Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa

"- Kautta maailmankaikkeuden taistellaan, koko kosmoksessa -- eräät meidän parhaimmista taistelijoistamme ovat kotoisin juuri teidän planeetaltanne, ja se on pieni planeetta, 

lapsukaiseni, pienen linnunradan ulkoreunalla. Voitte olla ylpeitä siitä."

  

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja taruja 2

Luin Madeleine L'Englen klassikkoaseman saavuttaneen tieteisfantastisen nuortenkirjan Hyppy ajassa ystävänpäivän lukumaratonilla. WSOY on julkaisemassa teoksesta uuden painoksen ensi kuussa, koska Disneyn tekemä filmatisointi (rooleissa mm. Oprah Winfrey ja Gugu Mbatha-Raw) saa ensi-iltansa Finnkinossa 6.4.2018. Toivottavasti myös kolme jatko-osaakin suomennettaisiin, sillä ne on nyt saatavana vain englanniksi. 

   

Naurahdin ääneen luettuani ensimmäisen lauseen, teos nimittäin alkaa - uskokaa tai älkää - sanoilla "Oli synkkä ja myrskyinen yö". Päähenkilö on n. 14-vuotias Margaret (Meg) Murry. Hänellä on kymmenvuotiaat kaksoisveljet Sandy ja Dennys, sekä pikkuveli Charles Wallace, joka ei ole vielä koulussa. 

  

- Haluamisella ei ole siihen mitään vaikutusta. Charles Wallace on se mikä on. Erilainen. Uudenlainen. (s. 40)

   

Myrskyävänä yönä Meg ei uskalla nukkua ullakkohuoneessaan, vaan sipsuttelee keittiöön tehdäksen kaakaota. Hänen yllätyksekseen Charles Wallace onkin siellä jo keittämässä juomaa. Veljellä on kyky aistia tutkija-äitinsä ja siskonsa ajatukset. Sitten ovelle koputetaan, odottamaton seikkailu alkaa. Ja minne perheen isä onkaan kadonnut? Kummastelin paljon naapureiden, postin neidin ja Megin rehtorin ilkeitä vihjailuja isää kohtaan. 

  

-- emmehän me matkustakaan minkään nopeudella -- Me tesseroimme. Tai voisi sitä kutsua yhtä hyvin ajassa hyppäämiseksi. (s. 51)

    

Kirjassa tutustutaan K-rouviin, siis rouva Kummoiseen, rouva Keniin ja rouva Kumpaiseen. He ottavat Megin, Charles Wallacen sekä erään toisen pojan mukaansa pelastamaan maailmaa pahalta voimalta. Hyppy ajassa tarkoittaa samaa kuin tesserakti, jota ei kuitenkaan avata paljoa. Yllätyksekseni kirjasta löytyy myös dystooppinen yhteiskunta, joka on teoksen parasta antia. Miinusta kirja puolestaan saa uskonnollisuudestaan. Kirja on kielletty monissa kouluissa maailmalla.  

- Kaikki tietävät, että meidän kaupungissamme on koko planeetan paras keskustiedustelukeskus. Meidän tuotantotasomme on kaikkein korkein. tehtaamme eivät koskaan sulkeudu; koneemme eivät koskaan pysähdy. Keiken kukkuraksi meillä on viisi runoilijaa, yksi muusikko, kolme taiteilijaa, kuusi kuvanveistäjää, kaikki täysin ohjelmoituja. (s. 87)

  

Teoksen kansi on hyvin 80-lukulainen, mutta ei suurin osa muidenkaan, erikielisten painosten kansista ole paljoa sen kauniimpia. Uusi painos tulee ilmestymään käsittääkseni leffakannella. Alla kollaasi mielestäni kauneimmista ja kauheimmista kansista. Eniten tykkään ensimmäisenä olevasta Puffin Bookin tummasta kannesta. Kansivertailua on tehnyt myös GeekMom.

  

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Meg Murry, hänen pikkuveljensä Charles Wallace ja heidän äitinsä olivat keittiössä yöpalalla kun hämmästyttävä muukalainen ilmestyi heidän luokseen ja sai heidät suunniltaan. Rajut yöt ovat minun iloni, muukalainen avaruudesta kertoi heille. – Matalapaine vain sattui tempaisemaan minut kurssistani. Sallikaa minun levähtää hetkinen, menen sitten matkoihini. Matkoista puheen ollen, sellainen asia kuin tesserakti on tosiaan olemassa.

  

Tesserakti on hyppy ajassa. Enempää siitä ei voi paljastaa, jottei riistäisi lukijalta sitä iloa, joka hänellä on tätä Madeleine L'Englen tavallisuudesta poikkeavaa kirjaa lukiessa.

  

Suomentanut: Katri Yli-Viikari, 166 sivua, Lasten Keskus 1986

Alkuperäinen nimi: A Wrinkle in Time (2011)

    

Muita lukukokemuksia: Taikakirjaimet

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

"Heräsin tänään yhtenä ihmisenä ja nyt minun pitäisi olla kokonaan toinen."

    

  

Arvostelukappale (Luin tämän itseasiassa jo tammikuussa, mutta postaus unohtui luonnoksiin. Mutta tässäpä tämä on viimein rästistä pois.)

  

Victoria Aveyardin uuden, maailmalla kehutun sarjan aloittava Punainen kuningatar muistuttaa monilta piirteiltään takakannessakin mainittua Nälkäpeliä, mutta on kuitenkin maailmaltaan aivan erilainen. Ihmiset ovat jakaantunut kahtia, niihin, joiden veri on punaista ja niihin, joiden veri on hopeista. Tästä syystä johtuen eri puolia kutsutaan Punaisiksi ja Hopeisiksi. Hopeiset ovat rikkaita ja kuuluvat eri sukujen huoneisiin ja heillä on monenlaisia voimia, esimerkiksi telekinesiaa, ajatusten lukemista, metallin mainipuolimista ja tuulen hallintaa. 

    

Vuosikymmeniä kestänyt sotiminen on tuhonnut koko alueen, jonka yllä räjähdysten savu riippuu jatkuvana sumuna. Siellä ei mikään kasva. Se on kuollutta ja harmaata seutua ja kuvastaa koko sodan tulevaisuutta. (s. 23)

  

Dystopiaa ja fantasiaa raikkaasti yhdistävän teoksen päähenkilö on 17-vuotias Mare. Hän kuuluu köyhiin ja alistettuihin Punaisiin, joiden asevelvollisuusikä on 18, ja se koskee niin poikia kuin tyttöjäkin, joilla ei ole töitä tai harjoittelupaikkaa. Maren isoveljet ovat lähteneet jo aiemmin sotaan, jättäen kukin Marelle ja nuoremmalle siskolle Gisalle muistoksi korvakorun. Mare on taskuvaras, eikä hänellä ole mahdollisuutta saada töitä. Niinpä hän valmistautuu lähtemään sotaan, kunnes elämä saakin yllättäen uuden suunnan. 

  

Tummat pilvet eivät liikahdakaan etelän kielletyn maan yltä. Rauniokaupunki. Säteily ja tuli tuhosivat kaupungin kerran eivätkä vieläkään väistyneet. Nyt paikka on pelkkä musta haamu, vanhan maailman jäänne. (s. 350)

    

Mare saa töitä Hopeisten kuninkaan hovista. On meneillään Kuningatarkoe, jossa valitaan kruununprinssille  puoliso. Eri huoneiden kyvykkäimmät tyttäret kilpailevat tuosta paikasta prinssin vieressä. Rakkaudesta ei puhuta, vaikkakin prinssin isä valitsi aikoinaan vaimonsa epäperinteikkäästi sydäntään kuunnellen. Tämä kuitenkin kuoli pian jättäen pienen poikansa äidittömäksi ja kuningas otti uuden puolison, jonka kanssa sai toisen pojan. Maren sydämestä käydään myös kilpailua, yksi kotikylän poika ja prinssiveljekset tavoittelevat häntä, jokainen omista syistään. Mutta ketä kohtaan Mare sydän kokee vetoa?

  

Olet kokonaan jotain muuta. Et Punainen. Et Hopeinen. Jotain muuta. Jotain enemmän. (s. 168)

    

Siinä, missä Nälkäpelissä areenoilla taistelevat eri alueiden lapset, Punaisessa kuningattaressa areenoilla kamppailevat Hopeiset, joilla on toinen toistaan tappavampia kykyjä, joskin ottelut päättyvät ennen kuin kumpikaan osallistujista kuolee. Näytösten on tarkoitus esitellä yläluokan voimia ja hallita Punaisia. Ennen näitä gladiaattoreiden kamppailuja muistuttavia Punaisille pakollista katsottavaa olevia ohjelmanumeroita kansaa kontrolloitiin julkisten teloitusten avulla. Punaiset ovat kuitenkin nousemassa kapinaan ja Marella on osansa Purppurakaartilaisten vastarantaliikkeessä. 

       

Te luulette olevanne maailman herroja, mutta valtakautenne kuninkaina ja jumalina on päättymässä. Me tuomme sodan kynnyksellenne, kunnes tunnustatte meidät tasa-arvoisiksi ihmisiksi. (s. 46)

  

Takakannessa teosta verrataan Nälkäpelin lisäksi Game of Thronesiin, joskin minusta X-Men olisi ollut parempi verrokki. Maailmassa on varsin vähän fantasiaa, sillä minulle sodan runtelema maailma, joka on unohtanut historiansa on enemmän dystopiaa ja Hopeisten erikoiset voimatkin voi laittaa säteilyn aiheuttaman mutaation piikkiin - ainakin ennen kuin kunnon selitys tarjotaan. Sarjaan on nimittäin ilmestynyt jo kaksi jatko-osaa (jotka, kiitos kustantantajan, odottavat jo lukupinossa), ja seuraava ilmestyy keväällä 2018. 

    

Arvosana:

  
Takakannesta:

Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

  

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu nopeasti, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

  

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista. Maren veri on silti punaista...

  

Suomentanut: Jussi Korhonen, 451 sivua, Aula & co 2016

    

Alkuperäinen nimi: Red Queen (2015)

  

Kirja on luettu myös täällä: Risingshadow, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Sivujen välissä, Ullan luetut kirjat, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Punainen kuningatar, 2016 (Red Queen, 2015)
• Lasinen miekka, 2017 (Glass Sword, 2016)
• Kuninkaan kahleet, 2017 (King's Cage, 2017)
• Kruunun kirous, ilmestyy maaliskuussa 2018 (War Storm, ilmestyy toukokuussa 2018)

  

Samankaltaisia kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Kiera Cass: Valinta-sarja, Veronica Roth: Viillot, Pierce Brown: Red Rising, Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

Veronica Roth: Viillot

"Tappomerkki on sille väärä nimi. 

Viilto tulee aina menetyksestä. Ei voitosta."

   

  

Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 6. Kirjassa on monta kertojaa Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 43. Kirja, jossa teknologia on merkittävä osa tapahtumien kulkua 

   

Veronica Roth on tuttu nimi paljon dystopiaa lukeville, sillä hänen Outolintu-trilogiansa suomennettiin 2014-15 ja siihen pohjaavia filmatisointejakin tehtiin yksi jokaisesta osasta, joskin hieman kirjoja huonommalla menestyksellä (viimeisen osan jätin kyllä katsomatta). Pidin paljon ensimmäisestä Outolintu-kirjasta, mutta tämän uuden sarjan avaus jätti vähän kylmemmäksi. Tosin, jos kirjan vaikuttavuutta mitattaisiin sen pohjalta tekemieni muistiinpanojen pituudella, tämä nousisi aika korkealle - kirjoitin nimittäin 12 pieniruutuista A4-sivua molemmin puolin. 

  

Viime aikoina fantasia on noussut todella suosituksi ya-genreksi Suomessakin, eikä dystopiaa enää harmillisesti juurikaan näe edes käännösteoksissa (vaikkakin K.K. Alongin maailmanlopun teemoilla höystetyn Kevätuhrit-sarjan toinen osa Ansassa ilmestyi juuri). Monet teokset myös ilmestyvät yhtä aikaa alkuperäisjulkaisuna sekä käännöksenä, jolloin lukijat ympäri maailmaa voivat lukea kirjan samaan aikaan, mitä arvostan suuresti. Viillot on tieteisfantasiaa, eli siinä on sekä maagisia ulottuvuuksia että avaruusaluksia. 

   

Luin Viillot heti Victoria Aveyardin Punaisen kuningattaren (bloggaus tulossa) perään, ja siksi se ei muodostunut yhtä kiinnostavaksi lukukokemukseksi kuin itsenäisesti olisi saattunut toimia. Huomasin nimittäin paljon samoja teemoja, kuten hahmojen erikoiset kyvyt, areenataistelut ja rakkaustarina hallitsevan suvun ja toiseen ihmisryhmään kuuluvan hahmon välillä. Onneksi tarinat eroavat toisistaan paljon.

  

Cyra osasi käyttää työkaluja kuten tavallinen rahvas. Mutta sellainen Cyra oli, hän osasi kaikkea kummallista. (s. 265)

  

Kirjan takakansi paljastaa harmillisesti yhden merkittävän juonenkäänteen, jonka olisin halunnut mieluummin itse selvittää. Teoksella on nimittäin kaksi näkökulmahahmoa, Cyra ja Akos ja heidän tiensä kohtaavat. Kuten Punaista kuningatarta, vaivasi Viiltojakin ennalta-arvattavuus, mutta loppua kohden teos pääsi myös yllättämään miellyttävästi saavuttaen hieman samoja tunnelmia kuin Magdalena Hain Gigi ja Henry-sarja. Lukeminen oli pääosin miellyttävää, etenkin Cyran osuuksissa ja miljöön vaihtelun tuomat kiinnostavat välähdykset siitä, mitä muualla tapahtuu.

  

Tapahtumapaikkana on pääasiassa Thuvhe-niminen planeetta. Planeettaa asuttaa kaksi kansaa: thuvhelaiset ja shotetlaiset. Vaikka shotetlaiset asuttivat planeettaa ennen thuvhelaisia, he ovat tämän maailman saamelaisia, joilla ei ole samoja oikeuksia kuin muilla. Akos on thuvhelainen, Cyra shotetlainen. Heidän aurinkokunnassaan on yhdeksän planeettaa, joita yhdistää outo pyörrevoima. Pyörre antaa jokaiselle planeettojen asukkaalle taidon tai voiman, joka pohjautuu kantajansa persoonaan ja kokemuksiin. Voima ilmenee yleensä teini-iässä, mutta joskus sen saa jo aikaisemmin. 

  

Olimme galaksin laidalla, ja ainoat planeetat - tai planeettojen kappaleet - olivat niin harvaan asuttuja, etteivät ne kuuluneet Neuvostoon. Kutsuimme niitä "reunaplaneetoiksi" tai vain "reunaksi". Äiti oli vaatinut, että shotetlaiset pitäisivät niiden asukkaita veljeskansoinamme, koska he kävivät samaa kamppailua asemastaan. (s. 185)

  

Voimien lisäksi osa lapsista saa myös kohtalon. Kaikilla on tulevaisuus, mutta vain harvalla on kohtalo. Jokaisella planeetalla on kolme oraakkelia, nouseva, istuva ja väistyvä ja Akosin äiti on Thuvhen istuva oraakkeli. Kun syntyy kohtalonkantaja, näkevät kaikki oraakkelit hänen tulevaisuutensa samaan aikaan. Kohtalo tarkoittaa, että jotain tapahtuu väistämättä ihmisen kaikissa mahdollisissa tulevaisuuksissa, ehkä hieman eri tavoin, mutta lopputulos on aina sama. Enemmän tai vähemmän yllättäen sekä Akos että Cyra ovat molemmat kohtalonkantajia, mutta hahmogalleriassa on myös muita kantajasukujen jäseniä, joiden elämät muuttavat merkittävästi tulevaisuuden kulkua.

  

"Taidat lukea paljon", Akos sanoi. 

"Niin luen." Minusta oli mukavaa kävellä ympäriinsä ja lukea samalla. Se vei ajatukset mennessään. "Minusta tuntuu, että näinä hetkinä pääsemme kaikkein lähimmäs menneisyyttä." (s. 101-102)

  

Siinä missä pidin suuresti Rothin miljöön kuvauksesta ja maailman rakennuksesta Outolinnussa, olin hieman pettynyt niihin Viilloissa. Hahmot reagoivat näkemäänsä kuin olisivat ensimmäistä kertaa oman kulttuurinsa ilmiöiden keskellä tai juontaisivat luontodokumenttia. Maailma on enimmäkseen fantasiamainen, ja scifi ilmenee lähinnä vain vähäisellä futuristisella teknologialla. Olisin halunnut lukea enemmänkin maailman scifimmästä puolesta, mutta ehkä Roth kirjoittaa siitä enemmän jatkossa. Materiaalien, eläinten ja asioiden nimeäminen oli paikoin naiivia, ja fantasiagenrelle tyypillistä, esimerkiksi fenzu-hyönteiset, kutyahin turkis ja surmanlintu. Kun sanastoon tottui lukemisen aikana, se ei enää häirinnyt niin paljoa. 

  

Kymmenien kausien kierrätysretket olivat synnyttäneet tämän kaupungin, vanhojen rakennusten tilkkutäkin, jota oli vahvistetu sekä savella että muista maista ja kulttuureista tuodulla uudella teknologialla. (s. 133)

  

Kiinnostavinta Viiltojen maailmassa olivat oudot pyörrevoimat, veressä periytyvä shotetin kieli, shotetlaisten vuosittainen vaellus toisille planeetoille ja niiltä löydettyjen, pois heitettyjen esineiden kierrättäminen, mystinen Ogra, planeetta, josta ei tiedetä käytännössä mitään. jääkukat, joista voi keittää erilaisia rohtoja ja myrkkyjä, shotetlaisten tapa vetää käsivarteen viilto tapoista ja menetyksistä (mistä kirjan nimikin johtuu), sairaus nimeltään Q900X, puhekielellä "vilu ja vapina" sekä kameraiset, joiden käsitin olevan jonkinlaisia lenteleviä drone-kameroita.

  

Kaikesta huolimatta teos oli todella nopealukuinen ja suosittelen tätä sekä scifin että fantasian ystäville. Omaa lukukokemustani tosiaan varjosti tuo läheisyys Punaisen kuningattaren kanssa, eli jos olisin lukenut välissä muita kirjoja, olisin varmasti pystynyt uppoamaan Viiltojen maailmaan paljon syvemmälle. Viillot jää houkuttavasti kesken ja tämän hetken tiedon mukaan sarja saa jatkoa ensi vuonna. Tästä olisi todella kiinnostavaa nähdä elokuvaversio.

  

"Pehmeät sydämet tekevät universumista elämisen arvoisen paikan." (s. 204)

  

Arvosana:

Takakannesta:

Galaksissa, joka saa elinvoimansa salaperäisestä pyörteestä, jokaisella on lahja.

  

Cyra on Shotetia hallitsevan julman tyrannin sisar. Hänellä on erityinen kyky, lahja joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen veljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

  

Akos veljineen kaapataan Shotetiin rauhaa rakastavasta Thuvesta. Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa.

  

Miljoonia myyneen Outolintu-trilogian tekijän kohuttu uutuustrilleri!

  

Samantyylisiä kirjoja: Victoria Aveyard: Punainen kuningatar, Marie Lu: Legend, Suzanne Collins: Nälkäpeli, Kiera Cass: Valinta, George Orwell: Vuonna 1984

  

Suomentanut: Outi Järvinen, 428 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: Carve the Mark (2017)

Kohuttu teos on luettu täälläkin: Dysphoria, Hallittu hysteria, Kirjat, sopat & sähellykset

Lukupiirisssä | David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista

"Tämä on liian sekavaa ihmispolon järjenjuoksulle."

   

  

Elokuun lukupiirikirja

   

David Eaglemanin Tarinoita tuonpuoleisista sisältää 40 muutaman sivun pituista novellia mahdollisista (ja mahdottomista) kuvitelmista siitä, mitä tuonpuoleinen voisi olla. Osa tarinoista muistuttaa toisiaan (esim. ne novellit, jotka alkavat sanoilla "Mitään tuonpuoleista ei ole"), mutta alun samankaltaisuuksien jälkeen kerronta saa nopeasti eriäviä käänteitä. Kokoelma on hieman tasapainoisempi kuin moni muu lukemani novellikokoelma tai antologia. Suomennoksesta vastaa joukko kääntämiskurssin opiskelijoita, tästä huolimatta kokoelman kieli on hyvin tasalaatuista.

  

Mikä on kerran luotu, se säilyy. (s. 109)

  

Mukaan mahtuu useita novelleja, joissa Jumalalta on riisuttu valta pois. Yhdessä novellissa on kiehtova ajatusleikki, entä jos jumala olisikin mikrobien jumala, eikä siis edes tietäisi ihmisten olemassaolosta, sillä me olemme sille liian suuria käsitettäväksi. Tällaisia pieni-suuri asetelmia oli muitakin, kuten esimerkiksi novellissa nimeltään Jätitär. Eagleman on leikitellyt myös Jumalan sukupuolella ja ulkonäöllä, sekä esittämällä yhden jumalan sijaan monta.

  

Eagleman on luonut myös joukon erilaisia tiedemiehiä, jotka haluavat kartoittaa koko Maan tai ratkaista elämän tarkoituksen (vrt. Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille). Myös näyttelijöitä oli kahdessa varsin erilaisessa novellissa: toisessa kuolleet ihmiset "kummittelivat" nukkuvien unissa, toisessa kuolleet palaavat esittämään erilaisia rooleja arkipäiväisissä tilanteissa. 

  

Jos sinua kyllästyttää, voit lähteä kulkemaan mihin tahansa suuntaan, eikä käytävistä ja penkkirivistöistä tule loppua. Muutaman päivän käveltyäsi huomaat, että ihmiset näyttävät erilaisilta, ja korviisi alkaa kantautua vieraita kieliä. Ihmiset pysyttelevät omiensa parissa ja rajaavat ympärilleen elintilan maanpäällisen mallin mukaisesti: on kuin kulkisit merettömällä maailmankartalla. (s. 28)

  

Yksi tuonpuoleinen, on kuin lentokenttäterminaali, eräässä toisessa novellissa taivas esitetään sellaisena kuin suuri osa ihmisistä sen kuvittelee (pilviä, enkeleitä ja harppuja, sekä valkoisia kaapuja), yksi erikoisimpia tuonpuoleisia on koottu ihmisten jälkeensä jättämästä informaatiosta, jonka pohjalta ihmiset on koodattu kuin hahmot tietokonepelissä. Muutamassa novellissa kuolemanjälkeinen elämä on tarkoitettu vain syntisiten rankaisemiseksi ja muut ihmiset saavat maatua rauhassa yhden hyvän elämän jälkeen. 

  

Suosikkini olivat novellit 32. Häviämättömyys, 39. Jatkuva haku ja 33. Narkissos. Häviämättömyys kertoo ylienergisestä kvarkkihiukkasesta, joka piirsi maailman. Jatkuva haku päätyi suosikkeihin ihastuttavan kuvailevan kielensä ansiosta, joka poikkesi hieman muusta kokoelmasta. Narkissos puolestaan kertoo syyn ihmisen vaeltamisvietille ja sille, miksi nautimme rakkaimpiemme kosketuksesta.

   

Kun vieras sivilisaatio lopulta törmää Maahan, se pystyy heti päättelemään millaisia ihmiset olivat. Kuolemankytkimet jäljittelevät yhteiskuntaa niin täydellisesti, että koko sosiaalinen verkosto on uudelleen rakennettavissa. Planeetan muistot elävät nollina ja ykkösinä. (s. 77)

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen? Entä mitä tuonpuoleinen kertoo elämästämme maan päällä? 

  

Tuonpuoleiseen saavuttuasi saatat huomata, että Jumala onkin mikrobin kokoinen ja autuaan tietämätön olemassaolostasi. Tai että tapaat vain ne ihmiset, jotka ovat jääneet mieleesi elämäsi varrella. Joissakin tuonpuoleisessa joudut kohtaamaan kaikki ne minäsi, joiksi olisit voinut tulla, toisissa sinut luodaan uudestaan luottokorttitietojesi perusteella.

  

David Eaglemanin kertomuskokoelma esittelee 40 kuvitelmaa siitä, mitä tapahtuu, tai ei tapahdu, täältä lähdettyäsi. Tiedettä ja fantasiaa yhdistelevät tarinat luovat hauskuuttavia, hämmentäviä ja haikeita mielikuvia paitsi mahdollisista tuonpuoleisista, myös itsestämme tässä ja nyt. Ne tekevät kunniaa olemassaolon arvoitukselle tarkastelemalla ihmisyyden perimmäistä olemusta: toivoa, rakkautta ja kuolemaa.

  

Suomentanut: Itä-Suomen yliopiston opiskelijat Kaunokirjallisuuden kääntäjät -kurssilla keväällä 2011, 127 sivua. Avain 2011

  

Alkuperäinen nimi: Sum - Forty Tales from the Afterlife (2009)

Myös näissä blogeissa on kuviteltu tuonpuoleista: Morren maailma, Amman lukuhetki, Lukuisa, Kirjojen keskellä, Aamuvirkku yksisarvinen, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kiiltomato, Kirjanurkkaus, Limalepakon kirjablogi

Laura Lindstedt: Oneiron

"Ajatus oli makaaberi, mutta silti myös oudon tenhoava. He olivat

kaikki samaa ainesta,  yhtä ja samaa tuonpuoleista tomua, 

ja sittenkin jokin jatkuu, kuolema ei merkinnyt KAIKEN loppua."

      

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

  

Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon ehdokkaat paljastettiin 6. marraskuuta, eikä ollut ollenkaan ihme, että myös Laura Lindstedtin Oneiron löytyi listalta. Palkintolautakunnan perusteluissa teoksen sanotaan sisältävän uudenlaisia temaattisia ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Lindstedt tekee sanoilla näkyväksi sellaista, mitä ei voi kuvata -- hän kehittelee teemojaan sekä outoja ja tuttuja tunnelmia luomalla tuoretta sanataidetta koskettavasti ja kuulaasti.

  

Oneironin keskiössä on naiseus, niin ruumiillinen kuin henkinen. Seitsemän kielelliseltä ja kulttuuriselta taustaltaan erilaista naishahmoa kohtaa kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. Valkeus on vailla muotoja, äärettömyys, jota katkaisevat vain naisten vartaloiden mentaaliset representaatiot. Yksitellen saapuneet naiset tajuavat pikkuhiljaa oman tilanteensa ja pyrkivät jäsentelemään uuden todellisuutensa ääriviivoja. He palauttavat mieleensä kuolinhetkensä ja kysyvät, onko heidän kokemuksensa valkoisessa ainutkertainen vai onko kyseessä toistuva ilmiö.

  

Lindstedtin hahmot edustavat moninaisia naiseuden malleja, joiden joukosta löytyy paitsi erilaisia äitejä, myös aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori itävaltalainen, mallin urasta haaveileva senegalilainen, alkoholisoitunut venäläinen lukutoukka, kaksosia odottava ranskalainen, anoreksiastaan taideperformanssin rakentanut amerikanjuutalainen, sydämensiirrosta selviytynyt brasilialainen yksinhuoltaja ja räiskyvän punaiseen peruukkiin pukeutunut syövän nujertama hollantilainen.

  

Aika on käsitteenä vaikea, sillä välitilassa ei ole mitään keinoa mitata sen kulumista. Ainoastaan naisten kertomat tarinat rytmittävät ääretöntä, mise en abyme, tarinoita tarinassa. Oneiron onkin kuin suomalainen Decamerone, sillä poikkeuksella, että naiset eivät keksi kertomaansa vaan paljastavat toisilleen palasia elämästään, jonka aikana he ovat kokeneet fyysistä väkivaltaa, julkista paheksuntaa, pitkiä sairaalajaksoja tai äitiyden iloja ja suruja.

  

Lindstedtin teosta pystyy kutsumaan feministiseksi, sillä välitilassa ei ole yhtään miestä. Lisäksi jokaisella naisella on elämänsä aikana ollut negatiivisia kokemuksia vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Lindstedt onkin ehkä halunnut korostaa naisten sisarellisuutta tilanteessa, jossa kaikki totuttu on riisuttu pois. Kuinka erilainen tarina olisikaan, jos kuvattavana olisi ollut sekaryhmä tai pelkistä miehistä koottu joukko.

  

Oneiron tarkoittaa kreikaksi unelmaa, mutta sanavartalo oneiron- suffikseineen viittaa myös henkilöön, joka uneksiessaan tajuaa näkevänsä unta, kokee pystyvänsä matkustamaan toisten ihmisten uniin (ns. unitelepatiaa) tai sairastaa tautia, joka ilmenee toistuvina pahoina unina. Määritelmät sopivat hyvin kuvaamaan myös Lindstedtin kirjaa ja sen hahmojen elämää ja uskottavuutta. Kirjan loppupuolella eräs hahmo nimittäin ajattelee, onko kaikki välitilassa koettu vain hänen tai naisista jonkun toisen uneksimaa.

  

Oneiron on ennalta-arvaamaton, episodimainen teos, joka väistelee määrittelyä. Se kokeilee muotoa ja haastaa lukijansa. Lindstedt sekoittelee rohkeasti eri tyylilajeja, proosan seasta löytyy niin litteraatioita vuoropuheluista, satu, lehtileikkeitä uutisista ja kuolinilmoituksista kuin myös luento-performanssin puhe. Teos vertautuu helposti Leena Krohnin vuonna 1992 Finlandia-palkittuun novellikokoelmaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia ja Johanna Sinisalon tuotantoon.

  

Monitasoisesta Oneironista ei yhdellä lukemalla saa irti kaikkea. Teos ei silti ole tarkoituksellisen kikkaileva, vaan siitä löytää arkisempiakin, samaistuttavia kohtauksia, jotka avautuvat helposti. Lindstedt on luonut tuoreen kuvitelman kuolemanjälkeisestä elämästä korostamatta erityisesti kristillistä kuvastoa.

  

Aikuisille suunnattu teos, jossa susi kuristaa nuoren tytön ja siirretty sydän paljastaa salaisuutensa uudelle kantajalleen saattaa kuulostaa ensisilmäyksellä psykedeeliseltä. Huumaava Oneiron todella onkin, mutta keskeisenä oleva ruumiillisuus juurruttaa lukijansa reaalimaailmaan ja antaa hänelle elämän kokoisen, ajatuksia herättävän matkan toisennäköisiin ihmiskohtaloihin ja tuonpuoleiseen.

  

  

Finlandia ehdokkuus oli Lindstedtille jo toinen. Hänen esikoisteoksensa Sakset (2007) oli lisäksi ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon jakoi 26.11. Heikki Harma eli Hector. Hänen valintansa osui Oneironiin. Kerrankin olin lukenut ehdokkaista kaksi (Oneironin lisäksi Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat) ja ennakkosuosikkina ollut teos voitti. Toisenlaiseen valintaan olisin ollutkin pettynyt. Oneironissa oli juuri sitä, jota Hector tässä haastattelussaan kaipaa hyvältä kirjalta. 

     

   

Takakannesta:

Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.

  

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. 

  

Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.

   

Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?

       

Samantyylisiä kirjoja: Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Giovanni Boccaccio: Decamerone

  

432 sivua, Teos 2015

   

Myös täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him?, Hurja Hassu Lukija, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirsin Book Club

Colin Thompson: Uusi Eeden

"Ja kun alkaa puhua kanoille, on koittanut lähdön aika -

- ennen kuin kanat alkavat vastata."

  

       

Lukuhaaste 8. A funny book  
    
Colin Thompsonin (s. 1942) tyyli on ihanalla tavalla hyvin englantilainen ja verrattavissa erikoisen huumorin ja spefikirjallisuuden mestareihin Terry Pratchettiin (s. 1948) ja Douglas Adamsiin (s. 1952). Uusi Eeden on lukioaikaisia suosikkejani. Luin sen aikoinaan kahdesti, varsin vähän ajan sisälle. Mainitsin teoksen ohimennen Annamille ja siitä syntyi halua lukea teos jälleen kerran - sopiihan se nettilukupiirimme kevään dystopiateemaan ja teos löytyi kätevästi omasta hyllystä. Oikeastaan minun piti lukea James Frayn ja Nils Johnson-Sheltonin Endgame - Loppupeli, mutta jokin tökkäsi jo ensimmäisillä sivuilla ja ajattelin siirtää teoksen lukemista vähän eteenpäin. 

   

Joskus nuoruuden nostalgisoidut teokset ovat vaarallisia uudelleen lukukohteita, sillä alkuperäinen kokemus saattaa vahingoittua. Thompsonin kanssa tätä vaaraa ei kuitenkaan ollut, sillä hersyvän humoristinen ja paikoin makaaberikin teos vei yhä mukanaan. Samaa mieltä teoksen kestävyydestä ollaan mm. Vuotavassa noidankattilassa. Muita samoihin aikoihin lähtemättömän vaikutuksen tehneitä teoksia, jotka kestävät myös useamman lukukerran ovat mm. Garth Nixin Sabriel (2004), Susan Pricen Sterkarmin poika (2001), Christopher Paolinin Eragon (2005), Sylvia Louise Engdahlin Lumotar (2003) ja muutaman vuoden myöhemmin ilmestynyt Bernard Becketin Genesis (2009).

   

Koska kyseessä on hieman vanhempi ja vähemmän tunnettu teos (julkaistu ennen kuin dystopia oli näin pinnalla), ei teoksesta juurikaan löydy juttuja blogistaniasta. Hyvä siis nostaa tämä teos siitäkin syystä esille, koska olen varma, että tälle löytyy lukijoita, mikäli teosta edelleen vain löytää kirjastoista. Katsoin kirjan tietoja Goodreadissa ja huomasin yllätyksekseni tälle ilmestyneen vuonna 2005 jatko-osan, Space: The Final Effrontery. No, tarinahan jää kesken tässä alle 300-sivuisessa ensimmäisessä osassa, joten hyvä näin. Jatkoa ei kuitenkaan, suomalaiselle keskenjättämisperinteelle tyypillisesti, ole suomennettu, mutta joskus se täytynee hankkia englanninkielinen teos käsiinsä, jotta saan jo kauan sitten alkaneen tarinan päätökseensä.

      

Kunpa vuoden 2099 Suuressa vastaiskussa ei olisi poltettu joka ikistä kirjaa jonkun valopäätolvanan keksittyä, että kaikki maailman ongelmat johtuivat kirjoista.
--
Paitsi että siinä oli heitetty lapsi pesuveden mukana, samaa kyytiä oli mennyt myös amme, putket oli revitty irti ja talo poltettu päälle päätteeksi maan tasalle. Ihmiset olivat vihdoin vapaita, vapaita paleltumaan kuoliaiksi, pesemättöminä, vaatteitta ja nälissään, mutta vapaita, vapaita kuolemaan tavallisiin sairauksiin, vapaita kävelemään ryhdikkäästi deodoranttitahroitta, vapaita ihmisen menestyksen ulkoisista merkeistä kuten silmälaseista ja sydämentahdistimista, vapaita astelemaan päin, alle ja pois kenekään varoittamatta mistään. (s. 26-27)

     

On vuosi 2287 ja ihmiset ovat kuolemassa sukupuuttoon. Jäljellä on enää vain muutamia satoja yksilöitä, yksi heistä on pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa asuva Jii (Jay). Maailma on ollut menossa pahassa syöksykierteessä alaspäin jo muutaman sadan vuoden ajan, mutta silloin kun ihmisiä oli vielä miljardeja, poliitikot ja muut auktoritetit onnistuivat piilottamaan asioiden todellisen tilan kunnes hatarat korttitalot tulivat rytisten alas. Jii on jäänyt 12-vuotiaana yksin ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän huomaa puhuvansa kanalle, joka on pinnan alta jotain aivan arvaamatonta.

   

"Minä en ole mikään kotkon kana", kana sanoi. "Voisi kuvitella että se tuli selväksi jo kun aloin puhua. Voi luoja teitä ihmisiä, te olette parantumattomia. Tyhmiä kuin kotkon pahvi." (s. 16)

   

Kana, Ethel, on todellisuudessa kaukaisesta galaksista kotoisin oleva älykäs muukalainen, jolla on tehtävä. Matkan aikana kootaan erikoisista persoonista koostuva joukko, jonka jäsenistä jokaisella on tärkeä osa tavoitteiden saavuttamisessa. Kuten kunnon seikkailulle kuuluukin, ei homma hoidu vain astumalla supermarkettiin, no, ei pelkästään näin. Muutkin tahot ovat kiinnostuneet Ethelin puuhista ja yrittävät vaikuttaa lopputulokseen.

   

Oli iloista huomata, että teoksessa oli paljon paitsi pop-kulttuuriviittauksia (Paluu tulevaisuuteen, Star Trek, Star Wars), myös lainaus T.S. Eliotin runosta Tällä lailla maailma loppuu. Ovatpa  monet myytit, legendat sekä herrat Kafka ja Lewis Carollkin päässeet mukaan. Viimeksi mainitusta puheenollen, on Thompsonin tyylissä jopa nonsensemaisia piirteitä, kuten kattilassa kylpevä, puhuva kani. 

   

Thompsonin teoksen kieli on nokkelaa ja sanoilla leikittelevää ja Jaana Kapari (nyk. Kapari-Jatta) on tehnyt tässäkin käännöksessä hyvää työtä (vaikkakin päähenkilön nimen suomentaminen tuntui hieman turhalta).  Jos pidät Dr. Who-sarjasta, voisin väittää Uuden Eedenin sopivan sinulle. Teosta on helppoa suositella myös dystopioiden ystäville, vaikka näiden kansien väliin mahtuu niin paljon muutakin.

    

Arvosana:

          

Takakannesta:

Tulevan ajan lyhyt historia

  

On vuosi 2287 ja ihmiskunta on häviämässä sukupuuttoon. Jiin elämä on olosuhteisiin nähden mukavaa, mutta yksinäistä. Hän päättää jättää turvallisen kattohuoneistonsa ja selvittää, mitä maailmassa oikein tapahtuu. Silloin hänen lemmikkikanansa puhkeaa puhumaan ja paljastaa todellisen henkilöllisyytensä. Ethel-kana onkin muukalainen kaukaisesta galaksista. Jii hyppää Ethelin matkaan ja tutustuu myös Oraakkeliin ja Pörröön, Douglasiin, Merliniin, Sokeaan Pianonvirittäjään sekä Koohon, Jiin sieluntoveriin ja kumppaniin. Heillä seitsemällä on mahdollisuus johdattaa ihmiskunta pois tuhon partaalta ja kenties Uuteen Eedeniin.

  

Uusi Eeden on hengästyttävä hyppy tulevaisuuteen. Se on oivallusten ilotulitusta ja visioiden virtaa sekä havahduttava näkemys siitä, mihin maailma voi olla menossa, jos ihmiskunta jatkaa nykyiseen malliin. Tämän kirjan luettuaan katsoo maailmaa uusin silmin, varsinkin kanoja.

  

Lontoossa syntynyt, sittemmin Australiaan asettunut Colin Thompson on toiminut mm. graafisena suunnittelijana ja näyttämömestarina. Kirjailijanuransa hän aloitti vuonna 1991 Ethel-kanasta kertovalla lastenkirjalla. Uusi Eeden on Colin Thompsonin ensimmäinen suomeksi julkaistu teos.

  

Samantyylisiä kirjoja: Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille, Terry Pratchettit

Alkuperäinen nimi: Future Eden (1999), Suom. Jaana Kapari, 279 s. Tammi 2002

Kirjasta myös täällä: Risingshadow, 

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita - Ritari

"Luolan musta suuaukko irvisteli vuorenseinästä kuin katedraalin holvi."

     

      

Arvostelukappale.

       

Viime viikon lopulla postiluukku kolahti yllätäen ja eteisen matolla lepäsi iso kirjekuori. Sen kätköistä löytyi Puiden tarinoita-sarjan jatko-osa, Ritari. Otin kirjan eilen mukaan yliopistolle ja sain heti aamutuimaan nauttia korkealaatuisesta kuvataiteesta, Ville Tietäväinen on ylittänyt itsensä. Jokainen kuva on harkittu kokonaisuus viivoja, muotoja ja värejä. Ne on hiottu täydellisyyteen, elävöittäen tunnelman ja saaden väreet kulkemaan pitkin selkärankaa.

      

Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä koskaan kokonaan ymmärettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti. Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerottavanaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuriä pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meillä riittää kärsivällisyyttä. ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta. (s. 4)   

      

Iiro Küttnerin kynäilemästä ikäluokittelemattomasta sadusta löytyy tuttuja arkkityyppejä; Ritari, Lohikäärme ja Prinsessa. Ritari on puhdassydäminen ja sankarillinen, Prinsessa joutuu hätään ja Lohikäärme polttaa tulellaan kaiken tiellensä joutuvan. Ritarin tulee tappaa Lohikäärme, vaikka jo pelkästään pedon luola on kuin "reikä maailmassa". Tämän lisäksi on Küttnerin omasta mielikuvituksestaan ammentama taso, joka on teoksen mieleenjäävin ja tunteitaherättävin osuus.

       

Klassisissa Grimmin saduissa oli hyvinkin raakoja kuvauksia mm. varpaiden leikkaamisesta. Küttnerin teoksessa onkin palattu sadunkerronnan alkujuurille. Elämä ei ole aina vain siloiteltua, puhdasta ja kaunista, vaan myös täynnä juonittelua, kuolemaa ja raakuutta. Ritari ei siis välttämättä sovi perheen nuorimmille. Minä puolestani nautin noista makaabereista hetkistä, sillä ne tuntuivat hyvin aidoilta ja teeskentelemättömiltä (en siis siksi, että pitäisin väkivallasta).

       

Se on peräisin maailmasta, joka on paljon tätä maailmaa vanhempi. (s. 13)

        

Ritari on J.R.R. Tolkienin jalanjäljissä kulkeva, kaukaiseen maahan sijouttuva eeppinen seikkailu, joka onnistuu yllättämään fantasiaelementeillään. Lohikäärme on ikiaikainen olento, joka voisi esiintyä niin aasialaisessa mytologiassa kuin Doctor Whossakin.  Satu on edeltäjäänsä verrattuna yhtä aikaa sekä hauskempi että synkempi, joskin Puusepässäkin oli synkkyyttä, hieman eri tavoin vain. Küttnerin kerronnassa oli minulle lukijana jotain samaa kuin Kurt Vonnegutin kuuluisassa teoksessa Teurastamo 5. 

      

Satujen perinteeseen kuuluu, että kaikkea tapahtunutta ei selitetä auki tai täydy ottaa kirjaimellisesti. Ritarissa on muutamia aukkopaikkoja tai nopeutettuja kerronnan jaksoja, joiden ajalta kaikkea ei kerrota yhtä tarkasti. Tämä voi toki olla myös kirjailijan tietoinen ratkaisu, antaahan hän äänen puille kertoa tarinansa ja puilla on erilainen näkemys siitä, mikä on tärkeää.  Prinsessan rohkea käyttäytyminen herättää kysymyksiä sopivuudesta ajankuvaan, mutta vihjaistakoon, että esimerkiksi eräässä varhaisessa Grimmin versiossa Tähkäpäästä on hieman samanlainen kohtaus.

        

- Rakkaus ei pakene, sanoi Prinsessa. - Se juurtuu. Se pysyy, kasvaa, kantaa hedelmää ja uhmaa kaikkea sitä, mikä on mahdotonta ja toivotonta. (s. 24)

     

Kokonaisuutena Ritari on vahvempi ja eheämpi teos kuin Puuseppä ja voin suositella teosta niin satuja rakastaville aikuisille kuin myös nuoremmillekin lukijoille. Arviolta yhdestätoista ikävuodesta eteenpäin, lukijasta riippuen ehkä jo aikaisemminkin. Typillisesti ritaritaruja on pidetty poikien kirjallisuutena, mutta teoksen Prinsessa on niin mielenkiintoinen ja vahva naishahmo, että uskon myös tyttöjen pitävän tästä.

   

Arvosana:

Takakannesta:

Päivisin ilma kaukaisten vuorten yllä näytti pyörteilevän, aivan kuin valtavien siipien liike olisi pakottanut sen hitaasti polkemaan paikallaan. Öisin taivaankaari oli kammottavan musta ja tähdetön. Kuin tähdetkin olisivat alkaneet pelätä, että pian – hyvin pian – lohikäärmeen nälkä jälleen heräisi pitkästä unestaan.

   

Ritari on koko nuoren elämänsä ajan valmistautunut taisteluun Lohikäärmettä vastaan. Hän ei pelkää kuolemaa. Kunnes matka Lohikäärmeen luo tuo hänet vuorten varjossa seisovaan vanhaan taloon - ja talon asukaat kertovat Ritarille salaisuutensa.

  

Ritari on Puiden tarinoita -kirjasarjan itsenäinen toinen osa

Asiasanat: sadut, ritari, lohikäärme, prinsessa

   

Samantyylisiä kirjoja:
      

31 sivua, Books North 2014

   

Kuvitus: Ville Tietäväinen

    
Kirja luettu mm. täällä: Keskisuomalainen, Kirjakko ruispellossa, Värikäs päivä - Lastenkirjablogi, 
    
Puiden tarinoita Facebookissa 

  

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt: Puuseppä (2014)

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

 "Ensimmäistä kertaa tunsin, että elämässäni oli toivoa. 

Ja sen toivon tähden kannatti elää."

     

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
 
Kun ensimmäisen kerran kuulin Theo Lawrencen uudesta nuorten dystopiasarjasta, odotukseni alkoivat nousta. Ne olivat edelleen korkealla aloittaessani kirjan, mutta mitä pidemmälle teoksessa pääsin, sitä vähemmän siitä pidin. Tarinan perusjuoni on hyvinkin kulunut; Romeon ja Julian jalanjälkiä seuraavat kahden kilpailevan rikkaan perheen perilliset, 16-vuotias Aria Rose ja Thomas Foster. Nuoret ovat saaneet toisensa ja suvut ovat useita sukupolvia kestäneiden erimielisyyksien jälkeen viimein solmimassa rauhan, mutta Aria on menettänyt kaikki muistonsa tuosta salaa tapailemastaan komistuksesta. He kohtaavat ensimmäisen kerran Arian onnettomuuden jälkeen kihlajaisjuhlassaan, mutta mikään Thomasissa ei tunnu Ariasta tutulta saati rakkaalta. 
 

Olen väsynyt jatkuvasti todistelemaan arvoani ja uskollisuuttani perheelle sekä poliittisille tavoitteillemme. Mikään ei koskaan riitä. (s. 31)

Viesti on selvä: Ihan sama muistanko vai enkö. Menen naimisiin Thomasin kanssa joka tapauksessa - ja se tuntui ihan kuolemantuomiolta. (s. 32)

 
Manhattan on jakautunut kahteen osaan. Tai oikeastaan kolmeen. Yltäkylläiseen Ylhäistöön, joka on jakaantunut Rosen ja Fosterien kannattajiin sekä Syvästöön, köyhien asuttamien meriveden valtaamien katujen ja luhistuvien talojen sokkelikkoon. Manhattanin katutaso muistuttaa Venetsiaa, sillä naajäätiköt ovat sulaneet ja menpinta noussut. Syvästössä asuvat köyhien lisäksi maagista voimaa hallitsevat mystikot, jotka aikoinaan olivat rakentamassa kaupunkia sellaiseksi kuin se nykyään on. Heidän voimansa ovat kuitenkin ylemmän luokan mielestä uhkaavia ja niitä kerätään kaupungin energialähteeksi keinoja kaihtamatta, viitataanpa mystikoihin myös Matrix-tyyliin paristoina.
 
Ennen arvostetut mystikot ovat nyt toisen luokan kansalaisia, joiden ihmisoikeuksista ei välitetä. Mystikoita ei edes pidetä oikeina ihmisinä, kuten toisia ihmisryhmiä alistettaessa on tapana ajatella, oikeutuksena raaoille toimille. Voiman kerääminen mystikoilta on kansan hallitsemista ja se jolla on voimaa, sillä on myös valtaa. Ja rahaa. Voimasta kun pystyy uuttamaan muotihuumetta Hilettä, jota Arian väitetään ottaneen yliannostuksen. Mystikoiden historia on pitkä ja värikäs. Monet, jotka pystyivät käyttämään voimaa, muuttivat maailmansotien aikaan uuteen maailmaan amerikkalaisen unelman perässä.
 

Hunter välttelee mainitsemasta, että perheeni on syypää näiden ihmisten kurjuuteen, siihen miksi he asuvat inhottavissa olosuhteissa ilman rahaa ja ruokaa. Tulen yhtäkkiä huonovointiseksi. (s. 165)

  

Aria kohtaa Syvästössä seikkaillessaan mystikkopoika Hunterin ja tuntee yllättävää vetoa tätä kohtaan, vaikka ei aluksi myönnä tunteitaan edes itselleen. Kuka lieneekään tämä salaperäinen hahmo? Syvästössä asuvat mystikot ja muut yhteiskuntaluokaltaan pohjalla olevat saavat pienen toivon pilkahduksen, kun poliittisesti merkittävissä vaaleissa ehdokkaana Ylhästön ehdokasta, Thomasin veljeä vastassa on mystikko Violet Brooks.
 

Aria, et tajua. Näissä vaaleissa meidät otetaan ensimmäistä kertaa tosissaan. Alemmat yhteiskuntaluokat, köyhät maallikot, uskovat [Violet Brooksiin] ja kannattavat [häntä]. (s. 222)

 
Teoksen suomennos oli paikoitellen todella heikko. Uskon, että kiireellä on täytynyt olla vaikutusta, sillä monet virheet olisi voinut korjata käyttämällä lopuksi kieliasua korjaavaa ohjelmaa, mutta välillä on pakko ihmetellä myös suomentajan sanakäyttötaitoa. Esimerkiksi teoksen alkupuolella Aria on lähdössä cocktailtilaisuuteen, "kokkareille", josta on käytetty yksikkömuotona kokkareet, ei kokkarit.
 
Teoksen heikkous ei kuitenkaan ole suomentajan vika, sillä juoni on erittäin ennalta-arvattava ja Lawrencen teos muistuttaa Rick Yanceyn teosta 5. aalto siinä, kuinka molemmat teokset koostuvat muilta lainatuista palasista järjesteltynä uudeksi tarinaksi. Teoksessa on paljon samaa kuin Veronica Rossin Paljaan taivaan alla-trilogialla, alkaen oopperasta nauttivasta äidistä, joka antaa tyttärelleen nimen Aria. Molemmissa teoksissa ihmisillä on erikoisia kykyjä, Rossin hahmoista kenties Cinder sopisi eniten Lawrencen luomaan maailmaan, poika kun pystyy manipuloimaan eetteriä vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Hunter mystistä voimaa. Arian käyttäminen poliittisena aseena muistuttaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaa ja Katnissin asemaa kapinan keulakuvana ja jopa Harry Potter-viittaukselta ei ole vältytty, kiitos leijuvan moottoripyörän.
 
Mukana on toki pakollinen kolmiodraama. Eniten minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttää naiivi päähenkilö, joka sekin ilmiönä alkaa olla nuortenkirjoissa pakollinen klisee (vrt. Stephenie Meyerin Houkutuksen Bella Swan). Kaikkein huvittavinta on, että Ariaa kehutaan yhdessä kohtaa niin fiksuksi, että tämän tulisi helposti nähdä ympärillään olevan huijauksen lävitse, mutta todellisuudessa tähän kestää lähes koko kirjan verran.
 
Odotan kuitenkin kaikesta huolimatta sarjan jatko-osia, sillä tahdon uskoa siihen, että nyt kun miljöö ja hahmot on esitelty, voi Lawrence ammentaa enemmän omaa mielikuvitustaan tarinaan. Jos virheiden ohitse katsoo, näkee pohjalla kuplivan mahdollisuuden, josta voi syntyä jotain hienoa ja uutta.     
   

Arvosana:

  
Takakannesta ja etulieppeestä:

Maaginen kahtia jaettu kaupunki

Maan alle paenneita salaperäisiä kapinallisia

Ikuista rakkautta?

Väkevä, mukaansatempaava tarina aloittaa uuden nuorten aikuisten romaanisarjan, joka on täynnä kiellettyä intohimoa, synkkiä petoksia ja vavisuttavia mystisiä voimia.

   

Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan. Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain.

      

Suomentanut: Kirsi Ohrankämmen, 403 sivua, Karisto 2013

    

Alkuperäinen nimi: Mystic City (2012)

   

Kirja luettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, Kirjaneidon tornihuone, Tarinoiden syvyydet, Lukuholistin maistiaiset, Kaiken ei tarvitse olla totta, Hallanhenki, Hulluna kirjoihin

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

  "Aivan kuin maailma, johon kuuluin, olisi jatkanut kulkuaan ilman minua."

     

  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
 
Magdalena Hain viime vuonna ilmestynyt Kerjäläisprinsessa aloitti ensimmäisen suomalaisen, vaihtoehtohistoriallisen steampunk-nuortenkirjasarjan. Nopealukuinen kirja väläytteli maistiaisia erilaisesta Grönlannista, Vihreästä Saaresta, joka uniikin ilmastohistoriansa aikana on sulanut ja pystyy nyt tarjoamaan mahdollisuuden kehittyneille kaupungeille.
 
Kerjäläisprinsessa ihastutti, mutta Gigi ja Henry -sarjan toinen osa, Kellopelikuningas, lumoaa ja saa vakuuttuneeksi Hain kirjallisista taidoista. Masuuneista ja suolta nousevat huurut voi suorastaan haistaa rivien väleistä. Jos lukija jäi aikaisemmassa osasta kaipaamaan lisää Gigin perheen kotimaan Umbrovian ja ihmissusien historiaa, vastaa Kellopelikuningas tähän toiveeseen herkullisin ja koukuttavin juonenkääntein. Luultavasti kirjailija säästelee vielä osan paukuista sarjan päätösosaan, joka varmasti kääntää aivan uuden lehden Gigin elämässä.
 
Kirjojen tapahtumien välissä on kulunut noin puoli vuotta. Tuona aikana Gigin perhe on - paljastuttuaan Umbrovian kuninkaalliseksi perheeksi - muuttanut Alhaistosta Rahasto-nimiseen porvarilliseen kaupunginosaan.
 
Edellisen teoksen lopussa petturi Andros Luopio ampui Gigiä silmään. Tämä tapahtuma on kasvattanut tyttöä vanhemmaksi ja kypsemmäksi. Hän etsii omaa paikkaansa, jota ei tunnu löytyvän. Huolimatta uusista vaatteista ja kampauksista tai Umbrovian kuninkaallisen perheen tyttären tittelistä ihmiset näkevät Gigistä vain sen, minkä Andros Luopio on häneltä vienyt: vasemman silmän. Tai pikemminkin tyhjää kuoppaa suojelevan silmälapun.
 

Unessa olin jälleen salakuljettajien saarella. Andros Luopio osoitti aseensa piipun kohti minua ja minä toivoin, että tällä kertaa ehtisin väistää väistämättömän. Toivoin, että olisin tällä kertaa vähän nopeampi, että ymmärtäisin aiemmin, mitä Luopio aikoi tehdä. Mutta koskaan en ollut. Aseen piipusta sinkosi jälleen tulta jasavua ja kipu repi päätäni. Se viilsi ja vinkui, muuttui ihmissuden ulvonnaksi. Pedon huuto peitti alleen kaiken muun. (s. 7)

    

Bloggaaja itse kesällä 2008.

Kellopelikuninkaan kannessa Sára Kötelekin taiteilema seikkailijaprinsessa Gigi näyttää kovalta ja surulliselta silmälappunsa kanssa. Harvoin pääsee lukemaan kirjaa, jonka naispäähenkilön ulkonäkö muuttuu näin radikaalisti: Gigi saa suorastaan antisankarimaisia piirteitä.
 
Kovinkaan usein ei kirjasarjojen, etenkään trilogioiden, toinen osa ole parempi kuin ensimmäinen. Tällä kertaa näin on kuitenkin hyvällä syyllä todettava. Kellopelikuninkaassa on enemmän tietoa, toimintaa, romantiikkaa, tarkkuutta hahmojen ja heidän olemuksensa sekä ajatusmaailmansa kuvailussa, uusia mielenkiintoisia hahmoja, kasvutarina, aallon harjoja ja pohjia – ja piilossa vaihdettuja suudelmia.
 
Hain kieli on taidokasta ja viimeisteltyä. Oli ilo lukea kirjaa, jossa ei takerru kielellisiin virheisiin. Kirjailijalla on silmää yksityiskohdille, esimerkiksi Gigin tunteiden kuvaamiselle ulkonäöllisten ja hallinnollisten paineiden alla. Teoksen lopussa on jälleen katsaus historiallisiin faktoihin Grönlannista. Teos antaa varmasti paljon niin nuorelle kuin varttuneemmallekin lukijalle.
 
Tahdon omakseni lemmikkiautomatonin, mistä niitä saa ostaa? Mies aloitti pelaamaan uutta PC-peliä Scrolls, jossa olevat kupariset automatonit ovat juurikin sellaisia, kuin kuvittelin Hain Kellopelikuninkaassa esiintyvien minimatonien olevan. (Ensimmäisessä kirjasssa automatonit olivat hiirimäisempiä.) Hurjan suloisia, koneen ja hyönteisen (verratkaapa vaikka siiraan) sekoituksia.

Arvosana:

  
Takakannesta:
Pakolaisprinsessa  Gigin perhe on jättänyt rähjäisen Alhaiston taakseen ja solahtanut osaksi Keloburgin yläluokkaa. Gigin isästä on tullut arvostettu keksijä, joka rakentaa jättiläismäistä ilmalaivaa Keloburgin mahtimiehelle. Mutta kun salaperäinen uskonlahko Sokean Jumalan veljeskunta alkaa saarnata, että muukalaiset ja ilmalaivat pitäisi hävittää, on Gigin ja hänen parhaan ystävänsä katupoika Henryn sukellettava jälleen seikkailuun...
    
Asiasanat: nuoret, steampunk, vaihtoehtohistoria, ihmissusia

    

Samantyylisiä kirjoja: 

  
330 sivua, Karisto 2013

 

Kirjasta mm täällä: Risingshadow, Taikakirjaimet, Todella vaiheessa,
   

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Kerjäläisprinsessa (2012)

  

Kirjailijan kotisivut