Rebecca Yarros: Siivenisku

"Tämä -- ei ole mikään satu, jossa kaikki selviävät hengissä."

  

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjassa on vammainen henkilö, Fantastinen kesä: Romantasia, Trooppinen kesä: Vihollisista rakastavaisiksi

  

"Pysy ihan helvetin kaukana Xaden Riorsonista." (s. 24)

  

Rebecca Yarrosin ilmiöksi noussut Siivenisku oli juuri niin koukuttava kuin sitä on hehkutettukin, ei tosin niiden spicyjen kohtien takia - ne kun oli kirjoitettu kaikkein heikoimmin koko kirjasta. Less is more, mutta onneksi Yarros pidättäytyi sentään vain kahdessa kohtauksessa - ei todellakaan sillä sisällöllä mässäillä, toisin kuin suurin osa näkemistäni kritiikeistä ja mainoksista hehkuttaa. Ei siis sen enempää päästy lakanoiden väliin kuin YA:ssakaan.

  

"Ole kiltti ja anna minun pelastaa sinut."

"Et sinä voi", kuiskaan. (s. 52)

  

Tarinasta saa eniten irti silloin, kun siitä ei tiedä paljoa etukäteen, joten jatka lukemista omalla vastuulla (vaikka ei tässä varsinaisia spoilereita ole tulossa).

  

Päähenkilö on 20-vuotias Violet, joka on koko ikänsä ajatellut seuraavansa isänsä jalanjäljissä kirjuriksi, mutta äiti päättää toisin. Ovathan Sorrengailit nyt sentään tunnetusti lohikäärmelentäjiä, nuorimman tyttären tulee siis toteuttaa tätä agendaa, vaikka hänen kehonsa onkin erilainen. Violetin luut katkeavat herkästi ja hänen nivelensä menevät helposti pois paikoiltaan.

  

"Tämä paikka voi muuttaa melkein kaiken ihmisestä, Vi. Se riisuu kaiken paskan ja kohteliaisuudet ja paljastaa sen, millainen syvällä sisimmässäsi olet." (s. 70)

  

Pidin Violetista ja hänen enemies to lovers vastapuolestaan suuresti. Ja koska tämä oli vallan ennalta-arvattava, totta kai Violet saa lohikäärmeen (kuinka tämä muutoin voisikaan olla sarjan ensimmäinen kirja viidestä), jolla on hurmaava tapa puhutella päähenkilöä. Ihan lempihahmoni tarinasta. Joitakin yllätyksiäkin tarina toki tarjoilee, joten tylsää ei päässyt tulemaan. Mukana on myös koko joukko huikeita sivuhahmoja. Enpäs muista, milloin viimeksi olisin tykästynyt lukemani teoksen henkilöihin ja maailmaan näin paljon.

  

Kaikkein tehokkaimmat myrkytkin tulevat kauniissa pakkauksissa, ja sellainen Xaden nimenomaan on - yhtä kaunis kuin tappavakin. (s. 278)

  

Lukemisen jälkeen tuli pitkästä aikaa se monille tuttu tyhjä olo. Kuinka jatkaa elämää Siiveniskun jälkeen, kun on vielä aikaa ennen kuin jatko-osa Rautaliekki ilmestyy marraskuussa? Luulenpa, että minun on joskus luettava uudelleenkin tämä.

  

"Todennäköisyydet ovat aina meitä vastaan." (s. 102)

    

Arvosana:

          

Takakannesta:

Lukuelämys johon et ollut valmistautunut. Antaudu tulikuumaan taisteluun.

  

Jos pidit Nälkäpelistä, The Witcheristä tai Game of Thronesista, tämä kirja on sinulle. Siivenisku on kertomus elitistisestä ja brutaalista sotakorkeakoulusta, josta valmistuu lohikäärmetaistelijoita.

  

“Jännittävä, seksikäs ja uskomattoman viihdyttävä ensimmäinen kirja Yarrosin uudessa sarjassa ilahduttaa romanttisen, toiminnantäyteisen fantasian ystäviä.” – Booklist, tähtiarvio

  

Kaksikymmentävuotiaan Violet Sorrengailin on ollut tarkoitus erikoistua historiaan ja elää hiljaista elämää kirjojen keskellä. Nyt Navarren valtakunnan ylin komentaja Sorrengail, Violetin äiti, on määrännyt Violetin liittymään satojen kokelaiden joukkoon, joista muokataan pieni mutta voimakas eliittijoukko lohikäärmeratsastajia. Suuri osa kokelaista kuolee koulutuksen aikana.

  

Violet on pienikokoinen ja hauras, joten selviämisen mahdollisuus on pieni. Lohikäärmeet eivät valitse taisteluparikseen ihmisistä heikoimpia vaan polttavat heidät tuhkaksi.

  

Oppilaat ovat jatkuvassa kuolemanvaarassa myös toistensa joukossa: koska lohikäärmeitä on vähemmän kuin kokelaita, kilpailijoista yritetään hankkiutua eroon. Moni kostaisi Violetille myös tämän pahamaineisen piinkovan äidin takia. Erityisen pahalla silmällä häntä katsoo Xaden Riorson, voimakkain ja säälimättömin lennoston kapteeni, jonka perheen komentaja Sorrengail on mestauttanut.

  
Suomentanut: Laura Haavisto, 574 sivua, WSOY 2024
  
Alkuperäinen nimi: Fourth Wing (2023)

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Siivenisku
• Rautaliekki (ilmestyy marraskuussa 2024)
• Onyx Storm (tulossa keväällä 2025)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Ruusun nimi, Lukutoukan luetut sivut

  

Samankaltaista luettavaa:

• Christopher Paolini: Eragon
• Veronica Roth: Outolintu
• Anne McCaffrey: Pernin lohikäärmeritarit 1) Lohikäärmeen lento 
• Suzanne Collins: Nälkäpeli
• Victoria Aveyard: Punainen kuningatar
• Leigh Bardugo: Varjo ja riipus

Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki

"Olemme koko ajan olleet kuoleva laji."

   

    

Arvostelukappale. Olen arvostellut teoksen myös Tähtivaeltajaan 2/2019, joka ilmestyy lähiaikoina. 

  

Olen lukenut Anni Nupposen tuotannosta aikaisemmin vain Kauheat lapset, ja olikin kiinnostavaa huomata hänen viimeisimmän teoksen olevan täysin minun kujallani: Valkoisen kaupungin miljöönä on nimittäin ekokatastrofin jälkeinen maailma - meidän maailmamme. Vielä muutamia vuosia aikaisemmin ilmastopakolaiset vaelsivat maasta toiseen turvallista paikkaa etsien. Nyt viimeinen pakolaisia kuljettava lentokone laskeutunut ja maailma jäätynyt,. Kuten sarjakuvaan perustuvassa elokuvassa Snowpiercer: on pysyttävä liikkeellä tai jäätyy. 

   

Maailman hiljalleen kylmetessä Valkoiseen kaupunkiin evakuoitiin ihmisten ohella loputon määrä tavaraa Euroopasta, Venäjältä ja Aasiasta. (s. 17)

    

Valkoisesta kaupungista tulee mieleen myös elokuva The Day After Tomorrow, etenkin tässä kohdassa: "Kuolema on kaikkialla ympärillämme. Toisinaan tuuli puhaltaa kaupungin katuja peittävän lumen merelle. Silloin kinosten alta yhä paljastuu kuoliaaksi jäätyneiden pakolaisten ruumiita.-- Suurten Pakkasten aikaan -- asukkaita jäätyi kaduille, sillä jotkut eivät vain pystyneet tai suostuneet ymmärtämään, miten kylmäksi maailma oli muuttunut." (s. 49)

  

Menneen talven otsikoinnit lumesta ja pakkasesta sopisivat hyvin teoksen taustoittajiksi valkoisine kurittajineen ja lumi-infernoineen. Nupponen on valjastanut viime vuosina kasvaneen huolen ilmastokriisistä ja näyttää teoksensa lukijoille millainen maailmamme voisi olla, jos emme tartu ajoissa kulutustottumuuksiimme ja pyri tekemään parhaamme ilmaston sekä luonnon puhtaana pitämiseksi.

   

"Moni tuliparempien elinolojen toivossa, pakoon levottomuuksia ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkia." 

"Ilmastonmuutoksen?" 

"Niin, olet sen verran nuori, ettet ehkä muistakaan. Ennen pakkasia, 20-luvun lopulla, mannerta koettelivat vuoroin kuivuus ja vuoroin rankkasateet." (s. 212)

  

Päähenkilö Sonja elää yhdessä viimeisistä kaupungeista, joista ihmiselämää yhä löytää. Hän on sitkeästi päättänyt elää maan päällä huolimatta miinus kolmenkymmenen lämpötilasta, sillä toinen vaihtoehto olisi vetäytyä kallioon louhittuihin Maasydämen luolastoihin. Pelkkä ajatusksin aiheuttaa klaustrofobisia tunteita Sonjalle. Kolmas vaihtoehto ei ole hänen ulottuvillaan. Rikkailla on nimittäin ollut mahdollisuus ostaa paikka futuristiseen Reunaan, joka muistuttaa menneen maailman elitististä kulutusparatiisia.  

  

Valkoisen kaupungin asukkaille Reuna on maailman reuna: sen tuolla puolen on vain kylmä, raivoava meri, jota joskus sanottiin Tyyneksi valtamereksi. -- jos se jäätyy, kaikki romahtaa lopullisesti. (s. 94)

  

Sonja elää "repaleisessa, ihmisistä lähes tyhjäksi jäätyneessä" myymällä muistoja ja kuolleen taiteilija-isänsä töitä. Valkoisen kaupungin rahayksikkö on pesokrediitti ja yleiskieli on englannin, espanjan ja portugalin sekoitusta, sillä viimeiset ihmiset asuvat Etelä-Amerikassa. Sonja loukkaantuu eräässä kaupunkia riepottelevissa myrskyissä ja menettää toisen kätensä. Onnettomuuden jälkeen Sonjalle kuitenkin mahdollistuu muutto Reunaan, jossa asuu hänen isänsä taiteen ihailija. Tämä rahakas yksilö on valmis maksamaan Sonjan käden hoidon, jos tämä kertoo missä taiteilijan viimeinen teos on. 

  

Kaikkien Valkoisessa kaupungissa ja Maasydämessä asuvien lapsettomien tulee rekisteröityä vähintään yhden potentiaalisen lisääntymiskumppanin kanssa ja osallistua iltamiin, joissa kumppanittomat ihmiset tapaavat toisiaan. Vaikka maailma on tullut lähes loppuunsa, on yhä varmistettava seuraavan sukupolven syntyminen. Tämä oli aika mielenkiintoista, sillä rajallisten resurssien takia syntyvyyttä pitäisi kai ennemmin rajoittaa kuin kannustaa. Antaa lupa tulla raskaaksi vasta, kun joku kuolee tai ottaa talteen sukusoluja, joita voidaan hyödyntää tarvittaessa, kun populaatioon tarviaan diversiteettiä. Sonja ei kuitenkaan lapsia halua, vaikkei sitä voikaan julkisesti ilmoittaa.

  

Me kaikki tiedämme, että jonain päivänä vanha maailma on kaluttu loppuun. (s. 38)

   

Ruoka on varmasti suurin ongelma pakkasen runtelemassa maailmassa. Hyötylaboratorioissa kasvaa etäisesti lehmää muistuttavia hyötynautoja, joista tulee mieleen Margaret Atwoodin Oryx ja Crakessa olleet gemakot, ihmisten elimiä geenimanipuloidusti kasvattavat emakot sekä Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin unohtuneessa scifiklassikossa Avaruuden kauppamiehet ollut Pikku Kana, josta vuollaan proteiinia. Sonjan äiti kutsuu hyötynautoja kasvannaisiksi. Lisäksi yhdeltä viljelmältä saadaan lakkoja, joista tehdään mm. alkoholia, keltaisten omenoiden tarha ja laitos, joka tuottaa loputtomasti hyönteisproteiinia. 

   

Parasta kaupungissa on kirjasto, jonne on viety kaikki jäätyneestä maailmasta pelastetut teokset. Sonja on ollut auttelemassa taidekirjojen osalta, kun kirjat viedään niiden viimeiseen turvapaikkaan, Maasydämeen. Kirjastossa on myös useita kissoja, jotka taisivat olla ainoat lemmikit jotka mainittiin. Erästä hahmoakin kuvattiin kissamaiseksi: "Hän hymyilee unissaan ja vetää jalkansa koukkuun sohvalle kuin kirjaston kissat silloin, kun niiden herkkiä tassuja palelee." (s. 54)

Jos vielä on mehiläisiä, on ehkä vielä toivoa. (s. 222)

  

Kuten Osuuskumman teoksissa aina, on tässäkin edustettuna ihmisyyden kirjoa laidasta laitaan, etenkin sateenkaarevuuden osalta, osaltaan tehden moninaisuudesta normin poikkeuden sijaan. Sonja itse on panseksuaali, minkä lisäksi puhutaan ainakin muunsukupuolisista sekä transihmisistä, joiden hoidot jäivät kesken ilmaston radikaalin muutoksen takia ja ovat nyt "jäätyneet kehonsa vangiksi". 

   

On myös uskonnollissävytteinen joukko, joka kutsuu itseään katuvaisiksi. He kulkevat kolmen kaupungin välillä, ruoskivat itseään katumusharjoituksena eivätkä anna itsensä juurtua minnekään. Sonjaa katuvaiset kammottavat etenkin siksi, että hän voisi olla yksi heistä, jos hän olisi astunut eemmän syrjään tai hänen mielensä olisi nyrjähtänyt. Mutta koska hän on niin tylsänjärkevä kuin on, hän ei ole kurittamassa itseään uskoen maailman siten lämpenevän jälleen.

  

Thea tulee luokseni sinihiuksisen naisen kanssa. 

"Upeat hiukset", sanon. 

"Istutteet", Min sanoo ja vie kätensä pitkän irokeesinsa läpi. "Ajalta ennen lopullista romahdusta. Aikanaan ne saattoi ohjelmoida vaihtamaan väriä, mutta nyt ne ovat jämähtäneet tällaisiksi." (s. 131)

   

Teoksen rytmitys on vähän epätahtinen. Alussa on pitkään tasaista, tapahtumatonta, kunnes yhtäkkiä kerronta nytkähtää liikkeelle kuin mäen laelta työnnetty auto, jonka eteneminen kuitenkin päättyy äkkipysähdykseen. Tässä vaiheessa kirjailija unohtaa maailman kuvailun ja keskittyy todella pitkään Sonjan seksuaaliseen seikkailuun. En nyrpistä nenääni seksikohtausten kuvaamiselle, mutta sietokykyni oli hieman koetuksella, koska sille oli annettu niin runsaasti sivuja melko lyhyestä teoksesta. 

  

Loppupuolella alkaa uusi mielenkiintoinen juonne, joka lupaa vastata siihen kysymykseen, miksi maailmasta tuli niin kylmä, mutta sitten kirja aivan ilmoittamatta loppuu. En tiedä, onko Nupposella tarkoitus jatkaa tarinaa myöhemmin, mutta jäin kyllä hieman nalliksi kalliolle, koska olisin halunnut lukea lisää teoksen maailmasta. Olisin mielelläni lukenut lisääkin, sillä alle 300 sivuinen kirja on melko lyhkäinen. Ehkä kirjailija halusi jättää lukijansa siihen mielentilaan, jossa maailmaa ei ole selitetty puhki ja tämä haluaa lukea lisää, keksimään itse, kuinka tarina jatkuu. 

   

Mutta maailma on jäässä ja me olemme täällä. Me selviämme jo, emme ole enää kuolemassa. Eikö meidän pitäisi luoda jotain uutta sen sijaan, että istumme kuin hautovat kanat raunioiden päällä. (s. 227)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Nainen kurkottaa kohti aurinkoa jäätyneessä kaupungissa.

  

Maailma on jäätynyt ilmastokatastrofin seurauksena ja ihmiskunnan rippeet ovat vetäytyneet suljettuihin kaupunkeihin. Sonja, kuuluisan taiteilijan Sasha Marun tytär, haluaa oppia tuntemaan edesmenneen isänsä. Valkoinen kaupunki on romaani taiteesta, kylmyydestä, rajoista ja niiden ylittämisestä.

   

277 sivua, Osuuskumma 2019

    

Myös täällä on paleltu ikuisen talven viimoissa: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kirsin kirjanurkka, Taikakirjaimet

  

Anni Nupposen haastattelu Osuuskumman sivuilla.

  

Samankaltaista luettavaa: Jyrki Kiiskien: Kaamos, Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset. Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Helena Waris: Vedenkehrääjä, Margaret Atwood: Oryx ja Crake, Antti Eronen: Talvi, Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Juka Parkkinen: Sinun tähtesi, Allstar, Laura Lähteenmäki: Niskaan putoava taivas, Kat Falls: Veden alla

Diana Gabaldon: Muukalainen

"Missään muualla maailmassa ei kohtaa niin paljoa vanhoja uskomuksia ja taikuutta
arkielämään sekoittuneena kuin Skotlannin ylämailla."

       

   
Nettilukutoukkien kimppalukuhaaste
Lukuhaasteissa: Goodreds 50: 29. A book set somewhere you’ve always wanted to visit

   

Diana Gabaldonin Muukalainen lienee tässä vaiheessa enää tuskin kenellekään tuntematon tapaus. Blogistania on kuhissut niin teoksesta kuin sen pohjalta tehdystä tv-sarjastakin jo hyvän tovin. Itse luin Muukalaisen ensimmäisen kerran joskus yliopisto-opintojeni alkuvuosina, todennäköisesti vuonna 2009, eli toisin kuin jossain taisin väittää lukeneeni sen jo lukiossa, näin ei kuitenkaan ollut. Siskoni kyllä suositteli teosta minulle tuolloin, mutten halunnut lukea sitä sen sisältämän runsaan erotiikan määrän vuoksi. 

  

Teos alkaa vuodesta 1945, juuri toisen maailmansodan jälkeen. 28-vuotias Claire on ollut sodassa sairaanhoitajana ja hänen miehensä Frank rintamalla. Usean sotavuoden aikana pari on nähnyt toisiaan vain muutaman päivän ajan, joten rauhan myötä he päättävät uudistaa liittonsa viettämällä ns. toisen kuhertelukuukauden Skotlannissa. Claire ja Frank saapuvat Invernessiin Beltanen eli toukokuun ensimmäisen päivän aikoihin. Frank on historianopettaja ja käyttää loma-aikansa alueen historiaan tutustuen ja oman sukuhistoriansa tutkimiseen. Paikallisten arkistojen avulla hän uppoaa 1700-luvun puolen välin tienoilla eläneeseen esi-isäänsä Jonathan "Musta Jaska" Randalliin, punatakkikapteeniin. 

Claire puolestaan kiertää nummilla keräilemässä kasveja ja tutustumassa niiden kansanomaiseen lääkekäyttöön. Läheisellä Graigh na Duinin keiju-kukkulalla on muinainen Stonehnege-tyyppinen kivikehä, jonka luokse Frank ja Claire menevät katsomaan salaa modernien druidien tanssia. Myöhemmin Claire löytää kehän kivien juurelta lemmikkien-heimoon (ovelasti englanniksi Forget Me Not) kuuluvan kasvin ja joutuu sen myötä kosketuksiin kehässä olevan haljenneen kiven kanssa. Tämä käynnistää uskomattoman tapahtumien ketjun ja eeppisen seikkailun: Claire putoaa ajan halki vuoteen 1743. Aikaan, jolloin Skotlanti oli vielä villi ja miehet tuoksuivat myskiltä. Hän tapaa punatukkaisen jättiläisen, Jamien ja sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Aloin hyväksyä sen järjettömältä vaikuttavan tosiasian, että olin mitä suurimmalla todennäköisyydellä siirtynyt 1700-luvulle. (s. 84)

Muukalaisen vajaan tuhannen sivun aikana kuluu lähes vuosi, mutta vauhdikkaista käänteistään huolimatta Clairen ja Jamien tarina jää kesken.  Jos ensimmäinen Matkantekijä-sarjan kirja koukuttaa, suosittelen lukemaan ainakin sen monista jatko-osista Sudenkorennon, joka jatkaa tarinaa suunnilleen suoraan siitä mihin ensimmäinen teos loppuu. Nämä kaksi ensimmäistä osaa ovat sarjan lyhimmät teokset, seuraavat osat ovat jo tuhtia luettavaa ollen reilusti yli tuhannen sivun järjäleitä. Romaanien lisäksi sarjaan kuuluu Exile-sarjakuva, jossa Muukalaisen tapahtumat kuvataan Jamien näkökulmasta.

  

En osaa sanoa teoksesta paljoakaan. Paitsi että Jamie on suosikkini fiktiivisistä miehistä.

Jamien evoluutio ensimmäisestä näkemästäni fanikuvasta alkaen siihen,

kuinka Sam Heughanista lopulta tuli "Se Oikea" (kuvissa 2 ja 3 kanadalainen malli Gabriel Aubry)

  

Teosten ainoana heikkoutena on runsaus. Kerrontaa olisi voinut paikoin tiivistää ja osa kohtauksista katkaisee tarinan soljuvan eteenpäin viemisen kun kirjailija jää fiilistelemään sitouttaen hahmot yhteen paikkaan pitkäksi aikaa. Nämäkin kohdat ovat siis yleensä mielenkiintoisia ja uutta tietoa antavia, joskin muutoin toiminnallisessa teoksessa hieman hitaampia. 

   

Illan koittaessa alkoi tuulla, ja lepattavat lehdet saivat varjot tanssimaan. Saatoin hyvin uskoa, että kukkulalla oli keijukaisia, jotka tanssivat noiden varjojen kanssa ja puikkelehtivat solakoiden puunrunkojen lomassa sulautuakseen metsän syvyyksiin. (s. 300-301)

   
Outlander tv-sarja on todella laadukkaasti tehty. Siinä on panostettu autenttisiin, jylhiin maisemiin, ihokarvat pystyyn nostattavan hienoon musiikkiin (josta vastaa Bear McCreary) ja kauniiseen puvustukseen. Päähenkilöitä näyttelevät Caitriona Balfe ja Sam Heughan. Heidän välisensä kemia on uskottava, ja etenkin Sam Jamiena tekee uskomattoman hienoa työtä. En voisi kuvitella ketään muuta hänen tilalleen. Muutoinkin näyttelijävalinnat ovat hyviä, vaikka kaikki hahmot eivät olekaan samannäköisiä kuin testissä kuvataan. Ymmärrän esimerkiksi Caitrionan valinnan Claireksi, vaikka hänen versionsa hahmosta onkin hieman litteämpi ja vähemmän vahva kuin teoksessa. Olen seurannut sarjnaa maailman tahtiin ja odotan mielenkiinnolla viimeisiä neljää jaksoa. Seuraavasta kaudesta on jo tehty sopimus, eli Sudenkorento muuttuu myös eläväksi todennäköiseksi ensi kevääänä.
   

Kirja ja tv-sarja eroavat hieman toisistaan. Ensimmäisen kauden alkupuoli (9 ensimmäistä jaksoa) seuraa alkuperäisteosta hyvin uskollisesti, mutta loppupuolella joissain vähemmän merkittävissä juonenkäänteissä on toteutuksessa otettu enenevässä määrin luovia vapauksia. Osassa tapauksia nämä muutokset toimivat paremmmin kuin kirjan ratkaisut (esimerkiksi Clairen katoamishetkellään käyttämä kukkamekko on korvattu valkoisella mekolla ja tv-sarjassa on näytetty myös Frankin näkökulma tapahtumiin), mutta toisinaan tuntuu oudolta miksi muuttaa jo valmiiksi hyvää konseptia (esimerkiksi tanssiva Murtagh laulavan sijaan).

  

Outlander - Matkantekijä tv-sarja alkaa YLE TV 1:llä tänään 14.5. alkaen. Tv-sarjasta on kirjoitettu mm. Vinttikamarissa-blogissa.

     

Arvosana:

 
Takakannesta:

Toinen maailmansota on juuri ohi, kun Claire ja Frank Randall lähtevät lomalle Frankin esi-isien synnyinseudulle Skotlannin ylämaalle. Sillä aikaa kun Frank tutkii vanhoja papereita, Claire vaeltelee nummilla ja keräilee lääkekasveja. Pahaa aavistamatta Claire astuu muinaisen kivikehän halkeamaan. Yhtäkkiä hän löytää itsensä keskeltä 1700-lukua ja klaanisotien riepomaa Skotlantia.

  

Clairen on pakko hyväksyä uskomaton tosiasia: hän on siirtynyt ajasta toiseen ja hänestä on tullut muukalainen. Claire saa pian vakoojan ja noidan leiman otsaansa, siksi oudolta hän sairaanhoitajan taitoineen vaikuttaa. MacKenzien klaanin suojissa hän kokee pakoretken toisensa perään. pian Claire saa havaita, että hänellä on aviomies yhdellä ja rakastaja toisella vuosisadalla. 

    

Alkuperäinen nimi: Outlander (1991), Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, 824 s. Gummerus 2002

     

Muukalainen on ihastuttanut mm. täälläkin: Kirsin kirjanurkka, Kirjamaailma, P.S. rakastan kirjoja, Kirja käsilaukussa, Kirjakirppu, Saraseenin maailma ...mutta ei kirja ole ollut aivan kaikkien makuun: Hurja hassu lukija, La petite lectrice, Kujerruksia, Oksan hyllyllä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Muukalainen, 2002 (Outlander, 1991)
• Sudenkorento, 2003 (Dragonfly in Amber, 1992)
• Matkantekijä, 2004 (Voyager, 1993)
• Syysrummut, 2005 (The Drums of Autumn, 1996)
• Tuliristi, 2006 (The Fiery Cross, 2001)
• Lumen ja tuhkan maa, 2007 (A Breath of Snow and Ashes, 2005)
• Luiden kaiku, 2010 (An Echo in the Bone, 2009)
• Sydänverelläni kirjoitettu, 2014 (Written in My Own Heart's Blood, 2014)

  

Samantyylisiä kirjoja: Susan Price: Sterkarmin poika, Elaine Coffman: Mustan Douglasin morsian, Alistair MacLeod: Cape Bretonin laulu

Lukupiirissä | Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

"Kunnon naisessa on 70 prosenttia vettä ja loput suklaata"

   

Joulukuun lukupiirikirjaksi valikoitui Riikka Pulkkisen kepeä chick lit -teos Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, joka ilmestyi alun perin Kauneus ja terveys -lehdessä jatkokertomuksena. Valintaperusteluina olivat niin lajityyppi kuin myös lyhyt pituus. Chick lit ei ole minun suosikki genreni, mutta lukupiirin periaatteena on mielestäni haastaa osallistujia kokeilemaan kirjoja myös omien makutottumusten ulkopuolelta. Teoksessa oli myös niin vähänlaisesti sivuja, että ajattelin sen olevan kohtalaisen nopeasti luettavissa, olisipa sisältö millainen tahansa. 

Esimakua kirjasta voi käydä kuuntelemassa vaikkapa tästä kirjatrailerista.

  

Lähdin siis lukemaan teosta varsin matalissa odotuksissa. Ensimmäisillä sivuilla silmieni eteen heitettiin varsin graafinen kuvaus Iiriksen elämän varhaisista vaiheista. Siis kirjaimellisesti siitä, kuinka hän sai alkunsa. Lukiessani sain useaan otteeseen sydämentykytyksiä ja punastuneet posket, eikä siis sillä kaikkein toivotuimmalla tavalla. Pulkkinen keskittyi Iiriksen kautta kuvaamaan miehiä varsin falloskeskeisesti. 

  

Pulkkinen leikittelee sanoilla ja osoittaa paikoin laajan kulttuurisen tietämyksensä, välillä akateemisuus ja muka-hauskuus ovat kuitenkin lähinnä ärsyttäviä. Eniten kirjalta odotin nakkipaperi-kohtausta, josta monissa blogeissa oli jo etukäteen mainostettu. Ilmeisesti Pulkkisella on tapana vilautella nakkipaperia useimmissa teoksissaan. Iiriksellä oli varsin epämiellyttävä törmäys tähän roskaan, leikkiessään Tuhkimoa. 

  

Kirjan päähenkilönä seurataan Bridget Jonesia muistuttavaa 28-vuotiasta Iiristä, joka on töissä koulupsykologina. Kun pitkäaikainen poikasystävä Aleksi ilmoittaa, ettei hän enää halua olla suhteessa Iiriksen kanssa, koska nainen ei osaa rakastaa, joutuu Iiris tuuliajolle omassa elämässään. Hän turvautuu suklaan, alkoholin, shoppailun ja seksin voimaan. Etsiessään uutta miestä Iiris päättää alistua kokeilemaan jopa netin treffikanavaa:

Tein pikaisen henkilöanalyysin. Tässä minulla oli edessäni Teppo-niminen haltija, jolla oli kaljuponnari. Minkälaista olisi seksi tämän lateksikorvan kanssa. Pitäisikö hän aktin aikana Ecco-kengät jalassaan vai haluaisiko hän toteuttaa myös makuuhuoneessa haltija-fantasiaa ja pukeutua Legolakseksi? Synnyttäisinkö minä Teppo-nimisen haltija-kaljuponnarin kaljuja lapsia joille annettaisiin haltijanimet Arwen ja Legolas, sitoisin heidän jo vauvana harvat hiuksensa sympaattiselle haituvaponinhännälle, tribuuttina isänsä tyylille? Menisimmekö me joka sunnuntai koko perheen voimin liveroolipelitapahtumaan? Hankkisinko minäkin lateksikorvat? (s. 48)

  

Ei taida Iiris innostua nörttimiehistä? Hieman pisti tämä kliseinen asetelma silmääni, olenhan itse elänyt useita vuosia parisuhteessa pitkätukkaisen pelaajamiehen kanssa. Ehkä tällaiset miehet eivät sovi kaikille, mutta Iiriksen asenteessa on jo valmiiksi sellainen lähestymistapa, että ulkonäkö määrittää henkilön eikä tähän siis edes kannata tutustua sen syvällisemmin. Huoh. Lisäksi Iiris miettii aina ensimmäisenä tavatessaan miehiä, minkä nimiset olisivat ne lapset, joita he tekisivät yhdessä.

  

Teoksen parasta antia ovat naapurin 80-vuoden rajapyykin ylittäneen Maija-Liisan elämänohjeet, joita vanhus poimii Kauniista ja rohkeista. Vaikka onkin hieman seniili, Maija-Liisalla on paljon sanottavaa Iirikselle yrittäessään ohjata eksynyttä naista takaisin raiteilleen. Ohjeistusta ja tukea Iiris saa myös siskoltaan Jenniferiltä, lapsuudestaan asti tuntemaltaan ystävältään Elinalta sekä hieman epätavalliselta gynekologiltaan Ritva Hirvoselta. 

   

Kun Iiriksen vastaanotolle tulee masentunut teini Emma, saa hänen synkkyytensä Iiriksen miettimään vihdoin muidenkin ongelmia kuin omiaan. Hän kehittää teoksen erilaisten naiseutta edustavien tahojen vinkkien pohjalta ohjelman, jolla saada elämä näyttäytymään valoisampana paikkana elää. Teoksen loppupuolella kerronta muuttu hieman abstraktiksi, mutta viimeinen luku kruunaa tämän keveän naisviihdekirjallisuuden edustajan.

  

Ja niin hän saapuu: prinssi. Niin kun aina tämänkaltaisissa tarinoissa. (s. 167)

     

Suosittelen teosta keveäksi välipalaksi lukijalle, joka haluaa irrottautua hetkeksi omasta elämästään eläytyäkseen toisenlaisiin saappaisiin. Vaikka Iiriksen tarina onkin pääpiirteiltään keveä, se käsittelee myös vakaviakin aiheita: lapsettomuutta, dementiaa, masennusta, mustasukkaisuutta ja mitä tarkoittaa rakastaa.

    

Arvosana:

   

Takakannesta ja etulieppeestä:

“Näettekö minut? Minä olen Iiris Lempivaara, minulla on levoton ja painava sydän, ja sen lisäksi viskipullo ja huuliharppu, jalassani hiihtohousut vuodelta 42.”

  

Jätetyksi tullut Iiris alkaa toteuttaa kumouksellista self help -terapiaa nimeltä “Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”. Sitkeä harjoittelu kannattaa.

  

Kun Aleksi yllättäen jättää Iiriksen seitsemän vuoden suhteen jälkeen ja tunnustaa, ettei koskaan rakastanut, edessä on uusi alku, joka aluksi näyttää lopulta. Mutta ei hätää, koulupsykologina Iiris kyllä keksii selviytymiskeinot! Naapurin kahdeksankymppisen Marja-Liisan, elämästä ja saippuaoopperoista omaksuttujen oppien sekä itse kehittämänsä terapiametodin avulla hän selviää suruistaan.

  

174 sivua, Otava 2014

   

Kirjasta kirjoitettu mm. täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Lumiomena, Kirjasfääri, Kirjakaapin kummitus

Nora Roberts: Varjojen ratsu

"Cowboy, merirosvo ja villin heimon hevosmies. Miten oli mahdollista, että kolme hänen suurinta fantasiaansa oli voitu sovittaa yhteen mieheen?"

   

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

    

Nora Roberts on tullut tunnetuksi keveiden rakkaus- ja viihderomaanien kirjoittajana.Varjojen ratsu on sitä itseään, eli Robertsin mainstream-kirjallisuutta höystettynä ripauksella noituutta. Kyseessä on O'Dwyerin serkut -trilogian avausosa, jolla on useampia selkeitä yhtymäkohtia kirjailijan joitakin vuosia sitten suomennettuun Kuuden piiri -trilogiaan. Suurimpana erotuksena sarjojen välillä lienee kuitenkin laadun heikkeneminen. Siinä missä Kuuden piiri onnistui menestyksekkäästi viihdyttämään lukijaa ja pitämään jännitystä yllä, on O'Dwyerin serkusten tie jo sarjan avausosassa varsin kliseinen, ennustettava ja puuduttavaa luettavaa.

  

Varjojen ratsun päähenkilönä seurataan Iona Sheehania, joka muuttaa Amerikasta takaisin alkukotiinsa, maagiseen Irlantiin. Iona on jättänyt taakseen niin kotinsa, vanhempansa kuin työnsä hevosten parissa, mutta Irlanti antaa naiselle parastaan. Muutamassa viikossa hän löytää uuden perheen, työn, unelmiensa hevosen ja elämänsä rakkauden. Mayon kreivikunnassa Iona tapaa kaksi serkkuaan ja saa kuulla sukunsa tarinan.

  

Suvun esiäiti, hämärän noita Sorcha, on satoja vuosia aikaisemmin antanut lapsilleen verenperintönä arvokkaan lahjan. Jokaisessa sukupolvessa syntyy magian haltijoita, joiden apuna ovat ikoniset eläinkumppanit haukka, koira ja hevonen. Kolmikon täytyy kohdata pahuus; jäänne Cabhan-nimisestä miehestä, joka himoitsi Sorchaa ja etenkin tämän väkeviä voimia. 

  

Hahmot ovat paperinohuita kopioita kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Iona rakastuu Boyle McGrathiin, joka muistuttaa paljon Robertsin J. D. Robbin nimellä kirjoittaman futuristisen Eve Dallas -dekkarisarjan miespäähenkilöä, Roarkea, joka sattumalta on myöskin irlantilainen ja kuumaverinen mies. 

  

Varjojen ratsu on hyvin kaavamainen, hyvän ja pahan taistelua kuvaava teos, joka paljon lukeneelle voi tuntua hyvinkin tutulta. Romaanilla on kuitenkin annettavanaan kaunis miljöö: Irlanti, vahvimmillaan se on alun 1200-luvun kuvailussa. Keskinkertaisen juonenkuljetuksen lisäksi kirjan kieli on kömpelöä. Teoksen saaman englanninkielisen palautteen perusteella vikaa on jo alkuperäiskielisessä tekstissä, ei niinkään suomentajan panoksessa. Esimerkiksi loitsuja kutsutaan tempuiksi, mikä latistaa magian taiteena lähinnä sirkuksen silmänkääntäjien tasolle.

  

Rakkaustarina on hyvin epäuskottava ja siirappinen, mutta toiminee hyvin päiväunimaista haaveilua halajavalle lukijalle. Suoraan teoksesta lainattuna, on seksi niin kuumaa, että "jäänapakin sulaisi". Jos etsii nopealukuista viihdekirjallisuutta, Varjojen ratsu on oivallinen valinta. Vaativa lukija tosin jää kaipaamaan sitä paljon rummutettua magiaa ja jalat alta vievää rakkautta, sillä näiltä osin teos jättää kylmäksi. 

    

Arvosana:

      

Takakannesta:     

"Maapallon menestykseimmän romaanikirjailijan upouuden romanttisen trilogian avaus." 

- Washington Post

  

Iona Sheenan jättää rohkeasti taakseen koko siihenastisen elämänsä Baltimoressa. Hän lähtee Mayon kreivikuntaan Irlantiin etsimään juuriaan, seikkailua ja ennen kaikkea vastauksia siihen, kuinka hän itse oikein kytkytyy sukunsa myyttiseen historiaan. Ionan kaukaiset serkut Connor ja Branna O'Dwyer ottavat hänet avosylin vastaan, ja pian hän löytää myös työpaikan ratsastuksenopettajana. Hevosten kanssa Iona on todellinen luonnonlahjakkuus, mutta onnistuisiko hän kesyttämään myös tallin kuumaverisen omistajan Boyle McGrathin, joka vetoaa kaikkiin Ionan heikkouksiin.

  

Iona tuntee viimein tullensa kotiin, mutta hän ei tiedä, että serkut ovat odottaneet häntä jo kauan. Heidän laillaan iona on perinyt esiäitinsä Sorchan väkevän noitavoiman. Muinainen paha voima vannoo yhä kostoa, ja heidän kolmen on nyt yhdistettävä voimansa taistelussa toivon ja rakkauden puolesta.

     

Samantyylisiä kirjoja: Nora Roberts: Kuuden piiri-trilogia (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso)

Alkuperäinen nimi: Dark Witch (2013), Suom. Päivi Pouttu-Deliére, 373 s. Gummerus 2014

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Le Maque Rouge, Kirjamaailma, Saraseenin maailma,

J.D. Robb: Kuoleman salaliitto (Eve Dallas #8)

"Oli aika kuinka valistunutta tahansa, 
ihmisluonto oli yhtä ennalta arvattavissa kuin kuolema. "

   

   

Arvostelukappale. Teoksesta kirjoittamani artikkeli julkaistu myös Risingshadow -sivustolla.
  
Nora Robertsin salanimellä J. D. Robb kirjoittama futuristinen dekkarisarja on edennyt jo kahdeksanteen osaan Kuoleman salaliitto. 2050-luvun lopun newyorkilainen komisario Eve Dallas saa jälleen tutkittavakseen erikoisen murhamysteerin. Joku varastaa kodittoman miehen sydämen, vaikka tällä on enää muutama kuukausi elinaikaa. Mitä käyttöä loppuun kuluneella sydämellä voisi olla? Eve tutustuu uraauurtavaan lääketieteeseen, joka on mahdollistanut keinotekoiset elimet ja pidentänyt ihmisten elinikää reilusti yli 110 vuoteen. Joku kuitenkin tahtoo olla tohtori Kuolema ja poimia kurjien elämäntapojen turmelemia elimiä. Kuka on tämä taitavakätinen kirurgi, jolla on jumalakompleksi ja mielestään niin tärkeä tehtävä, että muutaman ”arvottoman” ihmisen uhraaminen ei tunnu väärältä?
  
Eve kohtaa tutkintansa aikana poliisin, joka ei aina menettele kaikkien oppikirjan sääntöjen mukaan. Kyseisellä konstaapeli Bowersilla on myös jotain hampaankolossa Eveä vastaan. Konstaapeli kuolee yllättäen ja epäilys kohdistuu Eveen, joka on kovasanaisesti ojentanut Bowersia. Hänet hyllytetään tutkimusten ajaksi ja hänen virkamerkkinsä ja aseensa otetaan hetkellisesti pois. Eve, joka on joutunut luomaan itsensä uudelleen vaikean lapsuuden jälkeen, murtuu. Jos hän ei ole enää poliisi, hän ei ole mitään. Eve ei kuitenkaan jää tuleen makaamaan, vaan jatkaa murhien tutkimista epävirallisia kanavia pitkin.
  
Kuoleman salaliitto jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen teos, Kuolema ovella, jäi. Nyt eletään vuoden 2059 tammikuuta lumisessa suurkaupungissa. Teoksessa käy ilmi, että sarjan ensimmäisen ja kahdeksannen osan välissä on aikaa kulunut yhteensä vain noin vuosi. Tämä on aika mielenkiintoista, kun miettii kuinka nopeasti lapsena hyväksikäytetty Eve rakastui ja oppi luottamaan irlantilaiseen Roarkeen. Roopeankkamaisen aviomiehen liiketoimet ja menneisyys eivät aina ole niitä kaikkein puhtoisimpia. Se ei kuitenkaan Eveä haittaa, sillä miehellä on mustat hiukset, jäänsiniset silmät, musta silkkipaita ja karismaa. Ei myöskään näytä olevan haittaa siitä, että mies on hyvä sängyssä.
  
Kuoleman salaliitossa esitellään lisää Even lapsuutta ja nuoruutta sekä Even herkempää puolta. Tähän asti hänet on esitetty vain kovaksi keitettynä poliisina, joka omistautuu täysin työlleen. Eve yrittää löytää murhaajan itseään ajattelematta ja palauttaa vainajille heidän ansaitsemansa kunnioituksen. Eve on viisas ja toisinaan sosiaalisesti kömpelö, mutta hänessä on myös syvää intohimoa Roarkeen ja tätä kohtaan tuntemansa rakkauden myötä hän on saanut uudenlaista pehmeyttä. Poliisivoimien käyttämän profiloijan ja ystävänsä, tohtori Miran lisäksi Eve on pystynyt avaamaan menneisyytensä haavoja Roarkelle.
  

Roarken ääni oli yhtä pehmeä kuin usva Irlannissa. (s. 472)

   
Suomentaja Satu Leveelahti on tehnyt tyydyttävää työtä, mitä nyt muutamia erikoisia sanavalintoja ja kirjoitusvirheitä on jäänyt tekstiin. Kirjailija itsekin on viljellyt teoksessaan monenlaisia, välillä omituisiakin kielikuvia, etenkin silmien värin kuvailussa. Millaiset ovat esimerkiksi saven väriset tai pääsiäismunan siniset silmät? Kirja jättää kaipaamaan lisää teknologisten saavutusten esittelyä, sillä niitä ei juurikaan kuvailla ja monet ilmiöt, kuten kohokäytävät, jäävät viitteenomaisiksi. Jotakin teknistymisestä kertovat esimerkiksi muille planeetoille perustetut siirtokunnat ja ihmismäiset robotit.
  
Eve Dallas -sarja sopii perinteisempiä dekkareita kaihtavalle, sillä kirjoissa on paljon toimintaa ja miljöön futuristisuus antaa teoksiin lisäpotkua. Toivottavasti sarjan suomentamista jatketaan. Syksyllä 2014 ilmestyy englanniksi jo sarjan 39. osa, Festive in Death. Toivottavasti myös kansitaiteeseen panostetaan jatkossa enemmän, sillä uusintapainosten sekä seitsemännen ja kahdeksannen kirjan kansien iStock-kuvat antavat pokkareille Harlequin-tasoisen kioskikirjallisuuden leiman.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Eve Dallasin täytyy sukeltaa syvälle New Yorkin sisuksiin, kun hänet kutsutaan tutkimaan asunnottoman miehen kuolemaa. Eve löytää laserintarkan reiän sieltä, missä miehen sydän ennen oli – erittäin taitavan kirurgin työtä. Eve saa lääketiteellisen yhteisön takajaloilleen etsiessään vastauksia ja pian  hänen oma uransa on vaakalaudalla. Even on sekä puhdistettava nimensä että jäljitettävä järjestelmällinen tappaja, joka on tarpeeksi häikäilemätön käydäkseen yhteiskunnan heikko-osaisimpien kimppuun ja tarpeeksi vaikutusvaltainen peittääkseen jälkensä. 

    

Eve Dallas -sarja on 2050-luvun New Yorkiin sijoittuva kiivastempoinen ja romanttinen jännityssarja, jossa hyytäviä rikoksia ratkoo sinnikäs komisario Ebe Dallas tukenaan vaikutusvaltainen hurmurimiehensä Roarke.

Asiasanat: dekkarit, murhat, 2050-luku, New York, seksi, irlantilainen mies: Roarke
  

Samantyylisiä kirjoja: Tess Gerritsen: Kirurgi (Rizzoli & Isles -sarja), Kathy Reichs: Jäinen pelko (Temperance Brennan/Bones -sarja)

 
Suomentanut: Satu Leveelahti, 537 sivua, Gummerus 2014

    

Alkuperäinen nimi: Conspiracy in Death (1999)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow,

Sarjassa ilmestynyt:

1. Alaston kuolema (2004)
2. Maineikas kuollessaan (2005)
3. Kuoleman ikuistaman (2006)
4. Kuoleman hurmio (2007)
5. Kuoleman riitit (2007)
6. Kuoleman enkeli (2008)
7. Kuolema ovella (2013)

Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa

  "Oletko sinä ikinä nähnyt rumaa vampyyriä?" 
Pudistin päätäni. "Nimenomaan, sellaisia ei ole."

   

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkastu Risingshadow-sivustolla.
Inspiroivaa musiikkia: Scooter: Rebel Yell, Marilyn Manson: This Is The New Shit

     

Oxfordin yliopistossa englantia opiskeleva Abigail Gibbs aloitti kirjoittamisen 15-vuotiaana. Illallinen vampyyrin kanssa ilmestyi aluksi nettiteksteinä. Ne saivat paljon suosiota, joten ei ole yllättävää, että teos ja sen tuleva jatko-osa saivatkin kustannussopimuksen kirjailijan ollessa vasta 18-vuotias.
  
Kyseessä on nuori kirjailija, ja on luonnollista, että tämä näkyy myös tekstissä: juoni on paikoin ennalta-arvattava ja se kantaa mukanaan Stephenie Meyerin tunnetun Houkutus-vampyyrirakkauskertomuksen luomaa laahusta. Toisin kuin Meyerin paikoin sisäsiistin säyseät vampyyrit, Gibbsin vampyyrit purevat ja toisinaan myös tappavat ihmisiä, eivätkä kieltäydy intiimeistäkään puuhista – ehkäisyä unohtamatta! Tekstissä esiintyy myös fantasian kliseitä, esimerkiksi tuhansia vuosia aikaisemmin laadittu ennustus, joihin päähenkilö itsekin välillä kommentoi ironisesti. 

  

Sinä et tajua että juuri nyt voisin napsauttaa sinun kaulasi poikki ja imeä sinut kuiviin. Sinä et tajua, että olet ruokaa ja että joudumme ponnistelemaan, jotta näkisimme sinut elävänä olentona. tasavertaisena. Koska sinä et ole. (s. 118)

  

Teoksesta nousee silti esiin kirjallisuuden kentälle huomion arvoisia seikkoja. Se tarjoaa uudenlaisen ja yllättävän uskottavan vampyyrirepresentaation, jolla on kuitenkin selvät juuret aina Valakian Vlad Seivästäjään saakka. Teoksella on myös annettavaa fantasiagenrelle laajemminkin. Sen esittämä malli yhdeksän ulottuvuuden muodostamasta todellisuudesta on raikas. Tämä puoli antaa - paranormaalille romantiikalle tavanomaisen vampyyrin ja ihmisen suhteen lisäksi - näkökulman muihin maailmoihin ja olentoihin.

  

Vampyyrit ovat fantasiaa, typy. Mikä tahansa on mahdollista.  (s. 201)

 

Päähenkilönä seurataan aikuisuuden kynnyksellä olevaa Violet Leetä, joka on nimetty violettien silmiensä mukaan. Teoksen alussa hänet tempaistaan mukaan maailmaan, jossa vampyyrit ovat todellisia. Hän tapaa yliluonnollisen komean vastinparinsa, vampyyriprinssi Kaspar Varnin, jonka kanssa luonnollisesti syntyy jännitettä pitkin tarinaa. Toki mukaan mahtuu myös pieni kolmiodraaman poikanen; mitä olisikaan nuortenkirjan ilman jahkailua kahden miehen välillä. Violet jää yläluokkaista brittienglantia puhuvien vampyyrien panttivangiksi ja näkee näiden pimeyden olentojen hyvät kuin huonotkin puolet. Violetin ja Kasparin vuorotteleminen kertojina tarjoaa laajan kuvakulman kirjan tapahtumiin.
   

Minä vielä viettelen sinut jonakin päivänä, Violet Lee. (s. 203)

  
Teos käynnistyy hieman hitaasti, mutta viimeistään puoleen väliin mennessä kerronta vie mukanaan pienistä käännöksellisistä kömpelyyksistä huolimatta. Yhtenä käännösvirheenä mainittakoon eräs kirje, johon ahkera taitteleminen on synnyttänyt repeämiä. Käännöksessä kerrotaan, kuinka paperiin on muodostunut pieniä kyyneleitä, joka tuntui vähän oudolta. Tears = kyyneleet TAI repeämät. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että kyyneleistä kyllä puhuttiin kyseisen kirjeen yhteydessä vähän aikaisemmin. Mutta olisihan tämä pitänyt maalaisjärjellä huomata. Harmittaa, että monet kääntäjät joutuvat hoppuilemaan käännöstyössä, huonolla palkalla - ja se näkyy laadussa!
   

Tämä on vasta alkua. (s. 477)

  
Gibbs on ärsyttävän nerokkaasti päättänyt teoksen cliffhangeriin, joka takaa lukijoiden paluun hänen luomaansa universumiin sarjan toisen osan ilmestyessä. Illallinen vampyyrin kanssa on teos, joka takuulla jakaa lukijoidensa mielipiteet: osa rakastuu tarinaan, mutta toiset tulevat vihaamaan sitä. Suosittelen tätä erityisesti paranormaalin romantiikan ystäville
  

Arvosana:

   
PS. Teoksessa esitellään Violetin keksimä uudissana kasparillinen, joka tarkoittaa jotain, joka on "sen verran huikaiseva että tyrmää joka ikisen ja jättää heidät haukkomaan henkeään" Tässä minun näkemykseni siitä, mille Kaspar näyttää (älkää välittäkö siitä, että Kasparilla ei ole partaa tai viiksiä):

       

Photo by: Brice Hardelin

Model: Gilles Chevalier

Saoirse Ronan olisi puolestaan mainio Violet, jos tästä tehtäisiin elokuva:

Photo by: Gary Friedman / Los Angeles Times

Actress: Saoirse Ronan

Takakannesta: 
    

Kuolematon rakkaustarina on tullut lihaksi ja vereksi.

  

"Suljin silmäni ja tunsin hänen veitsenterävien hampaidensa keveän painalluksen vasten kurkkussani sykkivää valtimoa ennen kuin toinen niistä puhkaisi ihoni ja painautui syvemmälle."

Abigail Gibbs (s. 1994) julkaisi romaaninsa netissä pala palalta, loppua lukuun ottamatta. Tarina sai 17 miljoonaa sivulatausta ja 24 000 kommenttia lukijoilta. 18-vuotiaana Gibbs teki kahdesta kirjasta sopimuksen HarperCollins-kustantamon kanssa ja kirjan oikeudet on jo myyty moneen maahan. Jatko-osa on jo tekeillä.
  

Asiasanat: vampyyrejä, kielletty rakkaus, paranormaali romantiikka

   

Samantyylisiä kirjoja:  Stephenie Meyer: Houkutus-sarja, Charlaine Harrison: Sookie Stackhouse-sarja, J.R. Ward: Mustan tikarin veljeskunta-sarja, Matt Haig: Radleyn perhe, Nora Roberts: Kuuden piiri-sarja, Veera Laitinen: Surunsyöjät, Flavia Bujor: Ennuskivien mahti
      

Suomentanut: Kari Koski, 540 sivua, Otava 2013

    

Alkuperäinen nimi: The Dark Heroine: Dinner with a Vampire (2012)

   

Kirja luettu mm. täällä: Risingshadow, Lukukeskus, Kirjavinkit, Tarinoiden syvyydet, Kirjapinot, Jos vaikka lukisi..., Mustemaailmani, Blood manifest, Kirjahovi,