Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit

torstai 6. heinäkuuta 2023

Runohaaste | Kiira Korpi: Hyppää vaan!

"Välillä hengitykseni ovat
pintanykäisyjä.

A h d i s t a a"
  
   
Lukuhaasteissa: Runohaaste
    
Luin viimein tämä kohutun ja hyvin tylysti kritisoidun Kiira Korven runokirjan Hyppää vaan!, jonka pohjimmasta runokirjamaisuuttakin kyseenalaistettiin. Minä en voi allekirjoittaa teoksen samaa rankkakätistä ruotimista, sillä tässä on paljon samaa henkeä kuin vaikkapa Rupi Kaurin teoksissa, joskin tästä pidin enemmän ja samastuin vahvasti moneen teoksen runoon. Emmi Kyytsösen kuvitus oli kiva plussa.
  
Nämä metsäaiheiset runot ihastuttivat.
    
Miinusta tämä kuitenkin saa runojen järjestyksestä - olisin niputtanut jotkin teoksen teksteistä lähemmäksi toisiaan, karsinut toisteisuutta ja kaikkein lyhyimmät, mutta toisiinsa selvästi liittyvät runot olisin asetellut ilmavasti samalle sivulle tai aukealle. Monissa kritiikeissä nostettiin esiin yksittäisen rivin mittaisia runoja, mutta niissä ei otettu huomioon, että nuokin pienet ajatelmat liittyivät suurempaan kontekstiin, eli aivan omillaan ne eivät leijuneet. 
  
Joskus mun sisäinen maailma on
helvetin ruma ja synkkä. (s. 85)
    
Runot kuvaavat mm. eron tuottamaa surua ja kipua, rakkautta ja muita tunteita ex-kumppania kohtaan (minkä vuoksi moni kritiikki tarttuikin sitten aika ilkeästi Korven yksityiselämään runojen sijaan), sekä kritiikkiä että kiitosta niin miehille kuin naisillekin Korven elämässä (joskus häntä itseäänkin kohtaan). Välillä ne kehottavat uskomaan itseensä, halaamaan puuta ja itkemään sateessa tai sitten ostamaan muhkean karvakynän tai metrin mittaisen nallen unikaveriksi. Eräästä runosta käy ilmi, ettei Korpi enää halua olla se kiltti tyttö, joka alistuu ja miellyttää muita.
  
Antibiootin tilalle laittaisin omassa elämässäni vaikkapa endorfiinit, mutta muutoin kyllä. 
  
Ei tämä ollut lähellekään huonoin runokirja jonka olen lukenut. Kannattaa siis tutustua teokseen, etenkin kun äänekkäin vellonta sen ympärillä on nyt laantunut. Toivottavasti Korpi ei lannistu saamistaan negatiivisista kommenteista, vaan jatkaa runojen kirjoittamista ja löytää vielä uniikimman oman äänen. Tosiasia kuitenkin on, että jonkun julkisuudelle tuntemattoman ihmisen kirjoittamana tätä teosta ei olisi julkaistu, mutta kuka muistaa, milloin viimeksi isossa mediassa puhuttiin runokirjoista? Olisiko nyt aika kulttuuritoimituksissa tarttua runoihin laajemminkin?
  
Keskimmäisessä runossa on ihastuttavaa feminismiä. ♥
  
  
Arvosana:
       
Takakannesta:
Taitoluistelujäillä loistaneen Kiira Korven runot rohkaisevat, puhuttelevat ja vahvistavat.
  
Tarinallinen runokirja sisältää inspiraatiotekstejä rakkaudesta, sydänsurusta, vihasta, lempeydestä ja rohkeudesta.
  
Miten löytää takaisin oman voimansa äärelle, kun huomaa kutistaneensa itseään?
  
Lähdön hetki
on lähellä.
  
Silloin pitää lähteä
kun asiat ovat
kauneimmillaan,
hän sanoi.
  
Nyt mä lähden.
Kauniisti,
vaivattomasti,
kiittäen opeista.
  
208 sivua, Otava 2023
  
Kuvittanut: Emmi Kyytsönen

Luettu myös täällä: Kotona kirjassa, Kirjojen pyörteissä

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Lauri Otonkoski: Musta oli valkoinen

"Kupla on vedelle se mikä pisara ilmalle"
      
   
Lukuhaasteissa: Kirjankansibingo: Puu
  
Yle on jakanut vuodesta 1994 alkaen tunnustuksen kotimaiselle runoteokselle. Palkinto on tärkeä, sillä runot rajattiin pois Finlandia-palkinnon piiristä. Tanssiva karhu -palkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta ja Kirjabloggaajat ovat mukana kirjoittamassa palkittujen teosten lukukokemuksistaan. Postaussarja alkoi viime vuoden voittajasta, Lassi Hyvärisen teoksesta Tuuli ja kissa, jonka esittelin blogissani toukokuun alussa. Valitsin luettavakseni myös toisen runokokoelman, Lauri Otonkosken Musta oli valkoinen, joka sai palkinnon vuonna 1996, minkä lisäksi hänen kokoelmansa Olo on saanut palkinnon vuonna 2003. Tämä on ensikosketukseni Otonkosken tuotantoon. Teoksen kirjoitusajankohdaksi on ensimmäisillä sivuilla mainittu Grassina, Toscana syksy 1994.
         
Vieläkö maailmassa muistetaan, että yhteiskunnan menestys
on mitattava sen heikoimman ja suojattomimman yksilön
menestyksenä?
(s. 52)
      
Kuva © Riku-Ville Vaske
Kokoelman lukeminen oli hieman hämmentävää, sillä vapaamuotoisempi runous on minulle haastava genre. Sivut näyttivät aluksi vain sanahelinältä kuin tekoäly olisi ladellut satunnaisia sanoja pötköön. Runot kiihtyvät nollasta sataan sekunnissa ja saattavat tehdä äkkijarrutuksen tai muuntua kuin amfibinen ajoneuvo aivan toiseen elementtiin. 
  
Niin varhain niin kiire kuin synonyymi olisi syntynyt
ennen sanaa (s. 8)
   
Vaikka sanat aluksi vaikuttivat toisistaan eksyneiltä, löysin joukosta kauniita kielikuvia ja osuvia havaintoja maailmastamme. Kokoelma on unenomainen ja sirpaleinen kuumassa auringossa värähtelevä pysähdyskuva, joka vie ajatukset historiallisesti monikerrokselliseen Italiaan. Runossa Korvan kävelystä Otonkoski kirjoittaa: "Maiseman syvin sävel jatkui / yli kaikuvan keskiajan äyräiden". Kokoelma houkuttelee matkaamaan mukanaan kulttuurisesti rehevän eteläeurooppalaisen kaupungin kaduille, missä suomalainen kertojaääni kokee hatullisen unetonta yötä, harhautusten peilisolan ja nauttii grappaa.
     
Tämän päivän sensaatio on se,
että siinä missä pohjoinen Eurooppa on holvi,
ja eteläinen kupoli,
on Suomi pikemminkin töllin oloinen.
(s. 48-49)
    
   
     
Arvosana:
   
Takakannesta:
LÄMMÖN MUOTO
  
Päivän ollessa talttaa vaille Daavid. Ilta renessanssin muotoinen.
  
Yökin oli kaunis. Sinä olit kauniimpi. Syödessä ajateltiin
kaikille maailman lapsille lämpimät kaulaliinat.
  
Juuri tällaisista hetkistä, kaikessa kansalle,
        en mene mitään kertomaan!
   
MUSTA OLI VALKOINEN on Lauri Otonkosken neljäs runokokoelma. Hänen esikoisrunokokoelmansa MUTTA KUKAAN EI TIEDÄ ilmestyi vuonna 1990.
   
58 sivua, WSOY 1995

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

"Jos nukkuisin, näkisin unta
että etelässä on huhtikuu, leppä kukkii ja puro solisee,
mutta koska en nuku, se on vain todellisuutta."
   
   
Yle on jakanut vuodesta 1994 alkaen tunnustuksen kotimaiselle runoteokselle. Palkinto on tärkeä, sillä runot rajattiin pois Finlandia-palkinnon piiristä. Tanssiva karhu -palkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta ja Kirjabloggaajat ovat mukana kirjoittamassa palkittujen teosten lukukokemuksistaan. Postaussarja alkaa viime vuoden voittajasta, Lassi Hyvärisen teoksesta Tuuli ja kissa, jonka valitsin luettavakseni, sillä sen kuvaus puhutteli minua. Tulen kirjoittamaan myöhemmin vielä toisestakin palkitusta teoksesta.  
       
   
Tuuli ja kissa kokoelman runot ovat hyvin monitulkintaisia ja olen varma, että jokainen lukija kokee rivit eri tavoin. Luulen, että tulkinnoissa paljastuu enemmän lukijasta kuin kirjoittajasta. Minulle runot puhuivat antiikin kulttuurikehdon tuhoutumisesta, nykyajan ihmisen juurettomuuden tuskasta ja sodan pelosta. Jossain määrin runojen maalaama riemastuttavan surrealistinen ja aavistuksen ahdistavan kaoottinen maailma toi mieleen Leena Krohnin Hotel Sapiensin sekä Max Porterin Surulla on sulkapeitteen.
  
Musta lintu kumartuu ja nielee oksan jolla istuu.
Tähtitaivas sakenee oksan jättämän aukon ympärillä.
Se oli japanilainen oksa, harvinainen paju
(s. 32)
   
    
Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn. (s. 36)
  
En yleensä ole modernin runouden tai ainakaan kaikkein tuoreimman lyriikan suurin ystävä (suosikkini löytyvät 1890-1930-lukujen välistä), mutta tämä oli todella miellyttävä lukukokemus, etenkin osioiltaan, joissa luonto oli läsnä tavalla tai toisella. Jokainen säe yllättää ja vie aiemmin muodostettua kuvaa kuin kaleidoskooppia kääntäen aivan uuteen suuntaan, allegorioita voisi löytää puolikkaasta sanastakin. Runot on jaettu neljään osaan ja ne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa esiintyvät toistuvasti samat hahmot. On kertojaääni, jonka pää on kattilassa, kissa, tuuli, sipulinvarsihameinen, ruukkua kantava nainen ja mehiläistarhuri. 
   
Välillä lukiessa tuntui, että lukisin maagista lastenkirjaa (nonsensea Lewis Carrollin Liisan seikkailujen ihmemaassa tyyliin tai absurdismia Eduard Uspenskin Fedja-sedän, kissan ja koiran tapaan), jossa on puhuvia eläimiä ja kaikki on mahdollista, mutta kuva rikkoutuu aikuisten raadollisen, savulta haisevan maailman puskiessa säkeiden väleistä. "Kuuntele, yhteiskunta supisee kaikasuudessa! -- Pidan tarinasta koska on lyhyt / kuin sana perustuslaki" (s. 13 ja 16) 
   
Sininen lokkiparvi nousee kuun takaa.
Meri ei lakkaa höyryämästä.
Lakkaisitko itse, jos sinuun laskisi laavavirta?
(s. 33)
  
Maailman murtuillessa unenomaiseen dalimaiseen surrealismiin ja tankkien jyristellessä ohitse aistin runoissa myös dystooppisia pohjavireitä "Minä en pidä kranaattien tärähdyksistä / ja ärsyynnyn monesta seikasta lehdessä jota luen. -- Kissa osoittaa pellolla ydinlaskeuman paikkaa. / Siitä samallan on palanut valkoiseksi. / Muuraan sen päälle tiiviin kivikuvun. / Sen saumat hehkuvat punaisina pimeässä." (s. 50 ja 51) Kaiken kaikkiaan siis oikein positiivinen kokemus, vaikka aina ei osaakaan kuvailla mitä kumma tulikaan juuri lukeneeksi.

Kaiverran hautakiveen Arvaa kuka.
Illaksi ehdin päättymättömään teollisuuskaupunkiin.
 
Minen menenkin, näen jonoja.
kaikki jonot vievät Roomaan.
(s. 84)

  
Arvosana:
   
Kirjan esittely kustantajan sivuilla:
Tuuli, kissa, mehiläistarhuri ja nainen sipulin­varsi­hameessa elävät outojen asioiden ja tapahtumien unimaailmassa. On kuin kaikenlainen taianomaisuus olisi vetäytynyt retriittiin tämän epätavallisen nelikon elämään.
  
Absurdi anarkismi kääntyy päälaelleen. Mielikuvituksellisista asetelmista ja hullunkurisista sattumuksista kumpuaa ystävyyttä, surua ja unelmia. Unenomaisuus jäsentyy ja purkautuu vähitellen todellisuudeksi, jota elämme.
  
Hyvärisen runoissa leimahteleva huumori lomittuu kaihoon, pelkoon ja hiljaisuuteen. Uteliaisuuden merkitys, huolenpito ympäristöstä ja elämämme edellytykset kasvavat teemoiksi, joita tuulen ja kissan seurue tutkii, tökkii ja maistelee.
  
Tuuli ja kissa on kiitetyn ja palkitun Lassi Hyvärisen kolmas runoteos.
   
84 sivua, Poesia 2018

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Runohaasteen kooste


  
Reader why did I marry him? -blogin Omppu on vetänyt runohaasteita aikaisemminkin, mutta lähdin itse mukaan vasta tämän vuoden haasteeseen. Runojen lukemisen lisäksi teosten nimistä tuli muodostaa oma runo. Kiitos haasteesta!
  
Luin yhteensä 18 runokokoelmaa, joista vain neljä oli käännöksiä. Max Porterin Surulla on sulkapeite ei täytä välttämättä kaikkein tiukinta määritelmää runokirjasta, vaikka runot ovat vahvasti osa teosta. Minulle teos tuntui kokonaisuutena proosarunolta, millä perustelen sen läsnäolon tässä haasteessa.
    
  
  
Kollaasista huomaa hienosti, kuinka runoteosten kannet ovat värikkäiä, kauniita ja moninaisia. Omia suosikkikansiani ovat Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa, Amanda Lovelacen Tässä prinsessa pelastaa itsensä, Elina Salmisen Koska tuuli kuiskii ja Jos minä jostain alkaisin, Heli Slungan Orjan kirja sekä Arto Lapin Kärpäshäiriö
  
Tässä teosten nimistä (merkitty kursiivilla) koostamani runo:

Lumiputous


Jos minä jostain alkaisin sanoisin: "Revi se Orjan kirja,
sillä Tässä prinsessa pelastaa itsensä."

Tule takaisin, pikku Sheba, et ole vain
Avaruuskissojen leikkikalu.

Itke minulle taivas, Koska tuuli kuiskii jo.

Surulla on sulkapeite, Yönmusta, sileä,
kuin Multaa ja Ruusukvartsia.

Sateen jälkeen,
Kun rakkaus on ohi poltamme sängyn
Diagnoosina väliaikainen Kärpäshäiriö,
hoidoksi Maitoa ja hunajaa, post-alfa.

  
Käyn tässä vielä läpi aiemmin postaamattomat runokokoelmat. Ensimmäisenä on kokoelma, joka nousi esille monissa blogeissa. Runot Paperi T:n post-alfassa (Kosmos 2016, 91 sivua) on hauskasti kirjoitettu valkoisella tekstillä mustalle pohjalle. Monien runojen miljöönä on Helsinki. Tekstien tyylissä on paljon samaa kuin Maiju "mansikkka" Voutilaisen Itke minulle taivaassa. Kokoelmaa voisi kuvailla runojen sanoilla "mitä jos olenkin voidellut voileipäni aina väärältä puolelta" ja "näiden sivujen väliin on liiskattu ötököitä". Hieman vaikeasti samaistuttavia ja tartuttavia ajatelmia. Annoin tälle Goodreadsissa vain kaksi tähteä. 
  
montakohan kertaa mun on vielä juostava päin peiliä
ennen kuin se muuttuu portiksi toiseen maailmaa
(s. 12)
  
    
Heli Slungan Orjan kirja (WSOY 2012, 81 sivua) on rujon kaunis teos, jonka löysin selailemalla lähikirjaston runohyllyä. Luin sen osana toukokuun lukumaratonia. Pidin kokoelmasta, vaikka siitä lukemisesta onkin jo niin kauan aikaa, etten muista mitään tarkkoja ajatuksia. Goodreadsissa annoin sille kolme tähteä.
  
Kuinka toimia maailmanlopun varalta, aurinkomyrskyn, hyökyaallon, kotirauhanhäirinnän, pandemian, rottien, masennuksen ja lasten uhmaiän (s. 75)
  
  
Saima Harmaja on yksi suosikkirunoilijoistani. Niinpä ei ole yllättävää, että valitsin häneltä (niin ikään toukokuun lukumaratoniin) kokoelman, jota en ole lukenut aikaisemmin. Sateen jälkeen (WSOY 1935 / ntamo 2012, 117 sivua) on näköispainos alkuperäisestä teoksesta. Se ei noussut suosikikseni Harmajan kokoelmista, mutta löysin runovihkooni muutaman uuden luontoteemaisen tekstikatkelman. Monet runot kertoivat kivusta. Muistiinpanoissani olen kirjoittanut huomion: rakkaudesta, sairaudesta vai nuoruudesta? Goodreads arvosana kolme tähteä. 
  
Syystuulen syliin lehdet varisevat
--
Nyt juurellansa huntu kultainen
(s. 25-26)
       
  
Heinäkuun lukumaratonissa luin toisen Arto Lapin kokoelman, Lumiputous (Sammakko 2009, 90 sivua). Kuten ensikosketuksessani tähän kirjailijaan, löysin paljon kauniita tunnelmakuvia ja arjen havaintoja tälläkin kertaa, kuten: "Sisustuslehdet / vierailevat nukkekodeissa, / kuvaavat kulisseja." (s. 42) Täytyy jatkossakin lukea lisää Lapin kokoelmia, ne kolahtavat. Goodreadsiin teos sai minulta kuitenkin vain kolme tähteä, sillä muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Kärpäshäiriö tuntui hiotummalta kokonaisuudelta. 
  
Puu kypsyttää lehdet, viskaa tuuleen
eikä ole enää puun asia
mitkä niistä pieni kriitikko keräilee askareluun.
Kauneimmat, tietysti. 
(s. 9)
    
  
Kaisa Happosen ja Karri "Paleface" Miettisen Revi se (WSOY 2018, 120 sivua) on mielenkiintoisilla tekniikoilla toteutettu runokokoelma, jota voi vinkata post-alfan tavoin yläaste- ja lukioikäisille nuorille, pojat mukaan lukien. Teoksen tekstit ovat vahvasti kantaaottavia ja samaistumispintaa tarjoavia. Happonen ja Miettinen olivat mukana Hel-YA:ssa, jonka aikana pystyi tekemään itsekin revittyä sanataidetta. Goodreasin mukaan annoin tälle kokoelmalle arvosanaksi kolme tähteä.
  
   
Tätä runokokoelmaa odotin kirjaston varausjonossa alkuvuodesta saakka (kirja ei tainnut olla vielä ilmestynyt siinä vaiheessa). Amanda Lovelacen Tässä prinsessa pelastaa itsensä (Sammakko 2018, suom. Einari Aaltonen, 203 sivua) herätti kiinnostukseni ennakkoon, mutta jätti lopulta vähän kylmäksi. Teoksen sisältö on hieman kuin sekoitus Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa ja post-alfaa. Feminismiä, surullisia (omakohtaisia?) kokemuksia ja milleniaalikipuilua. Pidin alusta todella paljon, mutta sitten kirjan kertoman tarinallisen runouden ylle vedettiin synkkiä harsoja väkivaltaisesta, alkoholisoituneesta äidistä, syövästä, siskon kuolemasta, anoreksiasta, masennuksesta... Not my cup of tea, huolimatta Harry Potter -viittauksista ja parista voimaannuttavasta feministisestä runosta. Goodreads tuomio tällekin kolme tähteä.
      
  
Viimeisenä käsittelen kaksi saman runoilijan omakustannekokoelmaa. Elina Salminen ei sanonut minulle nimenä mitään, kun tapasin Helsingin kirjamessuilla hänen ständillään päivystävän bloggaajakollegan, Pasasen Tiinan. Hetken juteltuamme tajusin, että olin peräti nähnyt runoilijan teoksia Facebookissa, missä hän on jakanut runojaan neliönmuotoisten luontokuvien päälle kirjoitettuna. Varasinkin kirjastosta kaksi hänen kolmesta teoksestaan (uusinta kokoelmaa ei ollut hankittu). Nämä eivät nousseet suosikeikseni, vaikka muutamia kiinnostavia runoja sisälsivätkin. Goodreads tähtiä Koska tuuli kuiskii (95 sivua) sai kolme ja Jos minä jostain alkaisin (96 sivua) kaksi. 

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Sunnuntain lyhyet

Tämä taitaa olla blogin ensimmäinen lyhyiden postausten kooste. Kokeilen, jospa tällä tavalla saisin kirjoitettua muutaman sanan ylös niistäkin lukemistani, joista on liian vähän sanottavaa omiksi postauksikseen. Mukana onkin nyt kaikki alkuvuoden ajalta postaamatta jääneet lukukokemukset.
    
Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba
  
Kahden maan Ebba on yksi viime vuoden Finlandia Junior -palkintoehdokkaista. Se oli itseasiassa ainoa hiukankaan kiinnostava teos kaikkien Finladia -palkintoehdokkaiden joukosta. Neljättä luokkaa käyvän Ebban vanhemmat ovat eronneet, isä asuu Saksassa lähellä vanhempiaan ja äiti Suomessa. Ebba lentää säännöllisesti käymään isän luona. "Tuomari järkkäsi mulle semmoisen kolmannen vanhemman kuin lentokone." (s. 28-29)
  
Semmoinen tyyppi, jolla on vain yksi koti, tai kaksi kotia mutta samassa maassa, ei tajua miten tylsää on siirtyä paikasta toiseen, istua monta tuntia kahden maan välissä, "ei missään", vaan jossain ihme lentotilassa. (s. 44-45)
  
Teokseen on tungettu mahdottomasti kaikkea ajankohtaista ja ajattuksia herättävää. Eroperheen lisäksi on kasvissyöntiä, terrori-iskuja, rasismia, Suomi 100... Ehkä vähän liikaakin näin lyhyeen kirjaan, jotta mistään näistä ehtisi kauhean syvästi käsittelemään.
  
Olenko mä mun valkoisen ihon takia jotenkin oikeampi suomalainen kuin Felix, joka on kumminkin asunut Suomessa neljä vuotta pidempään kuin mä? Me molemmat synnyttiin muualla: Felix tansanialaisessa jättikaupungissa ja mä saksalaisessa pikkukylässä. (s. 57)
  
Ebba tuntuu hieman liian pikkuvanhalta. Hän ei pidä isän uudesta perheestä, johon kuuluvat Jolanka ja hänen kuusivuotias tyttärensä Anna. Ja isällä on lisäksi toinenkin yllätys: Ebba on saamassa sisko- tai velipuolen. 
  
Kirjasta tulee hieman mieleen Jennifer E. Smithin YA-romaani Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, sillä molemmissa tyttö-päähenkilö lentää äidistään eronneen isänsä luokse toiseen maahan ja kohtaa koneessa pojan, jonka kanssa he keskustelevat koko lentomatkan ajan ja luovan merkityksellisen suhteen toisiinsa.
  
Teokselle on tulossa jatkoa kesäkuussa, jolloin ilmestyy Kahden perheen Ebba.

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Ebballa on kaksi kotia – ja viisi meno-paluulentoa vuodessa.

Ebba tahtoisi päästä heti juttelemaan Finlandia-talon itsenäisyysjuhlasta muiden nelosluokkalaisten kanssa. Huomenna koulussa ei muusta puhutakaan kuin tansseista. Mutta Ebban pitää matkustaa isän luo Berliiniin. Miksi juuri tänään!

Ebban maha painaa tuhat kiloa. Taas hän joutuu lentämään yksin. Saksan-koti ei tunnu enää yhtä kodilta, kun isän kanssa asuu Jolanka ja välillä myös Jolankan tytär Anna, joka on kuusi ja matkii kaikessa. Ärsyttävää. Kunpa olisi vain yksi koti!

Perillä isällä on Ebballe yllätys. Tosi tyhmä yllätys. Annakin yllättää Ebban. Hänellä on salaisuus. Ehkä Anna ei sittenkään ole ihan mahdoton. 
  
108 sivua, Otava 2017

  
Markku Kaskela: Mustasilmä
  
Mustasilmä on lähitulevaisuuteen sijoittuva lastenkirja, joka kertoo kissan ja ketun ystävyydestä. Teoksesta saa kuvan, että vähän aikaisemmin on tapahtunut jotain, ilmeisesti tuhoisa aalto, joka on pyyhkäissyt asuinalueen ylitse rikkoen mennessään infrastruktuuria ja jättäen jälkeensä kaikenlaista törkyä. Osmo odottelee isäntänsä ja koira-kaveri Gabin kanssa muuta perhettä pian palaavaksi takaisin kotiin.
  
- Niin kuin tämä tämä talo, koko rivarinpätkä olisi suuri, raskas rahtilaiva, uponnut syvälle ylettömään vehreyteen. (s. 56)
    
Mustasilmä on kettu, jolla kertojaäänenä toimiva Osmo-kissa tietää kertoa olevan pigmenttihäiriö silmän ympärillä. Hämmästelin useaan otteeseen kirjailijan Osmon suuhun asettamia sanavalintoja, sillä tykkään enemmän sellaisista puhuvista eläimistä, joita on esim. Richard Adamsin Ruohometsän kanssassa, jotka keksivät omat sanansa ihmisten maailman asioille (kuten hrududu, joka tarkoittaa autoa tai traktoria). 
    
Osmo-kissalla onkin melko laaja sanavarasto, sillä se ottaa selvää (mistä?) niistä sanoista, jotka jäävät sitä askarruttamaan, koska "sanat ovat hieno tutkimusmatka". Lastenkirjaksi teoksessa on muutoinkin erikoisia sanavalintoja ja lausahduksia kuten poikamiesboksi, oordninki, ystävyyden anatomia, bulevardi, mörkki betonibunkkeri, ylevä alppimaja ja adjö. 
  
    
Usein oli vaikeaa hahmottaa, kumpi hahmoista on äänessä, sillä välillä tuli kuva että äänessä ollut hahmo on lopettanut puheenvuoronsa, vaikka se yhä jatkuu seuraavallakin rivillä.  Oli myös aika hämmentävää, että rautakaupassa ruuveja ostamssa käynyt kettu kaipaa poikamiesboksiinsa nojatuolia ja jääkaappia ja että se joi limpparia ja bailasi Osmon kanssa koko yön. Eläinten antropomorfisuus ja uskottavuuden taso on hieman ailahtelevaa - välillä ne tuntuvat villimmiltä ja välillä inhimillisemmiltä. 
    
Arvosana:

  
Takakannesta:
Lastenromaani Mustasilmä on lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina kissan ja ketun ystävyydestä. Kirjassa sivutaan lämpimällä ja hauskalla tavalla monia tärkeitä ja varsin ajankohtaisia aiheita. Tarinassa kettu haluaa muuttaa uudelle asuinseudulle ja kissa auttaa uutta ystäväänsä tässä asiassa. Yhdessä he kokevat monta riemastuttavaa hetkeä.
  
Arvid Lydecken -palkitun kirjailija Markku Kaskelan romaania elävöittää Jussi Kaakisen kuvitus. Jussi Kaakinen on voittanut mm. Kaiku-palkinnon läpimurrosta kuvittajana vuonna 2011.
    
96 sivua, Kvaliti 2017
     
Muita lukukokemuksia: Kirjasähkökäyrä
   
    
Tiina Lehikoinen: Multa
  
Multa tarttui silmääni Reader Why did I marry him? -blogissa. Luin teoksen osana runohaastetta. Runokokoelma käsittelee läheisen muistisairautta. Runoissa vilahtelee rivejä kuten "muistisairas ruumio", "dementian runtelema lihasraunio, niin kaukainen" ja "valeamputaatio, jospa muistisi ei olekaan tuhoutunut". 
  
pelloilla leimusi oransi aikakausi,
kurjet suuntasivat
kohti etelää aavistus talvesta sulkasissaan (s. 9)
    
Tämä melankolinen kokoelma ei nouse suosikkeihini, mutta löysin kuitenkin monta kaunista riviä: "kuuntelen sitä kuin väriä joka nähdään auringonpimennyksen aikaan", "jos tuulelta siivet saisin, niin jättäisin hukkuvan maan", "keijupääskyt ketjuuntuvat taivaalla", "mahdut pesupussiin kuin kourallinen pähkinöitä", "sataa hyvin kummallisia perhosia", "keuhkoja jyrsivät näkymättömät gerbiilit", "puun syistä avautuu portti kaukkeuden salaisuuteen". "varis kannattelee siivillään avaruutta", "unohdettuja kieliä lepää raunioilla" ja "sielunhevoset hierovat kupeitaan ja pilvet jatkavat laukkaa". 
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Tekijän viides runokokoelma Multa pureutuu olemisen halkeamaan.
  
Runot käsittelevät muistisairauteen liittyvää kielen kuolemaa sekä elämän kiertokulkua. Multa on maan hengitystä, joka kääntää kuolleet läheiset takaisin maaksi, mutta samalla humus toimii alustana uudelle kasvulle. Kokoelma on tunnelmaltaan paljas. Puhe kumpuaa läsnä- ja poissaolon välistä kuilua tunnustellen.
   
95 sivua, Poesia 2016
  
    
Caj Westerberg: Yönmusta, sileä
   
Yönmusta, sileä päätyi luettavakseni runohaasteeseen, sillä sen kansi oli kaunis. Kokoelma on jaettu kolmeen osioon (Talvi, Kevätkunnostus, Kesä). Mutta minne jäi syksy, suosikkivuodenaikani?
  
Harmillisesti kansien välistä löytyikin hieman liiankin pelkistettyä runoutta, vaikka teksteissä onkin paljon luontokuvausta, mistä pidin. Vain kolme runoista tarttui muistikirjani sivuille. 
  
Pitänee kuitenkin tutustua vielä johonkin toiseen Westerbergin kokoelmaan, jos löytäisin häneltä vielä enemmän itselleni sopivia runoja, sillä häneltä on julkaistu ainakin 13 aiempaa runokokoelmaa, eli valikoimaa ainakin riittää.
  
Kivellä varis.
Toinen liitää, laskeutuu
tuhkanharmaalle jäälle. (s. 16)

Arvosana:

  
Takakannesta:
Herkeämättä
  
ilmavaa, valoisaa lausettaan.
  
Runoilijan pelkistetyt piirrot ovat kuin luonnon itsensä puhetta, niin tarkasti ne tavoittavat lintujen, kukkien ja meren aaltojen olemuksen.
    
71 sivua, Otava 2011
    
  
Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Turkan kokoelmaa suositeltiin minulle, kysyttyäni Twitterissä ihmisten suosikkirunoteoksia luettavakseni runohaasteeseen. Harmillisesti tämä syntymävuonnani julkaistu, Finlandia-palkittu kokoelma jäi minulle hieman etäiseksi. Mutta saatan ehkä tarttua johonkin toiseenkin Turkan kokoelmaan, sillä pidin hänen luntokuvistaan ja etenkin tuosta alle siteeraamastani maailmanlopullisesta runosta.
  
Oletko ajatellut: kaiken tämän jälkeen tulee
uusi jääkausi, suunnaton hiljainen maailma
--
Mutta pässin ja lampaat me ampuisimme,
ampuisimme otsaan ja sydämeen,
ja peuroja otsaan ja sydämeen.
Ja niitten villojen ja taljojen sisältä
katsoisimme maailmaa, joka siinä
edessämme hiljaa kuolee pois. (s. 42-43)
  
Myös nämä rivit tallensin muistikirjaani: "Syksy, vanha ajomies, kusemassa / vasten tuulta", "Niin ovat kuoleman ratsut raisut, / pienet ja vihaiset, ja syksyn tuuli / punainen kuin veri, pihlajat.", "Tien rokonarpiset kasvot / yösateen jälkeen, / jokaisessa lätäkössä taivas", "tätä ruumista, luutiheikköä, joka kätkee / hämäriinsä himmeät uinuvat elimet". Erityisesti tykästyin tähän kohtaan, sillä voisin hyvin kuvitella itseni siihen, joskaan en halua koskettaa sieniä.: "Sinä nostat ilmaan suuremmoisen sienen / kuin kukkalaitteen, / ja naurat joskus keväällä, / samalla kun sataa" (s. 30). 
  
Arvosana:

  
Takakannesta:
Ja maailma seisoi yhdellä jalalla kuin kurki,
kun emo synnytti minut, tiikerin,
jolla hulluus istuu päässä,
niin villin villisian,
gepardin tuulta nopeamman, niin tuuliseen aikaan.
Se vain synnytti ja synnytti,
kunnes vihdoin synnyin
silmin tätä maailmaa katsomaan.
    
55 sivua, Tammi 1986
     
  
    
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga 7
   
Sarjakuvahaaste | Saga-sarja on saavuttanut jo seitsemännen osansa. Tarina on vuoristoratamainen kokemus, sillä välillä juoni saa totaalisesti ennalta-arvaamattomia käänteitä ja toisaalta kerronan taso vaihtelee rajusti. Seitsemäs osa on hyvää keskitasoa. Fiona Staplesin taide on aina kaunista katsella. Odotan kyllä mielenkiinnolla jatkoa. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän sarjaan.
   
Tässä osassa kahden keskenään kauan sotineen kansan vihaa pakeneva pari on taas yhdessä, monen vuoden kissa ja hiiri jahdin jälkeen. Sarvekas isä Marko (Kiemuralta) ja siivekäs äiti Alana (Maantuntumasta) ovat ylpeitä Hazel-tyttärestään, jonka olemassaolon pitäisi olla mahdotonta. Perhe pysähtyy lataamaan akkuja sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti Phangiin, "kosmoksessa seilaavalle kivenmurikalle". Lyhyeksi aiottu hengähdyshetki kasvaakin puolen vuoden mittaiseksi. Tässäkin osassa esitellään uusia otuksia ja ne ovat yksi Sagan vahvuuksista. Vaughan ei myöskään pelkää tappaa hahmojaan ja onkin tullut aika hyvästellä yksi jos toinenkin hahmo, joista osa on ollut mukana pidempäänkin. 
  
  
   
Arvosana:

    
Takakannesta:
Hazel on viimein löytänyt isänsä ja äitinsä! Perhe matkustaa sodan riepomalle komeetalle, jonka hallinnasta Kiemura ja Maantuntuma ovat taistelleet vuosien ajan. Huikea tarina perheistä, lapsista ja pakolaisista jatkuu.
       
Suomentanut: Antti Koivumäki, 152 sivua, Like 2018

Alkuperäinen nimi: Saga, Volume Seven (2017)

    
Knut Nærum, Karstein Volle: Vinossa
   
Luin sarjakuvateoksen Vinossa ystävänpäivän lukumaratonilla. Teos kertoo maailmasta, jossa sarjakuva on kielletty. Kerronnassa vuorottelee mustavalkoinen kehyskertomus, jok on muuta teosta realistisempi tarina, jossa mies piirtää salassa sarjakuvaa, sekä oletettavasti hänen piirtämänsä sarjakuvat, joissa todellisuus on vinossa. 
   
Jokainen tarina on hieman erilainen niin piirrostyyliltään, värimaailmaltaan kuin tekstin asemoinnilta. Jos ei tietäisi, voisi luulla jokaisen yksittäisen tarinan olevan eri taiteilijoiden tekemiä. 
   
Dystooppisen sarjakuvan idea kuulostaa hienolta, mutta piirrostyyli ja lyhyttarinoiden juoni eivät kuitenkaan olleet makuuni, enkä löytänyt mustaan alta syvempää kerrosta. Parasta teoksessa olikin tarinoita erottavien sivujen taide, joissa esiteltiin erilaisia taiteilijan tarvikkeita kuten kyniä, siveltimiä ja pyyhekumeja.
   
Arvosana:

  
Takakannesta:
Sarjakuva maailmasta, jossa sarjakuva on kielletty.
  
Nærumin ja Vollen fantastinen sarjakuvaromaani Vinossa muodostuu kuudesta sarjakuvanovellista sekä kehyskertomuksesta, jossa kuvataan tarinat synnyttänyttä vaihtoehtomaailmaa. Hyytävät ja toisinaan myös lempeät tarinat mukailevat 60-70-luvun tieteisnovellien henkeä.
  
Knut Nærum (s. 1961) on norjalainen koomikko, käsikirjoittaja ja TV-juontaja, jolta on ilmestynyt viisi romaania ja lukuisia sarjakuvia. Hän on laatinut käsikirjoituksia Aku Ankkaan , mutta parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Norjan Uutisvuodosta . 
  
Karstein Volle (s. 1974) on norjalainen kuvittaja ja sarjakuvataiteilija, joka on asunut Suomessa vuodesta 1999 alkaen. Hänen sarjaansa Tosiasiain maailma on julkaistu Ilta-Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä sekä omana kokoelmanaan. Sarjakuvien lisäksi hän on laatinut kuvituksia Into Kustannukselle, Helsingin Sanomiin ja Voimaan sekä julkaissut eri kokoonpanojen kanssa seitsemän äänilevyä.
    
Suomentanut: Sirpa Alkunen, 113 sivua, Like 2016

Alkuperäinen nimi: Muffens (2016)
     

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Arto Lappi: Kärpäshäiriö

"Selattu korville, sivut teipattu,
selkämys liimaltu,
tekstiä yritetty pitää kasassa
vielä yhden talven yli."
    
   
Lukuhaasteissa: Runohaaste, Helmet 2018: 2. Kotimainen runokirja
  
Kävin perjantaina kirjastossa hakemassa varaukseni ja katselin samalla runohyllystä kiinnostavia teoksia. Tartuin tähän Arto Lapin mieleenpainuvalla nimellä (Kärpäshäiriö) ja ihastuttavalla kannella varustettuun, suloisesti taskuun mahtuvan kokoiseen teokseen (ostaisin tällaisen muistikirjakseni, jos tulisi vastaan) vailla mitään ennakkomielikuvaa. 
    
   
Ja voi miten hienoon teokseen tulinkaan tarttuneeksi. Tamperelainen Lappi runoilee seitsemännessä kokoelmassaan luonnosta japanilaiseen tyyliin ja vaapammallakin mitalla. Toistuvana teemana on myös lapsuus. Lopussa on lisäksi muutamia mietteitä kirjoittajan antikvariaattikokemuksista. Tämä menee kokonaisuutena suosikkieni joukkoon. 
  
   
Jokin näissä runoissa kolahtaa. Luontorunot ovat aina olleet suosikkejani ja omassakin runoudessani havainnon luontoa, vuodenaikoja, tuokiokuvia ja yritän tallentaa (en vangita) luonnon näkemäni ja kokemani kaltaisena paperille. Täytyy todellakin lukea lisää Lapin runoja ja onkin hyvä, että poimin samalla kertaa myös toisenkin kokoelman häneltä, nimeltään Lumiputous.
    
Arvosana:
   
Takakannesta:
Runoissa sykkivät luonto, vaeltaminen, zeniläinen tapa tarkastella maailmaa ja lapsuus iloineen ja suruineen. Mukana on myös mitallisista runoistaan tunnetun runoilijan upeita tankarunoja sekä osio tekijän antikvariaattitaustaan pohjaavia mietelmiä. Kärpäshäiriö on tamperelaisen Arto Lapin (s. 1966) seitsemäs runokokoelma. Runotuotantonsa lisäksi Lappi on suomentanut Jack Kerouacin, Jaan Kaplinskin ja Raymond Carverin runoja.
  
93 sivua, Sammakko 2014
   
Muualla sanottua: Balladi, Kirjoja ja kakkuja