William Sleator: Sokkeloportaikko

"Omistettu kaikille rotille ja kyyhkyille, jotka ovat läpikäyneet saman."

   

   

Lukuhaasteissa: Lapsuuteni kirjasuosikit, Uudelleen luettua, Ajattomia satuja ja tarinoita

   

Olin vasta aloittanut yläasteen, kun perheeni muutti maalta kaupunkiin. Oli vuosi 1999. Uuden kotimme naapuritalossa oli kirjasto ja sen lasten- ja nuortenosasto tuli seuraavien vuosien aikana hyvin tutuksi. Löysin scifin ja fantasian (mistä kiitän aina Anu Holopaisen teoksia) ja luin mm. kaikki kolme suomennettua William Sleatorin teosta. Omasta hyllystä löytyvät nykyään Aika-avain (1983 / Green Futures of Tyhcho, 1981) ja Avaruuspeli (1985 / Interstellar Pig, 1984), mutta Sokkeloportaikkoa ei ole tullut vielä vastaan kirppareilla.

Kun James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti toi mieleen tämän lapsuussuosikkini, lainasin sen kirjastosta. Sokkeloportaikko on julkaistu alunperin vuonna 1974, aivan kuten tällä viikolla blogissani osana Ylen Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa esittelemäni Veijo Meren Kuviteltu kuolema. Olen lukenut kaikki Sleatorin teokset moneen kertaan, mutta vuodet olivat pyyhkineet tarkemmat yksityiskohdat pois muististani. 

    

Teoksen juoni kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Labyrintissä tai Cube - Kuutio-leffoissa: viisi 16-vuotiasta orpoa sijoitetaan sokkeloportaikkoon, kirkkaasti valaistuun tilaan, jossa on ylös ja alas kulkevia portaita, muutamia lepotasoja, siltoja ja outo punaista valoa hehkuva kupu, joka antaa ruokaa, jos tekee oikeita liikkeitä sen edessä. Seiniä, kattoa, lattiaa tai valon lähdettä ei voi erottaa. Sokkeloportaikossa nuoret hylkäävät vanhat käytöstavat ja muodostavat uudenlaisen yhteiskunnan. Teosta onkin verrattu William Goldingin Kärpästen herraan, eikä syyttä. 

  

Suosikkihahmoni on Lola, oman tiensä kulkija, joka ei helposti murru. (Erikoisesti yhden hahmon nimi on muutettu käännöksessä, Blossom on suomennoksessa Rose.)

Harmillisesti ulkopuolista maailmaa ei juurikaan kuvata, mutta nuorten menneisyydestään kertomien viittausten perusteella on kyseessä selvä dystopia. On ollut sota, jossa monien isät ovat kuolleet, ulkona käytetään kaasunaamareita, oikeaa lihaa ei juurikaan ole, vaan orvot ovat tottuneet syömään synteettistä valkuaista, elävät puut ovat harvinaisia ja omakotitaloasuminen vain harvoille rikkaille mahdollista. Kirjan viimeinen luku, Loppunäytös, tuo mieleen Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman.

Sokkeloportaikon maailma on synkkä. Nuorten käytöksen radikaali muuttuminen ja sodan jälkeinen, saastunut tulevaisuuden maailma tarjoavat ajateltavaa etenkin genreä vähemmän lukeneelle, mutta suomennons ei ole kestänyt aikaa tarinan tavoin. Uudella suomennoksella teos löytäisi varmasti paljonkin uusia lukijoita.
  

Sleatorin kirjoille yhteistä on R.L. Stinen tuotantoa muistuttava juonen runko: nuori päähenkilö kohtaa jotain normaalimaailmasta poikkeavaa ja hänen on yritettävä toimia tilanteen kanssa. Lopussa on aina kaiken mullistava käänne. Stine on jopa myöntänyt olevansa Sleatorin teosten suuri ystävä. Onkin outoa, ettei Sleatorin yli kolmekymmentä teosta kattavasta tuotannosta ole suomennettu enempää kirjoja, sillä teosten ideat ovat vähintään Goosebumps-sarjan tasoa, ja osa luultavasti vieläkin kiinnostavampia nuorille lukijoille. Sleator kuoli 2011.
  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Jännittävä tieteiskertomus

  

"Peter näki ympärillään pelkkiä portaita. Korkeuksissa sijaitseva lepotaso, jolla hän seisoi, näytti olevan ainoa tasainen paikka. Ylä- ja alapuolella näkyi porrassyöksyjä niin laajalti kuin saattoi erottaa. kaiteita ei ollut. Portaat nousivat ja laskivat, kääntyivät jyrkästi, haarautuivat, yhtyivät vaarallisiksi kierteiksi, ylittivät ja alitivat toisensa. ne eivät olleet ulkotilassa, mutta Peter ei pystynyt erottamaan seiniä, kattoa tai lattiaa. Hän näki pelkkiä portaita. Miksi hänet oli tuotu tänne?"

  

Kammottavasta, suljetusta sokkeloportaikosta löytyy neljä muutakin nuorta. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin heille alkaa paljastua, miksi heidät on eristetty tähän epäinhimilliseen rakennukseen. ja kun se selviää, alkaa armoton kamppailu, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisimmästä.

  

Suomentanut: Anna-Liisa Vartiainen, 193 sivua, WSOY 1988

  

Alkuperäinen nimi: House of Stairs (1974)

  

Kirjasta muualla: Wikipedia, Epätasajalka, Bookcrossing, Risingshadow, dualismi, Olipa kerran kirjablogi

  

Samankaltaisia kirjoja: James Dashner: Maze Runner - Labyrintti, William Golding: Kärpästen herraan. Suzanne Collins: Nälkäpeli, Eoin Colfer: Supernaturalisti

Richard Matheson: Olen legenda

"Ihminen tottuu pakon edessä melkein mihin vain."

  

     

Richard Mathesonin klassikkoa Olen legenda on kuvailtu Bram Stockerin Draculan lisäksi tärkeimmäksi vampyyriklassikoksi. Se on kirjoitettu jo vuonna 1954, mutta sai ensimmäisen, palkitun suomennoksensa vasta 2007, kiitos Vaskikirjojen. 

  

Olen yrittänyt lukea teosta alkuperäiskielellä keväällä 2009, mutta vanhaa englantia oli paikoin haastavaa lukea. Olinkin yllättynyt, kuinka ajaton teos oli, ei vain tuoreen suomennoksen vuoksi, vaan myös sisällöltään, kun sen viimein luin kokonaan. Jos on nähnyt Will Smithin tähdittämän, vuonna 2007 ilmestyneen samannimisen elokuvan (joka on itseasiassa jo kolmas filmatisointi), voi kirjaa lukiessaan yllättyä, kuinka erilaisia nämä kaksi ovat. Vaikka pidin aikoinaan paljon tuosta leffasta, menee kirja sen edelle. 

   

Oli kuin jokin musta yöllinen olisi ryöminyt ihmisten keskuuteen suoraan keskiajalta, epäuskottavana, ilman vertauskohtaa. Jokin, joka kiistatta esiintyi ainoastaan fantasiakirjallisuuden maailmassa. Vampyyrit kuuluivat menneeseen aikaan: Montague Sommersin teoksiin tai Stockerin melodramaattiseen romaaniin, ne olivat roskakirjallisuuden raakamateriaalia ja kehnojen kauhuelokuvien vakiohahmoja, joisin saatettiin ohimennen viitata tietosanakirjassa. hatara legenda, joka oli kulkeutunut vuosisadasta toiseen. (s. 22)

  

Teoksen päähenkilö on 36-vuotias Robert Neville, joka on linnoitautunut omaan kotiinsa. Hän on laudoittanut ikkunat ja ripustanut joka puolelle itsekasvattamistaan valkosipuleista tehtyjä vampyyrinkarkottimia. Vampyyrit tulevat esiin aina kun aurinko laskee ja kerääntyvät Neville talon eteen heittelemään kiviä ja yrittävät päästä juomaan miehen verta.

   

Teos alkaa tammikuusta 1976 (eli kaksikymmentä vuotta tulevaisuuteen kirjan kirjoittamishetkestä), noin vuoden päästä siitä, kun kaikki alkoi mennä pieleen. Amerikka on jonkin oudon flunssamaisen taudin kourissa, eikä kukaan tiedä mistä on kyse. Ihmisiä alkaa kuolla ja lopulta kunnollisten hautajaisten sijaan kuolleet viedään vain poltettavaksi isolle kuopalle. Immuuni Neville on menettänyt taudille niin tyttärensä kuin vaimonsakin ja on varma siitä, että on viimeinen elossa olevan ihminen.

   

Neville tutkii tapoja tappaa ja karkottaa vampyyrejä ja tekee tieteellisiä kokeita selvittääkseen, mikä aiheutti vampyyri-epidemian. Viimeksi mainittu oli ehkä kirjan tylsin ja epäuskottavin osuus: kuinka mies, joka joutuu lainaamaan kirjastosta kirjoja mikroskoopin käytöstä voisi yllättäen onnistua löytämään vampirismin alkulähteen, jota lääketieteeseen perehtyneet tutkijatkaan (silloin kun sellaisia vielä oli) eivät keksineet. 

  

Teos jakaantuu kolmeen osaan ja ne kertovat katkelmia Nevillen elämästä aina tammikuuhun 1979 saakka. Neville pohtii yksinäisyyden vaikutuksia, ja sitä, kuka onkaan oikeasti paha tässä uudessa maailmassa, missä hän elää. Tämä on teoksen vahvuus ja saa lukijan ajattelemaan, kuinka itse selviytyisi samassa tilanteessa. Kirjan lopussa Neville toteaa: "Minä olen poikkeava, luonnoton. Enemmistö määrittelee, mikä on normaalia, ei yksi mies." 

    

Tässä valtavassa kivirakennuksessa, jossa menneen maailman kirjalliset aarteet uinuivat, hiljaisuus oli erityisen ahdistavaa. (s. 71)

  

Olen legenda sisältää muutamia kohtia, jotka tuntuvat kovin tutulta. Olen The Walking Dead fani ja tarina sai välillä sellaisia muotoja, jotka tuntuvat vaikuttaneet mm. Robert Kirkmanin luomaan maailmaan. Mathesonin vampyyreillä kun on myös zombiemaisia piirteitä. Löysin lukiessani myös Fallout-pelisarjan maailmaan sopivia viittauksia, esimerksi ydinpommien mutatoimista superhyönteisistä. Suosittelen teosta lukijalle, joka pitää vampyyreistä ja zombeista, sillä niin ajankohtainen ja tuore tämä klassikko on edelleen.

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Koko ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi - yhtä lukuun ottamatta. Kohtalon oikusta Robert Neville on viimeinen ihminen maailmassa, jonka jokainen muu asukas tahtoisi juoda hänen verensä. Mutta avuttomaksi hän ei jää, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa talossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita. Samalla hän yrittää löytää järkeenkäypää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?

  

Richard Mathesonin (1926-2013) Olen legenda on sekä science fictionin että kauhun klassikko, jota on luonnehdittu tärkeimmäksi vampyyriromaaniksi Draculan jälkeen. Samalla se on voimakas kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja turhautumisesta. Kokonainen zombi-apokalypsitarinoiden lajityyppi on saanut teoksesta alkunsa, ja kirja on vaikuttava elämys yhä viisi vuosikymmentä kirjoittamisensa jälkeen. Vuonna 2007 kirjasta valmistui myös uusi elokuvasovitus.

Suomentanut: Vuokko Aitosalo, 163 sivua, Vaskikirjat 2007

Alkuperäinen nimi: I Am Legend (1954)

Kauhuklassikko on luettu myös täällä: Kiiltomato, Kirjaston kummitus, Taikakirjaimet, Vinttikamarissa, Kirjailijan Kellarissa,

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Paljon tähtiä on aina parempi kuin vähän. Sama pätee myös variksiin, 
vaikka tiedän, etteivät kaikki ajattele kuten minä."

    

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkastu Risingshadow-sivustolla 8.11.2015. 

  

Karen Joy Fowler tunnetaan Suomessa parhaiten hänen kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä teoksestaan Jane Austen -lukupiiri. Hänen uutta teostaan, Olimme ihan suunniltamme, markkinoitiin kirjasyksyn yllättävimmäksi kirjaksi. Väitteelle on vaikeaa löytää tukea.

  

Päähenkilönä seurataan Rosemary Cookea. Muistelmanomainen teos alkaa Rosemaryn sanoin keskeltä, vuodesta 1996, kun hän oli yliopistossa. Takaumien kautta kerrotaan naisen lapsuudesta, joka on kirjan tapahtumien kannalta sen kiinnostavin osuus. Rosemaryllä on isoveli Lowell ja samanikäinen sisko Fern. Fern kuitenkin katoaa tyttöjen ollessa viisivuotiaita, eikä hänestä puhuta enää. Lowell suistuu raiteiltaan ja karkaa tapahtuman myötä kotoa. Vuosia myöhemmin hän on eläinaktivisti.

  

Olimme ihan suunniltamme kertoo tarinan perheestä, jossa vanha salaisuus on vuosien ajan nakertanut ihmissuhteita. Psykologi-isä on alkoholisoitunut ja äidin hermot ovat koetuksella. Lapsena varsin puheliaasta Rosemarystä on kipuilunsa myötä tullut lähes mykkä nuori nainen. Lowell puolestaan on kuin komeetta, joka toisinaan pyyhkäisee perheenjäsentensä ohitse ja sekoittaa pakkaa.

     

Kun olohuoneessa on näkymätön norsu, sen kärsään kompastuu väistämättä silloin tällöin. (s. 165)

    

Sirpaleista kootaan hitaasti kuvaa tapahtumista, eikä Fowler näytä kaikkia kortteja heti alussa. Kun teos etenee siihen suureen juonipaljastukseen, jonka vuoksi teosta on arvostettu paljon, osa lukijoista varmasti putoaa tuolilta, mutta toisille paljastus ei välttämättä herätä yhtä vahvaa tunnetta. Koko teos on koottu tuon yhden näppärän pikku juonenkäänteen ympärille jättäen kaiken muun ympärillään hieman latteaksi.

  

Vahvimmillaan Fowlerin teos on pakottaessaan lukijat pohtimaan tieteen etiikkaa ja eläinkokeiden tarpeellisuutta. Kirjailijan valitsema tapa tuoda nämä aiheet lukijansa eteen ei välttämättä ole paras mahdollinen, sillä näitä teemoja ei mainita teoksen takakannessa tai muissakaan kirjan tiedoissa - poikkeuksena Finlandia-voittaja Jussi Valtosen siteeraus teoksen etukannessa. Olisikin kenties ollut hedelmällisempää saattaa lukijalle jo etukäteen tietoon millaisesta kirjasta on kyse, jolloin merkittävälle juonenkäänteellekin olisi kenties annettu enemmän vaikuttavuutta.

  

Rosemary on haastava päähenkilö, johon samaistuminen on vaikeaa. Parasta romaanin päähenkilössä on hänen rakkautensa kirjoihin ja kirjallisia viittauksia viliseekin teoksen sivuilla runsaasti. Sieltä löytyivät niin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta, Katherine Patersonin Silta salaiseen maahan kuin Thomas Moren Utopia.

  

On mahdollista, että olen teidän näkökulmastanne katsoen vain avaruusolentojen liikuttelema järjetön sätkynukke. (s. 315)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Kirja joka takuulla yllättää

   

Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta valintoja. Hurjia, koko elämän mullistavia valintoja.

  

Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet. Veljen odottamaton yhteydenotto auttaa Rosemarya selvittämään, mitä lopulta tapahtui. Samalla lukija joutuu pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan. Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä.

   

Samankaltaisia teoksia: Sara Gruen: Apinatalo, Bernard Beckett: Genesis, Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Suomentanut: Sari Karhulahti, 362 sivua, Tammi 2015

   

Alkuperäinen nimi: We Are All Completely Beside Ourselves (2013)

   

Teoksesta muualla: Helsingin Sanomat, Image, Risingshadow, Kirjavinkit, Suomi lukee, Kirjasieppo, Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Kasoittain kirjoja, Kirjakko ruispellossa

Klassikkohaaste osa 1 | William Golding: Kärpästen herra

"Meidän on laadittava sääntöjä ja noudatettava niitä. Emmehän me ole villi-ihmisiä. 
Me olemme englantilaisia, ja englantilaiset ovat aina etevämpiä kaikessa."

    

   

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 25. A book you were supposed to read in school but didn’t, I Spy: 21. Animal/Insect

Tunnelmamusiikkia: Ulf Söderberg: Vargskymning, Tom Holkenbong: Water (Mad Max: Fury Road -soundtrack)

    

Kun Reader, why did I marry him? -blogin Omppu esitteli klassikkohaasteen, olin aluksi ajatellut lukevani L.M. Mongomeryn Pienen runotytön. Se kuitenkin tuli vastaani jo aikaisemmin, sillä se nousi lukupiirini kuukauden kirjaksi jo maaliskuussa. Pikainen ajatusten uudelleen kelaus ja löysin kirjahyllystäni täydellisen teoksen haasteeseen.

  

Tätä teosta minulle on joskus suositeltu dystooppisena, nimittäin kirjallisuuden Nobelillakin vuonna 1983 palkitun William Goldingin tunnetuin romaani, Kärpästen herra. Kyseisen pokkaripainoksen sain siskoltani, kun hänen poikansa oli hankkinut teoksen lukion äidinkielen kurssia varten. Koska itse en kyseistä teosta ole koskaan koulussa lukenut, ajattelin ottaa vahingon nyt takaisin.

     

Kärpästen herra on todellinen klassikko, niin monta eri painosta siitä on julkaistu suomessakin. Teoksesta on tehty useampia elokuvasovituksiakin. Ensimmäinen, alkuperäisteosta hyvin uskollisesti noudattava versio on Peter Brookin ohjaama mustavalko-elokuva vuodelta 1963. Vuoden 1990 Harry Hookin ohjaamassa versiossa on puolestaan otettu jonkin verran vapauksia tarinan suhteen. Katsottuani tuon uudemman leffan löysin kyllä pitkälti saman perustarinan siitä, vaikka joissakin yksityistyiskohdissa selkeitä eroavuuksiakin oli. 

  

Aloittaessani teoksen, minulla ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa teoksesn sisällöstä, Olikin siis täydellinen yllätys, että tässäkin teoksessa liikutaan toisen maailmansodan ajassa, johon sijoittuvia romaaneja olen viimeaikoina lukenut useammankin. Kaikki alkaa siitä, kun koulupoikia kuljettava lentokone putoaa Tyynellämerellä ja henkiinjääneet pojat pelastautuvat läheiselle, asumattomalle saarelle. 

  

He tottuivat pain uuteen elämäntahtiin, joka noudatti auringon hidasta kiertoa aamusta iltaan ja nopeati pimenevään yöhön. (s. 72)

  

Aluksi kaikki sujuu hyvin: pojat valitsevat johtajan joukostaan, kutsuvat merestä löydetyn torvisimpukan avulla kokouksia koolle, päättävät yleisistä säännöistä, rakentavat majoja, syövät hedelmiä ja pitävät yllä merkkitulta heitä etsiviä aluksia varten. Kaikki on kuin vain yhtä pitkittynyttä eväsretkeä. Pian rymän jäsenten välillä syntyy kuitenkin riitaa, joka jakaa pojat kahteen heimoon. Toista ryhmää johtaa äänestyksellä valittu Ralph, toista entinen kuoronjohtaja ja metsästäjänä kunnostautunut Jack Merridew.

    

Minä pelkään. Meitä itseämme. (s. 204)

    

Tilanteet eskaloituvat nopeasti ja ilman valvovaa auktoriteettia pojat villiintyvät enenevässä määrin ja unohtavat olevansa sivistyneitä englantilaisia. Metsästyksen nostattama verenhimo, leirinuotiolla kerrotut kummitustarinat ja pimeydenpelko synnyttävät mielikuvituksellisen, viidakossa elävän pedon, jonka vuoksi lopulta aiheutuu kahden pojan kuolema. Lopulta vain Ralph uskoo pelastukseen ja yrittää saada muutkin huolehtimaan tulesta huonoin tuloksin. Kohtaus, johon Kärpästen herra päättyy on hyvin perinteikäs ja ennalta-arvattava, mutta juurikin siksi niin vaikuttava. 

  

Pidin suuresti Goldingin ja suomentajan yhteistyössä syntyneestä kuvailevasta kielestä, jossa kookospähkinät muistuttavat pääkalloja, käsiä kahlitsevat sivistyksen rauniot ja puusta toiseen tuulen siivillä hypähtelevä tuliorava luovat eläviä mielikuvia. Alkuasetelma ja teoksen makaaberit kuvaukset olivat lukukokemuksen parasta antia, sillä välillä pakkomielteinen roikkuminen samoissa asioissa oli puuduttavaa. Kurkistus ihmismielen pimeälle puolelle ja kulttuurin kariseminen poikien yltä samaa tahtia kuin vaatteet repeytyivät ja likaantuivat antoivat kuitenkin riittävästi potkua jatkaa lyhyehkö klassikko loppuun saakka,

  

Me olemme kaikki kuin tuuliajolla ja asiat käyvät yhä kurjemmiksi. (s. 120)

  

Triviaa: Teoksessa on paljon samaa kuin tv-sarjassa Lost sekä Tom Hanksin tähdittämässä leffassa -Cast Away - Tuuliajolla. 

    

BINGO! Ensimmäinen bingoni koskaan näissä haasteissa. Jonossa olevista bloggauksista on pian tulossa vielä lisää rasteja. Viidennen viivan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingon ruudukon vasempaan pystyriviin toi Kärpästen herran heimotaiteellinen kansi ABSTRAKTILLA KUVIOLLAAN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

     

   

Arvosana:   

 
Takakannesta:

Toisen maailmansodan aikana joukko englantilaisia koulupoikia pelastuu alasammutusta lentokoneesta autiolle Tyynen meren saarelle. Kun sivistyksen pinta alkaa murentua, hyvinkasvatetut koulupojat muuttuvat villi-ihmisiksi, joiden maailmaa hallitsevat väkivalta ja pelko. 

  

Sir William Goldingin klassinen romaani ilmestyi vuonna 1954 ja on Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saaneen kirjailijan tuotannon huippu.

  

Alkuperäinen nimi: Lord of the Flies (1954), Suom. Juhana Perkki, 224 s. Seven/Otava 2000 (1. suomenkielinen painos 1960)

Ihmisen pimeästä puolesta on kirjoitettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjaneidon tornihuone, Todella vaiheessa, Villasukka kirjahyllyssä, Oksan hyllyllä, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja: Daniel Defoe: Robinson Crusoe, Jules Verne: Salaperäinen saari, Terry Pratchett: Valtio, James Dashner: Maze Runner - Labyrintti

Lukupiirissä | Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

"Kunnon naisessa on 70 prosenttia vettä ja loput suklaata"

   

Joulukuun lukupiirikirjaksi valikoitui Riikka Pulkkisen kepeä chick lit -teos Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, joka ilmestyi alun perin Kauneus ja terveys -lehdessä jatkokertomuksena. Valintaperusteluina olivat niin lajityyppi kuin myös lyhyt pituus. Chick lit ei ole minun suosikki genreni, mutta lukupiirin periaatteena on mielestäni haastaa osallistujia kokeilemaan kirjoja myös omien makutottumusten ulkopuolelta. Teoksessa oli myös niin vähänlaisesti sivuja, että ajattelin sen olevan kohtalaisen nopeasti luettavissa, olisipa sisältö millainen tahansa. 

Esimakua kirjasta voi käydä kuuntelemassa vaikkapa tästä kirjatrailerista.

  

Lähdin siis lukemaan teosta varsin matalissa odotuksissa. Ensimmäisillä sivuilla silmieni eteen heitettiin varsin graafinen kuvaus Iiriksen elämän varhaisista vaiheista. Siis kirjaimellisesti siitä, kuinka hän sai alkunsa. Lukiessani sain useaan otteeseen sydämentykytyksiä ja punastuneet posket, eikä siis sillä kaikkein toivotuimmalla tavalla. Pulkkinen keskittyi Iiriksen kautta kuvaamaan miehiä varsin falloskeskeisesti. 

  

Pulkkinen leikittelee sanoilla ja osoittaa paikoin laajan kulttuurisen tietämyksensä, välillä akateemisuus ja muka-hauskuus ovat kuitenkin lähinnä ärsyttäviä. Eniten kirjalta odotin nakkipaperi-kohtausta, josta monissa blogeissa oli jo etukäteen mainostettu. Ilmeisesti Pulkkisella on tapana vilautella nakkipaperia useimmissa teoksissaan. Iiriksellä oli varsin epämiellyttävä törmäys tähän roskaan, leikkiessään Tuhkimoa. 

  

Kirjan päähenkilönä seurataan Bridget Jonesia muistuttavaa 28-vuotiasta Iiristä, joka on töissä koulupsykologina. Kun pitkäaikainen poikasystävä Aleksi ilmoittaa, ettei hän enää halua olla suhteessa Iiriksen kanssa, koska nainen ei osaa rakastaa, joutuu Iiris tuuliajolle omassa elämässään. Hän turvautuu suklaan, alkoholin, shoppailun ja seksin voimaan. Etsiessään uutta miestä Iiris päättää alistua kokeilemaan jopa netin treffikanavaa:

Tein pikaisen henkilöanalyysin. Tässä minulla oli edessäni Teppo-niminen haltija, jolla oli kaljuponnari. Minkälaista olisi seksi tämän lateksikorvan kanssa. Pitäisikö hän aktin aikana Ecco-kengät jalassaan vai haluaisiko hän toteuttaa myös makuuhuoneessa haltija-fantasiaa ja pukeutua Legolakseksi? Synnyttäisinkö minä Teppo-nimisen haltija-kaljuponnarin kaljuja lapsia joille annettaisiin haltijanimet Arwen ja Legolas, sitoisin heidän jo vauvana harvat hiuksensa sympaattiselle haituvaponinhännälle, tribuuttina isänsä tyylille? Menisimmekö me joka sunnuntai koko perheen voimin liveroolipelitapahtumaan? Hankkisinko minäkin lateksikorvat? (s. 48)

  

Ei taida Iiris innostua nörttimiehistä? Hieman pisti tämä kliseinen asetelma silmääni, olenhan itse elänyt useita vuosia parisuhteessa pitkätukkaisen pelaajamiehen kanssa. Ehkä tällaiset miehet eivät sovi kaikille, mutta Iiriksen asenteessa on jo valmiiksi sellainen lähestymistapa, että ulkonäkö määrittää henkilön eikä tähän siis edes kannata tutustua sen syvällisemmin. Huoh. Lisäksi Iiris miettii aina ensimmäisenä tavatessaan miehiä, minkä nimiset olisivat ne lapset, joita he tekisivät yhdessä.

  

Teoksen parasta antia ovat naapurin 80-vuoden rajapyykin ylittäneen Maija-Liisan elämänohjeet, joita vanhus poimii Kauniista ja rohkeista. Vaikka onkin hieman seniili, Maija-Liisalla on paljon sanottavaa Iirikselle yrittäessään ohjata eksynyttä naista takaisin raiteilleen. Ohjeistusta ja tukea Iiris saa myös siskoltaan Jenniferiltä, lapsuudestaan asti tuntemaltaan ystävältään Elinalta sekä hieman epätavalliselta gynekologiltaan Ritva Hirvoselta. 

   

Kun Iiriksen vastaanotolle tulee masentunut teini Emma, saa hänen synkkyytensä Iiriksen miettimään vihdoin muidenkin ongelmia kuin omiaan. Hän kehittää teoksen erilaisten naiseutta edustavien tahojen vinkkien pohjalta ohjelman, jolla saada elämä näyttäytymään valoisampana paikkana elää. Teoksen loppupuolella kerronta muuttu hieman abstraktiksi, mutta viimeinen luku kruunaa tämän keveän naisviihdekirjallisuuden edustajan.

  

Ja niin hän saapuu: prinssi. Niin kun aina tämänkaltaisissa tarinoissa. (s. 167)

     

Suosittelen teosta keveäksi välipalaksi lukijalle, joka haluaa irrottautua hetkeksi omasta elämästään eläytyäkseen toisenlaisiin saappaisiin. Vaikka Iiriksen tarina onkin pääpiirteiltään keveä, se käsittelee myös vakaviakin aiheita: lapsettomuutta, dementiaa, masennusta, mustasukkaisuutta ja mitä tarkoittaa rakastaa.

    

Arvosana:

   

Takakannesta ja etulieppeestä:

“Näettekö minut? Minä olen Iiris Lempivaara, minulla on levoton ja painava sydän, ja sen lisäksi viskipullo ja huuliharppu, jalassani hiihtohousut vuodelta 42.”

  

Jätetyksi tullut Iiris alkaa toteuttaa kumouksellista self help -terapiaa nimeltä “Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”. Sitkeä harjoittelu kannattaa.

  

Kun Aleksi yllättäen jättää Iiriksen seitsemän vuoden suhteen jälkeen ja tunnustaa, ettei koskaan rakastanut, edessä on uusi alku, joka aluksi näyttää lopulta. Mutta ei hätää, koulupsykologina Iiris kyllä keksii selviytymiskeinot! Naapurin kahdeksankymppisen Marja-Liisan, elämästä ja saippuaoopperoista omaksuttujen oppien sekä itse kehittämänsä terapiametodin avulla hän selviää suruistaan.

  

174 sivua, Otava 2014

   

Kirjasta kirjoitettu mm. täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Lumiomena, Kirjasfääri, Kirjakaapin kummitus

Lukupiirissä | Steven Hall: Haiteksti

"Tämän rikkinäisen maailman halkeamat levisivät jalkojeni alla"

     

      

Steven Hallin teos Haiteksti on paljon muutakin kuin kirja. Se on sanallista ja kuvallista taidetta. Aina kun puhutaan taiteesta, nousee esiin kysymys voiko tätä täysin ymmärtää ja onko se edes pakollista. Haitekstiä on nimittäin vaikeaa, ellei paikoin jopa mahdotonta yrittää ymmärtää. Hall kuljettaa kertomusta eteenpäin sanoista muodostuneiden kuvien avulla ja eräässä kohdassa kirjailija on käyttänyt tällä tavoin dramaattisesti (Tappajahain jalanjäljissä) lähestyvän hain kuvaamiseen 40 sivua.  

      

  

Teos oli syyskuussa lukupiirikirjanamme ja odotimme vetäjäkollegoideni kanssa innokkaina vilkasta keskustelua kirjasta muiden osallistujien kesken. Paikalle ei kuitenkaan kerennyt yksikään piiriläisistä. Emme siis harmiksemme päässeet keskustelemaan tämän monitasoisen teoksen synnyttämistä tulkinnoista (muutoin kuin keskekenämme), sillä jokaisella lukijalla on erityisesti tästä teoksesta puhuttaessa oma näkemyksensä tapahtumista, sanomatta jättämisestä ja pintatason alla kuplivista monimerkityksellisistä tulkinnoista.

    

Hallilla on erikoinen tapa kirjoittaa. Hän on pyrkinyt kirjoittamaan jokaisen lauseen epätyypillisellä tavalla, esimerkiksi päähenkilön (Eric Sanderson) psykiatrin silmiä kuvataan strontiuminharmaiksi. Sanoilla kikkaileminen on varmasti ollut raskasta paitsi lukijalle niin myös suomentajalle. Tyyliin tottuminen vei aikaa, mutta kun teokseen kuvitteli päässeensä sisälle, siihen tottui tai oli keskittänyt huomionsa siihen mitä sanottiin, eikä siihen kuinka sen sanominen tapahtui. Onko kirjailijan tarkoituksena olla vain tekotaiteellinen vai onko Hall kirjoittajana todellakin näin pikkutarkka ja sanallisesti lahjakas?

  

Sisuskalut tuntuivat kaninkoloon roiskaistuilta teurasjätteiltä. (s. 141)

  

Poimin Hallilta (tai no, itseasiassa suomentaja Kaijamari Sivilliltä) monta todella hauskaa sanaa ja ilmaisua, joita olen alkanut viljelemään puheissani teoksen luettuani. Tällaisia ovat esimerkiksi elämiskone, kellokoneistomaailma, flunssapuuroaivot, tiikerinraitainen valo, päivänkakkaroiden hammasrattaat, epätila, kesän loppumisen kyyryyn painama kottarainen...

  

Mihin voisin verrata jotain näinkin omanlaistaan kirjallista luomusta? Teos on hyvin elokuvamainen ja jos leffa Memento (2000) ja tv-sarja Dr. Who ovat tuttuja, voi saada vihjeen siitä mitä kansien välistä voi löytää. Magdalena Hai lienee Suomen tunnetuin kryptozoologi, ja hänen sivuillaan vierailleet varmaan tietävät sanan/tutkimussuuntauksen. Hallin teoksessa on useita kryptozoologia lajeja kuten heletrobi, luxofaagi, tikittävä remora, ludoviciaani ja univinkki. Hall on muuten lainannut teoksessaan mm. Haruki Murakamia  

     

    

Haiteksti on jännittävä, ihmisen psyykeä koetteleva ja paikoin varsin makaaberikin kertomus. Yksi mielenkiintoisimpia olentoja teoksessa oli Mr. Nobody, joka on kuin suoraan jostain Tim Burtonin luomasta, kiehtovista maailmasta. En muista milloin olisin viimeksi kirjaa lukiessani säikähtänyt niin paljon kuin lukiessani Mr. Nobodysta. Olin yliopiston ruokalassa lukemassa kirjaa kaikessa rauhassani, kunnes yllättäen joku tarttuu kylkeeni ja sanoo Hello. Kiljaisin ääneen rakkaan avomieheni tullessa tervehtimään minua. Hallin teksti oli ryöminyt ihoni alle.

     

Tunsin kihelmöivää kauhua, sellaista joka suntyy kun tajuaa jonkin kamaluuden koko laajuuden - jos on vaikka vaarallisesti eksyksissä tai on tehnyt hirvittävän virheen - ja todellinen tilanne hiipii takaraivoon kuin mikäkin pantomiimi Dracula. (s. 10-11)

  

Harmillisen usein toistuvat lyöntivirheet pistivät silmääni (liian pitkä välilyönti, näppäimistön vierekkäinen kirjain) ja myös muutamat erikoiset käännöspäätökset. Esimerkiksi miesluukkujen kannet jäi tökkimään. Oliko kyseessä tosiaan kuvaillun kaltainen rakenne vaiko kenties viemärin kansi = manhole cover?

Lukupiirikeskustelusta jäi mieleen yksi hauska kohtaus. Olin lukenut aamulla, ennen lukupiirin kokoontuista Helsingin Sanomissa olleen kritiikin Hallin teoksesta ja esitin piiriläisille siellä olleen havainnon: teoksessa on hahmo nimeltään Mycroft Ward (viitannee muuten Arthur Conan Dolen hahmoon Mycroft Holmesiin) ja kriitikko toteaa: "Eric tapaa Mycroft Wardin, kaiken yksipäistämiseen tähtäävän kauhistuksen. Sitä vastustaa vanhojen tekstien vuoren sisään rakennetussa labyrintissä asuva kirjastonpitäjä, joka vapauttaa maailmaan sanaviruksia. Microsoft Word, anybody?"

  

Kaiken kaikkiaan Haiteksti on jotakin hyvin erilaista. Kielellistä akrobatiaa, sanojen voimaa ja muistin menettämisen pelkoa. Suosittelen teosta rohkealle ja ennakkoluulottomalle lukijalle, sillä luettuasi Hallin romaanin, olen varma, että jokin muuttuu sisälläsi, tai ainakin se antaa paljon ajattelemisen aiheita.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Eric Sanderson on hädissään. hän on menettänyt täysin muistinsa. Psykiatri kertoo, että sen on aiheuttanut rakkaan ihmisen järkyttävä poismeno, ja vakuuttaa, että hoito auttaa. Eric saa salaperäisiä kirjeitä, joita psykiatri kieltää avaamasta. Kiellosta huolimatta hän lukee kirjeitä, joissa väitetään, ettei psykiatri voi auttaa häntä jäljittämään menneisyyttään. Kirjeiden neuvoilla hän sen sijaan pystyisi voittamaan vaarat, joihin hän joutuisi. Eric saa tietää salakirjoitetuista teksteistä, jotka hänen on selvitettävä, ja muistia ahmivasta haista, jota vastaan hänen on taisteltava. Hänen tarkoin hallittu elämänsä muuttuu hurjaksi pakomatkaksi, joka ylittää arkitodellisuuden rajat.

  
Suomentanut: Kaijamari Sivill, 448 sivua, WSOY 2007
  

Alkuperäinen nimi: The Raw Shark text (2007) 

     

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Maailman kirjat, Satun luetut

Lukupiirissä | Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

"Hän oli puuttuva palaseni, vastakappaleeni"

  

  

Lukupiirissäni seuraavaksi käsiteltävä, Sarah Winmanin teos Kani nimeltä Jumala, on saavuttanut blogimaailmassa paljon huomiota. Eikä kyllä ole vaikea ihmetellä miksi, vaikka ainakin minulle tämä oli lähinnä todella hämmentävä lukukokemus. 

   

Tarinalla ei ole varsinaista juonta, vaan se on välähdyksiä päähenkilön kasvukertomuksesta sekä muutamista maailman historian suurista tapahtumista 1960-2000-luvuilla – kuin paloja kenen tahansa elämästä. Vaatisi varmaan useamman lukukerran, jotta tästä tajuaisi enemmän. Teos on varsin realistinen, mutta se on kerrottu hiukan eriskummallisesti, vähän lapsen omaista uskoa mukaellen (siksi laitoinkin kevyellä kädellä yhdeksi tunnisteeksi maagisen realismin). Kaikkea ei paljasteta suoraan vaan lukija joutuu päättelemään paljon rivien väleistä.

  

Olin tottunut odottamaan häntä. Lapsena odotin häntä joka kerta, mutta odottaminen ei koskaan haitannut, koska tiesin mikä vei hänen aikaansa. 

"Anteeksi, että olen myöhässä", hän sanoi. "Se johtui taas tukasta." 

Hän puhui niin kuin tukka olisi ollut jokin sairaus, kuten astma, lonkkavaiva tai sydänvika. (s. 194)

 

Päähenkilönä seurataan Eleanor Maud nimistä tyttöä aina hänen varhaisesta lapsuudestaan noin 30-vuoden ikään saakka. Ellyllä on viisi vuotta vanhempi veli, Joe, joka on hänen kivijalkansa ja kantava rakenteensa. Teoksessa keskeisessä roolissa ovat myös Jenny Penny, Ellyn lapsuuden paras ystävä, jolla on vaikea perhetausta, sekä Charlie, Joen kanssa samassa rugby-joukkuueessa pelaava poika, joka osoittautuu juonen kannalta hyvin merkittäväksi hahmoksi.

   

"Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän." 

"Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani. 

"Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti. 

"Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus. 

"Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi. 

"Eleanor Maud", sanoin. 

"Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi. 

"Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena. 

"Koska se on poika", hän sanoi. 

"Ai", sanoin ja katsoin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta. 

"No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin. 

"Jumala", veli sanoi mahtipontisesti. (s. 26-27)

Lapsen maailmaa aikuisen suulla kuvattuna, puhuva kani, kadonneet ystävät ja Tarot kortteista ennustaminen. Kaikki tämä ja paljon muuta mahtuu tähän hiukan yli kolmesataasivuiseen teokseen. Teoksessa parasta antia ovat ehdottomasti kaiken kestävä ystävyys ja sateenkaarilipun värinen seksuaalisuus, sillä teos esittää useampia kuin vain yhden sen väreistä. Suosikkihahmokseni nousivat mystinen ja elämän heittelemä Jenny Penny, ja keikarimainen vanha herrasmies Arthur. Suosittelen teosta ennakkoluulottomille ja keskittymiskykyisille lukijoille, jotka tahtovat kirjan, joka on  monikerroksellinen eikä liian helppo.

 

     

Arvosana:

  
Takakannesta:

Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.
  
Veli ja sisko.
  
Tarina lapsuudesta ja varttumisesta, ystävyydestä ja perheestä, rakkaudesta ja tragediasta ja kaikesta siltä väliltä. Tarina uusista aluista.
   

Suomentanut: Aleksi Milonoff, 324 sivua, Tammi 2012

    

Alkuperäinen nimi: When God Was a Rabbit (2011)

   

Kirja on luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Maailman kirjat, Kirjavinkit, Vinttikamarissa, Kaleidoscope, Lumiomena, La petite lectrice, Le Masque Rouge, Villasukka kirjahyllyssä, Kirsin kirjanurkka, Oota, luen tän eka loppuun, Onko kaunosieluista kyborgeiksi, Järjellä ja tunteella, Amman lukuhetki
 
Samantyylisiä kirjoja: Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Meera Syal: Anita and me 

Kjell Westö: Kangastus 38

"Aamupäivä oli unista laatua, sumuinen ja kostea."

  

     
Sain teoksen itselleni Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksen ja Oulun pääkirjaston yhteistyönä järjestämää Finlandia-ehdokkaiden esittelytilaisuutta varten.
 
Kangastus 38 on ensimmäinen kokonaan lukemani Westön teos. Minulla on Westön kanssa ei-niin-hyvä suhde: Yritin lukea Leijat Helsingin yllä lukiossa äidinkielen kurssille, mutta hommasta ei tullut mitään. Näin ollen tartuin minulle osoitettuun teokseen varsin pitkin hampain. Lupasin työryhmälle, että luen teoksen, mutta en liian myötäkarvaisesti. Ilman tuota esittelytilaisuutta en olisi kirjaan koskaan tullut tarttuneeksi.
 
Teosta on luettu paljon, siitä on kirjoitettu runsaasti eri lehtiin ja blogeihin - jopa ennen Finlandia-ehdokkuuden julistamista, kukapa ei tuntisi Westötä. Westö sai Finlandia-palkinnon teoksellaan Missä kuljimme kerran (2006), joka päättyy vuoteen 1938. Westö kertoi jossain haastattelussaan, että oli tahtonut palata tuohon vuoteen vielä myöhemmin.
 
Mitä kangastus teoksen nimessä sitten tarkoittaa? Minulle se heijastelee epävarmuutta: teoksessa eletään vuotta 1938, kahden sodan, menneen ja tulevan välissä, tyyntä myrskyn edellä. Toisaalta se kertoo myös ihmisten halusta paeta todellisuutta ja unelmoida Onnelasta, jokapäiväisestä onnellisesta arjesta. Tai kuten aivan teoksen lopussa sanotaan:
 

Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta. Mikään ei ollut aivan todellista, kaikki mihin hän ryhtyi jäi viimeistelemättä. (s. 325)

 
Teoksessa vuorottelevat valo ja pimeys. Pimeys etenkin ihmisissä. Yksi tkeskeisistä sanomista kerrotaan rouva Wiikin suulla, on itsestäänselvyytenä pidetty seikka, oikeudenmukaisuus. Se ei kuitenkaan mene näin, oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus. Teoksessa toisaalta juutalaisten ja toisaalta Suomen vuoden 1918 sisällissodan punaisten kohtelu vankileirreillä rinnastuvat. ”Uusi sota alkoi jo aikoja sitten. Ja nyt alkaa lopputaistelu. The war to end all wars.”
 
Kirjailijalla on taito kuvata luontoa, runoilija tausta näkyy. Westön teksti on välillä kuin pilvimaalarin mestariteos, hänen sanansa piirtävät muodot ja värit taivaalle. Hänen historiallinen Helsinkinsä on kuvattu tarkasti ja aistikkaasti: kaupungin sykkeen haistaa, maistaa ja tuntee lukiessaan. Henkilöhahmot ovat persoonallisia ja todellisen tuntuisia kaikkine salaisuuksineen ja vastoinkäymisineen.
 
Päähenkilöinä seurataan kahdeksan kuukauden ajan asianajaja Claes ”Klabben” Thunea ja hänen konttoristiaan, rouva Milja Matilda Wiikiä. Thune on yksi Keskiviikkokerhon perustajajäsenistä. Kyseessä on herrasseura, joka kokoontuu kerran kuukaudessa keskustelemaan päivän politiikasta ja juomaan ihan vähän liikaa miestä vahvempia. Tyypillistä Westön veljenporukkaa siis.
 
Vaimo Gabi on jättänyt Thunen hänen parhaan ystävänsä takia, joka on myös kerhoveli. Kiusallisia tilanteita syntyy siis usein. Rouva Wiik on teoksen mielenkiintoisin hahmo, sillä hänellä on monta eri persoonaa tai roolia: järjestelmällinen ja hillitty konttoristi, elokuvista nauttiva Matilda ja valkoisten vankileirillä traumatisoitunut Miljaneiti, jonka kertomus teoksessa muistuttaa paljon Anne Frankia.
 
Silti jotain jää puuttumaan. Teos jättää jälkeensä sekavia ajatuksia. Kerronta on varsin juonetonta, kuin kokoelma tuokiokuvauksia. Olisin kaivannut teokseen enemmän punaista lankaa, mutta toisaalta tämä piirre tekee teoksesta hyvin inhimillisen: eihän meilläkään ole elämässämme mitään suurta käsikirjoitusta, jota noudatamme, vaan toisinaan kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta. Westöllä on selkeästi halu saada ihmiset puhumaan hänen romaanissaan esittämistä asioista.
 
Esittelytilaisuudessa luin lukunäytteen sivuilta 90–91. Tähän mennessä tapahtunutta: Thune on laivassa palamassa Suomeen lyhyen Ruotsissa viettämänsä hermolevon jälkeen. Irtioton takana on mm. avioero vaimostaan ja tämän kirjoittama eroottinen novellikokoelma. Thune näkee taivaaalla tummia pilviä, jotka vaikuttavat enteellisiltä.
 

He elivät merkillisiä aikoja, Sodat ja konfliktit kasautuivat, maanalaiset kommunistit punoivat salajuonia ja säikyttelivät isosisko Ullan ja hänen Sigurdinsa kaltaisia kansalaisia, ja eräänä aamuna pari viikkoa sitten Thune oli nähnyt neljän nuoren mustatakkisen miehen tekevän Hitler-tervehdyksen Uuden ylioppilastalon edessä.
 
Joinakin päivinä kevätvalo tuntui häviävan, ikään kuin ihmiskunnalle ie suotaisi enää uutta kesää. Silloin Thune saattoi tuntea itsensä tuskallisen hyödyttömäksi, kuin Chaplinin kulkuti Nykyajassa, tai kuin hänet olisi suistunut Jules Verne -laitteeseen joka oli vienyt hänet aikakauteen johon hän ei kuulunut, aikakauteen joka ei arvostanut mitään muuta kuin fyysisiä suorituksia. Aikaan, joka vaati sokeaa miehuullisuutta joka ikiseltä. (s. 90)

 
Loppupohdintoja:
 
Minusta aiheen valinta on aika kalasteleva, kun teokseen isketään sota (edes viitekehykseksi) ja heilutellaan natsi-korttia niin ollaan jännän äärellä. Miljan leirikokemuksilla ei kuitenkaan mässäillä (liikaa). Milja Matilda Wiikin kolmea persoonaa on korostettu ehkä liiankin selvästi, lukija olisi tajunnut särkyneen henkilöhahmon vähemmälläkin osoittelulla. Kangastuksia on teoksessa toistuvasti, melkein alleviivaavan paljon. Teos päättyy hieman liian ennalta arvattavasti, olisin halunnut enemmän yllättävyyttä.
 
Veikkaukseni Finlandia-palkinnon voittajasta: Teoksista olen Westön lisäksi lukenut Leena Krohnin Hotel Sapiensin, josta teen kirjallisuuden kandiani. Lukematta muita minusta tuntuu, että tämän vuoden ehdokkaista Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme tavoittelee vahvasti asemaansa voittajana. Voittaja ilmoitetaan 3.12.2013
 
Westön teos on ensimmäinen lukemani, jossa suomennos on tehty käsikirjoituksesta. Yleensä en kiinnitä huomiota kieliopillisiin asioihin, mutta nyt minun silmääni tarttui yksi suomennoksen heikkous: pilkutus! Kuten asiaa demonstroin kirjallisille tuttavilleni, pilkut on kuin haulikolla ammuttu, vähän sinne sun tänne, ilman mitään logiikkaa.
 
Minulle teos oli hyvin intertekstuaalinen, merkityksessään "mitä itse olen lukenut aikaisemmin". Tällaisia kirjallisia viittauksia, tai tyylin samankaltaisuuksia voisin väittää löytyvän Anne Frankin päiväkirjan lisäksi Joycen Dublinilaisista ja Mannin Kuolemasta Venetsiassa.
   

Arvosana:

     

Musiikki: Maurice Ravel: Bolero

    

Takakannesta:
Tungetteleva silmäys. Pala toisen sielua. Pari minuuttia pimeydessä. Mennyttä ajatellessaan Matilda yritti todistaa itselleen, ettei sitä ollut tapahtunut, että hän kuvitteli olemattomia. Mikään ei auttanut: kaikki oli kirjoitettu hänen ihoonsa.

Menneisyyden muistot piinaavat 1930-luvun helsinkiläisessä kohtalotarinassa.
 
Asiasanat: Helsinki, suomenruotsalaisuus, natsit, ajankuvaus, mielenterveyden ongelmat, avioero, Finlandia-ehdokkuus
  

Samantyylisiä kirjoja: 
      

Suomentanut (käsikirjoituksesta): Liisa Ryömä, 330 sivua, Otava 2013

      

Alkuperäinen nimi: Hägring 38 (2013)

    

Kirjasta mm. täällä: Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Ote, Turun sanomat, Aamulehti, Lukeminen on pääasia, Suomen kuvalehti, Kirjavinkit, Sylvi, Eniten minua kiinnostaa tie, La petite lectrice, Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, P.S. Rakastan kirjoja, Leena Lumi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi, Opuscolo, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjakaapin avain,

Haastatteluja:

• Yle: Aamun kirja 12.9.2013 
• Yle: Prosak-proosakulbi 15.11.2013

Murray Bail: Eukalyptus

"Varo jokaista miestä, joka ehdoin tahdoin kertoo tarinan."

    

 

Ostin Eukalyptuksen heinäkuussa Helsingin kesälomareissulla ja luin teoksen samantien. Näin hienosta teoksesta blogatessa ajatusten jäsentely vei hiukan pidempään kuin normaalisti ja vasta nyt painoin "julkaise"-nappulaa tämän postauksen kohdalla.
   
Australialainen Eukalyptus hurmaa rauhallisella kerronnallaan, kiirettömyydessään eteerisellä maisemallaan ja syvillä henkilöhahmoillaan. Murray on tavoittanut kirjassaan klassisen saari-utopian piirteitä: Hollandin tila satoine eukalyptuksineen vaikuttaa epätodelliselta, staattiselta paikalta. Jokapäiväiseen arkeen syntyy kuitenkin kitkaa ja sähköisiä purkauksia, kun 19-vuotiaan Ellenin ylisuojeleva isä päättää antaa tyttärensä käden miehelle, joka tietää kaikkien puiden tieteellisen nimen.
   

Mies joka nimeäisi virheettömästi maatilan jokaisen eukalyptuksen voittaisi hänen tyttärensä käden. (s. 59)

   
Huhut Ellenin epätäydellisyydessään herkästä, kauneuspilkujen hunnuttamasta ulkonäöstä kantavat halki koko maan ja jopa maan rajojen ulkopuolelle. Kosijat saapuvat paikalle kuin 1800-luvun tutkimusmatkaajat. Monet yrittävät mahdotonta tehtävää mutta kaatuvat nopeasti, vain yksi mies vaikuttaa tuntevan kaiken eukalyptuksista.
   

Astuessaan sisään tarinoihin, tai miehen tarinaluonnoksiin, Ellen näki miten ne kasvoivat eukalyptusten nimistä, yleensä vähemmän hienoista triviaalinimistä. Oli tuskin väliä sillä että monien tarinoiden perusta oli hyvin hutera tai sisälsi jopa nimen täydellisen väärinymmärtämisen. (s. 149-150)

 
Ellen kohtaa isänsä puiden varjossa toisen miehen, joka kertoo hänelle tarinoita, jotka muistuttavat tuhannesta ja yhdestä yöstä - päämääränä ei ole hengissä pysyminen vaan orastavan rakkauden elätteleminen. Kaikki kertomukset ovat inspiroituneet tilan monista puista ja kertovat erilaisia naiskohtaloita. Kertomuksia rakkaudesta. Mies ei yritä hurmata tiedoillaan Ellenin isää vaan tarinoillaan tytärtä. 
 

Miehen kiertelevä tapa kertoa tarina toisensa jälkeen perustui mielikuvituksen laajuuteen ja merkitsi että hän vietti tuntikausia Ellenin, vain Ellenin kanssa ja paljasti samalla hiukan itsestäänkin. (s. 162)

Romaanin tapahtuma-aikana on ehkä n. 1950-luku. Murray maalaa eukalyptuksillaan Australialaista kansallisidentiteettiä. Myös lukujen nimet ovat eukalyptusten tieteellisiä nimiä. Sivunumerot olivat ärsyttävästi oikeanpuoleisessa sivussa taitettu sivun sisäreunaan! Mutta vielä sitäkin ärsyttävämpi oli Ellenin isän pitää tyttärensä kättä palkintona, esineenä jonka voi ojentaa jollekulle. Kirjan ehdottomasti rikkainta antia ovat nuo pikkutarinat, joita mysteerimies ripottelee Ellenille. Lukija jää odottamaan miestä eukalyptusten varjoon, kaipaamaan lisää tarinoita. Erityisen hyvin mieleeni jäi tarina jättiläisestä, joka pitityttöä vankinaan nukkuen tämän hiukset hampaidensa välissä.
 

Hän alkoi tajuta että suurin osa miehen tarinoista käsitteli tyttäriä ja avioliittoa; ja hän näki, hän ajatteli, että nämä tarinat olivat yhä selvemmin hänelle suunnattuja. Sen vuoksi hän pystyi olemaan ajattelematta herra Caven vääjäämätöntä etenemistä. (s. 169)

Arvosana:

   
Takakannesta:
Syrjäisellä maatilalla kaakkoisessa Australiassa asuu Holland-niminen mies yhdessä tyttärensä Ellenin kanssa. Vuosien kuluessa Ellenistä kasvaa kaunis nainen, ja sinä aikana isä istuttaa mailleen satoja eukalyptuspuita. Ellenin täyttäessä 19 vuotta isä ilmoittaa päätöksensä: tyttären saa puolisoksi se mies joka osaa nimetä tilan jokaisen eukalyptuslajin.
 
Joka puolelta saapuu kosijoita, mutta tehtävä on kovin vaikea. Parhaiten menestyy jäyhä, pelottavantuntuinen mr Cave, maailmankuulu eukalyptusasijantuntija. Mutta hänen edetessään itsevarmana kohti palkintoa Ellen törmää isänsä puiden lomassa nuoreen mieheen, tarinankertojaan.
 
Eukalyptus on kuin tämän päivän Tuhat ja yksi yötä: runollisen kauniin ja yllättävän rakkaustarinan poimuista avautuu kymmeniä kiehtovia pikku kertomuksia.
 

Suomentanut: Saara Villa, 259 sivua, Tammi 1998

    

Alkuperäinen nimi: Eucalyptus (1998)

   

Kirja on luettu mm. täällä: Satun luetut
 
Samantyylisiä kirjoja: Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Lukupiirissä | Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

 "On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina."

     

      

Elämä on ihan kuin virta. Toiset purjehtivat hitaasti ja toiset nopeasti ja jotkut keikahtavat kumoon. (s. 30)

    

Vähän niin kuin ennakointina ensivuoden Tove Jansson huumaan, lukupiirin ensimmäiseksi teokseksi valikoitui Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu. Ensimmäinen lukemani muumikirja on samalla kirjailijan viimeinen romaanimuotoinen muumikirja. Marraskuu on kuollut kuu, tai niin kuin Wikipedia kertoo kuukauden nimen etymologiasta: "useimmat ruohovartiset kasvit kuolevat eli tulevat martaiksi." Kuoleman läheisyys ja mätäneminen ovat vahvasti läsnä teoksessa. Oli myös suorastaan enteellistä, että hakiessani kirjaa lainaan eräältä lukupiiriläiseltä, satoi kaatamalla vettä, vaikka viikolla ennen sitä olikin tullut jo useamman päivän ajan lunta.

   

Päivät menivät menojaan. Satoi yhä, ei yhtenäkään syksynä ollut satanut niin kovasti. Rannikon laaksot peittyivät veteen joka norui kukkuloilta ja vuorilta, eikä maa ehtinyt lakastua, se mätäni. (s. 13)

   

Mieheni kysyi kirjaa lukiessani "vitsikkäästi", että "onko kaikki muumit laaksossa", johon totesin, että ei ole yhtään muumia laaksossa. Se kyllä tuntui välillä hyvinkin kuvaavalta. Jokainen hahmo tarinassa on allegoria erilaisista inhimillisistä ominaisuuksista. Vilijonkalla on pakkomielle siivoamiseen, hän pelkää bakteereita ja hyönteisiä. Nuuskamuikkunen ahdistuu muiden seurassa, mutta tarkkailee heitä psykologisesti kiinnostuneena. Ruttuvaari on dementikko. Homssu Tuhtolla on skitsofrenisia oireita. Hemuli on masentunut ja kaipaa muutosta. (Ainoastaan Mymmelistä oli vaikeaa saada kiinni, hän oli jotenkin leijuva hahmo.) En väitä tulkintojeni olevan oikeita, mutta tällaisena hahmot minulle esiintyivät. Muumilaakso on toisaalta onnellinen laakso, utopia ja toisaalta kuin asylum. Teos on myös hyvin filosofinen "ei koko laaksossa ole mitään pahempaa kuin me itse" (s. 99).

   

[E]ikä homssu tiennyt enää mikä oli todellista ja minkä hän vain kuvitteli. (s. 158)

    

Jokaisella teoksen hahmolla on jotain hukassa ja he toivovat löytävänsä etsimänsä Muumitalosta, mutta pettymys on suuri muumiperheen lähdettyä pois mitään ilmoittamatta. Luin jostakin, että Toven lähipiirissä oli sattunut kuolemantapaus kirjan kirjoittamisen aikoihin ja se olisi heijastellut kirjan tunnelmaan, vähän niin kuin J.K. Rowlingin masennus synnytti Ankeuttajat. Muumiperheen poissaolo rinnastuu kesän päättymiseen, pimeneviin ja viileneviin iltoihin. Kylmyys ja ahdistus tekevät teoksesta hyvin suomalaisen. Hahmot saapuivat yksitellen Muumitalolla, ja niin he myös lähtivät sieltä yksitellen. Pitkin tarinaa kukin hahmo eheyttää itseään erilaisin keinoin. Kun heidän kriisinsä saavuttaa pisteen, jossa sen yli on päästy, hahmot kokevat katharsiksen, puhdistuksen.

    

- Toisinaan minusta tuntuu että kaikki mitä me sanomme tai teemme on tapahtunut aikaisemminkin. (s. 141)

       

Teoksessa oli joitakin vanhahtavia sanoja (oikaisihe, heijastaiksen, muuntaikse), sekä muutamia ihastuttavia termejä, joiden käyttöönottoa saatan vakavasti harkita (pimpula, pölytuppura). Eniten pidin Tuhtosta, joka lukee Muumipapan hyllystä löytämäänsä luonnontieteellistä kirjaa, jossa on pitkiä lauseita ja vaikeita sanoja. Hemuli toteaa kerran Tuhtolle: "- On paha lukea liian paljon." (s. 96) Jopa ne hetket, jolloin Tuhton todellisuus rakoilee ovat jotenkin sympaattisia. Olin huomaavinani pieniä viittauksia pPandoran lippaaseen (vaatekomero) ja Agatha Christie-tyyppiseen kerrontaan ("on Yksi Olio Vähemmän talossa", s. 115). Tätä teosta ei suotta suositella niin nuorille kuin vanhoille, sillä jokainen lukija saa tästä jotain.

 

Arvosana:

   
Takakannesta:
Viimeinen muumitarina, jossa muumiperhe on hävinnyt!
   

Eräänä syyspäivänä Hemuli väsyy olemaan touhukas ja järjestelemään toisten asioita. Vilijonkka ei pysty enää siivoamaan. Yksinäinen homssulapsi Tuhto kaipaa oikeata kotia. Ikivanha Ruttuvaari kyllästyy holhoukseen ja haluaa päättää itse asioistaan. Jokainen lähtee Muumitaloon haaveenaan lämpö, turva ja huoleton olo, muutos. Mutta talo on kylmä ja Muumiperhe poissa. Kuinka uudesta tilanteesta selvitään? Onko muuttuminen edes tärkeää? ja miksi Mymmeli osaa viihtyä missä vain?

   
Asiasanat: sadut, allegoriat, filosofia, psykologia, yksinäisyys, syksy, melankolia, kuolema
  

Samantyylisiä kirjoja: 
      

Suomentanut: Kaarina Helakisa (1970), suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä, 161 sivua, WSOY 2010

      

Alkuperäinen nimi: Sent i november (1970)

    

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, Villasukka kirjahyllyssä, Nareskan kirjanurkkaus, Sonjan lukuhetket, Lukuisa, Kirjakaapin avain, Lähiöneidon lokikirja, Heijastuspinta,