Näytetään tekstit, joissa on tunniste . Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste . Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. joulukuuta 2024

Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 1 - Joulukalenterikirjoja

  
Ihanaa jouluun ensimmäistä! Tässä postauksessa esittelen muutaman tämän vuoden joulukirjauutuuden. Seuraava luukku avautuu Bibliofiilin päiväunia - blogissa 4.12. 
  
Ensimmäisenä Salla Salmelan kirjoittama ja Lotta Forsin kuvittama Ihan kohta on joulu (WSOY 2024), joka on uunituore kuvakirja, jossa on 24 aukeamaa. Tämän voikin siis lukea joulukalenterikirjana. Luukkunumero on piilotettu ovelasti kuvaan ja niiden etsiminen on varmasti hauskaa perheen pienimpien kanssa.
  
Joulukuun ensimmäisenä päivänä Kuusikylän punaisia kattoja peitti valkoinen lumipeite. Jouluvalot valaisivat kylän aitoja ja reunustivat pieniä puisia kuisteja. Porteilla kilisivät joulukellot, ainakin melkein kaikissa.
  
Päähenkilö on pieni Melina-tyttö, jonka perheeseen kuuluvat töissään kiireiset äiti ja isä sekä vähän vanhemmat kaksosveljet Matti ja Matias. Melina etsii joulun taikaa ja pohtii, mitkä asiat siihen liittyvät. Erikoisesti Joulupukki on tuonut lahjat jo yöllä niin, että ne ovat kuusen alla jo 24. päivän aamuna, itse olen tottunut siihen, että Suomessa Pukki käy joko päivän tai illan aikana, ei jo aamusta tai edeltävän yön aikana.
  
Lumi oli alkanut sulaa, ja ulkona näytti harmaalta. Ikkunoihin ropisi vettä lumen sijaan, ja pihan lumiukkokin oli kutistunut.
  
Kirjassa on myös askarteluohjeita (Tiia Kellonimi @tia_diy), mutta ei aivan jokaisella aukeamalla. osa askarteluohjeista oli myös aika hassuja, kuten käpylehmät kuusenkoristeina kuulostaa vain meemimateriaalilta. Iso miinus siitä, kun kirjassa todetaan, että "koristele lemmikkisi punaisella rusetilla". Eläin ei ole jotain, minkä voi koristella, hyvänen aika.
  
"Ketä varten me oikeastaan edes siivotaan?" Matti kysyi. "Mehän vietämme joulua keskenämme. Eikä kukaan meistä aio katsoa keittiön ylähyllylle."
  *****
    
"Luulin, että Talvipiha on joku satu, jonne pääsee vain kerran vuodessa. Sellainen joulun ihme..." (s. 69)
  
Toisena kirjana on Juuso Räsäsen kirjoittama ja Marja Siiran kuvittama Talvipihan joulu (WSOY 2024) perustuu Ylen vuoden 2023 joulukalenteriin (jonka yhtenä käsikirjoittajana Räsänen oli) eli tuttujen eläinten mukaan voi hypätä nyt myös kirjana.
  
Oikeastaan he kaikki olivat, sekä onni että eläimet, orpolapsia, jotka Annikki oli vuosien varrella pelastanut ja koonnut isoksi perheeksi. (s. 12)
  
Maineikkaan Talvipihan omistaja Annikki-mummi on kuollut ja omistajana on nyt nuori Onni-poika. Annikki oli ollut pahoissa veloissa ja ilkeänpuoleinen kauppias Roimolalla on suunnitelmia lunastaa tila itselleen. Onni hoitelee laumaansa, johon kuuluvat husky-Kornelius, meksikolainen pikkukoira Pepita, aasi nimeltään Aasi, Eetu-possu, Rouva Ankkanen ja pikkuvuohet Atte ja Aune.
  
"Joulukuun eka päivä! Joulu tulee, joulu tulee! Herää Aune, herää!" Atte tönäisi valkeaa Aune-siskoaan ja juoksi pilttuulta pilttuulle herättäen vuorollaan kaikki tallin nukkuvat eläimet. (s. 11)
  
Talvipihan joulun avajaisiin ei tule ketään, koska Onni on unohtanut mainostaa, että piha on auki tänäkin jouluna, vaikka Annikki ei enää pyöritäkään toimintaa. Niinpä Roimola pääsee iskemään Onnia arkaan paikkaan ja suoranaisesti ahdistelee tätä myymään tilan hänelle. Onneksi kuvioihin ilmestyy mukaan Onnin ikäinen Ilona, jota poika arastelee - onhan hän mieluummin tekemisessä eläimien kanssa.
  
"Tiedän kyllä, että Talvipiha on pulassa, mutta meitä ei auta lattialla makaaminen. Nyt ei saa luovuttaa." (s. 52)
  
Pippurinen Pepita on hieman stereotyyppinen klisee meksikolaisesta hahmosta, koska se on puettu Meksikon lipun väreihin ja laitettu huudahtelemaan välillä espanjaksi mm. ay, carambaa, arribaa ja amigoa, mutta onneksi se on niin pieni rytty muutoin oikein sujuvassa joulukirjassa, että annettakoon se anteeksi. Harmi, ettei tätä oltu jaettu kalenteriluukkuihin.
      
*****
    
Kolmas kirja on Axel Åhmanin kirjoittama ja Ola Skogängin kuvittama joulukalenterikirja Salakuljettajan aarre (S&S 2024, suom. Anu Koivunen). Ihanaa, että näitä 24 luvun mittaan kirjoitettuja teoksia on taas julkaistu uusia, sillä joinakin vuosina tarjonta on ollut melkoisen olematonta!
  
Tämä menee samaan sarjaan Karin Erlandsonin Yöjunan ja Eva Frantzin Ruukin salaisuuden kanssa, sillä kaikissa näissä kolmessa on vain yksi kokosivun kuva jokaisessa luvussa / luukussa, muutamaa yksittäistä pienempää kuvaa lukuun ottamatta. 
  
Jouluaattoon oli vain kaksi viikkoa, mutta kaikkialla oli harmaata ja märkää. Satanut lumi oli sulanut pois jättäen jälkeensä kuraisia teitä ja kalseita iltoja. (s. 7)
  
Teoksen päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Oliveria, joka kokee olevansa taakka vanhemmilleen. Hänet nimittäin tipautetaan saaressa asuvan mumminsa huolehdittavaksi, koska äiti ja isä ovat liian kiireisiä töissään eivätkä halua jäädä kotiin katsoakseen hänen peräänsä. Saarella on myös huonot yhteydet, niinpä poika ei voi olla liikaa puhelimella saati Pleikkarilla. 
  
Sellaiset ihmiset, jotka joivat metsässä kaakaota, tuskin kaveeraisivat hämärätyyppien kanssa. (s. 67)
  
Aluksi kaksi viikkoa eristyksissä tuntuu kamalalta rangaistukselta, mutta kun Oliver pääsee sattumalta sukunsa salaisuuden jäljille ja tapaa metsässä omanikäisensä Fannyn ei joulunalusaika olekaan enää tylsää. Ja onpa saarella nähty myös tummennetuilla laseilla varustettu auto ja kaksi saksaa puhuvaa erikoista vierasta. Mitä nuo ulkomaalaiset etsivät? 

– Ennen ei ollut tapana puhua vaikeista asioista. (s. 139)

Vauhdikas ja nopealukuinen teos on mainio joulukalenteri sellaisellekin lukijalle, joka ei ole juhlan suurin fani. Onhan tässä kokonainen armeijallinen tonttukoristeita, mutta ei uskonnollista tai liian jouluista meininkiä - toiminnallisuus on keskiössä. 
  
  
Kirjasomen kalenteriin osallistuvat tilit: 

lauantai 31. elokuuta 2024

Lastenkirjalauantai | Poika ullakolla, poika kellarissa & Ouroboros: Sateenkaarikäärme

"- Onko tämä unta vai totta? Lex ihmetteli. 

Sekä että. Parhaat unet usein ovat."
  
   
Arvostelukappale

Salla Simukka on tasaisen varma kirjoittaja, eikä siis ollut yllätys, että hänen uusi lastenkirjansa Poika ullakolla, poika kellarissa oli mainio lukupala. JP Ahosen kuvitus oli myös ihastuttavan dynaaminen.

Maxista alkoi tuntua, että talossa oli jotain kummallista. Ehkä jokin salaisuus, joka hänen pitäisi selvittää. (s. 41)

Max ja Alexis elävät eri maailmoissa - kirjaimellisesti. Heidän todellisuutensa ovat kokonaan erillisiä maailmakaikkeuksia, toisia ulottuvuuksia. Poikien perheet muuttavat tahoillaan kovin samannäköiseen taloon ja pian uudessa kodissa alkaa tapahtua kaikenlaista outoa. Molemmat pojat löytävät oven, jonka karmissa on X-merkki. Kun he kulkevat noista ovista, he pääsevät toistensa maailmoihin. Pian poikien todellisuudet alkavat vuotaa toisiinsa ja pojat pelkäävät, että heidän ystävyytensä tuhoaa molemmat maailmat.

Simukan satumainen teos on hurmaavaa, aivoissa kutkuttavaa suomikummaa 9+ lapsille, mutta tämän parissa viihtyy varttuneempikin lukija (tämä on oivallinen teos vaikkapa lukujumin selättäjäksi).

- Siinä kaupungissa, jossa me asuttiin aiemmin, asui tosi tyhmiä ihmisiä, hän sanoi lopulta. 
- Millä tavalla tyhmiä? 
- Heidän mielestään äiti oli vääränlainen. Tai koko meidän perhe. Isä ja veljet on iholtaan vaaleita. Äiti on tummempi. Ja minä ja pikkusiskot jotain siltä väliltä. Niiden tyhmien ihmisten mielestä vain samanväriset ihmiset voivat olla samaa perhettä, Max selitti. (s. 107)

Arvosana:
      
Takakannesta:
Mitä tekisit, jos löytäisit kotitalostasi salaisen huoneen?
  
Jännittävä ja koskettava lastenromaani kahdesta pojasta, jotka asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa. Voiko ystävyys ylittää maailmoja erottavan rajan?
  
10-vuotiaan Alexiksen perhe muuttaa taloon, josta hän saa unelmiensa ullakkohuoneen. Niin ikään 10-vuotiaan Maxin perhe muuttaa taloon, jossa häntä odottaa upea kellarihuone. Pian pojat huomaavat, että heidän kotitaloissaan on jotain omituista: Alexis kuulee ääniä talon alta, vaikka heillä ei ole kellaria. Maxin korviin kantautuu soittoa ullakolta, vaikka siellä ei ole ketään.
  
Kun pojat viimein kohtaavat, heille käy selväksi, että vain he kaksi pystyvät öiseen aikaan vierailemaan toistensa maailmoissa. Mutta vaarantaako heidän ystävyytensä kaiken, kun maailmat alkavat sekoittua toisiinsa?
  
192 sivua, Tammi 2024
   
Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Luova ruho
  
*****
  
"Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa."
    
  
Arvostelukappale

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama vauhdikas varhaisnuortenkirja Sateenkaarikäärme aloittaa kiehtovan Ouroboros-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja päättyi niin kiinnostavaan cliffhangeriin, että täytyy kyllä lukea, minkälaiseen seikkailuun hahmot päätyvät seuraavaksi.
  
12-vuotias Kivi lähtee etsimään äitiään, kun hänestä huolehtineet isovanhemmat haetaan hoitokotiin. Hän päätyy maanalaiseen käärmejunaan, jonka maailma on kuin sekoitus Snowpierceriä ja Liisan seikkailuja Ihmemaassa. Junan asemalla Kivi tapaa hieman itseään vanhemman tytön, Ofidian (lyhyemmin Dian), joka opastaa häntä erikoisen junan maailmaan. Kivillä on mukanaan lemmikkikäärmeensä Niji ja valokuva äidistään lapsena.

Löytyykö äiti junasta? Keitä ovat katastrofaatit, eskapistit ja visionäärit? Se selviää lukemalla kirjan.

Kesti silti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian.) (s. 120)

Sillanpäällä on jännittävä tapa kirjoittaa hahmonsa kommentoimaan neljättä seinää rikkoen. Kivi selittää lukijalle niin isoisänsä käyttämiä sanontoja kuin mitä cliffhanger tarkoittaa, kehottaa skippaamaan ällöttävän kohdan ja kertauksen viime aikaisista tapahtumista kuin suoratoistopalvelussa konsanaan. Isona plussanaa yhdessä lauseessa mainitut muunsukupuoliset hahmot!
  
– Sun iho on tuollainen... juuri luodun käärmeennahan värinen. Kalpea. Mutta pilkullinen. Pilkkujen väri on... raaka persikka. 
– Persikkapilkkuja kuolleessa nahassa. Siellä päin, mistä minä olen kotoisin, ei ole tapana kommentoida ihmisten ihonväriä. Sitä pidetään epäkohteliaana, sanoin. (s. 91)

    
Arvosana:
    
Takakannesta:
Uusi mysteerisarja alkaa!
  
Lumoava tarina vie lukijansa maan alla kulkevan salaperäisen käärmejunan kyytiin. Taidokkaan tekijäkaksikon fantastinen sarja on täynnä kihiseviä salaisuuksia, joiden selviämistä odottaa henkeään pidätellen!
  
12-vuotias Kivi asuu isovanhempiensa luona matelijakaupan yläkerrassa. Kun vanhukset viedään hoitolaan, karkaa Kivi lemmikkikäärmeensä Nijin kanssa etsimään maan nielemää äitiään. Kivi päätyy rautatieasemalle, jonne matelee riimuin koristeltu käärmejuna. Alkaa huimaava seikkailu, jonka aikana Kivi joutuu pohtimaan, milloin todellisuus muuttuu tarinoiksi ja tarinat totuudeksi.
  
Maanalainen juna vaunuineen kuhisee taikavoimaisia käärmeitä, riimumerkkejä ja mysteereitä – ja luo nahkansa tarinan edetessä aina uudelleen. Oppaakseen Kivi saa teini-ikäisen, tuittupäisen Dian. Mutta onko tähän luottamista? Taikka Boaan, junan pistäväkatseiseen johtajaan?
    
256 sivua, WSOY 2024
   
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Luova ruho

tiistai 13. elokuuta 2024

Taina Niemi: Ämpärikesä

"Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin."
  
  
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Löydetty kirjagramista
  
Pitihän se itsekin sitten tarkastaa, miksi tästä Taina Niemen Ämpärikesästä (Otava 2024) on puhuttu niin paljon. Lähdin lukemaan hyvin epäileväisenä ja ehkäpä se vaikutti lukukokemukseen, mutta tämä oli vain sellainen ihan ok kirja minulle. Tapahtumat sijoittuvat lauantain 3.6. ja keskiviikon 7.6 välille, ysiluokan päättäjäisjuhlasta loman ensimmäisiin päiviin. Tai no, kaikki kirjan henkilöt eivät lomalle pääse, vaan osa on kesätöissä.
  
Tää voisi todellakin olla Heartstopper, jos Niila ei olisi niin paniikissa siitä, mitä muut ajattelee. (s. 49)
  
Tässä oli yllättävän monta näkökulmahenkilöä ja alussa oli vaikeaa muistaa kuka kukin on suhteessa toisiin. Vähemmän yllättäen oma suosikkinäkökulmani oli Samu, muita vuoden vanhempi poika, joka yllättäen tupsahtaa Helsingistä homofobisen pikkukaupungin uimarannalle. Hän on kirjoitellut netissä Niilan kanssa jo pitkään ja haluaa yllättää tämän saapumalla ilmoittamatta paikalle.
  
Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin. (s. 133)
  
Kirjan sanomana voisi olla esimerkiksi se, että meillä kaikilla on jotain, mitä emme ole kertoneet muille, edes hyville ystävillemme. Jokaisella on omat ongelmansa ja haavoittuvaiset kohtansa. Siksipä olisikin kivaa, jos ihmiset puhuisivat näistä asioista enemmän, koska emme ole yksin kokemustemme ja ajatustemme kanssa, vaan voimme samaistua ja antaa vertaistukea. Onneksi kirjan aikana moni nuori avautuu toiselle: tullaan ulos kaapista, paljastetaan elämän suurimmat luurangot ja tarjotaan olkapää, jota vasten itkeä.
  
"Oikeastaan mulla olis yksi juttu. Tai... Mä taidan olla rakastunut." 
"Oho, mahtavaa!" 
"Niin kai?"
"Mutta?" 
"Mutta se on poika. Tai mies. Tai siis suunnilleen meidän ikäinen, mutta joo. Äh." 
"Ja?" 
"Ja mitä?" 
"No kerro nyt jotain muutakin!" 
Niila näyttää hämääntyneeltä. 
"Etkö sä ole yhtään yllättynyt?" 
"Niila hei, me ollaan parhaita kavereita. Musta tuntuu, että sä aliarvioit mut." (s. 179-180)
  
Tämä olisi voinut olla pidempikin, tai vaikka sarjan alku, jossa olisi keskitytty vain pariin hahmoon kerrallaan. Nyt tämä jäi hieman pintapuoliseksi slice of lifeksi ja kenestäkään hahmosta ei oppinut kauhean paljon, etenkään näin rajatussa ajassa. Toisaalta kaipa tällaisillekin kirjoille on tarvetta, sillä tämän lukee parilla istumalla. Niemen tyyli kirjoittaa oli mukava, mutta omaan makuun näin monta näkökulmaa näin vähään sivumäärään nähden tekee kirjasta liian sirpaleisen.
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Kun ruusut on jaettu ja suvivirren viimeiset sävelet kajautettu peruskoulun päättymisen kunniaksi, pikkukaupungin nuorilla on monta syytä kippistellä. Aurinko paistaa ja edessä siintävät kesä ja vapaus.
  
Kaveriporukoissa omaksutut roolit joutuvat kuitenkin koetukselle heti juhlayönä. Nuorten bucket list on pitkä, mutta unelmien lisäksi kaikilla on myös omat salaisuutensa ja pelkonsa. Tarinat risteävät, ja seuraukset ovat odottamattomia. Kesäloman alkaessa moni löytää itsensä uuden edestä. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei jää yksin.  
    
182 sivua, Otava 2024
     
Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kiiltomato, Siniset helmet, Kirjakaapin avain

sunnuntai 28. heinäkuuta 2024

Safia Elhillo: Home Is Not a Country

"so even here among my so called people
i do not fit"
  
  
Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani-haaste: Teoksen nimi on moniosainen, Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa on valokuvia
  
all around me         smiling like
autumn leaves        are hundreds
of photographs (s. 195)
  
Safia Elhillon säeromaani Home Is Not a Country oli onnekas löytö kirjastosta. En ollut erityisesti etsimässä säeromaaneja, näin vain kauniskantisen teoksen nuorten englanninkielisten hyllyssä.
    
Teoksen päähenkilö on Nima, nuori ruskea tyttö arabiaa puhuvasta maasta, jonka lipussa on punaista, vihreää, mustaa ja valkoista. Hän on syntynyt Yhdysvalloissa, mutta kaihoaa voimakkaasti äitinsä kotimaata ja isää, joka on kuollut ennen hänen syntymäänsä. Nima inhoaa omaa nimeään ja haluaisi olla Yasmeen. Hän haaveilee usein olevansa tuo toinen tyttö, toisenlaisessa elämässä, jossa hänen perheensä on vielä kokonainen.
  
he's right
there's something wierd about me (s. 56)
  
Teoksessa on maagisia elementtejä, joita harvoin näkee säeromaaneissa (J.S. Meresmaan Dodo-trilogiaa lukuun ottamatta). Nima esimerkiksi muuttuu välillä näkymättömäksi. Tämä oli myös yllättävän ajankohtainen, sillä Nimaa lähestyy häntä huomattavasti vanhempi mies, joka tarjoutuu antamaan hänelle kyydin kotiin, mutta viekin nuoren hotelliin. Onnekkaasti Nima kuitenkin pääsee pakenemaan tilanteesta.
  
Kirjaa ei voi syyttää ennalta-arvattavaksi, sillä lukijaa riepotellaan kuin paperivenettä purossa suuntaan jos toiseen ja vasta loppupuolella palaset alkavat loksahdella paikalleen. Parasta kirjassa ovat kaikki kulttuuriset viittaukset, sillä minulla on todella heikot tiedot siitä alueesta, minne kirja sijoittuu.
  
at first i think i must be dreaming
or making it        all up (s. 112)
  
  
Arvosana:
            
Takakannesta:
A novel in verse about family, identity, and finding yourself in the most unexpected places.
  
Nima doesn't feel understood. By her mother, who grew up far away in a different land. By her suburban town, which makes her feel too much like an outsider to fit in and not enough like an outsider to feel like that she belongs somewhere else. At least she has her childhood friend Haitham, with whom she can let her guard down and be herself. Until she doesn't.
  
As the ground is pulled out from under her, Nima must grapple with the phantom of a life not chosen, the name her parents didn't give her at birth: Yasmeen. But that other name, that other girl, might just be more real than Nima knows. And more hungry. And the life Nima has, the one she keeps wishing were someone else's. . .she might have to fight for it with a fierceness she never knew she had.
  
211 sivua, Make Me a World 2021
  
Samankaltaista luettavaa:

maanantai 10. kesäkuuta 2024

Dekkariviikko | Holly Jackson: Kiltti tyttö, kohta kuollut

"Olen tikittävä aikapommi -- En voi antaa rakkaideni olla lähellä, kun pommi räjähtää."
   
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi, YA-lukuhaaste: Jännittävä, Dekkariviikko
  
En usein lue dekkareita, mutta silloin kun luen, ovat ne kirjat aina YA:ta tai cozy crimea. Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarja kuuluu noista kahdesta ensin mainittuun ja se päättyy tämän kolmannen osan Kiltti tyttö, kohta kuollut myötä. Aluksi en muistanut, mitä sarjan edellisessä osassa tapahtui, mutta sitten tarina vei mukanaan. Pip kärsii pahoista PTSD-oireista, muistuttaen Nälkäpeli-sarjan kolmannen osan Katnissia; hän pyyhkii jatkuvasti näkymätöntä verta käsistään ja syö diileriltä ostettuja diapameja, jotta voisi nukkua edes vähän.
  
Hän pelkäsi yötä muttei pimeää, pelkäsi jopa omia käsiään. Hän oli hajalla. (s. 61)
  
Pidin kirjan kielestä, sen lukuisista kielikuvista ja sanankäänteistä. Pip etsii sopivaa mysteeriä podcastinsa kolmannelle kaudelle. Mysteeriä, jolla voisi hoitaa itsensä kuntoon. Tai niin hän ainakin uskoo. Pip menettää luottamuksensa poliiseihin, jotka eivät ota tosissaan hänen kokemaa ahdistelua ja mahdollista stalkkeria, joka jättää hänen kotinsa eteen kuolleita kyyhkysiä ja liidulla piirrettyjä tikkuhahmoja. Yksi poliisi kehtaa sanoa hänelle, että tekemällä suosittua rikospodcastia Pip on tyrkyttänyt itseään nettitrollien tähtäimeen.
    
Tuntui kuin kaikki käänteet olisi jo ennalta määrätty, kuin näin olisi ollut määrä tapahtua alusta saakka. (s. 177)
  
Teoksen tunnelma on paljon aiempia osia synkempi, ahdistavampi, mutta silti se on samalla tavoin nopealukuinen ja ahmittava. Juonenkäänteitä ei pysty arvaamaan ennalta ja vaikka itse arvasin yhden hahmon roolin kauan ennen Pipiä, loppu oli varsin odottamaton eikä ehkä kaikkien mieluisin jokaiselle lukijalle. Kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisessä Pip tutkii mm. Jesaritappajaksi kutsutun sarjamurhaajan tapausta ja toisessa osassa. Noh, siitä en voi puhua spoilaamatta, mutta sanotaan vaikka että siitä tule mieleen eräs Netflix-sarja. Murhien ja naisiin kohdistuvien rikosten maailmassa pyöritään vahvasti. 
  
Vielä yksi tapaus, juuri oikea juttu, joka korjaisi hänen sisimpänsä murtumat. (s. 168)
  
Jackson on koko trilogian ajan venyttänyt uskottavuuden rajoja, mutta tässä kolmannessa osassa meininki menee realismin edelle. Kyllähän tämä siis pitää lukijan tiukassa otteessaan, vaikka välillä pyörittelinkin silmiäni, että ei tämä nyt mene ihan läpi. Ja loppupuolen hermoraunio-Pip (ihan syystäkin palasina) oli vain niin epälooginen ja sääliä herättävä reppana, että oli vaikeaa lukea loppuratkaisua. Harmillisesti Pipin ja Ravin suhde jää mysteerin käänteissä huomiotta, olisivat nyt voineet kuherrella enemmänkin kaiken kurjuuden vastapainona. 
  
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Hittidekkari Kiltin tytön murhaopas saa loppuhuipennuksensa trilogian päätösosassa.
  
Itseoppinut etsivä Pip on tottunut tappouhkauksiin viraalin true crime -podcastinsa jälkimainingeissa. Siitä huolimatta Pipiä alkaa huolestuttaa, kun joku lähettää hänelle anonyymisti saman kysymyksen uudestaan ja uudestaan: Kuka etsii sinua, kun sinä katoat?
  
Pian Pip tajuaa, että joku seuraa häntä tosielämässä. Kun hän löytää yhteneväisyyksiä vainoajansa ja kuusi vuotta sitten kiinni jääneen sarjamurhaajan välillä, hän pohtii, onko kaltereiden takana sittenkin väärä mies.
  
Poliisi kieltäytyy toimimasta, joten Pipin on löydettävä epäilty omin päin ennen kuin hänestä tulee seuraava uhri.
  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 504 sivua, Karisto 2024
  
Alkuperäinen nimi: As Good As Dead (2021)
  
Sarjassa ilmestyneet:
    
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luetut.net
  
Samankaltaista luettavaa: Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

"Olen kiviä ja metsänlantaa, menen rikki ja pakosta rakennun uudestaan."
  
   
Arvostelukappale
   
Lukuhaasteissa: Helmet: 41. Kirjassa syntyy lapsi
  
Linnea Kuuluvaisen esikoisteos Metsän peitto on kauniilla kielellä kirjoitettu, hämmentävä lukukokemus totalitaristisesta tulevaisuuden Suomesta sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Siinä on myös M. Night Shyamalanin The Happeningin elementtejä, kun vuosituhansia alistetussa asemassa ollut metsä iskee takaisin.
  
Metsä on tunkeutunut kaupunkiin ja haluaa tuhota kaiken ihmisen tekemän. (s. 82)
  
Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä, ja niiden näkökulmahenkilönä vuorottelevat Ingrid vuonna 2084 ja Edla vuonna 2060. Edla oli hahmoista ainoa, josta oikeasti pidin ja jonka kohtalosta olin huolissani. Edlan perhe on menossa äänestämään uudesta pormestarista, kun metsä vyöryy Turkuun, vaikka kaupunki on ympäröity muurilla. Vain pieni osa ihmisistä pelastuu ja löytää itsensä turvakeskuksista, joista tulee heidän kotinsa pitkäksi aikaa. Turusta tulee totalitaristinen Valtio, jossa kansalaiset jaetaan kastijärjestelmän mukaisesti eriarvoisiin turvallisuusluokkiin yhdestä viiteen.
  
Edla, tahattomasti raskauduttuaan, kyseenalaistaa paljon nyt itseään Valtioksi kutsuvan alueen diktaattorimaisen pormestarin päätöksiä, kuten yhden lapsen politiikasta luopumista. Nurjistuman, niin kuin ihmiset kaiken mullistavaa tapahtumaa kutsuvat, jälkeen lapsia saavat tehdä vain he, jotka ovat lupaa hakeneet ja joiden perimä nähdään terveellisenä. Lasta ei enää useinkaan saada rakkausliitoissa, vaan Valtio valitsee sopivat sukusolun luovuttajat.
  
En minä tätä vauvaa halunnut, en minä sitä yksin sisälleni istuttanut. (s. 185)
  
Ingrid päätyy muurin ulkopuolelle tutkimusryhmän jäseneksi. Valtio lähettää aika ajoin testiryhmiä metsään, tarkkailemaan kuinka luonto on eheytynyt ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Metsälle on syötetty ruumiita lepyttelymielessä jo kahden vuosikymmenen ajan. Luonto kuvataan kollektiivisena, tietoisena olentona, joka kokee kipua, kun puiden oksia katkotaan ja se rankaisee, jos mättäältä kerää marjoja pyytämättä lupaa.
  
Kaikki on niin unenomaista, että en osaa varmaksi sanoa, olenko minä valveilla vai nukunko. (s. 191)
  
Maaginen realismi heittää lukijan oudon maiseman ääreen. On vaikea luottaa siihen, mitä Ingrid kertoo kokevansa. Ovatko tapahtumat todellisia, vai vaikuttaako Valtion hänelle antama metsänmaa-lääkitys tai hänen jatkuvasti syömänsä, lievästi myrkylliset suopursun lehdet havaintoihin? Onko oikeasti olemassa toinen, maagisen rajan tuolla puolen oleva metsä, jonne pääsevät vain harvat ja valitut? 
  
Suomalainen mytologia ja dystooppinen maailma tarjoavat vahvan ja hienosti toimivan kontrastin toisilleen. Edlan ja Indridin tarinat kietoutuvat toisiinsa hienosti kuin puiden juuret mullan alla ja lukija joutuu yllättymään moneen kertaan, miten Kuuluvainen kieputtaakaan tarinaa itsensä ympäri. Etenkin hahmojen käyttämä ajatusnauha-menetelmä saa rapsuttamaan kerran jos toisenkin ohimoa, sen verran hämmentävä se on. 
  
Toivon, että olisin syntynyt sata vuotta aikaisemmin, jotta olisin voinut olla käyttämässä maailmaa enkä pelastamassa sitä. (s. 110)
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Mitä jos turmeltu luonto päättäisi puolustautua?
  
Maaginen esikoisromaani luontosuhteesta ja mielen järkkymisestä.
  
Ingrid ottaa äitinsä kuoleman jälkeen vastaan paikan Suopursu-nimisestä tutkimusryhmästä, jonka tehtävänä on kartoittaa olosuhteita Valtion muurien ulkopuolella. Lepyttelystä huolimatta metsä on yhä vihainen ja vaarallinen. Eripura alkaa itää ryhmäläisten mielissä.
  
Uhkaavaksi muuttunut luonto on ajanut ihmiset pieniin kaupunkiyhteisöihin vuosikymmeniä sitten. Yksi kaupungeista on Turku, jonka tilalle on perustettu tiukasti vartioitu Valtio. Sekasorron keskellä Edla joutuu eroon läheisistään.
  
Metsän peitto on kiehtova ja kielellisesti vangitseva romaani metsästä, joka kärkkyy ihmisiä, ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.
    
361 sivua, Gummerus 2024
   
Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kuiske, Kirjallisia 
  
Samankaltaista luettavaa:

tiistai 26. joulukuuta 2023

Thomas Taylor: Festergrimm

"Tarinoissa voi tapahtua mitä tahansa. Siksihän me tarinoista pidämmekin."
   
   
Festergrimm on neljäs osa Thomas Taylorin kirjoittamia Herbert Sitruksen ja Orvokki Parman seikkailuja Aaverannan mysteereissä. Jatkoakin on luvassa pian, sillä Mermeduusa ilmestyy jo tammikuussa.
  
"Mikä siinä 'syvimmässä salaisuudessa' on niin tärkeää?" Orvokki kyselee -- "Jos et ole koskaan nähnyt sitä, mikä se sitten onkaan, mistä edes tiedät että se on olemassa?" (s. 271)
  
Tälläkin kertaa lähtökohta oli ihastuttavan kutkuttava: satoja vuosia vanha tarina robotista ja sen tekijästä sekä vahanukkekabinetista. Mutta pöh, tässä ei ollut aivan sitä samaa imua kuin aiemmissa osissa.
  
"Menneinä aikoina -- meri oli portti maailmaan, ja tuolloin koko maailma kävi täällä aina joulukuussa, kun Aaverannan kapeat kadut valaistiin silkkilyhdyin ja juhlavat kojut loistivat valoissa. Mutta yksikään Aaveen Talvimarkkinoiden houkutuksista ei ollut aivan yhtä lumoava kuin teltta, jota piti Ludovic Festergrimm, leluntekijä, koneistomestari ja ihmeidentekijä." (s. 153)
  
Herbie oli hahmona paikoin todella ärsyttävän yksiulotteinen (hän suhtautui seikkailuihin, niin isompiin kuin pienempiinkin todella kielteisesti) ja Orvokissa oli samaa vikaa (hän heittäytyi vaaranpaikkoihin ajattelematta kahta kertaa). Myös tarinan pahis Sebastian Ankerias ja Hotelli Nautiluksen johtaja herra Nilviäinen ovat suorastaan mielikuvituksettoman karikatyyrisiä toimissaan. Tulee aivan mieleen Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarja.
  
"Mutta Herbie, tästä voi tosiaan alkaa uusi seikkailu. Etkö ole edes vähän innoissasi?"
  
"En. -- Minulla on tänä vuonna EI-marraskuu. Olen sanonut 'ei' kaikelle vähänkään seikkailulliselle koko kuukauden, ja jäljellä on enää vain kaksi päivää." (s. 20-21)
  
Ferstergrimmin robotti, kerakkorapu ja kirjakauppakissa-Erwin veivät voiton kiinnostavina hahmoina. Herbien oma mysteeri ei paljoa edennyt tässä osassa, vaikka siitä vihjailtiin jatkuvasti. Toivottavasti saataisiin pian lisää tietoa siltäkin rintamalta, ennen kuin lukijat kyllästyvät yhden tempun poniin.
  
Sebastian Ankerias seisoo pöydän ääressä keskellä huonetta, joka on täynnä ruumiinosia. Torsoja riippuu koukuissa katosta, päitä kellii hyllyillä ja jalkoja ja käsivarsia on kasattu sikin sokin koreihin.

Yksi kokonainen näyttelyvitriini on täynnä pelkkiä silmämunia.

On purkkikaupalla... jotain...

Paikka näyttää konepajan ja tohtori Frankensteinin laboratorion risteytykseltä. (s. 121)
  
Käännöksessä oli pari omaan kielikorvaani hassulta kuulostavaa sanavalintaa (ja ainakin yksi ihan oikea kirjoitusvirhekin), kuten viheltävä kattila vesipannun sijaan ja Orvokki popsii kinuskeja eikä toffeepaloja.
  
"Yleensä -- seikkailun päätteeksi on tarjolla kakkua. Ja kaakaota. Enkä ymmärrä, miksi tämä kerta olisi poikkeus." (s. 331)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Aaverannan kaduilla seikkaillaan jälleen!
  
Aaverannan merenrantakaupungissa legendat heräävät eloon. Lukijoiden rakastaman, tunnelmaa ja seikkailua pursuavan sarjan neljännessä osassa Herbert Sitrus ja Orvokki Parma ovat mystisen Festergrimmin jäljillä.
  
Herbert Sitrus ja Orvokki Parma jatkavat Aaverannan myyttisten legendojen tutkimista. Suosikkisarja vie lukijansa valtameren äärelle vanhaan sumuiseen rannikkokaupunkiin, jonka turistit ovat hylänneet kesän jäljiltä. Taattua tunnelmaa Taylorin tapaan!
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 339 sivua, WSOY 2022
  
Alkuperäinen nimi: Festergrimm (2022)
  
Sarjassa ilmestyneet:
  
Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Luova ruho 

sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

Dekkariviikko 🔎 Geoetsivät mysteerien kimpussa

"Tuntui kuin portin kautta pääsisi astumaan toiseen maailmaan."
  

Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjassa ilmestyi vuonna 2017 Suomi 100 -hengessä teos, jossa on kahdeksan tarinaa, jotka sijoittuvat jollekin kiehtovalle kohteelle eri puolilla Suomea. Tarinat päättyvät aina haastavaan arvoitukseen, joista vain kahteen keksin itse vastauksen.
  
Parasta oli, kun pieniin, ohuisiin kivenkappaleisiin sai kaivertaa toisella kivellä reiän. Kaikkien etsivien kaulassa roikkui nyt nahkahihnassa itse tehty kivikoru. (s. 51)
  
Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka on sekoitus salapoliisitarinoita ja matkailua Suomen halki. Hauskasti kaksi kohteista oli ihan lähiseuduilta ja etenkin Kierikki ilahdutti. Olen ollut Kierikissä yhtenä syksynä museo-oppaana Raparperin ikäisiä lapsia luotsaamassa luontopoluilla ja kivikoruja tekemässä, kun vielä opiskelin arkeologiaa. Muista kohteista olen vieraillut myös Hiidenportin kansallispuistossa (on upea, suosittelen), kun kummipoikani oli noin vuoden vanha (eli joskus 21 vuotta sitten siis). 
  
Koko Hiidenportin alue oli juuri sellainen, mistä Raparperi piti: satavuotiaita puuvanhuksia, hämyisiä kuusikoita, huikea rotko ja tuoreita kankaita. (s. 11)
    
Kaikki teoksessa mainitut kohteet:
  • Hiidenportin kansallispuisto, Sotkamo
  • Bengtskärin majakkasaari, Turun saaristo
  • Kierikki-keskus, Yli-Ii
  • Pirunpesä, Kurikka
  • Saamelaismuseo Siida, Inari
  • Hitonhauta, Laukaa
  • Marjaniemi, Hailuoto
  • Lassinlinnan kalliosaari, Näsijärvi, Pirkanmaa

*****
  
"Kirjat kun olivat sillä tavalla hankalia, että ne veivät paljon tilaa
ja niillä oli tapana lisääntyä."
  
  
Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus onkin sitten edelliseen osaan verrattuna perinteikkäämpi Geoetsivien seikkailu. 
  
Vietetään kesäloman viimeisiä päiviä ja pian kuudennen luokan aloittava Raparperi, kuten loputkin Geoetsivät ovat innoissaan geokätköilyleiristä, mutta kivaa yhteistoimintaa varjostaa varas. Joku vie kaikkien puhelimet ja rahat leiriläisten ollessa uimassa. Myös veistospuistossa on käynyt pitkäkyntisiä, sillä lyhtyyn laitetut kynttilät katoavat. 
  
Kirjasto ollaan sulkemassa ja se harmittaa etsiviä, onhan lukusalista tullut yksi heidän kokoontumispaikoistaan. He päättävät järjestää mielenosoituksen kirjaston puolesta. Samaan aikaan Raparperin isä koheltaa tuttuun tapaansa ja yrittää saada nimensä Guinnesin ennätysten kirjaan, mitä kummallisimmilla tavoin, esimerkiksi väsäämällä minikirjastomökkejä pihakoivuun.
  
Tutussa, komeassa pihakoivussa kadun varressa oli linnunpönttö. Se oli ilmeisesti juuri se kirjasto, josta isä oli niin vaahdonnut ennen leiriä. (s. 146)
  
Tarinassa on paljon puhetta erilaisista geokätköistä, mysteerin ollessa enemmän sivuroolissa. Erikoisinta kirjassa oli, kun Raparperi alkoi kuulla poliisikoira Paxin "puheen" mielessään. Ei muutoin mitenkään erityisen mieleenjäävä osa sarjaa.
  
  
Arvosanat:
Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka 3,5🔎 | Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus 3🔎
  
Takakannesta:
Geoetsivät juhlistavat satavuotista Suomea etsimällä geokätköjä maamme upeimmista luontonähtävyyksistä. Kahdeksan salapoliisitarinan kokoelmassa seikkaillaan mm. Hailuodossa, Hiidenportissa, Bengtskärin majakalla ja Hitonhaudalla. Geokätköilyn lomassa etsivät ratkovat mysteereitä, joiden selvittämiseen lukijakin voi osallistua. Mitä mätää on Geopöhköjen lokimerkinnässä majakkasaarella? Miten löydetään syylliset Pirunpesän parkkipaikan selkkaukseen? Mitä outoa on Inarin reissuötökkähotellin liepeillä tavatuissa naisissa? Entä kuka viidestä pellavapäisestä veljeksestä on syyllinen Marjaniemen limupullovarkauksiin?
  
*****
  
Kesäloman lopuksi Geoetsivät osallistuvat Nokian Linnavuoressa pidettävälle geokätköilyleirille. Leiriläiset majoittuvat ja opiskelevat koululla, jolla kerrotaan kummittelevan. Jo ensimmäisen päivän aikana leiriläisten kännyköitä ja lompakoita katoaa mystisesti. Kun etsivien keinot syyllisen löytämiseksi loppuvat, he saavat apua yllättävältä taholta. Leiri päättyy tiukkaan kätköilykisaan, jonka voittajiksi selviävät vain nopeimmat ja nokkelimmat.
  
Geoetsivät-sarjan yhdeksäs osa tarjoaa jälleen rautaisannoksen geokätköilyä, jännitystä ja huumoria! Etsivien leireillessä heidän kotipuolessaan ollaan sulkemassa rakasta lähikirjastoa. Kirjaston puolesta taistellaan monin tavoin, ja Raparperin isä tekee omalaatuisen maailmanennätyksen.
  
178 / 172 sivua, Karisto 2017-18
  
Kuvittanut: Jari Paananen
   
Sarjassa ilmestyneet:
      
    Luettu myös täällä: Kirjavinkit: Kadonnut muinaispurkka ja Linnavuoren lurjus, Venlan maailma: Kadonnut muinaispurkka ja Linnavuoren lurjus, Lastenkirjahylly: Kadonnut muinaispurkka

    keskiviikko 7. kesäkuuta 2023

    🌈 Sateenkaarevia säkeitä

    "ei kai ihmistä voi tyhjentävästi selittää
    vain muutaman termin perusteella?
      
    – Älä stressaa sanoista ja niiden rajoista.
    Ihminen määrittelee sanat,
    mutta sanat eivät ihmistä.
    Eivät koskaan kokonaan.
      
    Ihminen on aina enemmän
    kuin sanat jotka rajaavat."
          
    "ulkona on harmaata
    kuin asuis villasukassa"

    Arvostelukappale
      
    Lukuhaasteissa: Queer-lukuhaaste - Monimuotoisia suhteita
      
    Sisältövaroitus: itsemurha, masennus, oikeisto-öyhöttäminen, emetofobiavaroitus

    eikö joskus voisi riittää
    vain

    että jaksaa olla olemassa?
    --
    ei ole yhtä oikeaa tapaa olla sairas
    ei yhtä syytä sille että on
    --
    on ollut vaikeaa vakuuttaa toisia,
    ettei kyse ole laiskuudesta
    ei velvollisuuksien väistelemisestä
    en sluibaile koska voin
    vaan kyse on siitä että

    en voi (s. 7, 12 ja 15)
      
    J.S. Meresmaan Kerberos on säeromaani-trilogian viimeinen osa ja tällä kertaa kertojaäänenä on polyamorisen suhteen kolmas osapuoli Tuukka. Tätä ei ehkä voi kuvata ihanaksi lukukokemukseksi, sillä sen verran ravisutteleva, samaistuttava (mm. puhelimella soittamisen kammoaminen, vakiintuneita reittejä kulkeminen ja hätääntyminen, jos joku muuttaa reittiä) ja turhauttavakin tämä on eri osissaan - ehdottomasti siis lukemisen arvoinen, niin kuin koko sarja. "entä jo on queer ja onnellinen? / entä jos on sairas ja silti onnellinen? / kuka oikeastaan saa määrittää / onnellisuuden koostumuksen?"
       
    Mistä mä tiedän, onko se
    lääkkeen
    vai kasvatuksen
    vai yhteiskunnan
    sen sosiaalisten normien
    tai jonkun geenipiirteen 

                    sivuvaikutusta?
    --
    seksi ei ole
    meikäläiselle yhtä merkityksellistä
    kuin se tuntuu alloille olevan (s. 41 ja 50)
      
    Tuukka sairastaa masennusta ja käy terapiassa, mutta joskus tulee musta päivä ja kaikki luhistuu. Olisi helppo sanoa, että masennus johtuu äidin itsemurhasta Tuukan ollessa vasta vasta 12-vuotias. mutta siinä on enemmänkin kerroksia. Lopussa on toivon pilkahdus, sillä Tuukka sanoo olevansa matkalla kohti elämää. Hän on viimein löytänyt sanan joka kuvaa, mutta ei kuitenkaan tyhjentävästi määrittele häntä: aseksuaali. Kuinka hienoa, että nämä kaksi harvinaisempaa, polyamoria ja aseksuaalisuus saavat lisää äänenkantajia kotimaiseen YA-kirjallisuuden kenttään. 

    Turhautumista aiheuttaa Iinan oikeisto-öyhöttävä alkoholisti-isä, josta Tuukka oppii aivan uuden puolen ja eräs aiemmista osista tuttu hahmo tekee yllättävän paluun. 
      
    – Ei minun oo tarkoitus loukata,
    mutta ei ennen ollu tämmöstä
    ei tehty politiikkaa identiteeteillä
    ei itketty pienestä
    miehet oli miehiä
    naiset naisia
    ja asioista sai puhua
    niiden oikeilla nimillä
    ei mitään tällaista
    poliittisesti korrektia hyssyttelyä
    vaientamista
    ja sorrosta valittamista
    kaikilla on nykyään
    joku helvetin diagnoosi
    oire tai epätyypillisyys
    eikä lihaakaan saa perkele syödä. (s. 151-153)
        
    Vaikeistakin aiheista voi lukea, kun sen tekee näin ilmavasti, ymmärtäväisesti ja lukijaa lähelle tullen. Joku oli kommentoinut, etteivät kirjan nuoret vaikuta täysin uskottavilta, koska he käyttäytyvät niin järkevästi. Minusta tämä puolestaan on hyvinkin uskottava, mitä olen siskojeni nyt jo aikuisten, parikymppisten lasten kanssa keskustellut. Nuorten elämä vaan sattuu nykyään olemaan erilaista kuin se vaikkapa meidän kolmekymppisten muistoissa on. Tässä on yksi esimerkki, millaista se voi olla. 
      
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Kerberos on nuorista kertova säeromaani, joka kuohuu kaipuuta ja kipua, mutta hehkuu myös elämän lämpöä.
      
    Tuukka on aloittanut geotieteiden opiskelun yliopistossa ja käy terapiassa masennuksen vuoksi – saman sairauden, joka on vienyt häneltä äidin ja muistot tästä. Black metal raikuu usein kuulokkeissa, sillä Tuukan tyttöystävän Iinan tyttöystävä Sara on muuttanut samaan asuntoon, eikä kahden vastarakastuneen tytön kanssa elämisestä puutu ääntä saati käänteitä. Elämän kolhima mutta läheisyyden voimistama kolmikko elää polyamorisessa suhteessa keskenään. Syksyn turbulenssien jälkeen trio odottaa tulevaa joululomaa innolla. Vihdoin aikaa löhötä yhdessä leffojen ja sarjojen äärellä! Sitten naapurissa alkaa haukkua salamyhkäinen koira, jota kukaan ei ole nähnyt, ja kun joulu koittaa, paljastuu yllätyksiä muualtakin kuin lahjakääreiden sisältä.
      
    J.S. Meresmaa on tamperelainen kirjailija, jonka säeromaanitrilogiassa on aiemmin ilmestynyt Topelius-ehdokkaaksi valittu ja Blogistanian Kuopuksella palkittu Dodo (2020) sekä Khimaira (2021). Häneltä on julkaistu myös muun muassa Kuvastaja- ja Anni Polva -palkintoehdokkaana ollut Mifonki-fantasiasarja, jolle myönnettiin Kuvastaja-kunniamaininta 2021. Romaanien lisäksi häneltä on ilmestynyt lukuisia novelleja, joita on käännetty eri kielille.
      
    213 sivua, Myllylahti 2022
      
    Sarjassa ilmestyneet:
      
      
    *****
      
    "lokero voi olla taikaa
    Mutta mitä tehdä, kun ei löydä omaansa?

    Kai suree,
    koska hänet tullaan kyseenalaistamaan,
    hänet ja hänen elämänsä ja valintansa
    Auta armias jos nuori mies on aseksuaali"
        
      
    Dess Terentjeva asteli säeromaanien areenalle teoksellaan Ihana. Freestyle on siis jo toinen hänen kirjoittamansa säeromaani, jossa on niin ikään sateenkaarevia hahmoja.
      
    Freestyle kertoo parhaista kavereista, jotka ovat eri sukupuolta, ja sen vuoksi cis-heteronormatiiviset aikuiset ovat parittaneet heitä toisilleen jo hiekkalaatikolta alkaen. Päähenkilö Kai on kuitenkin aseksuaali ja Mandi lesbo. Kain tosin luullaan olevan homo, koska miksi muuten poika voisi harrastaa tanssia... Todella uskottava kuvaus harmillisen kapeaa ihmisen mallia tuputtavasta yhteiskunnastamme. Onneksi Kain äiti on aivan huippu, kun poika tulee ulos kaapista.
       
    mistä mä ees tiiän tykkääkö se tytöistä 
                            se pukeutuu ihanku sä 
    sä tiiät itekin ettei sitä voi tietää vaatteista 
                            tsekkaa sen biot 
    ei silti 
                            miksei 
    -- 
    mä en Kai uskalla
    se ei oo niin helppoa
    mä en voi ikinä vaan olettaa
            et se josta mä tykkään, tykkää tytöistä (s. 32-33 ja 36)
      
    Vaikka tanssi oli tässä keskeinen teema, se ei kuitenkaan ollut niin isossa roolissa kuin pelkäsin. Olin aluksi jättämässä tämän kokonaan lukematta sen vuoksi, mutta kirjassa oli onneksi paljon muutakin. Esimerkiksi pelko parhaan kaverin menettämisestä, kun tämä alkaa seurustella. Todella nopealukuinen ja pohjimmiltaan hyvänmielen kirja. 
      
    Kai on nuori, mutta hänellä on jo monta panssaria 
    Panssari 1: Kyllähän pojat tanssii
    Panssari 2: Kyllähän pojat voi olla kavereita tyttöjen kanssa
    Panssari 3: Kyllähän tytöt voi olla tykkäämättä pojista 
    Panssari 4 tulee olemaan:
                        Kyllähän saan olla tykkäämättä
                            yhtään helvetin kenestäkään (s. 83)
      
    Aseksuaaleja hahmoja on tullut ihastuttavasti lisää kotimaisiin nuortenkirjoihin! Vielä kun saataisiin lisää demiseksuaaleja ja genderfluideja hahmoja kirjoihin, niin olisin aivan hurmioissani samaistumispinnasta. ♥
      
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Tanssisalissa Kai on turvassa, siellä hän osaa lentää!
      
    Freestyle on palkitulla Ihana-romaanillaan valloittaneen Terentjevan toinen nuortenromaani. Katutanssin rytmeihin kirjoitettu säeromaani pohtii ystävyyden ja oman seksuaalisuuden etsimisen kysymyksiä.
      
    Kai ja Mandi eivät muista aikaa ennen tanssia - tai ennen toisiaan. He ovat erottamattomat ystävät, joiden askelkuvioihin tulee yllättäen säröjä, kun Mandi ihastuu tanssikoulun tyttöön. Kai taas ei tiedä kiinnostaako häntä seurustelu ylipäänsä. Kai on kyllästynyt itseään koskeviin olettamuksiin, joiden muotteihin hän ei sovi. Hän on alkanut kuitenkin aavistaa, että hänellekin voisi olla olemassa oma lokero.
      
    Terentjeva kirjoittaa oivaltavasti ja sensitiivisesti aseksuaalisuudesta. Kirjailijan oma tanssitausta sykkii elävänä säeromaanin rytmeissä.
      
    166 sivua, WSOY 2023