Seikkailukirjoja pojille - ja kaikille muillekin

"Kukaan ei tiedä, mistä azkalorit ovat kotoisin", Farei livertää.

"On kuitenkin helppo kuvitella, millaisia hirviöitä on täytynyt asua siinä maailmassa, 

missä ne kerran kehittyivät."

  

  

Vähän aikaa sitten eräässä maamme suurimmassa mediassa haastateltiin suomalaista kirjailijaa, jolla oli paljon sanottavaa kirjallisuudesta, esimerkiksi kuinka hänen mukaansa pojille ei enää nykyään kirjoiteta seikkailukirjoja. Olin tästä mutulla heitetystä väitteestä aika tyrmistynyt, kun minusta tuntuu, että niitä julkaistaan todella paljon, niin kotimaisia kuin käännöksiäkin. Niinpä kaivelin naftaliiniin hieman uponneen blogini takaisin auringon valoon ja ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kirjamietteitä tänne. Yritän palauttaa rutiinin kirjoittamiseen, joten toivottavasti lähiaikoina tänne tulee enemmänkin postauksia. 

  

Ensimmäisenä käsittelyssä on pääsiäisen lukumaratonilla aloittamani Imperiumin perilliset sarjan viides osa. Vankilapako on Oskar Källnerin kirjoittama ja Karl Johnssonin kuvittama scifiseikkailu, joka maistuu loistavasti myös aikuislukijalle. Toimintaa riittää hengästymiseen asti. Edellisestä osasta Muistisäilö en ole postannut, joten tässä lyhyesti tapahtumista, jotka johtivat tähän pisteeseen

  

"Miten vanhaksi ihmiset elävät Maassa?"

"No suunnilleen sata vuotta, enintään", Elias vastasi.

                                --

"Miten vanhoiksi alonait yleensä elää?"

"Yleensä suunnilleen 600- tai 700-vuotiaiksi." (s. 59)

  

Muistisäiliössä on paljon loistavia ideoita, vauhtia riittää ja vaarallisia tilanteitakin on. Iso juonikuvio ei paljoa edisty, mutta maailmaan saadaan lisää täyteläisyyttä. Imperiumin perilliset ei todellakaan ole pikkulasten sarja, puhutaanhan tässä esimerkiksi itsemurhasta, yritetään pyyhkiä erään hahmon muisti, joku kuolee ja sormia menetetään (mutta naniittien ansiosta ne kasvavat takaisin). Lisäksi herätetään henkiin muinoin kuolleita eliöitä, jotka vain hetkeä myöhemmin sulavat melko graafisesti takaisin kasaksi luita. Suosittelenkin sarjaa myös yläkoululaisille.

  

"Tämä on viidakkoplaneetta", hän jatkaa. "Luonto on vallannut ikivanhat kaupungit. Sanotaan kuitenkin, että monia raunioita vartioivat yhä koneet, robotit, jotka on ohjelmoitu estämään kaikenlaiset aarteiden varastamisyritykset." (s. 81)

  

  

Vankilapaon idea on jo nimessäkin kerrottu, mutta kuka pakenee ja miksi? Hiljaisuuden kapteeni Brock on viety vankilaplaneetta Feroz II:lle. Miehistö aikoo pelastaa hänet sieltä keinolla ja hinnalla millä hyvänsä. Samaan aikaan ihmetystä herättää aluksen mekaanikko Kapa, jonka menneisyys on arvoitus, ja luurankoja on muidenkin kaapeissa. Alice kamppailee näkymättömän uhan kanssa: hänen mieleensä on ladattu ainakin osa muinaisen johtajan muistoista. "Tuntui kuin joku toinen olisi herännyt eloon hänen sisällään. Niin kuin joku olisi ottanut hänen ruumiinsa haltuun."

  

"Vain koiraat saavat -- lähteä planeetalta. Naaraiden velvollisuus on jäädä kotiin munimaan mahdollisimman paljon munia."

"Mitä?" Alice kiljahtaa. "Mitä seksismiä!"

--

"Tiesin kuitenkin jo nuoresta pitäen, että halusin lähteä pois, jättää kotimaailman taakseni ja näjdä universumia. En kuitenkaan saanut siihen lupaa, koska olin naaras." (s. 36)

  

Tämä on toimintaa täyteen pakattu sarja, jonka parissa ei tule tylsä. Parasta on runsas joukko erilajisia hahmoja ja vierailut toisilla planeetoilla. Jatkoa saadaan luultavasti odottaa hetki, sillä kustannustoimittajan Instagram-sivulta kääntämäni tiedon mukaan on seuraava osa ilmestyy nyt keväällä ja sen jälkeen tulisi enää kaksi osaa. Toivottavasti pääjuonta siis edistetään aikaisempaa nopeammalla tahdilla, vaikka itse voisin lukea vaikka kuinka monta osaa enemmänkin.

  

Jos ihmiskunta onnistuu päättämään päivänsä ilmastokatastrofin, jonkin viruksen tai sodan kautta, Maassakin näyttää ehkä muutaman sadan vuoden päästä tältä. Ei mitään muuta kuin kasvillisuuden valtaamia raunioita. (s. 182)

  

Käännökseen oli jäänyt pari erikoista kohtaa. Mitä tarkoittaa käpistellä? Toinen oli erikoinen sanavalinta lauseessa "koko universumin pilkan esine" miksi ei kohde? Muutoin sanasto on todella laadukkaasti käännetty ja täyssä scifinörttejä kutkuttelevia termejä. 

  

Arvosanat:

         

Takakannesta:

Jännittävä ja värikkäästi kuvitettu avaruusseikkailu koululaisille.

  

Kaapattua äitiään etsivien Alicen ja Eliaksen matka galaksin halki jatkuu. Avaruusalus Hiljaisuuden miehistö on huolissaan paitsi kapteenistaan Brockista myös Alicesta, joka muistonvartijoiden luona käytyään on alkanut kuulla ja nähdä omiaan. He keksivät suunnitelman, jonka avulla Brock saadaan pelastetuksi pahamaineiselta vankilaplaneetalta, mutta sen toteuttaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu.

  

Suomentanut: Leena Peltomaa, 269 sivua, Otava 2023

 

Alkuperäinen nimi: Imperiets arvingar 5: Fängelseflykten (2021)

 
Kuvittanut: Karl Johnsson
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Tähtiin temmatut
• Rautaruusu
• Hautaplaneetta
• Muistisäiliö
• Vankilapako

  

*****

  

"En ole ihan varma, voiko pakoa laskea voitoksi."

"Me taistellaan yliulottuvuuksellista luurankoarmeijaa vastaan"´, Dirk sanoo. 

"Voitoksi lasketaan jo se, jos pysytään kymmenen sekuntia hengissä."

    

  

Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten kuvittama Maailman viimeiset tyypit 7,5: Quintin ja Dirkin sankaritehtävä on nopealukuinen, tapahtumarikas sekä sopivasti jännittävä paketti, joka täydentää zombien ja hirviöiden täyttämässä maailmassa parhaansa mukaan selviytyvien teinien tarinaa.

  

Mustaa öljyistä mönjää valuu pitkin Pussirotta-kuninkaan Pizzateatteriin johtavan kierreportaikon seiniä. Portailla lojuu luita ja aina välillä kuuluu KRÄK, kun luu rusentuu Dirkin saappaan alle. (s. 120)

  

Aivan kuten arvelinkin Junen saatua oman kirjansa, myös Quint ja Dirk pääsivät sooloilemaan. Quint opettelee käyttämään toisen ulottuvuuden magiaa, joka tunnetaan meidän ulottuvuudessamme tieteenä (mutta näyttää silti yhtä vaikuttavalta kuin magia). Hänen loihtimisensa menee kuitenkin hieman pieleen, sillä kaksikko teleporttaa ties kuinka kauaksi muista. He pääsevät suorittamaan omaa sankaritehtäväänsä, sillä pieni toisesta ulottuvuudesta tulleiden luomuviljelijä-hirviöiden yhteisö on joutunut alati kasvavan traakin piinaamaksi.

  

  

Nopealukuinen, tapahtumarikas sekä sopivasti jännittävä paketti täydentää zombien ja hirviöiden täyttämässä maailmassa parhaansa mukaan selviytyvien teinien tarinaa. Eikä vieläkään olla tavattu kuin yksi muu ihminen. Saas nähdä milloin palataan siihen juonilankaan, jossa kuultiin selviytyjien radiolähetys. Ja mahtaako se olla aito vai huijaus kerätä loput henkiin jääneet ihmiset? Toivottavasti lokakuussa ilmestyvä seuraava osa Kielletty linnake nytkäyttää tarinaa reippaasti eteenpäin.

  

Hän haluaa uppoutua siihen kirjaan NYT HETI, ja jos lukee kävellessä, törmää aina liikennemerkkeihin. (s. 59)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huippusuositun sarjan nokkelat kaverukset omassa seikkailussaan!
  
Maailman viimeisten tyyppien ystävykset, älykäs Quint ja voimakas Dirk, yhdistävät voimansa maailmanlopun monstereita vastaan ikiomassa kirjassaan.
  
June sai jo oman seikkailunsa, ja nyt on Quintin ja Dirkin vuoro! Juuri kun Tuomiopäivän taistoista on hädin tuskin selvitty, ajautuvat Quint ja Dirk erilleen muusta porukasta. Edessä on uusia monsterituttavuuksia, vaarallinen maailmanlopun sankaruutta vaativa tehtävä – sekä tietenkin taattua menoa, meininkiä ja mättöä jengin hulvattomaan tyyliin!

  

Suomentanut: Aila Herronen, 289 sivua, WSOY 2023

   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth: Quint and Dirk's Hero Quest (2022)

  

Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka
• Junen seikkailu
• Luurankotie
• Tuomiopäivän taisto
• Quintin ja Dirkin sankaritehtävä
• Kielletty linnake (ilmestyy lokakuussa 2023)

  

*****

  

"Leveä suu ulottui hänen korviinsa asti, jotka puolestaan olivat nyt niin pienet, ettei niitä melkein näkynyt. Iho hohti vihertävänä ja kidukset kaulassa kohoilivat kuin lyhyet siivet."

  

  

Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin kuvittama Näkki on varmasti Pax-sarjan vähiten ällökammottava osa. Kirja alkaa koulun ulkolupäivästä. Lapset pääsevät kokeilemaan pelastautumista avannosta naskaleiden avulla. Ei olisi kyllä omassa koulussa tuollaista voinut järjestää, liekö aivan laillistakaan. 

  

"Oma pelko on vahvin vankila." (s. 29)

  

Yksi kohta loppupuolella oli melkoisen graafinen, mutta enemmän tässä oli keskiössä Alrikin ja Viggon äidin vierailu sekä Estridin ja Magnarin veljen Hei-Henryn edesottamukset. Alkoholismin kanssa kamppaileva Yrsa nähdään ensimmäistä kertaa ja kaikki ei mene vierailulla aivan putkeen.

  

Viggo on oma ärsyttävä itsensä, joka toistuvasti pyytää Alrikia katsomaan temppujaan. Veljeksillä on nahinaa Iriksen kanssa, etenkin Alrikin pelastamasta Freja-koirasta. Riitelyllä on vakavampiakin seurauksia, sillä salaisen kirjaston maaginen suojaus murenee, jos sen käyttäjät eivät tule toimeen keskenään. Ja suojausta ei voi edes uusia, sillä kirjaston aiempi suojelija, Estridin ja Mgnarin äiti ei koskaan kertonut loitsuja.

  

– Kaikki kalaihmiset näyttävät tuiki tavallisilta ihmisiltä ollessaan poissa veden alta, Estrid sanoo. – Ainoa tuntomerkki ovat punaiset hiukset. Joskus heillä on huono iho, koska eivät kestä kuivalla maalla elämistä pitkään. (s. 40-41)

  

Tällä kertaa maagisena pahiksena on näkki, eli suomalaisestakin kansantarustosta tuttu hahmo, joka viettelee ihmisiä vetiseen hautaansa. Se ei kuitenkaan ole niin kammottava vastus kuin moni aiempi. Kiinnostavinta on, kun Pax-maailman "maagisen poliisin" eli Blekhin toiminnasta saadaan lisää tietoa.

  

– Täytyy muistaa, että suurimmassa osassa meitä on hieman kalaihmistä. Kauan sitten vallitsi rauha ihmisten, noitien, kalaihmisten, susinaisten ja kaikkien mahdollisten välillä. Siihen aikaan kävi useammin niin, että he saivat lapsia keskenään. (s. 41)

  

Pohdin yhden hahmon kohdalla, mitä jos tämä olisi jotain muuta kuin annetaan olettaa ja olin oikeassa, ei siis kaikkein yllätyksellisin juoni tässä. Lisäksi ennakointia käytettiin hieman liikaa tehokeinona: "Jos Alrik olisi tiennyt, niin hän olisi jäänyt sisään. -- Viggo ei kuitenkaan tiennyt, miten väärässä hän oli. Kovin, kovin väärässä."

  

Kuinkahan mahtaa veljeksille käydä, enää neljä osaa sarjasta jäljellä, mutta paljoa ei ole ehtinyt tapahtua ison juonikaaren osalta. Käännökseen on jäänyt yksi kukkanen: teoksen maailmassa torstait ovat noitapäiviä, mutta myöhemmin Alrik kommentoi, ettei nyt ole tiistai ja noitapoliisi tulee hakemaan vääränä päivänä taikomisesta. Myös jään "elänteet" oli minulle uusi ilmaisu, varmaankin jotain murretta. Millainen mahtaa olla "aito matto"? Tarkoitetaankohan tässä itämaista käsintehtyä mattoa? 

  

Hetken kuluttua Viggo nukahti. Se kävi yhtä nopeasti kuin joku olisi kiskaissut pistokkeen seinästä. (s. 69)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Nuorten kauhusarja koukuttaa ja karmii myyttisine hirviöineen.
  
Jokin menee pahasti pieleen, kun Mariefredin koulu järjestää teemapäivän järven jäällä. Iris väittää, että tapahtumien takana on näkki – vedenhenki, joka hukuttaa uhrinsa huvin vuoksi. Vaikka Viggo ja Alrik pitävät Iristä universumin rasittavimpana tyyppinä, he uskovat hänen olevan oikeassa. Alrikin ja Viggon on uhmattava pahimpia pelkojaan hoitaakseen tilanteen, mutta riittääkö se? Kaiken lisäksi poikien äiti on ilmaantunut kaupunkiin… mukanaan yllätys!
  
Pohjoismaiseen mytologiaan pohjaava nuorten kauhusarja Pax on yhtä koukuttava kuin Harry Potter ja yhtä raaka kuin Nälkäpeli. Näkki on sarjan kuudes osa.

      

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 203 sivua, Otava 2022

  

Alkuperäinen nimi: Näcken (2016)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus
• Näkki
• Pesta (ilmestyy elokuussa 2023)

Kalman hajua

"Yritän räpyttää silmiä, saada näyn katoamaan, mutta siinä se on. Käsi. Se ei vaikuta 

olevan kiinni kenessäkään, kohoaa vain sormi sormelta suoraan edessäni, läpi pöydästä.

Sormet, luonnottoman valkeat ja kelmeäkyntiset, ryömivät minua kohti kuin hämähäkin jalat."

  

  

Arvostelukappale

 

Sini Helmisen Hurme on sateenkaarenkirjava ja kalman hajuinen teos, joka aloittaa Lujaverinen-sarjan. Tämä YA-teos on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin Helmisen aikaisempi Väkiveriset-sarja. Onnistunut kansi on Karin Niemen käsialaa. Ihan alkuun on annetava kirjasta emetofobiavaroitus (kohtauksia löytyy sivuilta 205 ja 261, jos asia siis vaivaa sinua niin kuin minuakin). Huomaa kyllä, kuinka koronan jälkeisenä aikana moni ennen niin normaali asia tuntuu nykyään... erikoiselta. Esimerkiksi kuten seuraava lainaus:

  

Törmään Stepaan, joka tervehtii kovaäänisellä töräyksellä nenäliinaan. 

"Oletko sä nyt ihan varma, ettei sun kannattaisi vaan mennä kotiin?"

--

"En kai mä nyt voi ikuisesti kotona maata vaan sen takia, että mulla on vähän nuhaa..." -- Stepa tukahduttaa kädellään aivastuksen, niin että hänen nenästään kuuluu hassu tussahtava ääni.  (s. 261-264)

  

Seela Kalmankari on muuttanut Helsinkiin yliopisto-opintojen takia. Kurssikavereita ovat mm. Stefanos Huang eli Stepa, jolta kysellään aina, mistä hän on kotoisin (Keravalta) ja mystinen Halla, jolla on ihanan persoonallinen pukeutumistyyli ja heterochromia eli hänen silmänsä ovat keskenään eriväriset. Seela asuu enonsa Sepon luona, suvun omistaman hautaustoimiston yläkerrassa. 

  

"Halla... onks se muuten miehen vai naisen nimi?" 

Stepan kysymys saa kastikkeenpisarat leviämään naamalleni kun spagetti leviää irti haarukasta. -- vilkaisen sivulleni Hallaan. Hänen valkeat kasvonsa ovat ilmeettömät, vain toinen terävästi rajattu kulmakarva värähtää. 

"Se on mun nimi." (s. 42)

  

Tarina käynnistyy infernaalisella tavalla pieleen menneistä Tinder-treffeistä. Oikealle pyyhkäisty Anton (jonka nimi tosin on ainakin yhden kerran typotettu muotoon Antto) nauraa Seelalle päin naamaa hänen kerrottuaan olevansa vegaani ja käy vetämässä välillä vessassa kokaiinia. Pian treffien jälkeen Anton alkaa ghostaamaan, kirjaimellisesti.

  

Seelan kissalla Darth Maulla on korvatulehdus, mutta opiskelijabudjetista on vaikea raapia kasaan eläinlääkärilaskun verran rahaa. Kun Seppo sattumalta kutsutaan hakemaan Antonin ruumis sairaalalta, Seela saa tilaisuuden pölliä miehen pöksyihinsä piilotaman mömmöpussin. Myymällä sen jotenkin hän voisi auttaa karvakaveriaan. (Itse olisin ottanut vain opintolainan kuin sekaantunut noin kyseenlaiseen toimintaan, mutta ainakin se tuo tarinaan hyvin kiinnostavia käänteitä.)

  

Toinen käteni ei kuuntele, se haparoi tiensä alushousuihin ja tyhjensin mieleni ajatuksista, että tässä kaivelen kuolleen munia -- käsiini osuu -- jotakin mitä en todellakaan ole etsimässä -- Rigor mortis, kuolonkankeus, vaikuttaa ilmeisesti kaikkiin ruumiin jäseniin... (s. 26)

  

Samastuin vahvasti Seelan fuksivuoden fiiliksiin (tosin Oulussa kulttuurialojen opiskelijoiden piti itse hommata haalarit ja ne saatiin vasta keväällä, tässä fuksiporukka kirmailee jo syksyllä "uudenkarheissa haalareissaan"), haluun muuttaa kauaksi kotoa opiskelemaan ja likinäköisyyteen. Seela pohtii useasti kuinka "ilman silmälasejani tai piilolinssejä maailman hahmot ovat reunaltaan epämääräisiä." I feel you. Hän on lisäksi lukija-ihminen. Tykkään kuin hamsteri vessapaperihylsyihin piilotetuista herkuista, kun kirjailijat tekevät jostakin hahmostaan lukutoukan.

  

Vaatekaapin päällä lojuvat fantasia- scifikirjapinot, päälimmäisinä Brandon Sandersonia, Robin Hobbia, George R.R. Martinia ja Terry Pratchettia. (s. 16)

  

Helminen käyttää hauskoja ja varsin luoviakin kielikuvia (esim. "kielitaitoni on ruosteessa kuin pihalle sateiseksi kesäksi jätetty kuokka"), mutta välillä kohottelin kulmiani joillekin erikoisille ilmaisuille, kuten kolauttaa auton ovi auki. Kiinni laitettaessa tuo olisi ihan loogista. Ja ovea tosiaan kolautellaan lukuisia kertoja. Mietin myös kohtaa, jossa eräs hahmo kommentoi Seelalle, ettei käytä "kolaa", että onko tuo jokin uusi katunimi kamalle vai kirjoitusvirhe kokasta (cokiksesta ei liene ollut kyse)? 

  

Sentään lattia on siisti äidin eilisen yllätysvierailun aiheuttaman pikasiivouksen jäljiltä, eikä näkyvillä loju dildoja tai käytettyjä pikkuhousuja. (s. 220)

  

Ihmettelin, kun Seela kaataa boolin loput hellan vieressä olevan kukan juurelle eikä esimerkiksi pesualtaaseen (joka varmaan oli lähistöllä). Kukka parka. Hauskasti myrrysmies mainittiin tässäkin kirjassa, kolmannen kerran tänä vuonna lukemissani kirjoissa. Tässä juhlittiin myös kekriä / Halloween-bileitä, ollen ainakin viides lukemani nuortenkirja tänä vuonna, missä ko. tapatuma ollut.

  

Kirjassa oli pari tilaisuutta, josisa juoni olisi voinut lähteä Pet Cemetery linjalle, mutta onneksi tähän ei oltu sorruttu. Osaako joku muuten sanoa, onko tosiaan niin, ettei kissan murtuneita kylkiluita osaa Suomessa hoitaa kuin muutama lääkäri ja että potilaan pitää odottaa leikkausta useampi päivä? Katson paljon eläinlääkärisarjoja maailmalta (englantia puhuvista maista), ja tuollainen väite tuntuu aivan uskomattomalta.

  

Mieleni pyörittää yhä uudestaan Sepon eilisiä sanoja kuin karusellia, jossa kirmaa luurankohevosia. Lujaveriset, jotka näkevät aaveita; se kuulosti huonolta tv-sarjan käsikirjoitukselta. (s. 111)

  

Oli kiinnostavaa, kuinka kirjailija on hyvin tiedostavainen hahmojen sateenkaarevuudesta (kuten panseksuaalisuudesta, they/them pronomieista, deadnamesta ja siitä, kuinka Halla inhoaa tulla kutsutuksi eksoottiseksi), mutta laittaa sitten erään pojan kommentoimaan Seelalle, että tämä voisi tuoda bileisiin pari siideriä itselleen - koska siideri on ultimaattinen tyttöjen juoma. Entäs jos Seela pitäisikin vaikka oluesta? Tai ei juo alkoholia ollenkaan?

  

"Luuletko että se käyttää naisten vai miesten vessaa?" toinen nutturakaksosista on sanomassa ja minulla on ikävä tunne, että arvaan, kenestä he puhuvat.

--

"No mutta sö varmaan tiedätkin?" toinen, se joka neuloo, kääntyy minun puoleeni ja madaltaa ääntään. "Että se Halla. Mitä sillä oikein  on housuissa?" (s. 230-231)

  

Mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan sarja etenee, jatko-osat kun ovat käsittääkseni ns. itsenäisiä teoksia. Mahdollista on siis, ettei samoja hahmoja nähdä enää tai näkökulmahenkilö muuttuu. Suosikkihahmojani olivat ehdottomasti Mau ja Halla. Oisikin kiehtovaa lukea seuraavaksi Hallan näkökulmasta kirjoitettu kirja.

  

"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.  

"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)

  

Ymmärsin vertauksen Mullan alla -sarjaan (jota katsoin muutamia satunnaisia jaksoja joskus lukiolaisena), sillä kummassakin keskeisenä on perheen ammatti, kuolleiden kuljettamista ja hautauspalveluja. Addams Family on minulle vähemmän tuttu, lähinnä olen törmännyt siihen erilaisten viittausten muodossa. Pitänee joskus ottaa asiakseen perehtyä siihen paremmin. Oletan, että kyseessä on pitkälti samanlainen koheltava perhe kuin Debi Gliorin Strega-Borgiat -kirjasarjassa.

   

Kirjailija, tubettaja Joonas Riekkola kommentoi kanavallaan Luova ruho myös noita viittauksia ja tarttuu etenkin leipää ampuvan revolverin ongelmallisuuteen. Se on kieltämättä hieman särähtävä kohta muutoin mainiossa teoksessa, vaikka lukiessani en kokenut niinkään ongelmaksi sitä, kuinka leipä toimii aseena aaveita vastaan tai kestääkö se ampumisen, vaan kuinka ase ei tuntunut täysin sopivan teoksen maailmaan. Siitä on tosin myöhemmin hyötyä deus ex machina -tyyliin. Onneksi miljöö, jossa leivästä tehdä ballistinen objekti, on niinkin komea kuin Rikhardinkadun kirjasto. 

  

En voi olla miettimättä, mitä se meistä suomalaisista kertoo, että sekä yliopiston päärakennus että Kansalliskirjasto on koristeltu klassisilla kreikkalaisilla aiheilla, ei olmalla mytologiallamme, jonka Ukko on suurimmalle osalle suomalaisista vieraampi kuin salamoitaan syöksevä Zeus. (s. 225)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.

  

Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?

  

Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

  

Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.

  

Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.

  

324 sivua, Myllylahti 2021

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kehrääjä, Lastenkirjahylly, Sivupiiri vinkkaa, Luova ruho, Oksan hyllyltä

  

Samankaltaista luettavaa: Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa, Salla Simukka: Lukitut

  

*****

"Aiemmin näin kuolleita ihmisiä melko useinkin. Onneksi en samalla kahjolla tavalla kuin se poikaparka Kuudennesta aistista, jolle kuolleet tuntemattomat kummittelivat 24/7. 

Minun vieraani olivat vain kuolleita sukulaisia, jotka tulivat ja menivät. 

Nykyisin he eivät vieraile lainkaan. Tai ainakin olen saanut itseni uskomaan niin."

    

Arvostelukappale

  

Mintie Dasin ruumishuoneelta alkavassa YA-kirjassa Kuolleetkin ghostaa käsitellään paljon raskaita teemoja, #metoo -hengessä ei-suostumuksellisesta seksistä ja nettiin vuotaneesta videosta, jossa eräs alaikäinen tyttö on sängyssä kahden pojan kanssa sekä päähenkilö Violetin intialaisen ulkonäön mukanaan tuomista haasteista (rasismi, täytyy tehdä asiat paremmin kuin kantaväestö, positiivinen syrjintä, monikulttuurikiintiöt, miksi sana "eksoottinen" on ongelmallinen jne.). 

  

Tarkalleen ottaen olen (selitän tämän ruokatermein, koska niillä minun näköisiäni ruskeita tyttöjä yleensä kuvaillaan) olen karamelli-frappuccino, jossa on ripaus maapähkinävoita. Ruskeuteni on peräisin Intiasta. (s. 14)

  

Kaiken lisäksi Violet ei ole aivan tavallinen teini vaan vuosituhantisen perinteen jatkaja. Hän on Aiedeojen perillinen. "Aiedeot ovat voimakkaiden soturikuningattarien perikunta, joka suojelee maailmaa." Hän pystyy näkemään henkiä ja joutuu tulevaisuudessa taistelemaan hyvän ja pahan välisessä sodassa. Paitsi ettei Violet halua tätä. Hän on pakottanut itsensä unohtamaan kaiken.

  

Olen -- geneerinen ruskea tyttö -- Suurine tummine silmineni, pikimustine hiuksineni ja pyöreine kasvoineni ulkonäköni edustaa sitä monitulkintaista vähemmistöulkonäköä, jonka ansiosta sovin moneen lokeroon. Vaikka näytän omasta mielestäni niin intialaiselta, että kuvani kuuluisi basmatiriisinpaketin kylkeen, minua luullaan usein meksikolaiseksi tai monietniseksi. -- juntit luulevat minua arabiksi ja sitten tavallisesti vielä möläyttelevät valikoituja etnisiä solvauksiaan. Sellaisia rasistit ovat - he eivät juuri koskaan osu rasismissaan oikeaan.

--

Olen asunut Yhdysvalloissa kolmetoista vuotta ja käynyt Intiassa vain muutaman kerran.

--

Mistä olet kotoisin? Minä vastaan aina: "Täältä." Sitten he kysyvät eri lailla. Joskus he jopa sanovat sen hitaammin siltä varalta, etten ymmärtänyt. Mistä olet oikeasti kotoisin? 

Minä ymmärrän aina. Olen ulkomaalainen, toinen, ulkopuolinen kaikille muille paitsi itselleni. (s. 22-27)

  

Violet oli aika ärsyttävä hahmo. Hän tekee kovasti töitä sulautuakseen massaan, ollakseen samanlainen kuin muutkin. Onneksi tarinan aikana hän kasvaa hieman ja oppii ymmärtämään empatian voiman. Vaikka Dasin hahmot ovat nuorempia kuin Hurmeessa, on kirjan sisältö paljon rankempaa. En pitänyt yhtään siitä, kuinka tytöt ämmittelivät ja lehmittelivät toisiaan. Koulussa on anonyymi juorusivusto "Hiehot ja horot -- Meadowdalen oma Gossip Girl 3.0." Tästä tulee mieleen mm. Karen M. McManuksen Yksi meistä valehtelee.

    

Tytöt ovat lutkia. Siihen se kaikki tavallaan palautuu. Tuntuu siltä, että kaikesta mitä teemme tai emme tee, meidät tuomitaan. Kaikki tuomitsevat, mukaan lukien me itse. (s. 232)

    

Kaksi kolmasosaa kirjasta oli hieman sekavaa haahuilua ja teos vilisee populaarikulttuuriviittauksia laidasta laitaan. Onneksi viimeisessä kolmanneksessa tarina muuttui kiinnostavammaksi ja Das käänsi tapahtumien volyymi- ja kauhunupit kaakkoon. Epilogi päättyy niin kiinnostavasti, että saatanpa lukea jatko-osankin. "Sellaisia tarinat ovat, Kaikki riippuu siitä, kuka niitä kertoo."

   

Edessäni avautuva näkymä on kuin suoraan jostain kauhuleffasta tai scififantasiasta -- kaikki ovat hiuksettomia, ihottomia ja mikä vielä hämmentävämpää - kasvottomia. Silmien, nenien ja suiden paikoilla on ontot aukot. Iho on kuoriutunut pois kuin palovammojen uhreilla, ja liha, jänteet, luut ja sisäelimet ovat paljaina. (s. 251)

  

En suosittele kirjaa hammaslääkäripelkoiselle, minkä lisäksi tämäkin annan tämänkin kirjan kohdalla emetofobiavaroituksen (sivuilla 69, 75, 126 ja 260). Kuolleiden näkeminen ja Violetin ystävän perheen omistama hautaustoimisto vertautuvat Sini Helmisen Hurmeeseen. Taikavoimat ja niiden periytyminen puolestaan muistuttavat hieman Toni Adeyemin Veren ja luun lapsia. 

  

En tiedä, kuinka paljon Aiedeoja on yhteensä, mutta ne, jotka olen nähnyt, ovat laidasta laitaan eri ikäisiä, kokoisia ja värisiä. Jos meidät kaikki koottaisiin yhteen, olen varma, että näyttäisimme -- monikulttuurisuussateenkaarelta (s. 57)

    

Arvosana:

            

Takakannesta:

Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

  

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

  

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa.

      

Suomentanut: Kristiina Vaara, 299 sivua, Into 2021

  

Alkuperäinen nimi: Brown Girl Ghosted (2020)

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho

  

Samankaltaista luettavaa: Sini Helminen: Hurme, Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Eeppinen sarjakuvakimara (Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija, Alex Alice: Siegfried-trilogia & Marko Raassina: Kullervo)

    

Hyvää sarjakuvasunnuntaita! Tässä sarjakuvakimarassa (joka unohtui kesätöiden takia luonnoksiin) esittelen lyhyesti muutaman alkuvuoden aikana lukemani teoksen, aloittaen Janne Kukkosen fantasiasarjan loistavasta jatko-osasta Voro 2 - Tulikiven armeija. 

  

     

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kun pikkuvoro Lilja haluaa todistaa näpistelyn taitonsa. Edellisessä osassa herätetty myyttinen ja vaarallinen vastustaja kerää seuraajineen armeijaa - ihmisten maailma on vaarassa. 

  

   

Pidin todella paljon ensimmäisestäkin Vorosta ja tämä jatkaa sen viitoittamalla polulla. Elokuvalliset kuvakulmat, henkeäsalpaavat miljööt ja pikkutarkka viivatyöskentely vangitsevat lukijansa, ja tuhti sarjakuvaeeppos loppuu aivan liian pian. Toivon jatkoa mahdollisimman pian!

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Valloittava pikku voro on palannut!

  

Rämäpäinen Lilja ja hänen opettaja Seamus päätyvät valtakunnan mahtavimpien tahojen törmäyspisteeseen, jahdatessaan muinoin pirstoutunutta Talismaania. Tarujen mukaan sen kantaja voisi yksin komentaa historian tuhovoimaisinta sotajoukkoa, myyttistä Tulikiven Armeijaa, mutta voro ei suinkaan ole ainoa, joka tätä valtaa havittelee.

  

Luvassa on albumin täydeltä vauhtia ja vaaratilanteita!

  

Sarjan ensimmäinen osa voitti Sarjakuva-Finlandian vuonna 2016.

339 sivua, Like 2019

  

Myös täällä on  tempauduttu seikkailuun: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Sarjakuvaruutu

  

    

    

Alex Alicen Niebelungin sormus -oopperaan ja pohjoismaiseen mytologiaan pohjaava Siegfried -trilogia heärri vahvoja nostalgiaviboja. Mahdottoman upea kuvitus toi mieleen Tumman kristallin, Hobitin ja Tarun sormusten herrasta. Lisäksi teoksessa oli jotain samaa kuin Tarinassa vailla loppua, Hiidenpadassa ja Seikkailujen Camelotissa. Siegfriedit ovat eeppistä fantasiaa, jotka ansaitsevat heti paikkansa maineikkaiden klassikoiden joukossa. 

  

  

Nämä eeppiset kuvakulmat, runsas värimaailma ja elokuvamainen kerronta tekivät trilogian lukemisesta unohtumattoman. Odotan mielenkiinnolla kirjastosta varaamaani Sami Makkosen tulkintaa Kalevalasta, sillä luulen pitäväni siitä Siegfriedin tapaan. 

  

    

Arvosana:

  
Takakannesta:

Siegfried on kolmiosainen sarja, joka on saanut innoituksensa Richard Wagnerin oopperasta Nibelungin sormus. Tarina perustuu useisiin eri myytteihin ja jumaltaruihin, mm. skandinaaviseen Eddaan. Tuloksena on kiehtova ja eeppinen sarjakuva jumalista, jättiläisistä ja ihmisistä. Tarinan pääosasssa on nuori orpo Siegfried, joka on syntynyt kuolevaisen miehen ja valkyyrian rakkaudesta mutta kasvanut kääpiöiden ja susien parissa pimeässä metsässä. Hänen sijaisvanhempansa haluaisivat elää rauhassa, mutta Siegfried janoaa tietoa oikeista vanhemmistaan ja itsensä kaltaisista. Hän ei kuitenkaan tiedä, että ylijumala Odinilla on suunnitelmia hänen varalleen. Odin haluaa Siegfriedin taistelevan Reininkullan vartijaa, Fafnir-lohikäärmettä vastaan! 

  

Vuonna 1974 syntynyt ranskalainen Alex Alice toimii sekä sarjakuvapiirtäjänä että kuvittajana. Ensiprojekti oli neliosainen sarja Kolmas testamentti (Le Troisième Testament, 1997-2003), jonka Alice kuvitti itse ja kirjoitti yhteistyössä Zavier Dorisonin kanssa. Inkvisition aikainen 1400-luvun seikkailu sai viisiosaisen jatkon Julius, eri kirjoittajien kanssa. Vuonna 1997 Alice teki alkuperäistekstin konsolipelihahmon Tomb Raiderin sarjakuvaseikkailuun Dark Eons (1997). Patrick Pionin kuvittama teos vedettiin myynnistä kustantajan menetettyä julkaisuoikeudet.

      

Suomentanut: Anssi Rauhala, 3 x 75 sivua, Zoom Teufel 2017-2018

  

Alkuperäinen nimi: Siegfried, Tome 1 (2007), Siegfried, Tome 2: La Walkyrie (2010), Siegfried, Tome 3: Le Crépuscule des Dieux (2011)

  

Myös täällä on  tempauduttu seikkailuun: Suomen kuvalehti, Hyllyy (osa 1, osat 2 ja 3), Kirjavinkit, Voima (Jari Tamminen), Man Made Lifestyle

  

   

   

Marko Raassina on ottanut Kalevalasta tutun Kullervon haltuunsa persoonallisella tyylillä. Harmillisesti minulle se oli teoksen ainoa hyvä puoli. Teoksen huumori ei kolahtanut vaan jäin hieman vaivaantuneeksi lukemastani. En ole Kalevalaa koskaan lukenut kokonaisuudessaan, tiedän vain sen keskeiset kertomukset pääpiirteittäin. Olisikin kiinnostavaa joskus ottaa kansalliseeppoksemme luettavaksi. 

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Sarjakuvataiteilija Marko Raassina jatkaa erinomaisen vastaanoton saaneen Kalevala-sarjakuvakirjansa jälkeen työskentelyä saman aihepiirin parissa. Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon saaneen nuoren taiteilijan uuden sarjakuvateoksen aiheena on Kullervo.  

  

Raassinan Kalevalassa ja Kullervossa sankarit, antisankarit ja myyttiset olennot ovat kaikki persoonallisen näköisiä, yhtaikaa hiukan pelottavia, hellyttäviä ja huvittavia. Myös verbaalisesti lahjakkaan Raassinan tekstiä lukee hymynkare huulilla, koska hahmojen repliikeissä nykyinen lyhyen toteava arkipuhe sekoittuu varhaisten runonlaulajien viljelemään ironiseen huumoriin. 

  

Vaikka Kullervo kokee kaikissa elämänvaiheissaan kovia, ei Raassinan tulkinta muinaisesta tarinasta ole synkkyyden ylistystä, vaan visuaalisesti komeaa, moni-ilmeistä huumoria sisältävää ja oivalluksia tuottavaa kerrontaa.

      

71 sivua, WSOY 2003

  

Kullervo on luettu myös täällä: Kirjan pauloissa, Lukucorneri, Kirjojen keskellä

Chris Rylander: Gregin legenda (Eeppisten epäonnistumisten sarja #1)

"Ei ole helppoa kertoa tätä", Dunmor aloitti ja suki tavattoman valtavaa ja 

takkuista punaista partaansa. "Sanon siis vain suoraan. Greg... sinä olet kääpiö."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä, Popsugar 2019: 12. A book inspired by myth/legend/folklore, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste 

      

Joulukuussa 2018 ilmestynyt Chris Rylanderin Gregin legenda oli minulla matkalukemisena uuden vuoden vaihteessa, kun kävin lyhyellä lomalla äidin luona ja vaihdoimme siskojeni kanssa joululahjat. Kyseessä on huumorilla väritetty kertomus pojasta, Gregistä, joka saa tietää, ettei hänen perheensä olekaan aivan niin tavallinen kuin hän oli kuvitellut. Lisäksi parhaasta ystävästäkin paljastuu jotain, mikä muuttaa kaiken heidän välillään. 

  

Greg on lyhyehkö ja hieman pyöreä poika, joka käy erikoisluvalla rikkaiden yksityiskoulua, jonka nimi lyhennettynä on PISSA (Isaacsonin Potentiaalisten Intellektuellien Syvällisen Sivistyksen Akatemia). Gregin hieman eksentrisellä isällä on kauppa, jossa hän myy esimerkiksi itse tekemiään saippuoita ja teesekoituksia. Isä on paljon poissa kotoa matkustaessaan ympäri maailmaa etsimässä mitä erikoisempia aineksia uusiin tuotteisiinsa. 

  

Chicagossa on toki kaikenlaisia outoja tyyppejä (kuten ne kolme, jotka näin kerran ihan tavallisena helmikuisena iltana pukeutuneina päästä varpaisiin upeisiin Haamujengi-asuihin), mutta kuusi nuorta täysissä taisteluvarusteissa varsin aidon näköisinä aseineen herätti silti sangen paljon huomiota. (s. 307)

     

  

Tarina käynnistyy heti ensi sivuilta. Gregin koulu on retkellä eläintarhaan, kun yksi jääkarhuista murtautuu ulos aitauksestaan ja jahtaa poikaa. Samana iltapäivänä isän kaupalle tulee kaksi outoa miestä, jotka sieppaavat isän matkaansa lyhyen kamppailun jälkeen. Greg päätyy Ghicagon alla olevaan tunneliverkostoon ja saa kuulla isän vuosia salanneen hänen oikean luontonsa: he ovat kääpiöitä. Tarinan aikana Greg tutustuu tähän uuteen puoleen itsessään ja tapaa muita nuoria kääpiöitä, kuten Glamenhildan, joka on vuosisatoihin ensimmäinen alaikäinen naiskääpiö, jolla kasvaa komeat viikset (sillä kääpiöistä karvaisissa naisissa on sitä jotain). 

  

Kukin tykkää mistä tykkää, joten miksipä kenenkään pitäisi piitata siitä, pitivätkö muut sitä outona vai eivät tai sopiko se johonkin kuvitelmaan "normaalista" tai "toivotusta". (s. 253)

   

Kääpiöt ja heidän arkkivihollisensa haltiat (sekä koko joukko muita mytologisia kansoja) elivät aikojen alussa, siis jo kauan ennen pyramidien aikaa, Erillisessä maassa. Sama planeetta, mutta aivan toisenlainen, raaempi maailma, jossa oli taikuutta muttei vielä ihmisiä. Keijut kyllästyivät noiden kahden kansan alituiseen vihapitoon ja pelkäsivät heidän tuhoavan koko planeetan, niinpä he piilottivat taikuuden kaikilta. Nyt kääpiöt valmistautuvat taikuuden palaamiseen, sillä mystistä galdervatn-nimistä ainetta on alkanut nousta maan pinnalle. Jos ja kun taikuus palaa, teknologian aikakausi päättyy, kuten myös maailma sellaisena kuin me sen tunnemme. 

  

Mutta pääasia on tämä Greg, Haltiat ja Kääpiöt ovat yksilöinä ihan yhtä epätäydellisiä kuin ihmisetkin. Jotkut ovat hyviä, jotkut pahoja. Ja kaikki tekevät virheitä. Ei siitä ole mitään hyötyä, että osoittelee kumpaa kukin on. Se on vain typerää ja rasistista. (s. 179-180)

   

Tämä kirja jos mikä ansaisee aihetunnisteen #pojatkinlukee. Rylanderin huumori on todella nokkelaa, ja se on minulle kaikkein vaikein genre, joten viihdyttävä huumori on harvinaista. Etenkin lukujen verbaali-ilottelevat otsikoinnit ja eri asioiden lyhenteet, jotka tuovat mieleen Aku Ankasta tuttujen Sudenpentujen ansiomerkkien sanaleikittelyn. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja kirjoitettu niin, että ne houkuttavat lukemaan vielä yhden lisää. Teoksessa on myös vahvasti feministinen, rasismia vastustava ja yksilöllisyyttä korostava pohjavire, josta iso plussa. Voinkin siis lämpimästi suositella lukemaan tämän. 

  

"Kääpiönaiset eivät ota miehensä nimeä naimisiin mennessään. Kääpiöt ovat jo kauan pitäneet arvossa naisten voimaa ja omaa identiteettiä. Emme ole koskaan, emme edes Erillisen maan aikoina, kohdelleen naisia omaisuutena, jonka voisi valloittaa, voittaa tai nimikoida -- Oman nimen vaihtaminen elämänkumppanin löytämisen vuoksi on suorastaan sivistymätön alkukantainen tapa. Kääpiönaiset kunnioittavat itseään ja sitä, keitä ovat." (s. 105)  

     

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Entä jos yhtäkkiä kuulisitkin olevasi kääpiö?

  

Greg Belmont on tavallinen 13-vuotias poika, jolla on paras mahdollinen kaveri (okei, vain yksi kaveri) ja aika siisti isä (joka tosin pitää outoa ekokauppaa). Harmi vain, että Gregillä käy huono tuuri aina torstaisin. Eräänä erityisen epäonnisena torstaina hänen kimppuunsa hyökkää jättimäinen jääkarhu, ja samana iltana hänen isänsä siepataan.

  

Gregille valkenee ällistyttävä totuus: hän onkin kääpiö. Siis ihan oikea, Taru sormusten herrasta -kääpiö! Greg tempautuu Chicagon katujen alle myyttiseen maailmaan, jossa syödään kilokaupalla kuivalihaa, keskustellaan puhuvan kirveen kanssa ja valmistaudutaan muinaisen taikuuden paluuseen – ja sotaan haltioita vastaan.

  

Gregin legenda aloittaa riehakkaan trilogian, Eeppisten epäonnistumisten sarjan.

   

Suomentanut: Kaisa Ranta, 356 sivua, Jalava 2018

  

Alkuperäinen nimi: The Legend of Greg: Book One of an Epic Series of Failures (2018)

    

Kirja on luettu myös täällä: Exlibris

  

Samankaltaista luettavaa: Angie Sage: Septimus Heap -sarja, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, J.K. Rowling: Harry Potter -sarja

Dekkariviikko | Elly Griffiths: Januksen kivi (Ruth Galloway #2)

"Ja hän aikoo nyt viettää kotona muutamia leppoisia päiviä

lueskellen luista, mädäntymisestä ja kuolemasta."

   

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Dekkariviikko kirjablogeissa, Kirjankansibingo kesälle 2018: Maaseutu, Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaaste ♀Naisen kirjoittama dekkari, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste, Helmet 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

    

Vaikka en ollut aivan täysin ihastunut Elly Griffithsin Ruth Galloway -myysteerien ensimmäisestä osasta, Risteyskohdat, ajattelin antaa sarjalle toisen mahdollisuuden. Januksen kivi ilmestyi jo syyskuussa ja kirja on siitä asti odottanut lukupinossa sopivaa lukufiilistä, joka tuli viimein. Eli esittelen sen dekkariviikon ensimmäisenä teoksena. Januksen kivessä on mielestäni todella kaunis kansi ja lukukokemuksenakin se peittosi ensimmäisen osan, jopa siinä määrin, että pyysin heti luettuani seuraavankin osan kustantajalta. 

  

Forensinen arkeologi Ruth, 40, on raskaana, kun saa kutsun tulla tutkimaan lapsen luurankoa, joka on löytynyt purettavan talon kivijalasta. Talolla on kirjava historia ja se on yhdessä vaiheessa ollut nunnien ylläpitämä orpokoti. Toisaalla on myös roomalaisen asuinpaikan kaivaus, josta on mainittu Time Teamissa, mikä on ihan oikea arkeologinen tv-sarja Briteissä. Ruth sukkuloi molempien kaivausten välillä joutuen jälleen rikollisen silmätikuksi ja hengenvaaraan.

   

Rikosta tutkivana osapuolena tavataan edellisen osan tapaan komisario Harry Nelson. Ruth ja Nelson ovat kuin Temperance Brennan eli Bones ja FBI agentti Seeley Booth tv-sarjasta Bones (joka perustuu Kathy Reichsin kirjasarjaan). Eli kemiaa kaksikon väliltä löytyy, vaikka he yrittävätkin kieltää tunteensa - onhan Nelson sentään naimisissa ja kahden teinitytön isä. Eräs tuttuni (koulutukseltaan arkeologi) pohti, että teoksessa on harvinaisen paljon suhteita naimisissa oleviin, mikä on minustakin aika mielenkiintoinen ratkaisu kirjoittajan osalta.

  

"Sinusta nimeksi pitäisi kai tulla Harry", Ruth sanoo. 

"Harryko? Ei. Sen helkkarin Harry Potterin jälkeen nimestä on tullut painajainen.
--
"Voisin kysyä Cathbadilta." 

"Jessus. Hän kuitenkin ehdottaisi Jupiter Kuu Litutilliä tai jotain sellaista. Eikö lapselle voi antaa jotain normaalia nimeä? Niin kuin vaikka Tom." (s. 179)

  

Janus on roomalainen ovien ja kulkuväylien, alkujen ja loppujen kaksikasvoinen jumala. Tammikuu on nimetty hänen mukaansa monissa kielissä, kuten englannissa January.  Lapsi saattaa olla uhrattu Janukselle, mutta milloin hänet on haudattu selviää vasta kun luista on tehty radiohiiliajoitus. Kerronnassa vuorottelee lainauksia päiväkirjasta, jonka kirjoittaja kertoo, kuinka uhraa vanhoille jumalille. Kirjassa Nelson alaisineen tutkii, kuka tämä uhraaja on.

  

Ruth yrittää piilotella raskauttaan entistä löysempien vaatteiden alle ja tuskailee ylipainoaan (hän painaa n. 80kg). Rehellisesti sanottuna sain jo ensimmäisessä osassa tarpeekseni Ruthin itsensä ja hänen lähipiirinsä kommenteista Ruthin ulkomuotoon. Toivoin niin kovin, että kirjailija olisi tehnyt hänestä hieman itsevarmemman ja vähemmän pinnallisen tai painoasioita olisi pohdittu hieman eri näkökulmasta, mutta onneksi siihen ei kiinnitetty ihan niin paljon huomiota kuin ensimmäisessä osassa.

  

Ruthin vanhemmat ovat uskovaisia ja heistä se, että Ruth on hankkiutunut raskaaksi eikä ole naimisissa on katastrofi. Ruth pohtii, että sitten kun vanhempansa alkavat puhua jumalasta lapsenlapselleen, hän aikoo lisätä, että kyseessä on satu, ihan niin kuin Lumikkikin. Ruth itse ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, ja pystyinkin samaistumaan hänen ajatuksiinsa. 

  

Tasainen marskimaa on kadonnut yöhön, ja kilometrien matkalla ei näy muita valoja kuin hänen omat ajovalonsa. Onko muu maailma lakannut olemasta? Joskus tuntuu siltä. (s. 53)

  

Suosikkihahmoni sarjassa on ollut Cathbad, osa-aikainen druidi. Hän on hyvin eksentrinen henkilö, joka ilmestyy odottamatta juuri oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Ruthilla on Flint (suom. Piikivi) niminen kissa, joka kuuluu niin ikään suosikkeihini. Pidän myös paljon suolamarskista, jonka reunalla Ruth asuu kaukana sivistyksestä ja muista ihmisistä. Hänellä on vain kaksi naapuria, joskin toinen taloista on tyhjillään ja toinen kesämökki. 

  

Arvostan suuresti, että sarjan kääntäjäksi on valittu Anna Lönnroth, jolla on arkeologinen koulutus taustallaan. Olen itse opiskellut neljä vuotta arkeologiaa ja teoksessa kuvattu ammattisanasto on itselleni tuttua ja hyvin aidon tuntuista. Lisää Ruthin seikkailuista on luvassa keskiviikkona, jolloin julkaisen postauksen sarjan seuraavasta osasta, Jyrkänteen reunalla.

  

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Särmikäs suosikkiarkeologi uuden mysteerin äärellä

  

Hurmaavan brittidekkarisarjan toisessa osassa arkeologi Ruth Galloway tempautuu mukaan harvinaisen kiperään rikostutkintaan. Norwichilaisen talon purkutyömaalta on löytynyt lapsen luita, ja vieläpä kynnyksen alle haudattuina. Luita tutkiva Ruth tietää vallan mainiosti, että muinaiset roomalaiset hautasivat uhrinsa seinien ja kynnysten alle lepyttääkseen Janusta, kaksikasvoista jumalaa. Mutta talossa on toiminut myös katolinen lastenkoti, joten kuinka vanhoja luut ovatkaan?

  

Ruth Gallowayn vastaparilla, komisario Harry Nelsonilla, on oma näkemyksensä syyllisestä - niin kuin monista muistakin asioista. Pakkaa sekoittaa entisestään salaisuus, jota Ruth ei haluaisi paljastaa

   

Suomentanut: Anna Lönnroth, 335 sivua, Tammi 2017

  

Alkuperäinen nimi: The Janus Stone (2010)

  

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirsin kirjanurkka, Luetut.net, Kirja hyllyssä 

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla 
• Käärmeen kirous (tulossa syyskuussa 2018)

  

Samantyylisiä kirjoja: Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, J.D. Robb: Kuoleman riitit ja Kuoleman enkeli