Nora Roberts: Varjojen ratsu

"Cowboy, merirosvo ja villin heimon hevosmies. Miten oli mahdollista, että kolme hänen suurinta fantasiaansa oli voitu sovittaa yhteen mieheen?"

   

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

    

Nora Roberts on tullut tunnetuksi keveiden rakkaus- ja viihderomaanien kirjoittajana.Varjojen ratsu on sitä itseään, eli Robertsin mainstream-kirjallisuutta höystettynä ripauksella noituutta. Kyseessä on O'Dwyerin serkut -trilogian avausosa, jolla on useampia selkeitä yhtymäkohtia kirjailijan joitakin vuosia sitten suomennettuun Kuuden piiri -trilogiaan. Suurimpana erotuksena sarjojen välillä lienee kuitenkin laadun heikkeneminen. Siinä missä Kuuden piiri onnistui menestyksekkäästi viihdyttämään lukijaa ja pitämään jännitystä yllä, on O'Dwyerin serkusten tie jo sarjan avausosassa varsin kliseinen, ennustettava ja puuduttavaa luettavaa.

  

Varjojen ratsun päähenkilönä seurataan Iona Sheehania, joka muuttaa Amerikasta takaisin alkukotiinsa, maagiseen Irlantiin. Iona on jättänyt taakseen niin kotinsa, vanhempansa kuin työnsä hevosten parissa, mutta Irlanti antaa naiselle parastaan. Muutamassa viikossa hän löytää uuden perheen, työn, unelmiensa hevosen ja elämänsä rakkauden. Mayon kreivikunnassa Iona tapaa kaksi serkkuaan ja saa kuulla sukunsa tarinan.

  

Suvun esiäiti, hämärän noita Sorcha, on satoja vuosia aikaisemmin antanut lapsilleen verenperintönä arvokkaan lahjan. Jokaisessa sukupolvessa syntyy magian haltijoita, joiden apuna ovat ikoniset eläinkumppanit haukka, koira ja hevonen. Kolmikon täytyy kohdata pahuus; jäänne Cabhan-nimisestä miehestä, joka himoitsi Sorchaa ja etenkin tämän väkeviä voimia. 

  

Hahmot ovat paperinohuita kopioita kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Iona rakastuu Boyle McGrathiin, joka muistuttaa paljon Robertsin J. D. Robbin nimellä kirjoittaman futuristisen Eve Dallas -dekkarisarjan miespäähenkilöä, Roarkea, joka sattumalta on myöskin irlantilainen ja kuumaverinen mies. 

  

Varjojen ratsu on hyvin kaavamainen, hyvän ja pahan taistelua kuvaava teos, joka paljon lukeneelle voi tuntua hyvinkin tutulta. Romaanilla on kuitenkin annettavanaan kaunis miljöö: Irlanti, vahvimmillaan se on alun 1200-luvun kuvailussa. Keskinkertaisen juonenkuljetuksen lisäksi kirjan kieli on kömpelöä. Teoksen saaman englanninkielisen palautteen perusteella vikaa on jo alkuperäiskielisessä tekstissä, ei niinkään suomentajan panoksessa. Esimerkiksi loitsuja kutsutaan tempuiksi, mikä latistaa magian taiteena lähinnä sirkuksen silmänkääntäjien tasolle.

  

Rakkaustarina on hyvin epäuskottava ja siirappinen, mutta toiminee hyvin päiväunimaista haaveilua halajavalle lukijalle. Suoraan teoksesta lainattuna, on seksi niin kuumaa, että "jäänapakin sulaisi". Jos etsii nopealukuista viihdekirjallisuutta, Varjojen ratsu on oivallinen valinta. Vaativa lukija tosin jää kaipaamaan sitä paljon rummutettua magiaa ja jalat alta vievää rakkautta, sillä näiltä osin teos jättää kylmäksi. 

    

Arvosana:

      

Takakannesta:     

"Maapallon menestykseimmän romaanikirjailijan upouuden romanttisen trilogian avaus." 

- Washington Post

  

Iona Sheenan jättää rohkeasti taakseen koko siihenastisen elämänsä Baltimoressa. Hän lähtee Mayon kreivikuntaan Irlantiin etsimään juuriaan, seikkailua ja ennen kaikkea vastauksia siihen, kuinka hän itse oikein kytkytyy sukunsa myyttiseen historiaan. Ionan kaukaiset serkut Connor ja Branna O'Dwyer ottavat hänet avosylin vastaan, ja pian hän löytää myös työpaikan ratsastuksenopettajana. Hevosten kanssa Iona on todellinen luonnonlahjakkuus, mutta onnistuisiko hän kesyttämään myös tallin kuumaverisen omistajan Boyle McGrathin, joka vetoaa kaikkiin Ionan heikkouksiin.

  

Iona tuntee viimein tullensa kotiin, mutta hän ei tiedä, että serkut ovat odottaneet häntä jo kauan. Heidän laillaan iona on perinyt esiäitinsä Sorchan väkevän noitavoiman. Muinainen paha voima vannoo yhä kostoa, ja heidän kolmen on nyt yhdistettävä voimansa taistelussa toivon ja rakkauden puolesta.

     

Samantyylisiä kirjoja: Nora Roberts: Kuuden piiri-trilogia (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso)

Alkuperäinen nimi: Dark Witch (2013), Suom. Päivi Pouttu-Deliére, 373 s. Gummerus 2014

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Le Maque Rouge, Kirjamaailma, Saraseenin maailma,

Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha

"Ajattelin että kaikki oli ollut yhtä sekamelskaa 

mutta että niin ei tulisi olemaan aina."

  

 

Esikaupunkien Buddha oli brittiläisen jälkikolonialismin kurssikirjoista kolmas. Se jakautuu kahteen osioon: Esikaupungeissa ja Kaupungissa. Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Karim, puoliksi intialainen, puoliksi bittiläinen biseksuaali poika. Esikaupunkien Buddha viittaa hänen isäänsä, joka vetää 1970-luvun henkeen sopivasti buddhistisia istuntoja. Teos sisältää paljon seksikohtauksia ja huumeiden käyttöä, joten en suosittele kirjaa nuorimmille ja herkimmille lukijoille. 

 

Sen sijaan kannattaa lukea La petite lectrice-blogista Katrin kokemukset (jotka tiivistävät minunkin ajatukseni) ja anonyymin kirjoittajan kommentti. Tässä lyhyt lainaus: "Eroottisuus ja muu sellainen ei olisi minua niinkään häirinnyt, mutta jollain tavalla minusta kaikke ne eroottiset tapahtumat oli kuvattu niin ällöttävällä tavalla ja inhottavassa valossa, ettei niitä tehnyt mieli lukea." Minuakin tämä asia vaivasi. Mm. eräässä kohdassa Karim kertoo pikapanoista vessoissa ja kuinka hän yhdistää niihin hyvin vahvasti vessaharjat ja virtsan tuoksun. Ihastuttavaa. Vaikka päähenkilö tekeekin kaikkea mahdollista enemmän tai vähemmän sallittua, miksi hänen tekonsa kuvataan niin negatiivisessa valossa, kärjistetyn kulmikkaasti?

   

Tiesin että se oli epätavallista, se että halusin maata sekä poikien että tyttöjen kanssa. Pidin voimakkasita vartaloista ja poikien niskoista. Pidin siitä että miehet hypistelivät minua, että heidän kouransa vatkasivat minua, ja pidin siitä että esineitä - harjanvarsia, kyniä, sormia - tungettiin perseeseeni. (s.68)

  

Kureishin ilmeisesti omaa elämää heijasteleva kirja on vaikuttanut moneen ja teos on yleensä jättänyt vahvan kokemuksen. Minulle tämä ainakin oli yksi inhottavimmista kirjoista, joihin olen tarttunut. Jotenkin Karimin hahmosta tai kenestäkään muustakaan on vaikea pitää. Miellyttävimmät hahmot ovat Jamila ja hänen miehensä Changez (pakkoavioliiton kautta). 

 

Kirjasta tehtiin vuonna 1993 neljäosainen minisarja, joka seuraa uskollisesti kirjan tapahtumia. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Esikaupunkien Buddha on kehitysromaani, Lontoon ylistys, villi ja vallaton tarina - arvostelumenestys maailmalla!

 

Intialais-englantilainen Karim Amir on miehuutensa kynnyksellä. Koti on tavallinen, kiinnostavaa elämässä vain sen oudot puolet - huumeet ja seksi. Väliäkö sillä, kumman sukupuolen edustajan kanssa seksiä harjoittaa, niin kauan kun ei joudu tekemään valintaa. Sehä on sama kuin valinta Rollareiden ja Beatlesien välillä. Eletään 1970-lukua Lontoossa, aikaa ennen aidsia.

 

Kun Karimin isä alkaa esiintyä buddhismi-istuntojen vetäjänä, perheen elämä muuttuu yllättäen. Karim seuraa isäänsä esikaupungista Lontoon sykkivään sydämeen. Hän pääsee mukaan teatteriin, ylämäki alkaa. Tie seurapiireihin on siloitettu.

 

Kirjan vaihtelevista teemoista - perhesuhteet, rakastuminen ja uskonto, luokkaerot, ennakkoluulot ja rasismi - syntyy iloisenkirjava taideteos. 

 

Tyylilaji: yhteiskunnallisuus, erotiikka, punk
   
Samantyylisiä kirjoja: Meera Syal: Anita and Me, Zadie Smith: Valkoiset hampaat, Sam Selvon: The Lonely Londoners, Philiph Roth: Ihmisen tahra,

    

Suomentanut: Seppo Loponen, 335 sivua, WSOY 1991

     

Alkuperäinen nimi: The Buddha of Suburbia

   

Kirjasta muualla: Juuri tällaista, La Petite Lectrice, 

Hanif Kureishi Wikipediassa

Märtä Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

"Tänään en jaksanut elää"

  

 

Musiikki: Eppu Normaali - Tuhansien murheellisten laulujen maa

 

Praktikum kirjat osa 3/5. Märta Tikkasen kokoelma sisältää puheenomaista proosarunoa, joka kipuilee miehensä Henrik Tikkaisen alkoholismista, narsismista ja itsetuohoisista uhoista, omasta jaksamisesta, siitä, miksi hän jäi eikä lähtenyt ja kuinka perheen lapset kokivat isänsä juomisen. Kokoelmassa on kolme osiota, joista ensimmäinen keskittyy alkoholiongelmaan, toisessa pääosan saa narsismi, pettäminen sekä rakastamisen vaikeus ja kolmas käsittelee naisen sosiaalista sijoittumista kirjailijana ja perheen äitinä.
  

Alkoholiriippuvuus perityi isältä Henrikille, joka joi isättömyyteensä, tajuamatta lainkaan, että hän teki saman omanille lapsilleen. Tämä on se "tavallinen tarina" suomalaisesta miehestä. Ei osata puhua tunteista, vaan juodaan itsensä tunteettomiksi. Kaikki varmasti tietävät lähipiiristään jonkun, jolle on käynyt tai käymässä näin. 

   

Kun sinä itket itsesi uneen

- on niin sääli sinua

sinullahan oli isä joka oli

alkoholisti

minä istun ja mietin milloin

vihani

tulee polttamaan sinut

valkoiseksi tuhkaksi

kun sinä makaat siinä ja nyyhkytät

ajattelematta hiukkaakaan

että sinunkin lapsillasi on

isä (s.32)

  

Minä tiedän. Äitini isä ja hänen poikansa, enoni, ovat lähin esimerkkini. Ukki kuoli kun olin kuusivuotias, maksa ei kestänyt enää. Poika peri isältään viinaan himon. Avomieheni isä on toinen esimerkki. Hän päätyi paljon lopullisempaan ratkaisuun. Tässä syitä, miksi minä en juo ollenkaan naista vahvempaa, ainoa kirkas, joka menee kurkustani alas on vesi.
  

Runot puhuvat ja puhuttelevat. Osa on selkeästi päiväkirjamaista vuodattamista, osa Henrikille suunnattua, mutta ehkä ääneen sanomatonta katkeransuloista valitusvirttä. Runot ovat varmasti olleet Märtan pelastusköysi aikoina, kun tuntuu, ettei jaksa. Minullakin on ollut tällainen kausi elämässäni, vaikka sen mittakaava on aivan hävettävän pieni häneen verrattuna. Runot kertovat Tikkasen perheen ongelmista, mutta peilaavat myös laajemmin yhteiskuntaa. Alkoholiongelmat eivät ole sidoksissa vain yhteen ajankuvaan. Olen varma, että niitä tulee olemaan vielä kauan ihmisen tulevaisuuden historiassa. 

Vuosisadan rakkaustarina ei ole satu tai ihanne. Se ei ole nykyajan Romeo ja Julia tai Tuhkimo. Se pohjaa todelliseen elämään ja todellisiin ihmisiin. Se on kertomus siitä, kuinka paljon rakastaa ja kuinka paljon tahtoisi, että ei rakastaisi, jotta lähteminen olisi helpompaa. Märta jaksoi uskoa alkoholisoituneeseen mieheensä, että tämä jonakin päivänä lopettaisi, vaikka tämä kaiken lisäksi löi vaimoaan.

 

ajatus

että on ollut naisia

kaikkina aikoina

jotka ovat kokeneet tämän sekunnin

ennen kuin käsi lyö (s.71)

   

Märta antoi kaiken anteeksi. Minusta tämä on liikaa. Olen puhunut aina, että jos poikaystäväni/mieheni löisi minua, toinen meistä kahdesta lähtisi pois. Onneksi en ole joutunut tilanteeseen, jossa minun pitäisi valita. Haluan uskoa omaan vahvuuteeni, kykyyni irrottaa tunteeni järjen äänestä, joka ylläolevan runolainauksen kaltaisessa tilanteessa huutaisi: juokse, lähde pois! Miksi viisaat naiset kuitenkin jäävät elämään tuollaisessa tilanteessa? Miksi he luulevat voivansa muuttaa miehen?

Lukemattomia kertoja olen ollut
lähdössä

Jos tämä juomakausi ei ole
viimeinen
minä lähden

Jos ilkeydet kohdistuvat
lapsiin
minä lähden

Jos hän vielä alkaa
valehdella
minä lähden

Jos hän ikinä käy käsiksi
minuun
minä lähden

Kun lapset eivät enää
jaksa
silloin minun on kerta kaikkiaan pakko

Ja kaikki tämä tapahtui
enkä minä kuitenkaan lähtenyt

Miksi? (s.7-8)

  

Olisipa hienoa joskus lukea suomalaista kirjallisuutta, jossa ei olisi pääosassa angstinen mies, jolla on päihdeongelma. Eikö Suomessa kenelläkään mene hyvin, vai eikö se oli sukottavaa (eli myyvää)? Ahdistaako kaikkia suomalaisia, eivätkö miehet voi täällä tunnustaa tunteitaan? Olen erimieltä näiden yleistysten kanssa. On totta, että monen sukupolven ajan päihimme on takoutunut kuva juoppudesta miesten vaivana. Naiset on tässäkin unohdettu tasavertaisina viinaan menevinä olentoina.

Luettua blogin Sanna kuvailee teosta mm. näin: "Runot koskettavat, ärsyttävät, vihastuttavat." Olen samaa mieltä. Vihastuin ja ärsyynnyin - niin alkoholiongelmalle itselleen kuin sen lieveilmiölle, kuten taiteen tekemiselle, joko päihteen vaikutuksen alaisena tai sen kuvailemiselle. Teos kuitenkin herättää myös ajattelemaan, miksi näin käy aina, miksi virheistä ei opita, vaan tartutaan pulloon sukupolvien ajan. Viinaan meneminen on myös geneettistä, mutta mikä yhteiskunnassamme mättää, jotta muita apukeinoja ei huomata olevan olemassa?

Takakannessa lukevaan "Yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää sitä lukematta" väitteeseen vastaan: miksi kenekään pitäisi lukea tätä, tämä on niin jokapäiväistä, ahdistavaa ja näkyvää, että herättää vaivoin keskustelua. Miehen agsti on kulunut aihe suomalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvassa. En siis voi suositella kirjaa, sillä minulle tästä ei avautunut mitään ennenäkemättömiä taiteellisia fiboja. Tämä ei todellakaan ole hyvän mielen kirja, vaan täynnä turhaa väkivaltaa ja kärsimystä sekä ruumiillisia eritteitä.

 

Arvosana:

    

Takakannesta:

Märta Tikkasen runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina on koskettava vastine kirjailijapuoliso Henrik Tikkasen maineikkaalle tunnustusromaanille Mariankatu 26. Viha, rakkaus, lannistuminen ja kapina vuorottelevat tässä kipeässä ja ntensiivisessä runoelmassa perheestä, sukupuolten sodasta, miehen alkoholismista, naisen lämmöstä ja kestävyydestä. Teos on levinnyt yhä uusina painoksina, runoiltoina ja sovituksina kaikkiin Pohjoismaihin ja laajalti Eurooppaan. Yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää sitä lukematta.
  
Tyylilaji: runot, parisuhde, alkoholismi, perheväkivalta
 
Samantyylisiä kirjoja: -

  

Suomentanut: Eila Pennanen, 173 sivua, Tammi 2002

   

Alkuperäinen nimi: Århundrades kärlekssaga (1978)

 

Piirrokset: Henrik Tikkanen
  

Märta Tikkanen Wikipediassa

Verkkolehti 18.6.2011: "Vuosisadan kamalin rakkaustarina"

Kirjasta muualla: Kirjavinkit, Luettua, Kirjava kammari, Luetut, lukemattomat, Täällä toisen tähden alla, Oma huone, Kaikki mitä luin, Valoa pimeässä, Kokemisen arvoista,