Kalman hajua

"Yritän räpyttää silmiä, saada näyn katoamaan, mutta siinä se on. Käsi. Se ei vaikuta 

olevan kiinni kenessäkään, kohoaa vain sormi sormelta suoraan edessäni, läpi pöydästä.

Sormet, luonnottoman valkeat ja kelmeäkyntiset, ryömivät minua kohti kuin hämähäkin jalat."

  

  

Arvostelukappale

 

Sini Helmisen Hurme on sateenkaarenkirjava ja kalman hajuinen teos, joka aloittaa Lujaverinen-sarjan. Tämä YA-teos on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin Helmisen aikaisempi Väkiveriset-sarja. Onnistunut kansi on Karin Niemen käsialaa. Ihan alkuun on annetava kirjasta emetofobiavaroitus (kohtauksia löytyy sivuilta 205 ja 261, jos asia siis vaivaa sinua niin kuin minuakin). Huomaa kyllä, kuinka koronan jälkeisenä aikana moni ennen niin normaali asia tuntuu nykyään... erikoiselta. Esimerkiksi kuten seuraava lainaus:

  

Törmään Stepaan, joka tervehtii kovaäänisellä töräyksellä nenäliinaan. 

"Oletko sä nyt ihan varma, ettei sun kannattaisi vaan mennä kotiin?"

--

"En kai mä nyt voi ikuisesti kotona maata vaan sen takia, että mulla on vähän nuhaa..." -- Stepa tukahduttaa kädellään aivastuksen, niin että hänen nenästään kuuluu hassu tussahtava ääni.  (s. 261-264)

  

Seela Kalmankari on muuttanut Helsinkiin yliopisto-opintojen takia. Kurssikavereita ovat mm. Stefanos Huang eli Stepa, jolta kysellään aina, mistä hän on kotoisin (Keravalta) ja mystinen Halla, jolla on ihanan persoonallinen pukeutumistyyli ja heterochromia eli hänen silmänsä ovat keskenään eriväriset. Seela asuu enonsa Sepon luona, suvun omistaman hautaustoimiston yläkerrassa. 

  

"Halla... onks se muuten miehen vai naisen nimi?" 

Stepan kysymys saa kastikkeenpisarat leviämään naamalleni kun spagetti leviää irti haarukasta. -- vilkaisen sivulleni Hallaan. Hänen valkeat kasvonsa ovat ilmeettömät, vain toinen terävästi rajattu kulmakarva värähtää. 

"Se on mun nimi." (s. 42)

  

Tarina käynnistyy infernaalisella tavalla pieleen menneistä Tinder-treffeistä. Oikealle pyyhkäisty Anton (jonka nimi tosin on ainakin yhden kerran typotettu muotoon Antto) nauraa Seelalle päin naamaa hänen kerrottuaan olevansa vegaani ja käy vetämässä välillä vessassa kokaiinia. Pian treffien jälkeen Anton alkaa ghostaamaan, kirjaimellisesti.

  

Seelan kissalla Darth Maulla on korvatulehdus, mutta opiskelijabudjetista on vaikea raapia kasaan eläinlääkärilaskun verran rahaa. Kun Seppo sattumalta kutsutaan hakemaan Antonin ruumis sairaalalta, Seela saa tilaisuuden pölliä miehen pöksyihinsä piilotaman mömmöpussin. Myymällä sen jotenkin hän voisi auttaa karvakaveriaan. (Itse olisin ottanut vain opintolainan kuin sekaantunut noin kyseenlaiseen toimintaan, mutta ainakin se tuo tarinaan hyvin kiinnostavia käänteitä.)

  

Toinen käteni ei kuuntele, se haparoi tiensä alushousuihin ja tyhjensin mieleni ajatuksista, että tässä kaivelen kuolleen munia -- käsiini osuu -- jotakin mitä en todellakaan ole etsimässä -- Rigor mortis, kuolonkankeus, vaikuttaa ilmeisesti kaikkiin ruumiin jäseniin... (s. 26)

  

Samastuin vahvasti Seelan fuksivuoden fiiliksiin (tosin Oulussa kulttuurialojen opiskelijoiden piti itse hommata haalarit ja ne saatiin vasta keväällä, tässä fuksiporukka kirmailee jo syksyllä "uudenkarheissa haalareissaan"), haluun muuttaa kauaksi kotoa opiskelemaan ja likinäköisyyteen. Seela pohtii useasti kuinka "ilman silmälasejani tai piilolinssejä maailman hahmot ovat reunaltaan epämääräisiä." I feel you. Hän on lisäksi lukija-ihminen. Tykkään kuin hamsteri vessapaperihylsyihin piilotetuista herkuista, kun kirjailijat tekevät jostakin hahmostaan lukutoukan.

  

Vaatekaapin päällä lojuvat fantasia- scifikirjapinot, päälimmäisinä Brandon Sandersonia, Robin Hobbia, George R.R. Martinia ja Terry Pratchettia. (s. 16)

  

Helminen käyttää hauskoja ja varsin luoviakin kielikuvia (esim. "kielitaitoni on ruosteessa kuin pihalle sateiseksi kesäksi jätetty kuokka"), mutta välillä kohottelin kulmiani joillekin erikoisille ilmaisuille, kuten kolauttaa auton ovi auki. Kiinni laitettaessa tuo olisi ihan loogista. Ja ovea tosiaan kolautellaan lukuisia kertoja. Mietin myös kohtaa, jossa eräs hahmo kommentoi Seelalle, ettei käytä "kolaa", että onko tuo jokin uusi katunimi kamalle vai kirjoitusvirhe kokasta (cokiksesta ei liene ollut kyse)? 

  

Sentään lattia on siisti äidin eilisen yllätysvierailun aiheuttaman pikasiivouksen jäljiltä, eikä näkyvillä loju dildoja tai käytettyjä pikkuhousuja. (s. 220)

  

Ihmettelin, kun Seela kaataa boolin loput hellan vieressä olevan kukan juurelle eikä esimerkiksi pesualtaaseen (joka varmaan oli lähistöllä). Kukka parka. Hauskasti myrrysmies mainittiin tässäkin kirjassa, kolmannen kerran tänä vuonna lukemissani kirjoissa. Tässä juhlittiin myös kekriä / Halloween-bileitä, ollen ainakin viides lukemani nuortenkirja tänä vuonna, missä ko. tapatuma ollut.

  

Kirjassa oli pari tilaisuutta, josisa juoni olisi voinut lähteä Pet Cemetery linjalle, mutta onneksi tähän ei oltu sorruttu. Osaako joku muuten sanoa, onko tosiaan niin, ettei kissan murtuneita kylkiluita osaa Suomessa hoitaa kuin muutama lääkäri ja että potilaan pitää odottaa leikkausta useampi päivä? Katson paljon eläinlääkärisarjoja maailmalta (englantia puhuvista maista), ja tuollainen väite tuntuu aivan uskomattomalta.

  

Mieleni pyörittää yhä uudestaan Sepon eilisiä sanoja kuin karusellia, jossa kirmaa luurankohevosia. Lujaveriset, jotka näkevät aaveita; se kuulosti huonolta tv-sarjan käsikirjoitukselta. (s. 111)

  

Oli kiinnostavaa, kuinka kirjailija on hyvin tiedostavainen hahmojen sateenkaarevuudesta (kuten panseksuaalisuudesta, they/them pronomieista, deadnamesta ja siitä, kuinka Halla inhoaa tulla kutsutuksi eksoottiseksi), mutta laittaa sitten erään pojan kommentoimaan Seelalle, että tämä voisi tuoda bileisiin pari siideriä itselleen - koska siideri on ultimaattinen tyttöjen juoma. Entäs jos Seela pitäisikin vaikka oluesta? Tai ei juo alkoholia ollenkaan?

  

"Luuletko että se käyttää naisten vai miesten vessaa?" toinen nutturakaksosista on sanomassa ja minulla on ikävä tunne, että arvaan, kenestä he puhuvat.

--

"No mutta sö varmaan tiedätkin?" toinen, se joka neuloo, kääntyy minun puoleeni ja madaltaa ääntään. "Että se Halla. Mitä sillä oikein  on housuissa?" (s. 230-231)

  

Mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan sarja etenee, jatko-osat kun ovat käsittääkseni ns. itsenäisiä teoksia. Mahdollista on siis, ettei samoja hahmoja nähdä enää tai näkökulmahenkilö muuttuu. Suosikkihahmojani olivat ehdottomasti Mau ja Halla. Oisikin kiehtovaa lukea seuraavaksi Hallan näkökulmasta kirjoitettu kirja.

  

"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.  

"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)

  

Ymmärsin vertauksen Mullan alla -sarjaan (jota katsoin muutamia satunnaisia jaksoja joskus lukiolaisena), sillä kummassakin keskeisenä on perheen ammatti, kuolleiden kuljettamista ja hautauspalveluja. Addams Family on minulle vähemmän tuttu, lähinnä olen törmännyt siihen erilaisten viittausten muodossa. Pitänee joskus ottaa asiakseen perehtyä siihen paremmin. Oletan, että kyseessä on pitkälti samanlainen koheltava perhe kuin Debi Gliorin Strega-Borgiat -kirjasarjassa.

   

Kirjailija, tubettaja Joonas Riekkola kommentoi kanavallaan Luova ruho myös noita viittauksia ja tarttuu etenkin leipää ampuvan revolverin ongelmallisuuteen. Se on kieltämättä hieman särähtävä kohta muutoin mainiossa teoksessa, vaikka lukiessani en kokenut niinkään ongelmaksi sitä, kuinka leipä toimii aseena aaveita vastaan tai kestääkö se ampumisen, vaan kuinka ase ei tuntunut täysin sopivan teoksen maailmaan. Siitä on tosin myöhemmin hyötyä deus ex machina -tyyliin. Onneksi miljöö, jossa leivästä tehdä ballistinen objekti, on niinkin komea kuin Rikhardinkadun kirjasto. 

  

En voi olla miettimättä, mitä se meistä suomalaisista kertoo, että sekä yliopiston päärakennus että Kansalliskirjasto on koristeltu klassisilla kreikkalaisilla aiheilla, ei olmalla mytologiallamme, jonka Ukko on suurimmalle osalle suomalaisista vieraampi kuin salamoitaan syöksevä Zeus. (s. 225)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.

  

Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?

  

Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

  

Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.

  

Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.

  

324 sivua, Myllylahti 2021

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kehrääjä, Lastenkirjahylly, Sivupiiri vinkkaa, Luova ruho, Oksan hyllyltä

  

Samankaltaista luettavaa: Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa, Salla Simukka: Lukitut

  

*****

"Aiemmin näin kuolleita ihmisiä melko useinkin. Onneksi en samalla kahjolla tavalla kuin se poikaparka Kuudennesta aistista, jolle kuolleet tuntemattomat kummittelivat 24/7. 

Minun vieraani olivat vain kuolleita sukulaisia, jotka tulivat ja menivät. 

Nykyisin he eivät vieraile lainkaan. Tai ainakin olen saanut itseni uskomaan niin."

    

Arvostelukappale

  

Mintie Dasin ruumishuoneelta alkavassa YA-kirjassa Kuolleetkin ghostaa käsitellään paljon raskaita teemoja, #metoo -hengessä ei-suostumuksellisesta seksistä ja nettiin vuotaneesta videosta, jossa eräs alaikäinen tyttö on sängyssä kahden pojan kanssa sekä päähenkilö Violetin intialaisen ulkonäön mukanaan tuomista haasteista (rasismi, täytyy tehdä asiat paremmin kuin kantaväestö, positiivinen syrjintä, monikulttuurikiintiöt, miksi sana "eksoottinen" on ongelmallinen jne.). 

  

Tarkalleen ottaen olen (selitän tämän ruokatermein, koska niillä minun näköisiäni ruskeita tyttöjä yleensä kuvaillaan) olen karamelli-frappuccino, jossa on ripaus maapähkinävoita. Ruskeuteni on peräisin Intiasta. (s. 14)

  

Kaiken lisäksi Violet ei ole aivan tavallinen teini vaan vuosituhantisen perinteen jatkaja. Hän on Aiedeojen perillinen. "Aiedeot ovat voimakkaiden soturikuningattarien perikunta, joka suojelee maailmaa." Hän pystyy näkemään henkiä ja joutuu tulevaisuudessa taistelemaan hyvän ja pahan välisessä sodassa. Paitsi ettei Violet halua tätä. Hän on pakottanut itsensä unohtamaan kaiken.

  

Olen -- geneerinen ruskea tyttö -- Suurine tummine silmineni, pikimustine hiuksineni ja pyöreine kasvoineni ulkonäköni edustaa sitä monitulkintaista vähemmistöulkonäköä, jonka ansiosta sovin moneen lokeroon. Vaikka näytän omasta mielestäni niin intialaiselta, että kuvani kuuluisi basmatiriisinpaketin kylkeen, minua luullaan usein meksikolaiseksi tai monietniseksi. -- juntit luulevat minua arabiksi ja sitten tavallisesti vielä möläyttelevät valikoituja etnisiä solvauksiaan. Sellaisia rasistit ovat - he eivät juuri koskaan osu rasismissaan oikeaan.

--

Olen asunut Yhdysvalloissa kolmetoista vuotta ja käynyt Intiassa vain muutaman kerran.

--

Mistä olet kotoisin? Minä vastaan aina: "Täältä." Sitten he kysyvät eri lailla. Joskus he jopa sanovat sen hitaammin siltä varalta, etten ymmärtänyt. Mistä olet oikeasti kotoisin? 

Minä ymmärrän aina. Olen ulkomaalainen, toinen, ulkopuolinen kaikille muille paitsi itselleni. (s. 22-27)

  

Violet oli aika ärsyttävä hahmo. Hän tekee kovasti töitä sulautuakseen massaan, ollakseen samanlainen kuin muutkin. Onneksi tarinan aikana hän kasvaa hieman ja oppii ymmärtämään empatian voiman. Vaikka Dasin hahmot ovat nuorempia kuin Hurmeessa, on kirjan sisältö paljon rankempaa. En pitänyt yhtään siitä, kuinka tytöt ämmittelivät ja lehmittelivät toisiaan. Koulussa on anonyymi juorusivusto "Hiehot ja horot -- Meadowdalen oma Gossip Girl 3.0." Tästä tulee mieleen mm. Karen M. McManuksen Yksi meistä valehtelee.

    

Tytöt ovat lutkia. Siihen se kaikki tavallaan palautuu. Tuntuu siltä, että kaikesta mitä teemme tai emme tee, meidät tuomitaan. Kaikki tuomitsevat, mukaan lukien me itse. (s. 232)

    

Kaksi kolmasosaa kirjasta oli hieman sekavaa haahuilua ja teos vilisee populaarikulttuuriviittauksia laidasta laitaan. Onneksi viimeisessä kolmanneksessa tarina muuttui kiinnostavammaksi ja Das käänsi tapahtumien volyymi- ja kauhunupit kaakkoon. Epilogi päättyy niin kiinnostavasti, että saatanpa lukea jatko-osankin. "Sellaisia tarinat ovat, Kaikki riippuu siitä, kuka niitä kertoo."

   

Edessäni avautuva näkymä on kuin suoraan jostain kauhuleffasta tai scififantasiasta -- kaikki ovat hiuksettomia, ihottomia ja mikä vielä hämmentävämpää - kasvottomia. Silmien, nenien ja suiden paikoilla on ontot aukot. Iho on kuoriutunut pois kuin palovammojen uhreilla, ja liha, jänteet, luut ja sisäelimet ovat paljaina. (s. 251)

  

En suosittele kirjaa hammaslääkäripelkoiselle, minkä lisäksi tämäkin annan tämänkin kirjan kohdalla emetofobiavaroituksen (sivuilla 69, 75, 126 ja 260). Kuolleiden näkeminen ja Violetin ystävän perheen omistama hautaustoimisto vertautuvat Sini Helmisen Hurmeeseen. Taikavoimat ja niiden periytyminen puolestaan muistuttavat hieman Toni Adeyemin Veren ja luun lapsia. 

  

En tiedä, kuinka paljon Aiedeoja on yhteensä, mutta ne, jotka olen nähnyt, ovat laidasta laitaan eri ikäisiä, kokoisia ja värisiä. Jos meidät kaikki koottaisiin yhteen, olen varma, että näyttäisimme -- monikulttuurisuussateenkaarelta (s. 57)

    

Arvosana:

            

Takakannesta:

Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

  

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

  

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa.

      

Suomentanut: Kristiina Vaara, 299 sivua, Into 2021

  

Alkuperäinen nimi: Brown Girl Ghosted (2020)

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho

  

Samankaltaista luettavaa: Sini Helminen: Hurme, Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Upeita itsenäisiä, rohkeita ja maailmaa muuttaneita naisia

"Naiskysymys on koko ihmiskunnan kysymys."

~ Minna Canth

   

  

Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa

  

Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille varsin ansaitustikin  synnytti hyökyaallon todellisten historiallisten ja tällä hetkellä elävien naisten tarinoista. (Ja pojillekin on tullut jo Rohkeiden poikien kirja sekä Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille).) Tässä postauksessa esittelen sen kolme suomalaista vastinetta. Postauksessani Iltasatuja kapinallisille tytöille kommentoin: "Vielä, kun saisi lisäosan, jossa olisi suomalaisia naisia kuten Minna Canth, Tove Jansson ja Tarja Halonen, niin olisin todella iloinen." 

  

Ja kuinka ollakaan, nämä naiset löytyivät kaikista kolmesta teoksesta. Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa  esittelee 40 naista, Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) 60 sankaria ja Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa. Useat naisista esiintyivät kahdessa tai kaikissa kolmessa teoksessa, mutta yhteensä 120 eri henkilöä pääsee esille näissä teoksissa. Toistuvasti mainittuja naisia ovat mm. Aurora Karmazin, Sophie Mannerheim, Armi Ratia, Elisabeth Rehn, Irja Asko, Sofi Oksanen sekä Helena Ranta.

  

"On uskallettava katsoa kauas tulevaisuuteen. On uskallettava ajatella suuresti ja rohkeasti." 

~ Helle Kannila

   

Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa on joukosta kaikkein nuorimmille suunnattu. Sen teksti on isokokoista ja jokaisesta naisesta kerrottu tarina kuvineen ja inforuutuineen on kuuden sivun mittainen. Teos eroaa joukosta myös siinä, että se esittää jokaisen naisen ensin koko sivun kuvassa lapsena ja sitten viimeisellä sivulla pikkukuvassa aikuisena. 

   

Teos esittelee parinsadan vuoden ajalta mm. Minna Canthin, Miina Sillanpään, Helle Kannilan (joka kehitti kirjastolaitoksen), Liisi Oterman (josta edellisessä postauksessa sanoinkin haluavani kuulla lisää), Koko Hubaran ja Li Anderssonin (joka yllätti olemalla vuotta nuorempi minua). Kirjoissa esiteltyjen joukkoon mahtuu niin kirjailijoita, näyttelijöitä, urheilijoita, muusikkoja, kulttuurialojen erityisosaajia, hovineitejä, lääkäreitä, tutkijoita, aktivisteja kuin yrittäjiä - todella iso kirjo erilaisia ammatteja, kuten olettaa saattaakin.

  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Eivät naiset voi olla lääkäreitä, arkkitehtejä, lentäjiä, pappeja, ministereitä, heille sanottiin. Et voi, et osaa, et pysty. Älytöntä edes yrittää! Ja toisaalta mikä tahansa on mahdollista, heitä kannustettiin. Ole oma itsesi ja tee sitä mitä haluat!

  

He tarrasivat tuoliinsa rystyset valkoisina, kasvot punaisina ja pysyivät paikoillaan, kun luentosalillinen miehiä käski heitä poistumaan. He pelastautuivat Atlantin tyrskyistä yksinlennollaan. He tekevät elokuvia ja taidetta, kirjoittavat kirjoja, kehittävät tiedettä ja parantavat arkeamme.

  

Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa on kokoelma satumuotoisia, henkilöhaastatteluihin ja taustakirjallisuuteen pohjautuvia tositarinoita. Kirjassa eletään 40 tytön mukana 1800-luvulta nykypäivään, ponnistetaan erilaisista lähtökohdista, kompastellaan ja toteutetaan haaveita. Tuttujen ja vähemmän tunnettujen naisten elämäntarinat kannustavat ja inspiroivat, hämmästyttävät ja jättävät jäljen. Kirja muistuttaa niin pieniä kuin isompiakin lukijoita siitä, että pystymme aina paljon enempään kuin mitä rohkenemme edes ajatella.

    

278 sivua, Kusantamo S&S 2018

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kirjavinkit, Sivutiellä, Mitä luimme kerran, Bibbidi Bobbidi Book, Luetaanko tämä?, Sinisen linnan kirjasto

   

  

"Kun naiset voivat hyvin, koko yhteiskunta voi hyvin."

~ Lucina Hagman

  

  

Taru Anttonen &  Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) - Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan

   

Arvostelukappale

   

Räväkän värinen Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) kertoo 60 naisen tarinan, jokaisesta neljän sivun verran. Tämä on kolmikosta lähimpänä Iltasatuja kapinallisille tytöille, sillä kuvittajia on mukana lähes yhtä monta kuin esiteltyjä naisiakin, joiden joukossa on mm. jo aiemmin mainituista Koko Hubara, Liisi Oterma ja Miina Sillanpää, sekä tämän hetken nimiä, etenkin somessa usein esillä olevat Linda Liukas, Maiju Voutilainen (eli tubettaja mansikkka) ja Petra Laiti (eli Ásllat-Mihku Ilmára Mika Petra). 

  

"Kun lapselle antaa vaikka vain pienen lyijykynän, hänelle samalla antaa itse asiassa kokonaisen maailman." 

~ Helene Schjerfbeck

   

Parasta näissä kirjoissa on, kun opin uusista, kiinnostavista naisista, esimerkiksi tutkimusmatkailija Helinä Rautavaarasta, journalisti Adelaïde Ehrnroothista, sirkustirehtööri Silja Kyytisestä, oikeushammaslääkäri Helena Rannasta ja ensimmäisestä lentokapteenin arvonimen saaneesta naisesta, Orvokki Kuorttista. He ja monet muut olivat todella kiinnostavan kuuloisia ihmisiä, joista minun on otettava lisää selvää, toivottavasti joku on kirjoittanut enemmänkin heistä.

   

Kirjablogeissa ja mediassa muutoinkin on hieman kritisoitu näitä teoksia ilmiönä: kuinka kaikkien naisten tulisi olla kapinallisia, itsenäisiä, rohkeita sankareita tai muulla tavoin muuttaa maailmaa - kuin oikeutuksekseen olla olemassa. Uskon, että varmasti moni saa tällaisesta taakasta paljon paineita, on suoritettava Herkuleen urotekoja tai polkea patriakaattia tullakseen huomioiduksi. 

  

Jos ei tee jotain todella merkittävää läpimurtoa tai ole ensimmäisenä jossakin, naisia ohitetaan (ja historian aikana usein silloinkin, tai joku mies ottaa naisen saavutuksen omiin nimiinsä), vaikka monet tärkeitä asioita tekevät eivät teekään niitä jonkin aineellisen, kuten näkyvyyden tai rahan takia, vaan esimerkiksi, jotta tiede kehittyisi, ongelmia ratkaistaisiin tai että kaikilla ihmisillä olisi samat oikeudet. 

   

Kritiikkiä on herättänyt esimerkiksi se, kuinka osassa teoksista kerrotaan, kuinka naisten onnistuminen tapahtuu miehen avulla, esimerkiksi isän tai puolison hyväksynnällä tai rahoituksella, (vaikka jokainen meistä tarvitsee jossain vaiheessa apua, eikä sen pitäisi olla väärin auttajan sukupuolen takia) taikka nainen kuvataan soturiprinsessana, joka potkii miesten luoman maailman sääntöjä kasvattaen samalla puolen kymmentä lasta, mikä vie hieman pois siitä ideasta, joka minusta näillä kirjoilla on: nostaa naiset historiankirjoihin miesten rinnalle, eikä haudata tomuttumaan sivulauseisiin - unohtamatta naisia, muunsukupuolisia ja miehiä, jotka tälläkin hetkellä tekevät vaikuttavia tekoja, kuten perjantaina 16.3. ilmastolakkoilleet nuoret. 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Yleisö-Finlandialla palkittu Sankaritarinoita tytöille on kirja rohkeista suomalaisista naisista eri vuosikymmeniltä. Se kertoo sankareista, jotka ovat kulkeneet omia polkujaan ja saaneet siten aikaan jotain hienoa tai tärkeää. Osa on rikkonut lasikattoja, osa on tehnyt ennakkoluulottomia valintoja, osa on edennyt rohkeudellaan. He kaikki ovat erinomaisia esikuvia meille ­kaikille.

  

Värikäs ja iloinen teos ilahduttaa kaikkia pienimmistä lukijoista vanhimpiin. Satumuotoon kirjoitetut tarinat rohkaisevat uskomaan itseensä ja tavoittelemaan unelmia. Olemaan oman elämänsä sankari!

  

Kirjoittajina ja kuvittajina on joukko suomalaisia ammattilaisia ja nuoria lahjakkaita lupauksia. Kirjan henkilöt kootaan lukijoiden ehdotusten pohjalta. Tekijöiden inspiraation lähteenä on ollut Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille – 100 tarinaa ihmeellisistä naisista, joka kokosi yhteen naisten tarinoita eri puolilta maailmaa. ­Sankaritarinoita tytöille kertoo suomalaisten naisten uskomattomia tarinoita upein kuvituksin.

  

Sankareita kirjasta löytyy yhteensä 60. Joukkovoimalla tehdyn teoksen saduista vastaa 24 kirjoittajaa ja upeista kuvista 41 kuvittajaa.

    

256 sivua, Into 2018

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Värikäs päivä lastenkirjablogi, Lukuisa, Bibbidi Bobbidi Book, Kirsin Book Club, Viihdevintiöt, Sinisen linnan kirjasto

   

1) Lola Odusoga, 2) Liisi Oterma, 3) Regina Linnanheimo,
4) Kaari Utrio,  5) Minna Canth,  6) Maija Vilkkumaa,
 7) Aila Iisalo, 8) Ada Aalberg, 9) Sofi Oksanen

     

"Emma Irene Åström oli ensimmäisiä naisia Suomessa - monessa asiassa. 

Mutta hänestä ei moni ole kuullut. "

  

  

Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa

  

Arvostelukappale

  

Tässä oli aivan upea kuvitus! Yllä olevassa kollaasissa on suosikkikuviani, kuusi tästä ja kolme  (kuvat 2, 7 ja 9) Sankaritarinoita tytöille teoksesta. 

  

Jokainen näistä kolmesta henkilökuvauksia sisältävästä tietokirjasta esittelee koko joukon naisia, joista en ole aikaisemmin kuullut. Kolmikosta ohuin Itsenäisiä naisia kuitenkin sisäksi paitsi eniten ihmisiä, myös eniten uusia nimiä minulle. Se on myös suunnattu vanhemmille lukijoille kuin kaksi muuta, sopien myös yläaste- ja lukioikäisille vähintäänkin inspiraatioksi, keskustelun herättäjänä (ihan kaikenikäisille) ja luetteloksi naisista, joista voi tehdä vaikka henkilökuvan äidinkielen tai historian tunnille.  Fontti on paljon pienempää kahteen muuhun verrattuna.

  

On tärkeää, ettei merkittävien ja asioita tehneiden ihmisten listalla pyöriteltäisi vain aina niitä samoja, sata vuotta sitten kuolleita, vaan joukkoon lisättäisiin rohkeasti myös tämän hetken vaikuttajia. Sama myös klassikkokirjojen puolella, sielläkin kaivattaisiin tuulettamista, enemmän nostoja naisten kirjoittamille klassikoille ja joukkoon voisi lisätä runsaasti uudempiakin klassikoita parin vuosikymmenen takaa. (Onneksi tähän toiveeseen on vastattu esimerkiksi Joka päivä on naistenpäivä - Klassikkohaasteessa.) Ja tässä onkin kerätty yksien kansien väliin paljon yhä eläviä ja todella nuoriakin naisia. 

   

"Joku sanoo: Tässä on aita.
Sen aidan ylitse menen.
Joku sanoo: Tässä on muuri.
Sen muurin murskaan." 

~ Helvi Hämäläinen

  

Kiinnostavia henkilöitä olivat mm. pelisuunnittelija Karoliina Korppoo, SETA:n puheenjohtaja, muunsukupuolinen Viima Lampinen, molekyyligeneetikko Leena Peltonen-Palotie, runoilijat Saima Harmaja ja Edith Södergran, Lotta Svärdin johtaja Fanni Luukkonen, kirjailija Aino Kallas, amerikasuomalaisessa työväenliikkeessä vaikuttanut Rosa Emilia Clay sekä ensimmäinen historian tohtoriksi kouluttautunut toimittaja ja poliitikko Tekla Hultin. 

     

Suosittelen ehdottomasti näihin kirjoihin tarttumista, sillä ne ovat inspiroivia, jos niiden ei anna liiaksi masentaa, ettet ole muka tehnyt oman elämäsi aikana vastaavia tekoja tai pelastanut maailmaa. Merkittävät teot eivät aina ole niitä suurimpia, esimerkiksi jättämällä muovipussin ostamatta ja käyttämällä kangaskassia, on tehnyt jo yhden teos paremman tulevaisuuden eteen. Tai äänestämällä seuraavissa vaaleissa tasa-arvoa, ihmis- ja eläinoikeuksia, sekä ympäristön suojelua kannattavaa ehdokasta. Pienetkin teot usein toistettuna ovat tärkeitä. 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Moderni suomalainen yhteiskunta on rakennettu rohkeiden, itsenäisten ja aktiivisten naisten voimin. He toimivat poliitikkoina, tieteilijöinä, opettajina ja yritysjohtajina, he ovat taiteilijoita, tutkijoita tai urheilijoita. Silti naisten roolia ja merkitystä yhteiskunnan rakentajina on vähätelty, ja naisten tarinat ovat jääneet marginaaliin, tai kokonaan kertomatta. On aika nostaa esiin heidät, jotka on jätetty varjoon!

  

Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa on feministinen tietokirja suomalaisista vaikuttajista, jotka ovat rikkoneet lasikattoja, vaatineet sinnikkäästi tasa-arvoa ja astuneet ulos perinteisistä sukupuolirooleista. He ovat eri alojen menestyjiä, aktivisteja ja pioneereja. Naisten saavutuksista yli sadan vuoden ajalta kerrotaan ytimekkäästi ja totuudenmukaisesti. Kirjan kruunaavat värikylläiset ja upeat muotokuvat. Jokainen nainen esitellään yhdellä aukeamalla.

    

155 sivua, Kustantamo S&S 2018

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Mitä luimme kerran, Sivutiellä, Bibbidi Bobbidi Book, Luetaanko tämä?, Viihdevintiöt, Sinisen linnan kirjasto

Kolme pientä suurta tietokirjaa

"Avoimen syrjinnän ohella yhteiskuntamme rakentuu hämmästyttävän laajasti 

hiljaisille viesteille, jotka tukevat jakoa miehiin ja naisiin. On hyvä herättää 

kysymys - miksi? Tai antaa mahdollisuus ihmisille laittaa rasti ruutuun "muu."

~Tarja Halonen

   

     

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

  

Muunsukupuoliset ovat näkymättömiä, heidän sukupuoltaan ei useinkaan näe ulkoapäin. -- Olisi hienoa, ettei kaapista tulemista seuraisi kauheaa kysymyslistaa. Oletukset henkilöiden sukupuolesta ovat vahingoittavia ja rakentavat lisää turhia sukupuolistereotypioita. ~ Apila (s. 70-71)

  

Veera Järvenpään ja Kaisu Tervosen toimittama Näkymätön sukupuoli - Ei-binäärisiä ihmisiä esittelee Pii Anttosen, Kimmo Lustin ja Apila Pepita Miettisen sarjakuvien ja yhteensä 15 haastattelun avulla joukon ihmisiä, joiden sukupuoli ei mahdu ahtaaseen binäärimäärittelyyn eli he ovat muunsukupuolisia. Osalle syntymässä määritelty sukupuoli on väärä, osa liukuu binäärin ääripäidän välillä ja sen ulkopuolella ja osa puolestaan kokee, ettei koe olevansa mitään sukupuolta, vaan määrittää itsensä vain ihmisenä. Teoksen alussa on pieni sanasto, jos kaikki teoksessa mainitut termit eivät ole tuttuja. Lämmin suosittelu tällä teokselle!

   

Mulla ei ole koskaan ollut sukupuoleen suuntautuvaa seksuaalisuutta. Olen aina suuntautunut tosi paljon ihmisiin, persoonallisuuksiin ja hyviin tyyppeihin. (s. 49) ~ Valto

  

Tämä kirja on varmaan tärkein pitkään aikaan lukemani. Menee samaan kategoriaan Vihan ja inhon internetin ja Kielletyn hedelmän kanssa. Sekä myöhemmin tässä postauksessa esittelemäni Ei äitimateriaalia -kirjan kanssa. Ne kertovat kaikki oikeasta elämästä, oikeista ongelmista, oikeasta vihasta ja hämmennyksestä joitakin ihmisiä tai ihmisryhmiä kohtaan ja kaikissa on feministinen pohjavire. Tämä kirja kertoo syitä mm. sille, miksi sukupuolineutraalit vessat ovat niin tärkeitä. Toivon myös kovasti, että Suomen vuonna 2002 luotua translakia päivitettäisiin. 

  

   

Ja kuinka tärkeää on olla olettamatta. Sukupuoli-identiteettiä kun ei saa selville kuin kysymällä, ulkonäkö ja vaatteet eivät sitä kerro. Yksi kirjan haastatelluista toteaa, että sukupuoliahan voisi olla yhtä paljon kuin ihmisiä. Niinpä. Omaan sukupuoleensa tyytyväisenä olen itsekin usein törmännyt omituisiin seiniin, että eihän nainen voi tehdä tuota tai haluta sitä ja tätä. Olenkin sitä mieltä, että jokainen kokee oman sukupuolensa omalla tavallaan, vaikka niistä kokemuksista kovasti puhutaankin yleistäen. 

  

Ei siitä ole tosiaan varmaan kuin puoltoista vuotta, kun identifioiduin... vaikka sitten muunsukupuoliseksi. Mun koko fiilis on se, että tarviiks mun olla mitään, onko sillä mitään vitun väliä. se on on mun sukupuoli, "onko sillä mitään vitun väliä". Koska nyt on hyvä, ensimmäistä kertaa mun elämässä. ~ Kimmo (s. 94)

        

  

Yllätyin, kun luin, kuinka muunsukupuoliset kokevat ulkopuolisuutta ja syrjintää sateenkaarevienkin ihmisten piirissä. Sen tiesin jo tuttujeni kokemusten perusteella, että transpoli on aika mielenkiintoinen laitos. Useat lääkärit ovat aika tietämättömiä sukupuolten kirjosta, vaatteiden katsotaan kertovan enemmän henkilön sukupuolikokemuksesta kuin hänen sanansa eikä esimerkiksi rintojen sitominen binderillä ole kaikille tuttua. Etenkin Helsingissä moni kokee, että on valehdeltava, että on binääriä, sillä muunsukupuoliset eivät saa haluamiaan hoitoja. Tampere on paljon avoimempi. 

Välillä mielikuvittelen, että jos meillä olisi nyt nollapiste ja siirryttäisiin aivan uudelle planeetalle, millaisia lakeja ja yhteiskuntarakenteita siellä pitäisi olla, jotta kaikki voisivat toteuttaa itseään niin, ettei vahingoitettaisi toisiamme. ~ Viima (s. 112)

  

Kävin kuuntelemassa teoksen tekijöiden haastattelua Helsingin kirjamessuilla KirjaKallion lavalla.
Haastateltavina vasemmalta Pii Anttonen, Kimmo Lust ja Kaisu Tervonen.

 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä vaikuttaa siihen, millaista politiikkaa Suomessa tehdään ja miltä tuntuu kasvaa transihmisenä, muunsukupuolisena tai sukupuolettomana. Näkymytön sukupuoli -kirja kertoo noista kasvukokemuksista, törmäämisistä viranomaisten kanssa ja oman tilan löytämisestä. Se on ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta. 

  

Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet 15 ihmistä. Kirjan tarinat ovat minä-muotoisia kertomuksia sukupuoli-identiteetin etsimisestä. Valokuvaaja Jenni Holman kuvissa ihmisiä ei typistetä sukupuoleksi eikä sukupuoliteta. Kirjan kolmas osuus ovat Pii Anttosen, Kimmo Lustin ja Apila Pepita Miettisen sarjakuvat. Sarjakuvat tuovat kirjaan helposti lähestyttävää faktaa sukupuolenkorjausprosessista ja erilaisista sukupuoli-identiteeteistä. Sarjakuvilla on sama asema kuin tekstillä yleensä tietokirjoissa; ne eivät vain kuvita kirjan muuta sisältöä vaan välittävät yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa.

  

Näkymätön sukupuoli -hankkeen ovat aloittaneet valokuvaaja Jenni Holma ja sarjakuvataiteilija, graafinen suunnittelija Apila Pepita Miettinen, jonka feministisiä ja poliittisia sarjakuvia on ilmestynyt Suomessa ja ulkomailla. Veera Järvenpää ja Kaisu Tervonen ovat toimittajia.

   

174 sivua, Into & Voima 2018

Esipuhe: Tarja Halonen

Valokuvat: Jenni Holma

      

Teoksen ovat lukeneet myös: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Reader, why did I marry him?, Limalepakon kirjablogi,  Luetut, lukemattomat, Kirjaimia

    

Samankaltaista luettavaa: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Meredith Russo: Tyttösi sun

  

   

"Oikeus päättää omasta kehosta ja vanhemuudesta on hyvin keskeinen ihmisoikeus."

  

Arvostelukappale
  

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 45. Kirjan nimessä on kieltosana

Nefertiti Malatyn Ei äitimateriaalia herätti huomioni, sillä se on käsittääkseni ensimmäinen tietokirja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Karistoltakin piti ilmestyä aiheesta teos viime syksynä, mutta sen julkaisua siirrettiin. Olen puhunut omasta vapaaehtoisesta lapsettomuudestani mm. Anu Holopaisen nuortenkirjan Sydänhengitystä yhteydessä. Kirjoitin aiheesta vuosia sitten ainejärjestölehteeni sekä pohdin asiaa Ylen haastattelussa. Olikin siis todella mielenkiintoista lukea vertaiskokemuksia. 

 

Se, että valitsee toisin kuin muut, vaatii ihmiseltä vahvaa itsetuntoa ja itsetuntemusta. Kun toimii poikkeuksellisesti ja vastoin muiden odotuksia, joutuu useimmiten miettimään toimintaansa ja tavoitteitaan tarkemmin. (s. 8)

Malaty on haastatellut 18 naista, jotka eivät halua syystä tai toisesta äidiksi. Löysin paljon samastumispintaa ja tuttuja ajatuksia niin lapsuudesta kuin aikuisuudestakin. Esimerkiksi eläinrakkaus, poikatyttöys, majojen rakentaminen, perinteiden hylkääminen, pehmolelujen suosiminen nukkejen sijaan ja Barbie-leikeissä vaatteisiin keskittyminen kuvaavat hyvin omia kokemuksiani.

Vietämme puolisoni kanssa niin sanottua nörttielämää: pelaamme tietokonepeljä, lautapelejä ja roolipelejä, luemme paljon ja katsomme elokuvia ja sarjoja. ~ Marju, 44 (s. 94)

On erikoista, kuinka miehen lapsettomuutta pidetään hyväksyttävänä. Olen kuullut kommentteja tyyliin: "Mies haluaa olla villi ja vapaa, hän totetuttaa itseään sekä tulee ja menee oman mielensä mukaan." Mutta jos nainen haluaa samaa, niin hänessä on jotain pielessä, koska raskaus ja lasten hoitaminen ovat luonnollisia tiloja naiselle. Näin ehkä eläinkunnassa, mutta ihminen saa tehdä päätöksensä järjellä. On hyvä, että vielä tässäkin maailmanajassa naiset meillä Suomessa saavat painostuksesta huolimattaa päättää itse kohdustaan. Viimeistään yli 30-vuotiaana.
 

Ironista on, että ilmastonmuutoksen kannalta vapaaehtoisen lapsettomuuden lisääntyminen voi olla paras tapa varmistaa ihmislajin säilyminen tulevaisuudessa. (s. 23)

 
Teoksessa on myös yksi muunsukupuolinen henkilö, joka toteaa, että sateenkaaripiireissäkin on usein olettama, että haluaa lapsia. Hän myös mainitsee asian, jota itsekin olen usein pohtinut: miksi seksuaalivähemmistöön kuuluva (tai adoptiolasta toivova heteroparikin) joutuu mikroskoopin alle tarkasteltavaksi ja heteroparit voivat tulla raskaaksi vahingossakin ja pitää lapsen, vaikkei raskaus olisi edes haluttu. Hän toivoo, että jokainen sitä haluava voisi kokea vanhemmuuden. On kyllä mielenkiintoista, että toisten lasten hankkimista ihmetellään ja rajoitetaan ja toisia suorastaan pakotetaan hankkimaan jälkikasvua, vaikkei heillä olisi siihen henkisiä, fyysisiä tai taloudellisia valmiuksia. 
 

Olen kuvannut sitä niin, että olen kuin tietokone, johon ei ole asennettu vauvaohjelmaa. ~ Kaisa, 39 (s. 60)

 
Monet kirjan veloista toteavat geeniensä olevan huonot lapselle annettavaksi. Olen usein miettinyt erilaisia sairaalasarjoja ja dokkareita katsoessani, että miksi vanhemmat antavat lahjaksi lapselleen kärsimystä aiheuttavan sairauden - siis tietoisesti hankkivat lapsia, vaikka sairastavat tai tietävät kantavansa jonkin sairauden geeenejä tai heillä on jo lapsi, jolla on sairaus. Ja kutsuvat sitten lastaan rohkeimmaksi ihmiseksi, jonka tuntevat ja kehuvat, kuinka kovasti tämä tsemppaa, vaikka onkin niin sairas. Jos haluaisin lapsen, niin toivoisin sen olevan terve - monet sairaudet kun voi jo geenitestillä saada tietoonsa ennen lapsen hankintaa tai raskauden alkuvaiheissa.
 
Ei äitimateriaalia sopii kaikille vapaaehtoisesta lapsettomuudesta kiinnostuneille, vertaiskokemuskokoelmaksi ja ajatusten herättelijäksi.
   

Arvosana:

     

Takakannesta:

Miksi yhteiskunta painostaa hankkimaan lapsia ja miten naiset kokevat sosiaalisen paineen tulla äidiksi? Oliko entisaikaan omasta halustaan lapsettomia? Onko vapaaehtoinen lapsettomuus synnynnäistä vai iän myötä kypsyvä ratkaisu? Onko luonnossa vapaaehtoista lapsettomuutta?

Näihin kysymyksiin haetaan vastauksia uutuuskirjassa Ei äitimateriaalia, joka sisältää 18 vapaaehtoisesti lapsettoman naisen tarinan. Muun muassa kirjailija Monika Fagerholm, sarjakuvataiteilija Kaisa Leka, muusikko Kikka Laitinen, fitnessmalli Elina Tervo ja toimittaja Mari Pudas kertovat, miksi he eivät halua lapsia ja millaista elämä lapsettomana naisena on.

Lapsettomuuden valitseminen herättää yhä negatiivisia reaktioita, ihmettelyä ja paheksuntaa. Äitiyttä pidetään naiselle luontaisena tilana, johon tulisi pyrkiä. Toisin toimivat naiset joutuvat perustelemaan lapsettomuuttaan ja kohtaavat suoraa ja epäsuoraa arvostelua.

Vapaaehtoinen lapsettomuus on viime vuosina ollut paljon esillä julkisuudessa. Tämä kirja on kuitenkin ensimmäinen aihetta käsittelevä suomenkielinen teos. Se on kattava tietopaketti vapaaehtoisen lapsettomuuden historiasta, biologiasta ja valinnan tehneiden naisten yhteiskunnallisesta asemasta.

Kirjan tekijä Nefertiti Malaty on psykologi ja vapaa kirjoittaja

194 sivua, Reuna 2018

  
Teoksen ovat lukeneet myös: Kartanon kruunaamaton lukija, Lukujonossa, Täysien sivujen nautinto, Elämä on ihanaa

   

"Päätin, että yrittäisin kaikin keinoin tehdä tehtäväni niin, että kärsivät 

kanssasisareni hyötyisivät siitä, ja näyttäisin, kuinka heidät laitetaan 

laitokseen ilman oikeudenmukaista tutkimusta."

   

 
Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

   

Ihmiset maailmassa eivät voi koskaan kuvitella, miten pitkiä päivät ovat mielisairaaloissa. Ne tuntuivat loputtomilta (s. 104)

    

Nellie Bly oli Elizabeth Jane Cochranin kirjailijanimi. Hän eli 1864-1922 ja oli tutkiva journalisti, joka soluttautui mielisairaalaan ja kertoi siellä näkemästään ja kokemastaan. Blyn artikkelin Kymmenen päivää mielisairaalassa julkaisun jälkeen mielenterveyden hoito muuttui merkittävästi.

   

Minun tehtäväni oli kertoa tarkasti kokemuksistani -- kuvailla [mielisairaalan] toimintaa, joka on aina niin tehokkaasti piilotettu muilta kansalaisilta valkohattuisten hoitajien ja salpojen ja kaltereiden taakse. (s. 1-2)

  

Bly oli töissä lehdessä, jonka päätoimittaja ehdotti hänelle aihetta. Niinpä parikymppinen journalisti hakeutui erinäisten mutkien kautta pahamaineiseen mielisairaalaan. Siellä ollessaan hän tarkkaili kuinka hoitajat ja lääkärit kohtelivat naispotilaita. Ketään tuskin hämmärtyttää, että eihän siellä asiat kauhean hyvin olleet. 

  

Siitä hetkestä lähtien, kun menin mielisairaiden osastolle, en tehnyt mitään yrittääkseni ylläpitää potilaan rooliani. Puhuin ja toimin aivan kuin tavallisessa elämässänikin. Mutta niin oudolta kuin tämä kuulostaakin, mitä järkevämmin puhuin ja toimin, sitä hullumpana minua pidettiin. (s. 4-5)

  

Bly tiesi, että häntä tultaisiin hakemaan vähän ajan päästä, joten kokemus ei ollut niin ahdistava kuin muilla naisilla, jotka tuskin koskaan pääsivät vapaaksi. Ilmeisesti vain harva oli oikeasti lääketieteellisen avun tarpeessa, naisia kun määrättiin hoitoon mitä omituisimmista syistä - eräskin joutui laitokseen, koska piti enemmän muista miehistä kuin omasta puolisostaan. Bly tosin toteaa, että naisten huono kohtelu aiheutti mielenterveyden heikkenemistä laitokseen tulemisen jälkeen. Kun Bly pääsi vapaaksi, häntä harmitti, ettei voinut ottaa mukanaan muutamia naisia, joihin tutustui lyhyen koettelemuksensa aikana.

    

"Meitä ei haittaa sinun satuttamisesi. Ole hiljaa tai sinuun sattuu vielä enemmän." -- "Olet nyt julkisessa laitoksessa, ja et voi odottaa saavasi mitään. Tämä on hyväntekeväisyyttä ja sinun pitää olla kiitollinen siitä, mitä saat." -- "sinun ei tarvitse odottaa mitään ystävällisyyttä täällä, sitä et tule saamaan" (s. 81-82)

  

Nellie Bly on ilmeisesti yksi Mia Kankimäen yönaisista teoksessa Naiset joita ajattelen öisin. Laitoin sen Goodreadsin lukulistalleni. Kiitos Oppianille arvostelukappaleesta ja siitä, että teos viimein suomennettiin, oli kiinnostavaa lukea mielenterveyden huollosta yli sata vuotta sitten. Suomennokseen oli kuitenkin jäänyt harmillisen paljon  kirjoitusvirheitä ja kankeita lauserakenteita. 

  

Mikä mystinen asia hulluus on. Olen seurannut potilaita, joiden huulet ovat ikuisesti sinetöity ikuiseen hiljaisuuteen. Ne elävät, hengittävät, syövät. Ihmisen muoto on olemassa, mutta se jokin, jota ilman keho voi elää, mutta jota ei voi olla ilman kehoa, puuttuu. (s. 123)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Nellie Bly (1864 - 1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja. Kymmenen päivää mielisairaalassa on Blyn selvitys siitä, kuinka mielenterveyden ongelmia hoidettiin 1800-lopun New Yorkissa.Reportaasiaan varten Bly kirjautui potilaana pahamaineiseen naisten mielisairaalaan, jonka lääkärit ja hoitajat eivät tienneet hänen olevan toimittaja. Blyn paljastukset johtivat merkittäviin uudistuksiin ja muutoksiin mielenterveyden hoidossa.Kymmenen päivää mielisairaalassa on merkkipaalu sekä tutkivan journalismin historiassa että mielenterveyden hoidossa ja sen kehityksessä.

Suomentanut: Heidi Kouridou, 137 sivua, Oppian 2018

Alkuperäinen nimi: Ten Days in a Madhouse (1887)

     

Teoksen ovat lukeneet myös: Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie