Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 11 | Jäätävää kauhua

  

Eilen avautui luukku Hemulin kirjahylly -blogissa ja huomenna julkaistaan luukku Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Tämänpäiväisessä luukussa hypätään niin talvisiin kuin jouluisiinkin kauhutunnelmiin kotimaisten lasten- ja nuortenkirjojen kanssa. 

   

"Keskellä hiljaista erämaata uinuu kolkko rakennus 

kuin valtava lumilinna tai hylätty ja jäätynyt palatsi."

   

   

Jäätävää on osa Nordic Horror -kirjasarjaa, jonka jokainen teos on itsenäinen tarina. Luin Halloween-lukuhaasteeseen steampunk-mausteilla varustetun Kellopelikuiskaajan ja nyt joulukalenteriin tämän lumiseen Lappiin sijoittuvan Jäätävää. 

   

Huomasin jo nyt pari toisteista seikkaa. A.R.S. Horkka on pseudonyymi, jonka takana ovat Riina ja Sami Kaarla sekä Anders Vacklin. Kolmikko tykkää sijoittaa teoksiinsa pieneen kameo-rooliin Horkan. Kellopelikuiskaajassa se oli eräs sivuhahmo, tässä nimi puolestaan löytyy autiotuvan oven yläpuolelta. Molemmissa kirjoissa päähenkilöt ovat myös olleet orpoja, joilla on epätavallinen huoltaja ja joiden välille on viritelty romanssinpoikasta. 

  

Sääntö numero yksi: Olet suuressa vaarassa, joten jos ikinä saat tilaisuuden, juokse henkesi edestä. Älä koskaan katso taaksesi. 

Sääntö numero kaksi: Piilota tunteesi syvälle. Älä tunne mitään, jos vain mahdollista. 

Sääntö numero kolme: Jos pääset karkuun, älä koskaan sano kenellekään, että olit joskus orpo. Pysy korvessa piilossa elämäsi loppuun saakka. (s. 19-20)

  

Kirjastoammattilaiset ja opettajat ovat vuosia toivoneet lisää nuortenkauhua ja Nordic Horror yrittää vastata siihen, joskin vaihtelevalla menestyksellä. Sarja on kustantamon sivuilla ikäsuositeltu 15+, mutta en itse laittaisi niin korkeaa rajaa näihin, sanoisin, että nuoret kuudesluokkalaisesta ylöspäin saisivat tästä paljon enemmän. Onhan näissä kirjoissa jonkin verran raakuutta, mutta ei esimerkiksi lainkaan seksiä. Tarina tunteita syövistä demoneista muistuttaa jossakin määrin The Promised Neverland -mangasarjaa, jota voin suositella isosti.

  

Jäätävän päähenkilö on melkein puolet kirjasta kuusivuotias, mutta loppupuolella sankarimme kasvaa ensin neljä ja lopulta kymmenen vuotta vanhemmaksi ja kohtaa tunteensa varastaneet demonit. Pohdin puolison kanssa, kirjaa nukkumaan mennessä lukiessani, että kuinkahan moni yli 15-vuotias mahtaa jaksaa lukea pikkulapsesta päähenkilönä (vaikka lapsi aikuisten romaanin päähenkilönä toimiikin, nuori halunnee mieluummin lukea lähellä omaa ikäänsä olevista tai hieman vanhemmista hahmoista). 

    

Seinustalla on läjä erilaisia pieniä matkalaukkuja. Yksi on raollaan ja kurkistan siihen. se on sullottu täyteen pieniä kenkiä. Raotan lähintä pahvilaatikkoa. Siinä on tusinoittain lasten silmälaseja. Laatikon takana on paperipussi, jossa on jotakin pehmeää. Avaan pussin ja työnnän käteni varovasti sisään. Hiuksia! 

--

"Pidetään huoli, ettei meistä jää jäljelle vain tuollaisia juttuja", Seita sanoo vakavana. (s. 28-29)

  

Ei tämä lopulta aivan niin huono ollut kuin kuulemieni kommenttien perusteella pelkäsin. Kirjaa kun on kuvattu mm. Goodreadsissa näin: "Todella sekava kirja.", "miten voikaan noin lyhyt tarina vilistä jänniä epäjohdonmukaisuuksia", "ei edes selvinnyt mihin aikaan tän pitäis sijoittua, menneisyyteen, nykypäivään, tulevaisuuteen, hä?" ja "Minun on vähän hankala nähdä, että kauhusta innostuneet, edistyneemmät yläkouluikäiset lukijat välttämättä tarttuisivat tähän, kun kauhistuttavampaakin on tarjolla."

  

Minun fiilis kirjan ajankuvasta on, että suunnilleen 70-luvulla tässä operoidaan. Orpokoti "on kuin unohdettu paikka, joka on piilossa muulta maailmalta" keskellä Lapin erämaata, missä lapsia katoaa koko ajan ja Armaksen vanhempien kuoleminen lentokoneonnettomuudessa eivät kovin isossa haarukassa ole voineet olla mahdollisia yhtä aikaa. 

  

"Sadan vuoden välein nämä ikuisesti elävät demonit ylittivät todellisuuksien väliset portit ja kiertelivät ympäri tätäkin maailmaa. Ne nauttivat maailmojen tuhoamisesta -- Todellisuuksien väliset portit suljettiin ja tuhottiin. Mutta muutamia demoneita jäi vielä ansaan tähän maailmaan. Viimeiset demonit pakenivat lopulta silloin vielä autioon pohjoiseen ja maailma jakautui kahtia." (s. 73-76)

  

Kirja ei ollut niin sekava, kuin moni lukija on sen kokenut, mutta epäjohdonmukainen se on, niin kuin joku totesi. Ollakseen täysin vailla tunteita, Armas tuntee hyvin paljonkin kaikkea ja osaa nimetä tapaamiensa olentojen tunteita. Jo 15 sivua tunteidensa menettämisen jälkeen Armas pelästyy. Tunteeton ihminen olisi ehkä reagoinut yllättymällä... mutta sekin olisi ollut kenties toteamisen tasolla. Tunteet eivät oikeassa maailmassa kuitenkaan ole näin yksiviivaisia, vaan jokaisessa niissä on paljon murusia eri tunteista - siksi en usko, että kukaan voisi koskaan poimia niitä yksitellen pois kuin kirsikoita kakun päältä.

  

Miksi Armasta seurataan niin pitkään lapsena? Toki hahmon ja tarinankin maailmaa on hyvä pohjustaa, mutta sitä olisi voinut laittaa vaikka takaumiin. Lisäksi Armas oli erittäin aikuismaisesti ja filosofisesti ajatteleva lapsi, mikä tuntui todella epäuskottavalta. Seita on saman ikäinen kuin Armas, mutta on silti laatinut mainion pakosuunnitelman ja varustautunut, koska on löytänyt orpokodin kirjastosta teoksen natiiviamerikkalaisesta tarusta. Sillä vaihtoehtoja orpolapsille tässä laitoksessa on vain kolme, joko antautua, kuolla oman käden kautta tai paeta. Rankkoja teemoja ja päätöksiä noin nuorelle. 

  

"Kaunis tarina", myönnän. "Siitä, mitä on... olla täällä. Olla ihminen"

--

"En usko, että se on totta", Seita tuhahtaa -- "He tiesivät taatusti, että sudet eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat vain susia."

--

Seita antaa vielä oikean suukon. Se on ensimmäinen suukkoni tytöltä ja tuntuu hyvältä, mutta samalla hyvin oudolta. -- Toivon salaa, että se ei jäisi viimeiseksi suukoksi häneltä. (s. 31 ja 36)

  

Vertailin tätä jatkuvasti Kellopelikuiskaajaan. Jäin kaipaamaan (tältäkin) kirjalta paljon enemmän - näistä aineksista olisi pitänyt pystyä ottamaan enemmän irti, vaikkapa sitä kauhua, mitä tämä kovasti haluaa olla. Kieli tässäkin on yhtä aikaa paikoin kaunista ja mutta usein todella yksinkertaisilla lauseilla rakennettua. Selitykset olivat puolivillaisia ja liikaa jää lukijan pääteltäväksi. Tässä oli myös todella paljon ärsyttävyyteen saakka toisteisia lauseita. "Olen jo kymmenen ja osaan metsästää", "nyt olen jo neljätoista", "olen kuusitoista ja yksin metsällä" ja jokaisen takaisen saadun tunteen jälkeen Armas julistaa esim. "olen Pelko" (jolla viitataan siihen kirjaan, jota Seita luki). Kirjan nimeäkin on onnistuttu viljelemään todella paljon, sillä sää on usein jäätävä. 

  

Hän on hämmästyttävän kaunis metsänpeikoksi, jolla on korpilammet silminään. (s. 118)

  

Loppu oli paljon tyydyttävämpi kuin Kellopelikuiskaajassa, vaikka tuntuikin hieman liian siirappiselta - nohm ehkä päähenkilö sen ansaitsee kokemustensa jälkeen. Kymmenen vuotta liki erakkona erämaassa vailla tunteita (jotka saa sitten kertarytinällä takaisin) ei varmastikaan tee hyvää mielenterveydelle. Kuvitusta tässäkin on paitsi ulko- myös sisäkansissakin ja se on aivan 5/5. Lisääkin olisin mielelläni nauttinut. Saan tällä sentään  suoritettua omassa Ihana susi -lukuhaasteessani kohdan, kirjassa on susia.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

  

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

  

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä - demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa.

  

Nordic Horror -sarjan luoja A. R. S. Horkka on julkisuutta ja määritelmiä kaihtava hahmo suoraan varjojen valtakunnasta, salaperäisyydessään kuin tarina itsekin tarinoidensa joukossa. Mutta A. R. S. Horkka on myös salanimi, jonka takana ovat kirjailija-kuvittajatiimi Riina ja Sami Kaarla ja Anders Vacklin. Mestarillinen tekijäkolmikko on luonut kauhuromaanisarjan, jonka jokainen itsenäinen osa on mielikuvituksen ääriä luotaava syväsukellus pohjoismaisen pelon syövereihin.

  

220 sivua, Tammi 2022

   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Jäätävää
• Kellopelikuiskaaja
• Korvaaja
• Murhaballadit (ilmestyy helmikuussa 2023)
• Valkean yön lapset (ilmestyy toukokuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjainstituutti

  

Parempaa luettavaa: Ilkka Auer: Kymnaasi ja Domowik, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja, Hertta Vierula Kuollut tyttö

    

"Öinen joulumaa on kuin noidan jäädyttämä valtakunta. 

Himmeästi valaistut piparkakkutalot ja hämärät matkamuistomyymäläkujat 

ovat suoraan kauhuelokuvien kuvastosta."

  

  

Arvostelukappale

  

Timo Parvela ja kuvittaja Pasi Pitkänen tekivät mainiota yhteistyötä Keple62-sarjassa ja sama henki jatkuu Varjot-trilogiassakin. En muistanut enää paljoa ensimmäisestä osasta Helähdyksestä, jonka luin vuosi sitten ja se vaikutti vähän kirjasta nauttimiseen. Kannattaakin siis lukea koko sarja lyhyessä ajassa, nyt kun se on kokonaan ilmestynyt.

Myyntikojujen ikkunat ovat pimeitä, ja huvipuistolaitteet näyttävät hämärässä vaanivilta jättiläishyönteisiltä. (s. 13)

Auroria sijaitsee toisessa ulottuvuudessa, josta on olemassa ihmisten maailmaan enää yksi portti. Hämmentävää kyllä, tullitonttu kysyy maahan tulevilta Peteltä, Saralta, Borikselta ja Isabellalta, onko näillä nuuskaa tai konjamiinia. Tämä, samoin kuin ilmaisut "tonttukillan kermapyllyt" ja "heittää jatulinpyllyä" kertovat, että tämä suunnattu vähän isommille lapsille (vaikka kustantaja antaakin tälle suosituksen 9+). Eihän noin nuori välttämättä vielä ymmärrä, mitä separatismi on (tässä siis kerrotaan, kuinka tonttujen ja maahisten välille syntyy riitaa, joka eskaloituu veriseksi taisteluksi, jonka hiillos jää vuosiksi kytemään). 

  

– Minä yhden sodan nähnyt olen. Tämän estää haluan. (s. 124)

  

Lisäksi tässä on misogyniaa, kun eräs tonttu kommentoi varjonparsijasta, että "tyttöjen kesken voi parsia -- on tärkeää osata ommella ja kotitöitäpöitä tehdä -- mutta poroajot miesten puuhaa ovat". (Tästä toki olisi hyvä jonkun selittää lukijoille, että tällainen ei siis ole hyväksyttävää käytöstä.) Aivan hyvin siis suositeltavissa viides-kuudesluokkalaisille, jos tonttujen ja joulupukin mainitseminen ei heitä liikaa pelota. Sarjasta nimittäin löytyy paitsi sotaa, myös irrotettuja varjoja (sieluja) ja Krampuksen syntytarina.

  

Krampuksesta tuli kuin vampyyri, joka imi ihmisten sieluja. (s. 136)

  

Oululaisena oli huvittavaa lukea Auroriassa sijaitsevasta Rajakylästä, täällä kun on saman niminen paikka, jolla on tietynlainen maine: "Kylä, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, on käytännössä vain yksi rähjäinen kadunpätkä erämaassa. Sen varrella olevat talot, jos niitä nyt sellaisiksi saattaa kutsua, ovat mitenkuten kasattuja maalaamattomia lautahökkeleitä. Kadulla raahustavat tontut, jos ne nyt edes ovat tonttuja, kantavat yllään säkkimäisiä ruskeita tai harmaita vaatekappaleita."

  

– Sinähän sanoit, että voit pelastaa meidät? Kirjaa lukemallako se tapahtuu? (s. 134)

  

Lukukokemusta voisi kuvailla sanoilla melankolisen harmaa väliosa, jolla on painostava tunnelma. Joulun viettokin saa uuden, kiehtovan selityksen. Nyt tiedän, minne parittomien sukkien puolikas (ja kaikki taloutemme teroittimet) ovat kadonneet. Tässä oli ihastuttavan paksu paperi, jota oli miellyttävää lehteillä. Lempilainaukseni kirjasta on: "Herja-ammukset lentävät, ja sanaruuti käryää." Parasta sanailua Parvelalta! Uhkaava, koukuttava loppu tuo mieleen Tarun sormusten herrasta (joka itseasiassa mainitaankin sivulla 48). Lisäksi Peten suhtautuminen kulkuseensa muistuttaa Frodon ja sormuksen suhdetta.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Jännitys tihenee, kun portti Auroriaan avautuu!

  

Trillerimäisen Varjot-sarjan toisessa osassa Pete ja Sara kiitävät ahkiolla joulun maailmaan, jossa valtaa pitää varjoilla itseään ruokkiva pimeys. Mitä joulupukille on tapahtunut?

  

Kuvittele tonttukylä. Söpöt pikkumökit, joiden ikkunat ovat kuurassa. Kuvittele ahkioita kiskovat porot, punaposkiset tontut ja tiukujen helinä. Ja sitten unohda se kaikki. Se on vain satua.

  

Pete ja Sara näkevät Auroriassa joulun karun todellisuuden. Ennen niin sopuisat kansat, tontut, maahiset, peikot ja hiidet, ovat ilmiriidoissa keskenään. Keneen ystävykset voivat luottaa maassa, jossa kaikki epäilevät toisiaan? Entä millaisia salaisuuksia joulupukin vanhasta muistikirjasta paljastuu?

  

Huippukaksikko Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen trillerimäisen sarjan toinen osa vie lukijansa yhä syvemmälle joulun maahan, jota hallitsee itseään varjoilla ruokkiva pimeys. Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

154 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus

   

*****

  

"– Varjo. Se on epäluonnollista ja epäilyttävää. Ihminen, joka ei ole vielä eronnut varjostaan, 

pitää kiinni menneestä, takertuu historiaan, joka on valheiden historiaa. 

Meidän pitää tuomita sellainen. Ei isänmaallisella ihmisellä ole varjoa. 

Maahan lankeava varjo paljastaa teille valheen ja mädän."

     

  

Arvostelukappale

  

Krampus on ollut tänä vuonna lasten jännitys- ja kauhukirjoissa paljon esillä, sillä Anu Holopaisen Iik! -sarjassa edellinen kirja oli nimetty ytimekkäästi Krampukseksi, aivan kuten tämä Varjot-trilogian päätösosakin.

  

Pensasaitojen luurangot, hautakivipostilaatikot ja sadevesikaivojen kalmanhöyryt reunustavat heidän epätoivoista pakoaan. (s. 56)

  

On iloni kertoa, että tämä itsenäisyyspäivänä lukemani sinivalkoinen kotimainen teos jätti jälkeensä todella vaikuttuneen fiiliksen, etenkin kun kaksi ensimmäistä osaa eivät täysillä hurmanneet. Krampus oli ahdistavan ajankohtainen, hengästyttävän vauhdikas ja yllätyksellinen päätösosa. Kannattaa siis sinnitellä sarjan parissa, koska tätä ei kannata ohittaa! Ehdottomasti trilogian paras kirja, joka piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

– Aiotko soittaa johonkin? Sara kysyy. 

– Joo, kadotettujen sielujen löytötavaratoimistoon, Pete sanoo ja naurahtaa väsyneesti. (s. 86)

  

Ihmisten puolue rasistisine mielipiteineen, valeuutisineen ja ilmastonmuutosdenialismineen oli todella terävää nykyajan yhteiskuntakritiikkiä. Etenkin näin eduskuntavaalien alla hyvä herättää myös nuoret huomaamaan nämä asiat. (Kirjassahan yksi presidenttiehdokkaista päättää julistaa itsensä vaalien voittajaksi poikkeusaikoihin vedoten, eikä hän hyväksy muita lopputuloksia, koska ne olisivat väärennettyjä. Kuulostaako yhtään tutulta?)

  

– Kaupunkiimme perustettiin pakolaisten vastaanottokeskus, vaikka emme sitä tänne halunneet. Meillä on omat ongelmamme, pienten ihmisten ongelmat. Emme kaipaa muiden ongelmia hoidettavaksemme.

--

– Pääkaupungin vapaamieliset puhuvat ilmastonmuutoksesta. He pelottelevat teitä pandemioilla ja jäätiköiden sulamisella. Älkää kuunnelko heidän valheitaan. Eivät ne ole meidän murheitamme eivätkä edes totta, ja vaikka olisivatkin, emme me niille ongelmille kuitenkaan mitään voi. Minä ja puolueeni kerromme teille oikean totuuden. Sellaisen totuuden, jonka me voimme hyväksyä, joka miellyttää teitä. Kaikki ongelmamme johtuvat muualta tulleista, ne ovat muualla syntyneitä ongelmia, ja se on totuus. 

--

– Ja sitten on tämä virus -- He ovat tuoneet sen mukanaan. Se on vaarallinen -- Viha on hyvä asia, kun sen hallitsee ja sitä käyttää oikein -- Vihaamme sitä, mitä pelkäämme. Vihaa pelätään, mutta todellisuudessa viha on suurinta rakkautta. Vihan avulla puolustamme niitä, joita rakastamme. (s. 26-27 ja 55)

  

Tarina vuorottelee ihmisten maailman ja Aurorian välillä. Pete, Sara ja Uudit yrittävät selvittää, kun on uusi Joulupukki, mitä kummaa Krampus puuhailee ja voisiko hänet jotenkin päihittää, ennen kuin kaikki luhistuu kaaokseen. Välillä ollaan Auroriaan jääneiden, pienen hengissä säilyneen joukon luona pohjattoman lähdejärven Pakasaivon rannalla. Jälkimmäisessä on aivan upeaa kuvitusta ja kerrontaa. En kyllä olisi osannut arvata, kuinka tarina päättyy. Tässä oli todella monta hienoa, ennalta-arvaamatonta käännettä, ja vaikka loppu on onnellinen, se ei ole mitenkään tarpeettoman siirappinen. Pakko vaan arvostaa pitkän linjan ammattilaista, joka osaa taputella näinkin hajallaan olleeseen tarinaan tyydyttävän lopun. 

  

Sarasta tuntuu samalta kuin putoaisi kaninkoloon, jollainen oli Liisa Ihmemaassa -kirjassa. Uusi maailma, uudet säännöt. (s. 30)

  

Pieni miinus tulee sokean hahmon kuvailusta stereotyyppisine mustine laseineen ja opaskoirasta, joka nuuski erään hahmon kättä, vaikka ne on opetettu olemaan välittämättä muista kuin omasta ihmisestä. Kannattaa seurata YouTubessa Molly Burkea, jos haluaa tietää, millaista on arki opaskoiran kanssa.  

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Valtaavatko varjot maailman?

  

Trillerimäinen jouluseikkailu huipentuu, kun Pete ja Sara palaavat Auroriasta ihmisten maailmaan ja kohtaavat vääristyneen todellisuuden.

  

Ihmiset ovat menettäneet varjonsa, ja maailmasta on tullut paikka, jossa jokainen huolehtii vain itsestään. Krampus lietsoo ympärilleen vihaa, jonka pauhua kulkusen hento helähdys ei pysty peittämään.

  

Ystävykset eivät silti luovu toivosta, sillä vanha joulupukki on jättänyt heidän tehtäväkseen löytää itselleen seuraajan. Salaperäisten tiukujen avulla heidän on pelastettava paitsi oma maailmansa myös Aurorian valtakunta. Mutta minkä muodon Krampus on ottanut ihmisten maailmassa, ja kuinka varjojen herran voi kukistaa?

  

"Jälkeen pitkän pimeän yön koitti huomen.

Valkeni näky kuin maasta tuonen.

Vain usva väreili yllä kalmojen.

Krampus on herra varjojen."

  

Sammaleenvihreä kulkunen lepää Uuditin kämmenellä. Hän nostaa sen varovasti korvalleen ja kuuntelee. Metallisen pallon sisältä kuuluu vaimeaa, rauhoittavaa huminaa. Se on kuin puiden latvusten yli puhaltava leuto kesäinen tuuli. Mitä jos maailmojen tuhoutumisen ja pelastumisen välissä on tosiaan vain tämä vaatimaton metallikuula?

  

Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

147 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus

Kolme vuoden 2020 kovimmin kolahtanutta lukukokemusta

Vuosi 2020 piti sisällään kaikenlaista, paljon kivaa ja paljon sellaista, mitä ei välttämättä omana elinaikanaan osannut odottaa (kuten maailmanlaajuinen pandemia). Viimeksi mainitun takia upposinkin jopa aiempaa syvemmälle kirjojen maailmoihin, enhän voinut matkustella tai tavata ystäviäni ja perhettäni. Luin peräti kuusi viiden tähden teosta (edellisen kerran luin yhtä vaikuttavia teoksia vuonna 2018, kun tutustuin Holly Bournen Normaali-trilogiaan). Tässä siis yhteispostauksessa kolme kovinta kirjaa vuodelta 2020.

    

"- Se päivä, jolloin me kohtasimme…

Olen monta kertaa toivonut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.

- Niin minäkin, sanoi Mina.

- Ja siitä huolimatta se oli elämäni onnellisin päivä.

- Niin myös minun."

    

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (9.4.2020): "Miten käsittämättömän upea loppuhuipennus sarjalle! Annan kirjoille viisi tähteä todella, todella harvoin, mutta Tinasotamiehet ei voi mitenkään ansaita yhtään vähempää. Pidätin hengitystäni hahmojen puolesta, sillä niin mielettömään pyöritykseen he joutuvat. Kaikki palaset vain loksahtivat täydellisesti paikalleen.

  

Magiaa, upeita miljöitä, rakkauskertomus, jännittäviä takaa-ajokohtauksia ja maailmaa syventäviä tiedonmurusia, joita olin jäänyt kaipaamaan kahdessa edellisessä osassa. Tämä on vuoden tähän mennessä paras lukukokemus ja luulen, että se pysyykin sellaisena. Aplodit, silinterihatun nosto ja kumarrus sinulle, Anniina Mikama. Bravo!"

  

Kuten sanottua, on Tinasotamiehet sarjan kolmas osa (edelliset kaksi osaa ovat Taikuri ja taskuvaras ja Huijarin oppipoika). Näin ollen tässä postauksessa saattaa olla juonipaljastuksia aiemmista osista.

  

Sarjassa ollaan 1890-luvun Suomessa ja Englannissaa (keskimmäisessä osassa tosin miljöönä on  Puola kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin), mutta aivan täydellistä historiankirjamaista kuvaa ne eivät maalaa. Kirjailija ottaa (kuten lupa onkin) vapauksia ajoittamalla esimerkiksi liukuportaat hieman aikaisemmaksi keksinnöksi kuin ne ovat meidän tuntemassamme maailmassa.

  

Tämä täytyy muistaa, jos jää esimerkiksi pohtimaan, milloin vessapaperirullat tulivat arkikäyttöön Suomessa (tarkistin asian, 1900-luvun alussa ja ensimmäisenä niitä tuotti Nokian tehdas!) ja olivatko tuon ajan naiset todella korsettivastaisia, vai onko tämä nykynäkökulman vuotamista tekstiin. Vastaus lienee jossain puolimatkassa: osa varmasti käytti korsettia sen kummemmin ajattelematta, toiset taas vastustivat niitä, eiväthän ihmiset nykyäänkään ole massaa, jolla on vain yksi yhteinen tapa ajatella.

  

- E-en minä usko, että tarvitsen korsettia, yritti Mina estellä. Hän oli lukenut noista hirmuisista vaatekappaleista, joiden avulla englantilaisnaiset kuroivat uumansa niin kireälle, että heidän kylkiluunsa ja sisuskalunsa rusentuivat pysyvästi kasaan. 

- Mutta totta kai neiti tarvitsee korsetin! kiljaisi vaatturimestarin rouva. - Nykypäivänä ainoastaan palvelusväki kulkee ilman korsettia. -- ripein ottein kietoi korsetin Minan keskivartalon ympäri ja alkoi vähän kerrallaan vetää selkämyksen nauhoja kierämmälle. 

- Jo riittää! sanoi Mina. Hän sai hädin tuskin äänensä kuuluville, kun valaanluista rakennettu pakkopaita pusersi ilman hänen keuhkoistaan. -- - Minä rusennun hengiltä!  (s. 81-82)

  

Mina on entinen taskuvaras, taikuri-Tomin avustaja ja tähän palavasti rakastunut. Tom kuitenkin on toistuvasti torjunut Minan sanomalla, että tämä tulisi onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. “Voisit saada perheen. Minua ei ole luotu sellaiseen.” Mina kipuilee tämän kanssa ja yrittää ottaa etäisyyttä mieheen, mutta tuntuu, että tämä on kaikkialla. Kuinka hän voisi unohtaa yhteiset seikkailut?

  

Professori ja Tom saavat kutsun matkustaa Lontooseen ja Mina paitsi Tomin, myös Professorin avustajana pääsee myös mukaan. Suurkaupunki kuvataan eläväisenä, moninaisine äänineen ja hajuineen. Talot ovat kivihiilen polttamisen takia tummentuneet “säästämättä sen enempää halpoja vuokrataloja kuin palatsejakaan”. patsaatkin ovat noen mustaamia kuin “savupirtin saunatontut”.

  

Höyrykoneet jyskäsivät, myllynkivet jauhoivat viljaa, kehruukoneet kolkkasivat, telat ja vinssit vinkuivat kun kuormia lastattiin ja purettiin ja pyörät kolisivat mukulakiveä vasten. pillit vislasivat ja konepajojen piiput tupruttivat mustaa savua. 

- Voisi luulla, että käynnissä on sotaharjoitukset! Mina sanoi. - Ihan kuin koko kaupunki olisi liikkeellä. (s. 61)

  

Paitsi historiallista fiktiota, scifiä ja rakkautta, on kirjassa isossa roolissa myös kuningas Arthurin, Merlinin ja pyöreän pöydän ritareiden legenda. Mikama on onnistunut tuomaan taruun jotain uutta ja yllättävää, mikä toimii tarinan viitekehyksessä varsin mainiosti. Harvoin pääsee lukijana kokemaan vastaavaa ennalta-arvaamattomuutta.

  

- Bertie -- harrastaa Englannin vanhojen legendojen tutkimusta. Hän on vuosikausia yrittänyt todistaa, että kuningas Arthur ja tämän neuvonantaja, velho merlin olivat todellisia henkilöitä. (s. 18)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Maaginen seikkailu viktoriaanisessa Lontoossa

  

Palkitun Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosassa taikuri Tom ja hänen rakastettunsa Mina kohtaavat vaarallisimman vihollisensa kaukaa toisesta ajasta.

  

Tomin ja Minan nimet näyttävät hyvältä yhteisen taikashow’n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä?Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento.

  

397 sivua, WSOY 2020

  

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kosmoskynä, Oksan hyllyltä, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla, Kaamos kuutamolla

  

*****

  

"Armonvuosi ei enää ole tarina, myytti, jotakin, mikä tapahtuu sitten joskus.

Se tapahtuu nyt."

  

  

Arvostelukappale

  

Ensimmäiset reaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (22.5.2020): "Mikä kirja! Mikä mielettömän upea kirja! Tämä on jo toinen 5/5 tähden kirja tälle kevättä (se toinen oli siis Anniina Mikaman Tinasotamiehet ja vertailun vuoksi on sanottava, että näitä edeltävän kerran luin viiden tähden teoksen kaksi vuotta sitten). Olen aivan hurmioissani."

  

Kim Liggettin Armonvuosi on ahdistavan, mutta uskottavan kuuloinen kuvaus erään uskonnollisen, patriarkaalisen yhteisön vuodesta, jolloin tytöistä tulee naisia - hyvässä lykyssä vaimoja, huonossa työläisiä - jos he vain selviävät koettelemuksestaan. Yhteisössä uskotaan, että tyttöjen on vietettävä vuosi erillään muista, jotta heissä olevan magia pääsee vapautumaan, eikä voi enää vaikuttaa miehiin.

  

Meitä kutsutaan heikommaksi sukupuoleksi. -- Eevan syytä -- pojat saavat päättää kaikesta, enkä minä ymmärrä minkä vuoksi. -- Meillä kaikilla on aivot. Näen miesten ja naisten välillä vain muutamia eroavaisuuksia, mutta useimmat miehet tuntuvat ajattelevan juuri sillä erilaisella osallaan. (s. 22)

  

En ole aivan varma, onko kirjan maailma a) dystopiaa, jonnekin määrittelemättömään, taantuneeseen tulevaisuuteen sijoittuen, b) vaihtoehtohistoriallinen tarina, joka sijoittuu suunnilleen 1600-1700-luvun paikkeille vai c) kuvaus The Village -elokuvan kaltaisesta kulttiyhteisöstä, joka elää eristyksessä muusta maailmasta. Siitä, mitä yhteisön ulkopuolisessa maailmaasa on vain vähän kuvauksia.

  

En ole eläessäni kuullut kenenkään jääneen henkiin kertomaan tarinoita siitä, mitä on meidän maailmamme ulkopuolella. Miesten mukaan Garnerin piirikunta on utopia. Taivas maan päällä. Valhetta kukaties, mutta sitä ei käy kiistäminen, että perinteemme ja elämäntapamme ovat pitäneet meidät hengissä jo sukupolvien ajan. Ja jos miesten käsitys on totta, minua puistattaa ajatella, mikä meitä odottaisi metsien takana, vuorten ja tasankojen tuolla puolen. Kenties tuntemattoman pelko on se, mikä sitoo meidät tänne. (s. 73)

  

Armonvuosi on kuin sekoitus Nälkäpeliä ja Orjattaresi-romaania, johon teoksen mottolausekin viittaa. Isät kaupittelevat tyttäriään poikien isille kuin karjaa. On erityisen tärkeää saada tyttäret naitettua, sillä ilman huntua merkkinä avioliitosta sinä päivänä, kun armonvuoden tytöt lähtevät, tulee heistä työläisiä palatessaan. Tierneylle tämä tosin olisi ihanteellista, sillä hän ei halua joutua jonkun toisen komenneltavaksi vaan säilyttää itsenäisyytensä.

  

Kaikki eivät kuitenkaan naimisiin pääse, sillä poikia ja leskimiehiä on vähemmän kuin tyttöjä. Jos joku ei palaa kotiin eikä hänen ruumistaan löydetä, hänen nuoremman siskonsa joutuvat kärsimään rangaistuksen: karkotuksen laitamaille. Jokaisen tytön jalkapohjaan on poltettu syntymän hetkellä isän tunnus, niin että hänet tunnistettaisiin.

  

Hevoset on pyntätty koreiksi siinä missä meidätkin. ja mieleeni juolahtaa, että meidät taidetaan nähdäkin samalla tavalla… olemme vain kiimoihimme tulleita siitostammoja. (s. 36)

   

Naisten on pidettävä hiukset aina sidottuina. Palmikkonauhan väri kertoo heidän statuksensa. Nuorille tytöillä nauha on valkoinen, viattomuuden väri, armonvuoden tytöillä punainen, mikä viittaa vereen ja vaimoilla musta, mikä symboloi kuolemaa. Hiuksia ei myöskään saa leikata, paitsi jos aviomies päättää rangaista vaimoaan.

  

Hänen lanteensa ovat kapoiset, vuoteeseen vietäväksi hän kernaasti kelpaa, mutta synnyttäjäksi hänestä ei ole. On toki miehiä, jotka pitävät hauraista, särkyvistä asioista. 

He nauttivat päästessään särkemään niitä. (s. 47)

  

Tässä oli vain kaikki palaset paikallaan. Olin sitoutunut päähenkilöön ja jännitin hänen puolestaan aivan fyysisesti. Armonvuosi on sellainen teos, jonka haluaa ahmia mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan nauttia pienissä paloissa, jotta se riittäisi pidemmäksi aikaa. Myös sivuhenkilöt olivat todella hienosti kirjoitettuja. Vaikka teoksen naiset ovatkin hyvin alistettuja, pinnan alla kytee kapina. On puhetta vallantavoittelijasta, joka lietsoo muutoksen tuulia. 

  

Aiemmin uskoin, että olin löytänyt oman taikavoimani - että minulla oli kyky nähdä sellaista, mitä muut eivät nähneet - sellaista, mitä muut eivät edes mielessään tahtoneet myöntää todeksi. Mutta siihen ei tarvita taikavoimaa, riittää kun avaa silmänsä. 

Minun silmäni ovat auki. (s. 10)

  

Samaistuin paljon Tierneyhyn. Hän viettää mielellään aikaa metsissä, kiipeilee puissa eikä juurikaan välitä hienoista mekoista ja kaikki hänen ajatuksensa näkyvät hänen kasvoistaan. Hänellä on neljä sisarusta, pari vanhempaa, jo naimisissa olevaa siskoa ja kaksi pikkusiskoa, joille hän toivoisi parempaa tulevaisuutta.

  

Tierney sanoo olevansa lähimpänä isänsä kovasti kaipaamaa poikalasta. Minulla on kaksi isosiskoa (ja heillä molemmilla yksi tytär liki samoilla ikäeroilla kuin meillä siskoillakin) ja isä toivoi niin ikään kovasti poikaa. Niinpä hän, kuten Tierneynkin isä, opetti tyttärilleen poikamaisia taitoja. Ja aivan kuten Tierneyn äidin peukalo on vain tynkä, samoin minunkin äitini on menettänyt lähes koko sormen (tosin työtapaturman takia).

   

Pidän suuni visusti supussa, vaikka mieleni tekisi kirkua. Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki. Työläisten talossa elämäni kuuluu edelleen minulle. Ruumiini kuuluu minulle. (s. 17)

   

Tierney on huikea päähenkilö. ja yhteiskunta, jonka normeja vastaan hän käy aivan kamala. Feministisen fiktion saralla tämä päihittää kirkkaasti esimerkiksi Naomi Aldermanin äärimmäisen ahdistavan Voiman, jossa sorretut naiset kostavat miehille ja alentavat heidän koiraan alhaisemmaksi olennoksi, en vain voi mitenkään suositella ko. kirjaa. Vaikka paljoa ei tasa-arvo eteen kirjassa tehdä, on rivien väleissä ripaus toivoa.    

Naiset eivät saa kokoontua, heidän tulee rukoilla ääneen ja unetkin on kielletty, kaikki taikuuden pelon takia. Tierneyn äiti tietää tyttärensä unista, mutta kehottaa tätä pitämään kiinni niistä, sillä vain unet ovat oikeasti naisten omia. 

   

Elämä on jatkuvaa taistelua, jos joutuu alati kamppailemaan omaa luontoaan ja muiden ihmisten odotuksia vastaan. (s. 34)

  

Tämä sopii nuorille ja aikuislukijoille, jotka haluavat lukea kirjan, jossa on vahva, mutta samaistuttava päähenkilö, joka herättelee feministisiä ajatuksia, jotka kaipaavat romantiikkaa, mutta eivät liian valmiiksi pureskeltua tarinaa ja maailmaa. Asioita avattiin sopivasti, mutta jotain jätettiin myös arvailujen varaan lukijan täytettäväksi. En tiedä, kuinka itse selviäisin armonvuodesta, mutta herätti kyllä paljon ajatuksia ja tunteita. 

Huh, en voi sanoa kuin, että lukekaa tämä kirja! Erityisesti kirja sopii dystopioiden lukijoille, mutta koska kirja ei puhtaasti ole scifiä, sen pystyy lukemaan erittäin hyvin myös historiallisena teoksena, vaikka muutoin olisikin allerginen spefille.

  

Jännittävästi kaikissa näissä kolmessa oli korsettiin liittyvä kohtaus. Tierney reagoi kapistukseen näin: "Kun hän avaa korsetinnyörit haukon henkeä. Tekee melkein kipeää saada keuhkot täyteen ilmaa. Se muistuttaa minua vapaudesta, jonka olen menettänyt."

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

   

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

  

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 453 sivua, Tammi 2020

  

Alkuperäinen nimi: The Grace year (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tähtivaeltaja (Toni Jerrman), Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirjoihin kadonnut

  

*****

  

"Älä vain yritä väittää, että olet langennut charmiini", mies sanoi olkansa yli.

“Vakuutan, että mitään hyvää ei seuraisi välisestämme intohimisesta suhteesta.”

  

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta lainattuna Goodreadsista (14.11.2020): "Yleensä en tykkää kutsua kirjoja lukusukkuloiksi, mutta tämä Margaret Rogersonin Kirjojen tytär on ehdottomasti sellainen: ahmittava kirja, jonka sivut kääntyvät kuin itsestään, vaikka samaan aikaan haluaisi nautiskella kirjasta hitaasti ja pitkän aikaa.

  

Paikoin kirjassa tuli vastaan kliseisiä ja yliampuvia kohtia, mutta ne annettakoon anteeksi, sillä kirjan miljöö ja hahmot (niin pää- kuin sivurooleissakin olevat) olivat ihastuttavia persoonallisuuksia. Etenkin demonikissa on ehdoton ykkössuosikkini. Tämä tulee jäämään pysyväisasukkaaksi kirjahyllyyni."

  

On äärimmäisen harvinaista saada käsiinsä spefikirjaa, joka ei aloita sarjaa. Kirjojen tytär on kuitenkin tällainen. Neljän ja puolensadan sivun aikana kerrotaan erittäin täyteläisestä ja elävältä tuntuvasta fantasiamaailmasta kuitenkaan luetteloimatta ja jaarittelematta. Olisin tietenkin halunnut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin, mutta tämä hurmaava teos pystyy erittäin pätevästi seisomaan omilla jaloillaan. Kuka voisi olla rakastamatta maailmaa, missä on eläviä kirjoja!

  

Äänten sorina täytti kaikuvan tilan ja sitä katkoivat satunnaiset yskäisyt tai kuorsaukset. Useimmat näistä äänistä eivät kuuluneet sinikaapuisille kirjastonhoitajille, joita harppoi edestakaisin atriumin kaakelilattian poikki. Ne olivat peräisin loitsukirjoista, jotka mumisivat itsekseen hyllyissään. (s. 17)

  

Elisabeth on oppilaana yhdessä Suurista kirjastoista, Summershallissa. Hän haluaisi vartijaksi, korkeimman tason maagisten kirjojen vahdiksi, mutta hän voi hakea Kollegioon vasta vuoden päästä, kun täyttäisi seitsemäntoista. Tarina alkaa, kun kirjastoon tuodaan vaarallinen loitsukirja. Käynnistyy tapahtumien ketju, joka tempaisee Elisabethin pois kaikesta tutusta ja lisäksi häntä syytetään kamalasta teosta.

  

Finch ei ikinä uskoisi häntä, sillä mies ei halunnut uskoa. Elisabethin syyllisyys oli paras lahja, jonka hän oli koskaan saanut. Johtaja oli päättänyt rakastaa Elisabethia eikä häntä, ja lopultakin Finch oli saanut tilaisuuden rangaista tyttöä sen takia. (s. 50)

  

Nuori velho Nathaniel Thorn tulee hakemaan Elisabethin tuomittavaksi pääkaupungissa. Matkan aikana he oppivat paljon toisistaan. Elisabeth alkaa myös kyseenalaistaa hänelle opetettua tietoa velhoista. Hän ei kavahda nuoren miehen käyttämää magiaa, vaan pitää sitä peräti kauniina. Samoin aluksi pelottava velhokin alkaa näyttäytyä Elisabethin silmissä varsin komealta.

  

Hän oli oppinut melkein kaiken tietämänsä joko mestari Hargrovelta, joka ei ollut yli puoleen vuosisataan käynyt muualla kuin vessassa, tai kirjoista, joista monet olivat satoja vuosia ajastaan jäljessä. -- Nyt hän alkoi ihmetellä, kuinka monet niistä tarinoista olivat olleet täyttä valetta. (s. 87)

  

Kirjan luontokuvaus, ja kuvailu muutoinkin on ihanaa. Havainnot esimerkiksi ruskalehdistä ja patsaita pitkin kiemurtelevista murattiköynnöksistä ovat nautinnollisia ja tunnelmallista. Esimerkiksi tämä lainaus on jotenkin todella viehättävä: "Muuan mielikuva nousi Elisabethin mieleen kuin hukkunut aavemainen kukka, joka nousee esiin syvästä lammikosta."

  

Myös päähenkilöiden kemian kuvaaminen on hurmaavaa. On heti ensikohtaamisesta alkaen selvää, että näiden kahden välillä kihisee sähköinen lataus. Vaikka välillä Rogerson jääkin kuvailemaan Nathanielia hieman liian kioskipokkarimaisesti (kuten ulkoilman aistillisesti punaamia posket, joiden vaikutelmaa kyyninen katse lisäsi).

  

“Minua varoitettiin, että näkisin maaseudulla outoja asioita”, hän sanoi. “Mutta pitää tunnustaa, etten olisi ikinä uskonut löytäväni villiä kirjastonhoitajaa vaanimassa kirjapinojen keskellä.” (s. 31)

  

Minusta on hauskaa, kuinka teoksen suomennettu nimi viittaa Elisabethiin ja englanninkielinen Nathanieliin. Vaikka yleensä pidänkin suoraan käännetyistä tai kääntämättä jätetyistä teosnimistä, sopii tässä tapauksessa nimi kirjalle erittäin hienosti. Teoksessa on paljon samaa henkeä kuin Pottereissa. Tämä onkin erittäin potentiaalinen lohtukirja, jonka haluan lukea uudelleen.

  

Elisabethkin joutuu kohtaamaan korsetin. Hänen reaktionsa oli seuraavanlainen: "Hannah alkoi nyörittää korsettia selkäpuolelta ja Elisabethin henki salpautui. "Minä en pysty hengittämään", hän sanoi ja kynsi rintaansa. Hannah tarttui lujasti hänen käsiinsä ja painoi ne sivuille. "Se on muodinmukaista, neiti.""

    

En tiedä, onko Rogerson kirjoittanut muutakin, mutta jos on niin toivottavasti nekin käännettäisiin, jos ovat lähellekään näin hyviä. Suosittelen Kirjojen tytärtä kaikille fantasian lukijoille, jotka pitävät romantiikasta, vauhdikkaasta seikkailusta, elävistä kirjoista ja kissoista. Mutta muistakaa:

  

Kirjastot ovat kuitenkin vaarallisia paikkoja. (s. 21)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Elisabeth on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Hän on kasvanut yhdessä Austermeerin suurkirjastoista, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Elisabeth toivookin kohoavansa tulevaisuudessa näiden vaarallisten kirjojen vartijaksi.

  

Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan, Elisabeth vaikuttaa syylliseltä ja hänet kiidätetään pääkaupunkiin kuulemaan tuomionsa. Elisabethin ei auta kuin turvautua pelkäämäänsä velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan. Pian hän löytää itsensä keskeltä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 453 sivua, Karisto 2020

  

Alkuperäinen nimi: Sorcery of Thorns (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirjoihin kadonnut, Yksi luku vielä

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

"Nääh, olen mä nähnyt kummempaakin -- Tää on Uhriniituntakainen"

      

    

Arvostelukappale. Olen arvostellut kirjan myös Tähtivaeltajaan 2/2020.

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa merkittävä rooli, Popsugar Reading Challenge: A book with the same title as a movie or TV shhow but is unrelated to it

      

Tähtivaeltaja-arvostelu tästä Kuolleiden kirjasta oli yksi iso syy, miksi tartuin Magdalena Hain edelliseen kauhunovellikokolemaan Haiseva käsi. Olin myös julkisesti Twitterissä luvannut tarttuvani siihen viimeistään Halloweenin aikaan. Kun olin siis lukenut vanhemman kokoelman saadakseni tarvittavat taustatiedot Uhriniituntakaisesta, Hain tyylistä kirjoittaa kauhua ja suosikkihahmoksi nousseessa Rukoilija-Sirkasta, tartuin kiinnostuneena tähän toiseen kokoelmaan. 

    

"Älä sure vainajia", se sanoi. "Meihin ei satu enää. vain suremaan jäävät kärsivät." (s. 179)

   

Pidin tästä kokoelmasta edeltäjäänsä enemmän, vaikka Rukoilija-Sirkkaa siinä oli hieman liian vähän. (Toivottavasti muutaman vuoden päästä ilmestyy vielä kolmas kauhunovellikokoelma, luulen, että Uhriniituntakaisesta ja Sirkasta ei ole kerrottu vielä läheskään kaikkea.) Novelleja on tällä kertaa 16 ja lisäksi kaksi muuta lyhyttä tekstiä. Yleisfiilikseltään tässä oli pelottavampi tai kammottavampi fiilis, etenkin Kepponen oli kauhistuttava, siis oikeaa painajasmateriaalia. Suosikkinovellini olivat Kuningaspeli, Korppikesä, Musta tonttu ja Hemmetin nimeen, Ruu!

     

Eikä ne peffafinnit olleet mitään pikkunäppyjä, vaan sellaisia tulivuorimaisia mätäkasvaimia, joiden päällä istuminen seitsemän tuntia päivässä oli pahempaa kuin vesikidutus. (s. 188)

  

Nimikkonovelli Kuolleiden kirja kertoo nimensä mukaisesti pahaenteisestä kirjasta. Se kuului Teemun äidille, jolle kirja myös koitui kohtaloksi. äiti oli mustien tekstien tutkija, jonka kirjan sisässä asuva pahuus korruptoi. 

  

Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? (s. 138)

    

Hemmetin nimeen, Ruu! on teoksen täyteläisimpiä novelleja. Se kertoo Ruusta, joka ei halua kiroilla (samaistun) ja siksi hän manaa vahingossa paikalle Perkeleen sijaan tämän siskon Penteleen. Tektissä viitattiin myös Supernaturaliin ja se käsittelee (ainakin minusta) trans- tai muunsukupuolisuutta. 

   

Papan silmät olivat muuttuneet jo täysmustiksi. Ne tekivät niin aina, kun ukon verenhimo kävi liian voimakkaaksi. Ruu vihasi nähdä pappaa tällaisena. Hänestä tuntui, että se, joka oli tullut papan mukana sairaalasta heidän kotiinsa, kurkkisi häntä papan silmistä ja pyrkisi ulos. (s. 156)

     

Kuningaspeli on hieno ja ahdistava novelli siitä, kuinka tietokonepelistä tuleekin totta. Haisevassa kädessä oli myös vastaava peleihin liittyvä novelli FPS. Tässä ei kuitenkaan vain yksi ihminen katoa peliin vaan erään päivityksen myötä se tunkeutuukin todelliseen maailmaan health-palkkeineen ja lootteieen. Kun pelin hahmojen aseet ja ulkoasutkin astuvat mukaan kuvioon, novellin päähenkilö huolestuu, mitä oikeasti tapahtuu voitetuille pelaajille, jotka näyttävät vaipuvan koomaan. 

   

Joskus sitä unohti, että opetkin saattoi olla gamereita. (s. 39)

   

Korppikesä on aivan loistava paranormaalin romantiikan suuntaan silmää vinkkaava novelli Sunnivasta, joka ihastuu ollessaan kesätöissä hautausmaalla. Tätä olisin voinut lukea pudemmänkin tekstin verran. 

   

Kun Sunniva oli ollut kolmetoista, hän oli päättänyt alkaa gootiksi. Kun hän oli -- värjännyt pitkät, vaaleat hiuksensa ekaa kertaa mustiksi, äiti oli purskahtanut itkuun -- Kun hän oli alkanut kuunnella mörkömusaa, vaari oli soittanut valistakseen saatananpalvonnan vaaroista. (s. 77)

  

Musta tonttu kertoo vinksahtaneista, pahoista tontuista, joita Rukoilija-Sirkka käsittelee oppilailleen epätavallisen biologian tunnilla. Yksi tuollainen ryökäle on päässyt luokkaankin, vaikka oppilaat eivät sitä huomaakaan. Sirkalla on ollut pitkään teoria siitä, kuinka Uhriniituntakaisen ihmiset iän myötä menettävät kykynsä nähdä ja uskoa yliluonnolliseen. Hän kuitenkin värvää yhden oppilaistaan tonttutaistoon, tuhkaa karisevia olentoja alkaa tunkea luokaan lisää. "Tonttukaaos", Sirkka murahti. "Ja juuri kun selvittiin influenssasta."

    

"Jos pitää alkaa tontuntappohommiin, aion todellakin kuunnella siihen sopivaa musiikkia." (s. 118)

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.

  

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016).

  

Magdalena Hai on kirjailija ja novellisti, jonka teokset olleet ehdolla lukuisille palkinnoille ja voittaneet mm. Tulenkantajan 2018 (Kurnivamahainen kissa) ja Kirjavan ketun 2014 (Kerjäläisprinsessa). Hain teosten käännösoikeuksia on myyty Saksaan, Venäjälle, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan.

  

189 sivua, Karisto 2020

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet

Kerstin Gier: Liitto - Unien kolmas kirja

"Voi pahus, kuinka nukkuessaan voikin olla näin väsynyt?"

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla. 

   

Kerstin Gierin teoksia lukiessaan tietää aina saavansa tasaista laatua, joka viihdyttää mutkattomasti. Liitto päättää Unien kirjat -sarjan tyylikkäästi. Kuvattu ajanjakso on jälleen lyhyt ja tapahtumarikas, mikä takaa sen ettei lukija ehdi missään vaiheessa kyllästyä. Gier osaa kertoa nuorten, persoonallisten hahmojensa elämästä koukuttavasti ja uskottavasti - arki on täynnä ihastumisia, huumoria, päättökokeita ja konflikteja. 

  

Gierin idea kaikkia ihmisiä välimaailmassa yhdistävästä unikäytävästä on erittäin kiehtova ja tuore. Uni ja amuletit on teemana myös Mary Hoffmanin Stravaganza -sarjassa, mutta Gierin luomassa maailmassa amulettien avulla ei siirrytä historialliseen rinnakkaistodellisuuteen vaan päästään avaamaan esineen omistajan uniovi. Keskeiset hahmot vierailevatkin toistensa ja vähän muidenkin unissa hyvin ahkerasti.

Todellisuudessa me kaikki makasimme parhaillaan sängyissämme sikeässä udessa ja aika erikoisissa kamppeissa. Esimerkiksi minulla oli tänään kukallinen kaulahuivi vyötäröllä, erilaisia hiussolkia päässäni, kaksi rannekorua ranteessa ja repaleinen pokkari pyjamatakin alla. Tarvitsin tätä öistä eleganssia uniseikkailujani varten. (s. 161)

    

Päähenkilönä seurataan kuusitoistavuotiasta Liviä, jolla on kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Mia. Sisaret ovat hyvin läheisiä ja jakavat kaiken, lukuunottamatta salaisuutta unikäytävästä. Heidän äitinsä on viimein menossa naimisiin Graysonin ja Florencen isän Ernestin kanssa. Hääsuunnittelua varjostaa kuitenkin tärkeäksi perheenjäseneksi muodostuneen lastenhoitaja Lottien ilmoitus muutosta takaisin Saksaan. 

  

Livin, hänen poikaystävänsä Henryn ja Graysonin on lisäksi varauduttava jatkuvasti yllätyksiin, sillä poikien entinen ystävä Arthur, tämän ex-tyttöystävä Anabel ja mahdollisesti todellinen demoni hyökkäilevät niin unessa kuin tosimaailmassakin heidän kimppuunsa mitä kieroutuneemmin tavoin. Kolmikko on kuitenkin päättänyt ottaa selvää oudosta, höyhenpeitteistä demonia palvovasta kultista, ja hajottaa päällänsä roikkuvan uhkan verhon.

Vienosti valaistu käytävä erivärisine ovineen olisi voinut vaikuttaa iloiselta ja rauhalliselta, mutta sitä se ei ollut. Hiljaisuudessa oli jotain vaanivaa, ja oli mahdotonta erottaa mistä valo ylipäätään tuli, kun ikkunoita tai lamppuja ei ollut, saati sitten kattoa, josta lamput olisivat voineet roikkua. Muutama metri seinien yläpuolella alkoi epäselvä ei-mikään, jota voisi lähinnä verrata joinakin päivinä Lontoon yllä roikkuvaan vaaleanharmaaseen taivaaseen. (s. 51)

  

Koulun juorublogia Secrecy-nimimerkillä kirjoittavan oppilaan henkilöllisyys paljastuu viimein, mutta unikäytävän olemassaolo jää herkullisesti jokaisen lukijan mielikuvituksen selitettäväksi. Unien kirjat -sarja on hyvin tiivis kokonaisuus, jonka voi lukea kokonaan putkeen kyllästymättä. Gier on pitänyt huolta siitä, että jokaisessa osassa on juuri oikea sekoitus toimintaa, jännitystä ja rakkautta.

    

Heli Naskin suomennos on sujuva, vaikka hän viljeleekin tekstissään muutamaan kertaan dialektia, joka ei aina kuulosta luontevalta hahmojen ikään nähden. Unien kirjat -sarjan kansia ei suotta ylistetä. Jokaisen osan kansitaide on ollut erilainen, mutta toisiinsa tyylillisesti sopiva. Miinuksena kolmannen osan peilipinta, joka teki teoksen lukemisen ulkona auringossa tai lukulampun alla lähes mahdottomaksi heijastavuutensa vuoksi.

Toinen (mutta silti vain pieni) miinus tulee Livin ja Henryn "ekakerrasta", joka saa hieman liian paljon huomiota. Tai oikeastaan itse tapahtumasta ei juurikaan kirjassa kerrota, vain Livin kauhusta ennen sitä. Tämä tosin johtaa hyvin huvittaviin hätävalheisiin. Onneksi pari onnistuu selvittämään tämänkin väärinkäsityksen. Mia on tässä kirjassa suosikkihahmoni ja hänen salapoliisintyönsä on erittäin kunnioitettavaa.
 
Suosittelen tutustumaan sarjaan. Tämä oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen matka erikoisten hahmojen kanssa mielikuvituksekkaassa toisessa todellisuudessa. Päällimmäisenä mielessäni onkin nyt halu kokeilla jonkun tuttuni esineen avulla, mitä jos itsekin pääsisin unikäytävälle seikkailemaan. 

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Unien kirjat -sarjan jännittävä ja romanttinen päätösosa Liitto jatkaa kuusitoistavuotiaan Livin seikkailuja unimaailmassa. Livin unet ovat käymässä yhä vaarallisemmiksi, ja poikaystävä Henrin kanssakin olisi selviteltävää. Kaiken lisäksi Livin äiti on menossa uusiin naimisiin, mikä aiheuttaa kaikenlaista päänvaivaa. Livillä on kädet täynnä töitä, kun hän yrittää pysyä hengissä niin todellisessa kuin unimaailmassa.

  

Suomentanut: Heli Naski, 385 sivua, Gummerus 2016

   

Alkuperäinen nimi: Silber: Das dritte Buch der Träume (2015)

   

Myös näissä blogeissa on hiiviskelty unikäytävillä: Dysphoria, Mustetta paperilla, Kirjojen keskellä, Neverendingly, Lukutoukan kulttuuriblogi

Sarjassa ilmestyneet:

• Lupaus - Unien ensimmäinen kirja (2015)
• Vala - Unien toinen kirja (2015)
• Liitto - Unien kolmas kirja (2016)

Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja

"Koti on siellä missä kirjat ovat."

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa. 

Kerstin Gierin Lupaus aloittaa uuden Unien kirja -trilogian, jonka seuraava osa, Vala, ilmestyy suomeksi jo lokakuussa. Gierin edellinen suomennettu trilogia Rakkaus ei katso aikaa on kerännyt ristiriitaista palautetta lukijoilta. On helppoa nähdä miksi. Gierin teokset houkuttelevat lukijoita, sillä hänen tyylinsä on erittäin sujuvaa ja koukuttavaa viihdettä pienellä spekulatiivisen fiktion ripauksella, mutta ne käsittelevät vaikeitakin asioita hyvin kepeällä otteella syventymättä kunnolla suuntaan tai toiseen. Lupauksen kantavana teemana ovat unet, jatkuvasti uudistuva ja kiehtova inspiraation lähde, josta Gier on ammentanut ainekset hyvin maukkaaseen keitokseen.

Lupauksen päähenkilönä seurataan pian kuusitoista täyttävää Oliviaa ja hänen perhettään. Liv ja hänen pari vuotta nuorempi siskonsa Mia ovat joutuneet muuttamaan toistuvasti äitinsä työn takia. Vanhemmat ovat eronneet vuosia sitten ja tyttöjen kasvatuksessa on apuna ollut jo kahdentoista vuoden ajan Lottie-niminen persoonallinen au pair. Jatkuva muuttaminen on estänyt Liviä solmimasta kestäviä ystävyyssuhteita saati rakastumasta, jonka vuoksi hänellä on erittäin tiivis suhde siskoonsa.

Kerronta alkaa tyttöjen palatessa isänsä luota Sveitsistä Lontooseen muuttaneen äidin luo. Perillä heitä kohtaa yllätys: äiti on muuttamassa yhteen tuoreen miesystävänsä kanssa. Hillityllä Edvin Spencerillä on kaksi lasta, 17-vuotiaat kaksoset Grayson ja Florence, eikä Liv osaa alussa suhtautua laajentuvaan sisarusparveensa. Uusioperheen arki ei ole helppoa, mutta se muuttuu paljon kiinnostavammaksi, kun Liv saa vahingossa tietää tulevan velipuolensa salaisuuden. Sherlock Holmesin suurena faninina Liv rakastaa mysteerejä. Niinpä ei kestä kauan, kun hän ottaa selvää, mitä poika puuhailee enkelimäisen kauniiden ystäviensä Henryn, Arthurin ja Jasperin kanssa.

Melkein kaikki näyttivät tuijottavan noita neljää poikaa. Ehkä siksi, että vaikka he kulkivat rennosti ja keskusteluunsa uppoutuneina, he marssivat silti yhtä jalkaa kuin musiikin tahdissa jonka vain he voivat kuulla. Oikeastaan näystä puuttuivat vain hidastuskuva ja tuulikone, joka olisi puihaltanut hiukset heidän kasvoiltaan. (s. 29)

Gierin luoma koulumaailma sekä perheen muuttuva dynamiikka ovat uskottavia ja niihin on helppoa samaistua, vaikka itsessään ne eivät paljon uutta tarjoilekaan. Arkitason päälle kerrostettu mielikuvituksekas kuorrutus vaaralliseksi muuttuvien unimaailman seikkailujen parissa on kuitenkin "sitä jotain", joka tekee teoksesta houkuttelevan myös vanhemmllenkin lukijalle. Gier ei paljasta vielä kaikkia korttejaan, vaan onkin odotettavissa, että trilogian jatko-osissa tullaan syventymään huomattavasti lisää hänen luomaansa värikkääseen painajaisten ja päiväunien maailmaan.

Arvosana:

  

Takakannesta:

Viisitoistavuotias Liv Silber muuttaa äitinsä uuden miehen vuoksi Lontooseen ja aloittaa uudessa koulussa. Pian hän alkaa nähdä oudon todentuntuisia unia, joissa hän kulkee salaperäisistä ovista ja puhuu kivipatsaan kanssa. Liv näkee unessa uuden velipuolensa Graysonin ja tämän koulukavereiden puuhailevan outoja hautausmaalla, mutta mikä kummallisinta, pian pojat puhuvat tosielämässä asioista, jotka ovat tapahtuneet vain Livin unessa...

Livin on pakko selvittää, mitä oikein on meneillään. Pian hänet vihitään salaisuuteen, jonka kanssa yhdellä jos toisella hänen uuden koulunsa oppilaalla on jotain tekemistä. 

Rakkaus ei katso aikaa -sarjasta tunnetun Kerstin Gierin uusi nuortentrilogia on jännittävä ja romanttinen seikkailu unimaailmassa ja unen ja valveen rajamailla.

Suomentanut: Heli Naski, 338 sivua, Gummerus 2015

    

Alkuperäinen nimi: Silber - Das erste Buch der Träume (2013)

   

Teoksesta sanottu muualla: Risingshadow, Dysphoria, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukunurkka, Kirjojen keskellä

Samantyylisiä kirjoja: Isabel Abedi: Lucian, Stephenie Meyer: Houkutus, Melissa Marr: Ilki ihana, Cassandea Clare: Luukaupunki