Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

"Tämä on parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Olen melko varma, että omenavarkaudesta saa ruohotahroja housuihin."

  

  

Arvostelukappale

  

Annukka Salaman Asioita joista en tiennyt pitäväni oli yksi eniten odottamiani syksyn kirjoja. Eikä, herttanen sentään, tarvinnut todellakaan pettyä - päin vastoin, en edes osannut varautua siihen, kuinka voimakkaan lukukokemuksen kohtaisen viattoman näköinen teos sisäänsä piilottaa. Samaistun vahvasti Been autismiin (esimerkiksi aistiyliherkkyyksiin) ja muunsukupuolisuuteen, mutta kyllä Konstan ahdistuneisuus ja erään sivuhahmon aseksuaalisuus kolkuttelivat myös itselle tuttuja keloja.

  

Kertojaäänenä on rikas ja voisipa myös sanoa väärinymmärretty 17-vuotias Konstantin Sinclair. Nimi, joka on yhtä tuttu kuin Fazerin sininen ja Fiskarsin sakset. Pojan vanhemmat ovat tavattoman tiukkoja, äiti uhkailee häädöllä pienimmästäkin virheestä ja pakottaa Konstan osallistumaan kampanjoihin, jotka ovat hänen periaatteidensa vastaisia. Äiti esimerkiksi kannattaa eheytyshoitoja ja vastustaa uudistettua translakia. Sinclairin nimi tulee isän puolelta, joka on kuitenkin kohtalaisen poissaoleva kirjan aikana - eipä häntä juurikaan poikansa elämä vaikuta kiinnostavankaan.

  

"Mä vihaan näitä", sanon ja temmon kaulapaitani kaula-aukkoa. "Näytän ihan rikkaalta paskiaiselta."

  

"Sähän olet." (s. 17)

  

Konsta aloittaa uudessa lukiossa ja kappasta vain, hänen perivihollisensa Bee Stark on siellä myös. Kaksikko aloittaa heti väärällä jalalla ja rikkovat lasioven - tosin aivan vahingossa. Tapahtuman johdosto rehtori pakottaa heidät tekemään kaikki ryhmätehtävät yhdessä, koska työelämässäkään ei voi kollegoitaan valita. Tällainen pakotettu läheisyys johtaa mielenkiintoisiin tilanteisiin. Sellaisiin koomisuutta lähenteleviin, mitä näkee usein vaikkapa korealaisessa romanttisessa draamassa.

  

Nuo tilanteet ovat toki lukijalle koko teoksen herkku, sillä ne eivät ole pelkästään mehukkaita kaksikon suhteen kehittymisen suhteen, vaan ne antavat myös eniten taustatietoa Konstasta. Hänen elämänsä on kovin ahdistava ja ankea. Esimerkiksi, kun hän käy ensimmäisen kerran Been kotona (oppilaskunnan Halloween-bileiden suunnittelun takia), hän ajattelee, että tällaistako sen pitäisi olla oikeassa kodissa.

  

"Mä en ole enää sitä mieltä, että pojat on parempia kirjoissa." (s. 289)

  

Iso suositus tälle! Jos et ole vielä lukenut tai aikomassa lukea tätä, lisääpä pika pikaa lukuslistalle. Tämä menee kirjahyllyssäni lue joskus uudestaan -osastolle, koska tässä oli aivan hurmaava, vatsanpohjaa kutkuttava tunnelma jo heti alkusivuilta lähtien ja hahmot, joihin on uskomattoman helppo samaistua. Kun Bee sanoo, ettei jaksa tätä neuronormaalien rakentamaa maailmaa, nyökyttelin aivan RuPaulina, että Can I Get an Amen.

 

Arvosana:

        

Takakannesta:

Ahmittavan kuuma enemies to lovers -romaani!

  

Nimekkään suvun perijä, Konstantin aloittaa uudessa lukiossa ja ottaa heti yhteen muunsukupuolisen Been kanssa. Sammuttaessaan someskandaalin lieskoja nuoret ovat pakotettuja yhteistyöhön. Salaman vetävä romanssi täyttää kaikki fanien odotukset.

  

Fazerin sininen, Fiskarsin sakset ja Sinclairin arvokellot. Konstantin Sinclair kantaa nimeä, jonka tuntevat kaikki. Konservatiivisella perheellä on hänen tulevaisuuttaan varten valmiit suunnitelmat, mutta ponnistellessaan toisten unelmien eteen Konsta on irrottanut itsensä omista tunteistaan.

  

Bee Stark, ylienerginen Twitch-striimaaja, nappaa oppilaskunnan puheenjohtajan paikan Konstan nenän edestä. Riitely päätyy someen, ja nuoret joutuvat liittoutumaan puhdistaakseen maineensa. Kun kilpailuasetelma heidän välillään muuttuu joksikin syvemmäksi, Konsta tajuaa mitä hän oikeasti elämältään haluaa – ja mistä hän on valmis luopumaan saadakseen sen.

  

Annukka Salama (s. 1980) on tamperelainen kirjailija, joka on tunnettu kirjasomen palkitsemista nuortenromaaneistaan Ripley – Nopea yhteys sekä Faunoidit-trilogiasta.

  

340 sivua, WSOY 2024

  

Samankaltaista luettavaa:

• Aiden Thomas: Hautausmaan pojat
• Casey McQuiston: Pu­nais­ta, val­kois­ta ja ku­nin­kaan­si­nis­tä
• Simon James Green: Heartbreak Boys
• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Alice Oseman: Heartstopper 

Siri Kolu: Hohtavat

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Halloween lukuhaaste: Musta kansi

  

Siri Kolun Hohtavat oli yksi kirjasyksyn eniten odottamiani teoksia. Harmillisesti kirja ei täyteläisestä ja tiiviistä, mutta samaan aikaan kauniista ja kiihkeästä kielestään huolimatta onnistunut koukuttamaan minua puolelleen.

  

Idea hohtavista olennoista, jotka ilmoittavat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa, on kutkuttava, mutta Kolu nojaa aivan liian voimakkaasti kristilliseen kuvastoon, joka ei itseäni ateistina puhuttele ollenkaan. Maailmaloppu ja LGBTIQA+ hahmot antavat toiveen, että teos olisi täysin omalla lukumakuvyöhykkeelläni, mutta voihan pöh, kun tämä osoittautui varmasti yhdeksi vuoden huonoimmista lukukokemuksista.

  

Päähenkilö on päivä ennen hohtavien paluuta 17-vuotta täyttävä Aniara (nimetty Harry Martinsonin Aniaran mukaan). Hän on seurustellut vuoden ulkona viihtyvän Kaprin kanssa. Tässä on paljon samaa kuin Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat, Mats Strandbergin Loppu ja Sini Helmisen Kunnes kuolen teoksissa - mutta älkää antako toiveiden kohota liian korkealle (pun intended).

  

– Meillä on viikko. -- – Tapahtuu joku juttu, josta jenkit on tehneet tuhat elokuvaa. Komeetta. Ydinsota. Avaruussäteily. Jäämyrsky. Planeetantappaja.

--

Kuolisimme? Katoaisimme? Ylösnousisimme? Lakkaisimme olemasta (s. 50-51)

  

Osa ihmisistä saa hohtavilta hehkuvan kädenjäljen kehoonsa ja kutsun paikkaan, jonka annetaan olettaa olevan ikuisen valon kaupunki, ihmiskunnan viimeinen arkki tai jokin vastaava kristillistä paratiisia vastaava paikka valituille. Moni kutsuukin hohtavia enkeleiksi, jotka ilmoittavat suuren ilon ihmiskunnalle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä merkin saaneille tai ilman sitä jääneille lokakuun 21. päivä tapahtuu. Mutta eipä sitä tiedä lukijakaan, sillä loppu on niin avoin ja vapaa tulkinnoille.

  

Nojaamalla rohkeammin fantasiaan tai scifiin, omiin kuviteltuihin maailmoihin ja olentoihin, tämä olisi toiminut paljon paremmin. Loppuratkaisu jakaa varmasti paljon mielipiteitä, ja se olisi voinutkin olla hyvä, jos ei olisi jäänyt niin mitäänsanomattomaksi. Olisin halunnut paljon selkeämmän lopun, vaikka tavallaan ymmärrän tämänkin kerrontaratkaisun.

  

En kyllä osaa suositella tätä kenellekään, sillä vaikka teos on todella lyhyt, karvan alle 200 sivua (viimeisillä sivuilla on nimittäin kirjalistaus kaikista teoksessa mainituista tai sen inspiraationa toimineista teoksista, jopa se Raamattukin), niin ei tämä kyllä täytä omia kriteereitäni eteenpäin vinkattavasta kirjasta vaikka kielellisestä tyyli onkin mainio.

  

Kaikki on kaunista.

Kaikki on kesken.

Kaiken lävitse käy tuuli. (s. 93)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

"Sinulla ja minulla, rakkaudellamme, on viikko aikaa."

  

Palkitun kirjailijan hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta. Voiko kohtalonsa vielä valita?

  

Hohtava juna ilmestyy asemalle vähän ennen syyslomaa, kello 18.10. Junasta ilmestyy Hohtavia, olentoja, jotka saapuvat merkkaamaan ihmisiä valolla. He kertovat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa. Koskeeko varoitus vain merkittyjä?

  

Lukiolaiset Ani ja Kapri ovat rakastaneet toisiaan vuoden. Kaikki on alussa, kaikki on mahdollista. Kunnes Hohtavien saapuminen muuttaa suunnitelmat, maailman - ja heidät. Mitä ehtii vielä viikossa? Mitkä salaisuudet täytyy kertoa ennen maailmanloppua? "Lupaa että me valitsemme toisemme, kävi tässä maailmassa miten tahansa."

  

200 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat
• Mats Strandberg: Loppu
• Sini Helminen: Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen

Koskaan ennen en ole pelännyt

pistettä

.

  

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaanihaaste: Kirjagramista bongattu

  

Sini Helmisen uunituore, dystooppinen säeromaani (ehkä jopa ensimmäinen laatuaan, Alone kun ei ole tyylipuhtaasti dystooppinen) Kunnes kuolen on nopealukuinen, ajatuksia herättävä ja yllättävä. Sen kieli on tenhoavaa esitellessään kiehtovan, joskin kohtalaisen raadollisen maailman - kuinka paljon voikaan mahtua lyhyeen sivumäärään ja ilmavaan tekstiin.

  

Auguuri-algoritmin avulla pystytään laskemaan jokaisen ihmisen elinaika ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan varhaisessa lapsuudessa kaikkien nähtäväksi. Ihmiset on jaettu kolmeen ryhmään, nuorena kuoleviin päiväperhosiin, perenniaaleihin, joilla on normaalin mittainen elämä, sekä metusalemeihin, jotka elävät kolminumeroisen summan vuosia. Aani, tarinan kannalta vähemmän yllättävästi, kuuluu ensimmäiseen ryhmään, elinvuosia hänellä on luvassa vain 17.

  

Vain vähän aikaa elävät jakavat mielipiteet: miksi heihin pitäisi tuhlata rajallisia resursseja, esimerkiksi koulussa käyminen koetaan heille tarpeettomana, koska ennen aikuisikää kuolevat eivät ehdi maksaa velkaansa takaisin valtiolle ja laittaa taitojaan käyttöön. Toisaalta pohditaan, pitäisikö heillekin turvata tavallinen nuoruus. Tämä on etenkin nykyisen hallituksen rikottujen koulutuslupausten aikana varsin puhuttelevaa.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?
  
Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.
  
Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.
  
Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa.
  
”Lohduksi yksinäisille, häpeäville ja pelokkaille.” – Kirsti Kuronen
  
Sini Helminen on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten erikoiskirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kotimaisesta mytologiasta ammentava Väkiveriset-sarja, jonka avausosa Kaarnan kätkössä oli Kuvastaja-ehdokkaana, sekä Lujaverinen-trilogia, joka on ollut sekä Topelius- että Kuvastaja-palkintoehdokkaana. Hän on innokas lukemisen puolestapuhuja ja pitää myös nuortenkirjallisuuteen keskittynyttä For YA -youtubekanavaa.

  

158 sivua, Myllylahti 2024

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat

Lastenkirjalauantai | Poika ullakolla, poika kellarissa & Ouroboros: Sateenkaarikäärme

"- Onko tämä unta vai totta? Lex ihmetteli. 

Sekä että. Parhaat unet usein ovat."

  

   

Arvostelukappale

Salla Simukka on tasaisen varma kirjoittaja, eikä siis ollut yllätys, että hänen uusi lastenkirjansa Poika ullakolla, poika kellarissa oli mainio lukupala. JP Ahosen kuvitus oli myös ihastuttavan dynaaminen.

Maxista alkoi tuntua, että talossa oli jotain kummallista. Ehkä jokin salaisuus, joka hänen pitäisi selvittää. (s. 41)

Max ja Alexis elävät eri maailmoissa - kirjaimellisesti. Heidän todellisuutensa ovat kokonaan erillisiä maailmakaikkeuksia, toisia ulottuvuuksia. Poikien perheet muuttavat tahoillaan kovin samannäköiseen taloon ja pian uudessa kodissa alkaa tapahtua kaikenlaista outoa. Molemmat pojat löytävät oven, jonka karmissa on X-merkki. Kun he kulkevat noista ovista, he pääsevät toistensa maailmoihin. Pian poikien todellisuudet alkavat vuotaa toisiinsa ja pojat pelkäävät, että heidän ystävyytensä tuhoaa molemmat maailmat.

Simukan satumainen teos on hurmaavaa, aivoissa kutkuttavaa suomikummaa 9+ lapsille, mutta tämän parissa viihtyy varttuneempikin lukija (tämä on oivallinen teos vaikkapa lukujumin selättäjäksi).

- Siinä kaupungissa, jossa me asuttiin aiemmin, asui tosi tyhmiä ihmisiä, hän sanoi lopulta. 

- Millä tavalla tyhmiä? 

- Heidän mielestään äiti oli vääränlainen. Tai koko meidän perhe. Isä ja veljet on iholtaan vaaleita. Äiti on tummempi. Ja minä ja pikkusiskot jotain siltä väliltä. Niiden tyhmien ihmisten mielestä vain samanväriset ihmiset voivat olla samaa perhettä, Max selitti. (s. 107)

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä tekisit, jos löytäisit kotitalostasi salaisen huoneen?

  

Jännittävä ja koskettava lastenromaani kahdesta pojasta, jotka asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa. Voiko ystävyys ylittää maailmoja erottavan rajan?

  

10-vuotiaan Alexiksen perhe muuttaa taloon, josta hän saa unelmiensa ullakkohuoneen. Niin ikään 10-vuotiaan Maxin perhe muuttaa taloon, jossa häntä odottaa upea kellarihuone. Pian pojat huomaavat, että heidän kotitaloissaan on jotain omituista: Alexis kuulee ääniä talon alta, vaikka heillä ei ole kellaria. Maxin korviin kantautuu soittoa ullakolta, vaikka siellä ei ole ketään.

  

Kun pojat viimein kohtaavat, heille käy selväksi, että vain he kaksi pystyvät öiseen aikaan vierailemaan toistensa maailmoissa. Mutta vaarantaako heidän ystävyytensä kaiken, kun maailmat alkavat sekoittua toisiinsa?

  

192 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Luova ruho

  

*****

  

"Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa."

    

  

Arvostelukappale

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama vauhdikas varhaisnuortenkirja Sateenkaarikäärme aloittaa kiehtovan Ouroboros-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja päättyi niin kiinnostavaan cliffhangeriin, että täytyy kyllä lukea, minkälaiseen seikkailuun hahmot päätyvät seuraavaksi.

  

12-vuotias Kivi lähtee etsimään äitiään, kun hänestä huolehtineet isovanhemmat haetaan hoitokotiin. Hän päätyy maanalaiseen käärmejunaan, jonka maailma on kuin sekoitus Snowpierceriä ja Liisan seikkailuja Ihmemaassa. Junan asemalla Kivi tapaa hieman itseään vanhemman tytön, Ofidian (lyhyemmin Dian), joka opastaa häntä erikoisen junan maailmaan. Kivillä on mukanaan lemmikkikäärmeensä Niji ja valokuva äidistään lapsena.

Löytyykö äiti junasta? Keitä ovat katastrofaatit, eskapistit ja visionäärit? Se selviää lukemalla kirjan.

Kesti silti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian.) (s. 120)

Sillanpäällä on jännittävä tapa kirjoittaa hahmonsa kommentoimaan neljättä seinää rikkoen. Kivi selittää lukijalle niin isoisänsä käyttämiä sanontoja kuin mitä cliffhanger tarkoittaa, kehottaa skippaamaan ällöttävän kohdan ja kertauksen viime aikaisista tapahtumista kuin suoratoistopalvelussa konsanaan. Isona plussanaa yhdessä lauseessa mainitut muunsukupuoliset hahmot!

  

– Sun iho on tuollainen... juuri luodun käärmeennahan värinen. Kalpea. Mutta pilkullinen. Pilkkujen väri on... raaka persikka. 

– Persikkapilkkuja kuolleessa nahassa. Siellä päin, mistä minä olen kotoisin, ei ole tapana kommentoida ihmisten ihonväriä. Sitä pidetään epäkohteliaana, sanoin. (s. 91)

    

Arvosana:

    

Takakannesta:

Uusi mysteerisarja alkaa!

  

Lumoava tarina vie lukijansa maan alla kulkevan salaperäisen käärmejunan kyytiin. Taidokkaan tekijäkaksikon fantastinen sarja on täynnä kihiseviä salaisuuksia, joiden selviämistä odottaa henkeään pidätellen!

  

12-vuotias Kivi asuu isovanhempiensa luona matelijakaupan yläkerrassa. Kun vanhukset viedään hoitolaan, karkaa Kivi lemmikkikäärmeensä Nijin kanssa etsimään maan nielemää äitiään. Kivi päätyy rautatieasemalle, jonne matelee riimuin koristeltu käärmejuna. Alkaa huimaava seikkailu, jonka aikana Kivi joutuu pohtimaan, milloin todellisuus muuttuu tarinoiksi ja tarinat totuudeksi.

  

Maanalainen juna vaunuineen kuhisee taikavoimaisia käärmeitä, riimumerkkejä ja mysteereitä – ja luo nahkansa tarinan edetessä aina uudelleen. Oppaakseen Kivi saa teini-ikäisen, tuittupäisen Dian. Mutta onko tähän luottamista? Taikka Boaan, junan pistäväkatseiseen johtajaan?

    
256 sivua, WSOY 2024

   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Luova ruho

2x kotimainen säeromaani

"Kuningatar lauloi

että show'n täytyy jatkua"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste, Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjassa pelataan 

  

Arvotelukappale

  

Kuinka ilahduinkaan, kun huomasin, että uutta kotimaistasäeromaania on tulossa. Ja kuinka petyinkään, kun Aino Leppäsen Luk(i)ossa ei lunastanut odotuksia.

  

Joose katsahti välittömästi alas,

mitä hänellä oli tällä kertaa päällä.

Hän oli vilpittömän onnellinen

nähdessään vaatteet. (s. 101)

  

Tässä oli liikaa sählykohtauksia, teoksen flow'ta keskeyttävät oikeat koulukiusattujen tai heidän läheistensä haastattelut (mitkä sinällään olivat kiinnostava lisä ja tarjosivat paljon samaistumispintaa) ja teoksen kieli on kömpelöä. Siinä missä loistokas säeromaani voi olla lyyrisempää tai proosallisempaa, tämä tuntui enemmänkin selkokirjalta. Ja siis minulla ei ole mitään selkokirjoja vastaan, mutta odotin säeromaanilta paljon enemmän. Takakansikin on aika nolo: "Mikä ihmeen "samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää"? Lue itse, kyllä se siitä selviää."

  

Kuka teini-ikäinen poika nykymaailmassa puhuisi kirjakieltä, puhumattakaan, että koko luokallinen poikia puhuisi niin? Kuinka kummassa Joonen masturbointi, märät unet ja hankalassa tilanteessa tapahtuvat erektiot onkaan osattu kuvata mahdollisimman nololla tavalla? Tässäpä on raikas tuulahdus 90-luvun nuortenkirjallisuuden suuntaan... Kukaan ei kutsu Call of Dutyä ceeoodeeksi vaan CoDiksi. Miksi alaikäisen alkoholiton juoma herättää tutuissa kummastelua? (Omina lukiovuosina 2000-luvun alkupuolella ainakin oli ihan ok, kun valitsin kaverin tupareihin juomaksi vichyn, nykyään kai nuoret vielä useammin ovat juomatta.)

  

"Niin että et kai sinä oikeasti

vesilinjalla ole?"

--

"Krapulalimukka." 

"No kuulostaa paremmalta." (s. 188)

  

Miksi Joonen isälle on annettu niin vanhanaikainen ja tarpeeton repliikki kuin "Oletko sinä alkanut hintiksi?", kun poika haluaa ostaa puvun uuden kaveripiirin pukukoodin mukaisesti? Miksi Joone kummastelee pukuhuoneessa vaatteita vaihtavan kaverin kehoa (oletuksena, että tämä on trans- tai muunsukupuolinen, koska hän käyttää binderia)? Miksi musiikin legenda Queen on käännetty kuningattareksi? Eikä tämäkään kohta kovin hyvältä näytä:

  

Ei hän halunnut vähätellä ilmastoasioita.

Tottahan ne tärkeitä olivat.

Mutta pitikö niitä joka paikassa vatvoa. (s. 97)

  

Tässä oli aineksia paljon parempaankin: säeromaani, jonka päähenkilö on poika ja jonka kantavana teemana on koulukiusaaminen - kuinka koskettava aihepiiri juuri nyt. Mutta harmittelen, että tämä vesittyi kaiken edellä mainitun takia. Säeromaani on muutakin kuin erikoisella tavalla rivitettyä tekstiä, se vaatii myös oikeiden sanojen valitsemista ja tässä valitettavasti oli liian paljon vääriä sanoja tai tyylejä.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

  

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

  

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

  

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

  

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?

  

Ikäsuositus 13–17-vuotiaille

  

Aino Leppänen (s. 1982) on kempeleläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jolta on aiemmin ilmestynyt mm. koulumaailmaan sijoittuva kirpeän hauska romaanisarja. Nyt hän debytoi nuortenkirjailijana tuomalla Joosen fiktiivisen tarinan rinnalla esiin aitoja koulukiusaamiskokemuksia.  

  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Amman lukuhetki, Luova ruho

  

  

"Eikö ole muita keinoja

kuin heiluttaa lippua?

--

Ei kai kukaan edes halua olla sankari

Kai nyt kaikki haluaisivat,

että aktivisteja ei tarvittais"

    

   

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste

  

Zeno (WSOY 2024) on Dess Terentjevan kolmas säeromaani ja tyylin hioutumisen huomaa! Kieli on todella soljuvaa ja höystetty kivasti murresanoilla, se sopii myös vähemmän lukeville nuorille tai vaikkapa lukujumiin. Nuoret hahmot tuntuvat todellisilta. Nellan sisko Miisa on bi ja niin on Nellakin. Mutta millainen kohu siitä nouseekaan, kun hän tulee kaapista poikaystävälleen. Teos kysyy, onko kaikkien sateenkaarevien pakko olla aktivisteja?

  

Tosiasia on, että kellään ei olisi ongelmia

vähemmistöjen kanssa,

jo ne eivät tekisi numeroa itsestään (s. 18)

  

Siinäpä oivallinen kysymys. Samastuin Miisaan - olenhan demiseksuaali settä genderfluidi, ja joutunut useaan kertaan selittämään mitä ne tarkoittavat (jopa lääkärille, joka teki autismidiagnoosini), että miten voin muka olla sateenkaareva ja silti naimisissa miehen kanssa. En ajattele olevani justice warrior, mutta en myöskään häpeile sitä mitä olen ja vastailen kysymyksiin, jos ne on esitetty hyvässä hengessä. Olen kuitenkin huomannut, että minullakin on tarve tehdä tästä paikasta vähän parempi meille kaikille.

  

"Miulle on vähän liikaa--

olla aakkos-Miisan siskon kaa"

--

"Oletpas sie heikko" Nella sanoo (s. 148)

  

Minulla riittää todella paljon sympatiaa Nellaa kohtaan, joka ei halua tehdä suurta numeroa seksuaalisuudestaan, sillä kukaan ei ansaitse toisten ihmisten tyhmää käyttäytymistä omana itsenään olemisesta ja siksi niin moni pysyttelee kaapissa. Nellakin sanoo kirjassa, kuinka tympeää on, että sateenkaarevien ylipäätään "pitää" tulla kaapista, sillä onhan sellainen hetero-oletus ihan todella last season. Niinpä, eläisimmepä ihanteellisessa maailmassa, jossa tällaiselle sanalle ei olisi tarvetta.

  

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

  

Silti teos ärsyttää minua, sillä tässä ei ole oikein minkäänlaista tyydyttävää loppua. Jäin kaipaamaan Terentjevan tasoiselta kirjailijalta paljon enemmän ja lukijana minulla on toki oikeus olla pettynyt. Toki Nella kasvaa jonkin verran lyhykäisen teoksen aikana ja hänen sisällään alkaa itää pieni kapinallinen, mutta mieluiten hän haluaisi olla vain Nella, ihminen, joka rakastaa toisia ihmisiä, ihan tavallinen kaduntallaaja, jota ei juurikaan erota massasta. Kai tällaisillekin teoksille sitten on edelleen tarvetta, vaikka luulin, että aika sateenkaarevien hahmojen kokemasta syrjinnästä kertovista kirjoista olisi jo ohitse (tarkoitan siis teoksia, joissa tämä on koko kirjan ainoa teema).

  

maahanmuuttajana pitää varmistaa,

että on tavallinen.

--

Et sinäkään

"tavallisesta" "suomalaisesta" mene

et edes näytä siltä

Ja äiti sanoi:

Haluan ilmaista itseäni

Ja Vani tiesi, että äidille piti selittää

että niin hänkin saatana (s. 109)

  

Jäin kaipaamaan enemmän queeriloa ja hyväksyntää, että kiusaajien toimintaan olisi puututtu enemmän. Vaikka tämä onkin todella uskottava hahmojen ja tapahtumien osalta, kirjan aikuiset olisivat voineet tehdä niin paljon enemmän. Tyttöjen isä on äidin kuoleman jälkeen alkanut juomaan alkoholia niin, ettei hänen sammumisensa sohvalle ole harvinaista, mikä toki on uskottavaa, mutta come on isukki, olisit enemmän läsnä lastesi elämässä. Toisaalta luulin, että nuoret olisivat nykyään hyväksyvämpiä sateenkaarevuutta kohtaan jopa perähikiälän pikkukouluissa (tosin olen sellaisissa käynyt itsekin lapsuuteni ja tiedän omakohtaisesti, kuinka ne paikat ovat hyvin kuppikuntaisia).

  

Sitä paitsi hänen yhteisönsähän

on Joutseno eikä joku

LGBTIQABCD

aakkosklubi (s. 111)

  

Iso plussa säeromaanin nimestä, joka avautui vasta, kun pidin kirjaa kädessä. Teos sijoittuu Joutsenoon ja pitkin sivuja on hauskoja joutsen / Joutseno-faktoja (enemmän tai vähemmän luotettavista lähteistä) sulkakuvioiden kera. Zeno on siis tietysti Joutseno ja teoksen nimen Z-kirjain on tyylitelty joutsen, kuinka oivaltavaa! Harmittelen, kun kirjan sisältö ei ollut itselle samalla tasolla.

  

ehkä vastarinnassa on jotakin hyvääkin (s. 127)

  

Tl;dr: kirja on teknisesti loistava säeromaanina, vaikka sen hahmojen kohtaamaan sateenkaarisyrjintään ei juurikaan puututa. (Kiitos kirjan, kun huomasin, että omalla alueellani ollaan etsimässä ihmisiä ei-binääriseen yhdistykseen, otin yhteyttä ja olen nyt mukana non-bin ry:n someporukassa.)

  

"Tulevaisuus on hyvä",

Miisa sanoo

"Siks mie riehun niin paljon,

kun mie en malta oottaa,

et se vihdoinkin saapuu" (s. 159)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

”Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?”
  
Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.
  
Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?  
  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Amman lukuhetki, Kirjavinkit, Kirjakasta

Taina Niemi: Ämpärikesä

"Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin."

  

  

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Löydetty kirjagramista

  

Pitihän se itsekin sitten tarkastaa, miksi tästä Taina Niemen Ämpärikesästä (Otava 2024) on puhuttu niin paljon. Lähdin lukemaan hyvin epäileväisenä ja ehkäpä se vaikutti lukukokemukseen, mutta tämä oli vain sellainen ihan ok kirja minulle. Tapahtumat sijoittuvat lauantain 3.6. ja keskiviikon 7.6 välille, ysiluokan päättäjäisjuhlasta loman ensimmäisiin päiviin. Tai no, kaikki kirjan henkilöt eivät lomalle pääse, vaan osa on kesätöissä.

  

Tää voisi todellakin olla Heartstopper, jos Niila ei olisi niin paniikissa siitä, mitä muut ajattelee. (s. 49)

  

Tässä oli yllättävän monta näkökulmahenkilöä ja alussa oli vaikeaa muistaa kuka kukin on suhteessa toisiin. Vähemmän yllättäen oma suosikkinäkökulmani oli Samu, muita vuoden vanhempi poika, joka yllättäen tupsahtaa Helsingistä homofobisen pikkukaupungin uimarannalle. Hän on kirjoitellut netissä Niilan kanssa jo pitkään ja haluaa yllättää tämän saapumalla ilmoittamatta paikalle.

  

Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin. (s. 133)

  

Kirjan sanomana voisi olla esimerkiksi se, että meillä kaikilla on jotain, mitä emme ole kertoneet muille, edes hyville ystävillemme. Jokaisella on omat ongelmansa ja haavoittuvaiset kohtansa. Siksipä olisikin kivaa, jos ihmiset puhuisivat näistä asioista enemmän, koska emme ole yksin kokemustemme ja ajatustemme kanssa, vaan voimme samaistua ja antaa vertaistukea. Onneksi kirjan aikana moni nuori avautuu toiselle: tullaan ulos kaapista, paljastetaan elämän suurimmat luurangot ja tarjotaan olkapää, jota vasten itkeä.

  

"Oikeastaan mulla olis yksi juttu. Tai... Mä taidan olla rakastunut." 

"Oho, mahtavaa!" 

"Niin kai?"

"Mutta?" 

"Mutta se on poika. Tai mies. Tai siis suunnilleen meidän ikäinen, mutta joo. Äh." 

"Ja?" 

"Ja mitä?" 

"No kerro nyt jotain muutakin!" 

Niila näyttää hämääntyneeltä. 

"Etkö sä ole yhtään yllättynyt?" 

"Niila hei, me ollaan parhaita kavereita. Musta tuntuu, että sä aliarvioit mut." (s. 179-180)

  

Tämä olisi voinut olla pidempikin, tai vaikka sarjan alku, jossa olisi keskitytty vain pariin hahmoon kerrallaan. Nyt tämä jäi hieman pintapuoliseksi slice of lifeksi ja kenestäkään hahmosta ei oppinut kauhean paljon, etenkään näin rajatussa ajassa. Toisaalta kaipa tällaisillekin kirjoille on tarvetta, sillä tämän lukee parilla istumalla. Niemen tyyli kirjoittaa oli mukava, mutta omaan makuun näin monta näkökulmaa näin vähään sivumäärään nähden tekee kirjasta liian sirpaleisen.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Kun ruusut on jaettu ja suvivirren viimeiset sävelet kajautettu peruskoulun päättymisen kunniaksi, pikkukaupungin nuorilla on monta syytä kippistellä. Aurinko paistaa ja edessä siintävät kesä ja vapaus.
  
Kaveriporukoissa omaksutut roolit joutuvat kuitenkin koetukselle heti juhlayönä. Nuorten bucket list on pitkä, mutta unelmien lisäksi kaikilla on myös omat salaisuutensa ja pelkonsa. Tarinat risteävät, ja seuraukset ovat odottamattomia. Kesäloman alkaessa moni löytää itsensä uuden edestä. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei jää yksin.  

    
182 sivua, Otava 2024

     

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kiiltomato, Siniset helmet, Kirjakaapin avain

Naistenviikko | Johanna Förster: Unien sirkus

"Hän pelkäsi yötä, joka saattaisi sysätä hänet toiseen maailmaan.

Uneen, joka värähteli kuvitelmien, muistojen ja huijauksen rajamailla."

  

Kirja kuvattu Rovaniemellä, taustalla Vimma & Viima: Vallan vaaran merkit (2021)

    

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo, Naistenviikon lukuhaaste: 21.7. nimipäiväänsä viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

  

Kotimainen YA, joka on sekoitus totalitaarista yhteiskuntaa ja maagista realismia puhuvia eläimiä täynnä olevine sirkuksineen kuulostaa ensisilmäyksellä täydelliseltä kirjalta minun makuuni. Tämän kanssa ei kuitenkaan tähtien asennot olleet suotuisat, vaan kärvistelin kirjan kanssa viikon ja lukuflowta ei syntynyt millään - päinvastoin, aloin välttelemään lukemista ja tartuin puhelimeen useammin kuin kirjaan. Ainoana porkkanana olivat lukupinossa odottavat muut kirjat. Onneksi en kuitenkaan täysimittaista lukujumia saanut.

  

"Jos hukkaa muistonsa, eksyy itseltään" (s. 154)

  

Mikä sitten tässä Johanna Försterin kauniskantisessa (à la Sami Saramäki) Unien sirkuksessa ei omalla kohdalla toiminut? Aloitetaan hahmoista. Päähenkilö on Juuli, alussa 17, mutta huomaamattaan kirjan aikana hän täyttää 18. Juuli näkee unta Eduardo Hopea -nimisestä ketusta ja hänen maagisesta sirkuksestaan, joista isä oli lapsuudessa kertonut iltasatuja. Hän tapaa vihreätukkaisen viulistin, Nikon sekä tämän siskon Ninin ja hyvän ystävän Iidan. Jotenkin heistä muodostuu Juulin löydetty perhe, mutta noita suhteita kuvataan niin pintapuolisesti, ettei itselleni syntynyt minkäänlaista sympatiaa, kun hahmot kohtaavat ongelmia.

  

"Mä en ymmärrä tätä, mutta et sä järjiltäsi ole." (s. 173)

  

Juuli kokee, että satujen kettu on oikeasti olemassa ja tämä toinen syy, miksi kirja ei iskenyt: kettuilu nimittäin menee kirjassa aivan överiksi (siis Madagascar 3 elokuvan päättömän kohelluksen tasolle) loppua kohden. Olin vielä aivan valmis uskomaan, että hän unissaan vieraili lapsuuden satusirkuksessa, mutta kun taruharhat alkoivat vuotaa todellisuuteen, en voinut kuin pyöritellä silmiäni. Maaginen realismi on yksi lempigenrejäni, mutta tässä ei saavutettu oikeanlaista tunnetta, vaan ne elementit tuntuivat liian lapsellisilta. Tässä myös oudosti eläimet olivat "hän" ja ihmiset "se", en ihan klikannut tyylivalinnan kanssa.

  

"Mitä kaikille musiikkiklubeille ja teattereille on tapahtunut?" hän kysyi -- 

"Se mitä kaikelle vapaalle kautta aikain tapahtuu, kun ajattelun valvonta kiristyy. Sama, mitä tehtiin Iranissa vallankumouksen jälkeen. Ne on ratsattu ja suljettu yksi kerrallaan." 

"Mutta täällä ei ole ollut vallankumousta", Juuli protestoi. 

"Ei ole, ei. Vain hiljainen vallan siirtymä. Se, mitä on äänestetty. Nyt maksetaan historian unohtamisesta. Ja kun valta vaihtuu, ensin tartutaan aina siihen, mikä näkyvimmin rikkoo rajoja ja kysyy kysymyksiä." (s. 230)

  

Mikä kirjassa sitten kolahti, oli totalitaristisen lähitulevaisuuden Euroopan kuvaus. Teokseen on poimittu teemoja, joista saamme päivittäin lukea lehdissä, kuten ilmastonmuutos, ilmastopakolaiset, sananvapaus, ihmisoikeuksien rajoittaminen ja joidenkin ihmisryhmien kohtaama syrjintä (tässä erityisen epätoivottuja ovat taiteilijat). Förster onkin osannut koostaa näistä aineksista pelottavan uskottavan kauhukuvan siitä, mihin suuntaan maailma voisi helposti kallistua, jos ihmiset eivät ole varovaisia. Pidin kovasti ihmisistä, jotka omilla pienillä teoillaan auttavat Juulia silloin, kun hänellä ei ole mitään, sekä heistä, jotka kuuluvat vastarintaan ja kapinoivat. Kauralattefestarit olivat ilmiö, jonka voisi kuvitella olevan todellisuutta jo nyt.

  

"Me kuljemme vedenjakajalla, nyt on vielä mahdollista muuttaa politiikan suuntaa, mutta se vaatii kansalaisaktiivisuutta ja suurta rohkeutta." (s. 87)

    

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.
  
Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.
  
Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.
  
Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista.
  
431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tuulian lukunurkka

  

Samankaltaista luettavaa:

• Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta
• Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Stephanie Garber: Caraval
• Mikko Kalajoki: Lanz Kalmar - Viimeinen perillinen
• Veera Salmi: Oboin kirja
• Cecelia Ahern: Viallinen
• Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Naistenviikko | Sara Norja: Kummajaisten kesä

"Saunalaiturille ei paista aurinko tänään

harmaata kaikki, mutta kesän harmaata

joka ei syö sielua samoin kuin talven harmaus

täällä sentään kaikki on vihreää"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaanihaaste, Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa tehdään taikoja, Pride-lukuhaaste, Naistenviikko: nimipäiväänsä 19.7. viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli, Sarita

  

Kummajaisten kesä on Sara Norjan ensimmäinen spefiromaani ja kuinka hienosti hän debytoikaan genressä. Sateenkaareva, fantastinen säeromaani aikuisille, mikä ihana lukukarkki tämä olikaan!

  

Siinä kerrotaan taikuudesta,

mummista, metsän omista.

niistä jotka rakastavat

sateenkaaren väreissä -

laulan laulun kummajaisten kesästä. (s. 246)

  

Kanerva ja hänen isoveljensä Tuisku ovat perineet edesmenneen mummin saaressa sijaitsevan kesämökin. Mummi on viimeiset vuotensa kärsinyt Alzheimerista ja Kanerva on surukseen menettänyt sen lapsuudestansa tutun ihmisen jo ennen hänen kuolemaansa. Kanerva menee heinäkuun alusta siivoilemaan mökillä ja käymään läpi mummin ja jo aiemmin kuolleen ukin jäämistöä ennen kuin veljen perhe tulee pari viikkoa myöhemmin. Kaikki menee hyvin, kunnes hän näkee jotain harmaata vilahtavan tuvassa ja pian ovat keittiön tuolit nurin.

  

Kummajainen.

Helmi-isotäti, aikana jolloin

homous oli syntiä ja rikos

nauroi, lauloi, rakasti

miehiä ja myös naisia

--

Kummajainen.

Vain siksi, että Helmi

rakasti sukupuolesta riippumatta

niin kuin minäkin.

Kummajainen. (s. 50)

  

Kuinka hurmaavasti kirjaan onkaan kudottu mukaan niin suomalaista mytologiaa kuin sateenkaarevia hahmojakin. "Noituuden siemen kulkee usein suvussa." On myös puhetta siitä, kuinka yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa, vaan siihen tarvitaan joukkovoimaa ja kuin jokainen ihminen voi ja hänen pitää vaatia muutosta. Tätä lisää!

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Kanerva on perinyt Alzheimeriin menehtyneen mumminsa kesämökin. Mummin tavarat on perattava läpi ja tunteita käsiteltävä. Mökillä Kanerva kohtaa kummia: saari kuhisee taikaolentoja, eikä mikään ole kuin ennen. Hän joutuu myös muuttamaan mielikuviaan mummistaan. Oliko mummin taikausko vanhuksen höpinää vai oikeaa taikuutta? Ja voiko olla, ettei Kanerva ole sukunsa ainoa sateenkaari-ihminen?
  
Siikajärven mökillä, mäntyjen ja syvien taikojen keskellä Kanerva kohtaa haltijoita, metsänhenkiä ja perheensä todellisen historian. Mökin seinällä kujeilee ukin viulu, joka kutsuu uskaltamaan musiikintekoon. Elämän suunta voi muuttua yhdessä kesässä.
  
Kummajaisten kesä on aikuisille suunnattu säeromaani, jossa suomalainen kansanperinne ja mökkimaisema yhdistyvät isoäidin kuoleman käsittelyyn.
  
247 sivua, Nysalor 2023

     

Luettu myös täällä: Siniset helmet

  
Samankaltaista luettavaa:

• Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
• Nouse luontoni (Asa Palon novelli Uhrisaari)
• A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Valkean yön lapset
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

Katri Alatalo: Kesäkuu

"– Ei pelätä kuolemaa nyt, Bao sanoi.

– Tämä yö kestää vielä sata yötä."

  

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru, YA-Lukuhaaste: Kesä

    

Katri Alatalon tähän hetkeen mainiosti sopiva YA Kesäkuu kertoo yhdestä yöstä, jonka syksyllä kymppiluokalle menevä Juli ja ylisuorittaja Bao viettävät yhdessä haahuillen paikasta toiseen. Kaunis kansi on Karin Niemen käsialaa.

  

– Mitä tehdään, jos nähdään karhu?

Bao sävähti. – Onko sellainen oikeasti mahdollista? (s. 108)

  

Juli saapuu myöhässä ja vastentahtoisesti kesäleirille, jota hän kutsuu "epätoivoisten tapausten kerhoksi". Hän ei kuitenkaan aio jäädä homehtumaan sinne, vaan heti ensimmäisenä iltana suunnittelee pakenevansa. Harmillista kyllä ulkopaikkakuntalainen Bao huomaa hänen lähtönsä ja vaatii päästä mukaan.

  

Sen jälkeen Julista kuoriutuu autovaras, eikä 15-vuotiaana hänellä ole edes ajokorttia. Auto päätyy ojaan ja tytöt jatkavat matkaansa jalkapatikassa. Illan aikana kähvelletään myös mönkijä ja pari tölkkiä kaljaa, naku-uidaan ja päädytään lopulta metsän keskellä olevan mummonmökin pihaan.

  

– Tai kaksi koulupudokasta rämpimässä keskellä yötä mäntymetsässä menossa ei minnekään? (s. 110)

  

Odotin kirjalta aika paljon, mutta minulle tämä ei kolahtanut. Juli oli mahdottoman ärsyttävä ja Bao niin ohut hahmona, että hänestä näki suorastaan lävitse. En aivan saanut kiinni siitä punaisesta langasta, miksi kirjan tarina kannatti kertoa, vaikka muutamiin lauseisiin samastuinkin. Kieli oli paikoin erikoista ja joitakin sanoja oli taivutettu toisin kuin olen tottunut näkemään, mutta oli joukossa muutamia oikein onnistuneitakin kohtia.

  

– Sellainen sosiaalisuus enemmän väsyttää kuin antaa yhtään mitään. Ensinnäkin joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan ja pelaamaan jotain sosiaalista peliä. (s. 92)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Elokuvallinen yhdenyönromaani
  
15-vuotias Juli ei saanut peruskoulun päättötodistusta. Kun muut juhlivat koulujen loppua ja suunnittelevat jatko-opintoja, Juli lähetetään kesäleirille. Eikä vahingossakaan mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan, vaan oman pikkupaikkakunnan leirikeskukseen. Hän ei todellakaan aio jäädä sinne.
  
Niinpä ensimmäisenä yönä Juli varastaa leiriohjaajan auton ja karkaa. Pakomatkan hohdokkuutta himmentää vain se, että mukaan tunkee toinen leiriläinen, Tampereelta tullut taiteilijasielu Bao…
  
Kesäkuu kuvaa huumorilla ja lämmöllä ulkopuolisuuden tunnetta, oman paikan ja itsensä etsimistä, ei-kiiltokuvamaista ystävystymistä – ja eeppistä Suomen kesää, jonka yhdessä yössä voi tapahtua pieniä suuria asioita.
  
Katri Alatalo on korpilahtelainen fantasiakirjailija, joka omaksi yllätyksekseen kirjoitti realistisen nuortenkirjan. Kesäkuu on hänen henkilökohtainen vastaiskunsa kaunokirjallisuuden kaupunki- ja Helsinki-keskeisyydelle.

    
144 sivua, Hertta 2024

   

Luettu myös täällä: Siniset Helmet, Kirjakaapin kummitus, Kotona kirjassa 

  
Samankaltaista luettavaa:

• Kuura Juntunen: Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään
• Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine