Naistenviikon lukuhaaste 2026 - Kooste

  

Naistenviikko on tältä vuodelta takana ja on aika kerätä yhteen kaikki postaukset, joita lukuhaasteen osalta julkaistiin. Itse ehdin lukemaan viikolla 12 teosta eli 10 sarjakuvaa, yhden kuvakirjan ja yhden runoteoksen. Suomalaisia tekijöitä joukossa oli puolet eli kuusi. 

• Mirkka Auvinen: Chibu - Kun silmäripsetkin putosivat
• Haruka Fukushima: Meikkikeiju
• Emi Gennis: Niagaran kuningatar - Tositarina Annie Edson Taylorista
• Sara Lundberg: The Cat Way
• Mari Luoma: Freyja & Eldi - Matka Ejderhaan
• Marisssa Meyer & Joelle Murray: We Could Be Magic
• Niina Salmelin: Hirviöpäiväkirjat - Mörköjahti
• Jaana Suorsa: Rillit - Tarina synestasiasta
• Tiitu Takalo: Kehä
• Riina Tanskanen: Tympeät tytöt - Luokkakipuja
• Hana Umeno: Saksinainen
• Dora Wang: Pocket Peaches - Uudet ystävät

    

Näitä teoksia viikon aikana nostettiin esille postauksissa:

• Emma Aftan: Syteen tai saveen
• Laura Airola: Mola Mola
• Lucy Adlington: Neljä punaista puseroa
• Ann-Christin Antell: Kätketty tähti
• Ann-Luise Bertell: Halun ja surun maa (Kirsin Book Club)
• Ann-Luise Bertell: Halun ja surun maa (Tuijata. Kulttuuripohdintoja)
• Anna Englund: Lautapalttoo
• Emma Hamberg: Rakkauden idiootit
• Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä
• Paul Hendeson & David Garnder: Vakooja perheessä - Kylmän sodan julmin vakooja
• Faith Hogan: Kirjakaupan naiset
• Hanna-Riikka Kuisma: Maaperä
• Eevi Kuokkanen: Kapeneva tie
• Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
• Tara Menon: Upoksissa
• Johanna Mo: Hyökyaalto
• Leila Mottley: Yökulkijat
• Enni Mustonen: Pappilan piika
• Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä
• Ella-Maria Nutti: Puiden luo
• Wilhelmiina Palonen: Suolavedet
• Leena Paasio: Lännessä loistaa majakka
• Louise Penny: Sokeiden valtakunta
• Soili Pohjalainen: Tukka hyvin
• Ulla Rask: Seitsemän tornin varjoissa
• Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
• Annukka Salama: Villinä viety (Kirsin Book Club)
• Annukka Salama: Villinä viety (Tuijata. Kulttuuripohdintoja)
• Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista
• Yrsa Sigurdardottir: Löydän sinut
• Pirkko Soininen: Siellä missä sydän on – Kylässä taiteilijakodeissa
• M. L. Stedman: Elämä kaukana kaikesta
• M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
• Sara Strömberg: Vyöry
• Riikka Suominen: Riitta ja Ilkka
• U. M. Susimetsä: Hämeen linnan varjossa
• Eveliina Talvitie: Matleena
• Kaisa Viitala: Klaanin tulevaisuus
• Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

Kirsin konttuurissa puolestaan harjoitettiin maakuntamatkailua ja sieltä löytyy vinkkipostauksia suomalaisista paikoista, joilla on naisen nimi sekä niihin liittyvistä kirjoista: Impilahti, Inari, Kaarina, Kristiinankaupunki, Loviisa, Maarianhamina ja Ristiina. 

Osallistuitko Naistenviikon lukuhaasteeseen, jätä siis kommenttilaatikkoon linkkisi postauksiin, niin poimin teokset vinkkilistalle! Haluatko vetää lukuhaasteen ensi vuonna? Ota yhteyttä esim. myytillinen (a) gmail.com. Voin toteuttaa myös haasteen logon tarvittaessa. 

Naistenviikon lukuhaaste 18.-24.7.2026

    

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi veti naistenviikon lukuhaastetta kymmenen vuotta. Pitkän ja perinteeksi muodostuneen haasteen luonut Tuija kuitenkin vapautti vetovuoron kiertämään kirjabloggaajalta toiselle ja viime vuonna tuon arvokkaan tehtävän sai Tuulevin lukublogi. Tänä vuonna haastetta pääsee luotsaamaan Yöpöydän kirjat!  

  

Haaste on julistettu yleensä naistenpäivän kunniaksi. Haastankin siis kaikki osallistumaan tähän keskikesän tasa-arvoiseen lukuhaasteeseen, olet sitten kirjasomettaja tai vain kotisohvalla lukija. Somessa haasteen tunnisteena toimii #naistenviikonlukuhaaste26.

  

Haaste on mukavan matalakynnyksinen ja toteutukseltaan vapaamuotoinen. Voit osallistua seuraavasti:

• Lue naisten kirjoittamaa kirjallisuutta
• Kirjoita havaintojasi kirjojen naiskuvista
• Lue kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut naistenviikolla nimipäiväänsä viettävä
• Kirjoita kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria
• Valitse oma naistenviikon tulokulmasi oman mielesi mukaan
• Myös sukupuolten moninaisuus on sopii tähän vapaamuotoiseen haasteeseen

    

Ilmoittauduthan mukaan tämän postauksen kommentteihin! Muista lisätä linkkisi postauksiin tai kommentoi lukemasi koontipostaukseen joka ilmestyy täällä 25.7.2026. 

  

Naistenviikon nimipäivät

  

18.7: Riikka

19.7.: Saara, Salla, Salli, Sara, Sari, Sarita

20.7.: Maaret, Maarit, Margareeta, Marketta, Reeta, Reetta

21.7.: Hanna, Hanne, Hannele, Jenna, Jenni, Joanna, Johanna, Jonna

22.7.: Leena, Leeni, Lenita, Matleena

23.7.: Oili, Olga

24.7.: Kiia, Kirsi, Kirsti, Krista, Kristiina, Tiina, Tinja

  

Mukana haasteessa:

• Kirjarouvan elämää
• Kirjasähkökäyrä
• kirjojakukkakedolla
• Kirsin Book Club
• Kirsin kirjanurkka
• Kulttuuri kukoistaa
• kummastus
• Tarukirja
• Tuijata. Kulttuuripohdintoja
• Tuulevin lukublogi
• Yöpöydän kirjat

Naistenviikko | Johanna Förster: Unien sirkus

"Hän pelkäsi yötä, joka saattaisi sysätä hänet toiseen maailmaan.

Uneen, joka värähteli kuvitelmien, muistojen ja huijauksen rajamailla."

  

Kirja kuvattu Rovaniemellä, taustalla Vimma & Viima: Vallan vaaran merkit (2021)

    

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo, Naistenviikon lukuhaaste: 21.7. nimipäiväänsä viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

  

Kotimainen YA, joka on sekoitus totalitaarista yhteiskuntaa ja maagista realismia puhuvia eläimiä täynnä olevine sirkuksineen kuulostaa ensisilmäyksellä täydelliseltä kirjalta minun makuuni. Tämän kanssa ei kuitenkaan tähtien asennot olleet suotuisat, vaan kärvistelin kirjan kanssa viikon ja lukuflowta ei syntynyt millään - päinvastoin, aloin välttelemään lukemista ja tartuin puhelimeen useammin kuin kirjaan. Ainoana porkkanana olivat lukupinossa odottavat muut kirjat. Onneksi en kuitenkaan täysimittaista lukujumia saanut.

  

"Jos hukkaa muistonsa, eksyy itseltään" (s. 154)

  

Mikä sitten tässä Johanna Försterin kauniskantisessa (à la Sami Saramäki) Unien sirkuksessa ei omalla kohdalla toiminut? Aloitetaan hahmoista. Päähenkilö on Juuli, alussa 17, mutta huomaamattaan kirjan aikana hän täyttää 18. Juuli näkee unta Eduardo Hopea -nimisestä ketusta ja hänen maagisesta sirkuksestaan, joista isä oli lapsuudessa kertonut iltasatuja. Hän tapaa vihreätukkaisen viulistin, Nikon sekä tämän siskon Ninin ja hyvän ystävän Iidan. Jotenkin heistä muodostuu Juulin löydetty perhe, mutta noita suhteita kuvataan niin pintapuolisesti, ettei itselleni syntynyt minkäänlaista sympatiaa, kun hahmot kohtaavat ongelmia.

  

"Mä en ymmärrä tätä, mutta et sä järjiltäsi ole." (s. 173)

  

Juuli kokee, että satujen kettu on oikeasti olemassa ja tämä toinen syy, miksi kirja ei iskenyt: kettuilu nimittäin menee kirjassa aivan överiksi (siis Madagascar 3 elokuvan päättömän kohelluksen tasolle) loppua kohden. Olin vielä aivan valmis uskomaan, että hän unissaan vieraili lapsuuden satusirkuksessa, mutta kun taruharhat alkoivat vuotaa todellisuuteen, en voinut kuin pyöritellä silmiäni. Maaginen realismi on yksi lempigenrejäni, mutta tässä ei saavutettu oikeanlaista tunnetta, vaan ne elementit tuntuivat liian lapsellisilta. Tässä myös oudosti eläimet olivat "hän" ja ihmiset "se", en ihan klikannut tyylivalinnan kanssa.

  

"Mitä kaikille musiikkiklubeille ja teattereille on tapahtunut?" hän kysyi -- 

"Se mitä kaikelle vapaalle kautta aikain tapahtuu, kun ajattelun valvonta kiristyy. Sama, mitä tehtiin Iranissa vallankumouksen jälkeen. Ne on ratsattu ja suljettu yksi kerrallaan." 

"Mutta täällä ei ole ollut vallankumousta", Juuli protestoi. 

"Ei ole, ei. Vain hiljainen vallan siirtymä. Se, mitä on äänestetty. Nyt maksetaan historian unohtamisesta. Ja kun valta vaihtuu, ensin tartutaan aina siihen, mikä näkyvimmin rikkoo rajoja ja kysyy kysymyksiä." (s. 230)

  

Mikä kirjassa sitten kolahti, oli totalitaristisen lähitulevaisuuden Euroopan kuvaus. Teokseen on poimittu teemoja, joista saamme päivittäin lukea lehdissä, kuten ilmastonmuutos, ilmastopakolaiset, sananvapaus, ihmisoikeuksien rajoittaminen ja joidenkin ihmisryhmien kohtaama syrjintä (tässä erityisen epätoivottuja ovat taiteilijat). Förster onkin osannut koostaa näistä aineksista pelottavan uskottavan kauhukuvan siitä, mihin suuntaan maailma voisi helposti kallistua, jos ihmiset eivät ole varovaisia. Pidin kovasti ihmisistä, jotka omilla pienillä teoillaan auttavat Juulia silloin, kun hänellä ei ole mitään, sekä heistä, jotka kuuluvat vastarintaan ja kapinoivat. Kauralattefestarit olivat ilmiö, jonka voisi kuvitella olevan todellisuutta jo nyt.

  

"Me kuljemme vedenjakajalla, nyt on vielä mahdollista muuttaa politiikan suuntaa, mutta se vaatii kansalaisaktiivisuutta ja suurta rohkeutta." (s. 87)

    

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.
  
Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.
  
Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.
  
Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista.
  
431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tuulian lukunurkka

  

Samankaltaista luettavaa:

• Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta
• Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Stephanie Garber: Caraval
• Mikko Kalajoki: Lanz Kalmar - Viimeinen perillinen
• Veera Salmi: Oboin kirja
• Cecelia Ahern: Viallinen
• Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Naistenviikko | Sara Norja: Kummajaisten kesä

"Saunalaiturille ei paista aurinko tänään

harmaata kaikki, mutta kesän harmaata

joka ei syö sielua samoin kuin talven harmaus

täällä sentään kaikki on vihreää"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaanihaaste, Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa tehdään taikoja, Pride-lukuhaaste, Naistenviikko: nimipäiväänsä 19.7. viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli, Sarita

  

Kummajaisten kesä on Sara Norjan ensimmäinen spefiromaani ja kuinka hienosti hän debytoikaan genressä. Sateenkaareva, fantastinen säeromaani aikuisille, mikä ihana lukukarkki tämä olikaan!

  

Siinä kerrotaan taikuudesta,

mummista, metsän omista.

niistä jotka rakastavat

sateenkaaren väreissä -

laulan laulun kummajaisten kesästä. (s. 246)

  

Kanerva ja hänen isoveljensä Tuisku ovat perineet edesmenneen mummin saaressa sijaitsevan kesämökin. Mummi on viimeiset vuotensa kärsinyt Alzheimerista ja Kanerva on surukseen menettänyt sen lapsuudestansa tutun ihmisen jo ennen hänen kuolemaansa. Kanerva menee heinäkuun alusta siivoilemaan mökillä ja käymään läpi mummin ja jo aiemmin kuolleen ukin jäämistöä ennen kuin veljen perhe tulee pari viikkoa myöhemmin. Kaikki menee hyvin, kunnes hän näkee jotain harmaata vilahtavan tuvassa ja pian ovat keittiön tuolit nurin.

  

Kummajainen.

Helmi-isotäti, aikana jolloin

homous oli syntiä ja rikos

nauroi, lauloi, rakasti

miehiä ja myös naisia

--

Kummajainen.

Vain siksi, että Helmi

rakasti sukupuolesta riippumatta

niin kuin minäkin.

Kummajainen. (s. 50)

  

Kuinka hurmaavasti kirjaan onkaan kudottu mukaan niin suomalaista mytologiaa kuin sateenkaarevia hahmojakin. "Noituuden siemen kulkee usein suvussa." On myös puhetta siitä, kuinka yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa, vaan siihen tarvitaan joukkovoimaa ja kuin jokainen ihminen voi ja hänen pitää vaatia muutosta. Tätä lisää!

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Kanerva on perinyt Alzheimeriin menehtyneen mumminsa kesämökin. Mummin tavarat on perattava läpi ja tunteita käsiteltävä. Mökillä Kanerva kohtaa kummia: saari kuhisee taikaolentoja, eikä mikään ole kuin ennen. Hän joutuu myös muuttamaan mielikuviaan mummistaan. Oliko mummin taikausko vanhuksen höpinää vai oikeaa taikuutta? Ja voiko olla, ettei Kanerva ole sukunsa ainoa sateenkaari-ihminen?
  
Siikajärven mökillä, mäntyjen ja syvien taikojen keskellä Kanerva kohtaa haltijoita, metsänhenkiä ja perheensä todellisen historian. Mökin seinällä kujeilee ukin viulu, joka kutsuu uskaltamaan musiikintekoon. Elämän suunta voi muuttua yhdessä kesässä.
  
Kummajaisten kesä on aikuisille suunnattu säeromaani, jossa suomalainen kansanperinne ja mökkimaisema yhdistyvät isoäidin kuoleman käsittelyyn.
  
247 sivua, Nysalor 2023

     

Luettu myös täällä: Siniset helmet

  
Samankaltaista luettavaa:

• Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
• Nouse luontoni (Asa Palon novelli Uhrisaari)
• A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Valkean yön lapset
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

Naistenviikko | 🌈 Kuura Juntunen: Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään

"Olo oli kuin olisin vetänyt henkeen tähtien valoa ja nyt se tanssii keuhkoissa."

  

    

Naistenviikkolla 22.7. nimipäiväänsä viettävät Leena, Matleena, Leeni, Lenita

    

Kuura Juntusella on aivan mielettömän upea kirjoittajaääni. Nautin tekstistä todella paljon, kuinka merkityksellisiä jokainen valittu sana oli. Lupaavaa oli esimerkiksi jo epilogissa oleva lause: "Voin myös luvata, että tän tarinan miehet ei halua lakanoiden väliin kanssasi." Samoin kirjan loppupuolella oleva runollinen kohta "Maapallomme pinta halaa paljaita varpaitani" kolahti. Jokaisella lyhyellä luvulla on myös sisältöä kuvaava nimi, esim. luku "jossa inhotaan pöytäliinaa", luku "jossa puhutaan kahvinkeittimelle" ja luku "jossa harjoitetaan nachoterapiaa".

  

Ilmastoahdistukseen saa varmaan lääkkeet nopeammin kuin tavalliseen ahdistukseen. En tiedä, mitä se kertoo mun mielenlaadun heikkoudesta tai Suomen terapiatilanteen ahdingosta. Olis aika mukavaa, jos niistä edes toinen muuttuisi paremmaksi. (s. 14)

  

Pride-lukuhaasteen aikana lukemani Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään kertoo neljästä lukioikäisestä ystävästä, Hellestä, Caesarista, Julianista ja Leenistä. Jokainen on sateenkaareva omalla tavallaan, edustettuina ovat mm. aseksuaalisuus, muunsukupuolisuus ja transihmisyys. Nelikon elämää seurataan yhden kevään ja kesän ajan. Leenillä on ihana tapa puhua murheella (mie/sie), tällaista ei liian usein tule vastaan nuortenkirjoissa.

  

"Mitä pitäis tehdä päästäkseen kanssasi sänkyyn?"

--

"Mie voin vastata!" sanoo Leeni ja sen ilme on juonikas. -- "Vastaus on kovin yksinkertainen: ei ole mahdollista", sanoo Leeni ja virnistää, "aseksuaali." (s. 47)

  

Kertojaääninä vuorottelevat Helle ja Julian. Helle on kaksikosta pessimistisempi ja hänestä on vaikeampaa saada otetta. Teoksen tunnelma on yhtä aikaa sähköisen intensiivinen ja suloisen unenomainen. Kirjan aikana ihastutaan ja rakastutaan, mutta särjetään myös sydämiä. Harmillisesti kirjan loppupuolella olevien tapahtumien myötä oli pakko pudottaa yksi tähti pois arvostelusta, sillä se oli jollakin tapaa liian helppo ja ilmeinen tapa taputella tarina kasaan, mutta jätti samalla jälkeensä tylpän jomottavan tunteen, vaikka sitä osasikin odottaa. Toivottavasti jossakin on rinnakkaistodellisuus, jossa asiat menevät toisin.

  

Leeni  on päivä päivältä kauniimpi. -- sen kasvoille ilmestyy päivittäin uusia pisamia. Mun avaruusprinsessani tähtikuviot seikkailevat sen nenällä ja poskipäillä. (s. 147)

  

Koin paljon samaistumisen hetkiä, vaikka olenkin hahmoja 20 vuotta vanhempi. Oli ihastuttavaa seurata Hellen matkaa omaan muunsukupuolisuuteensa, nähdä hänen valitun perheensä kasvavan ja tavata Julianin transiuden hyväksyvä mummo, samaan aikaan kun hänen äitinsä käyttää lapsestaan (toivottavasti vahingossa) tämän deadnamea. Olisipa tällaisia kirjoja ollut jo silloin, kun olin itse teini. Ainoa omalta tuntuva sana tuolloin oli androgyyni, nykyään tiedän oikean sanani olevan genderqueer. Samoin aseksuaalisuus ja demiseksuaalisuus eivät tuolloin olleet lainkaan tunnettuja termejä omanikäisteni keskuudessa. Onneksi voi vielä näinkin kypsemmälläkin iällä löytää termejä omaa olemistaan kuvaamaan. 

  

Caesar nurisee jotain siitä, että sen enkelinkiharat menee ihan sekaisin. Julian päättää siis tehdä ainoan tehtävissä olevan asian ja se nousee varpailleen pörröttääkseen Caesarin hiuksia. (s. 208)

  

Joku oli kommentoinut Goodreadsissa, että kirjassa pörrötetään liian usein eri hahmojen hiuksia, mutta minua se ei haitannut. Enemmänkin kiinnitin huomiota hahmojen ihastuttavan erikoisiin nimiin. Keskeisen porukan lisäksi teoksessa esiintyvät nimittäin Dante, Jalava, Salomo kuin myös Gabriel. Ei ehkä ihan perinteisiä nimiä suomalaisille nuorille, mutta mitäs siitä, hyvä vaan jos nimigalleria laajenee. En malta odottaa, mitä Juntunen kirjoittaa seuraavaksi.

  

Mä en ole nainen. Kai. Kai. Paino sanalla kai. 

Ja musta tuntuu, että ymmärrän sen vasta nyt. Enpäs. Ymmärsin sen jo aikoja sitten mutta – En usko, että haluan ymmärtää.

--

Millaistakohan on olla trans? Taisiis, mä kai luulen olevani jotain muuta kuin tyttö, mutta millaista on oikeesti elää loputtomassa epäilyksessä?

--

Millaista on olla trans? 

Joka kerta kun mä katson peiliin, näen jonkun toisen, näen jonkun olennon, jonka sisälle mut on laitettu elämään. Pelkkä ajatus siitä, että joku lukee mua väärin, kuulee mut väärin, luulee, että mä olen nainen -- Mä olen niin -- väsynyt kuvittelemaan, millaista mun elämä voi olla, jos olisin vapaa, jos en eläisi näin ja tässä kehossa. (s. 31-32 ja 80)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mun nimi on Helle ja tää tässä on kertomus siitä, kuinka mä kuolin.
  
Me neljä ollaan ihan niin kuin te, mä olen ihan niin kuin sä ja sä olet ihan niin kuin me kaikki. Me ollaan ihan tavallisia. Me synnytään, eletään ja kuollaan. Maailma pyörii akselinsa ympäri taukoamatta ja päivä vaihtuu aina seuraavaan.
  
Meidän kämppä on ihan pikkuinen, yhtä isoa huonetta koko roska, ja me kutsutaan sitä tuttavallisesti olokeittiömakuuhuoneeksi tai olomakuukeittiöksi, tai joksikin vastaavaksi.
  
On yhä perjantai, mutta se ei olekaan tavallinen maailmanparannusperjantai, vaan se on aivan erityinen vegaaninen vadelmakakkuperjantai.
  
Tervetuloa seuraamaan katastrofia.
  
Helle, Julian, Leeni ja Caesar lähtevät seikkailulle selvittämään, mitä tarkoittaa muunsukupuolisuus, miten saadaan aikaan jaffapullomuistoja ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ehkäpä vastaukset löytyvät Itä-Suomesta (tai internetistä).

  
271 sivua, Kustannus Z 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjaimia

Naistenviikko | Alice Walker: Häivähdys purppuraa

"Maailma muuttuu, minä sanoin. Maailma ei enää kuulu yksin pojille ja miehille."

    

  

Aloitin Feministisessä lukupiirissä helmikuussa (joka on myös Black History Month) käsitellyn Alice Walkerin klassikon Häivähdys purppuraa sattumalta hänen syntymäpäivänään 9.2., mutta säästin teoksen postauksen Naistenviikolle. Oli kiinnostavaa päästä keskustelemaan kirjasta piirissä, sillä se oli roikkunut vuosia lukulistalla. Ja koska puolet kirjasta sijoittui Afrikkaan sain ruksia Helmet-lukuhaasteen vaikeaksi arvelemani kohdan 33 eli kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. 

  

Minä en edes vilkase miehiä. Näin on. Naisia minä kyllä katton koska niitä minä en pelkää. (s. 16)

  

Teos pääsi kuitenkin todella yllättämään. En nimittäin tiennyt siitä mitään etukäteen, en sitä, että se on kirjemuotoinen tai että tämä LGBTQIA+ klassikko käsittelee myös sellaisia isoja teemoja kuten rasismi, raiskaus ja imperialismi. Nyt ymmärrän, miksi se on toistuvasti tullut vastaan kiellettyjen kirjojen listoilla. Se on herättänyt paljon kohua ilmestyessään ja yhä tänäkin päivänä. Yksi mainioimpia kohtia teoksessa:

  

Shug sano että ota peili ja kato itteäs. Et ole tietty ikinä kattonu itteäs sieltä alhaalta. (s. 108)

  

Kääntäjä Kersti Juva on onnistunut hyvin päähenkilö Celien murteellisessa puhetyylissä. Aluksi Celie osoittaa kirjeensä jumalalle, myöhemmin siskolleen Nettielle ja niiden avulla päästään näkemään niin Celien kuin Nettienkin elämää muutaman vuosikymmenen ajan 1900-luvun alussa, maailmansotien varjossa. Kummankin naisen elämässä on ylä ja alamäkiä, rajuja kohtaloita kuin onnen hetkiäkin.

  

Niillä on ottaa väittää että se että orjuus ei pelastanu on meidän syy, Sofia sano. Niin kun me oltas oltu niin toopeja ettei osattu olla orjina. (s. 134)

  

Teos täräytti heti alussa kovaa. Celien isä raiskaa tytön tämän ollessa vasta 14 ja kun hän synnyttää lapsen, annetaan se heti adoptoitavaksi. Celie tosin luulee lapsensa kuolleen. Hän tulee raskaaksi vielä uudelleen, mutta tämän syntymän jälkeen isä naittaa Celien leskimiehelle, joka pahoinpitelee häntä toistuvasti - ajan tavan mukaisesti vaimot hakattiin kuuliaisiksi - ja makaa hänen kanssaan, vaikka Celietä ei yhtään kiinnostaisi. Onneksi "jumala on tyssännyt" Celien kuukautiset, eli hän ei voi tulla enää raskaaksi. Nettie puolestaan päätyy Afrikkaan lähetyssaarnaajien kanssa

  

Isäntä sano että Celie, kerro mulle totuus. Onko niin että et tykkää minusta koska minä olen mies? (s. 318)

  

Lukemassani vanhassa painoksessa sivuilla oli asettelun takia paljon tyhjää, sillä kirjeet alkoivat puolivälistä sivua ja suurin osa oli vain sivun mittaisia. Kiinnostaisi nähdä, millaisen asettelu huhtikuussa ilmestyneessä kauniskantisessa uusintapainoksessa on. Lukeminen oli vauhdikasta, vaikka samaan aikaan olin koko ajan tuohtunut. En siis Celielle vaan Celien ja kaikkien ihonvärinsä, sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisen takia kärsineen puolesta. 

  

Sofia ja Harpo yrittää aina työntää mua jollekki miehelle. Ne tietää että minä rakastan Shugia mutta ne luulee että naisten rakkaus on joku vahinko, että sitä ihastuu siihen kuka siinä sattuu olemaan. (s. 327) 

  

Teoksen sateenkaarevuus pääsi tosiaan yllättämään ja ihmettelen, kun en muista, että siitä puolesta olisi lukiossa tai yliopiston kirjallisuuden opinnoissakaan puhuttu ollenkaan. Päädyinkin googlaamaan, kuinka siihen on suhtauduttu, ja nopeasti silmiini osui otsikointi: "The Color Purple is a lesbian story. No matter how many try to erase it." Kuulemma kirjasta tehdyssä filmatisoinnissakin on teema harmillisesti häivytetty pois. Asiaan lienee vaikuttanut suuresti mm. ilmestymisvuosi, 1985.

  

Kaikki muut värilliset naiset mitä minä tunnen rakastaa lapsia. Sinun tuntees on minusta jotenkin luonnottomia. (s. 332)

  

Harmittavaa, että kirjan sateenkaarevuutta on peitelty. Jännitin loppuun asti kuinka hahmoille käy ja olin tosi yllättynyt ja ilahtunut. Celie perustaa oman bisneksen. Hän tekee housuja naisille, jopa oman malliston raskaana oleville. Kun Nettie käytti kuukautisista sanaa kaveri, tuli mieleen, kuinka hämmentynyt olin lapsena äidin puhuessa "kallenpäivistä", luulin jonkun Kalle-nimisen tulevan kylään, vaikka tosiasiassa se oli vain eufemismi. Kokonaisuudessaan mainio ja asemansa ansainnut klassikko, jota voin suositella.

  

Tiesitkö että Afrikassa oli tuhansia vuosia sitten suuria kaupunkeja, isompia kuin Milledgeville ja jopa Atlanta. Tai että egyptiläiset jotka rakensivat pyramidit ja orjuuttivat israelilaiset olivat värillisiä? Että Egypti on Afrikassa? Että se Etiopia josta raamatussa kerrotaan tarkotti koko Afrikkaa. -- En ollut ymmärtänyt kuinka tietämätön olin. (s. 169)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Romaani mustien elämästä Georgiassa, syvän Etelän viimeisessä vankassa rotuvihan linnakkeessa maailmansotien välillä. Rajun rehellinen kertomus Celien, nuoren mustan naisen kohtalosta insestin, väkivallan, riiston ja rasismin kyllästämässä ilmapiirissä. Irtonaista huumoria, lämpöä ja elämäniloa säteilevä tarina uskosta, toivosta, rakkaudesta naisiin, miehiin ja jumalaan.  

  

Suomentanut: Kersti Juva, 360 sivua, WSOY 1998 (5. painos, 1. painos 1982)
  
Alkuperäinen nimi: The Color Purple (1982)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Mitä luimme kerran, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä, Villasukka kirjahyllyssä, Kannesta kanteen, Annelin kirjoissa

Naistenviikko | Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

"Onko tämä meidän loppumme?"

     

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikko - Nimipäiväänsä 24.7. viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja, Helmet 2021: 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

  

Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet oli haastava teos luettavaksi paitsi aiheeltaan, myös rakenteeltaan. Korona-pandemia on tätä kirjoittaessani edelleen olemassa, vaikka rokottaminen onkin hyvässä vauhdissa. Kirjassa vuonna 2025 alkaa levitä miesten surmaksi kutsuttu virus, joka tappaa vain miehiä, mutta naisetkin ovat sen kantajia. Vain 10% maailman miehistä ja muista Y-kromosomin kantajista jää henkiin, ennen kuin rokote kehitetään.

  

En kestä tätä epävarmuutta, Kysymykset täyttävät pääni. -- Kuoleeko minun mieheni? Saavatko kaikki tartunnan? Löytyykö tautiin jokin parannuskeino? Kunka kauan sen kehittäminen kestää? Mitä jos sellaista ei tule? Mitä jos tämä ei lopu ikinä? Palaako maailma enää koskaan entiselleen? (s. 59)

     

Tapahtumia päästään katselemaan kymmenen naisen silmin aina vuoteen 2031 asti . Mukana on myös artikkeleita, blogitekstejä ja erään miehen päiväkirjamerkinnät. Näin runsaan hahmogallerian vuoksi oli pidettävä nimilistaa siitä, kuka kukin on. Parin pienemmässä roolissa olevan naisen, kuten Morvenin tarinaa olisi mielellään lukenut enemmänkin kuin muutaman muun, jotka pääsivät ääneen eniten.

  

Kirjan alkupuolella itkin, sillä oli niin helppoa samaistua siihen tunteeseen, jonka pandemia on synnyttänyt. Etenkin erään keskeisen henkilön puolison menettäminen herätti tunteita ja avasi kyynelhanat. Sehän olisi voinut olla aivan helposti omakin todellisuuteni. Onneksi tässä vaiheessa puoliso on saanut jo molemmat rokotteet ja syyskuun alussa saan itsekin toisen annoksen. Iäkäs äitini on myös rokotettu ja se jos mikä on positiivista.

  

Ensimmäistä kertaa elämässäni en odota innolla joulua. Miten voisinkaan, kun maailmanloppu näyttää tekevän tuloaan. Kaupat jatkavat toimintaansa kuin mitään ihmeellistä ei olisi meneillään. -- Mutta kotimme on niin täynnä pelkoa, että sen voi melkein nähdä valuvan ulos postiluukusta. (s. 54)

  

Kirjassa on jonkin verran feministisiä piirteitä: miesten kuoltua jää valtavasti tekemätöntä työtä. Monet alat ovat vahvasti miesvoittoisia, joten niitä paikkaamaan pitää kouluttaa naisia. "Poliisi, armeija, laivasto, palotoimi, ensihoitajat, turvallisuuspalvelut." Jopa rakkaus muuttuu: julkaistaan sovellus "yksisarvinen pandemianjälkeisessä maailmassa", jossa naiset etsivät rakkautta toisten naisten kanssa, vaikka eivät olisi koskaan olleet suhteessa saman sukupuolen edustajan kanssa tai kokeneet vetoa toisiin naisiin. Yhdessä olo tuo kuitenkin lohtua ja turvaa, moni löytääkin uuden tai ensimmäisen rakkauden tätä kautta.

Vaikka pidinkin kirjasta paljon ja se aiheutti voimakkaita reaktioita, en voinut välttyä ajattelemasta, kuinka teoksen feminismissä on samankaltainen pohjavire kuin Naomi Aldermanin romaanissa Voima. En ole kirjoittanut siitä blogissa, sillä en kokenut teosta lainkaan feministiseksi, enemmänkin se herätti minussa raivoa. Siinä naiset nimittäin alistavat miehet uudella voimallaan, eikä maailmaa voi mitenkään kuvata tasa-arvoiseksi. "En ole ikinä tuntenut oloani näin voimakkaaksi. Tältä kai miehistä aiemmin tuntui. Pelkkä fyysinen läsnäoloni riittää pakottamaan toisen ihmosen pakosalle. Ei ihme, että se tunne huumasi heidät."

  

Jäljelle jääneitä miehiä - tai sanotaan nyt osaa heistä - vaivaa outo kompleksi. He kuvittelevat olevansa jumalia vain siksi, että sattuvat lukeutumaan noihin "harvoihin ja valittuihin". Nähdessään vastaan tulevien naisten ilmeet he sekoittavat hämmästyksen ihastukseen. Mutta eivät he ole sen parempia vain siksi, että heitä on vähemmän. Olemme kaikki ihmisiä, olimmepa miehiä tai naisia, ja vaikka jokin perimän tai kohtalon oikku tekisi jonkun immuuniksi ja sallisi hänen jäädä henkiin, ei se tee hänestä muita parempaa. (s. 297)

  

Viimeisissä miehissä pieni prosentti miehiä on immuuneja ja joillakin se nousee päähän. Aivan kuin eloonjääminen olisi merkki siitä, että vain alfa-urokset selviytyvät. "Yksittäiset miehet pistävät silmään kuin mustetahra paperilla." Miehiä kuitenkin tarvitaan ihmiskunnan jatkuvuuden takaamiseksi, sillä toisin kuin Jan Salmisen Äidinmaassa, ei Sweeney-Bairdin luomassa maailmassa osata vielä hedelmöittää munasoluja naisten soluilla. 

  

Taudin luonteen vuoksi miehistä, joilla oli ennen (jos ei oikeasti, niin ainakin omasta mielestään) kaikki valta ja voima, on melkein yhdessä yössä tullut vähemmistö. "Olen huomannut, että kun nykyään tarkoitetaan ihmisiä, puhutaan "naisista". En tykkää siitä. -- se johtuu vain siitä, kun naiset ovat enemmistönä,"

  

Olen edelleen töissä kirjastossa. Minut yritettiin määrätä töihin hoitoapulaiseksi, ja ei millään pahalla, mutta minä sanoin, että kirjasto on tärkeämpi juttu. Jouduin vähän kampanjoimaan, mutta lopulta meillä oli yli 500 allekirjoitusta ihmisiltä, jotka sanoivat, että kirjaston täytyy pysyä auki, ja niin minun hoomani luokiteltiin "välttämättömäksi työksi" enkä joudu muihin tehtäviin. (s. 257)

    

Vapaaehtoisesti lapsettomana kirjan lapsikeskeisyys oli ajoittain hieman puuduttavaa. "Jumalauta että vihasin Susanin tapaisia naisia, joiden silmissä minun elämäni oli turhamaista ja merkityksetöntä ikään kuin olisin ravannut joka ilta jossain laittomissa reiveissä sillä välin kun hän raatoi äityden alttarilla kuin aliarvostettu äiti Teresa."

  

Etenkin yhden keskeisen hahmon kipuilu raskaaksi tulemisen vaikeuksien kanssa. Konsepti siitä, että vanhemmaksi valittaisiin vain tietyin kriteerein puolestaan oli sellainen, jonka soisin olevan oikeassakin maailmassa. Koska spermapankeissa on vain rajallinen määrä "kultaakin kalliimpia" siittiöitä, on harkittava tarkkaan, ketkä voivat saada mahdollisuuden raskauteen ja hedelmöityshoitoja ei saa kuin muutaman kierroksen. Joskin kirjassa asia ilmaistaan sivulla 333 virheellisesti päinvastoin: "Lasta toivovia naisia on paljon vähemmän kuin miehiä ja lahjoitettua spermaa. Asetelma ei tule koskaan olemaan reilu."

Pandemian alla alkunsa saaneet lapset tulevat maailmaan, jollaista heidän vanhempansa eivät olisi ikinä osanneet kuvitella. (s. 231)

  

Vaikka kirjailija sanoo alkupuheessaan, että on aloittanut kirjan kirjoittamisen jo 2018, on tätä viimeistelty vielä viime keväänä. Vaikuttaa siltä, että kirjaan on päätynyt paljon todellisen pandemian kuvastoa ja vaikka se tuokin tarinaan aitoutta, jää hampaankoloon kalvamaan epämääräinen ilmiöllä ratsastamisen tunne. "Maailmanlopulla ei kuulu rahastaa."

  

Parasta tässä muutoin niin synkässä kirjassa on sen loppupuolen tulevaisuusvisionti: on keksitty lääke endometrioosiin, valmistetaan naisten vartalon mukaisia varusteita esimerkiksi poliiseille ja palokuntalaisille, turvavyöt ja niskatuet sopeutuvat naisten mitojen mukaan minimoiden liikennekuolemia (joskin populaation pienentymisen takia vähentynyt autoilu muutoinkin tekee ajamisesta turvallisempaa), parempi ymmärrys naisten sydänkohtauksen oireisiin on vähentänyt kuolemia... Kunpa nämä kaikki olisivat omaakin todellisuuttamme.

  

"Ilmastonmuutos -- on kuulemma pysähtynyt ja muuttaa suuntaa nyt, kun puolet planeetasta on kuollut ja vienyt kuppaiset päästönsä mukanaan." (s. 308)

    

   

Arvosana:

            

Takakannesta:

Otteessaan pitävä kirjallinen trilleri taudista, joka muuttaa kaiken​

  

Skotlannissa alkaa levitä tappava virus, joka tarttuu vain miehiin. Viruksen löytänyt naislääkäri leimataan vainoharhaiseksi, kunnes häntä vähätelleet miehet sairastuvat itse. Pandemia leviää kulovalkean lailla ympäri maapallon ja kylvää tuhoa, vaikka naiset yrittävät yhä epätoivoisemmin suojella läheisiään. Kilpajuoksu aikaa vastaan kiihtyy huimiin kierroksiin, kun vain rokotteen kehittäminen voi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden.​

  

​Vain miehet kantavat virusta. Vain naiset voivat pelastaa meidät kaikki.

  

Suomentanut: Kirsi Luoma, 419 sivua, Like 2021

  

Alkuperäinen nimi: The End of Men (2016)

   

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu, Luetut.net, Kirsin Book Club, Lukupino, Kirjahilla

  

Samankaltaista luettavaa: Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi, Rob Ewing: The Last of Us, Jeff Long: Vuosi nolla, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Siri Kolu: Pelko ihmisessä, Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset, Jan Salmisen Äidinmaa

Naistenviikko | Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

"Miksi poliisit haluavat panna vankilaan ihmisen,

joka yrittää vain muuttaa maailmaa?"

  

  

Lukuhaasteissa:  Naistenviikko - Nimipäiväänsä 21.7. viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna, Helmet 2021: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

  

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on omaelämäkerta, joka on kirjoitettu säeromaanin muotoon. Harvoin pääsee sanomaan nuo kaksi sanaa peräkkäin ja niiden paritanssi muodostaakin todella kiehtovan kokonaisuuden. Säeromaanit ovat omiaan vaikeiden teemojen käsittelyssä. Rivien keveys tasapainottaa ja saa isotkin kokonaisuudet mahtumaan helposti sisäistettävään muotoon. 

  

Yhdysvalloissa -

maassa joka on jakautunut

Mustaan ja Valkoiseen.

--

isoisoisovanhempani

viljelivät hedelmällistä maata

vankeudessa

--

Synnyn kun Etelä räjähtää

liian pitkään, liian monet

orjuutettuina ja sen jälkeen vapautettuina

mutta eivät vapaina - nämä ihmiset

jotka näyttävät samalta kuin minä (s. 9)

  

Vaikka teos keskittyy sattuneesta syystä pitkälti kirjoittajaan itseensä, hänen perheeseensä ja lähipiiriin, se kertoo samalla paljon muutaman vuosikymmenen takaisesta yhteiskunnasta, jossa rotuerottelu on tuoretta historiaa ja tummaihoiset joutuivat edelleen taistelemaan oikeuksistaan. Martin Luther King Jr., Rosa Parks, Malcom X, Black Pantehrs, Angela Davis... Oli helpompaa mennä istumaan bussin takaosaan kuin joutua kaikkien arvostelemaksi, vaikka istua olisi saanut muuallekin.

  

Kaikkialta paitsi vessojen ovista

maalattiin peittoon kyltit, joissa luki VAIN

VALKOISILLE,

mutta maalia ei tuhlattu

ja teksteistä saa yhä selvää (s. 85)

  

Kirja herättää ajattelemaan, kuinka paljon tehtävää tasa-arvon saralla vieläkin on. Mainiota luettavaa siis esimerkiksi yläkoululaisille (ja ihan kaikille muillekin). Vaikka vuonna 2020 ihonvärin ei pitäisi enää olla ihmisiä eriarvoistava tekijä, niin ikävä kyllä ajat eivät ole paljoa muuttuneet ja välillä tuntuu, että ihmisoikeuksissa on menty peräti taaksepäin. Esimerkiksi poliisiväkivalta ja Black Lives Matter -liikkeen tärkeys paljastaa tämän.  

  

Kaikilla on sama unelma, isoäiti sanoo.

Tasa-arvo maassa, jonka kuuluisi olla

maa vapaiden. (s. 82)

  

Woodson syntyi 1963 Ohiossa, mutta kasvoi pitkälti isovanhempiensa kanssa Etelä-Carolinassa äidin lähdettyä etsimään perheelleen parempaa elämää New Yorkista. Isoäidin johdattamana hänestäkin tuli jehovan todistaja. Uskonnollisuutta kirjasta löytyy siis jonkin verran, mutta ei kuitenkaan yhtä paljon kuin Elly Griffithsin Siniviittaisessa naisessa. Jacqueline halusi pienestä pitäen kirjailijaksi, vaikka hänellä onkin lukihäiriö: "lukiessani kirjaimet ovat yhtä sotkua paperilla".

  

Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni

Jacqueline Amanda Woodson

ilman kenenkään apua

tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että

jos vain haluan

voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon. (s. 140)

  

Kirjassa käydään läpi Jacquelinen lapsuutta kouluikäiseen asti. Olisi kiinnostavaa lukea myös hänen teinivuosistaan ja muusta tuotannostaan. On hassua, kuinka kirjasta puhutaan ainakin kustantamon sivuilla jo klassikkona, vaikka se ilmestyi niinkin vähän aikaa sitten kuin 2014. En itse kyllä kutsuisi noin tuoretta kirjaa klassikoksi, mutta klassikkoainesta tässä voisi olla. Samastuin vahvasti Jacquelinen intoon luoda tarinoita, vaikka niiden kirjoittaminen talteen ei häneltä aluksi sujunukaan. 

  

Uusista laesta huolimatta

isäiti vie meidät yhä

linja-auton perälle

--

Panen merkille

ne jotka istuvat etuosaan kuin yllyttääkseen

muita häätämään heidät paikaltaan. Ja minä tiedän

kumpaan joukkoon haluan kuulua. En

arkajalkoihin. Vaan

rohkeisiin. (s. 209)

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Ajankohtainen nuorten klassikko vihdoin suomeksi

  

Jacqueline Woodson kasvoi sekä etelävaltioihin kuuluvassa Etelä-Carolinassa että New Yorkissa ja tunsi olevansa aina vain puolittain kotona. Tässä säeromaanissa hän herättää eloon lapsuutensa ja nuoruutensa ja kertoo, millaista oli kasvaa Yhdysvalloissa ruskeana tyttönä 1960- ja 70-luvuilla, kun rotuerottelulakien kumoamisesta ei vielä ollut kauan ja kansalaisoikeustaistelu alkoi vähitellen tulla osaksi hänen todellisuuttaan.

  

Koskettavan muistelmateoksen jokainen runo on täynnä tunnetta, jokainen säe kurkistus omaa ääntänsä etsivän nuoren sieluun. Teos todistaa erityisesti siitä voimasta ja ilosta, jonka Woodson jo nuorena löysi kirjoittamisesta, huolimatta siitä, että hänellä oli lukihäiriö. Rakkaus tarinoihin sytytti rakkauden kirjoittamiseen.

  

Suomentanut: Katja Laaksonen, 284 sivua, S&S 2021

  

Alkuperäinen nimi: Brown Girl Dreaming (2014)

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakko ruispellossa

  

Samankaltaista luettavaa: Elizabeth Acevedo: Runoilija X, Nicola Yoon: Aurinko on tähti, Angie Thomas: Viha jonka kylvät 

Naistenviikko | Jenni Hendriks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu

"Mikäli aion tehdä tämän, minun täytyi tietää täsmälleen, miltä minusta tuntui. 
En saanut enää vältellä ajatusta. En enää saanut juosta pakoon sitä sanaa, en edes mielessäni. Abortti. Olin aikeissa tehdä abortin."

      

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 24.7. viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja, YA-lukuhaaste: Tärkeä kirja

  

Jenni Hendrikin ja Ted Caplanin YA-kirja Tosi raskas reissu on yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Ja voi että, kun tämä oli hyvä! En olekaan pitkään aikaan ahmaissut mitään kirjaa näin nopeasti - lukemiseen kului vain kaksi päivää. Ainoa miinus kirjassa olivat sen sisältämät lukuisat kirjoitusvirheet (kuten Pringle-sipsit) ja monet todella erikoiset sanavalinnat (esimerkiksi, kun eräs hahmo puhuu mehleästi).
  

Kuka piteli pisunpeittämää tulevaisuuttani kädessään? (s. 11)

     

Vaika aihe onkin aika rankka, tässä on myös paljon hyvää huumoria. Kun poikaystävä pistelee kondomiin reikiä, jotta Veronica ei muuttaisi pois huippuyliopistoon vaan jäisi kotikaupunkiin leikkimään perhettä hänen kanssaan,  on Veronican ajettava 1000 mailin päähän, toiseen osavaltioon saadakseen abortin. Kirjan luvut ovat maileja, jotka kertovat siitä, missä vaiheessa matkaa ollaan. Kirja herättelee myös ajatuksia siitä, mitä ystävyys oikeasti on. 

  

"Voit saada lääkärinajan 'esseetäsi' varten, mutta Missourin osavaltiossa tarvitset vanhempien luvan, mikäli olet alle kahdeksantoista. -- On muita paikkoja, joissa et tarvitse huoltajan lupaa... esseetäsi varten. -- Sinua lähin paikka näyttäisi olevan Albuquerquessa."

--

"Ööh, kuinka kaukana se suunnilleen on Columbiasta?" 

"Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä mailia." (s. 32-33)   

  

Veronicalla on kolme bestistä, niin ikään huippuoppilaita, jotka käyttävät paljon aikaa opiskeluun eivätkä sekoile viikonloppuisin bileissä. Näille ei kuitenkaan voi kertoa raskaudesta. Niinpä ainoaksi mahdollisuudeksi jää ex-ystävä Bailey, jonka kanssa tiet ovat eronneet  neljä vuotta aiemmin. Road tripillä kaksikko käy läpi sitä, mitä heidän välillään tapahtui ja lopulta ystävystyvät uudelleen.

"Siitä tulee viikonloppu, jota emme unohda koskaan."
Siinä hän oli täysin oikeassa. (s. 39)   

  

Pidin kaksikosta enemmän Baileystä. Veronica oli liian täydellinen (tai ainakin siihen aktiivisesti pyrkivä) ja Bailey tuntui uskottavammalta rosoineen, kipuiluineen isäsuhteensa kanssa, terävine huomioineen ja räväkkäine sanavalintoineen. Bailey lähtee road tripille vain, koska haluaa päästä Roswelliin - hän kun sattuu tykkäämään ekstraterrestriaaleista. Kirjassa on myös LGBTIQ+ teemoja.

  

Taas yksi ruusu ujuttautui vessaan. Ja taas uusi. Tömistelin niiden päällä kuin ne olisivat olleet avaruusolentojen lonkeroita. 

"En tahdo ruusujasi! Mene pois!" -- "Luuletko sinä, että me käytän rahat... bilettämiseen?"

--

Jälleen yksi ruusu työntyi oven alta.

--

"MINÄ MENEN TEKEMÄÄN ABORTIN, KEVIN!"

--

Ruusujen tulo pysähtyi.

--

"Eli häivy. Olet päässyt pälkähästä." (s. 94)  

   

Tekijöiden taustan elokuvien ja tv-sarjojen parissa huomasi, sillä kerronta rullaa eteenpäin hyvin elokuvamaisesti, mikä ei minua haitannut, vaikka välillä toiminta äityykin varsin epäuskottavuuksiin: Kevin seuraa Veronicaa ja Baileyta "törmäten" heihin mitä erikoisimmissa tilanteissa. Strippari, joka vastustaa abortteja kaappaa kaksikon ja jahtaa heitä sitten pitkin metsiä pelastaakseen Veronican syntymättömän lapsen. Joku varastaa Baileyn auton ja tuhoaa sen, joten kaksikon täytyy vuokrata limusiini matkan viimeiselle etapille.
   

Näpyttelin vapisevin sormin ne kaksi sanaa, jotka olin tiennyt näpytteleväni heti, kun olin nähnyt ne kaksi pinkkiä viivaa. 

Abortti. Klinikka. (s. 27)

  
Abortti on edelleen erittäin tabu aihe ja minusta siitä pitäisi puhua enemmän. Onkin kivaa, että nuorille on kirjoitettu viime vuosina parikin aihetta käsittelevää kirjaa, tämän lisäksi ainakin Anu Holopaisen Sydänhengitystä - molemmat ovat erittäin suositeltavaa luettavaa. Hys hys -asenteen sain kokea henkilökohtaisestikin kommentoituani somessa, että luen parhaillaan tätä kirjaa saatesanoilla, että  olen vapaaehtoisesti lapseton ja yksi isoin pelkoni on, että tulisin vahingossa raskaaksi, enkä jostain syystä saisi aborttia (esim. lainsäädäntö muuttuu tai raskaus on päässyt huomaamatta liian pitkälle). Tässä kommentti, jonka sain:
  

"siis anteeksi kuinka. pahin pelko ettei sais aborttia..... monet toivovat lasta vuosia omaa tai adobtiota. osa ottaa lemmikin lapsen asemaan tai nuken. en miekään lapsia tahdo. nukkeja ja eläimiä voisin ottaa. kannattaa muokata tuota pahin pelko kohtaa ja laittaa painvavat perustelut perään. jotakin aborttikommenttisi voi loukata."

       

      

   

Arvosana:

         

Takakannesta:

Hysteerisen hauska roadtrip-tarina ystävyyden voimasta

Veronica Clarke ei ole koskaan halunnut saada hylättyä kokeesta tai testistä – ennen kuin pitelee kädessään muovista tikkua, jonka näyttöön on piirtynyt kaksi viivaa.

Käy ilmi, että kondomit eivät estä raskautta, jos poikaystävä on tökkinyt niihin neulalla reikiä.

Raskaus täytyy saada keskeytettyä heti alkuunsa, mutta lähin laillinen aborttiklinikka on kolmen osavaltion päässä. Veronican mieleen tulee vain yksi ihminen, jonka ei usko tuomitsevan häntä: lukion syrjäytynein ja sarkastisin olento, Bailey Butler.

Tien päällä edessä on kavalkadi varastettuja autoja, panttilainaamo, hullu ex-poikaystävä, frettejä ja limusiinikuski nimeltä Bob. Ja edessä on myös tyttöjen välienselvittely, jossa Veronica saa tajuta, että vika ei aina ole muissa ihmisissä.

   

Suomentanut: Inka Parpola, 300 sivua, WSOY 2020

Alkuperäinen nimi: Unpregnant (2019)

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjakko ruispellossa, Kirjapöllön huhuiluja

  

Samankaltaista luettavaa: Anu Holopainen: Sydänhengitystä, Jennifer Matthieu: Näpit irti!, Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?, Margaret Atwood: Orjattaresi, Liv Strömqvist: Kielletty hedelmä