä. 

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Alkuperäinen Peter Pan! Uusi lyhentämätön suomennos J.M. Barrien vuonna 1911 ilmestyneestä satuklassikosta.

  

Peter Pan – poika, joka ei tahdo kasvaa aikuiseksi – vie Darlingin lapset ilmojen halki ihmeelliselle saarelle, missä mikä tahansa on mahdollista. Vastassa on petoja, punanahkoja ja pelottavan Kapteeni Koukun verenhimoinen merirosvolauma, ja huima seikkailu alkaa...

  

Ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomennettu klassikko poikkeaa elokuvien ja aiempien kirjojen typistetystä Peter Pan -tarinasta. Muun muassa Kapteeni Koukku ja merirosvot nousevat tässä kirjassa värikkäästi esille. Monitasoinen, mielikuvituksellinen tarina sekä lapsille että aikuisille.

    

Suomentanut: Sari Karhulahti, 245 sivua, Art House 2007, 5. laitos (1. laitos 1922 nimellä Pekka Poikanen, Tyyni Haapanen-Tallgrenin suomentama mukaelma WSOY, toisesta laitoksesta 1954 eteenpäin Peter Pan)

    

Kuvittanut: Petri Hiltunen

  

Alkuperäinen nimi: Peter Pan (1911)
  

Myös täällä on lennetty on Kaukamaahan Peterin kanssa: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Lukupino

  

Ja näissä blogeissa on luettu jokin muu versio: Kirjojen keskellä, Ihminen välissä