Kotimainen lastenkirjakolmikko

"- Mikä rähjäreetta siinä istuu maisemaa pilaamassa? täti ärähti.

- Puisto on kaupunkilaisten olohuone ja jokaisen pitää saada nauttia kauniista

 luonnosta rauhassa ilman kerjäläisiä ja puliukkoja ja ties mitä pulujen syöttäjiä!

  

Rouvan paasaus tuntui epäreilulta. Jos kerran jokaisen piti saada nauttia 

kauniista luonnosta, niin miksei jokainen tarkoittanut jokaista?"

    

  

Arvostelukappale

  

Sari Peltoniemen Vaihdokkaat on lempeä lastenkirja erilaisuudesta, joka sopii hyvin esimerkiksi Vuokko Hurmeen Tiukun salaisuuden kaveriksi. Vaihdokkaat on viiden muun teoksen kanssa LukuVarkaus-palkintoehdokkaana, voittaja julkistetaan 15.6. Peltoniemi kertoo kirjan aloittavassa kirjeessään: "Maahiaisista en ollut kuullutkaan ennen kuin rupesin kirjoittamaan tätä kirjaa. (Maahiset olivat tuttuja kyllä, mutta ne ovat eri asia.)"

  

Monilla maahiaisnaisilla on voimakas parrankasvu, minkä vuoksi heitä on joskus vaikea erottaa maahiaismiehistä. -- maahiaisnaiset saavat elämänsä aikana kahdeksan lasta. Ei enempää eikä vähempää. Näin oli aina ollut ja aina oleva. Maahiaiset eivät ole koskaan miettineet, mistä tämä johtuu. (s. 22 ja 120)

  

Maahiaisäiti käy sairaalalla vaihtamassa kahdeksannen lapsensa ja ainoan tyttärensä ihmiseen. Hän haluaa, että vaihdossa oma tytär oppisi ihmisten taitoja ja voisi jonakin päivänä hallita maahiaisten kansaa, kuten ennustuksessa on luvattu. Ennustuksen sisältö tuntuu tosin vaihtuvan sen mukaan, kuinka paljon siitä on unohdettu.

  

Maahiainen on kaikkein yleisin sukunimi maahiaisten maailmassa. Maahiainen voi siis tarkoittaa sekä sukunimeä että koko lajin nimeä ja jopa kumpaakin samaan aikaan. Näin ollen on tarpeetonta epäillä kirjoittajaa huolimattomaksi, jos vaikuttaa siltä että isoa ja pientä alkukirjainta on käytetty sattumanvaraisesti. (s. 8)

  

Ihmisperheessä ollaan kauhuissaan, kun uusi vauva käyttäytyykin aivan eri tavalla kuin kaksi aikaisempaa. Tosin kyseessä on perheen ensimmäinen tyttö, niin se selittää varmasti kaikki outoudet. Virkkuset oppivat vuosien mittaan elämään vahvatahtoisen tytön kanssa, vaikka joutuvatkin luopumaan paljosta, kuten tapeteista, hajoavista astioista ja tauluista.

  

Äiti ymmärsi, että Veronikan vuoksi kaikki oli muuttunut. Virkkusten perheestä oli tullut outo. Se oli kauheaa. Vai oliko? Hän ei vielä tiennyt, mitä kaikkea outous voisi tarkoittaa. Ehkä siinä voisi olla jotain hyvääkin, vaikkei äiti keksinyt mitä. (s. 31)

  

Esikoulussa ihmisperheessä kasvanut Veronika ja maahiaisten luona asunut Pikkukakkonen kohtaavat ja huomaavat olevansa erilaisia kuin muut. Pikkukakkonen on innokas lukija ja kirjassa vilahteleekin tuttuja teosnimiä. Pikkuvanha Pikkis ratkaisee lopulta molempien tyttöjen perheitä koskettavan salaisuuden. Kirja loppui sen verran avoimesti, että mahdollisuus toiselle osalle tai sarjalle on olemassa.

  

Hän oli lukenut sadun nimeltä Tynnyrissä kasvanut tyttö. Siinä tyttöä pidetään tynnyrissä koko lapsuutensa ajan, Pikkukakkosestakin tuntui siltä kuin hänen tynnyristään olisi avattu kansi ja sanottu: - No niin, penska, nyt saat nähdä jotakin uutta. (s. 95)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Maahiaisista ei ole aiemmin tiedetty juuri mitään. Se asia korjataan nyt.

  

Tiesitkö, että viemärikäytävissä asuu maahiaisia? Maahiaisäiti saa päähänsä vaihtaa vauvansa ihmislapseen, eikä kukaan huomaa mitään. Maahiaislapsi pistää ihmisperheen elämän sekaisin. Hän repii verhot ja tinttaa uteliaita tätejä helistimellä. Ihmislapsi taas hämmentää maahiaisperhettä. Hän on mahdottoman kiltti ja hellä eikä säästele jaxuhaleja.

  

Lopulta tytöt kohtaavat, kun esikoulu alkaa. Heidän on aika selvittää, keitä he oikein ovat, mutta vastauksia on vaikea löytää.

  

Vaihdokkaat on villi lastenromaani, joka siirtää vanhat vaihdokassadut nykyaikaan. Mukana menossa ovat salaperäiset maahiaiset, Virkkusten perhe sekä suloinen Marjukka-rotta.

  

Sari Peltoniemi on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000. Hän on taiteilijaprofessori ja VaLas-aktiivi.

  

Eeva Tötterström on nuoren polven kuvittajalupaus, jonka lennokkaat piirrokset kiehtovat mieltä.

    

177 sivua, RanRan 2021

  

Kuvittanut: Eeva Tötterström

   
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

  

*****

  

"Hanget kävelytien molemmin puolin nousivat korkeina, ja eriväriset jäälyhdyt valaisivat tietä. Maisema oli kuin sadusta. Taivaalla vilkutti Linnunradan tähtivyö."

  

  

Arvostelukappale

  

Olen lukenut aikaisemmin Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjasta viisi ensimmäistä osaa, mikä tarkoitti, että tässä luettavakseni tarjotussa 12. osassa Revontulten salaisuus viitattiin jonkin verran aiempiin tapahtumiin, jotka eivät olleet tuttuja. Esimerkiksi Raparperi oli tässä jo kuudennella luokalla ja mahdollisesta ihastuksestakin vihjailtiin. Nämä voi silti varsin hyvin lukea itsenäisestikin ja tulen jatkamaan sarjan parissa taas ensi vuonna Naistenviikolla sekä Pride- ja Halloween-lukuhaasteissa. 

  

Raparperista ei tuntunut erityisen mukavalta tulla kutsutuksi lapseksi, kun yläkoulu odotti seuraavana syksynä. (s. 8-9)

  

Tarina ei ollut aivan vahvimmasta päästä, mysteeri ratkesi aivan liian helposti, eikä siinä ollut samanlaista jännitettä kuin aikaisemmin lukemissani osissa, mutta Lapin luonnon ja revontulten kuvaus oli ihastuttavaa. En olekaan tullut aiemmin ajatelleeksi, että ihmisten tuottama valosaaste ei ole ainoastaan haaste tähtien katselemiselle ja avaruuden valokuvaamiselle, vaan tuottaa haittaa myös luonnon eläimille. 

  

Lisäksi kirjassa mainitaan, kuinka uudenvuoden tinoja ei voi enää valaa niiden sisältämän myrkyllisen lyijyn takia. Niinpä kirjan hahmot valavatkin vahaa. Rakettien ampuminenkin kyseenalaistetaan kovan äänen ja ilmakehään joutuvien kemikaalien taki. Olen samaa mieltä, siviilien oikeus ampua raketteja tulisi poistaa ja jättä ne hommat ammattimaisiin näytöksiin. Ääniyliherkkänä en pidä yhtään rakettirytinästä, eli pystyn samaistumaan monien lemmikkien kokemaan ahdistukseen ja se tuntuu myös kamalalta rahanhukalta. Aivan konkreettisesti poltetaan rahaa taivaan tuuliin.

  

Tuntui silti melkein ankealta ajatella, ettei mitään vanhoja perinteitä voinut enää noudattaa. Luonto oli kuitenkin otettava huomioon, se oli selvää. Ehkä he keksivät uusia uuden vuoden tapoja ja taikoja. (s. 65)

  

Oli hauskaa, että yksi sivuhenkilö kirjassa oli antropologi. Arkeologeja näkee kirjoissa aika usein verrrattuna antropologeihin. Aina kivaa, että sekin linja saa näkyvyyttä. Suosittelen tätä sarjan faneille, eli aiemmat osat on luettu. Ensikosketukseski sarjaan tämä ei ehka sovellu. Valitettavasti yksi dialogi ei ollut lainkaan onnistunut, se löytyy alta. Voitaisiinko sopia, ettei tällaista päästettäisi lastenkirjoihin. 

"Ihanaa nähdä aikuisia ihmisiä!" hän huudahti. 

Sitten hän katsoi toisen kerran ja tuli ilmeisesti toiseen tulokseen. 

"Tai ainakin täysipäisiä!" hän sanoi ja nauroi päälle. 

Raparperi ei tiennyt, miten nainen päätteli heidät täysipäisiksi pelkän ulkonäön perusteella. (s. 55)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Alakoululaisten suosikkisarjassa suunnataan revontulten alle.

  

Geoetsivät viettävät joululomaa Lapissa seikkaillen ja geokätköillen. He osallistuvat mökkikylän perinteiseen lumiveistoskisaan, jonka kanssakilpailijat osoittautuvat lähes ammattilaisiksi. Juuri kun voittaja on tarkoitus julkistaa, kauhea tihutyö paljastuu. Etsivien hoksottimet ovat taas tiukilla, kun kasvonsa salaperäisesti peittänyttä syyllistä selvitetään marjamehun ja revontulihälytysten avulla. Uusi vuosi lupaa etsiville aina vain lisää seikkailuja.

      

148 sivua, Karisto 2021

  

Kuvittanut: Jari Paananen
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
• Geoetsivät ja vaeltava aave
• Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus
• Geoetsivät autiolla saarella
• Geoetsivät ja vesiseikkailu
• Geoetsivät ja salaperäinen Sasu
• Geoetsivät ja yksikätinen madonna
• Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka
• Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus
• Geoetsivät ja koulun kummitus
• Geoetsivät ja jäätävä mysteeri
• Geoetsivät ja revontulten salaisuus

  

Luettu myös täällä: Luetut.net

  

*****

    

"Kaikki alkoi aivan yllättäen, niin kuin merkilliset tapahtumat yleensä alkavat."

  

  
Arvostelukappale
  
Maami Snellman oli minulle aiemmin tuttu nimi teoksesta Muistan sinua rakkaudella, jonka muita tekijöitä ovat Sanna Pelliccioni ja Kiti Szalai. Snellmanilta on julkaistu aikaisemmin muutama muukin niin yksin kuin yhdessä muiden kanssa kirjoitettu teos tai kokoelma. Merena ja lumottu peili on aikamatkailuseikkailu menneisyyden Suomeen, jossa puhutaan ja pukeudutaan eri tavoin kuin tällä hetkellä. Myös tämä on ehdokkaana LukuVarkaus-palkintoon.
  

Joidenkin luokkalaisten mielestä hän oli ihme hiihtäjä ja outo nyhvelö. Ihan vain siksi, että häntä kiinnostivat aivan erilaiset asiat kuin muita. Hän ei tanssinut balettia, ei pelannut jalkapalloa, ei soittanut pianoa, ei viulua, ei juurikaan viettänyt aikaa television ääressä, eikä tuijottanut puhelintaan silmät kiiluen. Eikä todellakaan lähetellyt mitään ihastumisviestejä kenellekään! Niin kuin melkein jokainen heidän luokassaan teki.

--

Merena rakasti lukemista ja kirjoittamista. Hän saalisti seikkailuja ja kolusi niitä joka nurkasta. Ei häntä varsinaisesti kiusattu, mutta naljailtiin välillä. (s. 3-4)  

  
95-vuotias isomummi on 12-vuotiaan Merenan paras ystävä. Kun Fina-mummi kuolee, saa Merena vuorostaan suvussa kulkeneen peilin. Tuon maagisen kapineen avulla Merena joutuu yllättäen vuoteen 1941, isomummi-Finan lapsuuteen. Merenan tilalle nykyhetkeen astuu 12-vuotias Fina. Merena saa kokea niin kovasti etsimänsä seikkailun. Hänellä on menneisyydessä tehtävä hoidettavanaan, mutta kuinka hän pääsee kotiin?
  

Lopulta tummapuinen peili imaisi hänet kokonaan. Merena tunsi, kuinka hän alkoi pudota. Se oli hidasta, melkein kuin keinumista pihakeinussa, mutta hän vajosi koko ajan alemmas ja alemmas. Kaikki ympärillä oli mustaa. Korvissa suhisi, päässä huojui. Viimein Merena kumahti maahan. Pudotus oli yllättävän pehmeä, vain häntäluussa tuntui pientä kolotusta. (s. 22)

  
Tämä oli oikein sopivan jännittävä seikkailukirja alakoululaisille. Suosittelen tätä erityisesti niille lukijoille, jotka ovat pitäneet Tuutikki Tolosen Agnes-kirjoista ja Eva Frantzin Ruukin salaisuudesta. Molemmissa on salaperäisiä isovanhempia, suvussa kulkeva nimi (tässä Adolfina) ja kartanon kummitus. Eihän tämä kaikkein originaalein tarina ole, mutta oikein kiva ja jouhevasti etenevä sellainen. Yhdessä kohtaa tosin eräs menneisyyden hahmoista puhuttelee Merenaa hänen omalla nimellään, vaikka tämä näyttääkin muille aivan Finalta.
    

Oli tartuttava härkää sarvista tai tässä tapauksessa tietenkin lehmää utareista. (s. 33)

  
Pidän suuresti Snellmanin tavasta kuvailla ihmisiä. Opettaja muistutti "hämmästynyttä helmipöllöä", Finan rypyt olivat kuin "mutkittelevia metsäpolkuja", erään hoivakodin miehen hiukset muistuttivat "voikukan hahtuvia kesäisellä niityllä", kun taas erään toisen miehen viikset "kaartuivat kuin jäkälät lammen kupeessa". Välillä on kuitenkin valittu hieman kyseenalaisia sanoja kuten pähkähullu ja mielipuoli. Merena käyttää myös voimakkaita ilmaisuja kuten "mitä hilleriä", "persikka", "halvattu" ja "kirottu, paska peili". Nämä on hyvä tietää, jos kirjaa on suosittelemassa nuorille. Seuraava lainaus puolestaan on yksinkertaisen nerokas (etenkin näinä aikoina):

   

Sota kuulosti kamalalta. Toki hän oli kuullut, että maailmassa oli sodittu ja joissakin kaukaisissa paikoissa taisteltiin edelleen. Mikä oli typerää ja hölmöä! Sellaista valitettavasti tapahtui, kun aikuiset kolauttivat pönttöpäänsä yhteen. Tyhmyys alkoi silloin kuplia kuin vappusima ämpärissä. (s. 41)

    
Oli hyvin kiehtovaa, että "Merenaa eivät pojat kiinnostaneet! Ei sitten alkuunkaan. -- Merenaa puistatti, että Eino oli ihastunut häneen! Tai ei siis tietenkään häneen, vaan Finaan." En kuitenkaan väitä tämän perusteella, että hän olisi aseksuaali tai että hän pitäisi työistä. Nuoret ihastuvat kaikki omaa tahtiaan tai sitten eivät ja kaikki vaihtoehdot ovat ihan yhtä hyviä, eikä kaikissa kirjoissa tarvita tykkäysjuttuja. 

  

Merena oli paikoin hieman ärsyttävä hahmo, mutta samastuin hänen harrastuksiinsa ja "en ole niin kuin muut tytöt" asenteeseensa. "Hän ei todellakaan haluaisi lahjaksi kartanoa, varsinkaan mieheltä. Hän rakentaisi mieluummin sellaisen itse." Isomummikin oli aikoinaan ollut oman tiensä kulkija. Hän juoksenteli metsissä kuin poika välittämättä Lotta-kerholaisten mielipiteistä. 

     

Arvosana:

  
Takakannesta:
”On aika,
peilin taika.
Hetki pimeyden,
on voima lumouksen.”
  
Merena käy peruskoulun viidettä luokkaa. Hän viihtyy itsekseen, koska muut oppilaat ovat niin erilaisia ja Merenasta tuntuu, ettei hän kuulu joukkoon. Hänellä on kuitenkin ihastuttava isomummi Fina, jonka kanssa hän lukee kirjoja ja kertoo tarinoita. Kun Merenan kesäloma alkaa, Fina kuolee. Ennen kuolemaansa Fina mainitsee Merenalle kreivitär Mulleswärdistä ja Hovilan kylästä, mutta hän ei ehdi sanoa aivan kaikkea. Kun äiti sitten tuo Merenalle Finan piirongin laatikosta ovaalinmuotoisen peilin, alkaa tapahtua kaikenlaista kummallista − eikä aikaakaan, kun Merena löytää itsensä keskeltä seikkailua. Pian hän oivaltaa matkanneensa vuoteen 1941 ja tutkivansa kreivitär Fredrika Mulleswärdin kartanoa, jossa tuntuu olevan jotakin salaperäistä. Kuka kreivitär Mulleswärd oikein on? Ja mitä varten kartano on hylätty? Entä miten Merena pääsee takaisin kotiin?
  
Helsinkiläinen kirjailija Maami Snellman on varhaiskasvatuksen opettaja ja steinerkoulun opettaja, joka työskentelee sanataideopettajana. Hän on kirjoittanut lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja sekä yksin että yhdessä mm. Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin kanssa.
  
140 sivua, Kvaliti 2021
  
Luettu myös täällä: Kirjahyllyn päiväkirja
  
Samankaltaista luettavaa: Sanna Isto: Sirpale, Tuutikki Tolonen: Agnes-sarja, Lewis Carroll: Alice peilintakamaassa

Kaksi huikeaa VaLas-kirjaa

  

Mikä on VaLas?

  

Nimi tulee sanoista vapaat lasten- ja nuortenkirjailijat ja sen takana on joukko suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Nykyään moni laadukaskin teos jää julkaisematta, koska sen ei katsota myyvän riittävästi. VaLas-kollektiivissa halutaankin ylläpitää monipuolista kirjallisuuskenttää ja nostaa esille laatukirjallisuutta.

  

VaLas-kirjailijat haluavat tukea lasten ja nuorten lukemista tarjoamalla korkeatasoisia kirjoja erilaisille lukijoille. Vaikka tekijät kuuluvat kollektiiviin, julkaisevat he eri kanavissa. Esimerkiksi tässä postauksessa esittelemäni kirjat on julkaistu RanRan ja Icasos-kustantamoissa. Kirjat tunnistaa tuosta valas-logosta. Lisää tietoa löytyy esimerkiki täältä. Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä, vaan omasta mielenkiinnosta lanua kohtaan.

  

Törmäsin VaLas-kirjoihin loppuvuodesta 2020 somessa. Ensimmäisenä bongasin Sari Peltoniemen huikeaksi osoittautuneen Täältä minä karkaan. Luin sen jälkeen vielä Anne Leinosen ajatuksia herättävän Holtiton masiina. Molemmat ovat vetäviä lanu-kirjoja, jotka haastavat lukijaansa sopivasti. Seuraavaksi lisää niistä. Kirjat lainasin kirjastosta.

  

*****

   

“Minä en ollut ikinä ollut kovin rohkea, enkä uskonut sellaiseksi muuttuneeni.

Oli vain ollut pakko lähteä.”

  

  

Sari Peltoniemen Täältä minä karkaan on ahmaistavan hyvä dystopia varhaisteineille ja sitä vanhemmille. Siitä tuli yksi lastenkirjasuosikkini, jonka luin vuonna 2020. Eikä ihme, että se palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla.

  

Voi kuinka vihasin sitä, että “kaikki järjestyy” oli muuttunut pelkäksi sanahelinäksi. (s. 203)

  

Päähenkilö Leopolda (joka on muuten tyttö, toisin kuin arvelin aluksi) on päätynyt orpokotiin. Hänelle on valehdeltu vanhempiensa kuolleen. He kuuluivat vastarintaan ja ovat siksi joutuneet pakenemaan maasta, joka on sisällissodan ja vallankumouksen jälkeen muuttunut diktatuuriksi.

  

Kaikki valmistelut oli tehty niin hyvin kuin mahdollista. Oli minun viimeinen päiväni Aamuruskossa, mutta kukaan ei tiennyt sitä. Hyvästelin heitä vain mielessäni. (s. 101)

  

Nimensä mukaisesti kirjassa lopulta karataan orpokodista, jossa tukka oli saksittu lyhyeksi kuin vastasyntyneillä linnunpoikasilla, rangaistu pienistäkin virheistä sulkemalla koppiin ja viidestäkymmenestä rikkeestä lapsille oli tatuoitu rasteja, joiden takia he eivät tulisi aikuisena koskaan saamaan töitä, joulua ja syntymäpäiviä ei juhlittu, eikä ruokaakaan saatu riittävästi. Onneksi orpokodin puutarhuri on sentään kiva.

  

- Miksi sinun on niin vaikea käyttäytyä kuin kunnon tyttö? 

Varmaan siksi, että suurin osa rikkeistäni oli vahinkoja. Ehkä kunnon tytöille ei sattunut niitä. He muistivat käydä illalla vessassa eivätkä he olleet niin nälkäisiä että varastaisivat omenoita. (s. 22)

  

Loppupuoli kirjasta kertoo pakomatkasta. Pitkin tarinaa luodaan kuvaa maailmasta, joka muistuttaa paljon omaamme, sillä Auschwitz ja viikingit kuuluvat tuonkin maailman historiaan. Ennen sotaa Leopolda on katsonut telkkaria ja omistanut niin kännykän kuin tietokoneenkin. Uuden hallitsijan aikana kansa elää kuin menneenä aikana ilman sähköä ja on valjastettu pakkotyöhön, sähköautot on korvattu vanhoilla, kovaäänisillä romuilla, ulkonaliikkumiskielto on voimassa, dronet ja robotit valvovat, että sääntöjä noudatetaan.

  

Olen tietenkin nähnyt millaisia asioita sota oli saanut aikaan Dyniassa. Lisäksi oli lukenut historian läksyni, nähnyt elokuvia ja käynyt museoissa. Olin käynyt äidin ja isän kanssa katsomassa jopa Auschwitzin keskitysleiriä, niin että tiesin kyllä maailmansotien kauhuista. 

Niitten piti kuitenkin olla jotakin mennyttä, joita ihmiset eivät enää ikinä tekisi. Eivät varsinkaan Dyniassa, joka oli kauan ollut turvallinen ja hyvinvoiva maa. Siellä kaikista oli pidetty huolta ja lähetetty tarvittaessa apua muuallekin. (s. 152-153)

  

Kirjan maailmankuva on synkkä ja ahdistava. Fiktion kautta herätellään nuortakin lukijaa ajattelemaan oma aikamme ilmiöitä kuten erilaisuutta, rasistista syrjintää, äärioikeistolaisuuden nousua, lapsityövoimaa ja pakolaisuutta. Mukana on myös ripaus magiaa, josta olisin lukenut mielelläni enemmänkin.

  

Jatkuva epävarmuus väsytti. Ja kun väsytti tarpeeksi, niin alkoi tuntua siltä, ettei millään ollut väliä. -- Me olimme pitkään pelänneet melkein koko ajan. -- Pelko -- ei päästänyt otteestaan edes nukkuessa vaan luikerteli uniin. (s. 146 ja 171)

  

Kirjassa on hienovaraisia viittauksia (ainakin minun tulkintani perusteella) Harry Potteriin: “Olin lukenut tarinoita onnettomista orpolapsista ja pitänyt niitä vähän yliampuvina. -- julmat hoitajat pistivät heidät asumaan portaitten alle. -- Nyt minä olin sellainen lapsi.” ja: “tuuhea tukka, jota [Henryk] ei saanut millään aisoihin. Se sojotti kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes Magda-täti leikkasi sen aivan lyhyeksi. Mutta se kasvoi aina kuin taian voimasta nopeasti takaisin.”

  

Kirjan mangamainen kansi toivottavasti houkuttelee lukijoita tarttumaan tähän vaikuttavaan teokseen. Loppuun vielä lainaus, joka sopii kuvaamaan hyvin viimeaikaista säätä:

  

Dynian talvet tapaavat olla lempeitä. -- Tämä talvi oli toisenlainen. -- [lunta] satoi joka päivä lisää ja pakkanen nousi enennäkemättömiin lukemiin. (s. 77)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Miltä tuntuu, kun menettää kaiken? Leopolda tietää. Miltä tuntuu asua painajaismaisessa lastenkodissa? Leopolda tietää. Leopoldan on päästävä pakoon.

  

Leopoldalla on mukavat vanhemmat ja viihtyisä koti. Hän käy koulua ja huolehtii Jaguaari-kissastaan. Kaikki muuttuu, kun Dyniassa tehdään vallankaappaus. Uusi hallitsija on kenraali, joka ei tunne sääliä vastustajiaan kohtaan.

  

Leopolda päätyy Aamuruskon lastenkotiin, jossa on vastassa ihana Agatha-täti. Helpotus vaihtuu kuitenkin nopeasti huoleksi, kun Leopolda huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Lapset joutuvat rehkimään aamusta iltaan ja kärsivät nälkää. Kadulla partioi Kaapparirohmu ja puutarhassa touhuaa merkillinen robomies. Lopulta Leopolda ymmärtää, että hänen on paettava. Mutta miten se voi onnistua, kun nälkä kurnii vatsassa, sotilaat partioivat kaikkialla ja Kaapparirohmu on armoton? Vihollinen vaanii, mutta ystäviäkin voi löytyä yllättävistä paikoista.

  

Täältä minä karkaan on dystopiaromaani kaiken ikäisille. Jännittävän seikkailun lomassa lukija tulee pohtineeksi, millaista on menettää kaikki se, mihin on tottunut.

  

Sari Peltoniemi on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000. Hän on taiteilijaprofessori ja VaLas-aktiivi.

  
228 sivua, RanRan 2020
  
Kirja on luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin
  

Samankaltaista luettavaa: Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka, Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun

  

*****

  

“Jos maailmaa voi muuttaa nappia painamalla, on siinä jotakin todella häiritsevää. 

Sehän tarkoittaisi, ettei kaikella sillä mitä teemme ole merkitystä. 

Kaiken voi pyyhkiä pois yhdellä napin painalluksella, tuosta vain.”

  

  

Anne Leinosen Holtiton masiina pääsi yllättämään. Tosi kiinnostavaa pohdintaa rinnakkaistodellisuuksista ja eroista niiden välillä. Mitä jos jossain toisessa todellisuudessa paras kaverisi ei edes haluaisi puhua kanssasi tai vielä pahempaa olisit kiusaaja, joka on ottanut kaverin kohteekseen? Kuinka monin tavoin saman ihmisen elämä voi mennä erilaisten valintojen takia?

  

Riekki -- oli pahin huijari, sillä hän näytteli sellaista ihmistä, jollainen ei ollut koskaan ollut. -- Riekistä tuntui pahalta. Hän ei pitänyt siitä ihmisestä, jollainen hän mitä ilmeisimmin oli tässä todellisuudessa. (s. 24 ja 26)

  

Leinonen käsittelee upeasti ystävyyttä ja multiversumia nuorellekin lukijalle sopivalla tavalla (ja aikuisenakin olin tiukasti tarinan imussa). Lisäksi päähenkilö Riekillä on kaksi isää, jotka otetaan tarinan maailmassa ihan normaalina asiana, jota ei ole tarvetta kommentoida mitenkään, siinä missä niitäkään vanhempia, jotka ovat eri sukupuolta.

  

Neljännellä luokalla olevan Riekin ystävä Iisa on rakentanut todenmuokkausmasiinan, jonka nappulaa painamalla voi siirtyä toisiin ulottuvuuksiin. Kuulostaa varsin kunnianhimoiselta projektilta tuon ikäiselle, vai mitä?

  

- Ei todellisuutta voi muuttaa, Emin tokaisi järkevästi. - Jos voisi, joku olisi sen jo tehnyt. ja meidän kaikkien elämä olisi yhtä glitteriä ja ketsuppia. (s. 8)

  

Riekki päättää testata laitteen. Aluksi hän ei edes tajua minkään muuttuneen, mutta huomaa pian jonkin talon olevan eri värinen kuin hän muisti, isä ja Pöffi ovat pukeutuneet eri tavalla ja nämä tuntuvat myös harrastavan eri asioita kuin sen maailman itsensä, josta Riekki on peräisin.

  

Yöllä Riekki makasi sängyssään ja tuijotti kattoa. Häntä pelotti, mihin oli sotkeutunut. Kaikki tutut ihmiset olivat olemassa mutta pienetkin muutokset häiritsivät. (s. 22)

  

Jos joutuisi rinnakkaiseen maailmaan, kuinka voisi kertoa asiasta kenellekään. Kukaan ei uskoisi sinua ja pahimmassa tapauksessa epäilisi mielesi terveyttä. Mitä jos matkustamiseen käyttämäsi laite hajoaisi, etkä ehkä koskaan voi palata? (Tätä käsiteltiin myös Claudia Grayn YA-trilogiassa Firebird.)

  

Riekkikin toteaa, ettei voisi kertoa isälle ja Pöffille ahdistuksestaan ja koti-ikävästä, kun nämä eivät voisi ymmärtää asiaa. Ja mikä lopulta on “aito todellisuus”? Jos rinnakkaisia todellisuuksia todella on, ne ovat kaikki yhtä aitoja, ne eivät vain ole sama todellisuus kaikille.

  

- Mutta onko se sinun todellisuutesi varmasti oikea? Emin kysyi. - Jos sekin on väärä? Tai tämä on se oikea, ja sinä olet elänyt jonkinlaisessa unitodellisuudessa? 

-- 

Riekin näkökulmasta tämä todellisuus oli vinksallaan, mutta Eminille kaikki oli tietenkin aitoa ja totta. Emin eli tätä omaa todellisuuttaan joka päivä. Mutta kumpi oli oikea? (s. 32)

  

Jos sinä voisit painaa sellaisen masiinan nappulaa, jolla voisit muuttaa maailmaa rinnakkaiseen maailmaan matkustamisen sijaan, mitä muuttaisit? Tähän on varmasti näin koronan jälkeisessä, ilmastokriisistä kärsivässä maailmassa helppo vastata. Minä poistaisin maailmasta suvaitsemattomuuden, epätasa-arvon, köyhyyden, nälän ja saasteet (noin aluksi), mutta pitäisin samalla ihmisten määrän maltillisena, jotta luonto pystyisi tulemaan toimeen populaatiomme koon kanssa.

  

Kummassakin näissä kirjoissa päähenkilö puhuu siitä, kuinka mullistavien tapahtumien jälkeen kaipaa vain tavallista, ennalta-arvattavaa arkea, mennään kouluun ja jännittävintä on, kuinka hammastahna meinaa loppua. Tässä varmasti on sellainen totuuden siemen näin korona-aikaankin.

  

- Kuka antaa koiralleen nimen Kakka? Riekki virnisteli. 

- Mitä ihmeellistä siinä on? Emin vastasi. -- - Kakka on vain sana, joka ei tarjkoita yhtään mitään 

-- 

- Kakka, se mikä tulee pepusta ulos. 

- Hyi. Eihän koira ole mikään uloste. 

- Mutta kakka on. (s. 36)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Riekki, Emin ja Iisa osallistuvat koulun tiedepäivään itse tehdyllä koneella, jonka on tarkoitus muokata todellisuutta. Koulupäivät olisivat kolmen tunnin mittaisia, kotona takapihalla olisi huvipuisto jne.

  

Kun Riekki painaa nappia, maailma todellakin muuttuu. Naapurin Kinkeroinen alkaa urheilla ja isälle kasvaa tukka.

  

Kaikki muutokset eivät ole suinkaan mukavia. Riekki huomaa olevansa muiden mielestä kiusaaja. Iisa ja Emin eivät olekaan enää hänen parhaita ystäviään.

 

Riekki haluaa asiat takaisin ennalleen, mutta sitä varten hänen on pantava kaikki peliin, eikä se onnistu yksin, vaan hän tarvitsee ystävänsä takaisin.

  

Holtiton masiina käsittelee toveruuden, rohkeuden ja olemisen kysymyksiä lämpimän mieleenpainuvalla tavalla.

  

Kirjan on kuvittanut sarjakuvataiteilija Broci.

  
78 sivua, Icasos 2020
  
Kuvittanut: Broci