Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. lokakuuta 2024

Siri Kolu: Hohtavat

  
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Halloween lukuhaaste: Musta kansi
  
Siri Kolun Hohtavat oli yksi kirjasyksyn eniten odottamiani teoksia. Harmillisesti kirja ei täyteläisestä ja tiiviistä, mutta samaan aikaan kauniista ja kiihkeästä kielestään huolimatta onnistunut koukuttamaan minua puolelleen.
  
Idea hohtavista olennoista, jotka ilmoittavat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa, on kutkuttava, mutta Kolu nojaa aivan liian voimakkaasti kristilliseen kuvastoon, joka ei itseäni ateistina puhuttele ollenkaan. Maailmaloppu ja LGBTIQA+ hahmot antavat toiveen, että teos olisi täysin omalla lukumakuvyöhykkeelläni, mutta voihan pöh, kun tämä osoittautui varmasti yhdeksi vuoden huonoimmista lukukokemuksista.
  
Päähenkilö on päivä ennen hohtavien paluuta 17-vuotta täyttävä Aniara (nimetty Harry Martinsonin Aniaran mukaan). Hän on seurustellut vuoden ulkona viihtyvän Kaprin kanssa. Tässä on paljon samaa kuin Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat, Mats Strandbergin Loppu ja Sini Helmisen Kunnes kuolen teoksissa - mutta älkää antako toiveiden kohota liian korkealle (pun intended).
  
– Meillä on viikko. -- – Tapahtuu joku juttu, josta jenkit on tehneet tuhat elokuvaa. Komeetta. Ydinsota. Avaruussäteily. Jäämyrsky. Planeetantappaja.
--
Kuolisimme? Katoaisimme? Ylösnousisimme? Lakkaisimme olemasta (s. 50-51)
  
Osa ihmisistä saa hohtavilta hehkuvan kädenjäljen kehoonsa ja kutsun paikkaan, jonka annetaan olettaa olevan ikuisen valon kaupunki, ihmiskunnan viimeinen arkki tai jokin vastaava kristillistä paratiisia vastaava paikka valituille. Moni kutsuukin hohtavia enkeleiksi, jotka ilmoittavat suuren ilon ihmiskunnalle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä merkin saaneille tai ilman sitä jääneille lokakuun 21. päivä tapahtuu. Mutta eipä sitä tiedä lukijakaan, sillä loppu on niin avoin ja vapaa tulkinnoille.
  
Nojaamalla rohkeammin fantasiaan tai scifiin, omiin kuviteltuihin maailmoihin ja olentoihin, tämä olisi toiminut paljon paremmin. Loppuratkaisu jakaa varmasti paljon mielipiteitä, ja se olisi voinutkin olla hyvä, jos ei olisi jäänyt niin mitäänsanomattomaksi. Olisin halunnut paljon selkeämmän lopun, vaikka tavallaan ymmärrän tämänkin kerrontaratkaisun.
  
En kyllä osaa suositella tätä kenellekään, sillä vaikka teos on todella lyhyt, karvan alle 200 sivua (viimeisillä sivuilla on nimittäin kirjalistaus kaikista teoksessa mainituista tai sen inspiraationa toimineista teoksista, jopa se Raamattukin), niin ei tämä kyllä täytä omia kriteereitäni eteenpäin vinkattavasta kirjasta vaikka kielellisestä tyyli onkin mainio.
  
Kaikki on kaunista.
Kaikki on kesken.
Kaiken lävitse käy tuuli. (s. 93)
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
"Sinulla ja minulla, rakkaudellamme, on viikko aikaa."
  
Palkitun kirjailijan hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta. Voiko kohtalonsa vielä valita?
  
Hohtava juna ilmestyy asemalle vähän ennen syyslomaa, kello 18.10. Junasta ilmestyy Hohtavia, olentoja, jotka saapuvat merkkaamaan ihmisiä valolla. He kertovat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa. Koskeeko varoitus vain merkittyjä?
  
Lukiolaiset Ani ja Kapri ovat rakastaneet toisiaan vuoden. Kaikki on alussa, kaikki on mahdollista. Kunnes Hohtavien saapuminen muuttaa suunnitelmat, maailman - ja heidät. Mitä ehtii vielä viikossa? Mitkä salaisuudet täytyy kertoa ennen maailmanloppua? "Lupaa että me valitsemme toisemme, kävi tässä maailmassa miten tahansa."
  
200 sivua, Tammi 2024
   
Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä
  
Samankaltaista luettavaa:

maanantai 31. heinäkuuta 2023

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 17 | Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

"Mutta pieni Maija oli luonteeltaan levoton, ja tuskinpa hän olisi ajan mittaan 
viihtynyt mehiläisten yksitoikkoisessa elämässä. Sekä eläinten että ihmisten joukossa 
on yksilöitä, jotka eivät voi mukautua muiden tapoihin; on syytä olla hyvin varovainen 
ja harkitseva, kun arvostelee heidän käyttäytymistään. Sillä levottomuus ei suinkaan 
aina johdu laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan sen pohjana usein on totinen 
kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin arkinen elämä voi tarjota"
  
  
Klassikkohaasteen kierroksen 17 vetovastuussa oli Oksan hyllystä -blogi.
  
Maija Mehiläinen oli yksi lapsuuteni suosikkianimaatiosarjoista, ja taisinpa lukea muutamia sarjakuviakin, joissa tuo pienen pieni mehiläinen ystävineen seikkaili. Niinpä olikin kiinnostavaa, kun heinäkuussa 2020 (muistelin ensin, että viime kesänä, mutta hups, ehtihän tuossa pandemian aikana vilahtaa useampikin vuosi välissä) löysin alkuteoksen kirpparilta. En edes tiennyt, että Maija lennähti pesästään ensimmäisen kerran itävaltalais-saksalaisen Waldemar Bonselsin kirjoittamassa romaanissa jo 1900-luvun alkuvuosikymmenillä.
  
– Huoneessani asuu vanhahko ihminen. Hän hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla, jota hän pitää piilossa nurkkakaapissa. (s. 64)
  
Jokainen luku on oma seikkailunsa, joissa "poikkeuksellisen luonteen" omaava Maija, joka "ei ole niin kuin muut mehiläiset" tutustuu elinympäristönsä muihin asukkaisiin, hän ei nimittäin halunnut raataa päivästä toiseen hunajaa hakien. Nämä retket olivat kirjan parasta antia, vaikka Maija joutuu vaaranpaikkoihinkin, useammin kuin kerran, kuten "häijyn" Tekla-hämähäkin seittiin. 
  
Maija tapaa muiden muassa ruusussa asuvan Peppi-nimisen ruusukuoriais-miehen, jonka rouva ei juo vettä "koska hänen munuaisensa eivät siedä sitä", runoilevan leppäkertun, Hannibal-lukin jolta puuttuu yksi jalka sekä epäilevän tuhatjalkaisen nimeltään Hieronymus. Kaikkein erikoisin kohtaaminen on kuitenkin keijun kanssa.
  
Kukasta nousi aivan pieni ihminen. -- äkkiä puhkesi hartioista kaksi loistavaa siipeä, valkoista kuin kuutamo ja puhdasta kuin lumi.
--
– Me keijut elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos poistumme kukasta, täytyy meidän kuolla aamunkoitteessa.
--
– Uneksivatko ihmiset nukkuessaan? 
– Eivät vain silloin, sanoi keijukainen. Usein he uneksivat hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman kallellaan ja katse vaipuneena etäisyyteen aivan kuin se tahtoisi nähdä taivaaseen saakka. (s. 110-112 ja 120-121)
  
Keiju kertoo, ettei voi näyttäytyä ihmisille kuin heidän unissaan ja haaveissaan. Samaan aikaan tässä mainitaan toistuvasti (ja omaan makuuni aivan liikaa) Jumala ja kuoleman kohtaaminen urhoollisesti. Maijakin tuntee "onnekasta uhrautumisen halua ja uljuutta" ja tahtoisi kuolla kuningattarensa puolesta, kun herhiläiset hyökkäävät kotipesään. 
  
– Ymmärrättekö myös ihmisten puhetta? 
– Se on kysymys, johon on vaikea vastata, pikku neiti, sillä ei ole vielä todistettu, osaavatko ihmiset puhua. (s. 56)
  
Mehiläisten keskuudessa ihmisistä puhutaan ylettömän ylistävästi ja Maijan opettaja Kassandra jopa kieltää häntä uskomasta muiden eläinten puheita ihmisistä. Esimerkiksi sudenkorento-Surri kertoo Maijalle taskusta, joka on "ihmisten uloimmassa nahassa oleva varastokammio" ja kuinka ihmisellä on keinotekoinen pistin, linkkuveitsi ja joskus "poikaihmiset ovat pyydystäneet korentoja huvikseen ja repineet niiltä siivet ja jalat". 
  
– Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat, vihreät puut ja kukkaiset niityt, hopeiset järvet ja lirisevät, välkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin, korkeimman ja täydellisimmän minkä luonto on synnyttänyt. (s. 9)
  
Hieman hidastempoinenhan tämä on verrattuna moderneihin lastenkirjoihin ja sen ikä näkyi hieman negatiivisesti suomennoksessakin, jossa käytetään esimerkiksi sukupuolitettuja ilmaisuja ystävätär ja opettajatar, Maijaa haukutaan poroporvariksi, itsensä esitetään sen sijaan että esiteltäisiin ja sanojen taivuttaminenkin on erilaista kuin nykyään (esim. puolustihe, ylemmä). Uusin löytämäni versio kirjasta on viime vuodelta (äänikirja ikäsuosituksella 5+), mutta en tiedä, onko siihen tehty päivityksiä. 
  
Isoimman miinuksen klassikko saa kuitenkin siitä, että sen kirjoittaja oli tunnetusti antisemitisti. 
  
– Elämän koulussa kyllä vielä opitte. (s. 34) 
      
    
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
    
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
    
Arvosana:
    
Takakannesta:
Klassikkokirja Maija Mehiläisestä kertoo sekä itsenäistymisestä että uskollisuudesta yhteisölleen.
  
Maija Mehiläinen kasvaa mehiläispesässä ystävien ja perheen keskellä. Kun pesä käy ahtaaksi kaikille, on aika perustaa uusi siirtokunta. Utelias Maija haluaa neuvoista välittämättä lentää tutkimaan omin päin maailmaa.
  
Omille teilleen lähdettyään Maija kokee monia hauskoja seikkailuja, mutta jäätyään herhiläisten vangiksi, hän pääsee selville hurjasta suunnitelmasta tuhota mehiläiset! Maijasta tulee herhiläisodan sankari ja tarina pikku mehiläisestä kertookin paitsi itsenäistymisestä myös uskollisuudesta.
  
Waldemar Bonselsin Maija Mehiläinen ilmestyi Saksassa 1912 ja ensi kerran suomeksi vuonna 1919. Tarinasta on tehty useampi elokuva sekä 104-osainen suosittu piirrossarja. 
  
Suomentanut: Hannes Salovaara ja Kirsti Kunnas (runot), 167 sivua, WSOY 1987 (3. painos, 1. painos 1919)
  
Alkuperäinen nimi: Die Biene Maja (1912)
  
Kuvittanut: Eva Laurell

lauantai 10. kesäkuuta 2023

Dekkariviikko | Lapset ratkovat ongelmia niin Maassa kuin Kuussakin

"Oliko pölypallero herännyt eloon? Oliko sille kasvanut jalat ja tietoisuus?
    
– Oletko sinä Pölykoira? T-bot huusi piilostaan.
  
– Qwark! otus haukahti."
  
  
Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin kynäilemä Pet Agents -sarja on ollut todella kiehtova sekoitus scifiä ja söpöjä eläimiä (etenkin Peliin kätketyt oli huima), mutta tällä kertaa ei kolahtanut. Olisin halunnut pitää enemmän, mutta ei. Tässä oli kaiken lisäksi useita kirjoitusvirheitä. Esimerkiksi alkaen siitä, että kirjan nimi on typotettu selkämykseen "Tehtäva Kuussa".
  
– Uskotteko, että on muita planeettoja, joilla on elämää? X kysyy.
--
– Minä en usko avaruusolioihin, sanoi Kati-e
--
– Sinäkin olet avaruusolio, Timi sanoi Kati-elle vakuuttavalla äänellä. – Tiedekeskuksessa sanottiin, että kaikki aineet, joita ihmisissä on, ovat syntyneet tähtien ytimissä. Olet tähtien lapsi. (s. 44-45)
  
Sarjan kahdeksannessa osassa ollaan tosiaan Kuussa ja voisi kuvitella, että tarjolla olisi vielä enemmän scifiherkkuja kuin aikaisemmin ja noh, olihan niitä. Samaan aikaan tämä vaan oli kaikkein epäuskottavin teos tähän mennessä. Kyllä, minä olen se ihminen, joka olettaa ja vaatii lastenkirjoiltakin loogisuutta - samaan aikaan, kun hyväksyy, että kuusivuotias voi koodata robotin, joka puhuu eläinten kielillä. Lukijaa ei kuitenkaan tule iän perusteella aliarvioida. Seuraa juonipaljastuksia, jotka kannattaa lukea harkiten eteenpäin.
  
En usko hetkeäkään, että jos jollakin on olemassa androidin rakentamiseen tarvittava teknologia, Nasaa vastaava Nao tuskin käyttäisi laatikkomaisia robotteja, joilla on monotoninen ääni. Siis hyvänen aika, Kati-en rakentaman Ti-bot on niin paljon edistyneempi! Yksi uusista hahmoista on pahasti allerginen ja jäin miettimään, eikö tuota vaivaa (joka on itselleni harmillisen tuttu) ole vieläkään ratkaistu. Kun tällä hetkellä on jo tutkimuksia esim. kissa-allergian vastaisesta rokotteesta.
  
Ja jos avaruustukikohdan vieressä olisi vuosikymmeniä ollut ulkoavaruudesta kotoisin oleva avaruusvalas ja sen telepaattinen matkustaja, miten kummassa se olisi voinut säilyä piilossa. Ja miksi vasta kuu-turismi oli vaarantava tekijä, ei pysyvä kaupunki kivenheiton päässä? Ja miksi kummassa Nao pyytäisi apua joukolta lapsia, kun heillä on käytössään planeetan terävimmät tyypit?
  
– Esittelen vielä robottimekaanikkomme Selene Lyyran. Hän on kyborgi. 
Kuvaan tuli nainen, joka heilautti konekättään. 
– Tiedättekö mikä on kyborgi? Selene kysyi. 
– Ihminen, johon on yhdistetty teknologiaa, Timi tiesi. 
– Aivan oikein, Selene sanoi. – Minulla on robottikäsi. Tavallaan myös ihmiset, joilla on vaikkapa kuulokoje tai sydämentahdistin, ovat kyborgeja. (s. 30-33)
  
Teoksen nykyaikaamme edistyneemmässä maailmassa tuskin kutsuttaisiin mekaanisen proteesin käyttäjää kyborgiksi (viittaus kuulolaitteen tai sydämen tahdistimen käyttäjiin on myös liian antiikkinen). Tuollainen proteesi olisi joko täysin arkipäiväinen tai tilalle olisi tyyliin kasvatettu petrimaljassa uusi käsivarsi. Kyborgi tuntuukin vain inhottavalta slurrilta.
  
Toinen slurri on sanan "hullu" runsas viljely, esim. lemmikit ovat tulleen "kuuhulluiksi". Kati-e käyttäytyy epäloogisesti hahmollensa, sillä hänestä on tullut someriippuvainen perustettuaan lemmikkiaiheisen tubekanavan (mikä tuntuu askeleelta taaksepäin vrt. nykyhetken levysoitin intoilu). Miksi läppärikin näyttää samalta kuin nykyään, eikä esimerkiksi hologrammiprojektiolta (teknologia kun on teoksen maailmassa olemassa).
  
En voinut kuin painaa kämmenen otsaani kirjan lopussa olevaan vinksahtaneen androidin masinoimaan robotit vs. lemmikit taisteluun. Olisi edes menty samanlaisella meiningillä kuin Wall-essa huoltoa kaipaavien robottien karatessa riehumaan, mutta ei. Tämä ei ollut viihdyttävä ratkaisu. Ja niin hyvä alku kuin tällä olikin Earth hourissa, en ollut uskoa, että lopussa päädyttiin tällaiseen kakofoniaan.
  
Tässä tuntui olevan paljon viittauksia suuntaan jos toiseen. Esimerkiksi identtisten lentäjäsiskojen sukunimi on Wright (lentäjäveljekset Wright), Kuun ainoan kaupungin nimi on Artemis (Andy Weirillä on  teos, joka sijoittuu niin ikään kuukaupunki Artemikseen) ja avaruusvalas näyttää lähtiessään aivan Final Spacen Mooncakelta. Mutta pakko antaa plussaa karhukaisista! Odotin koko ajan, että ratkaisu Kuun lemmikkiongelmiin olisi liittynyt jotenkin mycelial networkiin (tai vastaavaan), niin kuin Star Trekissä, mutta olikin paljon tylsempi. Jospa seuraava osa olisi tasollaampi.
  
  

Arvosana:

    
Takakannesta:
Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmanneet lapsiagentit matkalla avaruudessa!
  
Pet Agents -sarjan kahdeksannessa osassa lemmikkiagentit kutsutaan Kuuhun selvittämään kimuranttia avaruusmysteeriä.
  
Kun kuuaseman eläimet alkavat käyttäytyä kovin oudosti, Lemmikkiagentit saavat jännittävän tehtävän. Mutta selviääkö arvoitus koskaan, kun Kati-e ratkoo Kuustakin käsin vain maapallon lemmikkiongelmia huippusuositulla YouTube-kanavallaan? Ja voiko Ti-bot olla oikeassa… Onko syyllinen sittenkin avaruusolento?  
  
176 sivua, Tammi 2023

 

 Sarjassa ilmestyneet:

  
*****
  
"– Meidän kaikkien valinnoista riippuu, millainen maailma on tulevaisuudessa."
  
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta
  
Operaatio IlmastoAreena päätyi lukulistalleni tavattuani kirjailija Päivi Tuulikki Koskelan Oulun kirjallisuuden talon kirjagrammaajaillassa tammikuussa. Suhtauduin kirjaan aluksi varauksella, sillä sen Goodreads-keskiarvo oli vain 2,5 tähteä, enkä löytänyt teoksesta ainoatakaan arvostelua netistä. En ymmärrä, miksi tästä ei puhuta enempää, sillä teoksessa on kiinnostava teema, hyvät hahmot ja upeaa kieltä. 
  
Niilolla oli ollut mummulassa selittelemistä, kun hän oli ilmestynyt yltä päältä mudassa ja naarmuilla. Mummu oli kuitenkin suhteutunut asiaan tyynesti. 
– Seikkaillessa joskus ryvettyy, mitäpä siitä. (s. 60)
  
Nea ja Niilo matkaavat junalla Helsingistä Ouluun. Heidän on tarkoitus viettää osa kesälomastaan Iissä asuvien mummon ja papan luona. Heidän ystävänsä Venla on päässyt myös mukaan ja kolmikko odottaa innoissaan, mitä kaikkea loman aikana ehtii tekemään.
  
Yhtäkkiä oli kuin he olisivat ajaneet satukirjaan. Tie kapeni. Vanhat puutalot valkoisiksi maalattuine ristikkoikkunoineen reunustivat tietä. Koivu huojui leppeästi tuulessa, sinisenä välkehtivä joki vilahteli talojen välissä, kukkaruukut ikkunalaudoilla pursuivat erivärisiä kukkia. (s. 7)
  
Aivan mainio teos siitä, kuinka lapset ja nuoret käyvät monikansallista jättifirmaa vastaan paljastaakseen heidän päästöhuijauksensa. Clean Energyllä ei olekaan ihan niin puhtaat paperit taskussa kuin se antaa olettaa. Tuulivoimaloiden sijaan sähköä tuotetaankin paljon törkyisemmillä menetelmillä, mutta toiminta on piilotettu nerokkaasti. Äärimmäisen ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos kaikenikäisille.
   
– Älytöntä, että jotkut tekee rahan takia tuollaista, vaikka ilmastonmuutos uhkaa koko maapalloa. (s. 111)
  
Menee hyvin esimerkiksi Geoetsivien ja Ryhmä Errorin lukijoille, joskaan alakoululaisista kaikkein nuorimmat eivät välttämättä saa teoksesta sen koko tehoa irti. Aikuislukijana viihdyin myös todella mainiosti, vaikka loppupuolta olisikin voinut hieman venyttää, nyt palaset loksahtelivat paikalleen ihan pikkuruisen liian helposti. Onnellinen loppu saa kuitenkin luottamaan nuorten sukupolven kykyyn muuttaa asioita tulevaisuudessa parempaan suuntaan.
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Kesälomareissu saa odottamattoman käänteen, kun dronen avulla löydetään salaperäinen laitos keskeltä suota. Nea, Niilo ja Venla koettavat uusien ystäviensä kanssa paljastaa suuren luokan huijauksen koko maailmalle. Onnistuvatko he? Onko koko maapallo lopulta vaarassa?
  
Operaatio IlmastoAreena vie lukijansa jännittäviin seikkailuihin, joiden lomassa saadaan myös ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa.
  
Kirjailija Päivi Tuulikki Koskela on kirjoittanut satuja televisioon ja varhaiskasvatuksen käyttöön. Häneltä on julkaistu aiemmin yksitoista lastenkirjaa, osa entisellä nimellä Honkakoski. Operaatio IlmastoAreena on Päivi Tuulikki Koskelan toinen ympäristöteemainen lasten seikkailukirja. Ensimmäinen, Seikkailu Itämeressä, julkaistiin 2021.
  
129 sivua, Atrain & Nord 2022
  
Kuvittanuut: Hanna Kenakkala
     
Sarjassa ilmestyneet osat:
  • Seikkailu Itämeressä
  • Operaatio IlmastoAreena
  • Varastettu metsä (ilmestyy heinäkuussa 2023)
    
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

lauantai 6. elokuuta 2022

Pörröisiä ystäviä

"- Minulla saattaakin olla tähän ratkaisu, rouva Frang sanoi ovelana.
- Eikös tuo tyhjä käytöstä poistettu vesisäiliö olisikin oiva paikka lemmikkirotille?
  
Sisällä oli hämärää, vaikka katto oli parista kohtaa rikki. 
Keskellä tilaa kasvoi kirsikkapuu."

   
Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjan tekijätiimiin liittyi jokin aika sitten mm. Sensored reality -trilogiasta tuttu Anders Vacklin. He ovat nyt yhdessä aloittaneen neliosaisen sisarsarjan Lemmikkifrendit, jossa tutustutaan kuusivuotiaaseen Kati-een ennen kuin hänellä oli isoa eläinlaumaa. Tämä on suunnattu hieman nuoremmille kuin pääsarja, alkaen viisivuotiaista ja sopii vasta vähän aikaa sitten lukemaan oppineillekin, siinä missä myös Pet Agentsin vanhemmillekin lukijoille.  
  
- Äidille puhkesi paha eläinallergia, Kati-e kertoi. - Siksi me muutettiin kaksi vuotta sitten pois maalta. Maalla meillä oli paljon eläimiä. (s. 14)
  
Tässä ensimmäisessä osassa esitellään rotat Bitti ja Moodi. Kati-e haaveilee omasta koirasta ja leikkii, että vaha pesumoppi olisi koira. Pet Agentseja lukenut voikin muistaa, että tästä on puhuttu aikaisemminkin, sillä Kati-e tosiaankin saa myöhemmin koiran, jonka nimeää Mopiksi. 
  
Kati-en äiti (robotti- ja raketti-insinööri), jota ei aiemmin olla lainkaan nähty, on nyt mukana. Huippua! Hänen isänsä puolestaan on astronautti (ks. Pet Agents 6: Lumen saartamat).  Kati-e tapaa Nao-robotin (jonka kaima mainitaan myös Annukka Salaman YA-kirjassa Ripley -  Nopea yhteys). Päästään näkemään, kun Kati-e tutustuu talossaan asuviin ihmisiin ja saadaan viimein tietää, kuinka kummassa hän muutti asumaan vanhaan vesitankkiin.
  
Naolta Kati-e saa idean rakentaa robottikumppanin. Hän menee roskisdyykkaamaan osia teollisuusalueelle, kun hän kuulee yhtäkkiä pientä vikinää. Hieman erikoisesti Kati-e ottaa roskisrotat lemmikeikseen, mikä on minusta hieman kyseenalaista mallin näyttämistä. Kyllä, haaveilin itsekin lapsena, että pelastaisin kulkukissan ja piilottaisin sen vaatekaappiini, mutta villieläin ei todellakaan ole lemmikki ja osa lemmikiksi mielletyistäkin, eksoottisista eläimistä on myös erittäin epäeettisiä. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, millainen tarina Kati-en muiden lemmikkien taustalla on.  
  
Kati-e koodasi hetken robottiinsa "sielua" samalla kun rottasiskokset kiipeilivät uteliaina hänen olkapäillään. 
- Vähän bittiä ja moodia, hän selittää siimahännille. - Nehän ovatkin oivat nimet teille! (s. 77)
     
Kati-e menee kirjastoon, joka näyttää aivan Kallion kirjastolta.
Kirjastosta löytyy A.R.S. Horkan kauhusarjan mainos.

Arvosana:
        
Takakannesta:
Kuinka kaikki alkoi?
  
Lemmikkifrendit-sarja ilmestyy rinnakkain Pet Agents–sarjan ohessa. Ensimmäisessä Lemmikkifrendit-kirjassa kerrotaan, miten kuusivuotias Kati-e sai ensimmäisten lemmikkinsä, miten hän tutustui parhaaseen ystäväänsä Lisaan ja rakensi ensimmäisen robottinsa.
  
Lemmikkifrendit käynnistää Pet Agentsille helppolukuisemman spin off–sarjan, joka kertoo miten Kati-en ja Ti-botin agenttikaksikko sai alkunsa ja ratkaisi ensimmäiset tehtävänsä.
  
112 sivua, Tammi 2022
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Bitti ja Moodi
  • Moppi (ilmestyy syksyllä 2022)
  • Papu (ilmestyy keväällä 2023)
  • Mir (ilmestyy syksyllä 2023)
    
*****
  
"- Meille tulee koira! Meille tulee koira! Aino ja Isla rallattavat niin että huoneisto raikuu."
    
  
Unelmakoirat on heppakirjoista tuttujen Merja ja Marvi Jalon uusi, helppolukuisten koirakirjojen sarja (aikaisemmin heiltä on ilmestynyt myös Jesse-koirasta kertova sarja hieman vanhemmille lukijoille). Sarjan ensimmäisen osan on julkaissut Karisto, mutta myöhempien osien kustantajana on Kvaliti. 
 
Tämä on kiva sarja koirista tykkääville lukemaanoppineille. Äiti on sitä mieltä, että syksyllä koulun aloittava (siis saman ikäinen kuin Kati-e Lemmikkifrendeissä) Aino on liian nuori ottamaan vastuuta omasta koirasta. (Itsehän en antaisi lapselle omaa lemmikkiä ennen kuin lähellä täysi-ikäisyyttä, perheen lemmikit ovat asia erikseen.)
 
Lea-täti kasvattaa koiria ja jännittävästi on mukana myös rescuekoiratoiminnassa. Hän tuo välillä Ainolle vanhoja koiralehtiä joista hän yhdessä ystävänsä Islan kanssa leikkaa söpöjä koirakuvia, joita he liimaavat vihkoihinsa. 
 
Lea pyytää, voisiko Ainon perhe ottaa Aksu-koira tulee pariksi viikoksi hoitoon. Koirista suuresti pitävät ystävykset yrittävät suostutella vanhempiaan ottamaan koiran heille, mutta eivät onnistu siinä. Suru tulee, kun Aksulle löytyykin pian koti. Tytöt päättävät piilottaa Aksun ja valehdella, että se karkasi, ettei heidän tarvitse luopua karvaisesta kaverista. Mutta tietenkään suunnitelma ei onnistu niin kuin he ajattelivat.
 
Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka ovat aivan yhtä kamalia tässä kuin myöhemmissäkin osissa. Isommat tytöt suostuttelevat nuorempansa päästämään Aksun irti taluttimesta pihalla, mutta itkuhan siitä tulee, kun Aksua ei meinata saada kiinni. Henriikkan äiti haukkuu Aksua rääpäleeksi, joka varmasti kähveltää tavaroita ja pureskelee ne risoiksi.
 
Jalot ovat tunnettuja kirjailijoita, mutta harmillisesti heidän lastenkirjoihinsa on päätynyt aika paljon vanhentuneita ilmaisuja, kuten myös Lastenmaailmassa on todettu. Olen toki sitä mieltä, että lapsille tulee tarjota laajaa sanavarastoa sisältäviä kirjoja, mutta toisinaan liian vieras kieli vieraannuttaa lukukokemuksesta. En esimerkiksi ole itsekään ennen kuullut grillikylkiä kutsuttavan rimpsuluiksi.
  
    
Sain Ilkiön nimeltä Raipe arvostelukappaleena kustantamolta, kiitos! Tämä osa tuntui paikoin ensimmäisen kirjan toistolta (esim. isot tytöt olivat taas ostamassa mansikoita torilta), mutta höystettynä hössöttävällä koiralla. Raipe on aivan mahdoton ja tässä luodaan selvästi mustavalkeaa asetelmaa kurittoman rotukoiran ja tottelevainen sekarotuisen Aksun välille.
    
Ainon ja Islan naapuri mummo otti Aksun sillä ehdolla, että tytöt käyttäisivät sitä ulkona. Alku oli kuitenkin vaikeaa, kun isommat tytöt, Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka olivat kateellisia, mutta menettivät oikeutensa Aksun hoitoon kiusattuaan koiraparkaa ja sen nuoria lenkittäjiä. Nyt Henriikka on kuitenkin saanut oman koiran, joka on täysin tottelematon eikä sovi ensimmäiseksi lemmikiksi.
   
Kuinka likaista asunnossa täytyy olla, että sohva on täynnä rottia? Siinä ainakin nollattiin täysin Henriikan hienostelevan äidin ylimielisyyttä. Ja "hieman" eri sävyssä puhutaan rotista kuin Lemmikkifrendeissä. Talonmies virittelee loukkuja harmitellen, kun nykyään ei saa käyttää myrkkyä. Loukut ovat kuvan perusteella sellaisia, jotka ottavat rotat kiinni elävänä.
  
Tässäkin oli muutamia erikoisia ilmaisuja, kuten verbiä pönkiä en ihan täysin ymmärtänyt, "huudahtaa inhon ilmein" on hieman kankeaa ja päänahkaa tuskin sairaalassa neulotaan, vaan ommellaan. Lisäksi tossun alla oleva puoliso on hieman kyseenalainen ilmaus näin nuorten lasten kirjassa.
  
Tällä kertaa kirjassa oli nelivärikuvitus (mikä on aivan liian harvinaista, siitä plussaa), joskin huomasin, että yhtä kuvaa käytettiin kahteen kertaa - ovelaa kierrättämistä, mutta kuvan olisi voinut vaikka peilata, niin lainaus ei olisi ollut niin ilmiselvä! 
   
Arvosanat:
Aksu etsii kotia ♥♥♥ | Ilkiö nimeltä Raipe ♥♥
       
Takakannesta:
Ekaluokkalaiset Aino ja Isla asuvat viereisissä rapuissa ja ovat parhaita ystävyksiä. Tytöt haaveilevat omasta koirasta, mutta kummankaan äiti ei ole suopea ajatukselle. Lea-tädillä on huostaan otettujen koirien hoitola, ja kun hoitolassa on tilapäisesti täyttä, Ainon äiti suostuu ottamaan yhden koiran kahdeksi viikoksi perheeseen. Aino ja Isla haaveilevat mahdollisuudesta pitää Aksu kokonaan omanaan, ja tätä silmällä pitäen he laativat nerokkaan suunnitelman.
  
---
  
Aino ja Isla ällistyvät kuullessaan, että naapurirapussa asuva Henriikka on saanut oman koiran, jota sanotaan Raipeksi. Kohta käy ikävällä tavalla ilmi, ettei Henriikka pysty pitämään minkäänlaista kuria isolle ja tarmokkaalle ranskalaiselle paimenkoiralleen. Ensi töikseen Raipe yrittää päästä tyttöjen hoitokoiran Aksun kimppuun ja kaataa Sohvin pihalla niin pahasti, että hän loukkaantuu.
  
Kaiken lisäksi taloyhtiöön on pesiytynyt rottia. Ihmiset heittelevät kadunkulman nakkikioskilla roskia maahan, ja Henriikan äiti ruokkii myös lintuja, mistä talonmies ei lainkaan pidä. Aino ja Isla saavat määräyksen pitää Aksu kaukana roskakatokselta, koska sinne on asetettu rotanloukkuja. Mutta miten sitten käykään...
  
Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan kolmas osa. Ilmeikkään nelivärikuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.
    
60 ja 68 sivua, Karisto 2020 / Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Marjo Nygård / Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
  
Luettu myös täällä: Aksu etsii kotia: Lapsen maailma | Ilkiö nimeltä Raipe: Kirjahullun päiväkirja, Lue meille äitikulta

lauantai 21. toukokuuta 2022

Värikkäitä lastenkirjoja

"– Kyllä teistä tulee hyviä koirankäsittelijöitä, kun harjoittelette, 
Rike tietää, ja tyttöjen katseet kirkastuivat.

Niin tuleekin, Aino ajattelee. Heistä tulee maailman parhaat koirahoitajat!"
   
  
Arvostelukappale
  
En ole lukenut Marvi ja Merja Jalon Unelmakoirat-sarjan ensimmäistä osaa Aksu etsii kotia (joka on ilmestynyt Kariston kustantamana 2020), mutta tämä toinen osa Iki-ihana Jekku oli oikein mainiota lastenkirjallisuutta koirafaneille, vaikka hahmot eivät olisikaan vielä tuttuja.
  
Syksyllä ekaluokan aloittavat Isla ja Aino ovat saaneet luvan lenkittää naapurin Sohvi-mummon uutta koiraa, mutta voi surkeus, isosisko Enni kavereineen onkin ehtinyt paikalle ennen heitä. Isojen tyttöjen puistoretki ei mene hyvin, sillä hoitokoiran kimppuun käydään. Sen jälkeen vain Aino ja Isla saavat saavat ulkoiluttaa Aksua.
  
Yhdellä lenkillä he tutustuvat vähän isompaan poikaan Rikeen, jolla on ihana valkoinen samojedinkoira, Jekku. Ja sekös isompia tyttöjä harmittaa, Henriikka kun on poikaan ihastunut. He päättävät säikytellä arkaa Aksua. Tyttöjen kiusanteko on todella julmaa, sillä se ei kohdistu vain pikkutyttöihin vaan myös koiriin, joita ei todellakaan saa kohdella tuolla tavoin.
  
 Meidän pitää tehdä jotain, Enni päättää. – Annetaan likkojen maistaa omaa lääkettään. Saadaan vielä hyvät naurut, jos Aksu karkaa niiden käsistä.  (s. 43)
  
Onneksi Aksun omistaja näkee isompien tyttöjen juonitteluiden lävitse ja todistaa ilkitekoja. Henriikan koiria vihaava äiti Rauha ei silti usko naapurinsa puheita "täydellisestä" tyttärestään. Kirja loppuu on sen verran kiinnostavasti, että pitääpä harkita seuraavankin osan lukemista.
  
Hieman kummastelin, kun eläinlääkäriä kuvailtiin hieman kaljuuntuneeksi keski-ikäiseksi mieheksi, sillä en itse ainakaan ekaluokkalaisena osannut arvioida aikuisten ikää noin tarkasti, korkeintaan jakaa nuorempiin ja vanhempiin aikuisiin, mutta esim. kolmekymppinen tuntui jo niin vanhalta sen ikäisenä. 
  
Rauha alkaa tuohtua. Hän ei käsitä mikä tytärtä koirissa kiinnostaa. Nehän räksyttävät, ulvovat ja kerjäävät jatkuvasti huomiota, tunkevat joka paikkaan ja nuuhkivat ihmisten haarovälejä! (s. 27-28)
    
  
Arvosana:
       
Takakannesta:
- Jekku, ota kiinni! Rike käskee.
Valkoinen koira syöksähtää matkaan. Se kiitää Aksun perään ja sieppaa hampaillaan kiinni fleksihihnan isosta kädensijasta. Aksu keikahtaa nurinniskoin, kun tulee äkkipysäys.
- Voi Jekku, Aino nyyhkäisee ja putoaa polvilleen koiran viereen. - Pelastit Aksun!”
  
Aino ja Isla tutustuvat puistossa poikaan, joka omistaa upean Jekku-nimisen samojedinkoiran. He saavat hoitaa Jekkuakin, mutta mikään ei tahdo onnistua, kun pihan kateelliset tytöt tekevät koko ajan kiusaa. Aksu pääsee jatkuvasti irti, ja Sohvi alkaa jo hermostua. Onneksi viimeisen päälle koulutettu Jekku rientää apuun.
  
Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan toinen osa. Veikeän kuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.
    
68 sivua, Kvaliti 2021
  
Kuvittanut: Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Aksu etsii kotia
  • Iki-ihana Jekku
  • Ilkiö nimeltä Raipe
  
Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja
  
*****
   
"Tuntui hurjalta ajatella, että joskus mekin olisimme aikuisia.
Joinain päivinä ajatus tuntui kivalta. Toisinaan taas olisin halunnut olla ikuisesti lapsi."
    
  
Maria Kuutin 2014 alkanut lastenkirjasarja päättyi kahdeksanteen osaansa Anna ja Elvis risteilyllä. Haikein fiiliksin hyvästelen kaksikon, joista kertovat kaksi ensimmäistä kirjaa olivat aivan ensimmäisiä lastenkirjalauantain postauksia blogissani vuonna 2015.  End of an era siis tavallaan, mutta lastenkirjalauantaita haluan jatkaa niin pitkään kuin koen sen mielekkääksi. 
  
Emme olleet nähneet vuoteen, joten kaikki oli taas vähän outoa ja jännittävää.
--
Elvis näytti ilmavaivaiselta. 
– Koskeeko mahaan? kysyin. 
– Ei ollenkaan, Elvis väitti. – Tämä on minun poseerausnaamani nykyään. (s. 6 ja 13)
  
Anna ja Elvis -sarjan päätösosassa pohditaan paljon varhaisteinien ajatuksia siitä, kuinka välillä tulee luokitelluksi pienemmäksi tai isommaksi tilanteen mukaan. Ystävysten välit hieman rakoilevat "Elvis sanoi edelleen kaikenlaista vain, jotta minulle tilisi paha mieli.", eikä tässä siksi ollut aivan yhtä kepeä ja hassunhauska tunnelma kuin edellisissä osissa. 
  
– Anna, laivalla ei ole myynnissä yhtä ainoaa kirjaa, mummo kertoi murheellisena. 
Vatsani meni solmuun -- Millaisessa paikassa ei ollut yhtään kirjaa? -- Kirjat olivat minun koko elämäni. Reissussa ei olisi mitään hauskaa, jos en voisi lukea. (s. 49)
  
Kuutti on tallentanut lastenkirjallisuuden historiaan niin maatila-mobiilipelin (Elvis on aivan koukussa siihen), TikTokin tassivideot, nykyisen teinikielen kuin muitakin oman aikamme ilmiöitä. Mukaan pääsevät niin e-kirjat kuin ruokahävikkikin. 
   
Vaikka pelimaailmassa oli omat ongelmansa, niissä oli kuitenkin selvät säännöt, joiden mukaan saattoi menetellä. Kun säännöt oppi, osasi toimia joka tilanteessa. Miksiköhän oikean maailman sääntöjä ei voinut opetella yhtä helposti? (s. 46)
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Hulvattomassa lastenromaanissa risteillään Ruotsiin
  
Anna ja Elvis pääsevät mummon mukana häämatkalle. Ruotsin-risteilyllä sattuu ja tapahtuu: mukaan tunkee yllätysmatkustaja, ja yksi kännykkäkin katoaa. Tunteet kuohuvat, kun asiat eivät suju niin kuin oli tarkoitus. Annasta kaikki vaikuttaa oudolta, jopa Elviskin. Onko mahdollista, että on yhtä aikaa liian iso ja liian pieni? Milloin mummosta oikein tuli noin nolo? Entä kuka juoksentelee laivalla ilman housuja? Miten tässä lopulta käy?
       
113 sivua, Karisto 2021

Kuvittanut: Katri Kirkkopelto, Topi Kuutti (Elviksen piirrokset)
   
*****
  
"Miks just mun perhe on ihan liian outo?"
  
  
Arvostelukappale
  
Vuokko Hurmeen Huimaa-sarja oli ihastuttava ja ahmin koko trilogian alkuvuodesta 2020 peräperää. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hurmeelta oli loppuvuodesta 2020 tulossa uusi Värikkäät-sarja. Luinkin ensimmäisen osan, Tiukun salaisuus, heti tuoreeltaan, mutta siitä postaaminen on jäänyt. Kirjan punaiset sivunreunat (jotka tekevät teoksen ulkosyrjään hauskan väriefektin) olivat nimittäin todella haastavia silmilleni. Siis migreenitason haastavia. Niinpä olen vältellyt kirjaan koskemista.
  
"Kannattaa sitten varautua, ettei meidän perhe ole todellakaan yhtään normaali..." (s. 187)
  
Tiukulla on salaisuus: hänellä ja kaikilla hänen perheessään on erikoisia kykyjä. He voivat liikutella oman värisiään esineitä. Tiukun väri on punainen. Voimista ei kuitenkaan saa puhua kodin ulkopuolella. Outo harmaa pilvi leijuu välillä Tiukun näkökentän laitamilla, mikä kumma se mahtaa olla?
    
Monet naapureista myös ihmettelivät, miten eristyksissä uusi perhe eli. He tilasivat ostokset suoraan kotiovelle. -- Rappukäytävässä seisoskeli tuon tuostakin pizzakuski -- tai kauppakasseja kantava ruokalähetti. -- Aivan kuin he olisivat olleet suljettuina jonkinlaiseen perusteettomaan kotikaranteeniin. (s. 7)
  
Äiti ja isä hankkivat rempattavia asuntoja ja he muuttavat usein. Tiuku on aloittamassa kesän jälkeen kolmannen luokan, jälleen uudessa koulussa. Ystävystyminen muihin oppilaisiin on siis vaikeaa. Lisäksi koulussa pitää "haalistua" eli piilottaa värivoimansa - mutta on hyvin raskasta rajoittaa jokin minuutensa osa. Oli kiinnostavaa kuulla, että älypuhelimet aiheuttavat voimaan säröjä, koska "ne vaikeuttavat keskittymistä", vaikka puhelimet vaikuttavat silloinkin, kun kyseessä on jonkun toisen laite.
  
Ei kai kukaan lapselleen sellaista elämää varta vasten toivonut. (s. 29)
  
Värikkäät herättävät paljon huomiota pukeutumalla kukin pelkästään oman värinsä mukaisiin vaatteisiin (tosin koulussa heidän pitää käyttää myös mustaa, valkoista ja harmaata, vaikka se tekeekin olon raskaaksi) ja jopa heidän silmänsä toistavat tuota väriä. Tiukun huone on hänen turvapaikkansa. Kaikki on rauhoittavasti omaa väriä - punaista. Hän tuntee jopa oman verensä liikkeet. Tiukun äidin väri on niin ikään punainen, isän vihreä ja seitsemännen luokan aloittavan isosiskon sininen. Adoptoidulla pikkuveljellä ei ole vielä selvästi yhtä omaa väriä, mutta taipumus löytyy häneltäkin. 
  
Tiuku -- tiesi, minkä vuoksi Tapio oli tullut heille. Äiti ja isä olivat halunneet kolmannen lapsen. Se oli toki tärkein syy. Mutta oli muitakin. Tapio tarvitsi perheen. Tämän syntymävanhemmat eivät voineet huolehtia pojasta. Voimat liittyivät asiaan jollakin olennaisella tavalla. (s. 60-61)
  
Siinä missä Kiepaus koukutti heti mukaansa oli tämä Tiukun salaisuus hitaammin lämpiävä. Pohjimmiltaan se kertoo erilaisuudesta ja halusta olla rajoittamatta omaa olemistaan. Tiuku miettiikin, "miksen voi olla kuin muut lapset" Värikkäät eivät voi olla kokonaan omia itsejään muualla kuin kotona. Jos joku näkisi heidän kykynsä lennättää esineitä katseensa voimalla, olisi olemassa vaara, että heidät lukittaisiin johonkin tutkimuslaitokseen. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa siitä, miksi tyttöjen pitää leikkiä keittäjiä ja poikien taistelijoita. 
  
Lopuksi he katsoivat filmiä maasta, jossa ihmiset hymyilivät ja kertoivat olevansa onnellisia, vaikka heistä näki, etteivät he olleet. Heillä oli kaikilla samannäköiset harmaat paidat ja oudot, ilmeettömät silmät. (s. 178-179)
  
Uudessa kodissa Tiuku ei halua jumittaa neljän seinän sisällä koko kesää, vaan lähtee tutkimaan pihapiiriä ja sen ympäristöä. Hän jopa tapaa muita samanikäisiä lapsia, vaikka kotona onkin sanottu, että on vaarallista paljo aikaa vieraiden ihmisten kanssa. Kun koulussa tulee tehtäväksi piirtää, mitä lapset tekivät kesälomalla, Tiuku harmittelee, ettei voi kertoa omasta kesästään: "hän oli vaeltanut kaksi viikkoa perheensä kanssa erämaassa vältellen muita ihmisiä, istunut kotona televisiota tuijottaen tai leijunut peittojensa päällä olohuoneessa." Kyllä tuosta vaelluksesta olisi minusta ihan helposti voinut kertoa. 
  
"Mua vaan ihmetyttää, miksi me ollaan aina vaan keskenämme. Mä ymmärrän, ettei näistä  voimista voi huudella ihan kaikille, mutta miksei niistä voi puhua edes niiden kanssa, jotka osaa tehdä samaa kuin me?" (s. 58)
   
Sarjan jokaisessa osassa on väriteema, ensimmäisessä punainen, toisessa sininen ja kolmannessa vihreä, kunkin perheen lapsen ollessa vuorollaan päähenkilönä. Kirjava kartano odottelee jo lukupinossa, ja pitää lukea ainakin se jossain vaiheessa. Haluan nimittäin tietää lisää siitä oudosta harmaasta sumusta, jota Tiuku näkee mm. "sairaalan kulmalla. Se oli levittäytynyt tasaiseksi massaksi kivijalustaa ympäröivälle asfaltille, muttei liikkunut". Ja myös muista värivoimaisista ihmisistä Tiukun perheen ulkopuolella. 
  
Isäkään ei enää jostain syystä yskinyt yhtään. Ehkä ulkoilu oli tehnyt ihmeitä. Ehkä vihreiden ihmisten kuului päästä luontoon - edes tunniksi takapihalle. (s. 180)
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Tiukun perheellä on salaisuus: heillä on ihmeellisiä värivoimia. Värikkäät pystyvät hallitsemaan oman värisiään asioita ja tavaroita, eli käsittelemään ja liikuttamaan niitä tahdon voimalla. Tiukun väri on punainen ja isosisko Merin sininen, pikkuveli Tapio vielä etsii omaa väriään ja harjoittelee kovasti. Kun salaisia taitojaan piilottelevat Värikkäät muuttavat Ruskarinteen taloyhtiöön, jokin on toisin: Tiuku ei aio enää olla ikuinen ulkopuolinen. Hän haluaa mukaan pihan lasten leikkeihin.

Uusiin kavereihin on siis tehtävä vaikutus – hinnalla millä hyvänsä. Kaiken lisäksi Tiukun pään sekoittaa lumoava mutta ärhäkkä tyttö nimeltä Liia. Ja mitä on outo harmaus, joka uhkaa, ei vain Värikkäitä, vaan ihan kaikkia?
       
189 sivua, S&S 2020
  
Kuvittanut: Reetta Niemensivu
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Tiukun salaisuus
  • Kirjava kartano
  • Varjovieras
  • Vaara värikylpylässä (ilmestyy elokuussa 2022)
  
  
*****
  
"Se on salaperäinen ja lumottu eläin."
  
   
Arvostelukappale
  
Merja Jalon lastenkirjasarja Kotikulman etsivien kolmannessa osassa Metsän salaisuus lapset ratkovat metsässä nähdyn leijonan arvotusta. Sirkus on käynyt paikkakunnalla, joten karkasiko kissapeto sieltä? 
  
Sirkuksessa esiintyy myös isokokoinen oranssi kissa, Pilli, joka on maine coonin ja norjalaisen metsäkissan sekoitus. Kirjassa todetaan hyvin, joskin hieman suppeasti, että kissaa ei saa pitää vapaana ulkona. Kunpa kaikki tietäisivät tämän. Suomessa on aivan hurjasti villikissoja, hylättyjen ja vapaaksi päästettyjen pentuja, joskus isoissakin populaatiossa, jos ne päätyvät hoardaajalle. 
  
Markus jatkaa ystävänsä Linnean dissaamista. Tällä kertaa hänen hiusvärispraysta tulee mieleen seepran nahka. "Linnea rakastaa erikoisuuksia, mutta Markus on perinteisempi" - ei Markus, sinä olet ilkeä, sillä makuja on monia ja erilaisuus ei tarkoita, että toisen tapa olisi huonompi. Ja taidatpa tietää sen itsekin, sillä toteat seuraavaksi, ettet koskaan sanoisi ajatuksiasi ääneen, koska et halua loukata Linneaa. Vielä kun osaisit olla edes ajattelematta tyhmästi.  
  
Harmillisesti kirjassa on hyvin epäuskottavaa kerrontaa, joka lienee saaneensa inspiraation hyvinkin suoraan Ruokolahden leijonan tapauksesta - kummassakin siis pohjimmiltaan puhutaan sirkuksesta karanneesta leijonasta, josta ensimmäisen havainnon on tehnyt puita merkitsemässä ollut metsätyöntekijä. 
  
 Minä en pelkää sitä leijonaa, vaikka tämä onkin tosi hurjaa meininkiä. (s. 42-43)
  
Miksi kirjan sirkuksessa on "eläintenkesyttäjä" eikä esimerkiksi eläintenkouluttaja? Hieman vanhanaikainen termi sekä asenteellisesti sellainen, josta tulee olo, että ihminen olisi eläinten yläpuolella. Eikä taideta sirkuksissa enää paljoakaan hyppäyttää leijonia palavien tulirenkaiden läpi, sillä jos en ole väärässä, taitaa villieläinten pito tällaisessa viihdetarkoituksessa olla kiellettyä. On myös jännittävää, että oletettua leijonaa tulevat etsimään nukutuseläinlääkäri ja suurpetotutkija, joilla on "kokemusta villieläinten pyydystämisestä Afrikassa", eikä esimerkiksi ketään Korkeasaaresta. 
  
Perheen pienimmät saattavat tosin pitääkin jännittävästä tarinasta, jolla on onnellinen loppu. Kuinka moni muuten osaa selittää sanonnan "mätäkuun juttu" (lausahdus, johon kirja päättyy)? Minulle ilmaisu on tuttu lapsuudesta, vaikka se onkin aina ollut hieman outo ja liittyy myös tavallaan tuohon aiemmin mainittuun Ruokolahden leijonaan.
  
  
Arvosana:
       
Takakannesta:
Merja Jalon helppolukuisen eläinaiheisen etsiväsarjan 3. osa!
  
Kesän odotetuin tapahtuma on vihdoin täällä! Sirkus monenlaisine eläimineen on saapunut paikkakunnalle. Lisa ja Markus kiiruhtavat katsomaan esitystä, jonka tähtiesiintyjä on tulirenkaan läpi hyppäävä urosleijona Leo. Mutta viihtyykö iso kissaeläin sittenkään sirkuksessa?
  
Kotikulman etsivät saavat jälleen visaisen tapauksen selvitettäväkseen, kun sirkuksen jatkettua matkaansa seudulla alkaa liikkua huhuja karanneesta leijonasta...
    
68 sivua, Kvaliti 2021
  
Kuvittanut: Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
  
Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja