Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset (Nevermoor #1)

"Ensimmäistä kertaa elämässään Morrigan Korppi
tunsi olevansa täsmälleen oikeassa paikassa."

   

   

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste, Helmet 2018: 3. Kirja aloittaa sarjan
  

Soundtrackini kirjalle: Glen Miller: In The Mood, Electro Velvet: Still In Love With You, Caravan Palace: Jolie Coquine, Swingrowers: Midnight, Paloma Faith: Upside Down

  

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloittava Morriganin koetukset on jälleen niitä teoksia, joista on povattu J.K. Rowlingin Harry Pottereiden valta-aseman ravisuttajaa. Teoksilla on jopa sama suomentaja. Tavallaan ymmärrän halun markkinoida teosta vähänkään samantyyppiseen mennestyneseen teokseen vertaamalla, mutta se tuntuu hieman helpolta ja toisen maineella ratsastamiselta. Moriganin seikkailut nimittäin pystyisivät aivan itsekin kannattelemaan teosta, vaikka kieltämättä joissakin kohtauksissa ja hahmoissa onkin samantyyppisiä piirteitä kuin Potter-sarjassa.

Teoksia yhdistää kuitenkin yksi asia ennen muita: ahmittavuus, ja siksi suosittelenkin teosta lämpimästi. Fantasia oli yläasteella ja lukiossa lempigenreni, mutta sittemmin en ole kovinkaan helposti löytänyt fantasiaelementtejä sisältävistä teoksista suosikkeja. Tässä kirjassa on kuitenkin sellainen maailma ja hahmot (kuten ihastuttava magnifikatti Fenestra), jotka saivat minut todella kiinnostuneeksi. Jo kannesta alkaen maailma on vahvasti 1930-luvun tuntuinen, siitä inspiroituneena listasin kirjalle soundtrackin. 

 

Taivastauluinen kello ei ollut mikään tavallinen kello. Siinä ei ollut viisareita eikä viivoja tuntien kohdalla. Oli pelkkä pyöreä lasitaulu, jonka sisässä oleva tyhjä taivas muuttuu ajan edetessä - koiton mitä vaaleimmasta sarastuksen punasta paisteen kultaisen kirkkauden kautta hiipuvan auringonlaskun oranssiin hehkuun ja hämyn utuisen tummuvaan sineen. (s. 28)

Morrigan on kirottu lapsi. Teoksen maailmassa ajan kulkeminen määrittyy hieman omalaatuisella tavalla, kuten ylläolevasta lainauksesta käy ilmi. Ajoista viimeinen on ehtoo. Morrigan on syntynyt edellisen ehtoon päivänä ja se tarkoittaa, että hän tulee kuolemaan seuraavana ehtoona. Aikaa pitäisi olla vielä jäljellä vuosi, mutta ehtoo koittaakin jo hänen yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Häntä oli huijattu. Ajan oli määrä kestää kaksitoista vuotta. -- Kaksitoista vuottakin elämää oli liian vähän, saati sitten yksitoista. (s. 42)

 
Teoksen alkupuolella Morrigan menee isänsä, kansleri Korpin mukana tarjouspäivään. Tapahtumassa nuoret saavat koulutustarjouksia. Kohtaus muistuttaa hieman Jeanne DuPraun The City of Emberin ja Lois Lowryn The Giverin vastaavaa tapahtumaa. Kaikkien yllätykseksi Morrigankin saa tarjouksia, vieläpä harvinaisen monta. Morrigan löytää tarjousten myötä pakotien varmasta kuolemasta. Hän päätyy erikoiseen Nevermoorin maailmaan, jossa kaikki on hieman enemmän. Morrigan tapaa erikoisen miehen, Jupiterin, joka on kuin Jali ja suklaatehtaan Villi Vonkan ja Albus Dumbledoren sekoitus.

"Nyt sinun on käytävä läpi sisäänpääsykokeet - me kutsumme niitä koetuksiksi. Niitä on neljä, ja ne kestävät vuoden. Koetukset toimivat karsintaperusteella, ne on suunniteltu erottamaan Seuraan sopivimmat ehdokkaat niistä, jottka... eivät ole niin sopivia." (s. 113)

Muutaman juonenkäänteet pystyi arvaamaan melko varhaisessa vaiheessa, mutta onneksi tomintaa riitti, niin että mielenkiinto pysyi helposti yllä. Kääntäjä Jaana Kapari-Jattaa arvostetaan suuresti, mutta minulla on välillä vaikeuksia hyväksyä hänen suomentamispäätöksiään. Etenkin erisnimissä. Morrigan esimerkiksi tapaa pojat nimeltään Pihlaja (Rowan) ja Paimen (Shepard). Ensimäinen käännös on vielä ihan ok, mutta Paimen ei mielestäni sovi etunimeksi. Onneksi näitä töksähtävän kuuloisia käännöksiä ei kirjassa ole häiritsevässä määrin. Olisi silti kiinnostavaa tutustua alkuperäiskieliseen teokseen.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

LUE TARINA, JONKA KALTAISTA EI OLE.
ASTU MAAILMAAN, JONKA KALTAISTA EI OLE.

Morrigan Korppi on kirottu.

Koska hän on syntynyt ehtoona, ajan viimeisenä päivänä, häntä syytetään kaikista onnettomuuksista, sattuivat ne kenelle tahansa. Mutta mikä pahinta, hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Kun Morrigan odottaa kohtaloaan, merkillinen mies nimeltä Jupiter Pohjoinen astuu hänen elämäänsä ratsastaen jättimäisellä mekaanisella hämähäkillä. Mustien savupetojen ja varjo-olentojen jahdatessa heitä Jupiter kiidättää Morriganin turvaan taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.

Jupiter on valinnut Morriganin Nevermoorin Meineikkaan Seuran kokelaaksi. Saadakseen paikan Morriganin on kilpailtava neljässä huippuvaikeassa koetuksessa. Kaikilla ehdokkailla on jokin erityiskyky, mutta Morrigan ei itsestään sellaista löydä. Hänen on keksittävä keino suoriutua koetuksista – tai hänen pitää jättää Nevermoor.

  

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 366 sivua, Otava 2018

Alkuperäinen nimi: Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow (2017)

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

"Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissakin asioissa."

  

    

Soittolistani kirjalle: Vangelis: Alpha, Walk The Moon: One Foot, Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, Of Monsters And Men: Little Talks, Roger Subirana: Between Worlds, Symphony of Science feat. Neil deGrasse Tyson & Brian Cox: Onward to the Edge

  

Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview'ssa, Coloradossa, Amerikan yhdysvalloissa, planeetalla Maa. Olen yksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, Yhdysvallat on kaksisataaneljäkymmentäkaksi ja Maa on 4,5 miljoonaa vuotta vanha. En tiedä, kuinka vanha meidän talo on. (s. 7)

Jack Chengin romaanin Kosmoksessa tavataan päähenkilö Alex äänittää maan ääniä kultaiselle iPodille sankarinsa Carl Saganin innoittamana. Hän on nimennyt koiransakin tuon tähtitieteilijänä, astrofyysikkona, astrobiologina ja tieteen yleistajuistajana tunnetun sekä Cosmos tv-sarjaa ennen Neil deGrasse Tysonia tehneen miehen mukaan. Kirja muistuttaa päiväkirjaromaania, sillä jokainen luku on yksi äänitiedosto.

Alex on rakentanut raketin, jonka aikoo laukaista Sharfissa, rakettifestivaaleilla. Raketin kyytiin on tarkoitus laittaa tuo iPod äänitteineen, jotta maapallon ulkopuolinen elämä voisi saada päivitettyä tietoa ihmisistä. Alex on sopinut Rocketforum.orgissa tuntemiensa käyttäjien kanssa osittaisesta kimppakyydistä autiomaahan lähelle New Mexicon Albuequerqueta. Homma meinaa epäonnistua jo alussa, sillä Alex on liian nuori matkustamaan yksin junassa. Onneksi vähän vanhempi, tuntematon poika auttaa esiintymällä Alexin isoveljenä. Matkan aikana Alex tapaa paljon uusia uskomattoman hyväsydämisiä ihmisiä, joista osa on mukana loppuun saakka.
 
Tämä antaa kattavan kuvan koko teoksesta, sillä Alexille tapahtuu vastaavaa pitkin tarinaa. Onnia onnettomuudessa. Mikä onkin hyvä, sillä kotona ei onnea paljon ole. Isoveli on muuttanut toiselle paikkakunnalle työskentelemään ja lähettää rahaa taloudenhoitoon. Äiti puolestaan makaa joko sängyssä, tuijottaa tv:tä tai on pitkällä kävelyllä. Alex toteaa, että äidillä on toisinaan tällaisia hiljaisia päiviä, jolloin on hänen tehtävänsä käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Ilman koiraa ja rakettiharrastusta pojalla mahtaisi olla aika paljon kurjempaa.

Ehkä kun olette saaneet minulta kultaisen iPodin, tulette maahan, ja siihen mennessä meidän planeettalla ei ole enää ihmisiä, koska tulitte katsomaan liian myöhään. (s. 81)

Alex on tehnyt tilin Ancestry.comiin. Hänen äitinsä on kotoisin Filippiineiltä ja isän, joka oli kuollut kun poika oli ollut vielä liian pieni muistamaan, suku on tullut Euroopasta joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sivuston kautta Alex saa tietää miehestä, jolla on sama nimi ja sama syntymäpäivä, mutta joka asuu Las Vegasissa. Niinpä Alex päätyy tuohon kaupunkiin selvittämään, olisiko hänen isänsä sittenkin hengissä.

Alex on reipas, hauska ja fiksu pikkukaveri. En muista milloin viimeksi kirja on saanut minut naurahtelemaan ääneen, mutta tämä lukukokemus kuuluu niihin. Poika kuvaa esimerkiksi yhden toisen rakettiforumilaisen partaa kilinparraksi, koska se ei ole kasvanut vielä täyteen mittaan ollakseen pukinparta. Tarinalla on kuitenkin muitakin puolia, aika synkkiäkin, mutta hyvässä tarinassa kuuluukin olla monia tasoja. Tässä jälleen suosituksen arvoinen teos, jota aikuisenkin sopii lukea.
 

Mietin mitä ajattelette, kun kuuntelette näitä äänityksiä ja kuulette millaisia ääniä kuuluu maaplaneetan pojasta, joka yrittää olla urhea, pojasta, joka yrittää löytää totuuden, joka rakastaa perhettään ja ystäviään ja koiraansa - koiraa jonka hän nimesi sankarinsa mukaan. (s. 322)

    

Arvosana:

         

Takakannesta:

Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää.

  

Suomentanut: Terhi Kuusisto, 322 sivua, Aula & Co 2017

Alkuperäinen nimi: See You in the Cosmos (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Aamulehti, Pauline von Dahl, The YA Diaries, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapöllön huhuiluja, Loputonta lukemista, Luetut.net, Kirjakko ruispellossa, Hemulin kirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista,  Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Lukupiirissä | Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

"Tiesimme tietenkin - joskin aika pintapuolisesti - että olimme erilaisia kuin 

kasvattajat ja tavalliset ihmiset ulkomaailmassa: tiesimme ehkä senkin, 

että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa edessä olisivat luovutukset. 

Emme kuitenkaan todella tienneet, mitä se merkitsi."

  

Tammikuun Lukutoukat ja kirjanörtit kimppalukuteos, Helmikuun lukupiiriteos, Helmet 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (vinkki Lukuopas -palvelusta), TBR 100

  

Tunnelmaan virittelevää musiikkia: Ólafur Arnalds: Þú Ert Jörðin

    

Teoksen löysin omakseni entisen kotikyläni pikkukaupan kirjavaihtohyllystä viime kesänä. 

  

Minulla on aina ollut sellainen mielikuva Kazuo Ishigurosta, että hänen teoksensa olisivat jotenkin todella haastavia. En olisi voinut olla enempää väärässä. Olen nähnyt teoksen pohjalta tehdyn elokuvaversion (josta pokkarin kansikuvakin) joitakin vuosia sitten, mutten muistanut siitä kuin yhden, mutta juonen kannalta sitäkin merkittävämmän kohdan. Katsoin elokuvan uudelleen, kun kirjoitin tätä postausta, sillä huomasin sen olevan Netflixissä. Leffa menee pikakelauksella kirjaan verrattuna, mutta ihan ok katsomiskokemus sekin on. 

  

Ole luonani aina etenee soljuvasti, kiehtovalla tavalla takaumien kautta. Tämä on niitä teoksia, joista haluaa kertoa mahdollisimman vähän, jottei joku, joka ei vielä ole tätä lukenut saisi liikaa juonipaljastuksia. Näin ollen teoksen käsittely on hieman haastavaa. Sen verran kuitenkin voin sanoa, että varsin pitkään Ishiguro onnistuu salaamaan teoksen suurta käännettä ja teeman käsittely on todella onnistunut. Elokuvaversion nähneenä tätä yllätysmomenttia ei tietenkään minulle ollut, mutta odotin kovasti, kuinka kirjailija sen paljastaa. Hahmojen passiivinen suhtautuminen jakanee mielipiteitä, mutta minusta se sopii teoksen yleiseen tunnelmaan hyvin ja on siksi myös genressään melko poikkeuksellinen. 

  

Jokainen Hailshamin ulkopuolinen paikka oli meille siinä elämän vaiheessa mielikuvitusmaata. (s. 97)

  

Päähenkilö Kathy H. on alussa jo 31-vuotias. Oli varsin ilahduttavaa lukea hahmosta, joka on täsmälleen saman ikäinen kuin minä ja vieläpä muualla kuin chick lit -kirjallisuudessa. Suurimman osan teoksesta muodostavat Kathyn muistot vuosista Hailshamin sisäoppilaitoksessa Englannin syrjäisellä maaseudulla. Lapset elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta, koska he ovat erikoistapauksia. Kathyn kanssa samaan aikaan oppilaina olleet Tommy ja Ruth ovat keskeisiä sivuhahmoja, joskin Ruth on mielestäni aika epämiellyttävä ihminen. Tommyn piirtämistä eläimistä tulee mieleen Kerby Rosanesin värityskirjat.

Ruth oli löytänyt sinä kesänä ihanan vanhan kirkon vajaan kilometrin päästä Mökeistä, ja kirkon takana oli villiintynyt alue jossa ikivanhat hautakivet lojuivat heinikossa. (s. 266)

    

Tämä hyvin melankolinen teos muistuttaa tietyiltä osin paljon Neil Shustermanin Unwind-romaania sekä elokuvaa The Island. Dystopiaksi kirja on varsin maistreamia, eli se sopii myös sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä hae lukukokemukseltaan futuristisuutta (teos sijoittuu 1970-90-luvuille) tai tieteellistä terminologiaa. Suosittelenkin kirjaa lämpimästi ennakkoluulottomalle lukijalle, joka nauttii ajatuksia herättävästä kirjallisuudesta. Pidin paljon Ishiguron kielestä.

   

Käännös oli muutoin hyvä, mutta ihmettelin, miksi ihmisten kerrottiin käyvän työssä eikä töissä? Molemmat ovat varmaankin ihan yhtä oikein, mutta olen tottunut itse enemmän monikkomuotoon, joten aina kun näin tuon toisen muodon, se töksähti silmään.  

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita Hailshamin kodikkaassa sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Lapsia varjellaan siellä tarkoin ulkomaailmalta, ja heidät kasvatetaan uskomaan että he ovat erikoisia. Mutta minkä tähden he oikeastaan ovat siellä?

  

Vuosia myöhemmin, nyt 31-vuotiaan Kathyn muistoista rakentuu unohtumaton tarina siitä, miten he kolme vähitellen oivaltavat totuuden näennäisen onnellisesta lapsuudestaan ja heitä odottavasta tulevaisuudesta, joka vetää vertoja tieteisromaanien hurjimmille uhkakuville.

  

Suomentanut: Helene Bützow, 394 sivua, Tammi 2011 (1. painos 2005)

Alkuperäinen nimi: Never Let Me Go (2005)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Hurja Hassu Lukija, Lumiomena, Todella vaiheessa, Pieni kirjasto, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Luetut, lukemattomat

   

Samankaltaista luettavaa: Neil Shusterman: Unwind, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Marilyn Kaye: Replica-sarja, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa, Scott Westerfeld: Uglies, Anu Holopainen: Ihon alaiset, Jeff Long: Vuosi nolla, Margaret Atwood: Orjattaresi

Syyskuun luetut

   

Lukujumi vaivasi syyskuussa, mutta sain luetuksi kaksi lastenkirjaa, kaksi romaania, yhden pörröisen kissakirjan sekä yhdeksän sarjakuvaa. Bloggauksia on muutama rästijonossa, mutta jossain vaiheessa nekin valmistuvat ja ilmestyvät tänne. Kuukauden parhaat lukuhetket vietin Sämpyn ja Viimeisen tähden parissa. Suurimmat pettymykset olivat Jali ja lasihissi sekä kuukauden lukupiiriteos Kultahattu. 

  

Muita kuulumisia: olen käynyt ulkoiluttamassa kaverini kissaa muutaman kerran parin viikon aikana. Miehelläni on paha kissa-allergia, mutta ulkona se ei haittaa, etenkään jos hän ei silitä kissaa. Ihanaa auttaa lähipiiriä näin mukavalla tavalla. ♥ Tilasin itselleni uudet talvikengät Zalandon tarjouksesta! Vaelluskengät, joita olen käyttänyt lähes vuoden ympäri alkavat olla viiden-kuuden vuoden käytön jälkeen aika nuhjuisen näköiset, niin olikin jo aika päivittää lookia. Nyt on vielä odotettava pakettia lähikauppaan. Alkukuusta olisi tarkoitus mennä kirpparikierrokselle, jos löytäisin vaikka kivan tunikan, hameen tai neuleen syksyksi. Muutama kirjakin saattaa mukaan tarttua. :D

   

   

Lokakuussa onkin Halloween-lukuhaasteen aika ja sitä silmällä pitäen olen kasannut pinon kiinnostavia teoksia. Spotifyssä olevan Halloween-soittolistani avulla haen sopivaa fiilistä alkaneeseen kuukauteen. (Vinkatkaapa omia Halloweeniin sopivia suosikki kappaleitanne! Olisi kivaa löytää uusia korvamato-biisejä.) Olen myös askarrellut kuukauden teeman mukaisesti. Harry Potter-sauvapaja on ollut muutaman päivän pystyssä (laitan mahdollisesti kuvaa, sitten kun ovat valmiita) ja vielä olisi tarkoitus tehdä ainakin sarvet hiuspantaan ja luurangon käsi.

  

      

Lokakuussa on myös Kirjamessut! Olen siellä toista kertaa kirjabloggarina, eli nykäiskää hihasta, jos tunnistatte. Siihen liittyen, ilmoittelen lähiaikoina blogissani yhdestä kivasta bloggaaja-asiasta, jonka jokainen halukas voi pian saada pientä kustannusta vastaan. :) 

      

  

Tässä vielä loppuun kaikki kuukauden aikana luetut:

• Sui Ishida: Tokyo Ghoul 3
• Roald Dahl: Jaakko ja jättipersikka
• Roald Dahl: Jali ja lasihissi
• Hajime Isayama: Titaanien sota 3-9 (bloggaus tulossa)
• Neil Gaiman: Kuolema - Elämisen kallis hinta 
• Riikka Hedman: Sämpy - Kissan vuosi
• Rick Yancey: Viimeinen tähti (bloggaus tulossa)
• F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (bloggaus tulossa)

Klassikkohaaste osa 2 | L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (Anna #1)

"-Kuinka hauskaa on olla kotimatkalla ja tietää, että tulee kotiin, sanoi hän. 

-Minä rakastan jo Vihervaaraa, enkä koskaan ennen ole rakastanut mitään paikkaa."

  

 
Tunnelmamusiikkia: Miriam Stockley: Perfect Day, Secret Garden: Nocturne, Enya: Watermark, Agnes Obel: Riverside, Lasse Mårtenson: Myrskyluodon Maija

Klassikkohaasteen ensimmäisessä osassa luin William Goldingin Kärpästen herran. Alunperin olin ajatellut tuolloin lukea L.M. Montgomeryn Pienen runotytön, mutta se tulikin vastaani jo aiemmin lukupiirissä viime keväänä. Tässä haasteen jatko-osassa (jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi) puolestaan oli pitkään tarkoituksenani lukea J.D. Sallingerin Sieppari ruispellossa, mutta joulukuussa, kun valitsin lukukirjoja lomamatkalleni, huomasin sen sijaan tarttuvani Montgomeryn toiseen suosikkiklassikkoon. Tämän vuonna 1950 ilmestyneen painoksen Anna-sarjan ensimmäisestä osasta, Annan nuoruusvuodet sain ystävältäni jouluna 2014 lahjaksi. Hän on suuri Anna-fani. Itse taidan kuitenkin olla enemmän Emilian suuntaan kallellani. 

  

Eletään 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Anna on 11-vuotias, harmaasilmäinen, pisamainen ja punatukkainen tyttö, joka asuu lastenkodissa. Hänen vanhempansa kuolivat tytön ollessa hyvin pieni. Marilla ja Mathew Cuthbert puolestaan ovat yli viisikymmenvuotiaat sisko ja veli, jotka asuvat saman katon alla. Matthewin terveys ei ole entisenlainen ja Marilla keksiikin naapurin rouvan juoruista, että he voisivat ottaa lastenkodista pojan rengiksi Matthewia auttamaan. Asian toimittamisessa tapahtuu kuitenkin sekaannus ja Cuthbertit saavatkin pojan sijasta Annan, joka muuttaa kaksikon elämän aivan kokonaan. 

  

Olen aina kuullut sanottavan, että Prinssi Edwardin saari on maailman kaunein paikka. (s. 23)

  

Cuthbertit asuvat Kanadassa, Prinssi Edwardin saarella. Heidän talonsa nimi on Vihervaara, ja sitä ympäröivää luontoa Anna ihastelee antaumuksella. Hänellä on myös tapana nimetä kauniita asioita, kuten talon edessä olevan kirsikkapuun hän ristii Lumikuningattareksi. Annalla on lentävä mielikuvitus, eikä hän juuri koskaan jaksa istua paikallaan hiljaa. Ominaisuuksia, joihin samaistuin paljon. Kaikki eivät kuitenkaan pidä Annan terävistä havainnoista. Punatukkainen tyttö saakin rauhaisan kylän asioihin virtaa. 

  

Jo viime vuonna, lukiessani Pientä runotyttöä, ajattelin, että Montgomeryn täytyi olla HSP (Highly Sensitive Person eli erityisherkkä ihminen), sillä niin vahvasti hänen kuvaamansa tyttöhahmot kokevat maailman. Erityisesti kirjailijan luontokuvaukset ovat molemmissa teoksissa ihastuttaneet suuresti. Naustiskelin ympäristöään herkästi aistivan Annan kasvutarinaa pienissä paloissa, muutaman luvun kerrallaan. Halusin nimittäin pitkittää kertomusta, vaikka tiedänkin kirjoja sarjassa riittävän. Annan kanssa sain kokea suurta iloa ja kun pääsin toiseksi viimeiseen lukuun, myös suurta surua.  

  

Herkkine, vilkkainen luonteenlaatuineen hän otti vastaan elämän sekä surut että ilot kolminkertaisella kiihkeydellä. Marilla ymmärsi tämän, ja se herätti hänessä eräänlaista levottomuutta; hän aavisti, että tulevat vastoinkäymiset kohtaisivat häntä raskaina, ja hänellä ei ollut vielä selvillä, että tuossa suhteellisesti yhtä suuressa nauttimis- ja iloitsemiskyvyssä piilisi täysin riittävä määrä vastapainoa. (s. 233)

  

Vaikka emme tulleet Annan kanssa aivan sukulaissieluiksi, viihdyin hänen seurassaan vaivattomasti, aivan niin kuin runotyttö-Emiliankin kanssa. Tulen ehdottomasti jossain vaiheessa jatkamaan taivaltani myös Anna-kirjojen parissa. Montgomeryn teoksissa on sellaista herkkyyttä ja kauneutta, joka puhuttelee minua. Hänen tyttöhahmonsa ovat oman tiensä kulkijoita, haaveilijoita, itsenäisiä (joskus myös hyvin itsepäisiä), rohkeita ja sanavalmiita nuoria naisia, joista jokainen uusi sukupolvi voi ottaa mallia. 

  

Minussa on niin monta erilaista Annaa. Välillä ajattelen, että siitä varmaankin johtuu, että saan aikaan niin paljon sotkua... Jos olisin vain yksi ainoa Anna, olisi paljon mukavampaa... Mutta ei puoliksikaan niin hauskaa. (s. 215-216)

  

Annan tarina on ollut vuosikymmeniä suomalaisten suosikkeja, sillä sarjan ensimmäisestä osasta on otettu ainakin 23 painosta. 

   

Anna-sarja:

1. Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908), suom. 1920
2. Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909.), suom.  1921 
3. Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915), suom. 1921
4. Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams 1917), suom. 1922
5. Sateenkaarinotko (Rainbow Valley 1919), suom. 1925
6. Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside 1920), suom. 1962
7. Anna opettajana (Anne of Windy Poplars 1936), suom. 2002
8. Annan perhe (Anne of Ingleside 1939), suom. 2002
9. Annan jäähyväiset (The Blythes are Quoted 2009), toim. Benjamin Lefevbre, suom. 2010, novellikokoelma

L.M. Montgomeryn tuotannosta on suomennettu myös nämä klassikot:

• Pieni Runotyttö (Emily of New Moon 1923), suom. 1928
• Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs 1925), suom. 1948
• Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest 1927), suom. 1949
• Sara Stanleyn tarinat (The Story Girl 1911), suom. 1994
• Sara, tarinatyttö (suom. 2010, uusi käännös kirjasta The Story Girl)
• Sara ja kultainen tie (The Golden Road, 1913), suom. 2011
• Sininen linna. (The Blue Castle, 1926.) suom. 1930 
• Jane Victoria (Jane of Lantern Hill, 1. osa, 1937), suom. 1993
• Jane Victoria tulee kotiin (Jane of Lantern Hill, 2. osa 1937), suom. 1993
• Tie eiliseen (The Road to Yesterday, 1974), suom. 1976, novellikokoelma
• Tiedän salaisuuden (The Doctor's Sweetheart and Other Stories, 1979), suom. 1981, novellikokoelma
• Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, 1929), suom. 2009
• Hedelmätarhan Kilmeny (Kilmeny of the Orchard, 1910), suom. 2012
• Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933), suom. 2009
• Pat Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, 1935), suom. 2010

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Anna-sarjan ensimmäisessä romaanissa Anna Shirley tulee lastenkodista Vihervaaraan Marilla ja Matthew Cuthbertin kasvatiksi. Tunteellinen ja vilkas punatukka ei aina sovi perinteisten teekutsujen hillittyyn ilmapiiriin, mutta koulussa Anna päihittää jopa paikkakunnan nuoren älykön Gilbert Blythen. Ystävänsä Diana Barryn kanssa Anna perustaa tyttöjen kirjallisen klubin. Neitoset odottavat innokkaasti kolmetoistavuotispäiviään, jolloin he saavat luvan solmia hiuksensa aikuismaiselle nutturalle.

       

Suomentanut: Hilja Vesala, 388 sivua, WSOY 1950 (6. painos, 1. suomenkielinen painos 1920)

    

Alkuperäinen nimi: Anne of Green Gables (1908)

    

Tähän tyttökirjaklssikkoon on sukellettu mm. näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Pihin naisen elämää, Lukuisa, Cilla in Wonderland, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja:  L.M. Alcott: Pikku naisia, Eleanor H. Porte: Iloinen tyttö, Mary Marck: Eevan luokka, Rauha S. Virtanen: Seljan Tytöt, Helen Dore Boylston: Helenan oppivuodet, Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

John Grisham: Joulua pakoon

"Nyt se ei tunnu samalta."

"Mikä?"

"Joulu."

  

     

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 45. A book set during Christmas, Reading the Rainbow - Luetaan sateekaari: Tummansininen

Tunnelmamusiikkia: Frank Sinatra: Let it Snow, Frosty the Snowman, Nightwish: I'm Walking in the Air

  

Krankien 23-vuotias tytär Blair on ensimmäisen kerran poissa kotoa jouluna. Hän on lähtenyt Peruun vapaaehtoistyöntekijäksi vuodeksi, eikä palaa ennen seuraavan vuoden joulua. Joulu perinteineen ei tunnu samalta, joten Luther saa mahtavan idean eräänä kylmänä ja märkänä päivänä. Mitä jos jättäisi joulun kokonaan väliin? Ei kuumeista shoppailua, joulukorttien kirjoittamista, ruuhkassa jonottamista...

  

Siinä Luther seisoi tienpuolessa jalat kylmettyneinä, kello kilkatti, kaiuttimista raikui Joulupukki matkaan jo käy ja joulukoristeiden palvojat täyttivät jalkakäytävän. Luther alkoi inhota joulua. (s. 12)

  

Tilitoimistossa työskentelevä Luther hankkii liput kymmenen päivän Karibian-risteilylle (lähtö 25.12.) ja perusteltuaan päätöksensä vaimolleen Noralle säästökysymyksenä: normaaliin jouluun perheellä on mennyt yli 6000 dollaria, mutta jättämällä joulun väliin he säästäisivät 3000 dollaria. 

  

Parille tulee yllätykäsenä, kuinka paljon heidän naapurinsa, ystävänsä ja työtoverinsa ihmettelevät päätöstä. Luthorille vitsaillaan jopa Charles Dickensin Saiturin joulu -viittauksilla. Hemlock-kadun varrella asuvilla on ollut tapana nostaa katolleen valaistu lumiukko. Krankien talo on ainoa koristeematon sen varrella. Asukastoimikunnan puuhamies Vic Frohmeyer ottaa asiakseen käännyttää Lutherin takaisin "valoon" ja  juhlimaan joulua. 

  

Kaikki ei kuitenkaan suju aivan ongelmitta ja mitä enemmän Krankit yrittävät pitäytyä päätöksessään, sen lujemmin naapurusto keksii keinoja hieroa joulun sanomaa heidän naamalleen. Esimerkiksi kuoro laulaa heidän etupihallaan niitä kappaleita, joissa mainitaan lumiukko.  

  

Lyhkäinen teos on nopealukuinen, mutta hahmoihin on vaikeaa saada otetta, sen verran ohueksi he jäävät. Huumori toimii paikoin ihan viihdyttävästi. Pystyn kyllä samaistumaan osaan Lutheria joulussa ärsyttäviin piirteisiin, sillä onhan se totta, että nykyinen tapa viettää joulua on varsin kaupallinen. 

  

Teoksesta on myös tehty elokuvasovitus Skipataan joulu (Christmas with the Kranks, 2004)

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

John Grishamin hilpeä joulutarina.

  

Miltä tuntuisi joulunalus ilman joulukiireitä? Ei tungeksimistä ostoksilla ja liikenneruuhkissa, ei tarpeettomia lahjoja, ei rojuja eikä käärepapereita. Luther ja Nora Frank päättävät lähteä jouluna Karibian risteilylle. Mutta vain tämän kerran! Ja vain siksi, että heidän aikuinen tyttärensä on Perussa ja on ensimmäisen kerran joulun poissa kotoaan. Tänä jouluna Frankien talo olisi kadun ainoa talo, jonka katolta puuttuisi älyttömästi hymyilevä lumiukko. Krankit eivät myöskään aio järjestää tavaksi tulleita jouluaaton kutsuja. He eivät aio lähettää edes joulukortteja saati hankkia joulukuusta. Ystävistä Frankien suunnitelma on omituinen ja ällistyttävä. Toteutuuko Lutherin ja Noran joulu unelma? 

  

Joulua pakoon -tarinassa John Grisham ilakoi siekailematta jouluun liittyvän kaaoksen ja mielettömyyden kustannuksella.

   

Suomentanut: Hilkka Pekkanen, 180 sivua, WSOY 2002

    

Alkuperäinen nimi: Skipping Christmas (2001)

  

Myös täällä on pakoiltu joulua: Kirjakirppu, Aamunkajon lukukokemukset, Hemulin kirjahylly, Kirja-aitta, Kristiinan lukupäiväkirja

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

"Margo rakasti aina mysteereitä. Ja kun ottaa huomioon mitä kaikkea 

myöhemmin tapahtui, en voi olla ajattelematta, että Margo saattoi 

rakastaa arvoituksia niin paljon, että muuttui itsekin arvoitukseksi."

     

     

Arvostelukappale

Tunnelmamusiikkia: Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, The Lumineers: Ho Hey, Grouplove: Tongue Tied

  

Huonostakin lukukokemuksesta on yleensä jotain kirjoitettavaa, mutta kun kirja ei oikein herätä mitään ajatuksia, paitsi korkeintaan parista sivulauseesta, niin silloin on jo varsin vaikeaa saada kasaan järkevää blogipostausta. Etenkin kun vertaan tätä kokemusta Tähtiin kirjoitettuun virheeseen, joka liikutti minuakin lukijana yllättävän paljon. Yritän kuitenkin kertoa hieman teoksesta ja kokemuksestani, sillä uskon löytäväni kohtalotovereita, joille on joskus käynyt samoin. Kyseessä on siis John Greenen Arvoitus nimeltä Margo, josta tehty elokuva Paper Towns sai ensi-iltansa 24.7.2015

  

Arvoitus nimeltä Margo päätyi luettavakseni, kun se valikoitui siskojeni (s. 1974 ja 1968) ja heidän tyttäriensä (s. 1999 ja 2003) kanssa yhdessä luettavaksi kesälomakirjaksi (idea tällaisesta tempauksesta oli minun). En muista, milloin viimeksi olen lähtenyt yhtä avoimin mielin, vailla minkäänlaisia alkuolettamuksia lukemaan kirjaa ja silti pettynyt siihen näin pahoin. Joskus toki luo aivan huomaamattaan tavoittamattomissa olevia mielikuvia, mutta jos ennakkokäsityksiä ei ole ja ne silti alittuvat, on teoksessa pakko olla jotain vialla. Tai sitten reaktioni kertoo enemmän minusta lukijana kuin kyseisestä teoksesta.

  

Jos asetan vuoden alussa lukemani Tähtiin kirjoitetun virheen (jatkossa TKV) kaksintaisteluun Arvoitus nimeltä Margon (jatkossa ANM) kanssa, voiton vie TKV 10-0. Näin senkin jälkeen, että olin nähnyt TKV:stä tehdyn, varsin uskollisesti juonta seuraavan filmatisoinnin ennen kuin luin alkuperäisversion, enkä päässyt samalla tavalla yllättymään juonenkäänteistä. Eihän TKV:kään ole sinällään täysin uniikki tai edes kaikkein paras nuortenkirja vertaistensa joukossa, mutta jotain kertoo sekin, kuinka teos on tavoittanut laajemman lukijaverkon myös vanhempien lukijoiden joukossa. Syöpäsairaiden nuorten rakkaustarinassa on myös aivan erilainen lataus kuin seinäruusu-pojan ihastumisessa koulun suosituimpaan tyttöön. Jälkimmäiseen on helpompaa samaistua, mutta siitä puuttuu silti se jokin.

  

ANM:kin teksti on hyvin sujuvaa ja paksunpuoleisen teoksen lukee parilla istumalla. Greenellä on taito kirjoittaa kauniisti virtaavaa tekstiä ja heitellä sekaan tarinaa eteenpäin vieviä runolainauksia ja paulocoelhomaista filosofointeja ali-arvioimatta keskeistä kohderyhmäänsä, mutta verrattuna TKV:n jättämään tunnelmaan, tämä on varsin laimea esitys. Yhdellä lauseella tiivistettynä teosta voisi kuvata road tripiksi haavekuvan perässä kulkevasta pojasta. 

   

En tiedä enää, kuka Margo on, tai kuka hän oli, mutta minun on löydettävä hänet. (s. 189)

  

ANM alkaa hienosti: on ikkunalaudalla nököttävä, ninjaksi pukeutunut tyttö, joka pyytää kilttiä naapurinpoikaa mukaan tarkasti suunnitellulle kostoretkelle. Yhdessä Quentin ja hänen lapsuuden ihastuksensa Margo kulkevat halki nukkuvan kaupungin, keräävät tarvikkeita, suorittavat kostotoimenpiteet ja päättävät retkensä varsin romanttiseen miljööseen. Koska Quentin ei kuitenkaan ole tämän tarinan sankari, ei ainakaan alussa, hän ei saa aikaiseksi tehdä aloitetta kaukaa ihastelemansa tytön kanssa.

  

Seuravana aamuna Margo on kadonnut kuin aave, jättäen jälkensä vain leivänmuruista koostuvan vihjeiden polun, jota Quentin ystävineen seuraa hieman pakkomielteisesti. Teoksen aikana hän kuitenkin lopulta tajuaa, että jahtaa vain Margosta luomaansa kuvajaista. ei tyttöä itseään - sillä kukaan ei tunne oikeaa Margoa. Margo on yhtä paperinen kuin kuvitteelliset kaupungit, joihin teoksen alkuperäinen nimi viittaa. 

  

Walt Whitmanin runolla Laulu itsestäni (Song of Myself) on keskeinen asema ANM:ssa. Runo vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja etenkin sen vertauskuva ihmisistä ruohona ja kuinka juuret yhdistävät meidät toisiimme teki vaikutuksen. Täytyy ehkä tutustua tähän minulle aikaisemmin tuntemattomaksi jääneeseen runoilijaan paremmin. 

Älä luovuta vaikka et heti löytäisi minua,

jos en ole täällä etsi tuolta:

pysähdyin johonkin odottamaan sinua. 

(suom. Markus Jääskeläinen)

     

Tarinan juoni kuulostaa todella mukaansa tempaavalta, mutta viimeinen kolmannes kirjasta, tai oikeastaan vasta viimeiset 40 sivua aiheuttivat suurimman pettymyksen. Mielenkiintoisesti koottu, salapoliisitarinaa muistuttava rakenne saa odottamaan, että lopun täytyy olla jotain aivan omaa luokkaansa, täynnä ilotulituksia tai vähintäänkin se takakannen lupaama ruumis odottaa matkan päässä. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Hetken aikaa maisteltuani voisin sanoa, että Green on onnistunut ainakin sen suhteen, että teoksen loppu todella yllättää. 

  

En pidä itseäni kovinkaan romantiikannälkäisenä ihmisenä, mutta jos vertaa tätä tapaa päättää teos vaikkapa Jennifer E. Smithin Tilastolliseen todennäköisyyteen kohdata se ainoa oikea, ei liene vaikeaa arvata kumman teoksen suuntaan vaakakuppini kallistuu. Toisaalta, mikään muu tapa päättää ANM olisi saattanut tuntunut valheelliselta ja siirappiselta, että kenties Greenellä ei ollut mitään muuta tapaa sitoa tarinaa päätökseen. Ehkä teoksen vahvuutena onkin juuri se, mitä aluksi itse pidin sen suurimpana heikkoutena: kuinka kirjailija onnistuu lopussa mind gamessaan ja jättää lukijan pohtimaan itseään. 

    

Minulle ilo oli sitä, että näin kuinka lankamme koskettivat toisiaan, erkanivat ja palasivat taas yhteen. (s. 108)

    

ANM on kasvutarina, jolla on hyvä opetus aikuisellekin lukijalle. Kuinka voimme todella tuntea toinen toisemme, kun luomme jatkuvasti mielikuvia, peilien kautta heijastuvia kaksiulotteisia versioita lihaa ja verta olevista ihmisistä ympärillämme. Keittiöfilosofointi saa ajattelemaan omaa suhtautumistaan läheisiinsä ja katsomaan tarkemmin toiseen ihmiseen tuon harhakuvan lävitse. 

  

Lukupinossa odottaisi vielä kirjailijan kolmas suomennettu teos, Kaikki viimeiset sanat, jonka lainasin siskontyöistäni nuoremmalta, joskin epäilen teoksen olevan saamien varsin tylyjen blogikomenttien peruseella vielä huonommin minulle maistuva kuin ANM. Se on toisaalta  paljon lyhyempi. Ihmettelen kyllä, ettei Greeneltä ei ole TKV:n jälkeen ilmestynyt romaaneja tai oikeastaan paljoa muutakaan kirjallista tuotantoa. Ehkä teos on hänen uransa huipentuma, eikä hän halua pettää omia tai lukijoidensa haaveita. 

  

Eniten nautin ANM:ssa kuvatusta kaupungin hitaasta lahoamisesta: lumihiutaleina rapisevasta maalista, hylätyistä kaupakeskuksista ja rakentamatta jääneistä kummituslähiöistä, joissa vain ruoste ja rappio löytävät jalansijaa. Greene mainitsee myös miesryhmän, joka kiertää hylätyissä paikoissa ottamassa kuvia (mm. vanhassa mielisairaalassa). Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa:

    

Näin Margon vieressäni, mutta tunsin silti olevani aivan yksin isojen, tyhjien rakennusten keskellä, aivan kuin olisin selvinnyt maailmanlopusta, ja maailma olisi annettu minulle, kuin olisin saanut koko ällistyttävän ja loputtoman maailman tutkittavakseni. (s. 76)

  

ANM on voittanut kaksi palkintoa: 

• Edgar Allan Poe Award, 2009 (Best Young Adult Novel)
• Corine Literature Prize, 2010 (Young Adult Novel)

  

Suomennetut Greenet:

• Tähtiin kirjoitettu virhe, 2013 (The Fault in Our Stars, 2012)
• Kaikki viimeiset sanat, 2014 (Looking for Alaska, 2005)
• Arvoitus nimeltä Margo, 2015 (Paper Towns, 2008)

Suomentamattomat Greenet:

• An Abundance of Katherines (2006)
• Let It Snow: Three Holiday Romances (2008) - yhdessä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa
• Will Grayson, Will Grayson (2010) - yhdessä David Levithanin kanssa

     

ANM:n myötä voin merkitä taas yhden ruudun Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta. Valinta osui tällä kertaa kohtaan KASVOKUVA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  

Arvosana:   

     

Takakannesta:

Quentin Jacobsen on aina ollut rakastunut Margoon. Lapsuuden ystävyyden jälkeenhän ja Margo ajautuivat eri kasteihin: upea ja kekseliäs Margo suosittuihin, nörttimäinen Quentin marginaaliin. Kun ninjaksi pukeutunut Margo koputtaa Quentinin ikkunaan ja kutsuu tämän koko yön kestävälle kostoretkelle, poika lähtee mukaan. Seuraavana aamuna Quentin palaa kouluun sydän täynnä uutta läheisyyttä Margon kanssa, mutta käy ilmi, että tyttö on kadonnut.

  

Greenin kolmas suomennos toimii kuin dekkari: Quentin alkaa ratkoa arvoitusta nimeltä Margo ja tajuaa, ettei ole tuntenut tyttöä lainkaan – eikä välttämättä löydä häntä enää elävänä. Mitä ihmiset voivat todella tietää toinen toisistaan? Kuten kaikki Greenin tarinat, myös Arvoitus nimeltä Margo on tulvillaan runoutta, läpänheittoa, ystävyyttä, filosofiaa ja rakkaudenkaipuuta.

    

Samantyylisiä kirjoja: Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

  

Alkuperäinen nimi: Paper Towns (2012), Suom. Helene Bützow, 399 s. WSOY 2015

Muita kokemuksia kirjasta: Lukutoukan kulttuuriblogi, Eksynyt kirjojen maailmaan, Kirjasähkökäyrä, Kasoittain kauniita sanoja, Opus eka

Klassikkohaaste osa 1 | William Golding: Kärpästen herra

"Meidän on laadittava sääntöjä ja noudatettava niitä. Emmehän me ole villi-ihmisiä. 
Me olemme englantilaisia, ja englantilaiset ovat aina etevämpiä kaikessa."

    

   

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 25. A book you were supposed to read in school but didn’t, I Spy: 21. Animal/Insect

Tunnelmamusiikkia: Ulf Söderberg: Vargskymning, Tom Holkenbong: Water (Mad Max: Fury Road -soundtrack)

    

Kun Reader, why did I marry him? -blogin Omppu esitteli klassikkohaasteen, olin aluksi ajatellut lukevani L.M. Mongomeryn Pienen runotytön. Se kuitenkin tuli vastaani jo aikaisemmin, sillä se nousi lukupiirini kuukauden kirjaksi jo maaliskuussa. Pikainen ajatusten uudelleen kelaus ja löysin kirjahyllystäni täydellisen teoksen haasteeseen.

  

Tätä teosta minulle on joskus suositeltu dystooppisena, nimittäin kirjallisuuden Nobelillakin vuonna 1983 palkitun William Goldingin tunnetuin romaani, Kärpästen herra. Kyseisen pokkaripainoksen sain siskoltani, kun hänen poikansa oli hankkinut teoksen lukion äidinkielen kurssia varten. Koska itse en kyseistä teosta ole koskaan koulussa lukenut, ajattelin ottaa vahingon nyt takaisin.

     

Kärpästen herra on todellinen klassikko, niin monta eri painosta siitä on julkaistu suomessakin. Teoksesta on tehty useampia elokuvasovituksiakin. Ensimmäinen, alkuperäisteosta hyvin uskollisesti noudattava versio on Peter Brookin ohjaama mustavalko-elokuva vuodelta 1963. Vuoden 1990 Harry Hookin ohjaamassa versiossa on puolestaan otettu jonkin verran vapauksia tarinan suhteen. Katsottuani tuon uudemman leffan löysin kyllä pitkälti saman perustarinan siitä, vaikka joissakin yksityistyiskohdissa selkeitä eroavuuksiakin oli. 

  

Aloittaessani teoksen, minulla ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa teoksesn sisällöstä, Olikin siis täydellinen yllätys, että tässäkin teoksessa liikutaan toisen maailmansodan ajassa, johon sijoittuvia romaaneja olen viimeaikoina lukenut useammankin. Kaikki alkaa siitä, kun koulupoikia kuljettava lentokone putoaa Tyynellämerellä ja henkiinjääneet pojat pelastautuvat läheiselle, asumattomalle saarelle. 

  

He tottuivat pain uuteen elämäntahtiin, joka noudatti auringon hidasta kiertoa aamusta iltaan ja nopeati pimenevään yöhön. (s. 72)

  

Aluksi kaikki sujuu hyvin: pojat valitsevat johtajan joukostaan, kutsuvat merestä löydetyn torvisimpukan avulla kokouksia koolle, päättävät yleisistä säännöistä, rakentavat majoja, syövät hedelmiä ja pitävät yllä merkkitulta heitä etsiviä aluksia varten. Kaikki on kuin vain yhtä pitkittynyttä eväsretkeä. Pian rymän jäsenten välillä syntyy kuitenkin riitaa, joka jakaa pojat kahteen heimoon. Toista ryhmää johtaa äänestyksellä valittu Ralph, toista entinen kuoronjohtaja ja metsästäjänä kunnostautunut Jack Merridew.

    

Minä pelkään. Meitä itseämme. (s. 204)

    

Tilanteet eskaloituvat nopeasti ja ilman valvovaa auktoriteettia pojat villiintyvät enenevässä määrin ja unohtavat olevansa sivistyneitä englantilaisia. Metsästyksen nostattama verenhimo, leirinuotiolla kerrotut kummitustarinat ja pimeydenpelko synnyttävät mielikuvituksellisen, viidakossa elävän pedon, jonka vuoksi lopulta aiheutuu kahden pojan kuolema. Lopulta vain Ralph uskoo pelastukseen ja yrittää saada muutkin huolehtimaan tulesta huonoin tuloksin. Kohtaus, johon Kärpästen herra päättyy on hyvin perinteikäs ja ennalta-arvattava, mutta juurikin siksi niin vaikuttava. 

  

Pidin suuresti Goldingin ja suomentajan yhteistyössä syntyneestä kuvailevasta kielestä, jossa kookospähkinät muistuttavat pääkalloja, käsiä kahlitsevat sivistyksen rauniot ja puusta toiseen tuulen siivillä hypähtelevä tuliorava luovat eläviä mielikuvia. Alkuasetelma ja teoksen makaaberit kuvaukset olivat lukukokemuksen parasta antia, sillä välillä pakkomielteinen roikkuminen samoissa asioissa oli puuduttavaa. Kurkistus ihmismielen pimeälle puolelle ja kulttuurin kariseminen poikien yltä samaa tahtia kuin vaatteet repeytyivät ja likaantuivat antoivat kuitenkin riittävästi potkua jatkaa lyhyehkö klassikko loppuun saakka,

  

Me olemme kaikki kuin tuuliajolla ja asiat käyvät yhä kurjemmiksi. (s. 120)

  

Triviaa: Teoksessa on paljon samaa kuin tv-sarjassa Lost sekä Tom Hanksin tähdittämässä leffassa -Cast Away - Tuuliajolla. 

    

BINGO! Ensimmäinen bingoni koskaan näissä haasteissa. Jonossa olevista bloggauksista on pian tulossa vielä lisää rasteja. Viidennen viivan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingon ruudukon vasempaan pystyriviin toi Kärpästen herran heimotaiteellinen kansi ABSTRAKTILLA KUVIOLLAAN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

     

   

Arvosana:   

 
Takakannesta:

Toisen maailmansodan aikana joukko englantilaisia koulupoikia pelastuu alasammutusta lentokoneesta autiolle Tyynen meren saarelle. Kun sivistyksen pinta alkaa murentua, hyvinkasvatetut koulupojat muuttuvat villi-ihmisiksi, joiden maailmaa hallitsevat väkivalta ja pelko. 

  

Sir William Goldingin klassinen romaani ilmestyi vuonna 1954 ja on Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saaneen kirjailijan tuotannon huippu.

  

Alkuperäinen nimi: Lord of the Flies (1954), Suom. Juhana Perkki, 224 s. Seven/Otava 2000 (1. suomenkielinen painos 1960)

Ihmisen pimeästä puolesta on kirjoitettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjaneidon tornihuone, Todella vaiheessa, Villasukka kirjahyllyssä, Oksan hyllyllä, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja: Daniel Defoe: Robinson Crusoe, Jules Verne: Salaperäinen saari, Terry Pratchett: Valtio, James Dashner: Maze Runner - Labyrintti

Ann Aguirre: Horde

"You plan to save the world."

     

       

Tunnelmamusiikkia: Imagine Dragons: Warriors,  Two Steps From Hell: Black Blades, 1000 Ships of Underworld, Undying Love, Audiomachine: Tree of Life, When it All Falls Down, Being Alive, The Origin of the Species, Wars of Faith, Doom Unit: Killing Time

  

Tiedätte varmaankin sen hyvän, mutta tyhjän tunteen, joka tulee, kun on lukenut loppuun erittäin vaikuttavan teoksen tai sarjan loppuun? En muista olenko koskaan lukenut kokonaista sarjaa näin tiiviissä tahdissa tai milloin viimeksi olen saanut viimeisen sivun jälkeen tuon mainitsemani olotilan. Edes Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (jota muuten povaan vuoden parhaaksi lukukokemukseksi, ainakin 2015 ilmestyneiden teosten kategoriassa) ei yltänyt tuon tuntemuksen herättelijäksi. 

  

Ann Aguirren Razorland-trilogia on yksinkertaisesti sellainen, joka pyyhkäisee jalat alta - useammin kuin kerran. Luin trilogian aloittavan teoksen Enclave huhtikuun alussa ja toisen osan Outpost saman kuun lopussa. Kolmatta osaa, Hordea, ei Suomen kirjastoissa kuitenkaan ollut, vaan tein siitä kaukovarauksen. Teoksesta tehtiin samalla myös hakintapyyntö Oulun kaupunginkirjastolle. 

  

No, niin kuin aikaisemmin kerroin, kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta sain teoksen lopulta ja luin sen parissa illassa. En halunnut ahmia Hordea liian nopeasti, vaikka se edeltäjiään tuhdimpi onkin, vaan yritin pitkittää lukukokemusta edes hieman. Horde pääsi yllättämään lopputaistelun käänteissä, eikä kyyneleiltäkään vältytty. Siinäkin jälleen yksi harvinainen reaktio. Edellisen kerran silmänurkkani kostui John Greenen Tähtiin kirjoitetun virheen aikana tammikuussa. 

  

Outpost päättyi siihen, että mutattien lauma on ympäröinyt rauhaisasti eläneen Salvationin yhteisön ja Deucen joukkioineen (sis. Fade, Stalker, Tegan) on haettava apua lähimmästä aseistautuneesta yhteisöstä. Aikaisempien osien tapaan suunnitelma kuulostaa suoraviivaisemmalta ja ongelmattomammalta kuin se toteutuessaan on. Matka joutomaan halki ei olisi mitään ilman verenvuodatuksta ja yhä älykkäämmiksi käyvät mutantit hyökkäävätkin toistuvasti ihmiskunnan viimeisten selviytyjien kimppuun. Deucen mielessä alkaa kehittyä suunnitelma olentojen lopulliseksi tuhoamiseksi. 

  

They no longer killed indiscriminately out of endless hunger, which meant this was more than conflict over territory. 

This was war. (s. 48) 

  

Toisin kuin aikaisemmin, Horde kuvaa tapahtumia pitkältä aikaväliltä, eikä kaikkia siirtymiä paikasta toiseen kuvata tarkasti. Silti kerronta etenee lähes puoleen väliin kirjaa suhteellisen hitaasti. Loppupuoli onkin vastapainoksi silkkaa toimintaa vailla hengähdystaukoja. Teos pursuaa eeppisiä joukkokohtauksia ja olisikin vallan hienoa,jos teoksesta joskus tehtäisiin elokuva. Materiaalia ainakin riittäisi yllin kyllin ihokarvoja nostattaviin kohtauksiin. 

   

Nerves fluttered in my stomach. This was the real beginning of our resistance. I felt it in my blood and bones, but it could also end before it began. Talking had never been my specialty; I was good with weapons, not words. (s. 139)

   

Yllä olevassa lainauksessa lienee jotain tuttua Matkijanärheen tutustuneille? Hordekin sopii hyvin naistenviikon teemaan, onhan tässäkin naisen kirjoittamassa teoksessa naispäähenkilö. Verrattuna esimerksi kahteen muuhun kolmiodraamaisen YA-dystopian sankarittareen, Katnissiin (Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia) ja Trisiin (Veronica Roth: Outolintu-trilogia), Deuce on näistä se, joka sopii nostettavaksi kapinan keulakuvaksi. Tai ainakin itse ottaisin hänet vierelleni eturintamalle taistelemaan. Kaikissa uhrautuvissa sankarittarissa toki on potkua, mutta Deuce on tästä kolmikosta se, joka ei pelkää haavoittua, muittei myöskään epäröi haavoittaa. 

     

People go about their lives, trying to be small, hoping the freaks will kill someone else, attack another town. How long does avoidance work until the whole world is drowning in blood? Somebody has to draw the line. And if not me, who? (s. 191)

   

Joutomaan ja mutanttien kovaksi keittämä Deuce on kuitenkin löytänyt itsestään myös sen pehmeämmän, naisellisemman puolen, jota Enklaavissa hänestä yritettiin kitkeä pois. Deucen ja Faden rakkaus tuntuu myös uskottavammalta kuin Katniss-Peeta tai Tris-Neljä kuviot. Rankat tilanteet ovat hitsanneet Deucen ja Faden yhteen, he tukevat ja täydentävät toisiaan kaikessa.

    

Suosittelen kokemaan Razorlandin vaaroja täynnä olevan maailman omakohtaisesti, sillä nyt näyttää siltä, että tästä tuli heilahtaen paras YA-trilogia, jonka olen lukenut. Toisin kuin lukuisissa muissa genresarjojen jatko-osissa, tämän kanssa en huomannut samanlaista notkahdusta tai lässähdystä verrattuna ensimmäiseen teokseen, niin kuin olen tottunut huomaamaan aiemmin. Minun täytyy ehkä harkita myös ns. väliosien eli varsinaisten teosten julkaisujen välissä ilmestyneiden, muihin hahmoihin keskittyvien novellien lukemista.

  

Erityisen sitaattilainauksen manninnan saa pätkä, joka sopii tähän uutiseen: "I had no interest in more of his warm beer, which smelled like pis." (s. 159) 

  

P.S. Hordessa on yllättävä Harry Potter-viittaus!

Hordella pääsen Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa viivaamaan ylitse kohdan KASVI. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

  

Arvosana:

 
Etulieppeestä:

The epic conclusion to the USA Today bestselling trilogy.

  

The horde is coming.

  

Salvation is surrounded, monsters at the gates, and this time, they’re not going away. When Deuce, Fade, Stalker and Tegan set out, the odds are against them. But the odds have been stacked against Deuce from the moment she was born. She might not be a Huntress anymore, but she doesn’t run. With her knives in hand and her companions at her side, she will not falter, whether fighting for her life or Fade’s love.

  

Ahead, the battle of a lifetime awaits. Freaks are everywhere, attacking settlements, setting up scouts, perimeters, and patrols. There hasn’t been a war like this in centuries, and humans have forgotten how to stand and fight. Unless Deuce can lead them.

  

This time, however, more than the fate of a single enclave or outpost hangs in the balance. This time, Deuce carries the banner for the survival of all humanity.

     

Samantyylisiä kirjoja: Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Veronica Roth: Outolintu-trilogia, Cormac McCarthy: Tie

418 s. Feiwel and Friends 2013

Kirjailijan kotisivut

Sarjassa ilmestyneet:

• Enclave
• Oupost
• Horde